Joulun alla ihmiset herkistyvät rakastamaan toisiaan. Erityisesti naisihmisistä huokuu älytön lempeys koko luomakuntaa kohtaan.  Räntäsadekin on ihanaa. Oksettavaa.

Naiset kirjoittelevat hirveitä runoja lahjapaketteihin, järkevät toimittajatkin herkistyvät kirjoittamaan lasten loistavista silmistä, ehdottavat aamupalaverissa, että joku tekisi joutessaan reportaasin vanhainkodin joulun odotuksesta. Naiset rakastavat  söpöjä tonttuja ja enkeleitä, toivottelevat  hyvää joulua jopa kaupan kassoilla.   Oksettavaa.

Joulun aikana, kun ruvetaan oikein kehumaan, rakkauteen valmiit naiset ottavat ihmisen sellaisena kuin hän on, nahkoineen karvoineen. Jokaisessa on jotain hyvää. Siassakin. Sekä vanhassa pukissa. Oksettavaa.

Aamun HS:ssa Kreetta Onkeli lankeaa kolumnissaan pahemman kerran tähän joulunalusrakastelutautiin. Luottavaisesti hän julistaa minullekin, riittämättömälle ihmiselle: “Sinä riität.” Olen muka hyvä tällaisena kuin olen. Enkä ole.

Kiitos kuitenkin hyvä Kreetta hyvästä yrityksestä:  “ Lähimmäiselle ei pidä mainita tämän virheistä. Ihminen itse vajavaisuutensa tuntee, parhaita puoliaan usein  ei. Sanotaan niistä. Kehutaan paitaa, päänmuotoa, sanavalintoja, tapaa olla. Ihminen alkaa ajatella itseään hyvän kautta. Hyvä vahvistuu.”

Hieno idea. Mutta joku tolkku pitäisi olla, rakkauden jakamisessakin. Turha päänsilittely ja teoreettisen ilmakuplarakkauden jakaminen kasvattaa vain vastuuttomuutta ja tolkuttomuutta. Koulukiusaajaa taputetaan päähän, kun sillä on niin huonot kotiolotkin, kielletyistä aineista kärähtänyttä urheilijaa taputetaan päähän, kun se on niin hyvä urheilijakin, poliitikkoa taputetaan päähän, kun se on niin mukavan mieskin, vaikka kaapit notkuvat luurankoja, lautakasoja ja tekstiviestejä.

Mutta rakkauslaulukuoroon Kreettan kanssa olen heti valmis yhtymään, kun pitää kiitosta antaa oikeille hyvän työn tekijöille olipa ne kirjailijoita tai Pelastusarmeijan joulupadan vieressä seisovia, pakkasessakin hymyileviä  hyväntahdon sotilaita. Tai Varpunen jouluaamuna.

Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Viikon uutistarjottimella sikamaisuutta
täydennettynä Matti Vanhasella.

Omaan pikku joulupossuunne voitte tutustua täällä.

Näitä sikamaisuuksia on setvitty viikon varrella viimeksi television A-Talk -ohjelmassa torstaina. Siinä nähtiin myös kuvia 30 sikalasta, joissa Oikeutta eläimille -järjestö on käynyt kuluvana syksynä kuvaamassa onnettomien eläinten oloja. Kolmannes näistä sikaloista on Varsinais-Suomessa!

Kyse ei ole nyt kasvissyöjiksi heittäytyneiden pikkutyttöjen kiihkoilusta vaan tosielämän kauheuksiin puuttumisesta: selvästä eläinrääkkäyksestä, tehotuotannosta, jossa eläimet joutuvat elämään sietämättömissä oloissa. Välinpitämättömyydestä, johon on johtanut yksinkertaisesti ahneus.

Television keskustelussa olivat sikatalouden suurtuotantoon liittyvää eläinrääkkäystä esittelemässä Anne Nieminen Oikeutta eläimille -yhdistyksestä ja Salla Tuominen Animaliasta. Toista sikanäkemystä edustivat ministeri Sirkka-Liisa Anttila ja sikafarmari Hannu Koivisto. Nuoret eläinsuojelijat tukkivat pelkillä faktoilla niin ministerin kuin farmarinkin suut. Poliitikonkin oli myönnettävä puutteet ja lupailtava parannuksia.

Vaikka sikansa aikoinaan hyvin hoitanut ministeri pitikin näitä 30 tilaa vain pieninä poikkeuksina 2300 sikatilan joukossa, oli hänenkin myönnettävä, että kovin vähän tilaa yksi sika tehosikalassa saa. Terveystarkastuksiakin tulisi tehostaa. Erityisesti eläinsuojelijat korostivat sitä, että lainsäädäntöä olisi uusittava: nykyisellään se  sallii monia puutteita, joihin eläinlääkäri ei voi puuttua – ja tilanne jatkuu yhtä huonona tarkastuksista huolimatta.

On myös vaikea nähdä rikkaa omassa silmässä kuten ei nähnyt sikafarmari Hannu Koivistokaan, jonka filmissä  esiintyneet siat elivät ahtaudessa ilman virikkeitä, monella hännät purtuina.

Huu-haata on ministerin toive onnellisen sian sikaloista, miten ne parantaisivat tehdassikaloiden kärsimyksiä?

Ai niin, se Vanhanen: lautakasoista tehdyn uutisen toimittajat ovat toimineet hyvän journalistisen käytännön mukaan. Jospa Vanhanen vetoaisi seuraavaan oikeusasteeseen?

“Joku järjestys sitä pitää olla“, sanoi entinen akkakin, kun kananpoikia piiskasi. Itsenäisyyspäivän marssijärjestys  Linnan juhliin on tämä:

Ensin lappaa sisään kaikenlaista  rupusakkia kuten kansanedustajia, jääkiekkoilijoita, autonkuljettaja Kimi Räikkönen, Aalto-yliopisto, Suomi-brändi,  Timo Koivusalo ja muita oman elämänsä sankareita. Sitten seuraa tasavallan korkeiden virka-asemien säteilyä:

Piispat
Maaherrat
Ahvenanmaan edustajat
Kenraalikunta
Suurristin komentajat
Oikeuslaitos
Suomen Akatemia
Korkeakoulut
Entiset eduskunnan puhemiehet ja pääministerit
Hallitus
Oikeuskansleri
Eduskunnan puhemiehet
Eduskunnan oikeusasiamies ja pääsihteeri
Diplomaattikunta
Kansainväliset järjestöt
Pääkonsulit
Presidentit

Arvojärjestys periytyy vuodelta 1897, jolloin “Nikolai Toinen Jumalan armosta Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y.m., y.m., y.m.” vahvisti arvojärjestyksen Suomen Suuriruhtinasmaalle. Siinä virkamieskunta jaettiin armeijan tapaan.

Kärjessä loistivat Kenraali, Amiraali, Todellinen Salaneuvos ja Ministerivaltiosihteeri. Viimeisessä eli 14. luokassa olivat Poliisikomisarius, Hulluinhoitolaitoksen  taloudenhoitaja, Postihallituksen kopisti ja Joensuun Kanavan Kaitsija. (TS 5.12. Timo Soikkasen artikkeli Huominen näytelmä “rangrullan” säännöin.)

Vuosien mittaan arvojärjestystä on viilattu ja höylätty nykyiseen muotoonsa.  Se poikkeaa jonkin verran ehkä ensimmäisestä valtiolle luodusta arvojärjestyksestä, jonka laati kreikkalainen filosofi Platon 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Siinä kärjessä kulki viisaus, toisena rohkeus ja kolmantena kohtuullisuus.

Ainakin kohtuullisuus näyttää kokonaan unohtuneen?
Mutta Platon olikin hyvän ideasta haihatteleva filosofi eikä kvartaalimarkkinatalouttakaan oltu vielä keksitty.

Onko mikään enää pyhää?

Vai onko pappikin ihminen?

Outo juttu kuitenkin: iloisia pappeja!

Kaikki yhteisöt, seurat ja poliittiset puolueet haluavat tehdä kalenterin. Yleensä kalentereissa pojat ovat ilman paitaa ja tytöt verkkosukissa. Nyt on ilmestynyt Suomen ensimmäinen pappien poikakalenteri, kalenteri vuodelle 2010. Juuri sopivasti 1. adventiksi, josta uusi kirkkovuosi alkaa.

Pappien kalenterin kantta kun katsoo, niin iloisissa merkeissä mennään! Tosin papit  – ainakin vielä kalenterin kannessa – ovat täydessä tämmingissä, luterilaisen tutussa piruntorjunta-asussaan. Mutta sopivasti jalat irti maasta.
Kalenterin kuvat ovat valokuvaaja Vesa-Matti Väärän ja ulkoasu graafisen suunnittelijan Erkki Mikkolan.

Tässä on asialla viiden turkulaisen evankelisluterilaisen papin syksyllä 2004 perustama yhtye nimeltä Viis papeista. Kun välillä mukana oli kuudeskin pappi, yhtye esiintyi nimellä Sex pastors. Jo nämä tiedot saa miettimään, että eikö pidäkään enää paikkaansa se syvälle juurtunut papinkuva: kun pappi astuu huoneeseen, iloinen rupattelu loppuu.

Paattisten kirkkoherra Jukka Järvensivu kertoo toisenlaisesta pappiskuvasta:
“ Haluamme haastaa ennakkoluulot papin ja kirkon roolista sekä asemasta yhteiskunnassamme. Asioita voi tehdä toisinkin. Ketkä tahansa, papit mukaan lukien, voivat tulla alas jalustaltaan ja laittaa itsensä peliin mokaamisen uhallakin.”

Ovat papit valinneet vaikean tien. Kyllä paheksijoita löytyy nykyisestä kirkkokansasta! Vai haluavatko papit tosissaan lähestyä  nykyisestä kirkosta viis veisaavaa tavallista pulliaista? Uskaltavatko he myös päättäjille ja rahasampomiehille kertoa totuudesta, kohtuudesta, oikeasta ja väärästä?

Viis papeista:  Hannu Jaatinen, rummut, Jukka Järvensivu, basso, Petri Laitinen, piano, laulu, Riku Laukkanen, saksofoni, laulu ja Pasi Salminen, kitara, laulu.

Poikakalenteria saa tilaamalla osoitteesta riku.laukkanen@evl.fi

Tietoa poikakalenterista löytää täältä.

Onko Turussa Suomen tolloimmat ammattikorkeakouluopiskelijat?
Tai jos opiskelijoiden kulttuuritietämys kaikkialla onkin samaa luokkaa?
Siis Kivi kirjoitti Kalevalan?
Ilman kulttuuria ei olisi suomalaisuutta ja Suomea, väittää juhlapuhuja.
Kohta siis ei enää ole.

