Hengen vapaus

Oletko koskaan osallistunut kokoukseen, jossa olet ihmetellyt hetken kuluttua, mistäköhän tässä on kysymys. Jopa uskova voi löytää joskus itsensä kyselemästä, mistä sitä tietää varmasti, onko kokouksessa Pyhä Henki läsnä? Onneksemme Raamatusta löytyy hengellinen lakmustesti, joka selvittää hetkessä onko tilaisuus, jossa olet, sellainen, että Herrakin on siellä.

Kyseinen testi löytyy toisen Korinttilaiskirjeen luvusta 3. Kyseessä on jakeet, jotka antavat uskovalle avaimen koetella erilaisia tilaisuuksia ja ilmiöitä, myös oman puseronsa sisällä. Avain on vapaus. Missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Siellä taas, missä vallitsee ahdistus, orjuus, rajoittuneisuus, kontrolli tai ihmisten asettamat oudot vaatimukset, on kyse Herran läsnäolon puutteesta. Herran Henki ei ole siellä. Ei ole, vaikka mitenkä vakuuteltaisiin.

Kyse on Raamatullisesta periaatteesta, josta ei ole poikkeuksia. Herra tekee vain yhdenlaista työtä. Hän ei aja uskovia eri paikoissa eri tiloihin siten, että jossain syntyisi vapautta ja keskinäistä rakkautta, kun taas toisaalla lopputuloksena olisi ahdistusta, masennusta ja sidonnaisuutta. Ilo, ei murhe, Herrassa on meidän väkevyytemme (Neh. 8.)

Pyhän Hengen läsnäolon tuntomerkkejä ovat vapaus ja muutos. Mikäli haluamme kokea Jumalan lasten vapautta, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa, kuin opetella vaeltamaan valkeudessa. Valossa vaeltaminen vie meidät ulos mukavuusvyöhykkeeltämme, missä lihamme saa käyttää aina tarvittaessa veto oikeuttaan kaikkiin Jumalan Hengen orastaviin ehdotuksiin. Hengessä vaeltaminen on aktiivista toimintaa. Se on Jumalan äänen tietoista kuuntelemista ja Hänen ilmoitetun tahtonsa tekemistä. Vapaus löytyy vain kuuliaisuuden kautta. Kuuliaisuus johtaa vapauteen synnin, perkeleen ja kuoleman vallasta. Vapaudumme synnin tekemisen pakosta, elämään armosta ja lepäämään Jumalan rakkaudessa. Vieläpä saamme iloksemme toimitella niitä ennalta valmistettuja tekoja, joita Jumala on aivoitellut osaksemme hyvyydessään. Edellä valmistetut teot tuottavat edellä valmistettuja lopputuloksia, eivätkä minkään muunkaltaiset edes kelpaa Herrallemme. Teot, joita ei ole tehty Hengen johdossa, edeltä valmistettuina, ovat lihan puuhastelua hurskaudestaan riippumatta.

Samat periaatteet koskevat niin Herran seurakuntaa kuin yksilöuskovaakin. Mikäli seurakunta elää ehyesti Hengen johdossa, sen kokoontumisissa on vapauden, rakkauden, armon ja pyhyyden ilmapiiri. Terve seurakunta etsii kaikessa toiminnassaan Herransa tahtoa ja tekee sen iloiten. Silloin armolahjojen luonne, rakastamisen konkreettisina työkaluina, avautuu ja niihin liittyvä epäterve kilpailu tai kateus katoavat. Elämästä tulee nautittavaa ja Jeesus rakkaaksi.

Uskovan parhaimmat nautintoaineet ovat: vanhurskaus, rauha ja ilo, Pyhässä Hengessä, ne ovat kaikki tarjolla meille, vapauden lapsille.

Seurakunnan kokous 1

Minkälainen on Jumalan mieleinen seurakunnan kokous? Onko se sellainen, jossa saa jännittää suoriutumistaan. Osaanko seistä oikeassa kohdassa ja huutaa vuoropuhelun aamenet oikein. Vai onko se sittenkin jotain, mikä tapahtuu kädet ylhäällä, silmät suljettuna hurmoksessa? Kummastakin tapauksesta jää jäljelle lähinnä tunnekokemus. Rakentuiko kuitenkaan mitään?

