La  fòbia social, és un altre tipus de trastorn d’ansietat, que són els causats per pors exagerades i no apropiades, en algunes circumstàncies socials o les realitzades davant d’altres persones.

Parlar en públic quan produeix un temor intens, és un tipus comú de la fòbia social. De la mateixa manera, que les persones fòbiques que per parlar amb gent o menjar en públic, fan l’impossible per evitar la situació que els provoca ansietat.

Tenir por moderada o inquietud en situacions socials és normal.

Es considera fòbia social, quan el temor és excessiu interferint amb el funcionament de la vida.

Aquí us deixo el vídeo, amb exemples reals de gent que han patit trastorns d’ansietat.

L’ansietat és més comuna que qualsevol tipus de trastorn psicològic, es va considerar en una enquesta nacional feta als Estats Units.

La fòbia específica, és un trastorn de l’ansietat i es caracteritza per una por paralitzadora i intensa, però alhora exagerada i no lògica.

La persona deixa de fer activitats, que abans li eren normals i naturals, al interferir la por en la seva vida.

Tenir por als llocs alts, tancats, a la sang, a fer-nos mal, és normal, però quan aquest temor és excessiu i paralitzant parlem de fòbia específica.

Aquest vídeo explica detalladament la fòbia específica.

Tots alguna vegada de la nostra vida hem sentit por, normalment sabem de què, ho identifiquem i amb el temps passa. Però quan la persona no sap el perquè d’aquest temor o li provoca una ansietat inapropiada a la situació, parlem de trastorns d’ansietat.

Psicòlegs cognoscitius, van suggerir que les persones que pensen que no controlen les circumstàncies estressants de la seva vida, són més propenses a patir d’ansietat, que les que senten que controlen aquests esdeveniments.

I psicòlegs, des de l’àmbit biològic, consideren que la predisposició a l’ansietat és hereditària, ja que aquests trastorns es presenten més en famílies.

Us convido a veure aquest vídeo, que és molt interessant i aclaridor.

Hi ha diferents trastorns d’ansietat, les fòbies específiques, trastorns de pànic, trastorns d’ansietat generalitzada, trastorns obsessius-compulsius.

√ Campanya a favor de la donació de medul·la. Fes-te donant, la teva solidaritat pot salvar vides.

* Aplàsia Medul·lar Congènita

* Fundació Carreras. Contra la leucèmia.

* Fes-te donant de moll d’os

La mania és un trastorn de l’estat d’ànim. No tan comuna com la depressió i que es caracteritza perquè la persona es torna eufòrica, superactiva i es distreu amb facilitat.

Amb una autoestima excessivament inflada, sol tenir grans projectes, però poques ganes de realitzar-les.

Aquesta autoestima inflada, de vegades fa que es torni cap als altres agressiva, incontrolable, violenta i incomprensible, fins a tal punt, que esgotada s’acaba per esfondrar.

Poques vegades, sol aparèixer la mania sola, més aviat s’alterna amb la depressió. Quan la mania i la depressió són presents, se’l coneix com trastorn bipolar.

Pot durar des d’uns dies a diversos mesos, i intercalar amb estats normals d’ànim.

Afecta per igual a homes i dones. El trastorn bipolar, es vincula més a l’herència que la depressió, i es tracta amb medicaments més freqüentment.

La depressió és un trastorn de l’estat d’ànim, que es caracteritza per tenir sentiments exagerats de tristesa, pèrdua d’interès en les activitats que abans gaudien, símptomes com culpa excessiva o sentiments de minusvalidesa.

Les persones que pateixen depressió, es poden sentir incapaços per prendre les decisions més simples en la seva vida diària, perquè se senten cansades i apàtiques.

Poden tenir sentiments d’haver fracassat en la vida i es fan absolutament culpables de tots els seus problemes.

Sovint pateixen insomni i tenen problemes per concentrar-se o per pensar. Perden l’interès pel menjar i pel sexe. En casos molt greus de depressió, les persones poden tenir pensaments suïcides i fins i tot poden arribar a intentar suïcidar-se.

S’ha de distingir entre la depressió clínica i la depressió normal . La depressió normal, és la tristesa absolutament normal, que sentim quan perdem un ésser estimat, quan perdem el treball, quan acaba una relació amorosa. I que tots hem sentit en un moment o en un altre a la vida.

Fins i tot a vegades sentir-se trist sense motiu aparent, és normal en persones psicològicament saludables.

Els trastorns de l’ànim, en aquests casos, es consideren normals a problemes de la vida real i amb el temps passen.

Quan es classifica que la depressió és un trastorn de l’estat d’ànim és perquè es perllonga en el temps, és seriosa i va més enllà de la reacció característica davant d’un moment estressant de la vida.

Diuen alguns psicòlegs que la soledat és “la pesta del segle XXI”, un mal del nostre temps.

Avui en dia, nombroses persones diuen trobar-se soles, sobretot en ciutats grans, on hi ha menys contacte humà. I és que, es pot estar envoltat de gent i tenir una sensació de soledat increïble i d’altra banda, un pot estar sol i no sentir-se sol. La solitud, sol ser indesitjada, llevat d’excepcions.

Hi ha diversos tipus de soledat, l’emocional o personal, és a dir, manca de companyia, tenir relacions superficials que no són satisfactòries. O la social, que no es pertany a cap grup per mantenir interessos i ocupacions comunes, que ens ajudin a enfortir la nostra autoestima.

La solitud és similar a la depressió i l’ansietat.