Yksi Kiven kirjoittama Kalevala nyt ei maata kaada, mutta jos 428 opiskelijasta 75 prosenttia ei tiedä kansalliseepoksemme syntyä, niin jossain on jotain mennyt pieleen. Ainakin Turussa, jossa ammattikorkeakoulun opiskelijoille tehtiin kulttuuritietämyksen kartoitus ja saatiin tulos, jossa 15836 vastauksesta vain puolet oli oikein.

Kartoituksen tekijä on ammattikorkeakoulun opettaja  Kristiina Krook, joka usean vuoden ajan on ollut huolestunut opiskelijoiden olemattomasta kulttuuritietämyksestä.  Tutkimuksen nimi panee jo aavistelemaan pahaa, oikeastaan kertoo kaiken: Aleksis Kivikö Kantelettaren isä?

Turun Sanomissa (27.11.) toimittaja Tuomo Karhu kommentoi tutkimusta ja koko kaupungin suhtautumista kulttuuriin: “Ammattikorkeakoulussa tehdyn kartoituksen  tulokset eivät yllätä kaupungissa, joka ainoana Suomessa  ei varoitusten jälkeenkään halua antaa kulttuurille tarkoitettuja valtionosuuksia kulttuurille.”

Mitä tässä siis opiskelijoita mollaamaan, jos he eivät tunne tarpeelliseksi koko kulttuuria, hehän vain vetävät samaa virttä päättäjien kanssa! Selvä kuin pläkki: yhteiskuntamme  ei arvosta kulttuuria. Paitsi niin korkeaa kulttuuria, että siihen ei tavallisen taulapään rahkeet riitä: pitää saada Aalto-yliopisto. Mutta siinähän painottuvatkin Suomen kilpailukyky ja rahavirrat, ei moniarvoisuus, ihmisten viihtyvyys – kulttuuri,  jonka pitäisi antaa iloa ja merkitystä elämään.

On turha ylvästellä Pisa-tutkimuksilla, jos jatko näyttää, että oman maan kulttuurin tuntemus on täysin nollilla.
Nyt olisi siis korkea aika tarkistaa ammatillisen toisen asteen ja korkeakouluasteen opetussuunnitelmat!  Olisi syytä antaa ihmislapsille tietoa ja kuvaa yhteiskunnasta, joka on moniarvoinen ja sitä voidaan kehittää myös moniarvoisena. Tähän  antaa eväitä  kulttuuriperinteen ja nykyisen kulttuurin jo pintapuolinenkin tunteminen.
- Opiskelijamme näyttävät  pitävän taidetta ylimääräisenä ja tarpeettomana, sanoo Kristiina Krook.

Näin seuraavaksi Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valitussa Turussa.

PS.  Hirliin kommentissa mainitaan Nuorisotutkimusseuran nuorisobarometri 2009:  tuloksia täältä.

Nyt ovat sitten suomalaisen heeroksen, puolijumala Jorma Ollilan Sibylloista (jumalallisen hurmoksen vallassa toimivista oraakkeleista eli suomeksi sanottuna ennustajaeukoista) kaksi, Laura Kolbe ja Helena Petäistö, vallan kiukustuneita.

Nämä rakastetun heeroksemme johtamassa Suomen brändivaltuuskunnassa kolmijalalla istuvat kultivoituneet naishahmot latelevat tulta ja tulikiveä palkitun kirjailijamme Sofi Oksasen päälle. (IS 25.11.) (Torstaina 26.11. Sofi Oksasta sitten jo paheksuttiin yleisesti mielipidepalstoilla ja lehtien kolumneissa.)
Kirjailijattaren tekemä emämoka on kuulemma se, että hän kommentoi suomalaisia miehiä Tanskan televisiossa sunnuntaina ajankohtaisohjelmassa. Hän piti miesainestamme väkivaltaisena! Miehemme ovat tolloja, vaimojaan hakkaavia asehulluja, jotka hautovat itsemurhaa.

Katso video täältä.

Oksanen ei löytänyt mitään hyvää koko Suomesta. Ja kun kuka tahansa pelkältä peruskoulupohjalta olisi hoksannut mainita ainakin ihanat vuodenaikojen vaihtelut, tuhannet kesämökit ja saunat vihtahousuineen.
Kulttuurieliitti on nyt vallan pois itsestään. Oksaska-parka on pilannut Suomen maineen, vetänyt maton Suomen ja itsensä alta, vetistelevät ulkomailla pitkiäkin aikoja oleskelleet Sibyllat.

Kyllä on pienestä kiinni, toteaa tollo suomalainen nainen. Eikä tällä suinkaan viittaa sen hakkaavan, juopon, sanasokean, itsemurhaa hautovan tappajan Suomi-verkkareiden sisältöön vaan bränditoimikunnan luovaan ajatteluun.

Juurihan on päästy laulamasta kotitantereilla mediassa jos toisessakin kuinka Suomessa mies hakkaa – jopa nainenkin hakkaa -  juodaan viinaa eniten Pohjoismaissa, mielenterveys on mennyt työpaikan ohella hyvinkin monelta ja lapset ovat ahdistuneita tai ainakin kärsivät ADHD-ongelmista.

“En osaa sanoa paljon positiivisia asioita Suomesta, koska en ole niin rakastunut Suomeen”, sanoi Sofi Oksanen haastattelussa. No,  tämähän vasta  väärin olikin ja erityisen turmiollista brändityöryhmän haastavaa työtä ajatellen, suurimman osan elämästään ulkomailla eläneiden brändääjien mielestä ainakin.

On totisesti heikoissa kantimissa Suomi-kuva, jos se pilaantuu yhden kirjailijan mielipiteistä istuipa tämä kansakunnan kaapin päällä tai tiskin alla. Herranbaskaan astuneita kekkaloitsijoita riittää korjaamaan vahinko tuota pikaa: otetaanpa nyt seuraava lausunto vaikka Lenita Airistolta niin saadaan oikea kuva suomalaisista miehekkäistä miehistä, jotka puhuvat ja pussaavat. Kotona ja vieraissa.

PS. Kannattaa katsoa tuo video, jonka jutun alussa linkkasin. Kirjailija Sofi Oksasen haastattelu on hienosti tehty kokonaisuus, josta suomalaiset ohjelmantekijätkin voisivat ottaa mallia.  Muutamista mielipiteistä ei kannata ottaa kenenkään  hernettä nenäänsä; Sofi Oksanen puhuu asiaa. Hän valottaa omaa näkemystään nykypäivän Suomesta ja  suomalaisuudesta.

Jo Ateneumin Picasso-näyttelyn satametrisessä jonossa on hauskaa kuin 70-luvulla Turussa perjantai-iltana Hämeenporttiin pääsyä odottavien huojuvassa joukkiossa.

Tätä miestä kannatta odottaa vaikka vesisateessa. Picasso ei leperrellyt typeryyksiä luovuudesta. “Minä en etsi, minä löydän“, hän sanoi itsevarmasti. Siinä vasta mies! Kapinallinen, joka viis veisasi muista, viittasi kintaalla modernien maalareiden ajatukselle, että abstrakti maalari ilmentää erityisesti henkisyyttä taiteessaan.
Tämä mies oli aistillinen ja maanläheinen. Hän kuvasi maskuliinista himoa suoraan ja hienostelematta. Eikä tämä mies koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi.
Tänä päivänä eläkeläistäditkin  nyökyttelevät innoissaan, rakastavat Picasson taidetta.

Miehellä oli aina tekemisen meininki. Työprosessi oli niin tärkeä, että  ateljeen ovi oli lukossa. Kuva synnytti toisen, kuvan tekeminen oli jatkuva prosessi, epäjärjestys oli vain harmonian jännittävämpi puoli, muodot ja merkitykset kääntyivät ja vääntyivät oikullisen mielen mukaan, taide ja elämä sekoittuivat.
Picasso itsekin oli taideluomus, naiset ja tyylit vaihtuivat, meno jatkui, luomisvimma säilyi. Raha ei merkinnyt mitään: maestro maksoi yhden Ranskan loistohuviloistaan vaihtamalla sen pieneen asetelmaansa.

Tämä Ateneumin näyttely on elämysmatka, kuin ensimmäinen käynti Linnanmäellä. Pieni näyttelyesite on selkeä opas mestarin eri tyylikausiin, pari tunti vierähtää kevyesti, etkä väsy. On riemullista tunnistaa kirjoissa tai postikortissa nähty työ, sitä tervehtii kuin vanhaa tuttua, siinä se on nyt elävänä.
Ensin pitää kyllä tervehtiä Picasson Omakuvaa ja sinisen kauden barcelonalaista Parittajaa; katsokin silmät auki, vain parittajan toinen silmä on sokea, ei sinun!
Ahmin.

Kuljen Picasson töiden viitoittamaa tietä, yritän varastaa niistä hetken sieltä, toisen täältä.  Ei,  antaa mennä yhtenä vuoristoratana!

Innostun etsimään pyörän satulasta ja ohjaustangosta koottua Härän päätä, josta näin kuvan lehdessä. Kuljen kubismin ja surrealismin läpi, kylven kylpijänaisten kanssa, näen itseni joskus groteskeissa maalauksissa ja pronssiveistoksissa, Suudelmasta menen pyörryksiin, nauran itselleni, kun yritä avata pienen pienetä Pukukopin ovea, tervehdin hurmaavia, arvoituksellisia ja värikkäitä naisia, itken itkevän naisen mukana, olen ilkeä kissa ja raatelen linnun, pidän sylissäni rumaa vauvaa.

Sitten näen sen seinällä. Ovat nostaneet sen kovin korkealle. Olen pettynyt. Härkäkin on onneton siellä korkealla, se muistelee kaikkia niitä takapuolia, jotka ovat istuimella istuneet, sarvissa tuntuu ehkä satojen käsien kosketus aina vain heikompana. Jospa voisin ottaa sen alas ja antaa sille käydä kuten Picasso toivoi: sade ja tuuli romuttaisivat sen ja se muuttuisi samaksi romuksi, mistä se on luotu. Voi sinua raukkaa!

Lumoudun kuitenkin uudelleen härkä-teemasta kun katson Härkätaistelua, toreron kuolemaa. Verinen polttava hetki, hevosen suolet ulkona. Härkä vie voiton!
Antiikin Minotauroskin ilmestyi Picasson teoksiin 1920-luvun lopulla, sanotaan esitteessä. Härät ja Minotauoros-myytti olivat Picassolle myös keino kuvata kiihkeää seksuaalisuutta ja älyn ja vaistojen välisiä  ristiriitoja ihmiselämässä.
Olen  härän puolella, siinä eläin joka tekee mitä tahtoo, puolustaa vapauttaan loppuun saakka!