Raamatussa on joitakin johtolankoja Jumalan mieleiseen seurakunnankokoukseen. Paavali ohjeistaa Korintin seurakuntaa kirjeessään ( 1 Kor. 14:26) siitä, minkälaisia kokousten tulisi olla. Yhteen tultaessa, jokaisella tulisi olla jotain tuotavaa. Jokaisella pitäisi olla sydämessään palavana sana, laulu, profetia, tai muu Pyhän Hengen innoittama lahja uskoville. Tämä siksi, jotta seurakunta rakentuisi, kuten Herra tahtoo. Uskovat eivät tulleet hiljaa takapenkkiin, siihen tolpan viereen, vaivautumaan toistensa läsnäolosta papin suorittaessa osuuttaan alttarin tietämillä. Ei, he olivat täynnä Pyhän Hengen luomaa paloa ja intoa päästä jakamaan toisilleen jotain Herran hyvyydestä. Tämä ilmeni joskus taitamattomuutena ja jopa sekasortoisuutena kokouksissa. Kun Paavali ohjeisti seurakuntaa, hän ei käskenyt lopettamaan vauhkoomista ja viettämään arvokkaasti jumalanpalvelusta. Sen sijaan hän korosti, että kaiken on tapahduttava järjestyksessä.

Paavali ei siis lähettänyt heille kopiota missale efeoensiksestä ja kehottanut toimimaan sen sisältämän liturgisen kaavan mukaan. Sen sijaan hän rohkaisi heitä tavoittelemaan, jopa aikaisempaa enemmän, armolahjoja seurakunnan rakentamiseksi. Paavali korostaa, että seurakunta on dynaamista, yliluonnollista Pyhän Hengen elämää elävä yhteisö, jossa jokainen on elävä jäsen palvellen toisiaan. Kukin vuorollaan, oman lahjansa mukaisesti.

Jumalan seurakunta ei ole hengellinen versio luokkahuoneesta, jossa yksi puhuu ja toiset haukottelevat. Me olemme kaikki Jumalan pappeja, kuten Raamattu opettaa, emmekä saa siksi passivoitua maitoruualla ylläpidettäviksi, hengellisiksi invalideiksi. Jumala kutsuu jokaisen eläväksi jäseneksi omaan seurakuntaruumiiseensa.

Unohdamme usein, ettei Korintin seurakunnalla ollut Uutta Testamenttia. Heillä ei ollut edes Korinttilaiskirjettä ohjeenaan. Se kirjoitettiin heille vasta kun ongelmat olivat jo syntyneet. Seurakunnan elämä Pyhässä Hengessä on sellaista, että se on suunniteltu toimimaan koko täyteydessään sielläkin, missä ei edes ole  käytettävissä kirjoituksia, saati valmiiksi laadittuja käsikirjoja ja kaavoja. Alkuseurakunta ei ollut alkeellinen. Ei, se oli elävä, dynaaminen ja voimakkaasti kasvava yhteisö, jonka elämää leimasi yliluonnollinen Jumalan läsnäolo ja ohjaus. He joutuivat turvautumaan Pyhän Hengen johtoon ja luottamaan Jumalan hyvyyteen. He saivat myös palkkansa, sairaita parannettiin, kuolleita herätettiin ja mikä tärkeintä evankeliumi levisi maan ääriin ilman inhimillisiä ponnisteluja ja monivuotisia hankesuunnitelmia.

Meille riittänee toimintasuunnitelma ja talousarviovarat? Vai olisiko sittenkin niin, että meidän tulisi tehdä asioita Jumalan tavalla, jotta saisimme kokea Jumalan siunausta ja läsnäoloa? Riippuvuus Jeesuksesta ja Pyhän Hengen johdosta on ainoa riippuvuus, jota voin suositella.

Mihin armoahjoja tarvitaan?

Olen törmännyt joskus kysymykseen, mihin armolahjoja tarvitaan? Useimmiten kysyjä perustelee kysymystään sillä, että meillä on hyvin toimivat jumalanpalvelukset, joissa meitä hoidetaan erilaisilla armovälineillä. Meillä on kaikki, mitä tarvitaan pelastukseen. Kaiken päälle vaikuttaa siltä, että missä ikinä armolahjoihin kiinnitetään huomiota ja niitä aletaan rukoilla, syntyy enemmän tai vähemmän epäjärjestystä. Jumalahan on järjestyksen Jumala, eikä sekasortoinen seurakuntakokous voi olla silloin Pyhän Hengen johdossa.