Una solitud desitjada i ocasional ens pot reportar grans beneficis.  

Com aconseguir combatre la solitud?

1. Diagnòstic. Fent un diagnòstic de quin tipus de solitud es pateix i les causes.

2. Reforçant la teva autoestima. Coneixen-te bé, acceptan-te tal com ets, i estiman-te més.

3. Sense timidesa. Obligan-te a conèixer noves persones.

4. Hi ha moltes persones que se senten com nosaltres. És qüestió d’aprendre a escoltar, aprofundir en les relacions, ser empàtics, ser solidaris amb la gent que passen per una situació similar a la nostra.

És un trastorn que pot arribar a afectar a homes i a dones, i és la manca de desig sexual o anafrodisia, d’origen psicològic que es defineix per una falta de desig sexual, fredor sexual, incapacitat per arribar a l’orgasme i fins i tot repulsió cap el contacte sexual. Es pot dir de moltes maneres, desig sexual inhibit, falta de líbido, pèrdua de líbido, manca de desig sexual.

Pot ser la causa de problemes físics o la presa d’algun medicament, o d’altres factors. S’haurà de consultar amb el metge de capçalera, però quan ja s’han descartat les causes físiques o hormonals, el motiu sol ser psicològic.

L’estrès, negació a l’èxit, l’amor i al plaer, ansietat, por al rebuig del company o companya, depressió, problemes per demostrar els desitjos sexuals, pot provocar una inhibició de la líbido, persistent o més lleu, que fa disminuir o fins i tot convertir-se en nul el desig sexual. El nostre estat d’ànim va directament influït pel nostre rendiment sexual.

La anafrodisia, sol ser més freqüent en dones, però en el cas dels homes és més preocupant. Perquè no s’ha de confondre la manca de desig amb els trastorns de l’erecció, ja que hi pot haver un desig enorme amb gran excitació però la impossibilitat de mantenir l’erecció durant llarga estona. La manca d’erecció, no vol dir manca de desig sexual.

El millor és parlar amb la parella i tractar de trobar les causes obertament, amb sinceritat i sense complexos. Ja que qui el pateix pot sentir una gran frustració, però al company o la companya també la situació li interessa, el preocupa i pot arribar a provocar-li infelicitat. La comunicació pot ser una bona eina per trobar una solució. En el cas que la parella ja no sàpiga com resoldre les seves inquietuds per la anafrodisia d’una de les parts, el millor serà anar al psicòleg, que us donarà el diagnòstic i tractament adequats per al vostre cas.

El primer que vaig pensar en acabar de veure aquesta pel·lícula va ser “Però què collons li passa a aquest tio?” Després de veure-la, em vaig assebentar que l’autor havia passat per una depressió que li havia durat uns dos anys. Aleshores ho vaig entendre tot.

He de reconèixer que no soc seguidor de Lars Von Trier i, per tant, escriure sobre tot allò que em va venir al cap en veure aquest film esgarrifós i, alhora, captivador, sense fer cap referència a altres pel·lícules seves.

Com a punts forts de la pel·lícula cal destacar l’actuació de Willem Dafoe i Charlotte Gainsbourg, monopolitzant tota l’acció. Un exemple clar de com un matrimoni pot superar, amb més desgràcia que èxit, un succés tant tràgic com la mort d’un fill.

El muntatge em recorda tantíssim a les pel·lícules d’Stanley Kubrick que m’esperava veure el seu nom en els crèdits. Escenes curtes i amb talls en els diàlegs, plans llargs i quasi immòvils amb una veu en off,… I, de retruc, la música. L’absència d’aquesta, exceptuant l’escena inicial i la final, dota la pel·lícula d’una força narrativa que et manté enganxat a la cadira.

L’escena inicial és excel·lent. Per a mi, dels pocs moments de la pel·lícula que valen la pena. La concordança amb la música és perfecta i deixa ben clar l’estil de tot el film.

Com a punts negatius destaco la violència extrema i el realisme cru de certes escenes que, al meu parè, són evitables o, si més no, innecessàriament explícites. Crec que la crueldat d’aquestes escenes posarien els pèls de punta a qualsevol fan esbojarrat del cinema gore.

Crec que aquesta pel·lícula és una visió massa personal i subjectiva de la psique humana. Una manera de buidar el cap i vomitar tot allò que s’hi ha retingut durant dos llargs anys de depressió. En definitiva, una perspectiva massa cruel de la naturalesa humana, portada a l’extrem.

No espereu una pel·lícula de por o terror, amb dimonis i cabres maleïdes; sinó un film que classificaria com a thriller psicològic que pretén fer-nos entendre com d’horrible i cruenta pot arribar a ser la naturalesa humana: l’anticrist del nostre temps.

Normalment, quan veig una pel·lícula que jo qualificaria com a “lenta” (com a sinònim d’avorridíssima), bàsicament vull que s’acabi. En aquest cas, tot i el ritme lent de la pel·lícula, no se’m va fer gens pesada. És per això que li dono un aprovat amb una fletxa cap amunt.

DEPRESSIÓ

Osteopatia i depressió en dones (Adjunctive osteopathic manipulative treatmen in women with depression: a pilot study)

OSTEOPATIA I ASMA

Efectes de les manipulacions osteopàtiques amb pacients amb asma crònic (Quantifiable effects of osteopathic manipulative treatment on patients with chronic asma)

Efectes de les manipulacions osteopàtiques amb pacients pediàtrics amb asma (Effects of manipulative treatment on pediatric patients with asthma: a randomized contolled trial)

Olin koulutettavana. Opin, että 14 prosenttia lukion ekaluokkalaisista pojista ja 12 prosenttia ammattikoulun ekaluokkaisista pojista kertoo ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää. Eikä tilanne paljon parane sen jälkeenkään.