Vielä hetki grafiikan keskellä. Täällä yllättäen hurmio on lähellä: Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä turvallaan! Härkä paljastaa herkän, rakastavan puolensa.

Kotimatkalla junassa yritän nukkua. Kuvat, koko Linnanmäki, palautuu mieleeni: Minotauros hyväilee turvallaan kättäni… Picasso, modernin taiteen villihärkä.

Suurten ikäluokkien ihmiset säilyttävät muistinsa lokeroissa  muutamia iki-ihania lapsuuden tunnelmia, sellaista sodanjälkeistä kodin, kesän auringon ja talven pakkasten onnea, lapsellista uskoa hyvyyteen, satuihin ja pieniin ihmeisiin.

Ensimmäisenä aina joulun alla tulevat mieleen ne ainoat oikeat joulukortit, salaperäistä tunnelmaa huokuvat lumiset maisemat, punalakkiset tontut kuusen takana, äiti leipomassa pipareita. Ja Kotiliesi-lehti, jonka kansikuvassa sama utuinen maailma: äiti ja lapsi, koti maalla, suloinen kesä. Joskus vanhojen kirjojen markkinoilta voit löytää Anni Swanin tyttökirjoja: Iris rukka, Sara ja Sarri, Pikkupappilassa…Tuttu, kotoinen henki kannen kuvissa.

Tunnelman on piirtänyt lähtemättömästi tuhansiin mieliin taiteilija Martta Wendelin, suomalaisen maalaiselämän, kodin, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulun kuvaaja. Nostalgisiin tunnelmiin pääsee vaikka heti, jos löytää Vehmaan  kirjaston pienen mutta tunnelmallisen Martta Wendelinin alkuperäistöiden näyttelyn.  Se on esillä vielä joulukuunkin.

Martta Wendelin -näyttelyn on koonnut kirjastotoimenjohtaja Sirpa Ikala-Suomalainen.  Tämän pippuripurkin taidenenä alkoi kutista hänen tutustuessaan Vehmaan Rautilassa 9-vuotiaaseen Viivi Nakariin ja kuullessaan, että hänen isoäidillään Inari Ollilla on paljon kauniita tauluja. Selvisi, että ne olivat taiteilija Martta Wendelinin töitä. Mutta työt olivat Tuusulassa asti, siellä missä Martta Wendelin asui koko ikänsä ja missä Inari Olli tutustui häneen 1960-luvulla.

- Ajoin taulujen  hakumatkalla ainakin 500 kilometriä, mutta kyllä kannatti, sanoo Sirpa Ikala-Suomlainen, haalin mukaan muutakin; postikortteja ja 30- ja 40-luvun Kotiliesiä.  Näytteillä on myös nuortenkirjoja, joiden kansikuvat ovat oikeita ja aitoja eli Martta Wendelinin kirjankuvitusta.

Akseli Gallen-Kallela on vaikuttanut paljon Martta Wendelinin kehitykseen taiteilijana. Molemmat työskentelivät samassa kirjankustantamossa 1920-luvulla. Ennen sotia toiminut taiteilijajoukko Marraskuun ryhmä vaikutti myös Wendelinin taidekäsitykseen. Työt saivat  modernia ilmettä.

1950-luvulta lähtien Wendelin paneutui lähinnä maalaamiseen. Vehmaalla on esillä suomalaistunnelmien lisäksi muutama Italian maisema. Sama utuinen ja romanttinen tunnelma niissäkin.

Leuhkikoon Turku modernilla ja totisesti hienolla kirjastollaan, mutta ylpeitä saisivat vehmaalaisetkin olla omasta kirjastostaan ja sen idearikkaasta Sirpa-emännästä, joka näyttää, että tasokkaan näyttelyn voi rakentaa pieneenkin tilaan.

- Lapsella pitäis olla äiti ja isä, sanoo  Liisa.
- Lapsen oikeus on kömpiä kaikkiin koloihin, sanoo Kalle
- Ettei varas varasta lapsia, sanoo Helena.
- Että talossa on seinät ja katto, sanoo Heikki.

Lapsen oikeudet täyttävät tänään 20 vuotta. Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin YK:ssa 20.11.1989.  Suomessa sopimus tuli voimaan 1991.

Tässä muutamia keskeisiä periaatteita:

** Lapsia ovat kaikki alle 18-vuotiaat. Kaikenlainen syrjintä lasta kohtaan on kiellettyä.

* Valtion olisi taattava lapselle oikeus hyvään elämään.

** Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus elää vanhempiensa kanssa, oikeus ilmaista mielipiteensä ja oikeus jä** rjestäytyä ja toimia erilaissa yhdistyksissä.

* Lapsen kunniaa ja mainetta ei saa halventaa.

** Vanhemmilla on viimekädessä vastuu lapsen kasvattamisesta, jota myös valtion on tuettava.

* Lapsen tausta on otettava huomioon; kunnioitettava lapsen etnistä ja uskonnollista taustaa. Pakolaislapsia on suojeltava.

** Lapsella on oikeus riittävään elintasoon ja oikeus ilmaiseen peruskoulutukeen, oikeus  kasvuun oman kulttuurin kunnioittamiseen, suvaitsevaisuuteen, omaan kieleen, uskontoon.

* Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin, taide-elämyksiin ja kulttuuriin. Lapsella saa teettää lasta vahingoittavaa työtä.

** Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kielletty samoin huumeet ja lapsikauppa. Lasta ei saa kiduttaa eikä häntä saa panna armeijaan ja sotaan, vangitseminen on sallittua vain äärimmäisissä tapauksissa viimeisenä keinona.

Lisää Unicefin sivuilta

Mielenkiintoista löytyy myös täältä. Ollaanko nyt tätä lakia säädettäessä lapsen vain jonkun muun asialla?

Huhheijaa nyt se riemu ratkesi, Turun seudulla valtuustoissa istuvat kuntalaisten ääni- ja muut torvet saavat nyt kuunneltavakseen uuden torven, nuorten aloitekanavan netissä. Tuuleen huutamista vain sikakova juttuko?

Perinteisesti nuoret viisveisaavat politiikasta, päätöksenteosta, vaikuttamisesta. Koska kukaan ei kuuntele ja kenelle muka kertoisi, ei vois vähemmän kiinnostaa. Nuorten aloitekanavasta on jo Turun seudun ulkopuolelta paljonkin kokemuksia. Joku nuorten tekemistä aloitteista on jopa johtanut tuloksiin, esim. Jyväskylässä aloite rock-kuoron perustamisesta.

Nuorilla on omat ircinsä ja facebookinsa. Nuori on hetken lapsi, joka mesettää ja lähettää tekstareita. Aikuisten vaikutuskanavat ovat tuntemattomia. Netissä toimivalla aloitekanavalla pyritään nyt pääsemään päättäjien kimppuun ja saamaan nuoria esittämään itseään  koskevia aloitteita. Nuoret voivat käydä myös kommentoimassa ideoita  ja  idean mahdollista jatkojalostamista. Kunnan nuorisotyötekijän aktiivisuudesta riippuu, miten asia etenee omassa kunnassa.

Turun seudun 12 kunnassakin nyt toimivasta aloitekanavasta tuskin sen kummempaa hyötyä on mutta mikä parasta: ei taatusti ole mitään haittaakaan. Joku nyt jo aktiivinen nuori voi sen sijaan helposti päästä esittämään ideoitaan, ja kun saa edes jonkin verran kavereitaan asian taakse  lähtee asia rullaamaan. Ja kas: yllättäen aloitetta  käsitellään jo valtuustossa. Nuorisotyöntekijä on tehnyt virallisen aloitteen.

Entä jatko? Esimerkiksi Mynämäessä se voisi edetä näin: valtuusto käsittelee asiaa ja todetaan lähes yksimielisesti , että kunnan rahat eivät riitä nuorison ehdottaman harrastetilan vuokraamiseen ja yksityisen bisnesmiehen rakennuttama maisemaa pilaava sählyyhalli kylän keskustaan tulevaisuudessa riittää harrastetilaksi nuorille. Järkikin sen sanoo: kylän keskustassa mopopojat muutenkin liikkuvat – ja ei kun sähläämään! Sitten valtuusto menee kahville.

Kanavan suosio ei ole yllättänyt, tuskin yllättääkään. Kokeilkaa itse innostuisitteko,  osoitteessa http://www.aloitekanava.fi/. Mutta nettiin mahtuu, moni asia häviääkin kuin ennen vanhaan pieru Saharaan.

Mutta mitäs tämä on: Mynämäessä nyt jo iltapäivällä kanavalla on ollut vilskettä: kymmenkunta ehdotusta. Käypä katsomassa tuosta yllä olevasta osoitteesta. Aktiivisia nuoria!

Kohtasin yllättäen rasistivanhuksen Turussa.
Rasistivanhus sai minut tuossa tuokiossa raivon valtaan. Näin älyttömästi käyttäytyvä vanhus  ei voi olla muu kuin luonnon oikku.

Yllättävä tapaus sattui odotellessani torin laidalla bussia. Katoksessa istui  minun sinne tullessa arvioni mukaan reilusti yli 80-vuotias mieshenkilö.
Istua törötettiin yhdessä. Hiljaisuus.

Sitten tulee bussi ja pysähtyy.  Bussista ilmestyy afrikkalaistaustainen mieshenkilö. Muovikassista tipahtaa pullo ja menee rikki. Mies potkii sirpaleita syrjään, turvalliseen paikkaan pois jaloista. Penkillä kököttävää vanhukseen alkaa tulla eloa. Vanhus alkaa huudella ja arvostella lasinsirujen potkimista. Huutelu jatkuu ihonvärin arvosteluna, vanhus käskee miehen painua sinne mistä on tullutkin. Kauemmaksi siis kuin Varissuo.

Minä  alan puolustaa poikaa. Vanhus kiihtyy ja alkaa sättiä minua. Minä alan sättiä vanhusta tyhmäksi rasistiukoksi. Vanhus sättii minua maalaiseksi. Minä sätin vanhusta syntymästään saakka yksinkertaiseksi turkulaiseksi.
Afrikkalaistaustainen katsoo ihmeissään, yrittää sanoa jotain suomeksi. Rasistivanhus kehottaa minua pussaamaan maahanmuuttajaa, mieluiten ahteria. Nimittelen vanhusta haudan partaalla hoippuvaksi lahopääksi.

Maanhamuuttaja alkaa selvästikin tuntea itsensä ulkopuoliseksi, unohdetuksi. Niinpä mies lähtee kävelemään. Hymyilee mennessään.

Miksiköhän?

Minäkö tyhmä?

Nyt en ymmärrä!

Viisaita  ovat voittajat, nämä, jotka pyrkivät “oman potentiaalin huipulle“. Kuten Jari Sarasvuo. Niin kuin Virpi Kuitunen, joka aina on pyrkinyt huipulle. Joskus ollutkin siellä.  Urheilu on huipulle pyrkimistä ja itsensä voittamista. Keinoja kysellään vasta jälkikäteen.

