Last semester I took a course in Modern & Contemporary Judaism. I found it to be intriguing and enlightening. As someone who has devoted a considerable amount of my own personal studies to understanding the specificity of  the Jewish faith, I relished the opportunity to engage with it in an academic format. Below you’ll find a short paper I wrote for the class exploring the ways in which Judaism both embraces and welcomes ‘melancholy’ within the very fabric of its praxis. Enjoy!

In October of 2010 the Dalai Lama, Chief Rabbi Jonathan Sacks, Bishop Katharine Jefferts Schori, and Seyyed Hossein Nasr all came together to join in a public conversation, dialogue, and debate surrounding the meaning of happiness (you can find the audio and transcript here). In the course of the evenings proceedings a question was posed to Rabbi Sacks in which it was pointed out that large portions of the Hebrew Bible, including sections such as Psalms, Ecclesiastes, Lamentations, etc., “really wallow in sadness and suffering and anger” (Tippett). Rabbi Sacks responded by stating:

It is true that if you read the Jewish literature and you read Jewish history, happiness is not the first word that comes to mind. We do degrees in misery, post-graduate angst, and advanced guilt… And yet somehow or other when all of that is at an end, we get together and we celebrate…And that to me is how I have always defined my faith as a Jew (Sacks).

Sacks elaborated saying,

The definition of a Jew, Israel, is, as it says in Genesis 34, one who struggles, wrestles, with God and with humanity and prevails. And Jacob says something very profound to the angel. He says, “I will not let you go until you bless me.” And that I feel about suffering. When something bad happens, I will not let go of that bad thing until I have discovered the blessing that lies within it (Sacks).

This is truly something quite profound and unique within the Jewish tradition. In an age of consumeristic, satisfaction driven, seeker-sensitive culture, most Western centered religions have promoted themselves as sources of comfort, consolation, satisfaction, joy, and happiness. Judaism, however, rather than seeking to overcome or subdue the angst and anxiety that is inherent within the human existential condition, has contrarily allotted ample room within its rituals, practices, and observances to these dark and pensive moods, choosing instead to embrace and to more deeply abide within sorrow, suffering, mourning, and grief.

It seems that from the abstinences of Yom Kippur, to the extensive mournful customs and sorrowful liturgy marking the Ninth of Av, to the deeply imbedded observance of sitting Shiva, Judaism has constantly seen “melancholy [as] an authentic response (‘positive’) to accurate perceptions of life experiences that are incongruous” (Frost, 82). Rather than seeking merely to cope by partializing experience, or by dimensioning expectations in order to achieve a homeostatic state of balance and equilibrium, the Jewish faith has instead sought to “learn to live with the gaps between one’s expectations and what life actually offers,” seeing “incongruity as intrinsic to the human condition” and “melancholy as an authentic, positive response to these conditions” (82). Thus, it should be noted that this “religious melancholy is not considered an answer, a solution, either to incongruity in general or to questions without answers in particular” (83). The Jew is one who does not see tension, ambiguity, or contradiction as problems to be solved, incongruity requiring resolution, but instead sees them as mysterious perplexities to be experienced and inhabited. “[M]elancholy is a response to such conditions – an active, lively response that, given the alternative safe and comfortable illusion, is freely chosen by the [Jew]” (Frost, 83). Even more so, within Jewish praxis, it is “a highly creative and visionary response to the most terrible events to which human beings can submit each other” (Dudley, 89).

Through these Judaic rituals and observances, one purposefully and decidedly submits themselves to the trauma and solemnity of authentic human existence, sacrificing comfort and consolation in exchange for the authenticity of grief and distress, fully living within “the gap between the promise and the real” (88). It seems then that by expressing a “willingness to experience incongruity” and by “refusing to erect premature arbitrary boundaries regarding life possibilities” these practices allow “one…to experience a wider swath of life” and to “approach life in a state of perceptual openness” (Frost, 83).

In contrast to the absolutist answers offered by the claims of many other religions, Jewish practice avoids such finality and totalizing notions. Embracing darkness and melancholy in ritual and observance, word and deed, comes with it the understanding made clear by Elie Wiesel:

All ready-made answers, all seemingly unalterable certainties serve only to provide good conscience to those who like to sleep and live peaceably. To avoid spending a life-time tracking down truth, one pretends to have found it (239).

Works Cited

Dudley, Michael. “Melancholy or Depression, Sacred or Secular?” International Journal for the Psychology of Religion 2.2 (1992): 87-99. Academic Search Premier. Web. 27 Jan. 2013.

Frost, Christopher. “Melancholy as an Alternative to the Psychological Label of Depression.” International Journal for the Psychology of Religion 2.2 (1992): 71-85. Academic Search Premier. Web. 27 Jan. 2013.

Dalai Lama, Seyyed Hossein, Bishop Katharine Jefferts Schori, Chief Rabbi Jonathan Sacks. “Pursuing Happiness.” Interview by Krista Tippett. On Being. American Public Radio, 28 Oct. 2010. MP3 file.

Wiesel, Elie. Souls on Fire: Portraits and Legends of Hasidic Masters. New York: Simon & Schuster, 1982. Print.

God created humans, Elie Wiesel suggests, because God loves stories.

At no time do we tell more stories than at the Passover Seder, and above all, the story of the Exodus, the master narrative of the Jewish people.

All of us are commanded to participate in the telling. Everyone who tells the story is praised. And each of us is commanded to make the story our own – as if we ourselves came out of Egypt. In making the story our own, each of us is invited to make OUR story part of the master story, to fit our unique puzzle piece into the great jigsaw puzzle of the Jewish people.

There is a place at the Seder table for all of us. No wonder more Jews gather for a Passover Seder than for any other Jewish activity. 

 ”Let all who hunger come and eat,” we say. Everyone is welcome.

Never before have so many Jewish leaders voiced the desire to “reduce barriers to participation” in Jewish life. And yet, so many feel left out, as if their puzzle piece can’t fit. Jews with learning differences that are not accommodated in schools; LGBT Jews who don’t feel welcomed in some institutions; multi-racial families, told they don’t “look Jewish;” interfaith families, seeking inclusion.

And the list goes on – Sephardi and Ashkenazi, observant and secular, Russian, Israeli…so many ways we can divide ourselves and so many ways we’ve found to feel alienated, uncomfortable, “other” in Jewish settings.

Most everyone means well, one parent told me, “but good intentions are not enough.” If we wish to reduce barriers to engagement, we need to let go of the notion that Jews must look or sound or act in accordance with a set of images we grew up with.

Jewish peoplehood does not mean we are all the same. It means that across a wide spectrum of diverse culture, language, ethnicity, politics, sexual orientation, physical abilities, and yes, even beliefs, we share a common bond. How wonderful, and how much richer is that bond for the diversity that informs it?  Jewish comes in many flavors and until we truly understand, celebrate and institutionalize it, those barriers to participation won’t come down. 

Next week, the multi-hued mélange that makes up the Jewish people will gather around Seder tables around the world to celebrate our story of liberation and redemption. The Seder exemplifies our diversity, both in the story we tell and in the multiple ways we tell it. At our Seder table, an array of customs and practices – melodies from Poland, Lithuania and Turkey, customs from Iraq, Afghanistan, and North America, recipes from Syria, Spain, and the Bronx – coalesce around a common theme, story, and set of rituals and symbols.

Twelve tribes left Egypt. Twelve tribes remained, and, paradoxically, one people emerged. 

Not every Israelite left Egypt. But all were invited to make the trip.

—————————————————————————————————–

Alon Shalev writes social justice-themed novels and YA epic fantasy. He swears there is a connection. His latest books include: Unwanted Heroes and At The Walls Of Galbrieth. Alon tweets at @alonshalevsf and @elfwriter.  

.

7. Eyewitnesses in the media

__________________________________________________________________

“I do not know what to fear more: Streets full of soldiers who plunder, or attics full of writers who lie”

(Samuel Johnson)

___________________________________________________________________

Who does not know those stories about selections, gas chambers, ovens and crematoria. With reverence, millions listen to the craziest stories imaginable and hardly anyone dares to question the plausibility of these incredible tales. Here are a few examples of horror stories with which the average media consumer is bombarded almost daily:

7.1 Elie Wiesel

Elie Wiesel claims to have miraculously survived several “death camps” and is now regarded as The Witness of The Holocaust(tm). In his book The Night, [58] which appeared for the first time in French, there is not a hint of any gas chambers. Wiesel describes instead how people in Auschwitz and Buchenwald were cast alive into “burning pits with huge flames”. The victims sometimes “have for hours struggled with death in the fire.”

Towards the end of his book, Elie Wiesel tells how he and his father experienced the last days in Auschwitz: As it was only a matter of time before the Soviet Army would reach the camp, the SS decided to abandon the camp. The inmates were given the choice to stay in the camp and wait for the Red Army or move with the guards to the West.

After a short discussion with his father Elie Wiesel chose – like tens of thousands of other inmates – to go with their guards to Germany, instead of waiting for the Soviet liberators. It would be interesting to learn from Mr. Wiesel the reason for this astonishing decision. Probably in order to avoid such uncomfortable questions, the professional Holocaust survivor has described the whole issue as an “incomprehensible and inexplicable religious mystery.”

For a fee of $25,000 per speech (2003 dollars – h.c.), Elie Wiesel is regularly making an attempt to explain the mystery which he has himself created. But objectivity and impartiality is probably too much expect from someone who, among other things, excelled with the following, truly hateful statement:

“Every Jew, somewhere in his being, should set apart a zone of hate -healthy virile hate- for what the German personifies and for what persists in the German.”

This hateful language was no obstacle for the more than 80 members of the German Bundestag (parliament), to propose Elie Wiesel, of all people, for the Nobel Peace Prize “because he is a great encouragement for all those who actively advocate reconciliation.” Elie Wiesel was indeed awarded the Nobel Peace Prize in 1986, but so far has his tone not become more conciliatory for that.

7.2 Martin Niemöller

Pastor Martin Niemöller was after the war a symbol of peace movement and enjoyed the nimbus of a resistance fighter and longtime concentration camp inmate. Especially in the circles of Leftists and self-appointed do-gooders, his old saying “When they came for the communists, I did not speak, I was not a Communist …” is still being recited quite often.

But if today’s follower of Niemöller were to read his book From U-boat to Pulpit (published in 1935), he would be quite surprised, maybe even shocked, by his clear commitment to National Socialism. His eulogies for Adolf Hitler do not exactly demonstrate his spirit of Resistance either. As President of the Association of Pastors he had this to tell to its members in a circular: “The members of the Association stand unconditionally behind our Führer, Adolf Hitler.”

Contrary to popular opinion, Niemöller was not sent to a concentration camp because he was against the policies of the Nazis, but because of a dispute between a party called “German Christians” and the movement which Niemöller decisively influenced – the “Confessing Church”.

As Hitler did not tolerate this religious discord, Niemöller was arrested and spent the period from 1938 to 1945 in various concentration camps, the last of which was Dachau. As the “personal prisoner” of the Führer, he enjoyed considerable privileges and survived the war – in contrast to many actual resistance fighters – well-fed and unharmed.

After the war Niemöller claimed in his book The Path to Freedom that in Dachau 238,756 Jews were killed in gas chambers and then burned [60]. Meanwhile, it is beyond doubt that during the entire period of operation of the Dachau concentration camp, no more than about 200,000 people were brought in, of whom only a small proportion were Jews. It is a proven fact that a gas chamber in Dachau was never in operation.

What moved Pastor Niemöller, against his better judgment, to spread lies about Dachau and on top of that to preach at every opportunity about the myth of the German collective guilt, will forever remain a mystery. Whatever his motives, pastor Niemöller is responsible for ensuring that the people in this country with almost religious devotion believe in the myth of the Holocaust.

7.3 Anne Frank

The Diary of Anne Frank is one of the world’s best-selling books – so far, more than 30 million copies have been sold in more than 60 languages​​.

No book is more suitable for Holocaust indoctrination of school children, and it has been for decades a required reading for almost every school child in the Western world. The Fischer paperback publishing house called the diary “a symbol and a document of the extermination of the Jews.” The Anne Frank House in Amsterdam speaks of a “window to the Holocaust.”

The authorship of this book is obscure, despite the enormous importance that is attached to it. Quite apart from many nonsensical descriptions, its writing style, quite unusual for a young girl, is conspicuous. Stranger still is the fact that the diary entries were made in two distinctly different handwritings. The first is rather inexperienced and typical for a young girl. The second script is more fluent, more experienced and adult.

A person even completely inexperienced in graphology is likely to notice two different handwritings. The unusual for a young girl second handwriting repeatedly led independent researchers to question the authenticity of the diary.

The Federal Criminal Police Office (BKA) examined the original in the context of a legal conflict between a critic, Ernst Römer, and Anne Frank’s father, Otto Frank. The BKA investigation revealed that some entries were “written by black, green and blue ballpoint pen ink”. Der Spiegel reported about it [61] and concluded that the authenticity of the diary must be questioned, because Anne Frank died in 1945 in Bergen-Belsen from typhus but ball-pens were not marketed before 1951.

Many a reader will ask the obvious question, why so many publishers worldwide accepted this manuscript uncritically, and why nobody was bothered by the two significantly different handwriting styles. Well, Otto Frank probably knew very well the weaknesses of this alleged diary, and until his death in 1980 prevented any critical assessment of the original.

Contact, the Dutch publishing house, was given, as the basis for the first publication, only a typewritten manuscript created by Otto Frank.[62] The book was published in the Dutch language and not the original, and this became the basis for translations into other languages​​. The original version was never released.

Today, publishers, because of their business interests, are not particularly interested in investigating the exact origin of this bestseller. Not to mention the Anne Frank Foundation, which aggressively rejects any doubts about the authenticity of the diary of Anne Frank, but still has the proverbial chutzpah to exhibit the two different handwritings.

7.4 Binjamin Wilkomirski

The scandal about the book Fragments from a childhood of Binjamin Wilkomirski in 1995 demonstrates the nature and quality of the witness accounts of the Holocaust disseminated by the media. In his supposedly autobiographical work Wilkomirski claimed that he had as a child survived the “death camps” Auschwitz and Majdanek, and had at the age of nine years, succeeded in moving from Poland to Switzerland, where he was taken up by Swiss adoptive parents.

For three years, establishment historians, such as the head of the Berlin Center for Research on Antisemitism, Wolfgang Benz, considered the abstruse descriptions of Wilkomirski as authentic, and the press praised the book as the last nail in the coffin of the “Auschwitz deniers”.

But the Swiss journalist and author Daniel Ganzfried researched the case of Wilkomirski closer and came to the following conclusion: “Binjamin Wilkomirski” was born on February 12^th, 1941 in Biel as an illegitimate son of Yvonne Berthe Grosjean, was given the name Bruno, came to an orphanage and was 1945 adopted by a couple Dossekker.

The childhood in Riga, Majdanek and Auschwitz is wholly fictitious [63]. Ganzfried raises in his resume the following question:

“How is it possible that every serious newspaper book section celebrated this book as if it were the original transcript of the Old Testament.”

A good question. But what is it that moves a person to conceive the most bizarre horror stories and then to maintain, stiff and firm, that he had experienced it all. Germaine Tillion who was arrested as a member of the Resistance in Paris, and later deported to Ravensbrück concentration camp for women, described this phenomenon as follows:

“People [who invent horror stories] are in reality much more numerous than is generally believed, and the theme of the concentration camps – unfortunately perfect for generating sadomasochistic ideas – offers them an exceptional field of activity. We have seen many mentally injured, half swindlers – half fools, who took advantage of an imaginary deportation, and we have experienced others – the real deportees – whose morbid mind strove to outdo the atrocities they themselves had seen or of which they had been told, and they have succeeded. There have even been publishers who have printed some of these fantasies, and used for this more or less official compilations. But these publishers, as well as the authors of those compilations, have no excuse, because the simplest investigation would have been sufficient to expose the fraud.“[64]

After the exposure of Wilkomirski psychologists have called the morbid desire to be a victim – The Wilkomirski Syndrome.

______________________________________________________

55 Dick Chapman, Survivor never saw actual gassing deaths, Toronto Sun, 24. January 1985; see also: Robert Faurisson, Die Zeugen der Gaskammern von Auschwitz, in Ernst Gauss, Grundlagen zur Zeitgeschichte

56 Paul Rassinier, Das Drama der Juden Europas, Hans Pfeifer Verlag Hannover 1965

57 Jerusalem Post, 17. August 1986

58 Elie Wiesel, La Nuit, Editions de Minuit, Paris, 195859, Elie Wiesel, Legends of our Time, Avon Books, New York 1968

60 Martin Niemöller, Der Weg ins Freie, Hellbach Verlag Stuttgart 1956

61 Der Spiegel, Nr. 41/1980, Blaue Paste – Ein Gutachten des BKA belegt: Im “Tagebuch der Anne Frank” ist nachträglich redigiert worden (Blue ink – An assessment by the BKA: The “Diary of Anne Frank” has been after-edited).

62 Robert Faurisson, Is The Diary of Anne Frank genuine?, Journal of Historical Review, 1985 and Gerd Knabe, Die Wahrheit über das Tagebuch der Anne Frank, Winkelberg Verlag Knüllwald 1994

63 Die Weltwoche (Zürich) Nr. 35, S. 46/47, 27. August 1999; Jürgen Graf, Die Wilkomirski-Pleite, Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung 3(1) 1999, p. 88-90; Daniel Ganzfried, …alias Wilkomirski. Die Holocaust-Travestie, Jüdischer Verlag Berlin, 2002

64 Germaine Tillion, Le Système concentrationnaire allemand, Revue d’Histoire de la Deuxième Guerre mondiale, July 1954

__________________________________________________________________
Link to INDEX OF ARTICLES / WYKAZ ARTYKUŁÓW
__________________________________________________________________

This website gives some information about the case, which I am quoting:

…. we wanted to check the most overwhelming fact [the lack of a tattoo], by contacting Auschwitz first by mail, then by phone. The head of Archive of the Auschwitz Museum, M. Plosa, confirmed that the number A-7713, which Elie Wiesel claims without ever displaying it publicly, was attributed to Lazar Wisel, born 15 years before him, and who therefore cannot get mixed up with him.

I am taking the liberty of quoting from the letter that was sent to the French investigator, whom I quoted above:

Thank you very much for your message of 4th December 2012.  I would like to inform you that basing on archival documents from our collection it is possible to settle as follows:

The prisoner number A-7713 was given on 24th May 1944 for Mr. Lazsr WISEL, born on 4th September 1913 in Marmaroasieget (Hungary). After the liquidation and evacuation of the Auschwitz camp Mr. Lazar Wisel was transferred to KL Buchenwald. His arrived to this camp is dated on 26th January 1945 [...]

Yours faithfully
Wojciech Plosa
Head of Archive
The state Museum Auschwitz Birkenau in  Oswiecim

So even the Auschwitz Museum will not confirm that Elie Wiesel was a prisoner at Auschwitz nor that Elie was given the tattoo number A-7713 which he swore under oath that he has.  It is time for Elie Wiesel to publicly admit that he is an imposter.

I previously blogged about Elie Wiesel and the world’s belief about Auschwitz here.

Rae~

This Daylight Savings time switch is a paradox for me; I both love it and hate it. I love sun shine in the evening, but hate waking up to the pitch dark. Adjust body- Adjust! I’m done looking like the walking dead every morning.

Note to tall people- if you are over 6’4″ you should NOT stand in front of a group of peers looking at the same exhibit. No, I’m not kidding. I went to a fabulous presentation at the Naval Warfare Center and one of my fellow educators kept standing right in front of 5’6″ me.  Hello- Did you not realize you are REALLY tall?

The season of tests is upon students and educators of California. An average sophomore in high school took the California High School Exit Exam last week, probably has quarter exams by the end of March, and will take the California State Test in April. Poor babies (I’m referring to both the students and their teachers)!!! Too much testing gets a grade of F in my book.

“Too often we give children answers to remember rather than problems to solve. ” ~Roger Lewin

Kristi~

My house closed- FINALLY!  All the hoops have been jumped through.  I can enjoy my house now (two days before a week long camping vacation).

My new dishes make me do the happy dance.  They are zebra and (red) giraffe.  You might need to call me “Snookie” instead of Kristi.  I do have to remind myself (numerous times) that not everything in my house can be animal print!

I have been slacking on Crossfit due to working too much and the delays in the move.  I am so looking forward to WOD-ing (Work Out of the Day) again.  My body needs it, but my mind craves it!

“We work on ourselves in order to help others, but we help others in order to work on ourselves.” ~ Pema Chodron

Donna~

I got to see the Los Angeles Kings play two nights in a row. If the Bears were in town I’d be in my sports Nirvana.

There is no good that can come out of a 13 year old being out on the streets at midnight. What are people thinking?

I don’t care if I buy my tiaras at Disney or the 99cent store, I deserve the crown.

I made it to work three days in a row without baby barf on my clothes. I should go to Vegas or something.

“There may be times when we are powerless to prevent injustice, but there must never be a time when we fail to protest.” ~ Elie Wiesel

The Book of Matthew: “You have heard that it was said, ‘An eye for an eye and a tooth for a tooth.’ But I say to you, Do not resist the one who is evil. But if anyone slaps you on the right cheek, turn to him the other also” (Matthew 5:38-39). I interpret this passage in The Bible as a call for reflection, not only for the evil being but also for the person whose cheek was defamed. The act of turning one’s cheek forces the aggressor to reflect upon his violent action. The defamed individual reflects upon his level of trust in the aggressor to not strike again, and by turning his cheek he reaffirms his ability to forgive. His forgiveness and belief in the goodness of the aggressor to not strike twice can be extended to forgiveness and belief of humanity.

I believe that we were given the ability to forgive in order to build peaceful relationships and strengthen them. Forgiveness heavily draws upon trusting in the goodness of humanity. I think that a person can overcome their inherent deficiencies and bad habits of the past by reflecting on those experiences and learning from them. Thus, it resolves inner and outer conflict. I found it very effective to utilize the combination of reflection and nonviolent activism when necessary in times of forgiveness.

My development of the core ability to forgive originated from having faith in God. I believe that events, both good and bad, happen for a reason. My religious belief has shaped my understanding about God, the concept that God is testing us and our faith in humanity. I believe that it’s a sign to humanity that not everything in the world is perfect and that there is always something that could be done to improve upon it. Having grown up with Christianity has allowed me to be gracious and thankful for the fact that I am able to wake up and breathe each day. This in and of itself helps me to be at peace. I am grateful toward my parents for ushering me into Christianity. Since childhood, they have played a pivotal role in my understanding and application of the religion in my own life. Without my parents, I would not have been able to grasp the knowledge about faith and its relationship with forgiveness.

Martin Luther King once said, “Forgiveness is not an occasional act; it is a permanent attitude”. I believe that since my forgiveness originated from my faith in God, it will stick with me. I believe that it will shield me from negative, destructive emotion. That is why I believe that I will be able to carry the same core ideologies and personal beliefs 20 years down the road. In a way, forgiveness functions as a way for me to feel comfortable in my own skin and to be at peace. I find that we waste energy when we hold onto negative emotion and anger, and we lose our sense of peace. We should aim to release hate, embrace our belief in humanity, and be willing to forgive.

I am blessed with an education. It has allowed me to read, write, and share my thoughts about my findings. I am able to read and learn from powerful, scholarly pieces like Night, an autobiography by Elie Wiesel that sheds light upon his experience in Nazi concentration camps during the Holocaust. A pivotal moment in Night was when Elie questioned God as to why he was allowing the genocide of 6 million Jews, the very same human beings that worshipped him. It took Elie over 50 years to come to terms with God. His ‘Opinion’ publication in The New York Times on October 2^nd of 1997 reads, “Watching your children suffer at the hands of your other children, haven’t you also suffered? Let us make up, Master of the Universe…in spite of everything for the child in my, it is unbearable to be divorced from you for so long.” Elie demonstrates his ability to forgive God because of his faith and compassion. He found peace within himself through forgiveness and rebuilt a peaceful relationship with God. To me, reading such powerful firsthand accounts of dehumanizing events in Night triggered in me the same questions that Elie posed towards God when my grandfather died of a stroke.

I believe that my first significant test in my faith was when my grandfather died, which occurred when I was 15 years old. My parents did not tell me what had happened until we had reached the church. His funeral was the first that I had attended and experienced. During the observation ceremony, I did not know what emotions to express because I was in disbelief at the whole situation. My emotions felt all too foreign. When it was my turn to observe my grandfather’s corpse, I touched his hand and felt its cold temperature. At that moment, the emotions that I had been searching for erupted within me and I began to sob. Even to this day, I can still remember how icy and lifeless his cadaver felt in the casket. I was angry at the fact that someone so close to me had passed away, and I was infuriated at the fact that God would allow something so tragic to happen.

After a week of reflection and mourning, I came to forgive God. I began to understand how powerful forgiveness could be, forgiveness for the sake of forgiving. I understood the ability to forgive even after having been wronged because of the deep, soulful willingness to forgive, in spite of suffering. The experience of the funeral really helped me learn about myself and my relationships with aligning my beliefs and actions. I gained insight into the fact that we are all human and can make mistakes, but it’s what we do with these mistakes that determine whether or not we propagate peace.

I believe that forgiveness not only applies to the local scale but also to the societal scale. Forgiveness requires placing trust in the goodness of humanity. A person can overcome their inherent deficiencies and bad habits of the past by reflecting on those experiences and learning from them. This way, we grow as people and can make better decisions. The reason as to why forgiveness is the key toward approaching peace is because we are all connected through society. If one person does wrong to a society, then the society feels the toll of the wrongdoer. In contrast, however, when society forgives one person, it is powerful because of the “collective” power of forgiveness. There is a famous saying that two heads are better than one. Well what about a society of heads? Such a considerable amount of forgiveness would evoke the transformation of the wrongdoer into a better being and invitation to become part of a greater society. Our actions define us and affect the people around us in our community, and if positive decisions can be made then we can take constructive steps toward finding peace, being peace, and maintaining peace through forgiveness.This I believe.

~ Iris Chang, The Rape of Nanking

On Thursday afternoon I was privileged to speak on the phone with a vivacious, enthusiastic 93-year-old Holocaust survivor about participating in a remembrance event I’m organizing at a local college next month. April 8th is Yom HaShoah, the Day of Holocaust Remembrance in the United States and Israel. This warm and wonderful human being, Helen, and I, spoke for about twenty minutes and, I must say, it was as if a brightly shining light was being transmitted from her end of the phone to mine. I must also honestly admit that, however, as meaningful an experience meeting Helen for the first time truly was, I was also left with the same confounding sense of aggravated frustration that is always present in the midst of all that good energy, a phenomenon that occurs whenever I encounter one of these extraordinary human beings who not only survived the anti-Semitic hatred of the Nazis, but have chosen to spend the rest of their years fighting the good fight: to honor the memory of those who did not survive; to teach the truth to succeeding generations; to advance the teaching of human tolerance… a cause that, tragically, has never reached full traction in the post-Auschwitz world, as evidenced by the broad-based human suffering taking place in regions such as Bosnia, Rwanda and the Sudan. This contra-indicated sensation of hope-filled optimism and aggravated frustration is something I’ve learned to live with over the past two decades or so that I’ve had the pleasure to bring young people and Holocaust survivors together for the purpose of keeping the memory of the Shoah alive.

The “confounding sense of aggravated frustration” that occurs each time I encounter a Holocaust survivor is triggered, first of all, by the excruciatingly real fact that this precious  inspirational human resource is collectively dwindling in number and so relatively few have been exposed to the power of their heart-rending testimonies in person. But emotional frustration also occurs on the other end of getting these living testimonies out into the broken world that so desperately needs to hear them: most attempts to organize events or implement curriculum that engages the teaching of the Holocaust – to include hosting a visit by a Holocaust survivor – is regularly met by so many forces of resistance that they are difficult to identify and enumerate. This phenomenon is perplexing, to say the least. I’ve encountered reluctance by administrators of secondary schools who simply seem frightened by the “controversy” or are concerned about the “depressive spirit” the subject of the Holocaust may inspire in both teachers and students. I’ve even encountered one instance where members of the board of a secondary school seem to have filibustered the hosting of a Holocaust survivor for reasons unknown. But the greatest obstacle to bringing critical awareness of the Holocaust to the current generation of youth seems to be the lack of TIME itself. The time it takes to properly break-down, articulate, analyze, and assimilate the essential information pertaining to this subject, within the time frame of a normal academic school year already jammed to the point of bursting with curricular objectives too inordinately huge for classroom teachers to manage, acts as an iron curtain of counter-purpose, allowing only dribs and drabs of Shoah-related content to trickle through into the mainstream, student-side of the curtain, most often, in the United States, by way of English/Language Arts classes via the assignment of Holocaust-related literature such as “Anne Frank: Diary of a Young Girl” and Elie Wiesel’s Nobel Prize-winning novella-memoir, “Night.”

Teachers are understandably overwhelmed by the depth and scope, the emotional, psychological and sociological complexity, as well as the heavy personal emotional burden of teaching the subject of the Holocaust to young people. It is an epic undertaking. There are serious ramifications to be considered if the Holocaust is presented in any way other than the way it ought to be presented. It is a heavy burden of responsibility, not only to bear-up under as a teacher, but to try to understand and fully incorporate into one’s own heart and soul as a person.

http://shoahrose.com/Credits.html

And yet, if not now, when?

I’m not writing on this occasion to appear “scholarly” or even remotely academic, but merely to vent my frustration with the resistance to taking up the cause of teaching and remembering the Holocaust in earnest — a burden that, up to this moment in history, has been left solely to the Jewish community to bear. Helen and her fellow survivors cannot do the job alone. Besides, as valuable and powerful as survivor testimony is, we need for the Holocaust to be taught as a matter of history by history departments of secondary and post-secondary schools if it is to remain a part of history at all. We Christians bear a huge burden with regard to our history of anti-Semitic theology and behavior as well as the horror that it spawned: the deafening silence that allowed for the Final Solution to be implemented with such ease. Therefore, it is the Christian community that ought to be taking the lead worldwide in this urgent matter of teaching and memorializing the Shoah.

I believe that there are sincere and concerned people out there who would take up this cause with courage and vigor, but the internal and external forces fighting against them are too formidable to be approached in a practical way. Complicating the issue with regard to the Church’s furtherance of the Second Silence is the fact that most practicing Christians do not seem to have any sense of awareness concerning the long, dark veil of Christian Anti-Semitism that hangs from the neck of its own painful legacy. If rank-and-file Christians were appraised of this submerged parallel legacy, it is my belief they would respond righteously, in the manner of King David when when confronted by the prophet Nathan in 2 Samuel 12:7.

To correct something there must be understanding. It is the first step.

Why do you think the Christian community has not seen the great opportunity before it to take up the cause of teaching and memorializing the Holocaust?  I’d love to get your feedback.

We need to make this right.

Related articles

• Holocaust mementos to be displayed at Westbury temple (newsday.com)
• Holocaust survivors, high school students share a vow (miamiherald.com)
• Holocaust Survivor’s Search for Lost Twin (eogn.com)

Apparently everybody else in town also decided they had to go, because when I got there, a huge crush of people were already waiting in line.  Students had already seized ALL the tickets the day before, so the general public stood for an hour hoping that some students wouldn’t show up.

Maybe about ten people got in.

The rest of us waited in vain.  Finally we were told that a screen and speakers had been set up on the lawn so that we could hear Professor Wiesel speak.

Here’s the screen.  And obviously, that isn’t Prof. Wiesel.  Once he started speaking they told us we weren’t allowed to take photos, so I took this during the previews.  Yes, they ran previews.