Keskusteltuani kysyjien kanssa, olen tullut käsitykseen, että Pyhä Henki on heille jollain tavalla vieras. Tarkoitan henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. He arastelevat Hengen varaan heittäytymistä, koska se näyttää johtavan elämänhallinnan menettämiseen. Meillä ihmisillä on luontainen taipumus kammoksua Pyhän Hengen suvereenia hallintavaltaa, erityisesti silloin, kun emme omaa vielä kokemusta Hengen johdossa elämisestä. Kyse on lihan kuolinkamppailusta sodassa Henkeä vastaan. Liha haluaa, uskonnolliseen kaapuun pukeutuneena, selviytyä Hengen haasteesta hengissä. Liha vastustaa Hengen hallintavaltaa, koska se johtaa aina lihan kuolemaan päivittäisen ristinottamisen kautta. En tarkoita tällä, että ihminen edes tiedostaisi vastustavansa Kaikkivaltiasta, todennäköisesti hän kokee lähinnä huolestuneensa uskonsa raittiudesta.

Mihin armolahjoja sitten tarvitaan aikana, jolloin meillä on hyvin toimiva jumalanpalvelus järjestelmä, lähetyspiirit, raamattupiirit ynnä muut hengelliset härpäkkeet? Tosiasiassa me tarvitsemme niitä aivan samaan tarkoitukseen, kuin alkuseurakunnan aikanakin. Me tarvitsemme niitä seurakunnan rakentamiseen. Ulkoiseen ja sisäiseen. Ulkoisella tarkoitan evankeliointia ja sisäisellä seurakunnassa tapahtuvaa rakkauden palvelua. Meidän on hyväksyttävä, ettei liha hyödytä mitään näissä taivasten valtakunnan asioissa. Koska asia on näin, me tarvitsemme Hengen johtoa ja hengelliset työkalut voidaksemme viedä millään tavalla pelastussanomaa eteenpäin. Ilman armolahjoja seurakunta surkastuu perinnekerhoksi tai uskonnolliseksi palvelulaitokseksi. Armolahjat ovat niitä kanavia, joiden kautta Jumalan hoitava rakkaus tulee todeksi yksittäisen uskovan elämässä. Jumalan tahto on, että me lapset saisimme kokea elämässämme Jumalan rakkautta konkreettisena todellisuutena, jo täällä ajassa.

Rukoilkaamme rakkautta ja armolahjoja, joita Paavali kehottaa meitä suorastaan tavoittelemaan. Joka haluaa rakastaa ja palvella tarvitsee armolahjoja, koska sekä rakkautemme että palvelumme tulee olla lähtöisin ylhäältä, Jumalan taivaasta. Se, mikä lähtee meistä itsestämme on tuomion alaista, vaikka se olisi kuinka kaunista. Me tarvitsemme armolahjoja voidaksemme olla pelastuksen yhteisö, Kristuksen ruumis, joka elää Päänsä lahjoittamaa yliluonnollista elämää luonnollisen keskellä, Pyhän Hengen voimassa.

Muuten, mitä tulee järjestykseen seurakunnan kokouksessa, se on aina silloin hyvä, kun se on Pyhän Hengen aikaansaamaa. Riippumatta miltä se meistä näyttää.

Karismaatikko vai ei?

On mielenkiintoista, miten kristittyjen joukot ovat jakautuneet karismaattisiin ja perinteisiin, ei karismaattisiin uskoviin. Raja kulkee usein kirkkokunnan tai herätysliikkeen linjojen mukaan. Juuri se, että raja noudattaa niin tarkkaan liikkeiden rajoja osoittaa, että niiden lähde on muualla kuin Jumalan sanassa.

On mahdottomuus, että Pyhä Henki, joka on johdattaja totuuteen johdattaisi meitä niin monenlaisiin eri totuuksiin näin perustavassa asiassa. Raamatun mukaan jokainen uskova on karismaattinen, piti tämä itseään sellaisena sitten tai ei. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 6: 23. että Jumalan armolahja, eli karisma, meille on iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme. Pelastus on armolahja. Pelastunut on siten karismaattinen, hän on saanut kaiken edellytyksenä olevan perusarmolahjan. Tuon armolahjan lisäksi Pyhä Henki jakaa lahjansa meille kuten hän tahtoo. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettei hän tahtoisi kuin joillekin harvoille, ansioituneille ja hyville kristityille. Kyse on siitä, ettemme pääse itse valitsemaan armolahjojen tarjoilupöydältä mieleisiämme. Me olisimme kuin hyeenat, ryntäisimme kaikki omimaan profetian, terveeksi tekemisen tai tiedonsanat ja pölyn laskiessa jäljellä olisi vain epämääräinen sotku. Siivottomuuden joukosta löytäisimme lopulta jalkoihin sotkettuina muun muassa antamisen, avustamisen ja rohkaisemisen , jotka ovat kaikki myös armolahjoja, mutta eivät sieltä tavoitelluimmasta päästä. Kuitenkin on seurakunta, joka elää ilman rohkaisua tai avustamista kuin rampa ja raajarikko mies. Kenenkään ei olisi hyvä olla.