“Puhtain asein puhtaan asian puolesta!” Niiku.

“Konstit on monet“, sanoi sen sijaan akka, kun kusi, konttas ja kuto sukkaa.  Myös Jari Sarasvuo sai syksyn pimeydessä oivan aatteen tehdä  pururata tyttöystävälleen. Mikä tyyylikäs pikkujoululahja! Vihjeeksi muillekin.
Idearikas konsultti Jari Sarasvuo pistää kolme kylttiä lenkkipolun varteen. Se on siinä, lemmenrata!

Luovuutta ja idearikkautta! Ympäristötaidetta! Kyse on nyt “transformaatiopolusta“,  “meditatiivisesta harjoittelusta“. Mikäli joku uskoo Sarasvuon tulkintaa uudentyyppisestä pururadasta, jonka on lähes kokonaan tehnyt omasta päästään.

Tässä rakennusohjeita:
Kyltteihin kepaa vain englanninkielinen teksti ja nämä laudankapaleet pitää olla jonkun arkkitehdin suunnittelemia. Jotta rata olisi uskottava lemmenrata, niin ensimmäisessä pitää lukea Love more, se kun tarkoittaa rakasta enemmän. Toisessa voisi lukea Fight harder, se tarkoittaa taistele lujemmin, kolmannessa Fear less, mikä meinaa, että ei kannata pelätä. Lisänä led-valot.

Voi, kukapa tyhmä tursunperäläinen tumpelo  olisi osannut tuollaista lenkkipolkua armaalleen suunnitella? Ei kukaan.

Pohjoismaiden suurin sanomalehti, 120 vuotta täyttävä neljäs valtiomahti Helsingin Sanomat, kirjoitti tästä (14.11) kolmen kuvan kera.  Artikkelin laatija Esa Lilja osoitti, että tyhjästäkin voi nyhjäistä, jos ammattitaitoa on. Kiitos!

Paavin pää (yläpää) oli kovilla jo kondomeja kiellettäessä ja sikainfluenssa toi  nyt uuden pulman. Katolinen kirkko on tunnettu pyhästä vedestään, joka parantaa vaikka ei ehkä ole juomakelpoista. Kirkoissa on astia, johon uskovaiset upottavat sormensa ja ripsauttavat vettä päälleen.

Nyt on paavillekin selvinnyt, että vedessä voi olla pieniä olentoja, jotka levittävät tauteja.  Nämä näkymättömät kiusankappaleet pesiytyvät jopa pyhään veteen. Sikainfluenssa leviää!

Kun  syntinen ihminen upottaa sormensa tähän liemeen, riivaajat tarttuvat hänen sormeensa. Ihmisten uittaessa sormiaan he ovat myös tuoneet nämä pahantekijät altaaseen, jossa ne nopeasti lisääntyvät. Eikä niitä pysäytä mikään.  Saamarin siat!

“Pitäisikö siis pyhävesi kieltää? Ehkä Euroopan terveyskomissio kieltää senkin niin kuin Mussolinin fasistikaudesta muistuttavat krusifiksitkin koulujen seiniltä“, välähtää paavin päässä. “Toisaalta, kirkoista tosin ei kukaan ole kieltänyt krusifikseja, ei kai nyt sentään pyhää vettäkään, oli se kuinka saastunutta tahansa“, laskelmoi pyhä yksinkertaisuus.

Katolisen kirkon valantehneet insinöörit ratkaisivat kuitenkin pulman nopeasti: tehdään automaatti koulujen juoma-automaattien tapaan. “Sikojen geenit  jäävät omaan sormeen“, nauraa koko konklaavi. Esteettinen puoli hoidetaan niin, että tilataan automaatit kaikkiin kirkkoihin ja sijoitetaan ne vanhojen pyhävesiastioiden sisään.

Näin hauskoja ovat paavin keksinnöt.

Automaatin käytöä näet täältä. (Tulee heti mainoksen jälkeen)

Sitä on niin kaavoihinsa kangistunut, että televisiostakin katsoo ne samat tutut ohjelmat: uutiset ja ajankohtaista, luonto-ohjelmia, Midsommerin murhat, House ja elokuvia valikoiden. Tietenkin Uutisvuoto ja kolme pientä porsasta.

Rohkea tekee löydön: Strada! (tv1:llä).  Raikas kulttuuriohjelma, jossa ei yritetä olla rennon kultturelleja vaan tosissaan ollaan sellaisia.  Mistä on mahtaneet ilmestyä ruutuun tämä kaksikko Sanna Stellan ja Ivan Puopolo? On totisesti kaksikolla homma hallussa ja sana.
Kaksimetrisen Ivanin vanhakin täti syö silmillään, kuuntelee kuitenkin korvillaan. Samoin kuuntelee hyviä kysymyksiä tekevää Sannaa, tyttöä, joka ei teeskentele, on perehtynyt asioihin, ei diivaile ja selvästikin on eikä vain kuvittele olevansa intelligentti ja älykäs kuten kollegansa kuvittelee  Puoli seitsemän ohjelmassa.

Viime perjantaina Stradassa saatiin sitä mitä luvattiin:  tarkasteltiin mitä kulttuurissa tapahtuu ja etsittiin taustoja. Ja huomattiin sekin, että kulttuurissa on paljon muitakin kuin niitä iltapäivälehtien kissanristiäistapahtumien kiertäjiä.  Sitä paitsi osattiin mennä studiosta ulos.

Etsittiin ja löydettiin: silmät tapillaan tuijotin kahta valtavaa
lumipallohahmoa: haloo??  Suojapallon sisässä Sanna ja toisessa mies nimeltä Mika Bonanno, maailmanparantaja, joka oli saapunut Helsingissä pidettäville Lens Politica -festivaaleille. Hän on toinen The Yes Men -ryhmän johtoryhmästä. Se taas onkin aivan oma juttunsa. Keskeisenä teemana  on jekkujen tekeminen.

Jeesmiehet ovat luoneet nuo selviytymisasut, valkoiset pallerot, joiden sisään voi kätkeytyä. Maailma on vaarallinen paikka. Muutakin hurmaavan mukavaa ja järjetöntä (=järjellistä) miehet ovat lähinnä Amerikoissa kehitelleet; julkaisseet mm. vale-New York Times -lehteä kertoen uutisia tulevaisuudesta. Suomessakin ilmestyi samoihin aikoihin oma “tulevaisuusjulkaisu” Maaseudun Tulvaisuus. Vain yksi kirjain erottaa siis lehden oikeasta. Lehteä jaettiin Helsingissä ilmaiseksi.

Mitä tuolla muka saavutetaan? Ei mitään. Ja sekin on paljon näinä julmina aikoina. Huomaamme ainakin, kuinka helposti menemme ansaan, uskomme mitä tahansa, kun se sanotaan tarpeeksi arvovaltaiselta taholta. Se on paljon.

Kiinnostava tuttavuus oli myös ranskalainen suorasukaisesti seksistä kirjoittava, kokeneelta asiantuntijalta näyttävä Josiane Balasko. Panee uudessa kirjassaan miettimään, miten olisi ja kuinka kävisi,  jos keski-ikäinen nainen ostaisi seksipalveluja. (Taas eläkeläiset unohdettiin!)

Sanna vei kirjailijattaren tutustumaan suomalaiseen Marimekkoon. Vierailu myymälässä osoitti meille suomalaisille selvästi, mitä ulkomailla tästä ylimainostetusta krääsäpuodista ajatellaan.
Ranskatar ei ollut pennin vertaa kiinnostunut kummallisista luomuksista tai rumista, mustatäpläisistä mukeista.

Estetiikan alkeet.
“Se, mikä on, on.”
“Se, mikä ei ole, ei ole.”

Kun Turun yliopiston estetiikan luentosarjan vetäjä Tuomas Tolonen avaa suunsa ja antaa tulla täydeltä laidalta, kuolleetkin heräävät ja kuurojen korvat aukeavat. Tähän ei ole pystynyt moni maailman historiassa. Mutta Tolosenkin on nyt tyydyttävä siihen, että kuulevat korvat eivät korvaa kuulijan ymmärryksen pientä rajallisuutta.
Ilman Tolosta ajatteluun tottumaton olisi haudannut koko estetiikan törmätessään herra Immanuel Kantin transsendentaaliseen idealismiin, dogmaattisen metafysiikan kritiikkiin tai kategoriseen imperatiiviin.
Siinäpä königsbergiläinen superajattelija, jolla ei järki seissyt! Muusta en tiedä.

Kirjoittaessaan estetiikasta Kant puhuu mielikuvituksesta ja sen tärkeydestä. Taideteos synnyttää katsojassa ajatuskulun kohteen mukaan, tunteet pääsevät myös esille, olemme kuin unessa, josta sitten yhtäkkiä havahdumme. – Tämän ymmärrän.
Hän pohtii myös käsitettä “maku“, onko se synnynnäistä vai muotoutuuko se taideteoksia katsellessa. Siihen kuitenkin vaikuttaa luonto, mielleyhtymät elämään ja historiaan, sydämen tunteet, aikaisemmin tehtyjen teosten tunteminen. – Tämäkin on helppo käsittää.

Sen sijaan kategorinen imperatiivi mietityttää. Tarkoittanee ihmisen moraaliseen käyttäytymiseen liittyviä ehtoja. Ihminen etsii onnea.  Sen saavuttaakseen ihmisen pitää toimia oikein eli on täytettävä velvollisuutensa erilaisista haluista huolimatta.
Kun hyviä tekoja tehdään velvollisuudesta, silloin on kyse moraalisesta arvosta. Ihmisen on mietittävä kolmea asiaa: Mitä voin tehdä, mitä minun tulee tehdä ja mitä voin toivoa. Moraalisesti oikeat teot tuottavat myös esteettistä mielihyvää.

Hiukan pölyttyneeltä nykyihmisestä sen sijaan tuntuu, kun Kant puhuu “ylevistä ja kauniista kohteista“, jotka saavat mielikuvituksen toimimaan mielenliikutuksiin asti! Totta varmaan silloin ja ehkä joskus vieläkin. Tuosta samaisesta hurmioitumisesta Anna Kortelainen on kirjoittanut ihastuttavan teoksen Hurmio; 1800-luvulla taiteesta nautiskelevien tauti. Mutta kyllähän tauti on tuttu nykyäänkin: Arto Virtanen esseessään Picasso-näyttelystä (viimeisimmässä Parnasson numerossa) kertoo omasta hurmioitumisestaan, joka ei juurikaan eroa romantiikan tai myöhempien aikojen hurmioista kyyneleineen kaikkineen.