When Elie Wiesel finally was introduced, they pronounced his name wrong.  He corrected them.  (For the record, it’s Eh-LEE Vee-ZEL.  Seriously, all they had to do was Google it.)

He told one story about a time he was in the hospital recovering from surgery.  His young grandson came to see him and said, “Grandpa, I love you very very much.  And you suffer very, very much.  If I love you more, will you suffer less?”

I can’t remember all that he said.  I wish I could.  But after the lecture, there was a time for questions.  One girl asked him what it was like to meet Oprah.

That I won’t forget.

Another person asked him what would happen when the last Holocaust witness dies.   Wiesel answered,

“That will never happen.  ‘You are my witnesses,’ says the Lord, in the book of Isaiah.  Witnesses testify about what they have seen.  I have told you what I have witnessed.  And now,”  (Wiesel smiled) “I appoint all of you witnesses.  You can tell what you have seen.”

And suddenly my novel about the Holocaust feels legit.

“Others have been here before me, and I walk in their footsteps. The books I have read were composed by generations of fathers and sons, mothers and daughters, teachers and disciples. I am the sum total of their experiences, their quests. And so are you.” ~ Elie Wiesel

Participants in the event handed out fliers and ribbons, collected signatures, accepted cash donations and stood with signs on Pedestrian Walkway for 27 hours in order to raise awareness of the 27 million slaves in existence today. The cash donations will go to the IJM Freedom Maker Champaign which will aid in pushing the enforcement of laws, prosecuting traffickers and reducing acts of violence.

The event closed with an hour long candlelight vigil. Several poems and stories were read, such as a speech written by political activist, professor, and novelist Elie Wiesel, which was read by Nate Farcasian.

A transcription of the film “The Making of a Girl” was read by founder of the UT campus chapter of IJM, and senior in chemistry Rachel Naramore. The Girls Educational & Mentoring Services (GEMS), an organization which serves young women who have undergone sexual exploitation or domestic trafficking, co-produced the film with filmmaker Jillian Buckley. “The Making of a Girl” is about a hypothetical teenage girl and her experience being sexually exploited.

Naramore became interested in human trafficking while still in high school after watching an episode of the TV show 24 that focused on sex slaves. Since her freshman year at UT, she tried to get a chapter of IJM on campus, and after two years, it was finally accomplished.

She is determined to convey the importance of decreasing human trafficking to college students and society.

“People are being oppressed. It’s pervasive…they have unfair and corrosive working conditions,” said Naramore.

Naramore said she admires William Wilberforce, who is responsible for the abolition of slavery in the United Kingdom.

“He had the morals, strength and integrity to stand up against slavery when no one else thought it was wrong,” said Naramore.

Naramore expressed question regarding how her beliefs will be perceived in the future.

“I wonder sometimes if I’m being complicit in something that people 100 years from now would look back on and say of course that’s wrong,” said Naramore. “But I’m so entranced in society that I can’t see it.”

He told the audience a story about him undergoing open heart surgery. His 7-year-old grandson approached him after the surgery and said to Elie

“Grandpa. I know you have suffered. I can see it, I can feel it. If I love you more, will you suffer less?”

The crowd obviously awed, but this was the quote that resonated with me, left me in a trance for the rest of the night. 

If I love you more, will you suffer less? Why yes, yes I will. Anyone would suffer less. Love is such a powerful emotion. Although I am about to be 22, there is nothing more I love than cuddling into my mother’s arms, because I know her love is unconditional. It is truthfully the most comforting feeling in the world. Love can heal. Love is pure. Love is forgiving. Love is kind. 

Remember that you are loved. You are love. Maybe you haven’t found the person that you’re meant to spend the rest of your life with, but that doesn’t mean you are not loved. Be grateful for the people in your life who love you and love them back. 

I am a strong believer that love is the solution to many of the problems this generation faces today. So, love your friends, love your family, love people who don’t always show love towards you, and love yourself. 

Love yourself to love another,

Ali

ANTERO HOLMILAN HOLOKAUSTIKIRJAN ARVOSTELU, OSA 2

Kirjoitussarjassani tarkastelen Antero Holmila kirjaa ”Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat.” Atena Kustannus Oy, 2010.

Sisällysluettelo.

Göringin käsky 31.7.1941 ja Wannseen kokous 20.1.1942.

Himmlerin viestit 2. SS-ratsuväkirykmentille ja reservipoliisipataljoona 45:lle.

Höppnerin väitetty kirje 16.7.1941.

Tri Bühlerin esitys juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun aloittamisesta.

Romanian diktaattori Ion Antonescu ja Transnistria.

Göringin käsky 31.7.1941 ja Wannseen kokous 20.1.1942.

Holmila kirjoittaa Göringin käskystä [1] kirjassaan näin:

(s. 95) “Friedlanderin mukaan Hermann Göringin käsky Heydrichille 31.7.1941 oli ylin kirjallinen käsky, joka koko Euroopan laajuisen holokaustin toteuttamiseksi annettiin – - Heydrich sai järjestettäväkseen koko Eurooppaa käsittävän juutalaisten tuhon valmistelun – - (s. 98-99) Hitlerin pohdinnan tuloksena Göring, jonka tehtävänkuvaan juutalaiskysymys vielä nimellisesti kuului, valtuutti 31. heinäkuuta Heydrichin valmistelemaan holokaustin toteuttamisen päälinjoja – -:

”Täydentääkseni sitä tehtävää, johon teidät määräsin 24.1.1939 ja joka käsitteli juutalaisongelman ratkaisua maastamuuton ja evakuoinnin keinoin […] määrään täten teidät tekemään kaikki tarvittavat organisatoriset, tekniset ja materiaaliset valmistelut, joiden avulla juutalaiskysymyksen täydellinen ratkaisu Euroopassa Saksan valtapiirissä voidaan toteuttaa.

”Kaikkien muiden mukana olevien hallintovirastojen on toimittava yhteistyössä teidän kanssanne. Pyydän, että lähetätte minulle lähitulevaisuudessa kokonaissuunnitelman, joka käsittää ne organisatoriset, tekniset ja materiaaliset toimenpiteet, joiden avulla toivomamme juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu voidaan toteuttaa.”

Lokakuussa 1941 Göring hyväksyi Heydrichin laatiman suunnitelman, jonka mukaan juutalaiset voitaisiin kuljettaa ”itään” perustettaville tuhoamisleireille. – - mainittu dokumentti on keskeinen tulkittaessa sitä, milloin saksalaiset siirtyivät juutalaisten järjestelmälliseen tuhoamiseen.”

Siteeratessaan Göringin käskyä Holmila kääntää virheellisesti sanan ”Gesamtlösung”. Hän kääntää sen ”täydellinen ratkaisu”, vaikka oikea käännös on ”kokonaisratkaisu” (siteerauksen virheellisesti kirjoitettuja sanoja ”teidät”, ”teidät” ja ”teidän” [pitää olla ”Teidät”, ”Teidät” ja ”Teidän”] en lähtenyt korjaamaan, koska haluan esittää Holmilan tekstin täsmällisessä muodossa).

Wannseen kokouksesta [2] Holmila kirjoittaa näin:

(s. 92) “Suomalaiseen holokaustia sivuavaan historiankirjoitukseen on jäänyt elämään virheellinen käsitys, että Wannseen kokouksessa tammikuussa 1942 natsit päättivät ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta” eli rodun totaalisesta tuhoamisesta – - Wannseen saama ylikorostunut rooli johtuu siitä, että sitkeistä yrityksistään huolimatta historioitsijat eivät ole löytäneet sellaista dokumenttia, johon päätös holokaustin aloittamisesta voitaisiin kiistatta sitoa. – - (s. 94) Legenda Wannseesta jäi elämään lähinnä koska holokaustin kuviteltiin pitkään olleen yksinkertainen ja yhtenäinen historiallinen tapahtuma, jossa yksi päätös johti toiseen ja niin edelleen. Holokaustin yksinkertaistettuun kuvaan yksi asiakirja, kuten Wannseen-protokolla, sopi mainiosti – - tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Wannseen-kokouksessa ei tehty varsinaista päätöstä juutalaisten tuhoamisesta – - (s. 104) Mikä sitten oli Wannseen merkitys? – - (s. 105) Heydrichin motiivina oli saattaa kaikkien koolle kutsuttujen virastojen tietoon, että hänen johtamansa RSHA ohjasi holokaustin toteuttamista – - Wannsee oli kuin suuntamerkki, joka osoitti, että kansanmurhasta oli tullut osa valtakunnan virallisesti harjoittamaa politiikkaa – - Wannsee oli siis tiedotustilaisuus.”

Holmila siis esittää, että Göringin Heydrichille antama käsky oli kirjallinen käsky toteuttaa holokausti, Euroopan juutalaisten tuhoaminen. Wannseen kokous puolestaan oli hänen mukaansa tiedotustilaisuus, jossa tiedotettiin valtakunnan virallisesta kansanmurhapolitiikasta ja RSHA:n (ja sen päällikön Heydrichin) roolista siinä.

Holmila on väärässä. Göringin käskyssä ei puhuta mitään juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta. Siinä selvästi ilmoitetaan, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti maastamuuttoa (Auswanderung) tai evakuointia (Evakuierung). Aiemmin Heydrichin toimeksianto oli koskenut vain Saksaa, mutta nyt hänet määrättiin suunnittelemaan juutalaisten maastamuutto ja evakuointi koko Euroopan mittakaavassa. Wannsee puolestaan oli kokous, jossa oli tarkoitus yhtenäistää toimintalinjoja tämän maastamuuton ja evakuoinnin toteuttamisessa.

”Lopullinen ratkaisu” oli siis ”ALUEELLINEN lopullinen ratkaisu”, juutalaisten siirtäminen kokonaan Euroopan ulkopuolelle. Alkuperäisenä tarkoituksena saksalaisilla oli saada juutalaiset muuttamaan pois Saksan alueilta. Juutalaisten uudeksi asuinpaikaksi suunniteltiin mm. Madagaskaria (myös muita paikkoja esitettiin). Kun sodan myötä Madagaskar-projekti osoittautui mahdottomaksi toteuttaa, ”lopullisella ratkaisulla” tarkoitettiin vaihtoehtoisesti juutalaisten pakkosiirtämistä (evakuointia) Saksan idästä valtaamille alueille, muut maathan eivät suostuneet ottamaan juutalaisia vastaan.

Tämän vahvistaa myös ulkoministeriön Saksa-osaston johtaja M. Lutherin (ei tule sotkea samannimiseen uskonpuhdistajaan) 21.8.1942 esittämä muistio (NG-2586-J), jossa hän luettelee kansallissosialistisen juutalaispolitiikan pääkohdat. Hän kertoo, että natsien tultua valtaan Saksan periaatteeksi juutalaiskysymyksen hoidossa tuli juutalaisten maastamuuton edistäminen kaikin keinoin. Heydrichin Göringiltä saaman tehtävän osalta hän sanoo, että sen mukaisesti ja sen johdosta Heydrich kutsui koolle kaikkien asiaankuuluvien tahojen kokouksen Wannseehen 20.1.1942 (osallistujina valtiosihteereitä ja muita virkamiehiä; myös Luther itse). Wannseessa Heydrich ilmoitti Göringiltä saamastaan tehtävästä, jonka Göring puolestaan oli saanut Führeriltä, ja kertoi, että siitä lähtien Führer on valtuuttanut juutalaisten pakkosiirtämisen itään emigraation vaihtoehtona.

Luther jatkaa, että Führerin määräyksen mukaisesti Saksan juutalaisten pakkosiirtämiseen ryhdyttiin, ja heitä siirrettiin itäisille alueille Kenraalikuvernementin (keskisen Puolan aluetta, joka oli Saksan miehittämä) kautta. Hän sanoo myös, että Kenraalikuvernementti on väliaikainen ratkaisu. Tarkoitus on siirtää juutalaiset myöhemmin idästä vallatuille alueille, kun olosuhteet sen sallivat.

Muistiossaan 14.11.1942 kanslianeuvos Maedel vahvistaa tämän. Hän kertoo Heydrichin Göringiltä (ja Hitleriltä) saamasta tehtävästä Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Hän kertoo Heydrichin jouduttaneen juutalaisten laillista emigraatiota merentakaisiin maihin, ja kun tämä oli sodan vuoksi käynyt mahdottomaksi, tehneen valmisteluita juutalaisten evakuoimiseksi itään (NG-4583).

Göringiltä saamansa tehtävänsä johdosta Heydrich siis kutsui koolle Wannseen kokouksen 20.1.1942. Tarkoituksena oli Heydrichin mukaan (ilmenee Wannsee-pöytäkirjasta) sopia yhteiset käytännön toimintalinjat (Parallelisierung der Linienführung) evakuoinnin toteuttamisessa. Osanottajat olivat eri toimialojen virkamiestason edustajia (valtiosihteereitä jne.), eikä heillä niin ollen ollut sellaista asemaa, että he olisivat voineet päättää jostakin “juutalaisten joukkotuhoamisesta”; nimeltä mainiten osanottajat olivat: Meyer, Leibbrandt, Stuckart, Neumann, Freisler, Bühler, Luther, Klopfer, Kritzinger, Hofmann, Müller, Eichmann, Schöngarth, Lange ja puheenjohtajana Heydrich.

Wannsee-protokolla ei ole varsinainen pöytäkirja, se on jälkeenpäin muistinvaraisesti tehty muistio tästä kokouksesta, ja sen alkuperä on epäselvä. Siinä ei ole päiväystä, toimialaa, allekirjoitusta eikä otsikkoa, ja jotkut pitävät sitä ainakin osaksi väärennettynä. Se on ainoa säilynyt kopio (joita oli alun perin 30). Wannsee-kokous on kuitenkin todella pidetty, ja siellä on – osallistujien myöhempien todistusten mukaan – keskusteltu niistä toimista, joita juutalaisten pakkosiirtäminen itään vallattujen alueiden työvoimaksi edellyttää.

Kokouksen aluksi ko. pöytäkirjan mukaan Heydrich käy läpi juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi käytettyjä keinoja (esittelee siis emigraatio-toimia). Hän kertoo, että tavoitteena on ollut puhdistaa Saksa laillisella tavalla juutalaisista ja että muut maat ovat olleet tässä esteenä, kun ne eivät ole ottaneet juutalaisia vastaan. Hän kertoo, että 31.10.1941 mennessä Saksan alueelta oli muuttanut 537 000 juutalaista. Kun emigraatio sitten olosuhteiden vuoksi oli tullut kielletyksi (siirrettiin myöhempään ajankohtaan), Führer oli määrännyt sen sijaan juutalaisten evakuoinnin itään (Anstelle der Auswanderung ist nunmehr als weitere Lösungsmöglichkeit nach entsprechender vorheriger Genehmigung durch den Führer die Evakuierung der Juden nach den Osten getreten).

Heydrich jatkaa: “Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi – – evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – – Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – – myöskään sodassa haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.”

Wannsee-pöytäkirjassa ei puhuta mitään mistään juutalaisten tuhoamisesta. Siinä puhutaan vain evakuoinnista itäisille alueille. Ns. Schlegelberger Memorandum, jonka historioitsija Irving on löytänyt, tekee selväksi, että Hitler oli päättänyt lykätä “lopullisen ratkaisun” (juutalaisten siirtämisen kokonaan pois Euroopasta) tapahtuvaksi sodan jälkeen. Lopullinen ratkaisu oli siirto Euroopan ulkopuolelle, ja itään kokoaminen oli vain välivaihe.

Kuusi päivää Wannsee-kokouksen jälkeen Himmler ilmoitti keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö Glücksille (NI-500): “Valmistautukaa vastaanottamaan seuraavina 4 viikkona 100 000 juutalaismiestä ja 50 000 juutalaisnaista keskitysleireihin. Keskitysleirien suoritettavaksi tulee lähiviikkoina suuria taloudellisia tehtäviä.”

Jopa juutalainen Helmut Krausnick myöntää, että vielä viimeisenä sotavuotena juutalaisia käytettiin varusteluteollisuudessa ja että vuonna 1944 kymmeniä tuhansia juutalaisia kuljetettiin Puolan alueella sijainneista leireistä Saksaan työvoimaksi.

Wannseen kokouksen jälkeen maalis-huhtikuussa 1942 Saksan kanslerinvirasto sanoo muistiossaan (P-4025), että Hitlerin tarkoituksena on ottaa esille juutalaiskysymys sodan jälkeen. 24.7.42 Hitler itse sanoo, että sodan päätyttyä hän…

“…iskee kaupunki kaupungilta, elleivät juutalaiset muuta pois eivätkä mene Madagaskarille tai muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon” (Picker, Hitlers Tischgespräche, s. 456).

Goebbels kirjoittaa 7.3.42 (Bernd Nellessen, Der Prozess von Jerusalem, s. 29), että kaikki juutalaiset on koottava itään ja että…

“…sodan jälkeen me kykenemme lopullisesti lähettämään heidät jollekin saarelle, ehkä Madagaskarille.”

Rademacher kirjoittaa kirjeessään 10.2.1942:

“Sota Neuvostoliittoa vastaan on antanut lisää aluetta lopullista ratkaisua varten (für die Endlösung). Niinpä Führer on päättänyt, että juutalaisia ei karkoteta Madagaskarille, vaan heidät viedään itään. Siksi Madagaskaria ei tule enää pitää lopullisena ratkaisuna” (NG-5770).

27.1.42, viikko Wannseen kokouksen jälkeen, Hitler julisti:

“Juutalaisten on lähdettävä Euroopasta. Parasta, että he menisivät Venäjälle” (Adolf Hitler, Monologe im Führerhauptquartier 1941-44, s. 241).

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Führerin kanslerinviraston päällikkö Hans Lammers kertoi (IMT, Vol. XI, s. 61-63), että kuultuaan Heydrichin saaneen Göringiltä tehtäväksi ratkaista juutalaiskysymys hän otti yhteyttä Himmleriin ja kysyi, mitä oikein tarkoittaa juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu. Himmler oli vastannut, että se tarkoitti sitä, että juutalaiset on evakuoitava pois Saksasta. Myöhemmin Hitler itse vahvisti hänelle tämän selityksen. Kuultuaan huhuja juutalaisten tappamisista Lammers jälleen kääntyi Himmlerin puoleen, joka kielsi, että juutalaisia voitaisiin tappaa laillisesti. Heidät yksinkertaisesti evakuoitiin itään. Himmler kertoi myös, että hänen oli ollut pakko tukahduttaa väkivaltaisuuksia. Keskustellessaan Hitlerin kanssa Lammers kertoo saaneensa kuulla, että Hitler päättää myöhemmin, minne juutalaiset menevät. Vasta Nürnbergissä Lammers siis kuuli mistään juutalaisten joukkotuhosta!

Korherrin raportin mukaan juutalaisia oli muuttanut Saksasta, sudeettialueelta ja protektoraatista 31.12.1941 mennessä 557 000 ja ainakin yhtä paljon itäisiltä alueilta ja Kenraalikuvernementista (Korherrin näitä alueita koskevassa luvussa 762 593 on mukana luonnollinen kuolleisuus), joten vuosien 1933 ja 1942 välillä Hitler valtuutti ainakin miljoonan juutalaisen poismuuttamisen Saksan hallitsemilta alueilta.

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

“Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – – Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa – – Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.”

Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia:

“Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.”

Sitten ministeriö jatkaa:

“Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – – Kuljetus Puolan kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi” (Nürnberg-dokumentti 2486-J).

Korherrin virallisen tilastoraportin mukaan 31.12.1942 mennessä itäisiltä alueilta oli pakkosiirretty (evakuoitu) ”Venäjän itään” (Neuvostoliitolta vallatuille alueille) Kenraalikuvernementissa olevien leirien (Treblinka, Sobibor, Belzec, Majdanek) kautta 1 449 692 juutalaista ja Warthegaussa sijaisevien leirien (tärkein Chelmno) kautta 145 301 juutalaista.

Wannseessa ei suunniteltu mitään juutalaisten kansanmurhaa eikä myöskään tiedotettu mistään juutalaisten kansanmurhasta. Ei tapahtunut juutalaisten kansanmurhaa. Sodassa juutalaisia tietenkin kuoli rintamilla, pommituksissa, partisaaneina, salamurhaajina, sabotoijina, agitaattoreina, kommunistipuolueen komissaareina, repressaaleissa (kostotoimenpiteissä), kulkutautien ja muiden sairauksien uhreina, kurinpidollisissa teloituksissa jne. kuten muitakin ihmisiä. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä minkään ”kansanmurhan” kanssa, jollaista Saksa ei edes suunnitellut.

Israelilainen professori Jehuda Bauer Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta sanoikin Wannsee-protokollasta v. 1992:

“Ihmiset yhä toistavat, kerta toisensa jälkeen, sitä typerää tarinaa, että Wannseessa olisi päätetty juutalaisten tuhoamisesta” (The Canadian Jewish News, 30.1.1992).

Se Wannsee-protokollan kohta, johon holokaustitahot ovat hanakasti tarttuneet, on inhorealistinen kuvaus sodanaikaisista pakkotyöolosuhteista idässä, ja se kuuluu seuraavasti:

“Asianmukaisen johdon alaisuudessa juutalaisten tulee nyt lopullisen ratkaisun edetessä (im Zuge der Endlösung) sopivalla tavalla tulla työvoimaksi itään. Työkykyiset juutalaiset tullaan, sukupuolet toisistaan erotettuina, kuljettamaan näille alueille suurissa työkolonnissa rakentamaan teitä, jolloin epäilemättä suuri osa karsiutuu pois luonnollisena vähentymänä. Koska se osa, joka sitten lopulta jää jäljelle, on epäilemättä kestävin osa, sitä tulee kohdella sen mukaisesti, koska sitä, luonnollisen valintana, on vapautettaessa pidettävä uuden juutalaisen elpymisen itusoluna (katso historian opetus).” [3]

Tuollainen toteamus (vaikka se saattaa olla väärennös, koska se ei oikein ole sopusoinnussa protokollan muun tekstin kanssa) on asetettava sodan olosuhteisiin, joissa miljoonia ihmisiä kuoli jo taisteluissa (saksalaisten suojissa olleet juutalaiset olivat itse asiassa turvatummassa asemassa kuin miljoonat saksalaiset sotilaat sotarintamilla) ja joissa tuhoisat epidemiat olivat toistuva riesa. Pakkotyö sodan aikana ei ollut mikään hotelliloma. Lisäksi juutalaiset olivat julistaneet Saksaa vastaan sodan v. 1933 (Untermeyer) ja v. 1939 (Weizmann), ja siksi Saksa saattoi kansainvälisten lakien mukaisesti internoida alueensa vihollisväestön ja käyttää sitä työvoimana. Vapaaksi heitä ei sodan aikana voitu päästää, koska he olisivat liittyneet vihollisen riveihin taistelemaan Saksaa vastaan.

Huomattava on myös, että tuon Wannsee-protokollan kohdan mukaan sodanaikaisesta pakkotyöstä jäljelle jäävä osa tullaan vapauttamaan (bei Freilassung). Heitä ei tuhota. Tässä suunnitellaan nimenomaan juutalaisten vapauttamista sodan jälkeen. Heidät vapautetaan johonkin Euroopan ulkopuolelle omaan valtioonsa, jossa tuo ”jäljelle jäänyt kestävin osa” muodostaa uuden juutalaisen elpymisen itusolun, eräänlaisen eliitin (parhaimmiston, joka on oppinut tekemään oikeaa työtä), jota sen vuoksi tulee sodan jälkeen kohdella kuten eliittiä kohdellaan (ts. hyvin ja kunnioittavasti, koska kyseessä ovat oikeaa työtä tekevät eivätkä enää parasiitit). Tässä tulee näkyviin sionisteille ja kansallissosialisteille yhteinen evoluutio-oppi ja rodunjalostumisoppi, jota nykyisin ei heti oivalleta. Tarkkaan lukien se käy selvästi tuosta kohdasta ilmi. Siihen viittaa myös suluissa oleva ”katso historian opetus”. Niin on käynyt ennenkin.

Viitteet:

[1] Göringin käsky täällä:

http://www.ghwk.de/deut/goering.htm

myös täällä:

http://www.ghwk.de/deut/dokumente.htm

Göringin käsky kuului seuraavasti:

„In Ergänzung der Ihnen bereits mit Erlass vom 24.1.1939 übertragenen Aufgabe, die Judenfrage in Form der Auswanderung oder Evakuierung einer den Zeitverhältnissen entsprechend möglichst günstigsten Lösung zuzuführen, beauftrage ich Sie hiermit, alle erforderlichen Vorbereitungen in organisatorischen, sachlicher und materieller Hinsicht zu treffen für eine Gesamtlösung der Judenfrage im deutschen Einflussgebiet in Europa.

„Soferne hierbei die Zuständigkeiten anderer Zentralinstanzen berührt werden, sind diese zu beteiligen.

„Ich beauftrage Sie weiter, mir in Bälde einen Gesamtentwurf über die organisatorischen, sachlichen und materiellen Vorausmassnahmen zur Durchführung der angestrebten Endlösung der Judenfrage vorzulegen.“

[2] Wannsee-protokolla kokonaisuudessaan löytyy ainakin seuraavista osoitteista:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/wannsee/wannsee-konferenz.php

http://www.ghwk.de/deut/proto.htm

http://prorev.com/wannsee.htm (englanniksi käännettynä)

Painettuna Wannsee-protokolla löytyy kirjasta Wilhelm Stäglich: Der Auschwitz Mythos. Legende oder Wirklichkeit? 3. painos, V.H.O. 1998, s. 39-53.

[3] ”Unter entsprechender Leitung sollen nun im Zuge der Endlösung die Juden in geeigneter Weise im Osten zum Arbeitseinsatz kommen. In grossen Arbeitskolonnen, unter Trennung der Geschlechter, werden die arbeitsfähigen Juden strassenbauend in diese Gebiete geführt, wobei zweifellos ein Grossteil durch natürliche Verminderung ausfallen wird. Der allfällig endlich verbleibende Restbestand wird, da es sich bei diesem zweifellos um den widerstandsfähigsten Teil handelt, entsprechend behandelt werden müssen, da dieser, eine natürliche Auslese darstellend, bei Freilassung als Keimzelle eines neuen jüdischen Aufbaues anzusprechen ist (Siehe die Erfahrung der Geschichte).“

Himmlerin viestit 2. SS-ratsuväkirykmentille ja reservipoliisipataljoona 45:lle.

Sivulla 97-98 Holmila kirjoittaa:

“Se (ajankohta, jolloin Neuvostoliitto ”puhdistetaan” täydellisesti juutalaisista) ei kuitenkaan pysynyt avoimena kauaa, sillä kierrellessään eri SS-osastojen päämajoissa heinä-elokuussa 1941 Himmler määräsi, että juutalaisten naisten, lapsien ja vanhuksien tappamista ei tarvinnut välttää. Vielä tuolloin käsky ei kuitenkaan ollut täysin yksiselitteinen. Esimerkiksi 2. SS-ratsuväkirykmentille välitetyn viestin mukaan miehet oli ammuttava ja naiset ja lapset ajettava Pripetin suohon. Joissain tapauksissa käskyä sovellettiin kirjaimellisesti. Eräs rykmentin upseeri viestitti: ”Naisten ja lasten ajaminen suohon ei onnistunut, koska suo ei ollut tarpeeksi syvä, jotta sinne olisi uponnut.” Toisissa tapauksissa Himmlerin viesti välittyi suorittavaan portaaseen yksiselitteisesti. Näin oli asian laita reservipoliisipataljoona 45:n kohdalla, jonka päällikkö sai tehtäväkseen kaikkien juutalaisten ampumisen omalla toimialueellaan.”

Tässä Holmila ilmoittaa, että Himmler määräsi kaikki Neuvostoliiton juutalaiset tapettaviksi. Vaikka tällainen käsky on hyvin laajakantoinen, Holmila ei esitä sitä. Holmila ainoastaan esittää todisteiksi kaksi viestiä, jotka kuuluvat: ”Miehet on ammuttava ja naiset ja lapset ajettava Pripetin suohon” ja ”Toimialueella kaikki juutalaiset on ammuttava.” Tosin näitäkään viestejä Holmila ei esitä, eikä hänen kirjassaan esimerkiksi ole valokopioita näistä sensaatiomaisista ja merkittävistä käskyistä. ”Ampumiset” ja ”suohon ajamiset” tapahtuvat Holmilan mukaan Neuvostoliiton juutalaisten juutalaisuuden tähden.

2. SS-ratsuväkirykmentin ratsuosastolle välitetty Himmlerin viesti löytyy englanninkielisenä israelilaisen Yad Vashem -instituutin holokaustitutkija Tikva Fatal-Knaanin tutkimuksesta ”The Jews of Pinsk 1939-1943. Through the Prism of New Documentation” (Yad Vashem Studies, Vol. 29, Jerusalem, 2001, s. 149-182), sivulta 12:

“RFSS:n (so. Himmlerin) määräyksestä kaikki etsintäalueelta löydettävät (found in areas being combed) 14-vuotiaat ja sitä vanhemmat juutalaiset miehet ammutaan; juutalaiset naiset ja lapset ajetaan suoalueille (shall be driven into the marshes). Juutalaiset ovat partisaanien reservijoukko; he tukevat heitä. Ampumalla suoritettavat teloitukset suoritetaan paikallisten SD:n osastojen määräysten mukaisesti. Pinskin kaupungissa ampumiset suorittavat ratsuväkikomppaniat 1 ja 4, jotka siirretään Pinskiin. Tämä toimenpide alkaa välittömästi. Raportti toteutuksesta tullaan esittämään.”

http://www1.yadvashem.org/odot_pdf/Microsoft%20Word%20-%202283.pdf

tai:

http://www1.yadvashem.org/download/about_holocaust/studies/FatalENGPRINT.pdf

Lähteeksi Tikva Fatal-Knaani ilmoittaa: Tuomio Franz Magillia ja muita vastaan, 1964, YVA, TR-10/516, s. 65-66; alkuperäinen Braunschweigin (Saksassa) valamiesoikeudessa, 2Ks I/63. Käskyn on julkaissut myös Saul Friedländer kirjassaan ”The Years of Extermination. Nazi Germany and the Jews 1939-1945” sivulla 208.

Tikva Fatal-Knaani kertoo 2. SS-ratsuväkirykmentin ratsuosaston komentaja Franz Magillin saaneen tuon viestin 2.8. tai 3.8.1941 Himmleriltä (”evidently from Himmler”).

Käskystä käy ilmi, että teloitusten ja suoalueelle karkottamisten syynä oli partisaanitoiminta ja partisaanien avustaminen, siis laiton sota saksalaisia vastaan. Syynä ei ollut näiden ihmisten juutalaisuus, joten Holmila vääristelee asiaa.

Holmila ei ole vääristelynsä kanssa yksin, sillä saman vääristelyn suorittavat Raul Hilberg, Peter Longerich, Richard Rhodes, Christopher Browning, Christian Gerlach, Wilhelm Krausnick, Alfred Streim ja Yitzhak Arad.

Kaikki nämä esittävät käskyn tässä muodossa:

“RFSS:n (Himmlerin) nimenomainen käsky. Kaikki juutalaiset on tapettava. Juutalaisnaiset on ajettava soille.”

Koska teloitukset ja karkotukset suoritetaan partisaanitoiminnan ja sen tukemisen vuoksi, kyseessä ei ole mikään ”holokausti”, jossa juutalaisia tuhottaisiin juutalaisuuden vuoksi, ja siksi tämä tapaus ei edes kuulu Holmilan kirjan aiheeseen. Lailliset toimet laitonta partisaanitoimintaa vastaan eivät ole ”holokausti”.