Työssäni tapaan nuoria miehiä, jotka kertovat, että heillä on “kaveriongelma”. Yleensä selviää, ettei heillä ole yhtään kaveria tai ystävää. Onhan se kaveriongelma, totta tosiaan.

Mykistyn.

Segons els experts, l’estat de pesar després de la boda és més o menys comú i sol donar-se en persones “una mica immadures”. “No és una cosa patològica, sinó una reacció emocional que veiem bastant en consulta, però res greu”, reconeix Jesús de la Gándara, psiquiatra i cap del Servei de Psiquiatria del Complex Assistencial de Burgos. “Alguns que s’han casat recentment senten por pel pas que acaben de donar i no assumeixen aquesta vinculació amb la seva parella”, assenyala.

Curiosament, aquest “baixón postboda” es dóna més sovint en aquelles parelles que ja portaven anys convivint. Gándara apunta una possible explicació: “Es tracta d’una conjunció de diversos factors, però fonamentalment amaga un sentiment de por a la pèrdua de llibertats i dificultats per acceptar el compromís per a tota la vida”.

La relació de parella té unes fases ben conegudes. Primer es dóna l’etapa de l’enamorament inicial, que dura uns tres anys i és la fase platònica, la del desig, en què l’hormona més activa és la dopamina, relacionada amb el plaer. El segueix el que Eduard Punset anomena la “fase de construcció del niu”, que inclou “assumir una certa responsabilitat, la negociació de les llibertats individuals i comprometre’s més amb la parella”, segons explica el psiquiatre, i l’hormona oxitocina guanya protagonisme, per sobre de la dopamina. És en aquest període en el qual poden sorgir problemes, ja que “tots aquests acords als quals s’ha d’arribar no són verbalitzats, sinó que és una qüestió d’actitud, del dia a dia i tots dos han de cedir en algun aspecte”, indica .

Si aquesta darrera fase no està ben assentada, donar el pas cap al matrimoni pot no ser una bona idea. “S’ha de pensar-s’ho molt abans i analitzar si realment el company sentimental és la persona ideal per compartir la vida, per molt afecte que existeixi”, aconsella l’especialista, que considera que si no s’està molt segur, el més probable és que la parella duri poc temps casada “.

Tots els informes assenyalen, any rere any, que les vacances són catastròfiques per als matrimonis, ja que en l’època estival augmenta el temps que els cònjuges passen junts i, també, les discussions. Per això és durant aquests mesos quan els jutjats reben el major nombre de peticions de divorci. No obstant això, aquesta influència negativa de les vacances a la parella és aplicable només a aquells matrimonis que fa temps que es van prometre amor per tota la vida. En els acabats de casar, aquesta estació té l’efecte contrari.

Segons Jesús de la Gándara, “el problema sorgeix en aquelles parelles que estan acostumades a passar poc temps sota el mateix sostre, pels seus respectius treballs, i que quan arriben les vacances gairebé han d’aprendre a conviure de nou. És llavors quan sorgeixen les baralles i les ‘diferències irreconciliables’ “, explica.

* Font: elmundo.es

   AJUDA AL JOEL!!! Fes-te donant de medul·la òssia.

  * El blog de Roman. El pare del Joel.

  * Fundació Carreras. Contra la leucèmia.

* Ajuda al Joel

Sanastoa sinulle, joka olet juuri sairastunut uupumukseen tai masennukseen. Sinun sielusi ja ruumiisi ovat epäsuhdassa ympäristösi kanssa ja tässä muutama syötti, joiden pohjalta asiaa voit lähteä itsellesi selvittämään.

Ei, vaan nämä sanat on poimittu paperille kirjatuista ajatuksista menneen puolentoista vuoden ajalta. Sanat ovat syntyneet henkilökohtaisesta historiasta tai tarinasta, mutta on niillä yleistä kiinnostavuuttakin. Sanastoon saa ja pitää ehdottaa lisää sanoja. Kiitos jo etukäteen.

Sukulluspuku vrt. sukelluspuku, joka suojaa vedessä sukellettaessa. Ihmisten kanssa liikkuminen ja toimiminen on toisinaan kuin laitesukellusta. Se on kalliihko harrastus, jossa pitää olla asianmukainen välineistö ja koulutus. Syvemmälle pääsee, kun on kokemusta. Sukulluspuku antaa suojaa erityisesti, kun joutuu toimimaan suvun ja perheen kanssa. Jokainen uupunut osaa antaa arvoa suojapuvulle, jolla peittää masennuksen vereslihalle repimän olemuksen ja joka estää lisävauriot.

Lyijypumpuli on painavaa ja pehmeää ainetta, joka ympäröi uupukseen ja masennukseen sairastunutta. Lyijypumpuli toimii kahteen suuntaan. Se vaimentaa kaikki äänet ja eleet, joilla masentunut saattaisi lähestyä ympäröivää yhteisöä. Oikein paksuna kerroksena esiintyessään, se salpaa hengityksen ja estää sairastunutta toimimasta. Se toimii myös näköesteenä, jonka läpi hyvin harva näkee sairastuneen oikein. Lyijypumpuli estää tavoittamasta uupunutta, vaikka haluaisi. Lyijypumpuli saattaa muodostaa panssarin, joka on pinnalta kaunista rosaa, jopa säteilevää, mutta kantajalleen tällainen panssari on hengenvaarallinen.