Kant sanoo kauniista näin: “Kaunista on se, mikä  miellyttää yleisesti ilman käsitteitä“.  Ja kirjoittaa yleensä näin monimutkaisesti: “Kauneus on kohteen tarkoituksenmukaisuuden muoto, sikäli kuin kohteessa havaitaan tarkoituksenmukaisuutta liittämättä siihen tarkoituksen miellettä“.
Ilmeisesti Kant tarkoitti sitä, että kun esimerkiksi tulppaanissa on muoto ilman mitään käytännön tarkoitusta, se on kaunis ensi silmäyksellä ja siihen mieltyy heti. Ei ala pohtia, mitä tarkoitusta varten se on juuri tuon muotoinen.

Olisiko Kantin mielestä maasta löytynyt hiottu kivi, jossa on reikä “kaunis”. Pohtisiko hän reiän tarkoitusta? Luokittelisiko hän vanhan kivikirveen luokkaan ei-kaunis, olisiko se jopa ruma? Taiteeksi tuskin luokittelisi, vaikka siinä on ihmisen käden kosketus, reikä. Nykytaiteilija sen sijaan  löytää vanhan pyöränsatulan ja ruostuneen ohjaustangon: siinäpä Picasson Häränpää. Olisi Kantilla ihmettelemistä.
Taiteilija näkee kaikessa uuden “tarkoituksen“.

Mitähän Kant olisi sanonut, jos hänen morsiamensa olisi repäissyt puseronsa auki ja paljastanut nuoret rintansa?
Olisiko Kant pohtinut niiden tarkoitusta ja pitänyt niitä kauniina vaikka niillä jokin selvä tarkoitus onkin, ja jatkanut kirjoitustyötä: “Se, mikä on, on.”  “Se, mikä ei ole, ei ole!”

Kuvittelin kokemukseni riittävän, kun suostuin Vehmaan kirjastotädin Sirpa Ikala-Suomalaisen ehdottaman neljän satutuokion vetäjäksi, satumummoksi.
Niinpä…

Ensimmäisessä satutuokioksi kaavaillussa tilaisuudessa oli mukana  vappapöksyisiä perhepäivähoidossa olevia pyöreäsilmäisiä taapertajia, ujostelemattomia tarhaikäisiä ja muutama esikoululainen. Siis helppo juttu.
Niinpä….

Joukkue katsoo minua hiukan ujostellen. Ääneti. Siinä samassa teen virhelaskelman: näitä pitää rohkaista! Tässä siis ensiksi Kirsi Kunnaksen runo Kattila ja perunat. Luen eläytyen, tullaan kohtaan: “…… sanoi kattila ja nosti hattua”, samassa kaikki yhdestä suusta huutavat:
- PSHIII!
Innostuvat ja taas:
-  PSHIIIIII!.
…ei tule loppua, loppua…

Koska tämä meni hienosti ja melkein hulinaksi  jatkan Jukka Laajarinteen kirjalla Mummon kone. Loistokeksintö: kaikki innoissaan ja keksimässä heti, mitä seuraavaksi pannaan koneeseen.  Ääntään säästelemättä matkivat koneen pörinää. Jees, tämähän sujuu! Riemuissani huomautan, että kannattiko koneeseen nyt laittaa vasara, kun tuli pelkkiä koneen osia ja kone hajosi. Todisteeksi näytän kuvaa muttereista ja rattaista.
- Joooooo, huutavat kaikki.
Ei mitään moraalia. Vaippapöksyt ja tarhaikäiset eivät siis ymmärrä mitään esimerkiksi Kantin kategorisesta imperatiivista, päättelen. Ei mitään moraalia, hyvä kone rikottaisiin tuosta vaan. Masentavaa!

Sakki pitäisi saada hiljaiseksi. Siispä aion koettaa taikaa. Kirsi Kunnaksen runo: “Nyt on juuri oikea aika muurahaisen lentää kuuhun ja tehdä siellä sellainen taika, että namusia sataa suuhun.” Käsken kaikkien sulkea silmät ja avata suunsa. Kaikki kuuntelevat suu auki.

Taioin: Simsala-bim!
- Satoiko namusia suuhun?
- Eeeeiii, huutaa joukko pettyneenä. Yksi kuitenkin ymmärtää, mistä on kyse, siis pelkästä petoksesta, vai vain hänkö ymmärtää sadun ja toden eron.
-Mulle tuli suuhun raidallinen karamelli, sanoo Veera.

Kaikki katsovat Veeraa kummissaan ja Veera katsoo minua kuin häpeissään. Nyt siis ollaan  toden ja valheen,  opetuksen ja mielikuvituksen, sadun ja taian häilyvässä rajamaastossa.
- Hienoa Veera, yritän taikoa uudestaan myöhemmin, ymmärrän sentään sanoa.

Tartun Jukka Laajarinteen kirjaan Ruoalla ei saa leikkiä.
Luen nykyajan Midaksesta, jonka kädet sottaantuivat kebabin syönnistä ja sitten sottaantui tukka ja seinä ja äiti meinasi sottaantua. Piti mennä pesulle. Mitä tästä opimme?
- Äiti ei halaa likaista lasta! sanoo Liisa.
- Aina pitää pestä kädet, muuten tulee sikasellanen…flunssa, sanoo Kerttu.
- Älä koske mihinkään, sanoo Jukka-setä.

Kun heinää syö -kertomus herättää monien muistot omasta heinänsyönnistä. Ruohoa oli itsekukin kuitenkin syönyt vähemmän kuin lehmä, paitsi Miia, joka oli syönyt ruohosipulia. Mutta märehtiminen ei kaikilta onnistu. Leukoihin tulee liikettä, kun neuvon, että märehtiminen näyttää vähän purukumin jauhamiselta.

Puraisuja-jutun kohdalla koko joukko innostuu voivottelemaan, kun Kustaa puraisee kieltään, poskea, sormea, haarukkaa. Varpaan puremista pitää itsekin yrittää: onnistuu! Mutta sitä ei kukaan usko, että joku voi puraista silmäänsä. Nauretaan kamalasti.

Siunatuksi lopuksi yritän vielä uutta taikaa niiden karamellien saamiseksi suuhun. Kaikki kuuntelevat suu auki ja silmät kiinni.
- Tuliko se karamelli suuhun?
- Joooooo!
Narraavat minua, vanhaa ihmistä! Karamellit löytyvät vihreästä kassista.
Kettukaramellien taikavoima saa joukkion järjestäytymään jonoon. Kukaan ei yritäkään ottaa enempää kuin yhden: toisessa ihmisessä on  samalla lailla minä  kuin minussa itsessäni, luen kirkkaista silmistä.

Television Teema-kanavan Kirjamaa on ihmisläheinen ja konstailematon kirjallisuusohjelma. Bussilla huristellaan ympäri Suomea ja etsitään lukevia ja kirjoittavia ihmisiä sekä tyylikkäitä paikkakuntia. Esiteltävä kirja ilmeisesti valitaan aina paikan  jonkin ominaispiirteen mukaan. Viime tiistain (10.11.)  jaksossa toimittajat Reidar  Palmgren ja Anna Tulusto vierailivat Raumalla.

Ohjelmalle täydet pisteet siitä, että nyt ei pyritä setvimään ja vatvomaan kirjailijan sanomaa tai henkilöiden sielunmaisemia. Verrattuna esimerkiksi  TV1:n Aamun kirja -ohjelmaan Kirjamaa on raikas tuulahdus suoraan suomalaismaisemista. Ohjelmassa muutaman keskustelijan voimin esiteltävästä kirjasta otetaan esille vain jokunen kiinnostava kohta, käytetään tervettä järkeä.

Tiistainen ohjelma keskittyi mereen ja Raumaan sekä rauman kieleen, Herman Melvillen Moby Dick -klassikon siivellä, tai päinvastoin.
Vanhan merikaupungin erikoisuus ja tunnetuin hahmo on vielä nykyäänkin H.J. Nortamo, Raumlaissi jaarituksii - teoksen kirjoittaja. Nykyraumalasia kirjailijoita edusti  kirjailija Tapio Koivukari.

Myös tämän päivän raumalainen kulttuuri näyttäytyi  välähdyksenä taiteilija Kerttu Horilan kertoessa lempikirjastaan Horilan veistosten kuunnellessa. Paikallisväriä ohjelmalle antoi käväisy Rauman torilla pystykahveilla ja tietenkin purjehtiminen.

Rauman murre sai oman osuutensa, kun vanhat syydvestipatut esittelivät Rauman merimuseota. Pysyttiin merellisessä teemassa, mikäli katsoja ymmärsi paikallista Nortamo-Seoran mieskaartin puhetta.
Matkan varrella Laitilassa tämän päivän kuuluisin murrerunoilija Heli Laaksonen antoi näytteen oman paikkakuntansa murteesta. Helin kieli, sellainen esi-isien kieli, kirjailijan puhumana hurmaa kenet tahansa.

Keskustelijoiksi Melvillen Moby Dick -klassikon pariin oli  saatu kaksi meriasiantuntijaa: merenkulkuoppilaitoksen opettaja, tohtori Kirsi Uola - joka on tehnyt väitöskirjansa suomalaisesta merikirjallisuudesta – sekä tuleva merikapteeni Martti Leinonen. Keskustelijoilla varmasti olisi ollut sanottavaa toinenkin mokoma, mutta oli viisaasti  tyydytty olennaiseen. Syntyi iloinen tuokio iloisten keskustelijoiden, klassikkokirjan, juontajan sekä katselijoiden kesken.

Tekijät saavat erityiskiitoksen oivalluksesta hakea keskustelijoiksi Helsingin ulkopuolelta ihmisiä, jotka eivät ole vakiovieraita joka  kulttuuri- tai kissanristiäsohjelmassa.
Kirjallisuuden harrastajat, sellaiset ilokseen lukevat ihmiset ilahtuvat juuri tällaisesta pilke silmäkulmassa tehdystä  elävien lukijoiden kirjallisuusohjelmasta. Syvällisemmät analyysit hakevat syvälliset kuuntelijansa radion puolelta.

Innolla odotan nyt seuraavaa Kirjamaa-ohjelmaa, joka tulee aivan vastakkaiselta suunnalta,  itäisestä Suomesta.

Kuka sammutti valot!?

Nyt Turku alkaa löytää persoonallista otetta kulttuuripääkaupunkihankkeelleen!  Turun Sanomissa puffataan tänään (10.11.) näkyvästi hanketta nimeltä  Pimeyden 876 sävyä, jossa  keskitytään suomalaisille tuttuun ilmiöön, pimeyteen. Turha luulla, että nyt sitten möllötetään säkki päässä tai tehdään pimeitä keikkoja tai maksetaan pimeitä korvauksia. Ei, hanke on puhdasta taidetta, taide tuo valoa pimeyteen!