Saksalaiset siis haravoivat Pripetin (tai Pripjetin) suoaluetta kaivaakseen esiin partisaanit ja heidän avustajansa ja tehdäkseen partisaanitoiminnasta lopun. Käskyn mukaan ne juutalaiset, jotka löytyvät etsintäalueelta, teloitetaan tai karkotetaan (tuhottavista suoalueen kylistä) suoalueelle. Tunnettu tosiasia on, että saksalaisia ja heidän huoltoreittejään vastaan suorittivat tihutöitä partisaaneina tai heidän avustajinaan usein kokonaiset juutalaiset perheet, myös lapset. Pripetin suoalue oli tunnettu partisaanitoiminnan pesäke ja partisaanien piilopaikka. Pinsk esimerkiksi, josta Tikva Fatal-Knaanin tutkimus kertoo, oli suoalueen reunassa oleva juutalainen kaupunki, jossa juutalaisten osuus väestöstä oli yli 70 %. Siellä oli hyvin runsaasti kommunisteja, joten Pinsk oli saksalaisten kannalta todella myrkyllinen vihamielisten ihmisten kaupunki ja suuri uhka. Voi hyvin kuvitella, että saksalaisten tultua Pinskin juutalaiset ja kommunistit kaikin keinoin pyrkivät tuhoamaan saksalaisten huoltoreitit ja niin syöksemään Saksan sodassa tappioon. Himmlerin määräys on täysin looginen ja täysin välttämätön. Kun hän puhuu juutalaisista, hän ei tarkoita heitä juutalaisina vaan partisaani- ja tuhoamistoiminnassa mukana olevina ihmisinä.

Pripetin suoalueen läpi nimenomaan kulki saksalaisten tärkeä huoltotie, Rollbahn 1 reittiä Brest – Pinsk – Gomel, ja sen ympäriltä sabotaasitekoja ja salamurhia siviiliasuisina tekevät partisaanit oli ehdottomasti hävitettävä, ettei sotajoukkojen huolto kärsi. Ratsuväkirykmentti 1:n toimialue oli Pripet-joen pohjoispuoli ja ratsuväkirykmentti 2:n Pripet-joen eteläpuoli, ja huoltoreitti kulki lähellä jokea.

Pripetin suoalue ei ole mikään pikkusuo, jossa saattaa heti hukkua suonsilmäkkeeseen, vaan hyvin laaja soinen alue, jossa on soisten alueiden lisäksi lähteitä ja puroja ja jopa aivan tavallista maastoa ja suurehkoja tiheitä metsiä. Suoalueen koko on 225 km x 480 km, siis noin kolmasosa Suomen pinta-alasta. Alue sijaitsee Valko-Venäjän ja Ukrainan välillä niiden läntisissä osissa. Suoalueella on teitä ja asutuskeskuksia. Alue on kuitenkin siinä määrin vaikeakulkuista, että raskaan armeijan on hyvin vaikea päästä siitä yli, ja siksi se on partisaanien ja muiden rikollisten piilopaikka.

Tätä rikollisten piilopaikkaa Saksa siis ryhtyi haravoimaan poistaakseen sieltä partisaanitoiminnan ja rauhoittaakseen alueen. Siellä sijaitsevat partisaanien tukijoiden kylät tuli polttaa maan tasalle, ja siksi kylien naiset ja lapset tuli karkottaa kylistä pois. Partisaaneiksi tai partisaanien avustajiksi tunnistetut miehet luonnollisesti ammuttiin.

Saksalaisten etsintäisku tapahtui 27.7.-11.8.1941, ja sen tuloksena saatiin ammuttua n. 14 000 partisaania, rosvoa (ryöstivät nähtävästi huoltokuljetuksia), siviiliasuissa kulkevaa puna-armeijan sotilasta jne., ja vankeja otettiin vajaa 1 000 (luvut ovat kahden ratsuosaston yhteislukuja). Mainitun 2. ratsuväkirykmentin ratsuosaston komentaja Franz Magill kertoi 12.8.1941 laatimassaan loppuraportissa muun muassa, että suoalue koostui laajoista soista ja hiekka-alueista, jotka eivät olleet kovin hedelmällisiä. Parempia alueita oli, mutta useimmat olivat huonoja. Suoalueen väestö oli pääasiassa ukrainalaisia, ja lisäksi oli valkovenäläisiä, puolalaisia ja venäläisiä. Juutalaisia oli paljon, ja suuremmissa paikoissa heitä oli asukkaista jopa 80%, joissakin tosin vain 25%. Juutalaisista suuri osa oli Saksasta ja Itävallasta ennen vuotta 1938 muuttaneita. Suoalueen lääkärit olivat pääasiassa juutalaisia. Magill kuvaa, että tavallisesti hänen joukkonsa saapuessa komentajille ukrainalaiseen tapaan tarjottiin leipää ja suolaa valkoisella pöytäliinalla varustetulta pöydältä. Kerran orkesteri otti joukot vastaan.

Itse toiminnasta Magill kertoo, että (alueen) ”rauhoittaminen” suoritettiin siten, että he ottivat yhteyttä paikallisiin pormestareihin, joiden kanssa keskusteltiin väestöstä, varsinkin väestön määrästä ja koostumuksesta. Tällöin otettiin selvää, oliko paikkakunnalla vielä kommunisteja tai puna-armeijan salaisia jäseniä tai sellaisia, jotka aiemmin olivat olleet aktiivisia bolshevikkeja. Usein paikkakuntalaiset tulivat kertomaan Magillin joukoille, jos he olivat nähneet partisaaneja tai muita epäilyttäviä henkilöitä. Magill toteaa raportissaan, että jos paikkakunnalta löytyi yllä kuvattuja henkilöitä, heidät pidätettiin. Heille suoritettiin kuulustelu, jonka jälkeen heidät joko vapautettiin tai ammuttiin. Juutalaisista rosvoista ammuttiin kaikki muut paitsi sellaiset, joita tarvittiin työntekijöiksi Saksan armeijan korjauspajoissa; he saivat jäädä paikkakunnalle. Vaikka alueen ihmiset eivät olleet aktiivisesti juutalaisvastaisia, he auttoivat ottamaan kiinni juutalaisia. Varsinkin puolalaiset poliisit ja entiset puolalaiset sotilaat olivat hyviä vartijoita. [1]

Saksan armeijan keskisen selusta-alueen pääesikunnan päällikkö raportoi 10.8.1941 Saksan armeijan maavoimien yleisesikunnalle SS-ratsuväkiprikaatin (johon mainitut kaksi ratsuväkirykmenttiä ja niiden kaksi ratsuosastoa kuuluivat) työstä näin:

“SS:n ratsuväkiprikaati on olennaisilta osin saanut päätökseen puhdistustoimenpiteensä Rollbahn 1:n (= huoltotien) ja Pripjetin välissä. SS vangitsi ja suurimmaksi osaksi teloitti tällä alueella olevat vieraspaikkakuntalaiset, kuten myös puna-armeijan jäsenet ja juutalaiset komissaarit. Pormestarien nimittämisen, apujoukkojen sijoittamisen ja juutalaisten kuriinsaattamisen myötä alue voitanee katsoa rauhoitetuksi.” [2]

Saksalaisten toimien perusteina olivat siis alueen rauhoittaminen ja huoltoyhteyksien turvaaminen. Perusteena ei ollut juutalaisten ”tappaminen” tai ”murhaaminen” juutalaisina.

SS-ratsuväkiprikaatin toimenkuva käy ilmi jo alustavista vaiheista. SS-ratsuväkiprikaatin (ja etelämmäksi sijoitettavan toisen SS-prikaatin) tehtävänä oli rauhoittaa valloitetun alueen pahimmaksi ongelmapesäkkeeksi katsottu alue. [3] 252. jalkaväkidivisioona ja poliisirykmentti ”Keskusta” määräsivät heinäkuun puolivälissä Pripetin suoalueen puhdistamisen, mutta kun poliisijoukot huonojen tieolosuhteiden vuoksi eivät päässeet toimimaan, Venäjän keskisen alueen vanhempi SS- ja poliisijohtaja Bach-Zelewski sai Himmlerin 19.7.1941 käskemään 4 000 miehen vahvuiset SS-ratsuväkirykmentit suorittamaan Pripetin suoalueen systemaattisen haravoinnin. [4] Myös Saksan armeijan keskisen selusta-alueen komentaja Max von Schenckendorff toivoi saavansa apua 1. ja 2. ratsuväkirykmenteiltä Pripetin suoalueen puhdistamiseksi, koska siellä oli raportoitu olevan partisaaneja. [5]

27.7.1941 Himmlerin komentoesikunnasta lähetettiin määräys SS-ratsuväkirykmenttien käytöstä Bach-Zelewskille ja SS-ratsuväkiprikaatin komentaja Fegeleinille. Samana päivänä Fegelein välitti käskyn yksiköilleen määräten, että armeijan selustan rauhoittamiseksi huoltotien (Rollbahn) lähistöllä siviilivaatteissa olevat puna-armeijan sotilaat, ryöstäjät, aseistautuneet siviilit ja sabotaasitekoja tekevät siviilit on ammuttava sotalain mukaisesti upseerin määräyksestä. Himmlerin määräyksestä (Fegelein puhuu Himmlerin vasta seuraavana päivänä kirjallisesti toimittamista ”suuntaviivoista”, jotka hän siis oli saanut jo 27.7.1941) Pripetin suoalueen kyläläisten keskuudesta rikolliset ainekset on hävitettävä ja juutalaisia on suureksi osaksi käsiteltävä ryöstäjinä. Poikkeuksia voidaan tehdä erikoisalojen osaajien, esim. leipureiden ja lääkäreiden, kohdalla. [6]

28.7.1941 Himmler esitti sitten noudatettaviksi ”Suuntaviivat ratsuväkiyksikköjen suorittamaa suoalueiden haravointia ja läpikäymistä varten” (Richtlinien für die Durchkämmung und Durchstreifung von Sumpfgebieten durch Reitereinheiten). Näissä ohjeissa todettiin muun muassa:

“Jos väestö on, kansallisesti katsoen, vihamielistä, rodullisesti ja inhimillisesti alempiarvoista tai jopa, kuten suoalueilla hyvin usein asianlaita lienee, asumaan tulleista rikollisista koostuvaa, niin kaikki, joita epäillään partisaanien auttamisesta, on ammuttava, vaimot ja lapset on kuljetettava pois, karja ja elintarvikkeet on takavarikoitava ja toimitettava varmaan säilöön. Kylät on poltettava perustuksia myöten.” [7]

”Naisten ja lasten ajaminen Pripetin suohon” tarkoitti siis vaimojen ja lasten kuljettamista pois poltettavista kylistä. ”Miesten ampuminen” tarkoitti partisaanien auttamisesta epäiltyjen miesten ampumista.

Tästä huolimatta, kuten sanottu, Holmila, Hilberg, Longerich, Rhodes, Browning, Gerlach, Krausnick, Streim ja Arad ilmoittavat 1.8.1941 annetuksi sanotun radiopuhelinviestin kuuluneen: ”Kaikki juutalaiset on tapettava. Juutalaisnaiset on ajettava soille”, vaikka radiopuhelinviesti kuului: ”RFSS:määräyksestä kaikki etsintäalueelta löydettävät 14-vuotiaat ja sitä vanhemmat juutalaiset miehet ammutaan; juutalaiset naiset ja lapset ajetaan suoalueille. Juutalaiset ovat partisaanien reservijoukko; he tukevat heitä – -.” Fatal-Knaani ilmoittaa lähteeksi saman paikan kuin jotkut yllämainituista (Schwurgericht Braunschweig, 2Ks I/63).

Kyseessä on siis partisaanien ja heidän avustajiensa etsintätoimi, ja viesti, jos sellaista on annettu, on ymmärrettävä kirjallisesti jo annettujen ”suuntaviivojen” valossa.

Tämä 1.8.1941 lähetetyksi väitetty radiopuhelinviesti on melko hämärä, ja onhan se jopa tarpeeton, sillä Himmler oli juuri neljä päivää aiemmin antanut kirjalliset ”suuntaviivat”. Jos ohjeita olisi jostakin syystä muutettu, ne olisi varmasti esitetty kirjallisesti, sitäkin suuremmalla syyllä, ettei vanhoja ohjeita enää noudatettaisi. Tuon viestin väitetään tulleen Himmlerin ja Bach-Zelewskin Baranowitzessä 30.7.1941 tapahtuneen tapaamisen tuloksena suoraan SS-ratsuväkirykmentti 2:n ratsuosaston komentajalle (ohi SS-ratsuväkiprikaatin komentajan ja 2. ratsuväkirykmentin komentajan, siis ohi esimiesten). Lisäksi radiopuhelinviestin ajankohdaksi Friedländer ja Fatal-Knaani antavat 2.8.41 tai 3.8.41, Rhodes 29.7.41 (Masters of Death, s. 111), Browning yhdessä kirjassa (The Path to Genocide, s. 106) 30.7.41 ja toisessa (The Origins of the Final Solution, s. 281) 1.8.41, muut 1.8.41. Kuinka voidaan esittää näin monta päivämäärää, jos on olemassa viesti, joka on päivätty?

Herää epäilys, onko radiopuhelinviesti ehkä väärennös. Miksi 1.8.41 SS-ratsuväkirykmentti 2:n ratsuosaston komentajalle olisi lähetetty erilainen viesti kuin SS-ratsuväkirykmentti 1:n ratsuosaston komentajalle (”Miespuolisia juutalaisia ei tule jättää eloon, perheitä ei tule jättää kaupunkeihin ja kyliin”, ”No male Jews are to be left alive, no families left over in towns and villages”; Peter Longerich: ”Holocaust”, s. 220)?

Radiopuhelinviesti ”Kaikki juutalaiset on tapettava. Juutalaisnaiset on ajettava soille” on ristiriidassa Himmlerin kirjallisten määräysten kanssa, ja siksi viestin on oltava väärennös. Ei voi olla kaksia ohjeita, toiset kirjallisina ja toiset suullisina (komentajan kertomina).

Sekavia ovat myös mainittujen kirjoittajien viestin lähteeksi ilmoittamat tiedot. Krausnick esittää lähteeksi oikeushallituksen Ludwigsburgin keskusviraston, joka tutkii kansallissosialistisia rikoksia (dokumenttikokoelma 147, Bl. 60-69), Hilberg USA:n National Archiven, Record Group 242, T 354, Roll 168, Longerich Saksan kansallisarkiston sota-arkiston RS 3-8/36, Browning Saksan kansallisarkiston Freiburgin sota-arkiston, RS 4/441, Gerlach Anklageschrift StA Braunschweig 2 Ks I/63, Nr. 1271, Bl. 42, Fatal-Knaani YVA TR-10/516, s. 65-66. Jos radiopuhelinviesti on näin monessa paikassa tutkittavissa, miksi lähes kaikki ovat vuosikymmeniä siteeranneet sitä väärin ja petollisesti?

Gerlach kirjoittaa kirjansa Kalkulierte Morde sivulla 560, että 2. ratsuväkirykmentin ratsuosaston saama radiopuhelinviesti oli allekirjoittamaton. Brauschweigin oikeuden yleinen syyttäjän mukaan viesti lähti, SS-luutnantti ”Bo”:n allekirjoittamana, salaiseksi merkittynä, mutta silti sen näkivät monet rykmentin jäsenet ja Einsatzgruppe z.b.V:n johtaja. Lisäksi Gerlach vetoaa monien kuulusteltujen lausuntoihin (kyseessä on siis Magillia ja muita vastaan 1960-luvulla pidetty oikeudenkäynti).

Streim puolestaan kertoo (s. 86-87), että ainakin Darmstadtin oikeus (1960-luvun lopulla Callsenia ym. vastaan pidetyssä oikeudenkäynnissä) hylkäsi erään historioitsija H. G. Seraphimin tätä radiopuhelinsähkettä koskevan väitteen, että kyseessä on käsky elokuusta alkaen tuhota kaikki juutalaiset. Oikeus oli sitä mieltä, että käsky on tullut Waffen-SS:n yksiköiltä. Seraphim oli tämän radiopuhelinviestin (ja eräiden muiden dokumenttien) perusteella mukana laatimassa lausuntoja syytettyjä vastaan paitsi Darmstadtissa myös jo 1964 Düsseldorfissa (Jungia ja muita entisiä Einsatzkomennuskunta 5:n jäseniä vastaan).

Vielä naurettavampaa kuin tuollainen huijauksen helposti paljastava sirkus on vakavalla naamalla esitetty toteamus, että 2. ratsuväkirykmentin ratsuosaston komentaja SS-majuri Magill olisi ilmoittanut loppuraportissaan 12.8.1941:

“Naisten ja lasten ajaminen soihin ei onnistunut odotetulla tavalla, koska suot eivät olleet tarpeeksi syviä uppoamisen tapahtumiseksi. Jo yhden metrin syvyydessä tuli useimmissa tapauksissa vastaan kiinteä maa (todennäköisesti hiekkaa), niin että uppoaminen oli mahdotonta.” [8]

Kysyä tietenkin voidaan, kuinka suohon ajaminen käytännössä olisi tapahtunut. Veneestä käsin? Perässä kahlaten ja työntäen? Kepillä? Kehottamalla ja maanittelemalla hukuttautumaan? Holokaustitahot pilkkaavat ihmisiä, kun he työntävät luettavaksi tuollaista roskaa. Eivät saksalaiset olleet narreja, jotka olisivat yrittäneet tunkea ihmisiä suohon SISÄÄN, vieläpä matalalla suolla! Jos Magillin raportissa näin lukee, raportti on väärennetty. Ei karaistunut SS-majuri tuollaista kirjoittele. Vielä säälittävämpää on, jos tuollaisen väärennöksen avulla on ihmisille langetettu tuomioita. Ja jos tarkkoja ollaan, Magill olisi kaiken lisäksi rikkonut käskyä ajamalla suohon naisten lisäksi myös lapset, sillä käsky koski vain naisia.

Pripetin suoalueelle jäi saksalaisten operaation jälkeen hyvin paljon juutalaisia. [9] Operaation tarkoitus oli ampua vain yllä luetellut haitalliset ryhmät, eikä juutalaisia ollut tarkoitus teloittaa juutalaisina. Himmlerin komentoesikunnan päällikkö kutsui tätä ”juutalaisten vaarattomaksi tekemiseksi” (Unschädlichmachung der Juden). [10]

Myös Holmilan toinen todiste Himmlerin määräyksestä tappaa kaikki Neuvostoliiton juutalaiset sijoittuu Pripetin suolle ja koskee juutalaispartisaanien teloittamista, ei ”juutalaisten tappamista” juutalaisina. Kautta linjan näköjään juutalaiset ja muut holokaustitahot pyrkivät selittämään saksalaisten täysin laillisesti ja järjestyksessä suorittamat partisaanien, salamurhaajien, sabotoijien, ryöstäjien, attentaattoreiden jne. teloitukset ”juutalaisten murhaamisiksi”. Totuus kuitenkin on, että noiden ryhmien joukossa suuri osa oli juutalaisia, paikoin kaikki. Holmilan toinen todiste kuuluu näin:

“Toisissa tapauksissa Himmlerin viesti välittyi suorittavaan portaaseen yksiselitteisesti. Näin oli asian laita reservipoliisipataljoona 45:n kohdalla, jonka päällikkö sai tehtäväkseen kaikkien juutalaisten ampumisen omalla toimialueellaan.”

Poliisirykmentti ”Etelään” kuulunut reservipoliisipataljoona 45 toimi Ukrainan länsiosissa olevalla Pripetin suoalueella, etelämpänä siis kuin yllä käsitellyt ratsuväkirykmenttien ratsuosastot. SS-miehet todistivat sodan jälkeen, että teloitukset olivat sotilaallisia partisaanien teloituksia, [11] samanlaisia siis kuin SS-ratsuväkirykmenttien suorittamat teloitukset.

Mitä tulee Holmilan tarkoittamaan Himmlerin viestin välittymiseen reservipoliisipataljoona 45:n päällikölle, niin se tapahtui niin, että eräänä päivänä heinäkuun lopulla poliisirykmentti ”Etelän” päällikkö Franz kutsui reservipoliisipataljoona 45:n päällikkö Besserin luokseen ja ilmoitti tälle, ”että on olemassa Himmlerin käsky, jonka mukaan edettäessä tulee ampua (erschossen werden) juutalaisia” (näin Besser lausunnossaan v. 1968 Longerichin mukaan) tai ”että on olemassa Reichsführer SS:n käsky, että kaikki juutalaiset on tuhottava (vernichten)” (näin Besser kuulemma vuoden 1969 lausunnossaan tarkensi edellistä lausuntoaan). Muutamaa päivää myöhemmin kuulemma Besser sai Franzilta määräyksen ”hoitaa pois (erledigen) Shepetovkan juutalaiset” (lausunto 1968) tai ”huolehtia siitä, että kaikki juutalaiset häviävät (verschwinden) Shepetovkasta” (lausunto 1969). Kun Besser sitten oli saanut nämä kaksi suullista käskyä, hänen poliisipataljoonansa ampui kaikki Shepetovkan juutalaiset, yhteensä 40 tai 50 miestä ja naista. [12]

Ei siis ole todisteita. Suullisia lausuntoja voidaan näytösoikeudenkäynneissä keksiä tai kiristää vaikka minkälaisia. Ei tällainen ole sitova todiste siitä, että Himmler olisi määrännyt kaikki Neuvostoliiton juutalaiset ammuttaviksi, vaikka Holmila niin väittää. Ei se, että jonkun sanotaan joskus sanoneen jotakin, ole mikään oikeudellinen todiste. Sellainen on pelkkä huhupuhe tai kuulopuhe, joka ei missään nimessä kelpaa oikeudelliseksi todisteeksi.

Ainoa dokumentaarinen todiste, joka on esitetty, on erään poliisin päiväkirja, jonka mukaan poliisipataljoona 45 oli Shepetovkassa 24.7-1.8.1941. Tällainen ei ole kuitenkaan mikään todiste tappamisista vaan ainoastaan paikallaolosta.

Holokaustitahot kirjoittelevat varsin kirjavasti tästäkin tapahtumasta. Yllä Longerich kuvaa Franzin poliisirykmentti ”Etelän” päälliköksi ja Besserin poliisirykmentti 45:n päälliköksi. Samoin ilmoittaa Browning kirjassaan ”Ordinary men” (s. 18). Browningin kahdessa muussa kirjassa (The Path to Genocide ja The Origins of the Final Solution) nimet kuitenkin ovat vaihtuneet, samoin Richard Rhodesin kirjassa ”Masters of Death” (s. 113). Besserin kuvauksista poiketen Rhodes kutsuu toimia “tappamiseksi” ja “murhaamiseksi”, Longerich “murhaamiseksi”, Browning tyytyy käyttämään sanaa “tuhota”.

Totuus joka tapauksessa lienee, että alueella teloitettiin juutalaisia samaan tapaan kuin pohjoisempana ratsuväkirykmenttien alueella. Teloitettavat ovat kuitenkin olleet partisaaneja tai heidän avustajiaan, ryöstäjiä, sabotaasitekojen tekijöitä jne., joita ei teloitettu juutalaisina vaan vihollisina, rikollisina ja tihutöiden tekijöinä. Usein kokonaiset perheet olivat mukana tihutöissä (jopa Stalinin käskystä!), ja siksi varmasti joskus teloitettiin myös naisia ja lapsia, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Kyseessä oli sota. Shepetovkassakin on aivan hyvin saatettu teloittaa nuo 40-50 juutalaista, ehkä enemmänkin, mutta tästä ei ole todisteita. Aina kuitenkin asia tutkittiin ennen kuin teloituksiin ryhdyttiin.

Sodan jälkeen Magill tuomittiin vain viiden vuoden vankeustuomioon, ja jos hän joukkoineen todella olisi syyllistynyt tuhansien ihmisten laittomiin murhiin, hän ei olisi selvinnyt noin vähällä. Lievä tuomio on siis osoitus siitä, ettei joukkomurhia tapahtunut ja että teloitukset olivat laillisia. Magill oli todennäköisesti täysin syytön, mutta näytösoikeudenkäyntien luonteeseen kuuluu juuri langettaa tuomioita syyttömille. Siksi viiden vuoden tuomio.

Viitteet:

[1] Magillin kuvauksen lähde: Richard Rhodes: Masters of Death, Vintage Books, 2003, s. 115-116.

[2] Helmut Krausnick ja Hans-Heinrich Wilhelm: Die Truppe des Weltanschauungskrieges: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942. Stuttgart: DVA, 1981, s. 223.

[3] Christopher Browning: The Origins of the Final Solution, Arrow Books, 2005, s. 279.

[4] Christian Gerlach: Kalkulierte Morde, Hamburger Edition, 1999, s. 556.

[5] Browning, Origins, s. 279.

[6] Browning, Origins, s. 280.

[7] „Ist die Bevölkerung, national gesehen, feindlich, rassisch und menschlich minderwertig oder gar, wie es im Sumpfgebieten sehr oft der Fall sein wird, aus angesiedelten Verbrechern zusammengesetzt, so sind alle, die der Unterstützung der Partisanen verdächtig sind, zu erschiessen, Weiber und Kinder sind abzutransportieren, Vieh und Lebensmittel zu beschlagnahmen und in Sicherheit zu bringen. Die Dörfer sind bis zum Boden niederzubrennen.“

Peter Longerich: Politik der Vernichtung. Eine Gesamtdarstellung der nationalsozialistischen Judenverfolgung, Piper Verlag, 1998, s. 367.

[8] „Weiber und Kinder in Sümpfe zu treiben, hatte nicht den Erfolg, den es haben sollte, denn die Sümpfe waren nicht so tief, dass ein Einsinken erfolgen könnte. Nach einer Tiefe von 1 Meter kam man in den meisten Fällen auf festen Boden (wahrscheinlich Sand), so dass ein Versinken nicht möglich war.“

Longerich, Politik der Vernichtung, s. 368.

[9] Browning, Origins, s. 283.

[10] Browning, Origins, s. 282.

[11] Rhodes, Masters of Death, s. 114.

[12] Longerich, Politik der Vernichtung, s. 385.

Höppnerin väitetty kirje 16.7.1941.

Kirjansa sivulla 100 Holmila kirjoittaa:

“Esimerkiksi vuonna 1940 Adolf Eichmannin kanssa työskennellyt Rolf-Heinz Höppner oli siirretty Posenin (Poznanin) kaupunkiin Länsi-Puolaan, jossa hänellä oli virka SS:n alaisuudessa toimivassa uudelleenasutuksen keskustoimistossa (Umwandererzentralstelle, UWZ). Hänen Eichmannille 16.7.1941 osoittamansa kirje on tärkeä esimerkki siitä, miten jo kesällä 1941 SS:n piirissä juutalaisten tuhoaminen nähtiin yhtenä vaihtoehtona juutalaiskysymyksen ratkaisuksi. Kirjeessään Höppner ehdotti, että Warthegau olisi tyhjennettävä juutalaisista. Höppnerin mukaan tulevana talvena ghettoihin suljetuille juutalaisille tulisi hädin tuskin riittämään ruokaa. ”Näin ollen on vakavasti pohdittava, josko kaikkein humaanisin ratkaisu olisi työhön kykenemättömien juutalaisten lopettaminen jollain nopealla toimenpiteellä. Se olisi varmasti miellyttävämpi ratkaisu kuin antaa heidän nääntyä nälkään.” Höppner kirjoitti, että kynnelle kykenevien miesten ja naisten olisi tehtävä pakkotyötä, mutta naiset tulisi sterilisoida, jotta ”juutalaiskysymys tulisi täydellisesti ratkaistuksi seuraavan sukupolven aikana”.”

”Kirje”, johon Holmila viittaa, ei ole mikään alkuperäinen kirje vaan kommunistisen puolalaisen tutkimuskomission esittämä ”fotokopio”, jossa ei ole allekirjoitusta saatekirjeessä eikä liitteenä olevassa muistiossa. Kirje ei siis edes kelpaa todisteeksi oikeudessa, eikä sillä ole mitään todistusarvoa. Tuollaisia kuka tahansa voi tehtailla vaikka kuinka paljon.

Adalbert Rückerlin toimittamassa kirjassa ”NS-Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafpozesse“ (1978) kerrotaan sivun 257 viitteessä, että Rolf Höppner kiisti sodan jälkeen sekä Posenin piirioikeuden edessä että myöhemmin Bonnissa häntä vastaan käydyssä tutkintaoikeudenkäynnissä koskaan lähettäneensä tuollaista kirjettä. Tutkintaoikeudenkäyntikin lopetettiin (tutkintaoikeudenkäynti on menettely, jossa tutkitaan, onko aihetta nostaa syyte).

Eichmann puolestaan kiisti oikeudenkäynnissään 1961 koskaan vastaanottaneensa tuollaista kirjettä. [1]

Kirje on siis jo näillä perusteilla ilmeinen väärennös. Väärennökseksi kirje varmistuu, kun tutkitaan sen sisältöä. [2] Muistion aiheena on ”Juutalaiskysymyksen ratkaisu”, ja siitä muka Höppner lähetti ehdotuksen Saksan pääturvallisuusvirastoon Eichmannille. Eichmann (tai pääturvallisuusvirasto) ei kuitenkaan päättänyt tällaisista asioista, joten jo kirjeen osoite oli väärä. Kirje olisi pitänyt toimittaa Hitlerille. Lisäksi, kuten Holmilan tekstistä käy ilmi, Höppnerin toimipaikka oli uudelleenasutuksen keskustoimisto, joten hänen olisi kuulunut hoitaa uudelleenasutusta, ei muille kuuluvia poliittisia asioita. Jos Höppner olisi tällaisen kirjeen lähettänyt, hän olisi toiminut virkaansa vastaan ja olisi todennäköisesti saanut virheellisestä toiminnastaan huomautuksen tai rangaistuksen. Ainoastaan lähettämällä kirjeensä Hitlerille, joka tällaisista asioista päätti, hän olisi toiminut hyväksyttävällä tavalla, sillä Hitler kuuli alaistensa ehdotuksia. Hänen selkänsä takana kuitenkaan ei ollut hyvä toimia.

Kirje tuli julkisuuteen puolalaisen komission julkaisussa vuonna 1960, sopivasti Eichmannin oikeudenkäyntiä varten, joten on luonnollista, että tämä väärennetty kirje kohdistettiin osoittamaan Eichmanniin laittamalla hänet vastaanottajaksi. Yllä Holmilan sitaatissa mainittu ”työhön kykenemättömien juutalaisten lopettaminen jollain nopealla toimenpiteellä” viittasi ”nopeasti” tappavaan dieselpakokaasuun Chelmnon ”tuhoamisleirissä”, joka sijaitsi juuri Warthegaussa ja joka avattiin ajallisesti kirjeeseen sopien vuoden 1941 loppupuolella. Kirjeen maininta 300 000 juutalaisen sijoittamisesta suureen leiriin sopii Chelmnon leirin perustamiseen. Kirje on selvästi kirjoitettu jälkikäteen sopimaan tapahtumiin, kuitenkin holokaustitahojen vääristämässä merkityksessä. Tämä on selvä viite siitä, että kirje on väärennetty, sillä Chelmno ei ollut tuhoamisleiri vaan kauttakulkuleiri itään siirtämistä varten.