Aamukooma, lääkkeiden sivuvaikutuksena (myös ilman niitä) tuleva toiminkyvyttömyyden tila, jossa horjutaan unen ja valveen rajamaastossa. Aamukoomainen on helposti ärsyyntyvä ja loukkaantuva ja jos koomaisella esiinty tapaturma-alttiutta, saattaa hän olla itselleen ja lähimmäisilleen vaarallinen esimerkiksi keittiössä. Aamukooma saattaa helpottua kemiallisesti kahvilla, mutta tämä ei ole yleispätevä sääntö. Erittäin uupuneella aamukooma saattaa olla ympärivuorokautinen, myös hengenvaarallinen tila.

Tutkapimento on turvapaikka. Masennus voi myös olla mahdollisuus. Se on katvealue, josta näkyy kaikki sisälle ja ulospäin, mutta jossa voi rauhassa suhteuttaa asioita, ihmisiä, minuutta ja aikaa. Omat tutkat hiljentyvät, tarve skannata muita vähenee ja tutustuminen itseen alkaa. Juuri uupunut tai vasta masentunut ei pysty tavoittamaan tutkapimennon hyviä puolia. Hänelle tutkapimento on ahdistus ja tuska. Ulkoisesti pimento saattaa muistuttaa lyijypumpulipanssaria, mutta ero löytyy ajan kanssa.

L’interès per la bulímia nerviosa (BN) es va iniciar en la meitat dels anys 70 al publicar una sèrie d’informes descrivint el “síndrome d’afartaments i purgues” entre estudiants universitàries americanes. El trastorn va captar encara més l’atenció amb la publicació d’un article titulat “Bulímia nerviosa: una variant nefasta de l’anorèxia nerviosa” escrit pel Dr Russell de Londres, una autoritat en el camp de l’anorèxia nerviosa (Russell, 1979).

A partir de la seva inclusió com a entitat diagnòstica en el DSM-III (Manual Diagnòstic i Estadístic dels trastorns mentals), el 1980, la BN ha arribat a ser un tema rellevant tant en la literatura popular com en les publicacions científiques especialitzades.

El 1980, Fairburn va publicar a la revista femenina Cosmopolitan un article en què es descrivien els símptomes d’aquest trastorn i es demanava a les lectores que ho pateixen, que es posessin en contacte amb ell per omplir un qüestionari, ajudant així a la investigació sobre aquest trastorn. En uns dies es van rebre més de 1000 respostes. La majoria de les que van respondre al qüestionari semblaven tenir BN, encara que només el 2,5% estava rebent alguna forma de tractament per a aquest problema. Els resultats d’aquest estudi suggerien que la BN era una malaltia greu, no detectada en la gran majoria dels casos (Fairburn i Cooper, 1982).

Posteriorment, s’han realitzat nombroses investigacions sobre aquest tema i s’ha trobat que la BN és un important problema de salut en nombrosos països, concretament a aquells en què es presenten més casos de anorèxia nerviosa. Recentment s’ha estès a països mediterranis com Itàlia i Espanya i la seva incidència, en general, sembla ser creixent (Fairburn, 1995).

En l’estudi pioner de Cosmopolitan es va constatar que només el 2,5% dels casos trobats amb BN estaven en tractament. Aquesta reticència al tractament, encara que no en forma tan extrema, segueix observant en l’actualitat segons diversos estudis. Les raons per les quals aquests pacients són reacis a buscar ajuda són la vergonya, el sentiment de culpa i el temor a que altres persones s’assabentin. També sol influir la tendència a minimitzar el problema i la manca de confiança en que puguin trobar una ajuda eficaç.

Aloin kirjoittaa blogia vuosi sitten, kun keksin hienon nimen. Halusin jakaa ajatuksiani työelämästä ja sen lieveilmiöistä, kuten työuupumuksesta, josta minulla on omakohtaista kokemusta. Vuosi myöhemmin olen taas töissä, uudessa työpaikassa. Ajattelen, että uusin eväin.

Tänään sain esimieheltä kehuja. Hieno kokemus saada myönteistä palautetta “ilman sarvia ja hampaita”. Kehu oli kehu, eikä sillä vaadittu lisää tehoja, enempää tai parempaa. Edellisellä tarkoitan, että asiallisen positiivisen palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat taitoja, joita kaikki eivät hallitse. Olen vuoden varrella ehkä oppinut hieman tuota vastaanottamista…

Elämä käy työstä ihan itsessään. On hilpeä huomata, että voimia riittää olemisen ja elämisen lisäksi työhönkin. Poissaoloni, joka venyi vuoden mittaiseksi, on ollut henkilökohtaisesti tärkeä. Suhtauduin sairauslomaan (mikä kummallinen sana!!) melkein alusta lähtien mahdollisuutena. Palkinnoksi löytyi uusi ammatti, mihin tähdätä. Tutustuin lisäksi mielenkiintoiseen, tunteikkaaseen ja herkkään naiseen – itseeni. On hienoa, että Suomi on yhteiskunta, jossa pitkäaikainen sairastaminen on mahdollista ilman kohtuutonta taloudellista ahdinkoa. Olen onnellinen ja kiitollinen veronmaksaja ja lienen sitä vastakin.