Pimeydessä on tosiaankin 876 sävyä, että ei ihan säkkipimeässä aina olla.  Perusajatuksena on, miten tuoda kulttuuria pitkään pimeään, synkimpiin vuodenaikoihimme, jolloin ei päivä paista, mitä nyt kuu joskus kumottaa. Mukana on iso joukko paikallisia taiteilijoita monenmoisine ideoineen. Hankekoordinaattorina toimii Päivi Lönnberg.

Ohjelma keskittyy vuoteen 2011.  Jos pimeys tänä syksynä on vielä tavallista pimeyttä, se jo ensi syksynä on Turussa sävykästä. Turkulaiset väittävät, että hanke jo nyt on herättänyt ulkomailla huomiota, valon lapset ovat kiinnostuneita suomalaisesta pimeydestä.

Projektin aikana pimeyden erisävyjä tuodaan esille animaation, performanssin, teatterin, kuvataiteiden ja kirjallisuuden avulla. Turun yliopisto ja kirjasto antavat oman panoksensa.
Pimeyttä voi kokea Arten ja Varsinais-Suomen näkövammaisten toteuttamassa pimeässä galleriassa tai teatterissa. Jännityksellä jää odottamaan, mitä tapahtuu kaupungin kaduilla, mitä tapahtuu taideretriitissä.

Esillä on myös kuolema ja hautalöydöt. Kuolema-näyttelyt ovat museokeskuksen järjestämiä ja ne  tarkastelevat kuolemaa kuvataiteen ja arkeologian näkökulmasta. “Kuoleman monet kasvot” -näyttely on ensimmäisiä  teeman näyttelyitä. Se avautuu  Wäinö Aaltosen museossa vuoden 2010 lokakuussa.

Mielenkiintoa tulee varmasti herättämään  esim. Arten ja Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen oppiaineiden toteuttamat työpajat ja seminaarit, joissa kuolemaan liittyviä teemoja alustetaan yleisölle. Niissä käsitellään mm. alttareita, shamanismia, pahuutta, unta ja reviiriä.

Rauhoittumaan pääsee ympäri kaupunkia pytetytettävissä kota-rakennelmissa, joissa voi kuunnelle runoja. Taideretriteissä voi hiljentyä ilman uskontoa.Ne ovat  Turun yliopiston kulttuurientutkimuksen laitoksen kahdesti vuosina 2010 ja 2011 järjestämiä ja viikonlopun mittaisia.

Nyt pistää kyllä vihaksi. Median vika kaikki. Ensin pisti vihaksi luettelo Suomen eniten ansaitsevista. Nyt pistää vihaksi söpön näköinen mutta pahan tapainen, herra ja ylhäisyys Björn Wahlroos. Puhuu puuta heinää ja
köyhän eläkeläisen pyörryksiin TS:n haastattelussa 7.11.

Tämä suhteellisen hyväpalkkainen kapitalistien kapitalisti, jonka ahteria pienemmät evankelistat nuolevat yhtä innokkaasti kuin Fransiskus Assisilainen spitaalisen jalkoja, ehdottelee vallan kamalia. On valmis myymään kaiken sen, mitä köyhä Suomen kansa kahleitaan katkoessaan on saanut valtion kassaan säästettyä.
Nalle myisi, jos ei heti alkuun koko Suomea, niin ainakin valtion omaisuutta solkenaan. Valtioneuvoston linna ja presidentin linna voisivat jäädä. Verojen korotukset olisivat kuulemma Suomen tuho.

Nalle haikailee Margaret Thacherin perään, tämän rautarouvan, joka Englannissa 1980-luvun alussa vaikeassa taloustilanteessa laski veroja ja toteutti tuhoisan myyntitempun: menivät kunnalliset vuokratalot, hiilikaivokset, valtion teräsyhtiö ja osa rautateistä. – Ja tuli massatyöttömyys, lisään Wahlroos-herran kiusaksikin.

Voi niitä vanhainkotiemme sodan kokeneita miehiä ja naisia, jotka  rakensivat uutta Suomea tuhkasta! “Joka äijä rakensi taloa: oikoi nauloja, himoitsi sementtiä ja yritti suhteilla hankkia lautakasan”, muistelee HS:n marraskuun kuukausiliitteessä (s.48-60)  yksi vanhainkodin sodan ja työn veteraaneista.

Sopisi Wahlroosin miettiä, onko työ tänä päivänä ihmiselle kunnian kenttä, kuka innostuu tekemään työtä kolmessa vuorossa, tunteeko kukaan itseään “oman tehtaan mieheksi “ tai pysyy samassa työpaikasta eläkkeelle asti.  Vai näkyykö pelkkiä pystyyn nostettuja keskisormia?

Wahlroos  tarjoaa eväitä laman voittamiseen vain suuryhtiölle ja talouselämän napamiehille, yksityisille moolokinkidoille. Hän puhuu uuden infrastruktuurin luomisesta  Eurooppaan; siinä menee vilauksessa kaikki se, mitä  tuo nyt vanhainkodissa kuolemaa odottava sotasankari rakensi tulevia sukupolvia ajatellen: ilmainen koulutus ja terveydenhuolto, vanhustenhuolto, päiväkodit…koko hyvinvointiyhteiskunta, demokratia.

Wahlroosin eväillä loppuu into rakentaa, loppuu työ ja toimeentulo niiltä, jotka eivät kuulu hyväosaisten  eliittiluokkaan. Kehityksen suunta näkyy jo: pienipalkkaisten tulot  vuonna 2007  kasvoivat vain 1,6 prosenttia, kun kasvu suurituloisilla oli 7,5 prosenttia. Aivan pian on palattu 1800-luvun yhteiskuntamalliin, joissa köyhän on oltava  nöyrä ja osaansa tyytyväinen orjatyöläinen, tai vailla työtä ja mitään turvaa. Ja pulinat pois!

“Argentiina voi toimia varoittavana esimerkkinä. Kun kävelee Buenos Airesin katuja, näkee antiikkikauppojen ikkunoista, mitä kaikkea vaurautta ja loistoa sillä maalla on ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Haluammeko, että Euroopasta tulee maailman paras antiikkikauppa“, lohkaisee Nalle vitsikkäästi.

Toki persoonallinen tapa arvioida elintasoa, vaan ei ehkä kovin luotettava; niiden kahdenkymmenen perheen kalut riittivät täyttämään Buenos Airesin antiikkiliikkeet, mutta ainakin 30 miljoonaa köyhää jäi  kaikessa kiireessä Wahlroosilta keskimääräisen varallisuustason laskelmista pois. Sitä tekevälle sattuu.

Näin se käy Suomessakin: muutamat rikkaat rikastuu ja köyhien suuri enemmistö köyhtyy. Mistä saisimme Eva Peronin kaltaisen köyhien puolustajan ja samalla oivallisia antiikkiliikkeitä?

Luterilaiset poistivat krusifiksit kirkkojensa seiniltä lähes 500 vuotta sitten. Suomessa ne vietiin kirkkojen ullakoille. Luterilaisille krusifiksi ei ole samanlainen taikakalu kuin katolisille. Meidän onkin siis vaikea käsittää Italiassa syttynyttä krusifiksikiistaa.

Kysymys on näiden kirkollisten esineiden poistamisesta koulujen seiniltä. Italiassa asuva suomalainen Soile Lausti aloitti asiasta oikeusprosessin  jo vuonna 2000.  Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi äskettäin päätöksensä: koulujen seiniin kiinnitetyt krusifiksit ovat laittomia. Ne rikkovat lasten uskonnonvapautta ja vanhempien oikeutta kasvattaaa lapsensa oman vakaumuksensa mukaan.
Katoliset ovat kauhuissaan.

Täytyy muistaa, että Italiassa kirkko ei ole valtion kirkko kuten Suomessa. Krusifiksit naulattiin kaikkien virallisten laitosten seinille vasta Mussolinin aikana. Ne poistettiin olojen normalisoiduttua Mussolinin pimeän fasistikomennon jälkeen, mutta jostakin syystä niitä ei huomattu poistaa koulujen seiniltä. Nyt se siis tehdään.

Suomessa lähes jokainen pitää luonnollisena tuomioistuimen ratkaisua. Jopa kiivaista italialaisista yli puolet kannatti krusifiksien poistamista Italian suurimman lehden Italian Corriera della Seran tekemässä lukijakyselyssä.
HS (5.11.) kyseli myös muutamalta Suomessa asuvalta italialaiselta asiaa.  Kaikki kolme vastaajaa ymmärsivät asian niin, että krusifiksit kokonaan kielettäisiin ja pitivät asiaaa lähinnä jumalanpilkkana. Hartaina katolisina he olivat tyrmistyneitä.

Suomalaisvastaajat sen sijan ymmärsivät, että uskonnolliset symbolit eivät kuulu kouluihin. Koulun on oltava mahdollisimman neutraali opiskelupaikka nykyaikana, jolloin ihmisten vapaa liikkuvuus tuo erilaisia ihmisiä erilaisine uskontoineen maahan kuin maahan.

Sen sijaan ortodoksikirkon piispa, Helsingin metropoliitta Ambrosius edustaa tietämättömyyttä ja lapsellisuutta ihmetellessään: “Seurakuntasalit ja kirkot ovat julkisia paikkoja. Aletaanko jatkossa vaatia, ettei niissäkään saisi enää olla kristillisiä tunnuksia?”
Ambrosius ei taida muistaa, että hänen oma kirkkonsa edusti  tiukkaakin tiukempaa pikkusieluisuutta kieltäessään isä Mitrolta kirkollisten tunnusten kantamisen EU-edustajaksi valinnan jälkeen.

Suomessakin on jo koettu ristiriitatilanteita koulujen uskonnonopetuksessa ja perinteisten joulujuhlien järjestämisessä.  Nyt kun meillä ei ole vielä tehty kirkon ja valtion eroa, uskonto kuuluu peruskoulun opetusohjelmaan; annetaan myös mahdollisuuksien mukaan muiden uskontojen kuin luterilaisuuden opetusta.  Islamin opetusta saavat ovat olleet tyytymättömiä.
Uskontojen kirjavuudesta johtuen olisi meilläkin parasta jättää uskonto kirkkojen opetettavaksi. Se olisi myös yksi keino säästää koulun  vähiä varoja.

Uskonto monenlaisissa kristillisissä muodoissa kuuluu kulttuuriperinteeseemme. Sitä suuremmalla syyllä sen opettaminen kuuluisi kullekin kirkkokunnalla ja sen oppineille papeille tai vakaumuksellisille opettajille, ei kouluille. Perinne säilyisi kunkin kirkkokunnan kohdalla oikeaoppisena. Historian yhteydessä esille tulevat viittaukset eri uskontoihin riittävät kulttuuriperinnöksi uskonnottomille.