”Juutalaiskysymyksen ratkaisu” ei myöskään ollut Holmilan esiin nostama työkyvyttömien juutalaisten lopettaminen tai juutalaisnaisten sterilisointi vaan juutalaisten siirtäminen pois Euroopasta maastamuuton tai sodan sytyttyä myös evakuoinnin muodossa, ks. esim. kirjoitus ”Lopullinen ratkaisu”

http://toinennakemys.wordpress.com/2013/02/23/vesa-ilkka-laurio-lopullinen-ratkaisu-saksalaiset-juutalaiskysymyksen-kasittelyn-suuntaviivat-v-1941/

Jo varhain 1930-luvulla Saksan johdon politiikkana oli ollut saada juutalaiset muuttamaan pois Saksan alueelta, ja jos Höppner olisi sen sijaan ehdottanut työkyvyttömien juutalaisten tappamista ja juutalaisnaisten lisääntymisen estämistä, mikä olisi ollut kansanmurhaan ryhtymistä, hän olisi todennäköisesti menettänyt asemansa ja joutunut vankilaan. Juutalaisiin kajoaminen oli jyrkästi kielletty! Professori Faurisson esimerkiksi kirjoittaa:

“Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.”

http://www.ihr.org/jhr/v21/v21n2p-7_faurisson.html

Höppner olisi siis leikkinyt omalla hengellään.

Myös Himmler kumosi Holmilan ja muiden holokaustitahojen väitteet. Eräässä muistiossa hän täysin yksiselitteisesti ilmoitti sisäisen vakaumuksensa perusteella hylkäävänsä ”minkään kansan fyysisen tuhoamisen epäsaksalaisena ja mahdottomana” (aus innerer Überzeugung als ungermanisch und unmöglich). Kyseessä oli Himmlerin muistio Hitlerille 25.5.1940 (julkaistu VfZ 5 [1957], s. 194);

http://www.ns-archiv.de/krieg/untermenschen/himmler-fremdvolk.php

Hitler piti tätä lausuntoa ”erittäin hyvänä ja oikeana” (Hitlerin lausunnon Himmler oli merkinnyt omiin muistiinpanoihinsa 28.5.1940).

Höppnerin väitetyn kirjeen muistion kuudesta kohdasta viimeisessä puhutaan myös kuin katupoikien tasolla, kun siinä esitetään epäily, että alueen kuvernööri ei ehkä halua nähdä Lodzin gheton häviävän (jos juutalaiset siirretään isoon leiriin), koska hän (tai hänen toimistonsa) ”näyttää saavan voittoa” siitä, että Saksan työministeriö maksaa 6 markkaa jokaisesta työhön sijoitetusta juutalaisesta mutta kulut juutalaisesta ovat vain 80 penniä. Kuvernöörin mustamaalaaminen tuolla tavalla olisi myös hyllyttänyt Höppnerin, eikä yksikään saksalainen viranomainen koskaan kirjoittanut tuollaista. Virastot ja toimistot pitivät tarkkaa kirjaa taloudestaan, ja Höppner olisi häpäissyt itsensä raskaasti.

Holmilan esittämä ”Höppnerin kirje” on todisteeksi täysin kelvoton.

Viitteet:

[1] Oikeudenkäynti Adolf Eichmannia vastaan, istunto 78, 23.6.1961, osa 1;

http://www.nizkor.org/hweb/people/e/eichmann-adolf/transcripts/Sessions/Session-078-01.html

[2] Englanniksi kirje löytyy osoitteesta (Hilbergin kirjan ”Documents of Destruction” mukaan):

http://forum.codoh.com/viewtopic.php?f=2&t=741&hilit=Dubious+Chelmno+Documents;

[Biuletyn Glowney Komisji Badania Zbrodni Hitlerowskich W Polsce (Warsaw, Wydawnictwo Prawnicze) XII, 1960, pp. 27F-29F.]

L Hö/S

[Higher SS and Police Leader in Warthegau/SS-Major Rolf-Heinz Höppner]

to

Reich Security Main Office Office IV B 4

Attention SS-Lt. Col. Eichmann Berlin

July 16, 1941

Dear Comrade Eichmann,

Enclosed is a memorandum on the results of various discussions held locally in the office of the Reich Governor. I would be grateful to have your reactions sometime. These things sound in part fantastic, but in my view are thoroughly feasible.

1 enclosure

L, Hö/S Poznan July 16, 1941

Memorandum

Subject: Solution of the Jewish question

During discussions in the office of the Reich Governor various groups broached the solution of the Jewish question in Warthe province. The following solution is being proposed.

1. All the Jews of Warthe province will be taken to a camp for 300,000 Jews which will be erected in barracks form as close as possible to the coal precincts and which will contain barracks-like installations for economic enterprises, tailor shops, shoe manufacturing plants, etc.

2. All Jews of Warthe province will be brought into this camp. Jews capable of labor may be constituted into labor columns as needed and drawn from the camp.

3. In my view, a camp of this type may be guarded by SS-Brig. Gen. Albert with substantially fewer police forces than are required now. Furthermore, the danger of epidemics, which always exists in the Lodz and other ghettos for the surrounding population, will be minimized.

4. This winter there is a danger that not all of the Jews can be fed anymore. One should weigh honestly, if the most humane solution might not be to finish off those of the Jews who are not employable by means of some quickworking device. At any rate, that would be more pleasant than to let them starve to death.

5. For the rest, the proposal was made that in this camp all the Jewish women, from whom one could still expect children, should be sterilized so that the Jewish problem may actually be solved completely with this generation.

6. The Reich Governor has not yet expressed an opinion in this matter. There is an impression that Government President Übelhör does not wish to see the ghetto in Lodz disappear since he [his office] seems to profit quite well with it. As an example of how one can profit from the Jews, I was told that the Reich Labor Ministry pays 6 Reichsmark from a special fund for each employed Jew, but that the Jew costs only 80 Pfennige.

Saksaksi kirje löytyy:

Rückerl, NS-Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafpozesse, s. 256-257;

Peter Longerich (toim.): Die Ermordung der europäischen Juden. Eine unfassende Dokumentation des Holocaust 1941-1945. Piper. 1989, s. 74-75.

Tri Bühlerin esitys juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun aloittamisesta.

Holmila kirjoittaa kirjansa sivuilla 106-107:

“Sekä Berliinissä että ”kentällä” pohdittiin mahdollisuutta juutalaisten laajamittaiseen tappamiseen. Wannseessa tammikuussa 1942 tohtori Bühler, joka oli paikalla kenraalikuvernementin käskynhaltija Hans Frankin puolesta, oli esittänyt, että kenraalikuvernementti olisi valmis aloittamaan ”juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun”.”

Juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan tarkoittanut juutalaisten tappamista, eikä Wannseessa, jossa tästä juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta keskusteltiin, sillä tarkoitettu juutalaisten tappamista.

Yllä luvussa ”Göringin käsky 31.7.1941 ja Wannseen kokous 20.1.1942” on jo käsitelty Wannseen kokouksen taustoja ja termin ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu” merkitystä, ja siellä todettiin, että Göring oli antanut Heydrichille tehtäväksi suunnitella juutalaiskysymyksen ratkaisu juutalaisten maastamuuton ja evakuoinnin muodossa koko Euroopan mittakaavassa. ”Juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu” tarkoitti siis maastamuuttoa (Auswanderung) ja evakuointia (Evakuierung), juutalaisten karkottamista pois Euroopasta. Göringin käskyssä ei puhuta mitään juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta.

Göringiltä saamansa tehtävänsä johdosta Heydrich sitten kutsui koolle Wannseen kokouksen. Tarkoituksena oli Heydrichin mukaan (ilmenee Wannsee-pöytäkirjasta) sopia yhteiset käytännön toimintalinjat (Parallelisierung der Linienführung) evakuoinnin toteuttamisessa.

Wannseen pöytäkirjan mukaan Heydrich kävi aluksi läpi juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi siihen mennessä käytettyjä keinoja (esittelee siis emigraatio-toimia). Hän kertoi, että tavoitteena oli ollut puhdistaa Saksa laillisella tavalla juutalaisista ja että muut maat olivat olleet tässä esteenä, koska ne eivät olleet ottaneet juutalaisia vastaan. Hän ilmoitti, että 31.10.1941 mennessä Saksan alueelta oli muuttanut pois 537 000 juutalaista. Kun emigraatio sitten olosuhteiden vuoksi oli tullut kielletyksi (siirrettiin myöhempään ajankohtaan), Führer oli määrännyt sen sijaan juutalaisten evakuoinnin itään.

Suorana käännöksenä Wannseen pöytäkirjasta:

“Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö (Heydrich) esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

a) juutalaisten työntäminen pois (Zurückdrängung) Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta.

b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta, ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti. – - Tällä välin SS-valtakunnanjohtaja ja Saksan poliisin päällikkö (Himmler) on, sodanaikaiseen maastamuuttoon liittyvät vaarat ja idän mahdollisuudet huomioiden kieltänyt juutalaisten maastamuuton – - Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään. – - Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi – – evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – – Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – – myöskään sodassa haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.” [1]

Wannseen kokouksessa käsitellyllä ”juutalaiskysymyksen lopullisella ratkaisulla” tarkoitettiin juutalaisten siirtämistä Euroopan ulkopuolelle maastamuuton ja evakuoinnin muodossa. Sillä ei tarkoitettu juutalaisten tappamista.

Tämän vahvistaa myös ulkoministeriön Saksa-osaston johtajan M. Lutherin 21.8.1942 esittämä muistio, jossa hän luettelee kansallissosialistisen juutalaispolitiikan pääkohdat. Hän kertoo, että natsien tultua valtaan Saksan periaatteeksi juutalaiskysymyksen hoidossa tuli juutalaisten maastamuuton edistäminen kaikin keinoin. Heydrichin Göringiltä saaman tehtävän osalta hän sanoo, että sen mukaisesti ja sen johdosta Heydrich kutsui koolle kaikkien asiaankuuluvien tahojen kokouksen Wannseehen 20.1.1942. Wannseessa Heydrich ilmoitti Göringiltä saamastaan tehtävästä, jonka Göring puolestaan oli saanut Führeriltä, ja kertoi, että siitä lähtien Führer on valtuuttanut juutalaisten pakkosiirtämisen itään emigraation vaihtoehtona. Saksan juutalaisia alettiin siirtää itäisille alueille Kenraalikuvernementin kautta. Luther toteaa myös, että Kenraalikuvernementti on väliaikainen ratkaisu. Tarkoitus on siirtää juutalaiset myöhemmin idästä vallatuille alueille, kun olosuhteet sen sallivat.

Myös kanslianeuvos Maedel vahvistaa tämän muistiossaan 14.11.1942. Maedel kertoo Heydrichin Göringiltä (ja Hitleriltä) saamasta tehtävästä Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Hän kertoo Heydrichin jouduttaneen juutalaisten laillista emigraatiota merentakaisiin maihin, ja kun tämä oli sodan vuoksi käynyt mahdottomaksi, tehneen valmisteluita juutalaisten evakuoimiseksi itään.

Wannseen kokouksessa Heydrich kävi sitten läpi eri maiden mahdollisuuksia ryhtyä juutalaisten evakuointiin ja totesi, että evakuointi on riippuvaista sotatilanteesta. Lopussa asiasta keskusteltiin, ja tällöin Bühler esitti Holmilan mainitseman pyynnön. Sanatarkasti Bühlerin pyyntö on kirjattu Wannseen pöytäkirjaan seuraavasti:

“Valtiosihteeri tri Bühler totesi, että Kenraalikuvernementti toivottaa tervetulleeksi, jos tämän kysymyksen lopullinen ratkaisu aloitetaan Kenraalikuvernementista, koska kuljetusongelmat eivät ole täällä määräävässä roolissa eivätkä työntekoon liittyvät perusteet häiritse tämän operaation kulkua. Juutalaiset tulisi mahdollisimman pian siirtää pois (entfernen) Kenraalikuvernementin alueelta, koska juuri täällä juutalainen kulkutautien kantajana merkitsee huomattavaa vaaraa ja koska hän toisekseen jatkuvalla salakaupalla saattaa maan taloudellisen rakenteen pitkäaikaiseen epäjärjestykseen. Lisäksi kyseeseen tulevista noin 2,5 miljoonasta juutalaisesta enemmistö on työkyvytöntä.” [2]

Bühler siis, toisin kuin Holmila esittää, pyytää juutalaisten mahdollisimman pikaista siirtämistä pois Kenraalikuvernementin alueelta. Bühler ei tarkoita juutalaisten tappamista.

Viitteet:

[1] Wannseen kokouksen pöytäkirja (Besprechungsprotokoll), kirjassa Wilhelm Stäglich: Der Auschwitz Mythos – Legende oder Wirklichkeit? Vrij Historisch Onderzoek (V.H.O.). 1998, s. 41-46 (koko Wannseen pöytäkirja on kirjassa sivuilla 39-53).

[2] Sama, s. 52-53:

”Staatssekretär Dr. Bühler stellte fest, dass das Generalgouvernement es begrüssen würde, wenn mit der Endlösung dieser Frage im Generalgouvernement begonnen würde, weil einmal hier das Transportproblem keine übergeordnete Rolle spielt und arbeitseinsatzmässige Gründe den Lauf dieser Aktion nicht behindern würden. Juden müssten so schnell wie möglich aus dem Gebiet des Generalgouvernements entfernt werden, weil gerade hier der Jude als Seuchenträger eine eminente Gefahr bedeutet und er zum anderen durch fortgesetzten Schleichhandel die wirtschaftliche Struktur des Landes dauernd in Unordnung bringt. Von den in Frage kommenden etwa 2 ½ Millionen Juden sei überdies die Mehrzahl der Fälle arbeitsunfähig.“

Romanian diktaattori Ion Antonescu ja Transnistria.

Sivuilla 170-171 Holmila kirjoittaa:

“Myös muualla, kuten miehitetyssä Transnistriassa, äärimmäinen brutaalius oli arkipäivää. Romanialaisen tutkijan Radu Ioanidin mukaan Transnistriaan kyhätyissä ghetoissa ja niiden ulkopuolisissa joukkomurhissa kuoli 217 000 juutalaista. – - Kuten Dan Stone on huomauttanut, Antonescun näkemykset juutalaisista ja sodan merkityksestä olivat yhteneväiset Hitlerin kanssa: ”Jos emme nyt käytä hyväksemme tätä historiallista tilannetta [tuhota juutalaiset], emme selviä. Olemme tuhon omat. Minun velvollisuuteni on suojella kansaa koko energiani voimalla.” – - Antonescu, joka oli henkilökohtaisesti käskenyt romanialaisjoukkojen murhata juutalaiset – - .”

Holmila ilmoittaa Ion Antonescun pyrkineen koko energiansa voimalla tuhoamaan juutalaiset ja käskeneen romanialaisjoukkojen murhata juutalaiset.

Tuollainen on raju väite. Miten Holmila perustelee sanojaan?

Kirjassaan hän ei esitä, millaisessa kontekstissa Antonescu on lausunut nuo sitaatin sanat. Hän ei myöskään esitä murhakäskyä. Sitaattiin hän kuitenkin antaa viitteen, mutta murhakäskyyn hän ei anna sitäkään.

Mitä sitaatin viitteessä sanotaan? Viite vie Dan Stonen kirjan ”Histories of the Holocaust” sivulle 37. Stone kirjoittaa saman sitaatin englanniksi, mutta hänen sitaatissaan ei ole tuota Holmilan sitaatissa olevaa ”[tuhota juutalaiset]”. Miten tämä on selitettävissä? Stone viittaa edelleen Ionescun ja Rotmanin toimittamassa kirjassa ”The Holocaust and Romania” (s. 124) olevaan Lya Benjaminin artikkeliin ”The Jews’ Image in Antonescu’s Political Texts”, jossa ilmoitetaan ko. Antonescun sitaatin olevan syyskuun 5. päivältä 1941, sodan alusta siis, ja koska Stone on ottanut sitaatin tästä kirjasta, sen täytyy olla alun perinkin Stonen esittämässä muodossa, ilman sanoja ”tuhota juutalaiset”.

On siis todettava, että Holmila on omin päin lisännyt Antonescun sitaattiin ilmauksen ”tuhota juutalaiset”. Sellaista kutsutaan tekstin väärentämiseksi.

Valitettavaa, ettei Holmila esitä Antonescun käskyä murhata juutalaiset. Onko sellaista käskyä? Koska asiaan ei löydy minkäänlaista selvitystä Holmilan kirjasta, on tutkittava asiaa muualta. Samoin tuon sitaatin konteksti täytyy etsiä muualta.

Asiaan löytyy valaisua holokaustitahojen omasta kirjallisuudesta. Romanian holokaustia käsittelevä kansainvälinen komissio on vuonna 2004 julkaissut loppulausunnon, joka tuo esiin myös Antonescun lausuntoja hieman laajemmassa kontekstissa. [1] Komission puheenjohtajana toimi Elie Wiesel, ja muina jäseninä oli holokaustimuseoiden jäseniä, Israelin valtionarkiston ja Romanian kansallisarkiston edustajat, erilaisten historialaitosten edustajia, juutalaisjärjestöjen edustajia, Romanian päärabbi jne. Seuraavassa esittämäni perustuu pääosin tähän loppuraporttiin.

Holmilan esittämä Antonescun sitaatti löytyy komission loppulausunnon sivuilta 133-134. Komissio on käyttänyt lähteenään erästä samaisen Lya Benjaminin toimittamaa kirjaa, ja viitteestä käy ilmi, että sitaatti on Antonescun Romanian ministerineuvoston istunnossa 5.9.1941 pitämästä puheesta. Antonescun puhe näyttää olleen sotaretoriikkaa, ja kerrottuaan ministerineuvostolle, että hän aikoo puhdistaa pois kaikki juutalaiset ja muut, jotka ovat hiipineet romanialaisten selän taakse, puhdistaa romanialaisen rodun näistä ihmisistä, jotka ovat horjuttaneet Romanian taloudellista, kansallista ja fyysistä elämää, desinfioida Romanian kansa kaikista juutalaisista ja luoda homogeenisen kokonaisuuden Bessarabiaan, Bukovinaan, Moldoviaan ja Transylvaniaan taloudellisten vaikeuksien uhallakin, hän kertoo, kuinka hän tekee sen:

“Mutta jos voitan tämän sodan, kansakunta on saava hyvityksensä. Joudumme läpikäymään [taloudellisen] kriisin, koska kuljetamme pois (we are removing) juutalaiset – - Jos menetämme tämän historiallisen tilaisuuden nyt, menetämme sen ainiaaksi. Ja jos juutalaiset voittavat sodan, olemassaolomme lakkaa.”

Antonescu siis tarkoittaa juutalaisten karkottamista pois Romaniasta, ei juutalaisten tuhoamista, kuten Holmila esittää. On selvää, että Holmila on väärentänyt Antonescun sitaatin.

Entä murhakäsky? Onko sellaista olemassa? Tämä asia käy selville komission loppulausunnon sivuilta 147-148. Siellä tämä holokaustitahojen komissio kirjoittaa, että armeijan yksiköt olivat pyytäneet siirtämään Bug-joen länsirannalla leireissä siirtoa Saksan hallinnoimaan Ukrainaan odottavat, tappavan ja helposti leviävän pilkkukuume-epidemian kourissa olevat kymmenet tuhannet juutalaiset muualle, koska he muodostivat joukoille ja siviiliväestölle epidemiavaaran, mutta heille ei löytynyt sillä hetkellä paikkaa. Silloin kuulemma Antonescu käski murhata nuo Bug-joen juutalaiset. Tässä siis on tuo Holmilankin mainitsema Antonescun murhakäsky.

Entä mikä oli Antonescun käskyn sanamuoto, ja kenelle hän käskynsä antoi? Komission loppuraportti kertoo, että Transnistrian kuvernööri ilmoitti 16.12.1941 hallituksen istunnossa Antonesculle, että 85 000 juutalaista kantoi pilkkukuumetta noissa kylissä, joihin juutalaiset lännestä tulivat. Hän kertoi, että hänen täytyy puhdistaa heidät pilkkukuumetta levittävistä täistä ”tai muuten he tartuttavat taudin kaikkiin.” Oli siis epidemiavaara. Antonescu vastasi, että ”antaa heidän kuolla” (let them die). Tämä on Holmilan ja holokaustikomission murhakäsky! Ei ole muuta.

Ei tuollainen suullinen toteamus ole mikään armeijan joukoille annettu käsky murhata juutalaiset! Kontekstina oli hengenvaarallinen epidemia, jolle ei voitu tehdä mitään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää tilanne ennalleen: juutalaisia ja muita oli kuollut epidemiaan, parhaillaan kuoli epidemiaan ja tulisi kuolemaan epidemiaan. Koska tilanteelle ei voitu tehdä mitään, niin Antonescu ilmaisin sen toteamalla, että kuolkoot. Eihän mitään ollut tehtävissä. Romanialaisilla ei ollut tuolloin saksalaisten täidentorjuntapotentiaalia, ja nähtävästi vaarallinen epidemia tuli heille yllätyksenä. Antonescun vastaus ei millään tavalla liittynyt mihinkään ”juutalaisten murhaamiseen”. Se liittyi ylivoimaiseen epidemiaan ja riittämättömiin toimintamahdollisuuksiin.

Holmila ja Romanian holokaustikomissio tulkitsevat tietoisesti väärin Antonescun sanoja.

Koska Holmilan väitteet liittyvät laajempaan kontekstiin, on syytä käydä läpi romanialaisten hallinnoiman Transnistrian (saksalaiset olivat 30.8.1941 ns. Tighinan sopimuksella luovuttaneet alueen Romanian hallinnoitavaksi) tilannetta laajemmin ja yleisemmin. Bug-joen leirien kohdalla on syytä keskittyä Bogdanovkan leiriin, joka oli leireistä suurin (yli 50 000 pakkosiirrettävää).

Holokaustitahot siis väittävät, että Bogdanovkassa ja sen lähistöllä olleilla leireillä murhattiin kymmeniä tuhansia juutalaisia. Esimerkiksi Ukrainasta ja Valko-Venäjältä joukkohautoja etsivän pappi Patrick Desboisin työtä esittelevän näyttelyn esitteessä (s. 12) kerrotaan:

“Transnistriassa sijaitsevan Bogdanovkan leirin perustivat romanialaiset miehitysviranomaiset lokakuussa 1941. Joulukuun 1. päivänä samana vuonna 54 000 juutalaista Bessarabiasta ja Odessasta oli säilytettävänä siellä. Joulukuun puolivälissä 1941 romanialaiset viranomaiset yhteisymmärryksessä natsien kanssa päättivät tappaa jokaisen siellä vankina olevan juutalaisen. Joukkomurha alkoi joulukuun 21. päivänä 1941, ja sen toteuttivat romanialaiset sotilaat ja poliisit, ukrainalaiset poliisit ja Volksdeutschen (alueen etniset saksalaiset asukkaat). 5000 sairasta ja vammaista henkilöä poltettiin elävältä kahdessa tallissa. Muut vangit pakotettiin riisumaan vaatteensa ja laskeutumaan polvilleen. Sitten heidän ammuttiin niskalaukauksella tai kranaatilla. Joulukuun 21. ja 24. päivän ja 28. ja 31. päivän välillä lähes 43 000 juutalaista murhattiin. Kaksisataa jätettiin eloon polttamaan ruumiita, ja sitten heidät itsensäkin tapettiin tai enimmäkseen jätettiin kylmään kuolemaan.” [2]

Nizkor-sivuston mukaan ampumiset suoritettiin Bug-joen rannan rotkossa, ja ruumiiden polttamiset sen mukaan jatkuivat keväälle 1942 asti. [3]

Pilkkukuumeesta, joka oli todellinen kuolinsyy, ei puhuta mitään. Tilalle keksitään tappaminen ampumalla. Ampumisille ei esitetä syytä, joten nähtävästi holokaustitahot toivovat, että lukijat ymmärtävät asian niin, että juutalaiset tapettiin sen vuoksi, että he olivat juutalaisia.

Huomiota kiinnittää myös, että ruumiita olisi poltettu jo ennen mitään Himmlerin ja Blobelin väitettyjä polttamismääräyksiä. Lienee myös mahdoton tappaa 43 000 ihmistä viikossa, kun valoisaa aikaa on tuohon aikaan vuodesta 7-8 tuntia ja matkaa joelle oli kertomusten mukaan 2-3 kilometriä. Jos viikon ajan itse ampumiseen jäisi 6,5 tuntia päivässä, silloin yhteen murhaan olisi jäänyt aikaa keskimäärin vajaat 4 sekuntia.

Bessarabiasta ja Bukovinasta siirrettiin siis Saksan (ja sen liittolaisten) politiikan mukaisesti syksystä 1941 lähtien juutalaisia ensin Dnestrin yli Transnistriaan ja siitä Transnistrian läpi edelleen itään Bug-joelle, samoin Odessan alueelta, joka oli Transnistrian eteläosassa. Tämän joen rannalle perustettiin jonkinlaisia väliaikaisia leirejä odottamaan, että sotatoimet sallivat juutalaisten siirtämisen Bug-joen yli saksalaisten hallinnoimaan Ukrainaan ja sieltä työvoimaksi sinne, missä tarvitaan.

Tarkoitus oli siis siirtää juutalaiset Bug-joen yli, ei surmata heitä Bug-joella. Asia käy selville seuraavista sitaateista.

Yllä mainitun Tighinan sopimuksen pykälässä 7 todettiin:

“Juutalaisten evakuointi Bugin yli ei ole mahdollista nyt. Heidät täytyy sen vuoksi koota työleireihin erilaisia työtehtäviä varten, kunnes, kun sotatoimet ovat ohi, heidän evakuointinsa itään tulee mahdolliseksi” [4]

6.10.1941 Romanian yksinvaltias Ion Antonescu tiedotti hallitukselleen:

“Minulla on vielä noin 40 000 juutalaista Bessarabiassa, jotka siirretään Dnestrin yli muutaman päivän kuluessa ja, sikäli kuin olosuhteet sallivat, toimitetaan kauemmaksi Uralin taakse.” [5]

Transnistrian kuvernööri Gheorghe Alexianu ilmoitti (Romanian) 4. armeijan komentajalle 11.10.1941:

“Annettujen ohjeiden mukaisesti Bessarabian ja Bukovinan juutalaisia evakuoidaan näistä maakunnista Bugin länsipuolisille alueille, joille he jäävät tänä syksynä, kunnes – Saksan valtion kanssa solmitun sopimuksen mukaisesti – kykenemme siirtämään heidät Bugin itäpuolelle.” [6]

Myös Transnistrian paikallisia juutalaisia alettiin siirtää ghettoihin työvoimaksi. Elokuun 4. päivänä 1941 Romanian 4. armeija tiedotti kaikille armeijan yksiköille, santarmille ja poliisille, että ”Ukrainan kaupungeissa ja kylissä olevat juutalaiset kootaan ghettoihin.” [7] Vaikuttimet käyvät selville seuraavasta Antonescun tekemästä ja kenraali Tataranun allekirjoittamasta päätöksestä:

“Juutalaisten sabotaasi- ja terroritoimien estämiseksi olemme ryhtyneet toimenpiteisiin sulkeaksemme heidät ghettoihin ja käyttääksemme heitä työvoimana.” [8]

Lokakuun 6. päivänä 1941 Antonescu totesi:

“Kaikki Transnistrian juutalaiset suljetaan välittömästi Transnistrian kuvernöörin Bug-joelle perustamiin leireihin.” [9]

Juutalaiset koettiin partisaaneina, jotka univormuttomina kävivät laitonta sotaa saksalaisia ja näiden liittolaisia vastaan.

Juutalaisten kuljetukset jatkuivat loppuvuoden ajan, ja joulukuun puolivälissä 1941 Goltan alueen prefekti Modest Isopescu arvioi Bogdanovkan leirin juutalaisten määräksi 52 000. Juutalaisten siirtäminen oli hankalaa, koska alueen ukrainalainen väestö ei hyväksynyt heitä; ukrainalaiset muistivat, että joitakin vuosia aiemmin juutalaiset olivat murhakoneellaan – Neuvostoliiton salaisella poliisilla – joukkomurhanneet heitä ehkä jopa 14 miljoonaa. Esimerkiksi tammikuussa 1942 Transnistrian santarmin komentaja Emil Brosteanu kertoo Odessasta siirrettävistä juutalaisista näin:

“On hyvin vaikeaa löytää suojaa heille uudelleensijoituskylissä, koska Ukrainan väestö ei hyväksy heitä; niinpä monet päätyvät kollektiivitilojen talleihin.” [10]

Wieselin johtaman komission loppuraportin mukaan (s. 157) tuolloin, tammikuussa 1942, Bogdanovkaan siirrettiin noin 4 000 – 5 000 juutalaista. Nähtävästi juutalaisia siirrettiin Bogdanovkaan aina toukokuulle 1942, sillä 24.5.1942 Isopescu tiedotti sähkeellä Transnistrian santarmin päämajaan:

B”ogdanovkan leirin sijaan olen varannut Akmechetkan, joka myös sijaitsee Domanovkan alapiirissä, juutalaisia varten. Pyydän sen vuoksi, ettette lähetä enää juutalaisia Bogdanovkaan vaan mieluummin Domanovkaan, ja sieltä heidät ohjataan Akmechetkan leiriin.” [11]

Mutta juutalaisten siirtämisiin liittyi paljon suurempi vaikeus kuin ukrainalaisten vihamielisyys. Se vaikeus oli mainittu pilkkukuume, kulkutauti, joka tappaa yleensä lähes puolet uhreistaan, paikoitellen jopa 80%. Wieselin komission loppuraportista pilkkukuumeen tuhot käyvät selvästi ilmi; seuraava kuvaus on Transnistrian tilanteesta yleensä joulukuussa 1941 (raportti, s. 142):

“Bessarabiasta ja Bukovinasta siirrettyjen juutalaisten tyypillisiä kuolinsyitä olivat pilkkukuume, nälkä ja kylmyys.”

Goltan alueen (johon Bogdanovka kuului) prefekti Modest Isopescu kirjoitti 13.11.1941 Transnistrian hallitukselle, että lokakuun alkupuolella n. 15 000 juutalaista oli kokoontunut Liubashivkan alapiirissä sijaitsevaan Vazdovkan kylään ja lisäksi 3000 Krivoi-Ozeroon ja Bogdanovkaan. ”Vazdovkassa olleisiin iski pilkkukuume, ja noin 8000 kuoli” (siis hieman yli puolet). Pormestari ja kylässä ollut jalkaväkirykmentti pyysivät, että leiriä siirretään, ”koska se muodosti jatkuvan infektiovaaran.” [12]

Wieselin komissio kertoo raporttinsa sivulla 147 Bogdanovkan leirin tilanteesta marras-joulukuussa 1941 seuraavaa:

“Liikakansoitus leirissä nousi huippuunsa, ja useimmat juutalaiset olivat sairastuneet pilkkukuumeeseen. Viisisataa juutalaista kuoli päivittäin Bogdanovkassa, ja lisäksi 200 menehtyi joka päivä Domanovkassa.”

Eikä tauti ollut edes huipussaan vielä: epidemian piikki oli tammikuussa 1942. Tibulovcan kylässä 1200 pakkosiirretystä kuoli pilkkukuumeeseen 1140 talvella 1941/1942. Wieselin komission kirjoittaa:

“Tammikuussa 1942 pilkkukuume-epidemia saavutti suuret mittasuhteet.”