Luen parhaillaan Osmo Soininvaaran Vauraus ja aika -teosta. Oireellista on, että ostin teoksen jo maaliskuussa 2007, kun Soininvaara oli paikallisessa kirjakaupassa teemasta juttelemassa. Olin vanhempainvapaalla, yksinäinen ja ahdistunut. Pelkäsin, että minut unohdetaan enkä enää kelpaa vaativiin oikeisiin töihin. Yritin lukea teosta, mutta annoin periksi muutaman aukeaman jälkeen. Silloin minulle oli ihan turha yrittää selittää tai antaa ajatteluun virikkeitä. Olin jo silloin sairastumisputkessa. Pakkohan se on myöntää, että puupää uskoi vasta, kun se pistettiin kirveellä klapeiksi.

Saa nähdä, minne blogi seuraavaksi vie. Kiitos lukijoille ja kommentoijille, pian on 3000 käyntiä täynnä.

Los Angeles Timesissa julkaistun alkuperäistekstin kirjoittaja Marie Myung-Ok Lee opettaa Brownin yliopistossa ja työstää kirjaa väärinkäytöksistä lääketieteessä.

Sain juuri puhelimessa hasisvoin reseptin. En saanut sitä diileriltäni, vaan Harvard Medical Schoolin psykiatrian emeritusprofessorilta Lester Grinspoonilta. Enkä ottanut reseptiä bileet mielessä, vaan 9-vuotiasta poikaani varten, joka kärsii autismista, levottomuudesta ja ruoansulatusvaivoista. Noita kaikkia vaivoja kannabiksen psykoaktiiviset ja analgeettiset ominaisuudet auttavat. En antaisi sitä lapselleni, jos en uskoisi sen turvallisuuteen.

Törmäsin kannabikseen etsiessäni turvallisempia vaihtoehtoja voimakkaille antipsykoottisille aineille, kuten Risperdal, joita tyypillisesti määrätään lasten autismiin ja käytösongelmiin.

Näiden aineiden pitkäaikaisvaikutuksia kasvavan lapsen aivoihin ei ole juurikaan tutkittu. Ei  myöskään niiden vaikutuksia autismiin, häiriöön, jonka biokemialliset mekanismit tunnetaan huonosti. Mutta riskit kyllä ovat hyvin dokumentoituja. Ne ovat saaneet lääkehallinnon vaatimaan tuotteisiin korkeimman tason “musta laatikko” -varoitusmerkinnät mahdollisista sivuvaikutuksista, joita ovat mm. pysyvä Parkinsonin tautimainen tärinä, aineenvaihdunnan häiriöt ja kuolema. Liittovaltion lääkehallinnon asiantuntijat kehottivat viime vuonna lääkäreitä käyttämään suurta varovaisuutta määrätessään näitä aineita lapsille, koska nämä ovat kaikkein alttiimpia sivuvaikutuksille.

Elän Rhode Islandilla, yhdessä yli tusinasta lääkekannabisosavaltiosta. Tämä tekee kannabiksen antamisesta pojallemme hänen lääketieteelliseen tilaansa laillista. Mutta sen käyttö on hyvin rajoitettua. Emme voi ottaa sitä mukaan, kun menemme kylään isoäidin luo Minnesotaan.

Vaikka emme rikokaan lakia, mietin usein mitä naapurimme ajattelisivat, jos tietäisivät että poikamme saa ainetta, jota yleensä pidetään “viihdehuumeena”. Kannabikseen on pitkään liittynyt laittomuuden vaarallinen sivumaku, “ruohohulluus” ja ulkomaiset huumekartellit. Kuitenkin vuonna 1988 huumeviraston tuomari Francis L. Young, kaksi vuotta kestäneiden kuulemisten jälkeen, sanoi kannabista “erääksi turvallisimmista terapeuttisesti aktiivisista aineista, joita ihmiskunta tuntee – – tiukan lääketieteellisessä mielessä kannabis on huomattavasti turvallisempaa kuin monet ruoka-aineet, joita yleisesti käytämme.”

Sen lisäksi, että se auttaa poikani kaltaisia ihmisiä, syitä kannabiksen laillistamiseksi liittovaltion tasolla on lukuisia. Todisteita aineen kipua lievittävistä ominaisuuksista, sekä kemoterapian aiheuttaman pahoinvoinnin ja kuihtumisen helpottamisesta on laajalti. Tulevat tutkimukset voivat löytää vielä paljon tärkeitä hoidollisia kohteita.

Kannabiksen vetäminen mukaan huumesotaan on osoittautunut typeräksi – ja kalliiksi. Pitämällä kannabis laittomana ja hinnat pilvissä, laiton yhdysvaltalainen möyhyraha ylläpitää murhaavia huumekartelleja Meksikossa ja muualla. Itse asiassa, nähtyäni miten sijainti laittomien marihuanaviljelmien lähellä vaikutti pieneen meksikolaiskylä Alamosiin, jossa mieheni vietti suurimman osan lapsuudestaan, olin vakuuttunut että en koskaan halua ottaa osaa tuohon väkivallan talouteen.

Koska meillä Rhode Islandilla ei ole Kalifornian tapaan lääkekannabisapteekkeja, potilaan tulee hakea lääkekannabislupaa, ja sen jälkeen löytää keino kannabiksen hankkimiseksi. Me pyristelimme aikamme epätietoisina, kunnes viimein tapasimme paikallisesta puutarhaoppilaitoksesta valmistuneen henkilön, jonka kanssa sovimme poikamme lääkekannabiksen toimittamisesta. Mutta alamaailman hämärät puolet on huomioitava, ja ottaen huomioon nykyisen talousromahduksen, kasvattajamme saa olla varuillaan ettei joudu ryövätyksi.