En ole eläissäni tavannut ihmistä, joka rukoilisi itselleen antamisen armolahjaa. En ole kuullut kenenkään huokaavan, miten olisi niin tavattoman mieluista antaa omastaan, mutta kun ei pysty. Ei pysty ei, tekee pahaa. Me emme rukoile siten. Siksi armolahjojen jakaminen on Pyhän Hengen suvereeni työ. Hän kykenee pitämään huolta seurakunnan tasapainosta eri armolahjojen suhteen. Armolahjan esiintyy aina yhdessä Hengen hedelmän kanssa. Tuntuisi käsittämättömältä, mikäli Pyhä Henki saisi aikaan kypsän armolahjan, mutta ei onnistuisi saman ihmisen kohdalla Hengen hedelmän tuottamisessa. Paavali määrittelee 1. Korinttolaiskirjeen 13. luvussa aidon armolahjan tuntomerkin. Ehdottoman ja erehtymättömän. Kyseessä on rakkaus. Jos armolahja toimii ilman rakkautta, se on kotoisin muualta kuin Jumalan taivaasta.

On epätervettä asettaa Hengen hedelmä ja armolahjat vastakkain. Raamatun mukaan ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. Tuntuisi käsittämättömältä, että Pyhä Henki loisi meissä Hengen hedelmänä rakkautta, joka jäisi toimettomaksi. Ei, hedelmistä puut tunnetaan, hedelmistä, ei puheista. Hedelmänä on rakkauden aikaansaama toiminta joka kanavoituu armolahjojen kautta seurakunnan rakentamiseksi.

Karismaton ihminen ei ole kristitty.

Keskiviikkona oli tilaisuus Salmen Kulttuuritalolla. Parikymmentä kyläläistä oli paikalla. Puhuimme ja lauloimme puolitoista tuntia. Tämän jälkeen keskusteluihin ja kysymyksiin vastaamisiin kului vielä toinen puolitoista tuntia. Varsinkin islamin ja kristinuskon suhteisiin liittyvät asiat kiinnostivat tälläkin paikkakunnalla.

Torstaina järjestimme Karalan kylässä kotiseurat. Kylä kuuluu Kihelkonnan aluseeseen, jossa aikoinaan oli vahvaa herrnhutilaista herätystä. Paikkakunnalla oli aikoinaan 7 rukoushuonetta; nyt ei ainoatakaan. Tosin ensimmäinen on taas valmistumassa. Kotiseuratalomme pihaan valmistuu juuri näinä aikoina uusi rukoushuone!

Torstai-iltana pidin Kuressaaren seurakuntatalossa lähetystilaisuuden. Edellisen illan kokemus osoitti, että ihmiset haluavat tietää islamin ja kristinuskon suhteista. Käsittelin teemaa, miten kristinuskon ainutlaatuisuus tulee esiin kysymyksissä Jumalan ilmoituksessa, Jeesuksen persoonassa ja pelastuskäsityksessä.

Jatkoimme iltaa ekumeenisesti yhdessä eri seurakuntien pastoreiden kanssa. Ingmar puhui (baptistina) siitä, miten eri kirkot voisivat tunnustaa toistensa kasteen pätevyyden. Esitin ajatuksen, että Saarenmaan seurakunnat voisivat tehdä kristittyjen yhteisen evankelioimistapahtuman: viedä evankeliumi kaikkiin Saarenmaan koteihin. Saarenmaa voisi olla tässä Viron ensimmäinen maakunta kolmesta syystä: asukkaita on alle neljäkymmentä tuhatta (ei siis mahdoton urakka), saari on selvästi maantieteellisesti rajattu (saarella on hyvä yhteishenki: me saarenmaalaiset) ja ekumeeninen työ on mennyt eteenpäin (Viron seurakunnat ovat niin pieniä, että yksikään kirkko ei pysty täyttämään lähetystehtävää yksin).