Komissio kertoo, kuinka ongelmaan haettiin ratkaisua juutalaisten siirtämisestä Bugin yli saksalaisten puolelle:

“Kuvernööri (Alexianu) raportoi Antonesculle 11.12.1941: “Pyrimme parhaillaan löytämään Transnistrian juutalaisongelmaan ratkaisun käymällä keskusteluja saksalaisten viranomaisten kanssa juutalaisten siirtämiseksi Bug-joen yli. Joissakin kohdissa, sellaisissa kuin Goltassa, joitakin juutalaisia on jo alkanut siirtyä Bugin yli. Meillä ei ole rauhaa Transnistriassa ennen kuin olemme saaneet toimeenpanoon juutalaisten siirtämistä Bugin yli koskevan Hauffe-Tataranun sopimuksen lausekkeen.” “[13]

Komissio jatkaa:

“Goltan alueelle sijoitetut armeijan yksiköt pyysivät, että prefektuuri siirtää paikallisia leirejä, mutta tähän tarkoitukseen ei löytynyt paikkaa. Antonescun Ukraina päättyi Bug-jokeen, ja joulukuun puolivälissä suuri määrä juutalaisia – elävinä, kuolleina ja kuolevina – oli Bogdanovkan ja Domanovkan leireissä. Isopescun pahin painajainen oli käynyt toteen. Hän arvioi, että Bogdanovkassa oli 52 000 elävää juutalaista ja Domanovkassa noin 20 000. Jotkut ahtautuivat talleihin (joita ei ollut viittäkymmentä enempää), sikaloihin ja parakkeihin, ja jotkut olivat ulkona, levittäytyneinä kolmen kilometrin matkalle Bug-joen länsirannalle. Siilot olivat täynnä ruumiita, ja sekä eläviä että kuolleita oli ahdettuina talleissa ja parakeissa talven ankarassa kylmyydessä.”

Näyttää siltä, että pilkkukuume muodosti suuren ongelman romanialaisille Bogdanovkassa ja muualla Transnistriassa. Bogdanovkassa tauti tappoi 500 ihmistä joka päivä, joten epidemia on ollut ankara. Lisäksi kylmyys hankaloitti tilannetta. Ongelmia tuotti myös ruumiiden hävittäminen hygieenisesti, siis niin, etteivät ne jäisi levittämään tautia. Nähtävästi romanialaisilla ei – tilanteeseen täysin valmistautumattomina – ollut riittävää valmiutta ryhtyä täidentorjuntatoimiin; pilkkukuumettahan levittävät täit. Saksalaiset alkoivat hermostua siihen, etteivät romanialaiset kyenneet tehokkaampiin täidentorjuntatoimiin, jolloin epidemian leviämistä ei saatu tyydyttävällä tavalla estettyä ja ihmishenkiä pelastettua.

Täidentorjuntatoimien alkuvaiheiden riittämättömyyttä kuvaa seuraava komission toteamus:

S”argorodin (Mogilevin piirikunta) 9000 juutalaisesta 2414 sairastui (talvella 1941/1942) pilkkukuumeeseen ja 1449 kuoli siihen. Kesäkuussa 1942 epidemia päättyi, mutta se puhkesi jälleen lokakuussa. Silloin kuitenkin yhdyskunta oli varautunut siihen, ja tehokkaat toimet alueen puhdistamiseksi täistä toteutettiin.”

Talven kylmyys toi yllättävän vaikeuden:

“Talvien aikana ankara kylmyys teki mahdottomaksi haudata ruumiit, jotka vain jatkoivat epidemian levittämistä.” [14]

Oliko siis Bogdanovkassa hautaamattomia pilkkukuumeen uhrien ruumiita, jotka levittivät tautia edelleen? Siellähän tautiin kuoli peräti 500 joka päivä!

Komissio kirjoittaa (s. 146):

“(Jo ennen joulukuun 21. päivää 1941) niin paljon kuoli joka päivä (Bogdanovkassa, Domanovkassa ja Akmechetkassa; leirit olivat 18 kilometrin päässä toisistaan), että Isopescu määräsi santarmit ja kunnalliset viranomaiset “hautaamaan kuolleet juutalaiset kahden metrin syvyyteen. Ne, jotka on haudattu puolen metrin syvyyteen, haudataan uudelleen syvemmälle. Kaikki sairaat ja vanhat juutalaiset kuten myös lapset lähetetään Bogdanovkaan.” “[15]

Yllä mainitusta Vazdovkasta, jossa 15 000:sta 8 000 kuoli pilkkukuumeeseen, Isopescu raportoi:

“Nälän heikentämät ja pilkkukuumeeseen sairastuneet juutalaiset eivät kyenneet hautaamaan ruumiita, ja sotilaat ja kyläläiset kieltäytyivät tulemasta leirin lähelle.” [16]

Niinpä, Wieselin komission mukaan, Isopescu siirsi jäljellä olleet noin 10 000 juutalaista Vazdovkasta ja Krivoi-Ozerosta Bogdanovkan ”sovhoosin (NL:n ajan maanviljelystila) sikaloihin”.

Isopescun huoli uhkaavasta liikakansoituksesta oli suuri, sillä hän kertoi 13.11.1941 Transnistrian hallitukselle edelleen, että jo ennen kuin juutalaiskuljetus Vazdovkasta oli saapunut…

“…noin 9000 juutalaista lähetettiin Odessasta, niin että tänään – - (Bogdanovkan) kolhoosin talleissa, joissa on tilat vain 7000 sialle, on 11 000 juutalaista – - Tänään pormestari ja kolhoosin johtaja tulivat luokseni epätoivoisina, sillä heille oli kerrottu, että Odessasta on tulossa 40 000 (juutalaista) lisää. Koska sovhoosi ei voi tarjota heille kaikille enää majoitusta ja tallien ulkopuolella olevat tappavat sisäpuolella olevia päästäkseen heidän paikalleen ja koska (ukrainalaiset) poliisit ja santarmit hukkuvat hautaamisten paljouteen sekä koska Bug-joen vettä käytetään juomavetenä, epidemia leviää pian kaikkialle alueella.”

Saksalaiset Bug-joen itäpuolella olivat tyytymättömiä romanialaisten epäjärjestyksen vuoksi, ja etenkin sen vuoksi, ettei ruumiita haudattu asianmukaisesti. 5.2.1942 Nikolajevin aluekomissaari Schlutter, Isopescun saksalainen virkaveli Bug-joen itäpuolella, varoitti Alexianua romanialaisten viranomaisten Bugin rannoille luomasta valtavasta epidemiologisesta katastrofista (tällaisia sanoja Wieselin komissio käyttää). Saksalaiset ehdottivat sähkeitse juutalaisten siirtämistä Transnistrian sisämaahan, etteivät nämä pääsisi Bugin yli levittämään pilkkukuumetta sinnekin. [17] Alexianu kuitenkin oli sitä mieltä, että saksalaisten on Tighinan sopimuksen pykälien mukaan huolehdittava juutalaisista ja siirrettävä heitä Bug-joelta itään heti kun sotilaallinen tilanne sallii; sen vuoksi juutalaisten on odotettava tätä Bug-joella eikä heitä voida siirtää sisämaahan.

Koska romanialaisten vastaus viivästyi, Schlutter ehti lähettää toisenkin sähkeen, jossa hän toteaa:

“Joka päivä joukko juutalaisia kuolee ja heidät haudataan pinnallisesti. Tämä täysin mahdoton tilanne muodostaa välittömän uhan Transnistrian saksalaisille kylille ja vieressä olevalle saksalaiselle Ukrainan komissariaatille. Armeijan joukkojen, saksalaisen hallinnon ja väestön pelastamiseksi teitä pyydetään ryhtymään voimakkaisiin toimenpiteisiin.” [18]

Wieselin komissio toteaa sitten romanialaisten vastanneen, että toimenpide, johon he ovat ryhtyneet, oli juutalaisten ruumiiden polttaminen. Näin taudinaiheuttajat ja täit saadaan tuhottua ja epidemian leviäminen estettyä. Ruumiita poltettiin siis hygieniasyistä, henkien pelastamiseksi.

Myös viereisessä Domanovkassa aluksi haudatut ruumiit kaivettiin ylös ja poltettiin pilkkukuumeen leviämisen estämiseksi. Isopescu kirjoitti paikalliselle johtajalle:

“Toimikaa määräyksen 23 mukaan. Polttakaa ruumiit epidemian laajenemisen estämiseksi.” [19]

Asia on siis selvä: Bogdanovkassa tappoi ankara pilkkukuume-epidemia, ja sen vuoksi kuolleiden ruumiit jouduttiin polttamaan, ja polttaminen jatkui keväälle 1942. Koska Isopescu jo 4.11.1941 käskee hautaamaan kuolleiden ruumiit syvemmälle kahden metrin syvyyteen, pilkkukuumeen voidaan olettaa riehuneen tätä ennen jo ainakin kaksi viikkoa. Ja koska epidemia vaati Bogdanovkassa keskimäärin 500 uhria päivässä, kahdessa kuukaudessa (20.12.1941 mennessä) kuolleita olisi ollut jo 30 000! Eikä epidemia ollut vielä edes huipussaan. Jos huippukautena joulukuun lopussa ja tammikuussa 1942 kuolleita olisi ollut 700 päivässä, silloin lähes koko Bogdanovkan leiri olisi kuollut tuossa ajassa. Tämä on tietenkin vain teoreettinen laskelma, eikä ole todennäköistä, että läheskään kaikki Bogdanovkan juutalaiset olisivat tuhoutuneet epidemiassa, mutta tämä osoittaa kuitenkin sen, että todellinen tappaja oli epidemia. Jos yllä mainitun Sargorodin esimerkistä voidaan päätellä, niin Transnistriassa oli valmius tehokkaisiin täidentorjuntatoimiin vasta syksyllä 1942.

Näissä oloissa, kun juutalaisia kuoli Bogdanovkassa hirvittävällä tavalla muutenkin, olisi ollut mieletöntä ryhtyä murhaamaan juutalaisia ampumalla, kuten Holmila ja muut holokaustitahot väittävät. Wieselin komissio puhuu jopa 48 000 murhatusta. Näille murhaväitteille ei ole mitään pitävää todistusta, ja väitteet Bogdanovkan joukkomurhasta ovat vain yksi osa holokaustihuijausta. Pilkkukuumeen sijasta syyllisiksi yritetään lavastaa romanialaiset ja ukrainalaiset pyssyineen.

Wieselin komissio valehtelee sujuvasti näin raporttinsa sivulla 146:

“Ukrainan ja Romanian juutalaiset murhattiin Goltan piirikunnassa Bug-joen lähellä vuoden 1941 joulukuun lopun ja vuoden 1942 toukokuun välillä.”

Sivulla 148 annetaan tarkempi kuvaus:

“Goltan piirikunnasta tuodut ukrainalaiset poliisit ampuivat paikallisten santarmien avustamina noin 48 000 juutalaista Bogdanovkassa. Joukkomurha alkoi joulukuun 21. päivänä ja jatkui joulukuun 24. päivän aamuun saakka. Joulutauon jälkeen teloitukset jatkuivat joulukuun 28. päivänä ja jatkuivat joulukuun 30. päivään asti, alkaen jälleen uudelleen tammikuun 3. päivänä ja kestäen tammikuun 8. päivään asti. Juutalaiset pakotettiin riisuutumaan, ja sitten juurikkaista valmistetusta paikallisesta Samagoon-likööristä juopuneet tappajat ampuivat heitä niskaan – - 200 tähän tehtävään valitun nuoren juutalaisen joukko poltti välittömästi ruumiit. Lopulta heistäkin ammuttiin 150.”

Tällä tarinalla ei ole mitään perustaa, ja se on lähtöisin vain kommunistien vuonna 1945 toimeenpanemasta Isopescun oikeudenkäynnistä, jossa luonnollisesti saatiin täsmälleen sellaisia lausuntoja kuin haluttiin – kommunistinen kidutus ja kiristys pystyivät tuottamaan millaisia lausuntoja hyvänsä. On jopa niin, että koska kommunistinen vuoden 1945 oikeudenkäynti, joka missään nimessä ei voinut olla puolueeton, on Wieselin komission ainoa ”todiste”, niin tämä seikka yksistään osoittaa joukkomurhaväitteet valheiksi. Komissio kertoo, että ”joukkomurha ja ruumiiden polttaminen” tuli esiin ko. Isopescun oikeudenkäynnissä. Komission tekstissä on kuitenkin välissä omaa tekstiä, joka kuuluu:

“Kaikki kultahampaat poistettiin kivääriniskuilla tai tongeilla, ja sormukset revittiin pois, tarvittaessa vaikka sormet mukana.”

Tällainen lapsellinen kauhupropaganda osoittaa koko muunkin tarinan propagandasaduksi.

Wieselin komission raportissa on runsaasti kauhupropagandaa ja ilmeistä vääristelyä jopa sanatasolla, mutta olen jättänyt ne sivuun ja etsinyt seasta vain ne tiedonrippeet, jotka ovat (ehkä) luotettavia ja joita todennäköisesti ei ole kehdattu väärentää. En suosittele Wieselin komission raporttia kenenkään luettavaksi, sillä mitä hyötyä on totuuden, valheen ja propagandan sekoituksesta, kun ei tiedä, mikä on mitäkin?

Seuraavassa vielä joitakin huomioita holokaustipropagandan edustajien kirjoituksista, mm. Yitzhak Aradin kirjasta ”The Holocaust in the Soviet Union” (s. 242, 243 ja 247), Raul Hilbergin kirjasta “The Destruction of the European Jews” (2003, vol. I, s. 388-389), I. C. Butnarun kirjasta “The Silent Holocaust: Romania and its Jews” (s. 128-129), Nizkorin ja Yad Vashemin sivustoilta ym.

Aradin mukaan viimeinen juutalaiskuljetus tuli Bogdanovkaan 18.12.1941, Yad Vashemin mukaan 1.12.1941, ja nämä ovat ristiriidassa Wieselin komission kanssa, jonka mukaan lähetyksiä tuli jopa toukokuulle 1942 saakka, ainakin vielä tammikuussa 1942. Nähtävästi suuri osa kuljetuksistakin on arvailua, eikä Bogdanovkassa olleiden juutalaisten määristä esitettyihin tietoihin voine kovin paljon luottaa. Aradin mukaan pilkkukuume tappoi Bogdanovkassa joka päivä 500-700 juutalaista, ei vain 500, kuten Wieselin komissio sanoi. Arad kertoo, että pilkkukuume levisi leireistä muuhun väestöön. Epidemiaa ei saatu kuriin, koska jäiseen maahan oli vaikeaa kaivaa hautoja. Hän kertoo myös, että Beshadissa pilkkukuumeeseen kuoli 20 000 juutalaista, mikä oli 80% juutalaisten kokonaismäärästä. Aradin mukaan tilanne oli muuallakin samanlainen. Hilberg kertoo, että pilkkukuume, tuberkuloosi ja punatauti riehuivat kaikkialla valtoimenaan. Hän toteaa myös, että kun Isopescu sai tiedon Bogdanovkaan vielä tulossa olleista 40 000 Odessan juutalaisesta, niin hän yritti saada kuljetukset loppumaan, kuitenkin tuloksetta. Tämän Wieselin komissio jättää mainitsematta. Butnaru kertoo, että tammikuun puolivälin paikkeilla pilkkukuume oli levinnyt kaikkiin Transnistrian leireihin. Jäiseen maahan ruumiita ei voitu haudata, ja siksi ruumiit odottivat viikkoja hautausta (ja toimivat samalla infektiolähteenä).

Valhe- ja kauhupropagandaansa, jolla tappajiksi koetetaan saada pilkkukuumeen ja muiden kulkutautien sijasta Saksan liittolaiset, jotka olisivat surmanneet juutalaisia ampumalla, nämä tahot julistavat estottomasti vailla mitään todisteita. Kaikilla on tarinassaan suurin piirtein samanlainen runko, joten he ovat kopioineet tekstejä toinen toisiltaan (mitään todellista lähdettähän heillä ei ole voinut olla, koska ei tapahtunut mitään joukkomurhaa). Lyhyesti esitettynä ensin olisi Bogdanovkan kahdessa tallissa poltettu 4000-5000 sellaista, jotka eivät kyenneet marssimaan 2-3 kilometrin päähän murharotkolle (so. vanhuksia, lapsia, sairaita jne.). Jäljellä olevat olisi sitten marssitettu jossakin Bug-joen lähellä sijainneen rotkon luo (tai jopa joen kallioseinämän ääreen) ja siellä ammuttu niskalaukauksella ja sitten poltettu, polttajina 200 juutalaisen työjoukko.

Kuten olettaa saattaa, tarinaan liittyy kustakin kertojasta nousevia erikoispiirteitä, koska tässä he ovat voineet käyttää mielikuvitusta (todellista tapahtumaahan ei ole). Yhteistä näille kaikille on kauhupropaganda; siitä ei kukaan tingi. Aradin mukaan joukkomurha jatkui 9.1.1942 asti, Hilbergin mukaan 30.12.1941 asti, Nizkorin ja Yad Vashemin mukaan 31.12.1941 asti. Arad tietää kertoa, että rotkon reunalla, ennen ampumista, uhreilta olisi kiskottu sormista väkisin pois sormukset, samoin suista kultahampaat! Leah Kaufman kertoo kuvauksessaan, että juutalaiset marssitettiin Bug-joen kalliojyrkänteen päälle, jossa heiltä revittiin väkisin sormukset sormista heidän seisoessaan alastomina jyrkänteellä 40 miinusasteen pakkasessa. Siinä heidät ammuttiin, ja ruumiit putosivat jokeen. [20]

Nizkorin mukaan Bugin rotkon reunalla juutalaisia ammuttiin päähän, ja silloin tällöin rotkoon heitettiin käsikranaatteja tekemään loppu vielä niistä, jotka olivat yhä elossa (nähtävästi ruumiit eivät tässä putoakaan jokeen). Vera Filonok ja Raya Trofimova kertovat, kuinka kymmeniä tuhansia juutalaisia ammuttiin, heitettiin rotkoon ja sitten liekkeihin. [21] Kuten Vera hienosti osaa kuvata, ”monet olivat vielä elossa, ja he kiemurtelivat liekeissä ’kuin kärpäset ja madot’.” Mitään ei haittaa, etteivät he ole voineet alas rotkoon nähdä, koska katselivat kaukaa kiikarilla vain ylhäällä kalliolla alusvaatteissa putoamista odottavia juutalaisia ja liekkien kajoa ja haistelivat polttamisten hajua.

Sitten on vielä juutalainen Yad Vashem –museo. Onhan silläkin kauhutarina. Se on sellainen, että – tätä kannattaa seurata tarkasti ja kuvitella mielessä – kun juutalaiset olivat siellä rotkolla (tai vesiuomalla; watercourse) polvillaan kurottautuen syvännettä kohti (lean over the valley), heitä ammuttiin niskaan räjähtävillä luodeilla tai heidät tapettiin käsikranaateilla (huh!). Tätä kesti alkuun neljä päivää, ja 30 000 juutalaista tapettiin, 3 sekuntia/juutalainen (valoisa jäljelle jäävä tehokas ampumisaika 6,5 tuntia/pv.). Hirmuinen mylly ja myllerrys (käsikranaatit!). No ei kauhutarina tähän lopu, täytyy siihen saada sopiva kauhulisäke: Muut odottelivat joen (nyt ollaankin taas joella) rannoilla kuolemansa vuoroa. Tämä, Yad Vashem, yltää riemukkaaseen loppuhuipennukseen: Paljain käsin juutalaiset kaivoivat (jäätyneeseen, – 40 asetta pakkasta!) maahan kuoppia, reunustaen ne jäätyneillä ruumiilla yrittäen näen suojata itseään kylmältä! Näin, melko lähellä päiväntasaajaa, juutalaiset kaivavat paukkupakkasessa kynsillään jäätyneeseen maahan koloja ja reunustavat ne jäätyneillä ruumiilla! Loistava tapa odottaa ammutuksi tulemista! Tosin Yad Vashem myöntää, että ”tuhannet” kuolivat tässä puhdeharrastuksessa. Sama seuraleikki toistui sitten 28.-31.12.1941, jolloin loppujen 11 000 juutalaisen kanssa leikittiin tämä sama ulkoilmaleikki, jossa lopulta oltiin jäätyneiden ruumiiden kanssa kuopassa tai joessa.

Yad Vashem, israelilainen holokaustimuseo, ilmoittaa, että Isopescu oli määrännyt kaikki joukkoteurastuksen jäljet hävitettäviksi ja ruumiit sen vuoksi poltettaviksi. On siis selvää, ettei näiden Bogdanovkan talvista maisemaa koristaneiden kokkojen tarkoitus ollut hygieeninen, taudinaiheuttajien ja –levittäjien tuhoaminen ruumiista, vaan joukkomurhan jälkien hävittäminen. Yad Vashem puhuu kokonaan toisin kuin yllä ennen tätä propagandaosuutta esitetty. Ruumiita oli polttamassa sitten 200-miehinen juutalaisjoukko. Epäselväksi jää, kuinka tämä alhaalla rotkossa työskentelevä joukko pärjäsi, kun aika ajoin ylhäältä heitettiin rotkoon käsikranaatteja kaiken siellä vielä olevan elämän lopettamiseksi. Putosivatko ruumiit suoraan rovioon? Jäikö kukaan polttajamies 3 sekunnin välein putoavien ruumiiden alle? Oliko polttoporukalla tilaa, jos joen kallioseinämän alla oli – joki? Eivät he kai joessa olleet? Ja ylipäätään: jos ruumiit putosivat jokeen ja kulkivat joen mukana pois, kuinka ne voitiin polttaa? Entä haittasiko ampujien silmiin ja keuhkoihin nouseva ruumiinpolttosavu ampujia? Entä nenään tunkeva ruumiinpolttohaju? Pääsikö sankassa, ylös nousevassa savussa paljonkin juutalaisia karkuun? Onnistuivatko he savun sokaisemien ampujien käsistä riistämään aseita? Joku näsäviisas voi kysyä myös, mitä merkitystä oli ammuttujen putoamisella rotkoon, jos heidät kuitenkin piti välittömästi polttaa. Yksinkertaisempaa olisi ollut ampua uhrit tasaisella maalla ja järjestää kokko viereen. Rotko olisi tarpeeton, samoin matkat 2-3 kilometrin päähän rotkolle. Ampujatkin olisivat pysyneet lämpiminä.

Polttamisesta Butnaru kertoo sellaisen yksityiskohdan, että kuulemma Isopescu oli määrännyt lihavat ruumiit laitettaviksi rovion reunoille ja laihat sisälle, koska kokon sytyttäminen on niin helpompaa. Juutalaisista hänen mukaansa nousi musta savupatsas taivaalle.

Tuon 200-miehisen polttoporukan kohtalokin on varsin kirjava. Työnsä suoritettuaan he Aradin mukaan menivät kaikki töihin paikalliseen sovhoosiin (”On completing the cremations, the surviving 200 were sent to work in a local sovkhoz”). Siellä he tietenkin toivat asian kaikkien tietoon, niin että tieto ruumiiden hävittämisestä levisi kaikkialle maailmaan. Butnaru kuitenkin sanoo, että polttamisten jälkeen myös nuo 200 tapettiin. Yad Vashem ratkaisee asian niin, että näistä 200:sta 150 kuoli kylmään ja nälkään tai ammuttiin, ja loput 50 nähtävästi jätettiin tiedottamaan asiasta maailmalle. Wieselin komission versio on, että 150 ammuttiin.

Näistä ruumiiden hävittämisistä holokaustipropagandisteille on jäänyt kauhea virhe: missä on luunmurskaaja! Ei tämä valhe onnistu ilman luunmurskaajaa! Polttamisissa jää aina jäljelle kalloja ja suuria luukappaleita, ja vaikka ne haudattaisiin, ne voidaan sieltä kuitenkin löytää. Jos siis polttoja on tapahtunut ja polttojäännökset ja tuhka ovat haudattuna tarkoin tiedetyssä paikassa (Bugin rotko), ne ovat sieltä löydettävissä koska vain! Sanko käteen ja kaivamaan! Sivumennen sanottuna, jos tarkoitus oli tuhota juutalaiset, miksi puna-armeija maalikuussa 1944 löysi valloittamaltaan Transnistrian alueelta tuhottoman paljon juutalaisia, ainakin kymmeniä tuhansia, ellei satoja tuhansia!

Kauniina pisteenä i:n päälle voidaan todeta, että vuonna 1945 neuvostoliittolaiset järjestivät oikeudenkäynnin Isopescua ja hänen alaisiaan vastaan, mutta heidät tuomittiin lopulta vain elinkautisrangaistuksiin! Murhaajat, joiden sanottiin niskalaukauksilla murhanneen 48 000 ihmistä! Jos neuvostokommunistit päästävät heidät kuolemanrangaistuksesta, niin vuorenvarmasti silloin ei ole tapahtunut mitään joukkomurhaa!

Tuohon ruumiiden polttamisella toteutettavaan jälkienhävitystyöhön, jonka Isopescun sanotaan määränneen, liittyy muutakin epäloogisuutta. Jos kuvitellaan, että 48 000 juutalaista Bogdanovkassa todella olisi ammuttu, niin miksi heidät poltettiin välittömästi? Saksalla ja Saksan liittolaisillahan oli toiminnassaan yhteinen linja, ja itse asiassa Saksa määräsi toimintatavoista. Holokaustipropagandan edustajien omien väitteiden mukaan Blobel sai käskyn hävittää ruumiit vasta kesällä 1942, ja se Himmlerin Müllerille ruumiiden hautaamisesta antama määräys, jonka on väitetty olleen ruumiidenhävittämiskäsky, on peräisin marraskuulta 1942! Lisäksi Blobelin ruumiinhävitystoimet ovat väitteiden mukaan alkaneet idässä vasta kesällä 1943! Ei ole uskottavaa, että romanialaiset olisivat ”hävittäneet jälkiä” ruumiita polttamalla jo ennen kuin Saksassa tällainen asia olisi noussut edes esiin. Ks. tarkemmin kirjoitus “Babi Jar ja Einsatz-joukot”.

Transnistriassa ei tapahtunut joukkomurhia, vaikka Holmila niin väittää. Ei ollut Antonescun käskyä tappaa juutalaiset, eivätkä saksalaiset tai heidän liittolaisensa pyrkineet juutalaisten tuhoamiseen. Tuhotöitä tekivät epidemiat.

Viitteet:

[1] International Commission on the Holocaust in Romania. Final Report. 2004.

http://www.inshr-ew.ro/pdf/Final_Report.pdf

[2] http://www.memorialdelashoah.org/upload/medias/fr/DP_Ukraine_eng.pdf

[3] http://www.nizkor.com/hweb/people/c/carmelly-felicia/transnistria-forgotten-cemetary.html

[4] Odessan valtionarkisto, kokoelma 2361, alakokoelma 1c, s. 45-46; saksalaisena: Nürnberg-dokumentti Ps-3319.

[5] Lya Benjamin [toim.], Problema evreiasca in stenogramele Consiliului de Ministri [Bucharest: Hasefer, 1996], s. 326.

[6] Odessan valtionarkisto, 2242-2-76.

[7] Käsky nro 209.221, Chisinaun arkisto, 693-2-299, s. 26.

[8] 4. armeija yleisesikunnalle, NDM, 4. armeijan kokoelma, kansio nro. 781, s. 162.

[9] Yleisesikunta 4. armeijalle, NDM, 4. armeijan kokoelma, kansio nro. 779, s. 165.

[10] Ancel: Documents, Vol. 5, nro 129, s. 222.

[11] Sähke 3572, Nikolajevin arkisto, 2178-1-4, s. 478.

[12] Nikolajevin alueen keskusarkisto, 2178-1-66, s. 155.

[13] Odessan valtionarkisto, 2242-1-677, s. 197.

[14] Wieselin komissio, s. 143.

[15] Isopescu Bivolarulle 4.11.1941; Nikolajevin keskusarkisto, 2178-1.66, s. 90.

[16] Isopescu Transnistrian hallitukselle 13.11.1941; Nikolajevin keskusarkisto, 2178-1-66, s. 90.

[17] Schlutterin sähke Alexianulle 5.2.1942; Odessan valtionarkisto, 2242-1-1486, s. 180-180b.

[18] Odessan valtionarkisto, 2242-1-1486, s. 200-200b.

[19] Nikolajevin arkisto, 2178-1-58, s. 358-358b.

[20] http://www.aish.com/ho/p/48949841.html

[21] http://www.targumshlishi.org/fatherdesbois/newsday-article.pdf

“I swore never to be silent whenever and wherever human beings endure suffering and humiliation. We must take sides. Neutrality helps the oppressor, never the victim. Silence encourages the tormentor, never the tormented.” ― Elie Wiesel

Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu, osa 1

Olen laatinut arvostelun Opetushallituksen (jatkossa OPH) vuonna 2001 julkaisemasta kirjasta ”Kertokaa siitä lapsillenne – Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945” (alun perin ruotsiksi kirjoittaneet Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine). Käytettävissäni on ollut kirjasta keväällä 2008 julkaistu kolmas painos.

Laitan tähän alkuun sisällysluettelon, josta näkyy, mitä aiheita on käsitelty. Huom. arvostelu on kotisivuilla useana kirjoituksena, ja kunkin osan sisällysluettelossa ilmoitan vain ko. osaan kuuluvat luvut.

Sisällysluettelo

Luku 1. Johdanto

Luku 2. Kirjan taustaa

Luku 3. Kirjan yleiskuvaus

Luku 4. Holokaustin tapahtumisesta

Luku 5. Kristalliyö

Luku 6. Hitlerin puhe valtiopäivillä 30.1.1939

Luku 7. Mielisairaiden kaasuttaminen hengiltä

Luku 8. Göringin käsky 31.7.1941 ja Wannsee

Luku 9. Himmlerin käsky ”puolanjuutalaisten tuhoamisesta”

Luku 10. Auschwitzin ”vapauttaminen”

Luku 11. Lapsia koe-eläiminä ja hirttonarussa

Luku 1. Johdanto

Arvosteltavana olevan OPH:n kirjan aiheena on holokausti, vaikka mitään holokaustia toisen maailmansodan aikana ei tapahtunut. Kirja lepää siis tyhjän päällä, ja kukin on vapaa vetämään sellaisesta kirjasta omat johtopäätöksensä. Jokainen voi myös mielessään miettiä, miten sellaisen kirjan tekeminen on mahdollista ja miten se on tullut hyväksytyksi yhdeksi koulujemme oppikirjoista tai ainakin koulujemme holokaustiopetuksen taustamateriaaliksi.

Niille, jotka eivät ole selvillä, mikä ”holokausti” on: holokaustilla tarkoitetaan väitettä, että saksalaiset olisivat toisen maailmansodan aikana tappaneet suunnitelmallisesti kuusi miljoonaa juutalaista pääasiassa ”kaasukammioissa” myrkkykaasulla.

OPH:n kirjan tarkoitus on ilmeisesti sanoa, että holokausti tapahtui, mutta en löytänyt kirjasta yhtäkään todistusta asiasta. Nähtävästi sillä, että suomalaiset, varsinkin suomalaiset koululaiset, uskovat holokaustin tapahtuneen, on kirjan takana oleville tahoille merkitystä, mutta itse kirjan perusteella minulle jäi epäselväksi, mikä sellainen merkitys voisi olla.

Sen sijaan, että antaisi eri asioista selkeät ja yksiselitteiset todistukset, OPH:n kirja esittää erilaisia väitteitä ja tukee niitä mm. kuvilla. Yhtäkään väitettä kirjassa ei todisteta oikeaksi eikä yhdenkään väitteen kohdalla osoiteta, mistä varsinaiset todisteet väitteen paikkansapitävyydestä löytyvät. Lukuisia ”silminnäkijäkertomuksia” ja todistajanlausuntoja kirja kyllä esittää, mutta lukijalle jää epäselväksi, voiko niihin luottaa.