Kannabiksen laillistaminen ei ainoastaan poistaisi tämän maanalaisen talouden kannusteita, se myös mahdollistaisi aineen verottamisen alkoholin ja tupakan tapaan. Väärinkäytön vaara on aina olemassa, kuten millä tahansa aineella, mutta toksikologia ei ole kyennyt esittämään tappavaa annosta realistisilla käyttömäärillä. Itse asiassa DEA:n tuomari Young mainitsi vuonna 1988 myös, että “on arvioitu, että käyttäjän tulisi teoreettisesti nauttia – – lähes 700 kiloa marihuanaa 15 minuutin aikana aiheuttaakseen kuolettavan vaikutuksen.” Se ei myöskään ole fyysisesti addiktoivaa, kuten päivittäiset juhlamokkakupposesi. Tämän kuka tahansa kofeiinivieroituspäänsärystä kärsinyt voi todistaa.

Vaikka kannabiksen demonisointi on jatkunut vuosikausia, se ei ole ollut laitonta Yhdysvalloissa kovinkaan kauaa. Hamppukasvi kriminalisoitiin liittovaltion tasolla vuonna 1937, paljolti yhden miehen eli Harry Anslingerin, toimien ansiosta. Hän levitteli keltaiseen lehdistöön räikeitä sensaatiotarinoita murhista ja kauheuksista, joita väitetysti suoritettiin kannabiksen vaikutuksen alaisena. Kannabis oli listattuna USA:n lääkeluettelossa vielä vuonna 1941, yleisenä ja hyödyllisenä lääkkeenä päänsärkyyn, depressioon, kuukautiskipuihin ja hammassärkyyn. Lääkeyhtiöt pyrkivät kehittämään yhä voimakkaampia ja voimakkaampia lajikkeita.

Vuonna 1938 New Yorkin pormestari Fiorello LaGuardia nimitti kiellolle epäileväisenä komitean suorittamaan ensimmäisen laajan tutkimuksen kannabiksen tosiasiallisista vaikutuksista. Tutkimus selvitti, että huolimatta hallinnon kiihkeistä väitteistä, kannabis ei aiheuttanut mielisairautta tai toiminut porttihuumeena. Tutkimus ei löytänyt tieteellisiä syitä aineen kriminalisoinnille. Vuonna 1972 presidentti Nixonin nimittämä Shaferin komissio tuli samoin siihen johtopäätökseen, että kannabis olisi uudelleenlaillistettava.

Molemmat viralliset suositukset ohitettiin, ja sen jälkeen miljardeja dollareita on tuhlattu kiellon ylläpitämiseen. Poliittinen analyytikko Jon Gettman on vuoden 2007 raportissaan “Menetetyt verotulot ja muut kannabislakien kustannukset” arvioinut, että Yhdysvaltojen lainvalvonnan vuosittaiset kulut kannabiksen laittomuuden takia ovat 10,7 miljardia dollaria.

Oli mieltä rohkaisevaa kuulla Kalifornian kuvernööri Schwarzeneggerin äskettäinen kehotus ainakin muiden valtioiden dekriminalisaatiokokemusten tutkimiseksi, ja avoimen keskustelun aloittamiseksi. Ja ottaen huomioon aidot vaarat, jotka maatamme uhkaavat, oikeusministeri Holderin ilmoitus siitä, että liittovaltio ei enää aio suorittaa ratsioita laillisiin kannabisapteekkeihin, oli erittäin järkevä siirto.

Kannabiksen dekriminalisointi on looginen seuraava askel.

Lähde:

http://www.cannabisnews.org/united-states-cannabis-news/decriminalize-marijuana/

It’s not a feeling of rejection.

It’s not that I feel like this is as a result of my personal failing or even some statement about my lack of physical attractiveness. It’s that the hopeful music I used to listen to -which gave me hope and served to cheer on my hopefulness- is now of no use to me; I can no longer identify. It’s that I am no longer allowed to want, that any attempts to ‘chase’ will be entirely transparent, that I am now going downhill. At the end of the year, no less. There is no time to make up for this. There is no time to reverse any of the damage. This is a short, brutal, merciless cutting short of a long-standing pipe dream, but in the worst way imaginable.

No, the worst feeling of all is that something just isn’t right about all of this. I could beat myself up over the ‘why/why not’ part of it, but there’s so much left unsaid and so much left unknown. I’ve mobilized my armada of sorts so that they now feel free to let this fellow know precisely what they think of his decisionmaking as of late, but the chances of that having any effect.. I must tell myself that they are slim. Honestly, I’ve no idea. And I’ve only a few days to figure it out, at this point. That may be a generous estimate, at best.

This time last year, I could say goodbye. I got the most beautiful and deliberate of hugs to bring our time of frequent exposure to an end. I felt as though I had made a friend, started into something quite intriguing. I got to watch him leave knowing that he could come back and we’d have many more opportunities.. And then I went back to my giant, empty apartment at the end of the day, able to dream.

What beautiful dreams they were. The time for that seems to be over.

I can only hope that I get the chance to say goodbye this time around, but that may even be asking too much. This time I leave all of them, rather than watching them leave me. Not only that, but the embarrassment factor will be added in this time, because one of my parents will have to be around for it. Shall I say that I’m not looking forward to this?