Tyylikkäästä tavasta tuoda uskonto esille on Keski-Suomen keskussairaalan hiljainen huone. Siellä ison kaapin ovet aukaisemalla löytää pienen alttarin risteineen, ovessa ortodoksinen ikoni. Voi myös hiljentyä sulkemalla kaapin ovet.
Samaan huoneeseen mahtuvat kaikki.

Nyt tiukkanokkaiset sukupuolieroja sillä silmällä katselleet tädit ovat vaatimassa, että vauvoja pitäisi sukupuoleen katsomatta kohdella tasa-arvoisella tavalla.

Tyttöjen ja poikien koulumenestystä tutkinut Elina Lahelma panee peliin kasvatustieteen professorin arvovaltansa  puhuessaan, tuskin uskottavaan,  mutta kuitenkin tiukkaan sävyyn siitä, että jo vauvaikäisten sukupuolieroja pitäisi hälventää.

Maailma on kovin kiperä ja kapera ja lisäksi sukupuolittunut. On tyttöjä ja poikia. Hyvä havainto kasvatustieteilijältä.
Jo vauvaiässä voidaan havaita tämä sukupuolinen ero. Kuitenkin sen havaitsee parhaiten, kun menee kauppojen lelu- tai lastenvaateosastolle: tytöille tarjotaan punaista ja pojille sinistä!

Sinisissä potkuhousuissa tyytyväisenä köllöttelevä miehenalku ei tiedä, että hänet on jo leimattu. Hänestä kasvaa siis poika, koulussa punahousuisia tyttöjä huonommin menestyvä. On siis jo korkea aika kieltää siniset potkuhousut, siniset tutit ja yleensäkin sininen väri lasten vaatteissa ja lastenhuoneisissa. Kunniaan siis Maon Pieni Punainen kirja ja punaliput heilumaan!

Jopa opetusministeri Henna Virkkunen ottaa kiireiltään tosissaan väitetyn  sukupuolten välisen erottelun  koulussa.  Opetushallituksen pääjohtaja Petri Pohjonen on itse ottanut  johdon työryhmässä, joka alkaa pohtia ja purkaa sukupuolierottelua kouluissa.
Samalla pitäisi todistaa, että kaikki tytöt eivät pärjää koulussa poikia paremmin, missä onkin kova homma. Uutisen mukaan (TS4.11.) hän ei kyllä vielä tässä vaiheessa ymmärrä sitä – siis ei ota kantaa -  mikä kouluelämän tasa-arvoa muka eniten heikentää.

Onko vika sysissä vai sepissä vai  onko tämä taas median vika kuten kasvatustieteiden tohtori Elina Lahelma väittää todeten, että mediassa koulumenestystä  kuvaavat jutut korostavat sukupuolieroja voimakkaasti.
Nyt ei sitten hyvät journalistit panna yhtäkään juttua lehteen, jossa otsikossa kerrotaan poikien menestyvän tyttöjä huonommin yhtään missään!
Turun Sanomat onkin jo ottanut oppia ja otsikoi: Kaikki tytöt eivät pärjää koulussa poikia paremmin. Loistavaa! Asia korjaantui oitis.

Sen sijaan opettajankoulutuksessa voitaisiin ottaa käytäntöön mieskiintiöt. Saataisiin myös miesopettajia vahvistamaan poikien sinisissä sukkahousuissa heikentynyttä tasa-arvoa ja koulumenestystä!

Erityisesti raastaa nyt mieliä se, että PISA-tutkimus on todennut suomalaisten tyttöjen pärjäävän poikia paremmin lukutaidossa ja poikien hieman tyttöjä paremmin matematiikassa. Ratkaisu tähänkin on helppo: koulataan enemmän miehiä äidinkielenopettajiksi, tällä saralla on nykyään liikaa tätienergiaa, kuten ministeritasollakin.

Professoritason viisautta tähän loppuun:
“Kaikki me kuitenkin tiedämme, etteivät kaikki tytöt ole kaikkia poikia  parempia koulussa.”
Että tässä nyt taas yksi työryhmä, jonka työn mielekkyyttä sopii epäillä.
Hauskempi oli takavuosien siveystyöryhmä, joka vaati Aku Ankalle housuja jalkaan.
Tasokasta!

“Minä en ole tehnyt mitään laitonta“, sanoi eräs tunnettu pääministeri jokunen aika sitten vaalirahoitussotkujen ja niihin liittyvien puukauppojen yhteydessä.
Kovasti tuntuu repliikki tutulta erityisesti jokaisesta opettajasta. Sanat ovat  ensimmäisenä huulilla jokaisella koulukiusaamisesta tai muusta luvattomasta teosta kiinnijääneellä: “En varmaan heitellyt kiviä, en varmasti häirinnyt opetusta. En. Muutkin häiritsi, muutkin kiusasivat.”

Koulun terveydenhoitaja, koulukuraattori, luokanvalvoja, rehtori ja koulupsykologi tutkivat asiaa. Otetaan yhteyttä vanhempiin, oppilastyöryhmä kokoontuu. Lopputuloksena on, että kiusaajaa pitää ymmärtää, on niin huonot kotiolotkin, isä on työtön, äiti on löytänyt toisen miehen.
Alkaa kiusaajan ymmärtämisvaihe, uhri unohdetaan. Psykologit veisaavat  samaa virttä kuin iltapäivälehdet: yhteiskuntarakenne, työttömyys, seksistinen mainonta ovat syyllisiä. Lasta ei saa syyllistää. Kiusaaja pääsee kuin koira veräjästä. Plus miinus nolla.

Mutta nyt kuuluu Ruotsista kummia!

Ruotsalainen teologian tohtori ja etiikan tutkija Ann Heberlein iskee kirjassaan Se ei ollut minun vikani pöytään uudet vanhoin totuuksin merkityt kortit: elämästään ja teoistaan ihmisen tulee  itse ottaa vastuu, ihmisen on osattava tuntea myös syyllisyyttä pahoista teostaan.

On olemassa sekä oikeita että vääriä tekoja. On valittava oikeita.
Jos  vaatii oikeuksia, täytyy huolehtia siitä, että osaa ottaa vastuun omista teoistaan, täyttää omat velvollisuutensa, ei polje toisen oikeuksia. Meidän tulee ennen kaikkea huolehtia niitten ihmisten oikeuksista, jotka tekevät velvollisuutensa. Jokaisen on saatava ansionsa mukaan.

“Ennen kuin panostamme kiusaajien oikeuteen oppia lukemaan—- meidän tulee huolehtia, että kiusatut ovat turvassa.” Väärintekijää on rangaistava, eikä  rangaista uhria jättämällä asia puolitiehen. Kiusaajan on kannettava vastuu, opittava tuntemaan syyllisyyttä vääristä teoista.
Jos näin ei tapahdu, kiusattu jää käsitykseen, että hänestä ei välitetä, kiusaajasta kylläkin, tuskin hän on edes arvokas ihminen. Kiusaajasta tuleekin voittaja, luokan pomo.

“Jos ei ole syyllisyyttä ei voi olla vastuullisuutta“, kirjoittaa Ann Heberlein. On väärin ajatella, että jokainen ihminen  on hyväksyttävä juuri sellaisena kuin on:  emmehän toki voi hyväksyä esimerkiksi natsia tai rasistia. Vääryyksiä ei voi puolustella millään, ei edes  sillä, että ne kuuluvat jonkin kulttuurin perinteeseen.

Olisiko tästä jotain opittavaa?

Ann Heberleinilla on paljon sanottavaa niin opettajille kuin virkamiehille, poliittisille päättäjille ja jatkuvan kasvun hurmiossa eläville suurille sekä pienille toimitusjohtajille ja guruille.

Taloussotkuista ja lamasta syytellään markkinavoimia ja yhteiskunnan rakenteita, kun pitäisi syyllistää ahneita päätöksiä tehneet ihmiset.  Nykyiset talousopit jatkuvan kasvun vaatimuksineen, voittamisen ja kilpailun pitäminen ykköshyveenä kasvattaa myös irtisanomisilmoituksia jakavista pikkupomoista itsevarmoja hölmöjä. “Heikot sortuu elon tiellä“, olivat hänen viimeiset sanansa ennen infarktia.

Koulukiusaajaa kummempi ei ole valtaa omistavista se, joka omia etuja vaalien pyrkii entistä suurempaan tuloerojen kasvuun ja lisää näin yhteiskunnan pahoinvointia. Voitonhuumassakin on tunnettava vastuu.

Syyllisiä eivät ole  työttömät, jotka kärsivät tehdyistä päätöksistä, syylisiä ovat ne, joille vastuu on annettu, mutta jotka eivät osaa sitä kantaa. “Vääryys on tehtävä näkyväksi“, kirjoittaa Ann Heberlein.

____________________
Ann Heberlein, Se ei ollut minun vikani. Vastuunottamisen taito. Atena 2009.

Mikä ihmeen pyhäinpäivä? Eihän nykyihmiselle ole mikään pyhää. Ennen sanottiin sunnuntaita pyhäpäiväksi. Sen erotti arjesta siitä, että kaupat olivat kiinni.  Nykyään ne ovat auki. Paitsi nyt pyhäinpäivänä kaupat ovat vanhan tavan mukaan kiinni. Vallan merkillistä.  Mikä nyt sitten on niin pyhää?
Miten joku pyhä voi sulkea kaupat – mitäs nyt tehdään, missäs nyt shoppaillaan, sieluni on rauhaton!

Kaikkien pyhien päivä. Pyhimyksiä, eihän niitäkään meillä ole, paitsi yksi värttinäluun palanen. Pyhän Henrikin värttinäluu, opetettiin koulussa, Lalli sitä vastoin oli ilkeä murhamies, konnien konna. Pyhimys on unohtunut, mutta Lalli elää.

Ostin etelänmatkalla luostarista ikonin, siinä on pyhimyksen kuva, joku pyhä mies. Athos-vuoren luostari on niin pyhä, ettei sinne pääse naiset ollenkaan – pienessä matkaikonissani on kuitenkin Kristuksen kuvaa vastapäätä Neitsyt Marian kuva.
Pyhä varmaan, tämä pienikin ikoni,  vai pitäisikä vielä pyhittää, en tiedä. Kätevä keksintö kuitenkin: oliivipuinen, tulitikkurasian kokoinen ja näköinen ikoni aukeaa kuin ikkuna. Helposti, vanha keksintö.