Kirjan ovat alun perin kirjoittaneet ruotsiksi Uppsalan yliopiston holokaustin ja kansanmurhan tutkimuksen yksikön holokaustiopiskelija Stéphane Bruchfeld ja apulaisprofessori Paul A. Levine. Kirja ilmestyi Ruotsissa v. 1998, ja Suomessa Opetushallitus julkaisi siitä Suomen oloihin muokatun suomenkielisen laitoksen v. 2001. Kirjasta ilmestyi 3. painos v. 2008, ja se on tilattavissa Opetushallituksen verkkokaupasta (verkkokauppa.oph.fi).

Silloinen pääministeri Paavo Lipponen on vastuussa siitä, että kirja tuotiin Suomeen ja suomenkielisenä laitoksena liitettiin osaksi Opetushallituksen oppimateriaalia. Hän päätti vuonna 2000, että Suomi osallistuu Ruotsissa aloitettuun elävän historian (”levande historia”) projektiin julkaisemalla Bruchfeldin ja Levinen kirja suomeksi. Asiaa oli voimakkaasti ajamassa myös helsinkiläinen sanomalehti Helsingin Sanomat, joka vaati kirjan kääntämistä suomeksi.

Suomeksi kirja löytyy osoitteesta:

http://www.levandehistoria.se/files/finska.pdf

Tämä versio on kuitenkin Ruotsissa ruotsinsuomalaisille julkaistu suomennos, eikä se ole täysin sama kuin OPH:n kirja, jota on hieman muokattu ja johon on liitetty 18-sivuinen Suomea koskeva luku.

Ruotsiksi ja englanniksi kirja löytyy osoitteista:

http://www.levandehistoria.se/files/svenska.pdf

http://www.levandehistoria.se/files/engelska.pdf

Saksaksi kirja on ilmestynyt nimellä ”Erzählt es euren Kindern”, ja se löytyy esimerkiksi verkkokauppa Amazon.de:stä. Kirja on käännetty myös venäjäksi, ja sitä käytetään Venäjällä oppikirjana. Israelilaisen holokausti-instituutin Yad Vashemin sivuilla kirjaa myös mainostetaan.

Luku 2. Kirjan taustaa

Vuonna 1997 Ruotsissa 8000 koululaiselle tehdyssä kyselyssä paljastui, että 30% heistä epäili, onko holokaustia lainkaan tapahtunut. Silloinen pääministeri Persson järkyttyi, ja asiaa kutsuttiin Ruotsissa katastrofiksi. Pääministeri Persson julisti sodan ”historian väärentäjiä” vastaan, ja hän ryhtyi opetukselliseen offensiiviin. Tuloksena oli tämä kirja. Kaikki halukkaat perheet saivat kirjan ilmaiseksi, ja 60% ruotsalaisperheistä otti sen vastaan.

Seuraavaksi Ruotsissa ryhdyttiin toimiin kansainvälisen holokaustikonferenssin järjestämiseksi. OPH:n kirjan alussa esittämässään tervehdyksessä opetusministeri Maija Rask lausuu:

Kansallissosialistinen Hitlerin Saksa toteutti juutalaisten kansanmurhan, jonka vertaista ei aikaisemmin oltu nähty – – Ruotsin hallitus järjesti tammikuussa vuonna 2000 juutalaisten joukkotuhoa käsittelevän seminaarin. Seminaariin kutsuttiin 46 valtiota ja valtion päämiestä. Suomesta mukana oli valtuuskunta pääministeri Paavo Lipposen johdolla – – Päähuomion sai Uppsalan yliopiston tutkijoiden Paul A. Levinen ja Stéphane Bruchfeldin kirjoittama kirja “Om detta må ni berätta.” Ruotsin hallituksen kanslia julkaisi kirjan ja siitä otettiin laaja painos. Se on käännetty monelle kielelle, myös suomeksi. Pääministeri Lipponen lupasi, että Suomi osallistuu keskusteluun julkaisemalla Levinen ja Bruchfeldin kirjan täydennettynä Suomea koskevalla artikkelilla. Tämä kirja on nyt valmistunut – -.

Kun Suomi virallisesti osallistuu tyhjän päällä olevan kirjan levittämiseen, silloin ei olla rehellisellä asialla. Mielestäni tähän kirjaan tulee suhtautua yhtä varauksellisesti kuin paikkakunnan suurhuijariin. Tässä yhteydessä haluan yleisesti viitata siihen, että Euroopassa ja todennäköisesti myös Suomessa liikkuu ihmisiä, joiden ilmeisenä tarkoituksena on johtaa ihmisiä harhaan ja jopa tuhota Euroopan kansat:

http://www.vesailaurio.fi/254

On oltava varuillaan paitsi tällaisten kirjojen suhteen myös aivan yleisesti asioiden hoitamisen suhteen.

Mainittu konferenssi (tai ”holokaustifoorumi”, kuten se itseään kutsui) pidettiin Tukholmassa 26.1.-28.1.2000. Edustettuina olivat holokaustitahot laajalla rintamalla, ja heidän kokoontumisiinsa liittyivät jostain syystä massiiviset turvatoimet.

Konferenssin osanottajiin kuuluivat mm. Ruotsin kuningaspari, pääministeri Persson, holokaustin ”ylipappi” Elie Wiesel, professori Jehuda Bauer ja joukko eri valtioitten johtajia, muun muassa Israelin pääministeri Ehud Barak, Tsekin presidentti Vaclav Havel ja Suomen pääministeri Paavo Lipponen.

Kokouspaikan lähistöllä sijaitsi Tukholman Suuri Synagoga, jossa pidettiin juutalainen muistoseremonia valittujen läsnä ollessa.

Pääministeri Persson lausui puheessaan, että ”holokaustista selvinneiden” todistuksia on kuultava ja niistä on otettava opiksi. Hän kertoi myös v. 1997 aloittamastaan ”Levande historia”-projektista. Hän esitteli kaksi kiveä, joista toinen oli peräisin sionistisesta USA:n holokaustimuseosta ja johon oli kaiverrettu sana ”Muista”. Toinen oli peräisin puolalaisen Izbican kaupungin läheltä rautatien varrelta. Perssonin mukaan 90% Izbican kaupungin väestöstä tuhottiin Belzecin ja Sobiborin leireissä, koska he olivat juutalaisia. Persson kehotti kuulemaan, mitä nuo kivet puhuvat.

Persson myös varoitti ”demokratian vastaisista voimista, neonatseista ja holokaustin kieltäjistä, jotka levittävät valheita.” Puheensa lopussa hän viittasi läsnäolijoiden yhteiseen missioon. Erään läsnäolijan mukaan konferenssia leimasikin uskonnollisen mission ilmapiiri, perusopinkappaleena kuusi miljoonaa pyhää marttyyria. Konferenssissa vain sellainen tutkimus katsottiin luvalliseksi, joka tunnustaa tuon perusopinkappaleen lähtökohdakseen. Ikään kuin holokaustista – tyhjästä siis – tehtäisiin uskonto! Ja vain tyhjänkö tutkiminen luvallista?

Toistan tässä varoitukseni: on oltava varuillaan. Mitään holokaustia ei tapahtunut, eikä yksikään juutalainen kuollut missään ”kaasukammiossa”, koska murhakaasukammioita ei Saksan keskitysleireissä ollut olemassakaan.

Elie Wiesel lausui puheessaan tylysti, että Ruotsin hallitus ei ollut sotavuosina ryhtynyt pelastamaan Ruotsin juutalaisia ja että sen vuoksi ruotsalaisten on ryhdyttävä maksamaan juutalaisille korvauksia ja pystyttämään heille muistomerkkejä. Wiesel kysyi myös, miksei maanalaisia juutalaisryhmiä tuettu ja miksei ”tuhoamisleireihin” johtavia rautateitä pommitettu. Hän totesi:

Vaikka kaikki uhrit eivät olleet juutalaisia, kaikki juutalaiset olivat uhreja.

Lopuksi Wiesel vetosi pääministeri Perssoniin ja Ruotsin kuninkaaseen, että konferenssista tehtäisiin jokavuotinen (kaikki taputtivat).

Pääministeri Persson riensi puhujakorokkeelle ja ilmoitti tukevansa jokavuotista konferenssia (kaikki taputtivat raivokkaasti).

Eräs suurimmista holokaustiprofeetoista, professori Jehuda Bauer, haukkui sitten ”natsit”, saksalaiset, liittoutuneet ja kaikki kristityt ja sanoi:

Kastetut pakanat tappoivat kuusi miljoonaa juutalaista.

Bauer sanoi, että ”natsien” suunnitelmana oli tuhota kokonainen rotu maan päältä – joka ikinen maan päällä kulkeva juutalainen. Bauerin mukaan ihmisten on osallistuttava muistamis- ja opetustyöhön. Mutta kuinka tyhjää voi muistaa tai opettaa?

Muutkin puhuivat: Saksan liittokansleri Gerhard Schröder puhui ”miljoonasta Auschwitzissa murhatusta, joista useimmat olivat juutalaisia”, ja Puolan presidentti kutsui Auschwitz-Birkenauta ”maailman suurimmaksi hautausmaaksi.”

Ensimmäisen kokouspäivän päätteeksi israelilainen kuoro lauloi hepreaksi.

Tarjoilu konferenssissa oli ylellistä ruotsalaisten veronmaksajien kustannuksella.

Toisen kokouspäivän helmiin kuuluu kanadalaisen professori Michael R. Marruksen lausunto. Kysyttäessä, miksi nimenomaan holokaustia tulee tutkia eikä muita kansanmurhia, hän vastasi:

Se on näkemykseni mukaan erilainen kuin muut. Vailla vertaa. Toisessa maailmansodassa saksalaiset veivät pahuuden kokonaan uudelle tasolle.

Rabbi Michael Berenbaum puolestaan sanoi, että nykyisessä relativistisessa yhteiskunnassa ei ole enää absoluuttisia arvoja, mutta sellainen tarjoutuu nuorisolle holokaustista, joka edustaa absoluuttista pahuutta ja johon jokainen voi orientoitua. Berenbaumin mukaan todistajia on kuultava.

Nähtävästi on siis niin, että juutalaisuuden on haettava identiteettinsä holokaustista, niin että holokaustista ja siten juutalaisuudesta tulee nykyajan jumala. Tällöin holokaustin kiistämisestä tulee samalla kertaa jumalanpilkkaa ja ”antisemitismiä”. Tällaisten näkymien edessä on oltava erityisen varuillaan. Jokainen ymmärtää, että mitään hyvää ei voi seurata siitä, että tyhjästä tehdään pakollinen jumala ja tyhjänpuhujista palvottavia ”oikeita ihmisiä”.

Jos tuo ”tyhjä” on tietoinen valhe, silloin valheesta tehdään jumala ja valehtelijoista maailman palvotuin ja menestyvin ihmisryhmä. Tällainen konferenssi, samoin kuin OPH:n kirja ”Kertokaa siitä lapsillenne”, vaikuttaa kovasti perverssiltä. Jossain on vikaa, jos valheesta tehdään juhlallisessa konferenssissa useiden valtionpäämiesten läsnä ollessa jumala, joka asettuu kaiken tieteellisen tutkimuksen yläpuolelle.

Konferenssin tulos siis joka tapauksessa oli, että Suomeenkin tuli kirja ”Kertokaa siitä lapsillenne.”

Opetusministeri Maija Rask päättää tervehdyksensä sanoihin:

Kirja on tarkoitettu opettajille opetuksen tausta-aineistoksi. Toivon, että teos laajentaa tietoa juutalaisten joukkotuhosta, vähentää rasismia ja lisää suvaitsevaisuutta.

Opetusministeri ojentaa kirjan koulujen opettajille, jotta he opettaisivat sitä lapsillemme. Kirja ei kuitenkaan voi laajentaa tietoa juutalaisten joukkotuhosta, koska mitään juutalaisten joukkotuhoa ei tapahtunut. Ollaan mielettömyydessä, jos opetetaan sellaista, mitä ei tapahtunut. Silloin koko opetuslaitos on tehnyt itsestään virattoman. Kirja ei myöskään voi vähentää rasismia vaan mitä suurimmassa määrin lisää sitä, koska se – jos kerran holokaustia ei tapahtunut – jo itsessään on rasismia syyttäessään saksalaisia sellaisesta, mihin nämä eivät ole syyllistyneet.

Entinen pääministeri Lipponen kuvaa holokaustikäsityksensä uskonnollista luonnetta ja Suomeen tuomaansa holokaustikirjaa näin:

Osallistuin Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen 50-vuotismuistotilaisuuksiin tammikuun 27. päivänä 2005. Muiden vieraiden joukossa odotin vuoroani laskea Suomen tasavallan puolesta kynttilä suurelle muistomerkille keskitysleirin paikalla. Auschwitzista hengissä selviytyneitä veteraaneja oli saapunut eri puolilta maailmaa kunniavieraiksi. “Ei koskaan enää” oli minunkin ajatukseni, kun seurasin valtioiden ja hallitusten päämiesten ja muiden korkeiden vieraiden harrasta kulkua. Suomen kouluja varten julkaistiin Opetushallituksen toimesta Stephane Bruchfeldin ja Paul A. Levinen kirjoittama, alun perin Ruotsissa ilmestynyt “Kertokaa siitä lapsillenne. Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945″. Sen tulisi kuulua koulujen pysyvään opetusohjelmaan, niin kuin myös jokaisen sivistyneen ihmisen lukemistoon (P. Lipponen: ”Järki voittaa”, s. 23).

OPH:n kirjasta on siis tulossa pakollinen oppikirja. Sääli. Kirjassa ainoat ”todisteet” joukkomurhasta ovat tunnetut huijauskuvat ja -piirrokset, pari vääristeltyä puhetta, muutama väärennetty tai vääristelty saksalainen lausunto, kaksi väärennettyä Einsatz-raporttia, yksi mitään todistamaton juna-aikataulu, joukko tunnettujen ammattivalehtelijoiden lausuntoja ja pari keksittyä tarinaa. Oppilaat hukutetaan valheiden ja epäluottamuksen suohon, onhan ainakin osalla heistä ”hoksottimet”.

Kirjassaan Paavo Lipponen kirjoittaa myös seuraavaa:

Sivu 159: Adolf Eichmannin oikeudenkäynti Israelissa 1963-65 nosti Auschwitzin ja Hitlerin lopullisen ratkaisun (“Endlösung”), Euroopan juutalaisten täydellisen tuhoamisen, pysyvästi koko maailman tietoisuuteen.

Sivu 159: Siitä (TV-sarjasta ”Holocaust”, Suomessa ”Polttouhrit”) käsite holokausti, juutalaisten ja muiden vähemmistöjen tuho natsien toimesta, tuli lopullisesti yleiseen kansainväliseen käyttöön.

Sivu 161-163: Perimmäinen kysymys kuuluu, mikä on Saksan kansan vastuu holokaustista ja muista toisen maailmansodan aikaisista raakuuksista – – Kirjan (Lipponen puhuu Daniel Goldhagenin kirjasta Hitler’s Willing Executioners) aiheuttama valtava keskustelu Saksassa toimi puhdistavalla tavalla, yhtäältä kertoen, kuinka helposti heikot ihmiset muuttuvat kansanmurhaajiksi, toisaalta alleviivaten nykysaksalaisten irtisanoutumista natsismin ajan käyttäytymismalleista. Saksalaiset koululaiset saavat tarkat selvitykset natsiajan hirmuteoista – – Mikään relativisointi, suhteuttaminen muiden valtioiden vastaavanlaisiin tekoihin, ei lievennä tuomiota holokaustille.

Sivu 170: Mitterand ei millään tavoin tunnustanut ranskalaisten osuutta juutalaisten luovuttamisessa saksalaisten tuhottaviksi – – Vasta Jacques Chirac tunnusti suoraan Vichyn hallituksen osuuden natsien lopullisen ratkaisun, Euroopan juutalaisten täydellisen tuhoamisen, toteuttamisessa.

Lausunnoista käy selvästi ilmi Paavo Lipposen absoluuttinen holokaustiuskonto. Samoin niistä käy ilmi hänen absoluuttinen antigermanistinen rasisminsa. Vastuullisena ei pidetä ”natseja” tai ”Hitleriä” vaan koko ”Saksan kansaa”. Rasismia Lipposen lausunnot ovat paitsi siitä syystä, että Saksan kansaa syytetään sellaisesta, mihin se ei ole syyllistynyt, myös ja ennen kaikkea siitä syystä, että hän joko ei ole vaivautunut ennen lausuntojaan ottamaan asioista selvää tai sitten valehtelee tietoisesti, syyttää siis syyttämisen vuoksi.

”Lopullinen ratkaisu” tarkoitti juutalaisten siirtämistä kokonaan Euroopan ulkopuolelle emigraation (maastamuuton) ja evakuoinnin (pakkosiirtojen) muodossa, kuten asiakirjoista on osoitettu jo vuosikymmeniä sitten. Syy juutalaisten siirtämisiin oli juutalaisten oma käyttäytyminen: He olivat syypäitä ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen saksalaisten kauhistuttavaan ahdinkoon. Kansainvälinen juutalainen pankkimaailma oli lisäksi täysin raunioittanut Saksan talouden ja tehnyt Euroopan kansoista pelkkää kauppatavaraa. Unohtaa ei sovi myöskään juutalaisuuden asialle antamaa kruunausta: vuonna 1933 maailman juutalaiset olivat julistaneet Saksalle taloudellisen ja poliittisen sodan. Saksalaiset olivat selvillä myös siitä, että juutalaiset olivat toisenkin maailmansodan takana. Eikä se, että maailman juutalaiset 5.9.1939 julistivat Saksalle uudelleen sodan, mitenkään auttanut tilannetta.

Käsitteen ”lopullinen ratkaisu” todellista merkitystä olen selvitellyt tarkemmin seuraavissa kirjoituksissani:

http://www.vesailaurio.fi/318

http://www.vesailaurio.fi/303

http://www.vesailaurio.fi/298

Paavo Lipponen ilmeisesti ei tunne – tai ei halua tuntea – tätä asiaa, vaikka tämän asian tunteminen on Euroopan politiikassa ydinasia ja perusedellytys minkäänlaiselle toiminnalle tai puhumiselle. Kuinka voi toimia, jos ei tunne tai tunnusta asioita? Tässäkin joudutaan tyhjän päälle. Kuitenkin Lipponen sanoo, että historian kanssa on tehtävä tiliä. Tuo tilinteko on juuri historian tapahtumiin perehtymistä, tosiasioiden tunnustamista ja vastuun kantamista.

Minun on vaikea kuvitella, että pääministeri Lipponen olisi tietoisesti tuonut Suomeen valheellisen kirjan Suomen ja suomalaisten sitomiseksi vieraiden voimien – holokaustitahojen – valtaan ja siten Suomen tuhoamiseksi.

Tosin pahaenteiseltä kuulostaa se, että hän on ollut viemässä Suomen kansalta itsenäisyyttä. Kirjassaan hän kirjoittaa:

Liittyessään Euroopan unioniin Suomi luovutti suvereniteettiaan unionin tasolle voidakseen käyttää sitä, kun unionissa päätetään meitä koskevista asioista. “Itsenäisenä” olisi voitu pysyä, mutta silloin olisimme puhtaasti ottamassa vastaan, mitä muut päättävät, ja maksaisimme nettona saamatta vastinetta. Se tarkoittaisi “taxation without representation”-asemaa, vasallina olemista ilman oikeutta osallistua päätöksentekoon (s. 218-219).

Onko Suomi myyty rahalle ja rahamiehille? Jollakullahan valta on jos ei suomalaisilla. Liittyykö pääministeri Lipposen Suomeen tuoma ja Opetushallituksen julkaisema kirja ”Kertokaa siitä lapsillenne” Suomen myymiseen?

Mitä OPH:n kirja itse sanoo itsestään? Kirjan takakansi ilmoittaa:

Kirja sisältää asiatietoa juutalaisten joukkotuhosta.

Sivuilla 5 ja 6 tekijät sanovat:

Kirja tarjoaa holokaustin historian, joka on tärkeä kaikille eurooppalaisille. Niin opiskelijat kuin opettajat ja kansalaiset eri maissa ovat havainneet tämän teoksen hyödylliseksi opetuksen välineeksi – – Toivomme, että tämä uusi kirja auttaa Suomen opettajia ylläpitämään holokaustin opettamisen vaatimia pedagogisia tietoja – – Toivomme hartaasti, että tämä kirja auttaa opettajia ohjaamaan oppilaitaan ymmärtämään holokaustia.

Olen kahlannut kirjan moneen kertaan läpi enkä löytänyt siitä yhtäkään asiatietoa holokaustista. Mitä siihen tulee, että kirja esittäisi holokaustin historian, niin siinä suhteessa tekijöiden luonnehdinta kyllä jossakin määrin pitää paikkansa. Tosin, koska mitään holokaustia ei tapahtunut, kirja joutuu väkisin esittämään tyhjänpuhumisen historian. Sellaisen opettamisesta koululaisille ei ole mitään hyötyä, ja ehdotan, että luovutaan hankkeista tehdä OPH:n kirjasta pakollinen oppikirja. Tyhjän opettaminen tekee lisäksi opettajista ja opetusviranomaisista – jopa maamme johdosta – narreja, eikä se ole kenellekään kunniakasta.

Kirjoittajien harras toive, että oppilaat oppisivat ymmärtämään holokaustia, tarkoittaa mielestäni toivetta, että kukaan ei ryhtyisi vastustamaan tyhjän opettamista. Tällainen toive on hylättävä. Olen myös sitä mieltä, että pääministeri Lipposen ja Opetushallituksen esittämä tyhjän puhumisen ja tyhjän opettamisen vaatimus liittyy tämän olemattoman holokaustin olemattomien uhrien pyrkimyksiin, jotka heidän peruskirjansa Talmudin mukaan ovat uskonnollis-poliittisia:

http://revisionistit.wordpress.com/2013/01/31/juutalaisuuden-opinkappaleet/

http://www.vesailaurio.fi/246

OPH:n kirja on ollut Suomen markkinoilla seitsemän vuotta, eikä kukaan (tietääkseni) ole puuttunut asiaan. Onko tämä hälyttävää vai eikö se ole hälyttävää? Sivuutetaanko tyhjänpuhujat vain olkaa kohauttaen hiljaisuudessa? Saako kansa suurta huvia tyhjänpuhujista? Vai mikä selittää sen, ettei asiaan ole puututtu? Tähän liittyen voidaan esittää myös kysymys, onko tyhjän levittäminen ja tyhjän opettaminen lakiemme vastaista, vaikka eipä itsenäisyytensä menettäneellä Suomella juuri omia lakeja taida ollakaan. Tarkkasilmäinen on havainnut, että EU:n lipun 12 tähteä kuvaavat Israelin kansan 12 heimoa. Tarkoittaako se olemattoman holokaustin olemattomien uhrien diktatuuria? Sitä, ettei asiaan voi puuttuakaan.

Luku 3. Kirjan yleiskuvaus

Kirja on, kuten sanottu, luonteeltaan tyhjästä nousevien tarinoiden kerrontaa, eräänlainen romaani tai dekkari. Siinä on dekkareille ominaista murhaamista ja tappamista, murha-aseen etsintää, uhrien etsintää, valeuhreja, naamioituja autoja, ihmisten kaappaamisia ja kuljettamisia, tappamistaloja, kuumia uuneja, motiiveja ja valemotiiveja, murhien lavastuksia, kavalia ja hienoiksi katsottuja juonia, kauhukertomuksia, käsien ylös nostamisia antautumisen merkiksi, maasta kumpuavia verivirtoja, hautojen kaivamisia, erehdyttämisiä, alastomia naisia, pahoja ihmisiä, ja taiteellista vaikutelmaa korostetaan mielikuvituksellisilla tarinoilla. Ei olisi lainkaan ihmeellistä, jos tällainen dekkari saavuttaisi suurenkin suosion.

Kirja ei mitenkään pyri olemaan tieteellinen tai paikkansa pitävä teos, eikä siinä asioita ryhdytä perustelemaan. Kyseessä on kirjallisuuden taiteenalaan kuuluva teos, jota voi kiittää intensiivisyydestä ja produktiivisesta mielikuvituksen käytöstä. Se, että tapahtumat on sijoitettu toisen maailmansodan näyttämölle, antaa kertomuksille mukavan lisäsäväyksen, onhan sotakin jo sinänsä tappamista ja toisten harhauttamista. Tarina istuu toisen maailmansodan aikaan kuin nyrkki silmään. Saksalaisetkin kuvataan elävästi ja suurta mielenkiintoa osoittaen. Osa teoksen henkilöistä on ilmeisen aitoja, mutta paljon dekkariin on sijoitettu keksittyjä henkilöitä. Hieno on kirjoittajien keksimä katosta tai suihkuista tuleva ”Zyklon B”, sillä se kiehtoo ja vangitsee lukijat kuin karamelli pienen lapsen. Vielä aikuisiälläkin siitä riittää imemistä.

Juutalaisista saa herttaisen kuvan, he ovat ilmeisen hyväntahtoisia ja mukavia. Joka tilanteessa he toimivat pehmeästi ja joustavasti, ikään kuin jonkin pehmeän jumalan kämmenellä istuen. Dekkarithan ovat fiktiota, keksittyjä tarinoita, mutta silti ihailuani herättää se loputon tyyneys, jolla juutalaiset heille asetettuihin ansoihin (kirjassa on sellaisia ansoja kuin kaasukammioita, kaasuautoja, ampumispaikkoja, joihin marssitaan jonossa jne.) menevät. He eivät kapinoi lainkaan, eivätkä koskaan nouse tappelemaan. Ehkä kirjoittajat tahtovat tällä korostaa kärsivällisyyden ja lempeyden piirteitä ihmisessä. Sellaisena se on kiitettävää. Enemmän olisi saanut olla mielestäni huumoria, juutalaisten ja saksalaisten välistä tarinaniskentää, mutta toisaalta dekkarin perussävy olisi voinut sellaisen vuoksi kärsiä. Kuinka kaasukammiojonossa voisi kertoa vitsejä?

Dekkarissa on muutama kauhukuvaus, joiden vuoksi sen ostamisen ikärajaksi pitäisi asettaa 18 vuotta. Muun muassa lasten päitä isketään seinään, lapset revitään kaksin käsin kahtia, lapsia hirtetään ja luurangoiksi kuihtuneita ihmisiä esitellään kuvissa. Löytyypä dekkarista yhdeltä sivulta kuva, jossa ammutaan pyssyllä ihmisiä. Aikuisia tällaiset tarinat kyllä viihdyttävät, mutta lapset voivat sellaisista järkyttyä.

Olen makupaloiksi poiminut kirjasta muutamia tilastollisia tietoja ja otteita. Sana ”murhata” (eri muodoissaan, mukana substantiivimuoto ”murha” jne.) esiintyy 40 kertaa, ”tuhota” 24 kertaa, ”ampua” 18 kertaa, ”tappaa” 12 kertaa, ”surmata” 10 kertaa, ”teloittaa” 9 kertaa, ”hirttää” 5 kertaa, ”teurastaa” 3 kertaa ja muita vastaavia ilmauksia (esim. ”raastaa kahdeksi kappaleeksi”, ”iskeä pää seinään”, ”ottaa hengiltä”, ”lähettää kuolemaan”, ”lävistää pistimellä”) esiintyy 12 kertaa.

Sana ”joukkotuho” esiintyy 39 kertaa, ”holokausti” 35 kertaa, ”kansanmurha” 11 kertaa, ”joukkoteloitus” 6 kertaa, ”joukkomurha” 5 kertaa, ”massamurha” 3 kertaa, ”shoah” 2 kertaa, ”joukkokuolema” kerran ja ”rikos” (vastaavassa merkityksessä) 3 kertaa.

Sana ”tuhoamisleiri” esiintyy 47 kertaa, ”kuolemantehdas” 2 kertaa ja sanat ”kuolemanleiri”, ”kuolemankoneisto”, ”kuoleman odotushuone”, ”kuolemanloukku” ja ”kuoleman liukuhihna” kukin kerran.

Sana ”kaasukammio” esiintyy 31 kertaa, ”kaasuttaa” 18 kertaa ja ”kaasuvaunu” 5 kertaa.

Sana ”kuolla” esiintyy 18 kertaa, ”uhri” 9 kertaa ja muut vastaavat (esim. ”tukehtua”, ”loppu”, ”kadota jäljettömiin”) 11 kertaa.

Tällaisia sanoja löytyy yhteensä 384 kertaa, keskimäärin kuusi kertaa jokaisella aukeamalla.

Lausetuotannosta poimin seuraavat esimerkit:

Takakansi: ”Naisia, lapsia ja vanhuksia odottamassa metsikössä, 100 metrin päässä yhdestä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin kaasukammiosta. He odottavat riisuutumista. Sen jälkeen he menevät huoneeseen, jossa heidät kaasutetaan hengiltä.”

Sivu 3: Opetusministeri: ”Kansallissosialistinen Hitlerin Saksa toteutti juutalaisten kansanmurhan.”

Sivu 6: ”Ei-juutalaisten naapuriensa silmien alla miljoonat Euroopan juutalaiset vietiin pois ja ammuttiin tai kaasutettiin hengiltä. Heidät teurastettiin kuoleman kentillä ja metsissä itäisessä Euroopassa ja heidät murhattiin tehdasmaisissa laitoksissa, jotka oli rakennettu yksinomaan tappamista varten.”

Sivu 6: ”Holokaustina tunnetun systemaattisen, teollisen massamurhan juutalaisten uhrien määrä on jotakin viiden ja runsaan kuuden miljoonan välillä.”

Sivu 6: ”Kansallissosialistit ja heidän tuhannet myötäjuoksijansa ympäri Euroopan murhasivat melkein 1,5 miljoonaa juutalaislasta. Vuonna 1939 eläneistä lapsista yhdeksän kymmenestä oli kuollut kuusi lyhyttä vuotta myöhemmin.”

Sivu 11-12: ”’Työhön kelpaamattomiksi’ luokitellut lähetetään kaasukammioihin.”

Sivu 12: ”Himmler antaa käskyn puolanjuutalaisten tuhoamisesta vuoden loppuun mennessä.”

Sivu 13: ”Hollannista lähtee 3000 lasta ja heidän äitiänsä käsittävä kuljetus kohti Sobiborin leiriä. Perillä kaikki kaasutetaan hengiltä.”

Sivu 14: ”Ryhmä vietiin koulun kellariin. Pannuhuoneessa hirtettiin ensin aikuiset katossa olevaan putkeen. Sitten tuli lasten vuoro. Paikalla olleen SS-lääkärin Alfred Trzebinskin mukaan muutamat heistä olivat saaneet morfiiniruiskeita, näiden joukossa Georges-André Kohn, joka oli huonovointisin. Uneen vaipunut Georges-André hirtettiin ensimmäiseksi, ei putkeen vaan seinässä olevaan koukkuun. SS-korpraali Johann Frahm sai käyttää koko painonsa hirttonuoran kiristämiseen. Sitten Frahm hirtti kaksi lasta kerrallaan, ripustaen kummankin omaan koukkuunsa ’kuin taulut’, hän selitti kuulustelussa 1946.”

Sivu 19: ”Kuljetus käsitti kaikkiaan 1000 miestä, naista ja lasta. Perillä heistä 600, näiden joukossa lapset, vietiin suoraan kaasukammioihin – – Anne ja Paulette olivat kaksi kaikkiaan noin puolestatoista miljoonasta juutalaislapsesta, jotka murhattiin joukkotuhon aikana. Keskimäärin yksi lapsi kymmenestä säilyi sodasta hengissä.”

Sivu 24: ”Miljoonia toisen maailmansodan puhjetessa Itä-Euroopassa eläneitä juutalaisia kohtasi pian kuolema natsien joukkotuhokoneistossa.”

Sivu 25: ”Natsit murhasivat satoja tuhansia mustalaisia sodan aikana, todennäköisesti myös kuvassa olevat lapset.”