I’m not looking forward to this.

I miss my birthday present– I don’t know that I could listen to it again. I don’t want to ruin any music by associating it with this sort of mood. I only want promise again. I miss the thrill, the chase, the smiles, the uphill, the want, the adversity, the desire, the suspense, the dream.

Last year one of my last sentiments to him was, “You there– be nice. Be good.” I might suggest the same, now, but I can’t hold my breath.

Masennus sairautena yleistyy suomalaisten keskuudessa. Jokaisella on toisinaan väsynyt ja alavireinen olo, mutta pitkään jatkuessaan tällainen olotila on vaaraksi terveydelle ja hyvinvoinnille. Lääkäri diagnosoi masennuksen, mutta lievään ajoittaiseen alakuloon voi hakea helpotusta myös luontaistuotteista.

Luontaistuotteiden runsaasta valikoimasta löytyy monia keinoja alakuloisen olon lievittämiseen. Yleisimpiä luontaistuotteita tähän tarkoitukseen ovat mäkikuisma, kaura ja kärsimyskukka.

Joidenkin uusien tutkimusten mukaan omega-3-rasvahapoilla olisi positiivista vaikutusta mielialaan, mielenterveyden häiriöihin ja jopa eräisiin vakaviin mielisairauksiin. Masennuksen hoitoon paras luontaistuote lienee EPA-rasvahappo, joka on antidepressiivinen ja antipsykoottinen omega-3-rasvahappo. E-EPA on tehokas ja puhdas versio kalan EPA-rasvahaposta.

Lue lisää luontaistuotteista masennukseen.

I don’t know where I’m going, but I do know that I’m walking… where?

I suppose every now and then I still have to remind myself that I am something worth seeking out. I suppose that I still operate under the general and unspoken assumption that I am…not. This, I suppose, is why I spend so much of my time alone.

I’m not unapologetic, but rather still apologizing over and over in my head, at the end of the day. I’m sorry I said that; I can’t believe it either. I’m sorry I left that unsaid. I’m sorry I told that lie or misled you in some other way, directly or indirectly… Even if it was something so simple as trying to make you believe I think I’m better.

Every once in a while I get into this irrationally low mindset, twinges of ‘dear gawd no one likes me’ that I can identify as such, but they feel too real. I suppose it’s a start that I can eventually talk myself down from them (this is a step up), but it does take real effort. I don’t turn the corner when I see people I know so much anymore, but conversely I can be so smiley, wavey and sociable sometimes that I feel like since I’m faking that so well that I’m losing sight of myself. For the moment I’m only doing this the best way I know how, and that way happens to feel quite bland. I’m not empty, I promise there are thoughts in my head, I promise I’m all hardened and cynical and introspective. Promise.

What’s strange about all of this is that I know well how much of a king I am in my own mind. Theoretically, I’m a bundle of wires. In practise, I do such a poor job of measuring up to that. An indicator that something’s wrong if there ever was one…

So when it comes down to a question of whether to be honest and direct where it counts somewhat, I envision myself in a doorway one floor up, clutching whatever’s convenient, with my tongue literally in a knot. That is how my voice will sound. I will stutter and spit all over the place, or do something otherwise predictably graceless. I will trip over my words, lose to time and slight of memory whatever carefully constructed speech I had in mind, I will run away in a flash of awkward, I will avoid future encounters, of which there will be few anyhow…

It’s less taking a chance and hoping for something in return at this point –as time is not something we have– maybe a little more proving that I can do it and putting it to rest. He should know why. Miért ne? But I’ll only do it with some caffeine. Since high school, it seems to have been an effective way of keeping me up to speed, because I would seem to be critically slowed much of the time.

My challenge is to find a medium in here somewhere. I took one more pill than usual today. I still have to wonder if I’m doing it wrong, because they’re supposed to kick in after a month or two and it has been nearly four. Tati made it sound like such an effective fix and I built it up in my head as such, yet I’m still as Kurt Cobainy as ever most of the time..

Or maybe I’m just tired. It’s true that I have not slept, so it is a distinct possibility… My day “starts” with sugarsmacks (heh) under the influence of coffee soy milk, so let’s see that change soon.

Also, I will relish (relish) the end of this gawd-forsaken Chinese unit. Writing in characters plagues me.

Opin talvella käsitteen gerotranssendenssi (kiitos Tuula!). Kyse on lyhyesti tiivistäen kypsymisestä iän myötä, suuntautumisesta sisäänpäin ja maailmanyhteyteen. Gerotranssendenssi voi saavuttaa myös nuoren ihmisen, jos hän kohtaa vaikean kriisin.

Kevään aikana olen saanut käytännön oppia käsitteestä. Olen työskennellyt ohjaajana kahdessa luovan kirjoittamisen ryhmässä ikääntyneille. Kirjoittajien ikähaarukka on kolmisenkymmentä vuotta eli he ovat noin 60-90 -vuotiaita. Itsellä on ikää tuo kolmekymmentä vuotta, joten puhutaan henkilöistä, joilla on kokemusta elämästä. Osalla on todella rankkoja kokemuksia, osa on päässyt “helpommalla”. Minulle on tullut yllätyksenä, miten yksityisiä asioita ryhmäläiset ovat valmiita ottamaan esille, jopa julkistamaan ryhmän ulkopuolella.