Keskiviikkona olin vanhojen ihmisten kanssa retkellä, joka tehtiin Ruskolle, tutustuttiin Ruskon harmaakivikirkkoon. Raudoitetussa 40 kiloa painavassa arkussa monimutkaisen lukon takana säilytetään vanhoja ja arvokkaita kirkon esineitä. Hopeinen viinikarahvi ja kultainen ehtoollisastia. Pyhä kalkki!
Pyhät esineet on suljettu raudoitettuun arkkuun. Niitä ei sieltä varas saa, ei näe kukaan. Pyhä on piilossa, ulottumattomissa, poissa silmistä ja mielestä.
Näin meille on käynyt.

Pyhäinpäivänä menen naapurin 83-vuotiaan Jennyn kanssa viemään Jennyn miehen haudalle lyhdyn. Pimeydessä loistavat sytytetyt kynttilät, kiiltomatojen lyhdyt.
Kiiltomadot, jotka antiikin kreikkalaisille merkitsivät myös sielua. Meidän sielumme täällä. Yön pimeydessä jotain hiljaista valoa.

*

Katso pyhäinpäivän perinteestä!

Estetiikkaa vasta-alkajille
Luento Turun yliopistossa 26.10.
Barokki

Estetiikka? Olemme tekemisissä filosofian osa-alueen kanssa. (Itse asiassa olen sitä epäillyt jo kauan. Kauhistuen katsoin  aamupäivällä kirjakaupassa lähes tuhatsivuista opusta estetiikan filosofeista! Laskin sen käsistäni hellästi.)
Luennoitsija tiivistää: on taiteen filosofiaa ja esteettisen kokemisen filosofiaa. Platon ja Aristoteles ovat estetiikankin taustalla, Immanuel Kant loi pohjan nykyestetiikalle.

Sen olen ymmärtänyt, että tähän juttuun olennaisena liittyy taide. Niinpä  kysyin jo jokin aika sitten viisaalta ystävältäni, joka työkseen luo taidetta, mitä taide on. Hän luetteli muutamia seikkoja siltä istumalta.

Tekijälle se on todellisuuden tutkimista eli pään ja muun maailman järjestelyä ja havainnointia, oivaltamista ja toisin näkemistä, luovaa leikkiä, kommunikointia, oman paikan  etsimistä.
Kokijalle se on oivaltamista ja toisin näkemisen riemua, ajatusten jakamista eli vastaanottamista (tämä vaatii avointa mieltä muuten näkee oman itsensä minne ikinä katsookin!),  oman paikan etsimistä, elämyksiä.

Siis selvisi  sekin, miksi jokin teos tekee vihaiseksi: näemme vai  oman itsemme, pyrimme tekemään teoksestakin oman itsemme kaltaisen, emme pysty näkemään mitään erilaista.
Samoja asioita liikkuu luennoitsijankin mielessä. Lähestymme barokin maailmaa taideteoksia lukien.

Siis barokkiaika; minua – katsojaa – ei nyt pidäkään silmällä mikään pyhä ja pyhien maailma, vaan ihminen asetetaan omaan katsojan asemaansa, esineet määräävät katsojan paikan. (Nykyäänhän ne määräävät kaikessa elämässä ihmisen paikan, vyöryvät yli.)
Tieto on valtaa! Mekanistinen luonnonkäsitys,  luonto on objekti, jota tarkastellaan, ilmiöillä on syy ja seuraus, ihmisen olemukseen liitetään nyt tietoisuus: cogito ergo sum eli minä olen tietoinen, olen siis olemassa. Ajattelu on jotain enemmän kuin pelkkä tietoisuus.
Vielä keskiajalla ihmisen ruumis oli niin pyhä, että Fransiskus Assisilainen nuoli spitaalisen jalat.

Barokin aikana eli herra Gottfried Leibnitz, yleisnero. Olevaisen olemuksesta mies tuumi, että elollinen maailma muodostuu monadeista. Monadi on pieni maailmankaikkeuden peili. Nämä pikkupeilit ovat sielullisia, jakamattomia olentoja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Harmonia säätelee näiden liikkeitä. Myös Jumala on monadi , samoin ihminen.

Peili on monissa barokin ajan maalauksissa keskeisessä asemassa, siitä heijastuu koko maailma, pääkallo on yksi peili, siitä ihminen katsoo itseään. Mystiikkaa! Taiteen avulla kerrotaan jotain, mitä muuten ei voida: palava kynttilä heijastuu pimeästä  peilistä ja tekee pimeää näkyväksi. Valo on olemisen symboli. Olennot tulevat tyhjästä ja katoavat tyhjään. Mystiikkaa!

Vihdoinkin jotain somaa: pöytäsommitelmat. Stilleben, asetelmat, joissa on pöydän täydeltä kukkia. Somia? Mitä näet?  Näet: musta tausta, kirkasväriset kukat maljakossa, kuihtuneita kukkia ja terälehtiä pöydällä. Somaa, mummollakin on  lähes samanlainen ristipistotyö itse ommeltuna vanhainkodin seinällä: kukkia mustalla pohjalla!

Todellisuus on kuitenkin tässä: pöytä on hautakivi, lasimaljakko vain heijastelee elämää, elämän ilot näyttäytyvät kirkkaissa väreissä kukkina, tuolla joku vielä nupullaan, tuossa himoittava kypsä mansikka, pöydällä elämän loppu: kuihtuneet terälehdet, mätä mansikka. Mustaa tuntematonta vasten elämän ihme ja sen riemut näyttäytyvät kaikessa loistossaan!

Soma ja siveältä vaikuttava  asetelma muistuttaakin sinua elämästä, sen himoista ja elon hetkellisyydestä.

…tulemme tyhjästä ja katoamme tyhjään…

Turun kirjamessuilla tapasin runoilijan.
“Luultavasti en julkaise  runojani  koskaan”, hän sanoi,
“sellainen ei yksinkertaisesti kiinnosta minua.”

Kuka tahansa nykyrunoilija on lähes samassa asemassa, vaikka haluaisikin runojaan julki. Kustantajat eivät innostu.
Riesana runoilijalla on vielä kriitikko. Turkulainen nuori runoilija Timo Harju on yksi niistä viidestä nuoresta, jotka Jukka Petäjä yhtenä myttynä pesi kartulla kaltaten HS:ssa jokunen aika sitten.

Timo Harjun esikoiskokoelman nimi on Kastelimme heitä runsaasti kahvilla. Ostin kirjan Pienestä kirjapuodista Turusta. Siellä oli sitä yksi kappale, mutta kustantamo ntamosta saa yhdellä puhelinsoitolla uuden kappaleen myyntiin, lohdutti myyjä.

Ihastuin heti kanteen, se on maisema unen ja valveen välimailta kuin yllättävä muisto – yksinäinen lehmä, yksinäinen puu valonhohteessa.  Tekijänimenä Tomasz Zaczeniuk.
Tämä saattaa olla maailman ensimmäinen runokokoelma, joka on omistettu elämänsä viimeisiä päiviä eläville vanhuksille. Tarkalleen sanottuna Luolavuoren vanhainkodin väelle. Timo Harju suoritti siellä siviilipalveluksensa.

Runoilija pystyy kertomaan asioita, joihin nykyisestä vanhustenhuollosta huolestuneet eivät kykene, joita säästöjä tekevät laskupäät eivät kiireissään ymmärrä. Vanhastaan runoilijat ovat nähneet ja tunteneet, ymmärtäneet selityksittä. Niin tekee nykyrunoilijakin.

Timo Harju ei sorru nyyhkytyksiin, hän tekee mitä on tehtävissä, tekee sen lämmöllä. Totuus on joskus julma, elämä on raadollista, vanhuus on julmaa. Vanhainkodissa rutiinit rytmittävät elämää.  Kiusallista on unohtaa, mistä on tullut minne on menossa.

Lähteminen on sitä että halataan
kuin murskaantuneet mustikat.
Vuosi sitten tuon oven takana, varoitti
vanhainkodin johtaja, että nämä
vanhukset täällä
eivät ole
mitään suloisia mummoja ja pappoja.
Se oli ehkä vitsi.

Haluaisi että vanhainkoti aukeaisi
joo kaikki ovet raukeaisivat
ja mummot ja papat lepattaen ulos
ryppyineen rullatuoleineen
kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas.
Mutta eivät he juokse, siksi
tule katsomaan pilviä vanhainkodin käytävillä.

Timo Harjun runot ovat hiljaista, rauhoittavaa puhetta pelästyttävistäkin asioista. Ymmärrettävää, joskus hiukan salaperäistä tekstiä. Pitkätkään proosarunot eivät väsytä.
Vaikka runoilija elää ihmisjoukossa, joka osittain on jo unohtanut, mitä se elämä oli, syntyy ymmärtämisen hetkiä jokapäiväisten rutiinienkin parissa. Jopa humoristisia hetkiä. Pieniä asioita. Rutiineihin kuuluu myös kuolleen mummon löytäminen lattialta.
Vanhainkodissa kyselylomakkeella kysellään outoja asioita, vanhojen laulujen sanat muuntuvat ulkopuoliselle käsittämättömiksi.

Harjun runo parhaimmillaan on herkkä ja hauras kuin vanhus. Se on hetki todellisuutta, jossa eletään menneisyyttä ja nykyhetkeä tässä ja nyt:

Minä voin lypsää lehmät. Sinun ei tarvitse huolehtia yhtään.
Totta kai, heti täytyy lähteä. Minä lähden heti.
Voit ihan rauhassa juoda kahvisi ja syödä nämä lääkkeet.
Kyllä osaan lypsää, otan muistisi käsiini.
Vaikka olenkin poika. Älä mummo huoli.
Minä voi pyytää vaikka Leenaa mukaani, Leena on lypsänyt paljon.
Itke ihan rauhassa. Minä lypsän kyllä ne lehmät.

Timo Harjun runokirja on viesti maailmasta, joka on meidän jokaisen edessä: vanhuus ja kuolema – kivuliasta unohtamista, oman itsensä menettämistä, tuntemattomia pelkoja, itkua, johon ei tiedä syytä. Runoilijan kanssa tutustuin etukäteen paikkaan, josta lähteminen on suuri ilo:

Kompastut kaadut, et löydä kotiin,
kielesi holvit sortuvat. Puheen malja putoaa puusta
—–

Vai mitä täällä oikein tapahtuu?
heihei kumarahullut aamusi
heihei lotinasi
heihei suojaton sitkeytesi
heihei nimesi
heihei nimetön sinäsi
Kappas
komero pilvistä kirkas
saa kämmenet räpyttelemään
Heihei taivas ja meri, avarat kaislat
vessa ahdas, henkselit ahtaasti pöntössä, hei hei henkselit.

Ojennan kirjan niin kunnallisille päättäjille kuin kaikille kansanedustajille, rahamassien vartijoille. Huomaatte kuinka hyvin nykyrunoutta voi ymmärtää. Jos vain sydäntä on.