Perjantaina tein lähetyskeskuksen toimistohommia tietokoneella. Illaksi oli kutsuttu paikallisia nuoria nuorteniltaan.  Kihelkonnan Rene-pappi odotti vähän yli kymmentä nuorta. Paikalle saapui 40. Lääninrovasti sanoi seuraavana päivänä, että hänen pitää mennä järjestämään tarkastus seurakuntaan; ovatko nämä herätyksen merkkejä. Joka tapauksessa tuntuu, että vaikka tällä seudulla kristittyjä on vähän niin sekularisaatiosta ei voida puhua.

Lauantaina järjestimme rovastikunnan lähetyskonferenssin. Lääninrovasti Veiko Vihuri  puhui seurakunnan merkityksestä. Ingmar Kurg evankelioimisen ekumeenisista mahdollisuuksista ja minä oman paikan löytämisestä seurakunnassa. Totesin muun muassa, että jos Jumala antaa tehtävän, hän antaa myös varustuksen. Meillä on erilaisia “luonnonlahjoja” ja uskovilla lisäksi armolahjoja. Kaikkien lahjojen alkuperä on Jumalassa, ja niitä tulee käyttää hänen kunniakseen ja seurakunnan rakennukseksi. Lisäksi meillä on erilaisia kutsumuksia. Usein löydämme kutsumuksemme sitä kautta, että näemme tarpeita seurakunnassa tai yhteiskunnassa. Näemme asian, jossa JONKUN olisi tehtävä jotain. Huomamme, että JONKUN pitäisi kiinnittää huomiota kyseiseen asiaan. Usein tämä JOKU olet sinä itse. Jumala puhuu usein tällä tavoin.

Tapahtuneesta raportoi myös internetsivusto Meie kirik. Voit lukea tästä vironkielisen jutun.

On keskiyö. Ylikin. Tulin juuri pitämästä seurakuntakoulua etelä-virolaisesta Põlvan kaupungista. Aiheenamme oli armolahjat, niiden löytäminen ja käyttö.

Raamatussa on kolme pidempää luetteloa armolahjoista:
- Room. 12:6-8
- 1.Kor. 12:4-11, 28-30
- Ef. 4:10-12

Kyselin seurakuntakoululaisilta, miten löydämme armolahjamme. Tässä heidän vastauksiaan:

• Meille tulee sisäinen tieto lahjastamme. Pitää alkaa sitten toimimaan sen tiedon mukaan.
• Teemme seurakunnassa jotain. Huomaamme, että teemme sitä hyvin ja nautimme siitä. Se onkin armolahjamme.
• Saamme siitä tiedon profeettojen kautta.
• Saamme siitä tiedon unessa.
• Luemme Raamatua ja samalla huomaamme, että meillä on jokin siellä mainittu lahja.

Kiitoksia ajatuksistanne seurakuntakoululaiset! On kuitenkin hyvä muistaa, että

• jos tunnemme jonkin asian tekemisessä epävarmuutta ja vastenmielisyyttä, se voi johtua siitä, että meillä ei ole siihen liittyvää lahjaa tai kutsumusta. Tämä on ehkä tilanne tavallisesti. Kuitenkin on tärkeää huomata että jos emme osaa tehdä jotain tai vihaamme jonkin asia tekemistä , se voi myös johtua myös asiaan liittyvistä menneistä huonoista kokemuksistamme. Tällöin Jumalan pitää parantaa meidän tunne- ja kokemusmaailmamme, jotta voimme tehdä sitä, mihin Jumala meitä kutsuu.
• profetioiden ja unien kanssa tulee olla varovainen. Pelkästään niihin ei saa luottaa. Ne voivat parhaimmillaan vahvistaa kutsua jonka kanssa kipuilemme.

Aamulla kokoonnuimme työyhteisömme kanssa pohtimaan työmme lyhyen- ja pitkäntähtäimen suunnittelua. Jatkamme sitä tällä viikolla joka aamupäivä.

Työpäivälle tuli taas mittaa 15 tuntia. Näyttää etten vielä osaa hallita aikaani uudessa työpaikassani Lähetyskeskuksen johtajana. Haluaisin nimittäin vierailla (puhua, rohkaista ja opettaa) mahdollisimman paljon myös seurakunnassa.

Nyt pitää mennä kuudeksi tunniksi nukkumaan, jotta aamulla saamme aloittaa kahdeksan jälkeen virkeänä kokousta!