Sivu 45: ”Mutta aina ennemmin tai myöhemmin kävi ilmi, että natsien halu tuhota juutalaiset oli tärkeämpi kuin se hyöty, mikä heistä voitiin saada irti.”

Sivu 48: ”Jopa 12 000 henkeä kaasutettiin hengiltä päivittäin koko maailman silmien edessä.”

Sivu 52: ”Toisen maailmansodan aikana – – kaksi kolmasosaa Euroopan juutalaisista tuhottiin.”

Sivu 63: ”juuri Valpo oli – – selvimmin tietoinen siitä, että Saksan juutalaisvastaisuus tosiasiassa tarkoitti juutalaisten järjestelmällistä tuhoamista.”

Sivu 72: ”Ellei suurinta osaa yli miljoonasta Auschwitz-Birkenaun karkotetusta juutalaisesta olisi kaasutettu hengiltä heti heidän saavuttuaan perille, tästä pienestä paikkakunnasta olisi tullut yksi Euroopan suurimmista kaupungeista.”

Sivu 81: ”5. ja 12. syyskuuta välisenä aikana 1942 yli 15 000 sairasta, yli 65-vuotiasta vanhusta ja alle 10-vuotiasta lasta viedään Chelmnon tuhoamisleirille, noin 7 km Lodzista luoteeseen. Siellä heidät murhataan pakokaasulla erikoisrakenteisissa katetuissa vaunuissa.”

Sivu 84: ”Tuhoaminen oli niin tärkeää natsi-Saksalle, että sotilaalliset tarpeet saivat kärsiä näiden kuljetusten takia.”

Sivu 90: ”(Otsikko:) Naisten ja lasten joukkomurhat. Lokakuun 14 päivänä 1942 Misoczin ghetosta Ukrainassa vietiin juutalaisia naisia ja lapsia Rovnon ulkopuolella sijaitsevan kuilun partaalle. Saksalaiset poliisit ja ukrainalaiset miliisit ampuivat heidät. Alemmassa kuvassa poliisi antaa ’armonlaukauksia’ naisille, jotka ovat vielä hengissä.”

Sivu 93: ”Koko talven pienet lapset pakotettiin seisomaan ulkona tuntikausia täysin alastomina ja paljain jaloin odottamassa vuoroaan kasvavan paineen alla toimiviin kaasukammioihin. Lasten jalkapohjat jäätyivät kiinni maassa olevaan jäähän. He seisoivat ja itkivät: jotkut paleltuivat kuoliaiksi. Sillä aikaa ukrainalaiset ja saksalaiset kulkivat edestakaisin jonojen vieressä ja löivät ja potkivat uhreja.”

Sivu 93: ”Yksi saksalaisista nimeltä Sepp oli viheliäinen ja epäinhimillinen elukka, joka nautti erityisesti lasten kiduttamisesta. Kun hän ahdisteli naisia ja he pyysivät häntä lopettamaan, koska heillä oli lapsia mukanaan, hän otti usein lapsen naisen sylistä ja joko raastoi lapsen kahdeksi kappaleeksi tai piteli lasta jaloista, iski sen pään seinään ja heitti ruumiin menemään.”

Sivu 93: ”Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan tuhoamisleireillä murhattiin noin 1,7 miljoonaa ihmistä maaliskuun 1942 ja lokakuun 1943 välisenä aikana – – Ne olivat entisen SS-miehen mukaan ‘primitiivisiä mutta hyvin toimivia kuoleman liukuhihnoja’.”

Sivu 98: ”Unkarin juutalaisten kuljetusten myötä Birkenauhun keväällä ja kesällä 1944 murhaaminen saavutti huippunsa. Tuolloin saattoi saapua kolme-neljä junakuljetusta päivässä tuoden mukanaan 3000-3500 ihmistä. Noin joka kymmenes heistä pantiin työhön, muut kaasutettiin.”

Sivu 101: ”Nämä vanhat, vammaiset ja naiset lapsineen vietiin suoraan kaasukammioihin – – (kuvatekstissä:) Kelvottomiksi katsotut seisoskelemassa Krematorio 2:n portin ulkopuolella. Heidän elämästään on jäljellä ehkä tunti. Ennen kuin päivä on päättynyt, nämä naiset ja lapset on tukehdutettu hengiltä ja muutettu tuhkaksi suunnitelmallisessa, teollisessa prosessissa.”

Sivu 113: ”Vaikka natsien tarkoituksena olikin murhata ’jokainen juutalainen, jonka vain saivat käsiinsä’, heidän mahdollisuuksillaan oli rajansa.”

Sivu 118: ”(Luokkakuvasta:) Saksalaisten tullessa tässä kuvassa ja koko koulussa olleet juutalaislapset murhattiin – ja heidän vanhempansa, sisaruksensa ja sukulaisensa.”

Tämänsävyisiin puitteisiin kirjoittajat ovat siis dekkarinsa pukeneet. Ne, jotka kirjan tahtovat hankkia, löytävät tilausosoitteen ylempää.

Luku 4. Holokaustin tapahtumisesta

Opetusministeri sanoo sivulla 3: Kansallissosialistinen Hitlerin Saksa toteutti juutalaisten kansanmurhan.

Kirjan kirjoittajat sanovat sivulla 6:  Holokaustina tunnetun systemaattisen, teollisen massamurhan juutalaisten uhrien määrä on jotakin viiden ja runsaan kuuden miljoonan välillä – – Holokausti tapahtui ja se oli mahdollinen.

Koska kyseessä on dekkari, yllä esitettyjä väitteitä ei pyritä perustelemaan. Ne muodostavat kirjan perusjuonen, ja miksi kirjan kirjoittajien täytyisi perustella juonensa? Minusta tuollainen juoni on hyvä, ja se luo sopivan lähtövireen. Lukija jää odottamaan, millä tavalla saksalaiset vastaavat väitteisiin, syntyykö kovakin kähinä ja juonittelu ja kuka mahdollisessa painiottelussa selviää voittajaksi.

Jos minä olisin saksalainen, vastaisin väitteisiin seuraavalla tavalla.

I Väestötilastot.

A. Walter Sanningin tutkimus. Walter N. Sanning arvioi kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” (3. p., 1990) juutalaisten määräksi maailmassa vuonna 1939 16,035 miljoonaa (s. 185), vuonna 1941 15,967 miljoonaa (s. 197, 199), vuonna 1945 14,7 miljoonaa (s. 199, 204), vuonna 1970 16,2 miljoonaa (s. 204) ja vuonna 1979 16,3 miljoonaa (s. 204). Luvut osoittavat, ettei tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurhaa sodan aikana (1939-1945).

Lähtökohtana arvioilleen Sanningilla ovat eri maiden ennen toista maailmansotaa (1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla) suorittamat viralliset väestönlaskennat tai niiden esittämät viralliset arviot (lähde: American Jewish Year Book, 1944, vol. 46, s. 501). Laskemalla nämä yhteen saadaan maailman juutalaisten kokonaismääräksi 15 840 532. Vuoden 1939 luvuksi (luvuksi ennen sotaa) Sanning saa 16,035 miljoonaa yksinkertaisesti ottamalla huomioon noiden virallisten väestönlaskentojen ja arvioiden jälkeen tapahtuneen luonnollisen väestönkasvun. Sanning toteaa, että ennen toista maailmansotaa maailmassa ei ole voinut olla yli 16,035 juutalaista; tuo luku on enimmäismäärä. Neuvostoliitossa oli vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan 3,02 miljoonaa juutalaista, joten vuonna 1939 Neuvostoliiton ulkopuolella oli vajaat 13 miljoonaa juutalaista.

Niissä Euroopan osissa, jotka eivät tulleet Saksan vallan alaisuuteen, oli Sanningin lähteen mukaan 334 433 juutalaista (sodan alkaessa siis ehkä noin puoli miljoonaa, kun luonnollinen kasvu huomioidaan), Saksan myöhemmin valtaamissa Euroopan osissa 5 584 163 juutalaista (sodan alkaessa siis noin 5,8 miljoonaa, kun luonnollinen kasvu huomioidaan) ja Neuvostoliitossa (3,02 miljoonaa) ja Baltian maissa yhteensä 3 273 047 juutalaista, yhteensä Euroopassa (mukana Neuvostoliitto) 9 191 643 juutalaista (vuoden 1932 American Jewish Year Book, s. 251, antaa luvuksi 9,5 miljoonaa; luvussa mukana siis Neuvostoliitto).

Ennen sotaa Euroopasta muutti pois noin miljoona juutalaista, ja sodan ensimmäisenä vuotena (kesään 1940 mennessä) yli kaksi miljoonaa hävisi Neuvostoliittoon Puolasta, Baltiasta ja Romaniasta, joten ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon (kesäkuussa 1941) niillä alueilla, jotka joutuivat Saksan vallan alle, oli vain noin 2,8 miljoonaa juutalaista (5,8 milj. – 1 milj. – 2 milj.).

Ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Neuvostoliitossa oli siis noin 5-5,5 miljoonaa juutalaista (3,02 milj. + 2 milj.). Näistä noin miljoona asui jo valmiiksi sen alueen ulkopuolella, joka tuli Saksan vallan alaisuuteen, toisen miljoonan Neuvostoliitto evakuoi Siperiaan jo keväällä 1940 ja jäljellä olevista 3,5 miljoonasta 80 % (= 2,8 milj.; Sanning s. 94) seurasi vapaaehtoisesti puna-armeijan vetäytymistä. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Saksan vaikutuspiiriin tuli siis lisäksi 0,7 miljoonaa juutalaista, joten maksimissaan Saksan vaikutuspiirissä oli koko sodan aikana vain 3,5 miljoonaa juutalaista (2,8 milj. + 0,7 milj.). Nämä tiedot löytyvät Sanningin kirjasta sivulta 181. Tämäkin osoittaa, ettei kuuden miljoonan juutalaisen ”holokaustia” ole voinut tapahtua.

Kaiken lisäksi sodan jälkeen Saksan vaikutusalueilta Euroopasta (Neuvostoliiton ulkopuolelta) löytyi elossa 2,408 miljoonaa juutalaista (ennen hyökkäystä NL:oon alueellahan oli 2,8 miljoonaa juutalaista), joista 1,548 miljoonaa muutti Euroopan ulkopuolelle sodan lopun ja vuoden 1970 välillä (jäljelle jäi 0,86 miljoonaa juutalaista; Sanning, s. 173-176, 181).

B. Paul Rassinierin tutkimus. Toisen tutkimuksen on tehnyt ranskalainen Paul Rassinier (hänen kuolemansa jälkeen koottu kokoomateos ”

The Holocaust Story and the Lies of Ulysses”; alun perin kirja ”Das Drama der Juden Europas”). Rassinierin tutkimuksen lähtökohtina ovat a) toisaalta the World Center of Contemporary Jewish Documentation -keskuksen (seuraavassa WCCJD) ja b) toisaalta juutalaisen historioitsija Raul Hilbergin (Hilberg: ”The Destruction of the European Jews”, 1961) esittämät luvut ”holokaustin uhreista”, c) hänen omat laajat maakohtaiset tutkimuksensa maastamuuttajista 1931-1945 (Saksan vaikutuspiiriin tulleilta alueilta ennen sotaa ja sodan aikana) ja d) vuoden 1951 World Almanacin arvio juutalaisten määrästä v. 1939.

WCCJD ilmoittaa (Figaro Littéraire, 4.6.1960; Rassinier s. 302) maakohtaisten lukujensa yhteenvetona, että Saksan vaikutuspiirissä olleilla alueilla (mukana Neuvostoliitto) oli vuonna 1939 8 297 500 juutalaista ja vuonna 1945 (sodan jälkeen) 2 288 100 juutalaista, joten ”uhreja” oli 6 009 400.

Raul Hilberg ilmoittaa kirjansa sivulla 670, että Saksan vaikutuspiirissä olleilla alueilla (mukana Neuvostoliitto) oli vuonna 1939 9 190 000 juutalaista ja vuonna 1945 3 782 500 juutalaista, joten ”uhreja” oli 5 407 500. Ristiriidassa itsensä kanssa Hilberg ilmoittaa kirjansa sivulla 767, että ”uhreja” olikin 5,1 miljoonaa.

Omissa maakohtaisissa tutkimuksissaan Rassinier kuitenkin pystyy jäljittämään näiltä alueilta ainakin (minimimäärä) 4 419 908 juutalaista, jotka olivat elossa ja jotka olivat vuosina 1931-1945 (ennen sotaa ja sodan aikana) muuttaneet muualle.

Vuoden 1951 World Almanac ilmoittaa maailman juutalaisväestön määräksi v. 1939 16 643 120.

Niinpä Rassinier esittää kaksi johtopäätöstä, toisen WCCJD:n lukujen pohjalta, toisen Hilbergin lukujen pohjalta (Rassinier, s. 389-390): Kun WCCJD:n ilmoittamasta 6 009 400 uhrin luvusta vähennetään ne, jotka olivatkin elossa (4 419 908), saadaan ”menetysten” määräksi vain 1 589 492. Ja kun Hilbergin ilmoittamasta 5 407 500 uhrin luvusta vähennetään nuo todellisuudessa elossa olleet, saadaan ”menetysten” määräksi vain 987 592.

Koska World Almanacin mukaan juutalaisia oli maailmassa v. 1939 16 643 120, niin WCCJD:n lukujen pohjalta tehtyjen laskelmien mukaan maailmassa oli juutalaisia sodan jälkeen (1945) 15 053 628 (16 643 120 – 1 589 492) ja vuonna 1962 17 552 208 (kasvu 16 % vuosina 1945-1962). Hilbergin lukujen pohjalta tehtyjen laskelmien mukaan juutalaisia oli vastaavasti sodan jälkeen 15 655 528 (16 643 120 – 987 592) ja vuonna 1962 18 160 412. Nämä laskelmat ovat Rassinierin kirjan sivuilla 398-399. Ei siis tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen ”holokaustia”.

C. Basler Nachrichten 13.6.1946. Sveitsiläinen Basler Nachrichten (englanniksi TÄÄLLÄ) kirjoitti 13.6.1946:

Yksi asia on jo varma: väite 5-6 miljoonasta uhrista ei ole totta. Juutalaisuhrien lukumäärä saattaa olla 1 ja 1,5 miljoonan välillä, koska enempää ei Hitlerin ja Himmlerin ulottuvilla ollut.

Basler Nachrichten ihmettelee, että yli vuosi sodan päättymisen jälkeen juutalaisten menetyksistä ei ole julkaistu virallisia lukuja; luvut, jotka on julkaistu, ovat olleet vain yksityisiä ja puolivirallisia arvioita, ja niiden suuruusluokka on ollut 5-6 miljoonaa. Kirjoittaja epäilee, että kyseessä on keskeinen propagandaluku, ja hän esittää epäilylleen perusteetkin.

Hänen mukaansa Neuvostoliiton ulkopuolella olevan Euroopan juutalaisten määrä oli vuonna 1933 noin 5,6 miljoonaa, lähteenä American Jewish Conferencen oma ilmoitus (the New York Times 11.1.1945). Tästä luvusta on vähennettävä ne reilut puoli miljoonaa (todellisuudessa määrä oli suurempi, VL), jotka siirtyivät vetäytyvän puna-armeijan mukana Molotov-Ribbentrop-linjan itäpuolelta kauemmas itään, sekä ne, jotka asuivat Euroopan neutraaleissa maissa (reilut 400 000). Jäljelle jää noin 4,5 miljoonaa juutalaista. Näistäkin 1,5 miljoonaa siirtyi muille mantereille tai Euroopan neutraaleihin maihin, joten jäljelle jäävien juutalaisten määrä pienenee kolmeen miljoonaan. Koska ”englantilais-juutalainen” komitea oli arvioinut Euroopan elossa olevien juutalaisten määräksi 1,56 miljoonaa, ainoastaan vajaat 1,5 miljoonaa juutalaista on voinut kuolla tai joutua kadoksiin.

D. World Almanac. Amerikkalainen World Almanac and Book of Facts (WA) on antanut tietoja juutalaisten määristä jo 1800-luvulta lähtien (lähteinä American Jewish Committee [AJC] ja Jewish Statistical Bureau of the Synagogue Council of America ja uskontokuntatilastoissa Bureau of Jewish Social Research New York ja Encyclopedia Britannica’s Book of the Year). 1920- ja 1930-luvuilla maailmassa oli WA:n tilastojen mukaan 15-15,7 miljoonaa juutalaista, ja vasta vuoden 1949 AJC-tilastossa juutalaisten määrässä tapahtuu romahdus. Joka haluaa itse tutkia eri vuosien World Almaniceja, löytää niitä klikkaamalla TÄSTÄ.

Uskontokuntatilastoissa WA 1924 (s. 750) antaa juutalaisten määräksi maailmassa 15,29 miljoonaa, WA 1925 (s. 752) 15,63 miljoonaa, WA 1929 (s. 443) 15,63 miljoonaa, WA 1939 (s. 727) 15,63 miljoonaa, WA 1945 (s. 367) 15,19 miljoonaa, WA 1946 15,75 miljoonaa, WA 1947 15,75 miljoonaa, WA 1948 15,75 miljoonaa, WA 1949 (s. 289) 15,75 miljoonaa, WA 1955 11,63 miljoonaa, WA 1963 12,87 miljoonaa, WA 1983 16,82 miljoonaa ja WA 1988 18,08 miljoonaa. Vuosien 1945-1949 World Almanaceissa juutalaisen uskontokunnan määrissä ei siis tunneta mitään ”holokaustia”, ja vasta myöhemmin juutalaisten määrissä näkyy notkahdus (4,12 miljoonan lasku vuosien 1949 ja 1955 välillä). Uskontokuntatilastoista annetaan hyvin vähän taustatietoja, aina ei edes lähteitä; joskus kuitenkin käy ilmi, että jonkin vuoden WA:n luvut viittaavat edelliseen vuoteen (esim. WA 1955 antaa vuoden 1954 luvut). Luvut vaikuttavat loppupään kohdalta epärealistisilta, sillä nykyisissä länsimaissa väestöt eivät kasva niin hurjasti, että vuoden 1955 väestömäärä 11,63 miljoonaa kasvaisi 8 vuodessa 1,24 miljoonalla, 28 vuodessa 5,19 miljoonalla ja 33 vuodessa 6,45 miljoonalla. Herää epäilys, että luvut ovat tekaistuja.

Uskontokuntia koskevien tilastojen rinnalla WA:t sisältävät AJC:n kokoamia virallisiin väestönlaskentoihin ja virallisiin arvioihin perustuvia tilastoja. Nämä AJC:n tilastot kulkevat suurin piirtein samaa rataa uskontokuntatilastojen kanssa. AJC:n tilastoille on tyypillistä, että ne perustuvat aika ajoin kootuille väestönlaskentatietokannoille. Tällaiset perustietokannat on koottu 1933, 1938 ja 1948, ja niiden väliaikoina tehdään niiden pohjalta ”arvioita” eri vuosien väestömääristä.

Jos katsotaan näitä AJC-tilastoja, niin WA 1940 (s. 519) kertoo maailman juutalaisten määräksi vuonna 1938 15,29 miljoonaa. Lähteeksi WA 1940 ilmoittaa AJC:n kokoamat viimeisimmät tiedot (”compilation from latest available data”), joiden perusteella se on ”arvioinut” juutalaisten määrän maailmassa vuonna 1938. WA 1941 (s. 510) ilmoittaa vuoden 1938 perustietojen pohjalta arvioineensa vuoden 1939 juutalaisten määräksi 15,75 miljoonaa. WA 1945 (s. 494), WA 1946 (s. 488), WA 1947 (s. 219) ja WA 1948 (s. 249) ilmoittavat kaikki samojen tietojen pohjalta arvioineensa vuoden 1939 juutalaisten määräksi 15,69 miljoonaa (tarkemmin 15’688’259). Niissä kaikissa lukee:

Source: Compilations from latest available data, 1938, – - American Jewish Committee estimated the Jewish population of the world, in 1939, as follows – - World total: 15’688’259.

Suomeksi:

Lähde: Koottu viimeisimmistä käytettävissä olevista tiedoista, 1938, – - American Jewish Committee arvioi juutalaisen väestön määrää maailmassa vuonna 1939 seuraavasti – - Kaiken kaikkiaan maailmassa: 15’688’259.

World Almanacit käyttävät siis AJC-tilastoissaan viimeisintä tietoa. Siitä huolimatta vuosien 1945-1948 AJC-tilastoissa ei – kuten ei uskontokuntatilastoissakaan – tunneta mitään ”holokaustia”; vasta WA 1949:ssä tapahtuu notkahdus.

Vuoden 1939 jälkeisistä väestömääristä nämä World Almanacien AJC-tilastot eivät esitä arvioita ennen vuotta 1949, jolloin (WA 1949, s. 204; eri sivulla siis kuin uskontokuntia koskeva tilasto yllä) yllättäen ilmoitetaan, että vuoden 1948 perustietojen pohjalta AJC on arvioinut vuoden 1939 juutalaisten määräksi 16,64 miljoonaa (liki miljoonan korotus) ja vuoden 1947 juutalaisten määräksi 11,27 miljoonaa (tarkemmin 11’266’600). WA 1949 saa täysin epäluotettavan leiman, kun se sivulla 289 ilmoittaa maailman juutalaisten määräksi 15,75 miljoonaa ja sivulla 204 11,27 miljoonaa. Lisäksi WA 1949 saattaa häpeään kaikki aikaisemmat AJC-arviot maailman juutalaisten määristä (haarukassa 15,3 – 15,75) sotaa edeltäviltä vuosikymmeniltä ja erityisesti vuodelta 1939, kun se mitään perustetta ilmoittamatta nostaa vuoden 1939 väestömäärää yhtäkkiä liki miljoonalla (lukumäärään 16,64 miljoonaa). Ei maailmaan voi yhtäkkiä ilmestyä tyhjästä miljoonaa juutalaista.

Näin, vuonna 1949, neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen, on salamyhkäisillä lukumanipulaatioilla saatu rakennettua kuvio, jossa on saatu ”holokausti” näkyviin (laskua väestömäärissä 8 vuodessa 5,37 miljoonaa). Mitään perusteita näille suurille tilastomuutoksille ei esitetä. WA 1950 (s. 473) antaa sitten juutalaisten määräksi 11,37 miljoonaa, WA 1951 11,30 miljoonaa, WA 1952 11,49 miljoonaa, WA 1956 11,63 miljoonaa, WA 1960 13,0 miljoonaa jne.

Tämä neljän vuoden viivästys vaikuttaa merkilliseltä, kun kuitenkin maapallon tähystyspaikalta, New Yorkista, juutalaiset herkeämättä etsivät ”viimeisintä käytettävissä olevaa tietoa” oman kansa- ja uskontokuntansa kohtalosta. Neljän vuoden paljonpuhuva viivästyminen onkin merkki siitä, ettei mitään holokaustia tapahtunut. Jos holokausti olisi tapahtunut, kaikki WA:t viimeistään WA 1946:sta alkaen olisivat sisältäneet väestötilastoja, joissa juutalaisväestön määrää olisi laskettu kuudella miljoonalla. Yksinkertainen vähennyslasku olisi ollut helppo tehtävä. Asiasta olisi muutenkin puhuttu World Almanaceissa (nythän sodanjälkeiset WA:t WA 1949:ään asti eivät tiedä ”holokaustista” mitään!).

”Viimeisintä tietoa” AJC:lle olisi ollut tarjolla koko ajan ainakin vuodesta 1944 alkaen, mutta AJC (laajemmin sanottuna juutalaiset ylipäätään) ei reagoinut siihen eikä muuttanut väestötilastojaan sen mukaisiksi.

Esimerkiksi 22.12.1944 ja 4.1.1945 Stalinin propagandisti, juutalainen Ilja Ehrenburg, kirjoitti Soviet War News-lehdessä (julkaisijana NL:n Lontoon-suurlähetystö), että saksalaiset ovat tuhonneet kuusi miljoonaa juutalaista. 15.3.1945 samassa lehdessä Ehrenburg kirjoitti vielä:

The world now knows that Germany has killed six million Jews.

Suomeksi:

Maailma tietää nyt, että Saksa on tappanut kuusi miljoonaa juutalaista. (lähde: Joachim Hoffmann: Stalin’s War of Extermination, 2001, s. 189-190).

Asia oli siis Ehrenburgin mukaan koko maailman tiedossa, joten vuorenvarmasti se oli juutalaistenkin tiedossa. Kuuden miljoonan vähennys olisi ehtinyt WA 1945:n väestötilastoon tai ainakin WA 1946:n väestötilastoon, mutta väestötilastoja ei päivitetty ”viimeisimmän saatavilla olevan tiedon” mukaisiksi eikä vähennystä tehty.

Lisäksi Nürnbergin kansainvälinen sotilastuomioistuin (IMT; koolla marraskuusta 1945 lokakuuhun 1946) oli hyväksynyt kuuden miljoonan juutalaisen kuoleman tuomioiden pohjaksi (lähde: Hoffmann: Stalin’s War of Extermination, s. 188). Entinen SS-majuri Wilhelm Höttl oli 26.11.1945 antanut IMT:lle valaehtoisen lausunnon (PS-2738), jonka mukaan hän oli kuullut RSHA:n everstiluutnantti Eichmannilta elokuussa 1944, että kuusi miljoonaa juutalaista oli tapettu. Maaliskuussa 1946 brittisyyttäjä oli siteerannut Höttlin lausuntoa Göringin kuulustelun yhteydessä. Tuomiossaan 30.9.1946 IMT oli maininnut Eichmannin antaneen kuuden miljoonan luvun (itse lähdettä, Höttlin lausuntoa, ei tässä yhteydessä mainittu; Raul Hilberg: The Destruction of the European Jews, 2003, s. 1302). Kuuden miljoonan väestönvähennyksestä tuli siis 30.9.1946 oikeuden virallisesti vahvistama totuus. Silti WA 1947 ja WA 1948 eivät muuttaneet väestötilastojaan tämän virallisen ”viimeisimmän tiedon” mukaisiksi.

Kirjassaan ”Nuremberg: The Last Battle” (1996, s. 61-62) historioitsija David Irving kertoo, että Nürnbergin oikeudenkäynnin amerikkalainen pääsyyttäjä Robert Jackson sai jopa jo kesäkuussa 1945 tietoa kuudesta miljoonasta tapetusta juutalaisesta. Tehdessään lähtöä Eurooppaan Jackson kävi 11.6.1945 eräiden FBI:n virkailijoiden luona, ja tässä yhteydessä hän kohtasi erikseen (FBI oli järjestänyt heille huoneen) kolme juutalaista lakimiestä, jotka edustivat voimakkaita juutalaisjärjestöjä ja tahtoivat painostaa Jacksonia toimimaan juutalaisten hyväksi. Jackson tiedusteli heiltä, kuinka suuria juutalaisten tappiot olivat, ja sai vastaukseksi: kuusi miljoonaa. Luku oli kuulemma saatu ekstrapoloimalla vuoden 1929 juutalaisia koskevista väestötiedoista ja niistä, joiden uskottiin nyt olevan elossa. Jos siis voimakkaat juutalaisjärjestöt, joihin myös AJC kuuluu, tiesivät jo kesäkuussa 1945 (sota loppui Euroopassa toukokuussa 1945) kuuden miljoonan juutalaisen kuolleen, väestötilastoihin olisi hyvin ehditty tehdä vastaavat vähennykset World Almanaceihin 1946, 1947 ja 1948, mutta niitä ei tehty.

Jo touko-kesäkuussa 1944 juutalaisilla oli hallussaan tieto kuudesta miljoonasta kuolleesta juutalaisesta. Toukokuussa 1944 (jolloin Unkarin juutalaisia oltiin siirtämässä Auschwitziin) rabbi Dov Weissmandel kirjoitti (lähde: L. Davidowicz: A Holocaust Reader, 1976, s. 327; siteerattuna Thomas Dalton: Debating the Holocaust, 2009, s. 46):

Tähän mennessä kuusi kertaa miljoonaa Euroopan ja Neuvostoliiton juutalaista on tuhottu.

Raul Hilberg puolestaan kirjoittaa (emt., s. 1302, alaviite 3), että juutalainen asiamies Joel Brand, jonka Eichmann oli lähettänyt neuvottelemaan liittoutuneiden kanssa, antoi kuuden miljoonan luvun Jewish Agencyn Moshe Shertokille kesäkuussa 1944. Samalla sivulla Hilberg kertoo, että kesäkuussa 1946 World Jewish Congressia edustava Jakob Leszczynski kirjoitti 5,978 miljoonan juutalaisen kuolleen.

Alfred Schickel kirjoittaa artikkelissaan ”Die umstrittenste Zahl der Zeitgeschichte”, että Maailman juutalaiskongressin edustaja Maurice Perlzweig ilmoitti kevätkesällä 1946 kuolleitten juutalaisten määräksi 7 miljoonaa (hän ilmoittaa yksinkertaisesti, että Euroopan 8,5 miljoonasta juutalaisesta vain 1,5 miljoonaa säilyi hengissä).

Miksei AJC vuosikausiin reagoinut WA-tilastoissaan mitenkään tähän vakuuttavaan ja voimaperäiseen ”viimeisimpään tietoon” ja pienentänyt sen perusteella juutalaisten määrää? Syy voi olla vain se, ettei AJC pitänyt sitä totena. Koska AJC ei pitänyt vuosien 1944-1946 tietoja ”kuudesta miljoonasta kuolleesta juutalaisesta” totena, se tiesi Ehrenburgin (ja siten Stalinin), Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen, rabbi Weissmandelin, asiamies Joel Brandin ja World Jewish Congressin edustajien valehtelevan. Siksi ei ollut syytä ryhtyä muuttelemaan väestötilastoja. Vasta vuonna 1949 tuli pakko, kun holokaustihuijausta alettiin väkisin runtata läpi. Vuosien 1945-1948 World Almanacien väestötilastot ovat voimakas todiste ”holokaustia” vastaan.

E. The New York Times 22.2.1948. Juutalaislehti The New York Times antoi – maailmanlaajoihin tutkimuksiinsa perustuen – 22.2.1948 juutalaisten määräksi maailmassa v. 1947 minimissään 15 miljoonaa ja maksimissaan 18 miljoonaa, ks. kirjoitus ”Väestötutkimus sulkee pois juutalaisten kansanmurhan”.

Tämä luku on ristiriidassa AJC:n (WA 1949) vuodelle 1947 antaman luvun 11,27 miljoonaa kanssa ja viittaa siihen, että jälkimmäinen on propagandaluku.

F. Muita lähteitä. National Council of Churches ilmoitti v. 1930, että maailmassa oli juutalaisia 15,6 miljoonaa.

Sodanjulistuksessaan Saksalle v. 1933 juutalaiset ilmoittivat lukumääräkseen maailmassa 14 miljoonaa (Daily Express).

Statistical Handbook of Council of Churches, USA, ilmoitti v. 1951, että tuolloin maailmassa oli 15,3 miljoonaa juutalaista.

Maailman sionistiorganisaatio (ZWO) kertoi Israel Almanachissa 1958-1959, että Israelissa vuonna 1958 olleet 1,8 miljoonaa juutalaista muodostavat kahdeksasosan koko maailman juutalaisten määrästä, joten tämän mukaan maailmassa oli tuolloin 14,4 miljoonaa juutalaista (em. Sanningin kirja, s. 193).