Kaikkien kohdalla ei voida puhua seestymisesta tai kypsymisestä iän myötä, joku saattoi suoraan ilmoittaa voimavarakseen katkeruuden. Yhteistä kaikille on, että he haluavat ikävistä tunteistaan eroon, purkaa niitä. Ehkä he eivät vielä ole valmiita kääntymään sisäänpäin, sillä ulkopuolisen maailman kanssa on niin paljon selvitettävää.

Ystäväni Tuulan mukaan vanhainkodeissa (saan sanoa niin, koska olen kasvanut sellaisessa ja minusta se on kaunis ja kuvaava sana) ei aina osata suhtautua luontevasti tähän sisäänpäinkääntyneeseen hiljentymiseen, vaan yritetään väen vängällä aktivoida vanhusta tai jopa suhtaudutaan hiljentyjään dementoituneena. Ehkä nuorempi ei voi yksinkertaisesti tavoittaa gerotranssendenssin kauneutta, ei ainakaan ennen kuin se lopulta tulee omalle kohdalla.

Kirjoittajaryhmissäni kipuilevien senioreiden osalta olen ajatellut, että miten heitä voisi tukea saavuttamaan seesteisen mutta aktiivisen, voimaantuneen vanhuuden. Nuorimmilla heistä on elämää jäljellä yhtä paljon kuin minulla on elettynä, joten toivoisi ettei sitä taistella läpi katkeruuden voimalla. Itse ajattelen, että tärkeää on löytää omasta elämästä merkitys tai merkityksiä. Tuntea itsensä ja tarinansa merkitykselliseksi.

Opin kollegalta (Kiitos Eijaliisa), että Suomessa joka toinen päivä joku yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Suurin syy on yksinäisyyden aikaansaama masennus. Joka toinen päivä joku on hukannut viimeisetkin merkitykset.

I started this blog to write about my feelings on family, friends, things in the news, etc. You will also see information on some of my favorites on the internet.

Per fi he entès perquè en Moisès i els jueus tenien tantes ganes de sortir d’Egipte!. Amb un retard de 30 hores i després de que ens haguéssim barallat amb el gestor de la marina, van arribar els pilots pels quatre velers que feia dos dies que esperàvem. Ja és migdia i serà impossible arribar a Port Said abans que es faci de nit; això complicarà les coses; però cal aprofitar l’oportunitat i en 2 minuts hem salpat.

El pilot, que es diu Sawim, no perd el temps i, després de quedar-se una mica mosca perquè em nego a deixar-li portar la roda, es posa mans a la feina i, preparant el terreny, ens ensenya el seu “llibre de records”, en el qual figuren els seus bons oficis i els regals i propines que per ells ha rebut d’altres velers. Però l’home és un bon musulmà (com acredita la taca fosca que té al front) i aviat ens canta uns versos de l’Alcorà. A continuació es prepara per resar: se’n va a la proa, recull una galleda d’aigua per rentar-se, estén la seva jaqueta cara La Meca per agenollar-s’hi i….s’adona que en la operació de recollir la galleda d’aigua, el seu telèfon mòbil ha caigut al canal!. Primer cerca el telèfon desesperadament ; al no trobar-lo i comprendre que no el recuperarà, cau en una profunda depressió que farà que quasi no torni a badar boca en tot el trajecte i que, de tant en tant, es doni un venjatiu cop al cap, com si aquest fos el culpable de tot. En aquest estat demana per anar al lavabo. Al cap d’una estona d’haver tornat, la Laura s’adona que, a banda d’haver regat la tassa de pipí, s’ha deixat l’aixeta del rentamans en marxa i el desguàs tancat; resultat: la totalitat d’un dels dipòsits d’aigua ha anat a parar a les sentines; fantàstic!. La Laura s’enfada molt i li fa saber a n’en Sawim, qui respon augmentant la freqüència de cops al cap.

A l’Hora de dinar, ell no en vol i només accepta un te, no sabem si per la depressió o per que no vol tastar menjar infidel. El pilot manté la seva actitud silenciosa i distant que només trenca per invocar el nom d’Alà i resar un parell de cops, fins cap el final del trajecte on esdevé un pèl més loquaç i, en el seu anglès quasi inexistent, aprofita per dir-nos quan de diners li va costar el telèfon i a preguntar que li donarem com a “Baksheesh”.

A Port Said l’activitat s frenètica: arreu hi ha mercants esperant el seu torn per anar Canal avall, llanxes de pilots, transbordadors, grues, remolcadors,…; tothom es creua amb tothom i la profusió de llums a la nit fa molt difícil saber cap on has d’anar. Una llanxa de pilots, dos cops més gran que el Talula, s’acosta a tota velocitat a recollir a n’en Sawim. A aquest, per tal de mitigar la seva “depre”, li regalem un mòbil que ens sobrava; un somriure li il·lumina la cara i es posa molt content, el que no impedeix que, immediatament, ens demani, a més a més, diners!!. Mentrestant la llanxa s’acosta perillosament i els seus ocupants no paren de demanar-nos tabac a crits. Després d’uns quant intents en els que ens juguem una col·lisió, aconseguim transbordar a n’en Sawim sense que ni ell ni el Talula pateixin cap mal. La llanxa s’allunya ràpidament amb els seus ocupants cridant i deixant-nos a nosaltres al mig d’aquell caos, perduts. La nostre idea es cercar un fondeig on passar la nit i demà, a la llum del dia, salpar per tal de fer una sortida de Port Said no tan perillosa i una entrada a la Mediterrània com es mereix.