G. Israeli Central Bureau of Statistics. Kirjassaan “Debating the Holocaust”, 2009, Thomas Dalton kuvaa sivuilla 54-58, kuinka Israelin tilastokeskus (Israeli Central Bureau of Statistics) on yrittänyt saada maailman juutalaisten määrää koskevat tilastot soveltumaan “holokaustiin”. Tilastokeskuksen mukaan sodan jälkeen, vuonna 1945, maailmassa oli juutalaisia 11 miljoonaa. Sen jälkeen juutalaisten määrä on kasvanut kohtuullista, tasaista vauhtia: vuonna 1948 11,5 miljoonaa, vuonna 1955 11,8 miljoonaa, vuonna 1970 12,59 miljoonaa, vuonna 1990 12,87 miljoonaa ja vuonna 2008 13,26 miljoonaa. Nämä luvut poikkeavat miljoonatolkulla World Almacien antamista luvuista.

Jotta tilastoihin saataisiin ympättyä ”holokausti”, täytyy luonnollisesti ilmoittaa sotaa edeltänyt juutalaisten määrä kuusi miljoonaa tai ainakin lähes kuusi miljoonaa vuoden 1945 lukua suuremmaksi, siis n. 17 miljoonaksi. Juuri näin Israelin tilastokeskus on tehnyt. Se ilmoittaa vuoden 1939 luvuksi 16,73 miljoonaa.

Olettaa sopii, että ennen vuotta 1939 maailman juutalaisten määrä kasvoi samaan tapaan kohtuullista, tasaista vauhtia kuin sodan jälkeen. Näin ei kuitenkaan Israelin tilastokeskuksen mukaan käynyt, sillä sen mukaan kasvu oli näin hurjaa: vuonna 1882 7,8 miljoonaa, vuonna 1900 10,6 miljoonaa, vuonna 1914 13,5 miljoonaa, vuonna 1922 14,4 miljoonaa ja vuonna 1925 14,8 miljoonaa. Näin voimakas kasvu, n. 1,5% vuodessa, on hyvin epätodennäköistä länsimaissa, ja varsinkin juutalaisten kohdalla, koska heitä heidän omien kuvaustensa mukaan uhkasivat jatkuvasti monenlaiset uhat. Thomas Dalton siteeraa joitakin näitä uhkia, joita juutalaislehti the New York Times (NYT) tuolloin toi esiin: NYT 1889 ilmoittaa kaikkien juutalaisten olevan poliittisessa orjuudessa, NYT 1906 kertoo juutalaisia uhkaavan toistuvat verilöylyt ja järjestelmällinen tuhoaminen, NYT 1911 kertoo juutalaisten olevan taloudellisesti tyhjiin imettyjä, NYT 1920 kertoo juutalaisten olevan keskellä nälän, sairauksien ja kuoleman kauheita olosuhteita, NYT 1932 kertoo juutalaisten olevan keskellä maailmanlaajaa tuhoamissotaa ja NYT 1938 kertoo juutalaisten kuolevan hitaasti nälkään, vailla toivoa.

Miksi sitten Israelin tilastokeskus sijoitti tilastoihinsa tuollaisen hurjan kasvun puoleksi vuosisadaksi? Se oli pakkoraossa: vuoden 1869 the New York Times oli ilmoittanut maailman juutalaisten määräksi 6 miljoonaa, samoin vuoden 1889 the New York Times. Lisäksi World Almanac oli antanut maailman juutalaisten määräksi vuonna 1900 7,2 miljoonaa ja vuonna 1910 8,2 miljoonaa. Tilastokeskuksen oli sovitettava tilastonsa alkupää näihin tietoihin. Oli pakko saada vuoden 1900 7,2 miljoonaa kasvamaan vuonna 1939 17 miljoonaan, jotta ”holokausti” mahtuisi mukaan. Koska mikään väestö ei voi kasvaa 2,4-kertaiseksi 39 vuodessa, oli pakko tinkiä: tilastokeskus ilmoitti vuoden 1882 luvuksi 7,8 miljoonaa, vuoden 1900 luvuksi 10,6 miljoonaa ja vuoden 1914 luvuksi 13,5 miljoonaa, 2-4 miljoonaa suurempia lukuja kuin aikoinaan oli raportoitu. Tämä paljastaa, että Israelin tilastokeskuksen väestötilaston luvut ovat sepitettyjä alusta loppuun. Tämä taas osoittaa, ettei mitään holokaustia tapahtunut, sillä holokausti, joka vaatii todisteekseen väestötilastojen rajun manipuloinnin, ei ole todellinen holokausti.

Tässä on huomattava, että ylipäätään kaikki juutalaisia koskevat väestötilastot ovat enemmän tai vähemmän epäluotettavia, koska jo käsite ”juutalainen” määritellään eri tavoin eri tilastoissa (etnisyyden perusteella, uskonnon perusteella, juutalaisten itsensä keskuudessa jopa sen perusteella, onko joku ”ydinjuutalainen” toiminnassaan ja elämässään). Niinpä on kiinnitettävä huomiota Thomas Daltonin ehdotukseen, että ehkä nuo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun luvut (6 miljoonaa, 6 miljoonaa, 7,2 miljoonaa ja 8,2 miljoonaa) pitävätkin suurin piirtein paikkansa ja kasvavat normaalilla tavalla, ilman mitään ”holokaustia”, tasaisesti vuoden 1945 lukuun 11 miljoonaa ja siitä edelleen nykyiseen noin 13,5 miljoonaan. Joka tapauksessa juutalaisten yritykset ympätä kuuden miljoonan ”holokausti” väestötilastoihin ovat epäonnistuneet surkeasti. Sille, että 1900-luvun alkupuolella esitettiin yleisesti korkeahkoja väestölukuja, Dalton esittää syyksi, että silloin sionismin ja juutalaisten etujärjestöjen esiinmarssi alkoi ja siksi väestölukuja pyrittiin paisuttelemaan mahdollisimman suuriksi (poliittisen painovoiman saamiseksi).

H. ”Holokaustista selvinneiden” määrä. Israelilainen professori Sergio DellaPergola ilmoitti maailman juutalaisia koskeneessa väestötieteellisessä tutkimuksessaan vuonna 2003, että ”holokaustista selvinneitä” (holocaust survivors) oli elossa vielä 1,092 miljoonaa. Koska keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä oli vuonna 1945 (sodan päättyessä) USA:ssa 66 vuotta, Isossa-Britanniassa 65 vuotta ja Neuvostoliitossa 57 vuotta, juutalaisten kohdalla sen voidaan olettaa olleen näiden puolivälissä, koska heitä oli Neuvostoliitossa, Euroopassa ja Amerikassa, siis noin 61,5 vuotta. Koska kuitenkin sodan jälkeen juutalaiset olivat ”uhrikansana” etuoikeutetussa asemassa, heidän keskimääräiseksi odotettavissa olevaksi eliniäkseen vuonna 1945 voidaan arvioida 63,5 vuotta.

Vuoden 2003 alkuun sodan lopusta oli kulunut 57,5 vuotta, joten vuonna 1945 elossa olleista juutalaisista oli elossa vuonna 2003 (63,5-57,5)/63,5 eli 6/63,5. Koska tuo 6/63,5 oli 1,092 miljoonaa, niin silloin vuonna 1945 elossa olleiden ”holokaustista selvinneiden” määrä on ollut 11,56 miljoonaa. Tällainen ”holokaustista selvinneiden” määrä vuonna 1945 luonnollisesti sulkee pois holokaustin tapahtumisen.

I. Holokaustikorvausten hakijat. Sodan jälkeen Saksalta on hakenut korvauksia sodanaikaisista kärsimyksistä 4,4 miljoonaa ihmistä, joista lähes kaikki juutalaisia. Kuten yllä todettiin, Hitlerin vaikutusalueella oli sodan aikana maksimissaan vain 3,5 miljoonaa juutalaista. Koska suurin piirtein kaikki olivat elossa sodan jälkeen hakemassa korvauksia, holokaustia ei ole voinut tapahtua.

J. Punaisen ristin luvut. Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean (Arolsen) 1.1.1993 antaman ilmoituksen mukaan toisen maailmansodan aikana 15 keskitysleirissä (puuttuu Belzec, Chelmno, Sobibor, Treblinka ja ghetot) oli dokumentoituja kuolemia 296 081 (mukana kaikki kuolinsyyt; tärkeimpänä epidemiat), näistä ehkä puolet juutalaisia. Germar Rudolfin mukaan todellinen määrä lienee noin puoli miljoonaa, puolet juutalaisia (Dissecting the Holocaust, s. 212-213). Rudolfin teksti kokonaisuudessaan (ko. kohta lopussa):

http://vho.org/GB/Books/dth/fndstats.html

Alfred Schickel kirjoittaa yllä mainitussa artikkelissaan, että 31.12.1974 mennessä Arolsen olisi vahvistanut Kolmannen valtakunnan KAIKISTA (sekä Saksan että Puolan maaperällä sijainneista) keskitysleireistä yhteensä 351 760 kuolemantapausta (näistä tietenkin vain osa juutalaisia). Ehkä vuoden 1974 jälkeen laskentatapa on muuttunut. Mitä Saksan maaperällä olleisiin keskitysleireihin tulee, niin vuonna 1960

Institut für Zeitgeschichte (englanniksi TÄÄLLÄ) ilmoitti, ettei niissä oltu tapettu ihmisiä kaasulla. Oletettujen ”kaasulla tappamisten” on väitetty tapahtuneen Puolan maaperällä sijainneissa leireissä.

Vuonna 1956 Kansainvälinen Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisen maailmansodan aikana juutalaisia kuoli 300 000 kaikki kuolinsyyt mukaan lukien.

Muita kansoja kuoli toisen maailmansodan aikana paljon enemmän, joten juutalaiset olivat sodan aikana kaikkein turvatuin kansanryhmä. Heillä oli leireissä majoitus, ravinto, työ, terveydenhuolto, turvallisuus, jopa mahdollisuus opiskella ja kouluttautua ammatteihin, kun samaan aikaan saksalaisia miehiä kuoli miljoonittain rintamilla ja saksalaisia naisia ja lapsia noin miljoona laajoissa saksalaisten kaupunkien ilmapommituksissa.

K. Auschwitzin kuolinkirjat. Neuvostoliiton v. 1989 julkistamien Auschwitzin kuolinkirjojen mukaan Auschwitzissa kuoli vuoden 1944 alkuun mennessä (vuosi 1944 ja tammikuu 1945 puuttuvat) n. 69 000 ihmistä kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (sodan aikana yhteensä siis ehkä reilut 100 000), ei 1,1-1,5 miljoonaa kaasutuksiin, kuten nykyisin väitetään (aiemmin väitettiin neljä miljoonaa).

L. Wilhelm Höttl ja hänen ”kuusi miljoonaansa” vaipuvat unholaan. Kuten yllä World Almanac -kohdassa todettiin, luku ”kuusi miljoonaa” tuli viralliseksi Nürnbergin oikeudenkäynnissä Wilhelm Höttlin valaehtoisen lausunnon perusteella. Höttl kuitenkin on ilmoittanut tietävänsä, ettei luku ”kuusi miljoonaa” pidä paikkaansa. Eräässä kirjeessään hän kirjoitti v. 1996 ”kuuden miljoonan luvusta” (klikkaa TÄSTÄ):

Dass diese nicht zutreffend ist, weiss ich schon lange.

Suomeksi: Olen tiennyt jo kauan, ettei se pidä paikkaansa.

II Juutalaiset pyrittiin pitämään hengissä.

Saksan leireissä ja ghetoissa raivosi täiden välityksellä leviävä ja hyvin tappava pilkkukuume, joka niitti satoa niin leirien ja ghettojen asukkien kuin saksalaisten itsensä keskuudessa. Saksa tarvitsi ehdottomasti uhanalaisessa tilanteessaan kaiken mahdollisen juutalaistyövoiman tehtaisiinsa; leirithän olivat työleirejä, idässä lisäksi transitleirejä (juutalaisia siirrettiin itään). Siksi, inhimillisten näkökohtien lisäksi, kuolleisuuden vähentämisestä ja pilkkukuumeen vastaisista toimista tuli äärettömän tärkeitä.

Reichsführer-SS Heinrich Himmler reagoi tietoonsa tulleisiin lukuisiin kuolemiin keskitysleireissä kirjoittamalla 16.12.1942 kiireellisen kirjeen SS:n taloushallinnollisen keskusviraston (WVHA:n) päällikölle Oswald Pohlille:

On ehdottomasti ryhdyttävä toimenpiteisiin kuolleisuuden vähentämiseksi keskitysleireissä parantamalla ravitsemusta ja, mikäli mahdollista ja tarpeellista, työoloja. Leirien komentajat asetetaan henkilökohtaiseen vastuuseen tästä (facsimile painettu teoksessa ”Obozy hitlerowskie na ziemiach polskich 1939-1945”. Panstwowe Wydawnictwo Naukowe, Varsova 1979, s. 135-136);

http://www.vho.org/GB/Books/dth/fndWeber.html (kohta 1.4).

Tämän seurauksena Pohlin alainen, keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö (leirien komentajien suora esimies) Richard Glücks, lähetti 28.12.1942 keskitysleirien lääkäreille (ja kopiona tiedoksi leirien komentajille) salaisen direktiivin (ohjekirjeen), jossa todetaan aluksi, että viimeaikaisissa kuljetuksissa eri leireihin 136 000 tulijasta noin 70 000 oli kuollut ja ettei sellaisen kuolleisuuden vallitessa koskaan päästä Reichsführer-SS:n (Himmlerin) vaatimiin leirivahvuuksiin. Kirje jatkuu:

Leirien lääkäreiden on kaikin käytettävissä olevin keinoin alennettava kuolleisuutta eri leireissä. Paras keskitysleirilääkäri ei ole se, joka uskoo, että hänen täytyy pitää yllä tarpeetonta ankaruutta, vaan se, joka opastamalla ja keskustelemalla pitää eri työtyhmien työkyvyn korkeimmalla mahdollisella tasolla. Keskitysleirien lääkäreiden tulee entistä useammin valvoa vankien ravinnonsaantia ja yhteistyössä hallintoelinten kanssa tehdä parannusehdotuksia leirien komentajille. Nämä eivät kuitenkaan saa jäädä vain paperille, vaan leirien lääkäreiden tulee valvoa niitä säännöllisesti. Lisäksi leirien lääkäreiden on huolehdittava siitä, että työoloja eri työpaikoissa parannetaan mahdollisimman paljon. Sen vuoksi on tarpeellista, että leirien lääkärit tarkastavat työpaikat paikan päällä ja hankkivat tietoa työolosuhteista. Reichsführer SS (Himmler) on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti alennettava (Nürnberg-dokumentti PS-2171, liite 2; NC&A red series, Vol. 4, s. 833-834).

Glücks antoi pontta asialle huomauttamalla keskitysleirien komentajille 20.1.1943:

Kuten olen jo tähdentänyt, keskitysleirien kuolleisuutta on alennettava kaikin mahdollisin keinoin (Nürnberg-dokumentti NO-1523; NMT green series, Vol. 5, s. 372-373).

Lokakuun 26. päivänä 1943 suurimpien leirien komentajille antamassaan salaisessa käskyssä Pohl määräsi erityistoimenpiteitä sen varmistamiseksi, että internoitujen terveys ja tuottavuus säilyvät (Bundesarchiv, Koblenz, Bestand SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt. Signatur NS 3/386). Jokaisen komentajan, hän kirjoitti, tuli henkilökohtaisesti huolehtia siitä, että tämä direktiivi tulee hänen leirinsä johtavan hallintoviranomaisen ja leirin ylilääkärin tietoon, joiden tuli antaa kuittaus sen saamisesta. Kopio määräyksestä tuli lähettää Himmlerille.

Pohlin direktiivi alkoi painottamalla leirien tärkeyttä sotaponnisteluissa:

Kahden viime vuoden aikana tekemämme työn ansiosta keskitysleirit ovat nyt ratkaisevan tärkeä tekijä asetuotannossa. Tyhjästä olemme rakentaneet vertaansa vailla olevat asetehtaat.

Aikaisempina vuosina, silloisen kasvatuksellisen ja kuntouttavan tarkoitusperän vallitessa, ei ollut tärkeää, tekivätkö vangit tuottavaa työtä. Nyt kuitenkin vankien työtuotanto on tärkeä, ja kaikki komentajien, virkamiesten ja lääkäreiden toimenpiteet tulee suunnata ennen kaikkea vankien terveyden ja tuottavuuden ylläpitämiseen.

[- -]

Tässä suhteessa seuraavat asiat ovat tärkeitä:

1. Työntekoon sopiva ja tarkoituksenmukainen ravinto.

2. Sopiva ja tarkoituksenmukainen vaatetus.

3. Kaikkien luonnollisten keinojen käyttäminen hyvän terveydentilan ylläpitämiseksi.

4. Kaiken tarpeettoman ponnistelun välttäminen, ellei tuottavuuden ylläpitäminen suoraan vaadi sellaista.

Sitten Pohl mainitsi joitakin erikoistoimenpiteitä vankien terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi:

Keskipäivän lounaan tulee koostua – ei laihasta sopasta, vaan kiinteistä, tukevista ruoista.

Lisäruoan ottamiseen on kannustettava.

Ateriointi ja kunnollinen ruoansulatus vaativat lepoa. Sen vuoksi aterioiden aikana tulisi olla riittäviä lepotaukoja. Ei tarpeettomia marsseja. Ruoka tulee tuoda ihmisten luo, ei ihmisiä ruoan luo.

Lämpimän ruoan lisäksi vaatetusta tarvitaan pitämään keho lämpimänä ja suojaamaan sitä kylmältä. Tämä on erityisen tärkeää niiden vankien kohdalla, jotka työskentelevät ulkona.

Tulee huolehtia siitä, että yöaikaan saadaan ainakin seitsemän kahdeksan tunnin häiriötön uni.

Nimenhuudot tulee pitää niin lyhyinä kuin mahdollista.

Pohl mainitsi myös, että sairaiden vankien tuli sairaaloissa saada erikoisruokavalio heidän terveytensä palauttamiseksi ja että hyvästä työstä ja hyödyllisistä ehdotuksista vankeja tuli palkita bonuksilla.

Vaikka tällaisia toimenpiteitä ei aina toteutettu niin kuin oli määrätty, nämä korkea tason direktiivit eivät jääneet ilman vaikutusta.

Pohl raportoi Himmlerille syyskuussa 1943, että leirien kuukausittainen kuolleisuus oli laskenut kesän ja syksyn 1942 noin kymmenestä prosentista elokuun 1943 noin kolmeen prosenttiin. Hän totesi:

Kuolleisuuden väheneminen johtuu pääasiassa siitä, että pitkään vaaditut hygieeniset toimenpiteet on nyt suoritettu ainakin suurimmaksi osaksi.

Himmler kiitti Pohlia tämän työstä ja ilmaisi uskonsa, että tilanne muuttuu vieläkin paremmaksi, kunhan parempi viemäröinti ja paremmat saniteettitilat saadaan rakennettua. (Nürnberg-dokumentti PS-1469).

Saksalaisten keskitysleirisääntöjen mukaan leireihin tulijoille oli pidettävä perusteellinen lääkärintarkastus, ja jos oli syytä, heidät oli asetettava karanteeniin. Sairaat tulijat täytyi tutkia jo saapumispäivänä, ja tarvittaessa heidät oli ohjattava sairaalaan. Lääkäreiden oli valvottava ravinnonsaantia, ja puutteista tuli ilmoittaa leirin komentajalle. Niille, jotka siirrettiin muihin leireihin, oli pidettävä lääkärintarkastus (Rules and Regulations for the Concentration Camps. Anthology. Inhuman medicine, Vol. 1, Part 1. Warsaw: International Auschwitz Committee 1970, s. 149-151; S. Paskuly [toim.]: Death Dealer, s. 216-217).

Leireissä ei tapettu, niissä yritettiin epätoivoisesti ja suurella vaivalla pelastaa juutalaisten ja muiden internoitujen henki. Zyklon B:tä käytettiin vaatteiden puhdistamiseen täistä. Täiden hävittämiseksi tulijat riisuttiin, suihkutettiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa käsiteltiin Zyklon B:llä. Tämä hyönteismyrkky pelasti lukemattomien juutalaisten hengen.

Ruumiskasat, joita Saksan läntisistä leireistä sodan lopussa löytyi, eivät olleet kaasulla surmattuja vaan niitä, jotka sodan kaoottisina viime kuukausina ylikansoitetuissa läntisissä leireissä (itäisten keskitysleirien asukkeja oli evakuoitu puna-armeijan tieltä länteen turvaan) kuolivat kulkutauteihin, nälkään ja lääkkeiden puutteeseen (joiden syntymistä liittoutuneet suuresti edistivät tuhoamalla Saksan infrastruktuurin) ja joiden ruumiita ei ehditty polttaa. Krematorioiden käyttö oli välttämätöntä epidemioiden hillitsemiseksi.

On väitetty, että työkyvyttömät tuhottiin saksalaisissa keskitysleireissä. Tämä ei pidä paikkaansa. 26.8.1943 WVHA:n virasto D II:n päällikkö Maurer tiedusteli (Auschwitzin komentaja Hössiltä) sähkeitse Auschwitzissa olevien sellaisten työkykyisten juutalaisten (“etupäässä länsijuutalaisten”; “vornehmlich Westjuden”) määrää, jotka voidaan siirtää toisiin keskitysleireihin. Auschwitzista hän sai 29.8.1943 vastauksen, että leirin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä ja että nämä olivat jo työtehtävissä eikä heitä voitu siirtää. Maurer tiedusteli sitten 4.9.1943 vielä kirjeitse Hössiltä, mitä loput 21 500 juutalaista tekevät (kirjeen kopio kirjassa Jüdisches Historisches Institut Warschau [toim.]: “Faschismus-Getto-Massenmord”, 1960, s. 365). Häntä siis ihmetytti työkyvyttömien juutalaisten suuri määrä, ja hän pyysi selvitystä. Maurerin sähke ja kirje seuraavissa osoitteissa:

http://www.ghwk.de/2006-neu/fernschreiben_hoess.jpg

http://www.fpp.co.uk/Auschwitz/images/040943.JPG

Kyseessä ei ollut vain työkykyisten “länsijuutalaisten” luku, sillä Maurer kirjoittaa kirjeessään, että hänen saamansa tiedon mukaan Auschwitzin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä. Toki jos “länsijuutalaisia” ei ollut, Maurerille olisi tarjottu muita työkykyisiä juutalaisia, ilmoittihan hän tarvitsevansa “etupäässä” länsijuutalaisia (jos ei siis länsijuutalaisia niin sitten muita).

SS:n WVHA:n päällikkö Oswald Pohl ilmoitti salaisessa Auschwitzin turvallisuustoimenpiteitä koskevassa raportissaan Heinrich Himmlerille 5.4.1944, että koko Auschwitz-kompleksissa oli 67 000 asukkia, ja näistä 18 000 oli pysyvästi sairaita tai invalideja. Birkenaussa (Auschwitz II:ssa) oli 36 000 asukkia (naisia 21 000, miehiä 15 000), ja näistä ”noin 15 000 on työkyvyttömiä” (Nürnberg-dokumentti NO-021. NMT green series, Vol. 5, s. 384-385). Pohlin kirje seuraavassa osoitteessa:

http://www.mazal.org/NO-series/NO-0021-G02.htm

Auschwitz-Birkenauhun sijoitettiin siis myös sellaisia juutalaisia, jotka eivät kyenneet työhön, ja monet heistä olivat sairaita ja vanhuksia. Tämä oli syy epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen siellä (A. Butz: The Hoax of the Twentieth Century, s. 158 ss.). Työkyvyttömiä – tai ketään muutakaan – ei tuhottu.

III Saksan johdon suunnitelmat.

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – – Ohjelma, jonka mukaan tulee edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) alaisuudessa toimivien elinten kanssa, on edelleen voimassa – – Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.

Virasto lainaa sitten ulkoministeri von Ribbentropia:

.Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin (Hitlerin) muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä

Tämän jälkeen virasto jatkaa:

Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – – Kuljetukset Puolan kuvernementtiin ovat väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi (Nürnberg-dokumentti 2586-J).

On väitetty, että Wannseessa 20.1.1942 suunniteltiin juutalaisten ”kansanmurha.” Wannsee-protokolla kuitenkin sanoo:

Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

a) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta

b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti. [- -]

Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään.

Heydrich sanoo edelleen:

Asianomaisen johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi – – evakuoidut juutalaiset viedään ensin asteittain ns. kauttakulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – – Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – – myöskään sodassa (I maailmansodassa) haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.

Dokumentissa ei puhuta mitään tuhoamisesta.

Wilhelm Stäglichin kirjan der Auschwitz Mythos mukaan pikakirjoittaja Henry Picker merkitsi muistiin Hitlerin yksityisiä keskusteluita (Hitlers Tischgespräche). 27.1.1942 Hitler sanoo:

Juutalaisten täytyy pakata ja häipyä Euroopasta. Menkööt Venäjälle.

Edelleen 24.7.1942 hän sanoo:

Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon.

Vuosien 1942/43 vaihteen tienoilla Hitler kommentoi liittoutuneiden radiolähetyksiä, joissa väitettiin hänen tuhoavan juutalaisia keskitysleireissä:

Todella, juutalaisten tulisi olla minulle kiitollisia, koska en vaadi heiltä muuta kuin hieman kovaa työtä (Irving: Hitler’s War, s. 362).

Eräässä dokumentissa (Himmlerin muistio Hitlerille 25.5.1940; julkaistu VfZ 5 [1957], s. 194) Himmler selväsanaisesti hylkäsi ”minkään kansan fyysisen tuhoamisen epäsaksalaisena ja mahdottomana” (aus innerer Überzeugung als ungermanisch und unmöglich). Hitler piti tätä lausuntoa ”erittäin hyvänä ja oikeana” (Hitlerin lausunnon Himmler oli merkinnyt omiin muistiinpanoihinsa 28.5.1940).

http://www.ns-archiv.de/krieg/untermenschen/himmler-fremdvolk.php%20

Kansallissosialistinen Saksa nimenomaan ei pyrkinyt tuhoamaan ketään fyysisesti! Sen sijaan juutalainen (eli kommunistinen) Neuvostoliitto tietoisesti pyrki tuhoamaan – tappamaan – kokonaisia kansanluokkia, ja juutalaisuus tappoikin kommunismillaan idässä (Neuvostoliitto, Kiina jne.) noin sata miljoonaa ihmistä tieten tahtoen.

IV Saksan johtajat eivät tienneet ”holokaustista” mitään.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyinä olleet saksalaiset johtajat ilmoittivat, etteivät he tienneet mistään juutalaisten tuhoamisohjelmasta sodan aikana.

http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Weberb.html

Göring kiivaasti kiisti tienneensä mistään sellaisesta ohjelmasta:

Ensimmäisen kerran kuulin tällaisista kauheista tuhoamisista vasta täällä Nürnbergissä.

Saksalaisten politiikkana oli hänen mukaansa ollut karkottaa juutalaiset, ei tappaa heitä, ja hän lisäsi, ettei hänen tietääkseen Hitlerillä ollut mitään tuhoamisohjelmaa. Göringin mukaan tuhoamisväitteet eivät ole tosia.

Jodl, todennäköisesti Hitlerin lähin sotilaallinen neuvonantaja, antoi samanlaisen lausunnon:

Voin sanoa vain, täysin tietoisena vastuullisuudestani, etten koskaan kuullut – viittauksena tai kirjoitettuna tai puhuttuna sanana – mistään juutalaisten tuhoamisesta – – Ei minulla koskaan ollut mitään yksityistä tietoa mistään juutalaisten tuhoamisesta. Kunniasanalla, niin varmasti kuin tässä istun, kuulin tällaisista asioista ensimmäisen kerran sodan jälkeen.

Hans Frank, Saksan hallitseman Puolan sodanaikainen kuvernööri, kertoi kuulleensa vain huhupuheita juutalaisten joukkotuhoamisista. Hän kertoi tiedustelleensa huhujen todenperäisyyttä muilta viranomaisilta, myös Hitleriltä, ja sai aina vastaukseksi, etteivät ne olleet totta.

Kaltenbrunner, joka oli täysin tietoinen siitä, että hänet tullaan teloittamaan, vastasi toteamukseen, että todistaja toisensa perään sanoo, että tappamiset kaasukammioissa tapahtuivat hänen käskystään:

Näyttäkää minulle nuo henkilöt tai jokin noista käskyistä. Se on täysin mahdotonta.

Myös Albert Speer sanoi, ettei hän ollut tietoinen mistään tuhoamisohjelmasta.

Hans Lammers sanoi Nürnbergin ”Wilhelmstrasse”-oikeudenkäynnissä, että hän on sitä mieltä, ettei mitään ohjelmaa juutalaisten tuhoamiseksi koskaan ollut. Hän ei tiennyt mistään joukkotuhoamisista.

V Tutkijoiden lausuntoja.

1. Syyskuussa 1944 saksalaiset kutsuivat Punaisen Ristin Auschwitzin-Birkenaun keskitysleiriin, koska liittoutuneiden propaganda julisti, että saksalaiset tuhoavat leireissä juutalaisia myrkkykaasulla. Punaisen Ristin delegaatio sai täysin vapaasti keskustella juutalaisten ja kenen tahansa kanssa, myös leirin yhteyteen majoitettujen englantilaisten sotavankien ja leirissä työssä käyvien vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden kanssa, joita leirissä oli varsinaisten asukkien ja sotarikollisten lisäksi. Nämä ryhmät työskentelivät toistensa yhteydessä, joten he tiesivät toistensa asioista.

Delegaatit tutkivat leirin huolellisesti, eivätkä he havainneet mitään, mikä olisi viitannut kaasutuksiin. He tiedustelivat kaikilta ryhmiltä, myös siviilityöntekijöiltä ja englantilaisilta, tiesivätkö he mitään “moderneista suihkuista”, joissa internoituja kaasutettaisiin ryhmissä, kuten propaganda väitti. Ei kukaan, ei yksikään juutalainen, ei yksikään englantilainen, ei yksikään siviilityöntekijä eikä kukaan muukaan tiennyt sellaisista mitään. Delegaatit eivät löytäneet mitään “kaasukammioita”. Raportissaan he joutuivat toteamaan, ettei Auschwitzissa ole kaasukammioita.

Sodan jälkeen Punainen Risti ja Vatikaani haastattelivat leireillä olleita, eivätkä asukit puhuneet kaasukammioista mitään (Punaisen Ristin dokumentti nro 9925, kesäkuu 1946).

Kolmiosaisessa raportissaan (Geneve, 1947) Punainen Risti toteaa keskitysleireistä: ei ole mitään todisteita kansanmurhasta.

Vuonna 1956 Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisessa maailmansodassa kuoli Euroopassa kaikista syistä (taudit, epidemiat, vanhuus, pommitukset, tappamiset) n. 300 000 juutalaista. Myöhemmin Punainen Risti asetti kuolleille ylärajan: toisessa maailmansodassa ei ole kuollut Euroopassa yli 1-1,5 miljoonaa juutalaista.

Juutalaiset, Vatikaani, Punainen Risti ja saksalaiset eivät tienneet mitään juutalaisten joukkomurhista, koska sellaisia ei tapahtunut. Saksalla oli olemassaolonsa ollessa uhattuna muutakin tekemistä kuin tuhota juutalaisia ja sitten salailla sitä.

2. Prof. Arthur Butz on kirjoittanut kirjan “The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun suurin huijaus”). Esitellessään tätä kirjaa (Christian News Encyclopedia, s. 1093) prof. E. L. Hebden Taylor toteaa mm.:

Butz osoittaa, että useimmat niiden todistajien kertomuksista, jotka väittävät nähneensä kaasutuksia, ovat mielikuvitusta. Pilkkukuume, jota liittoutuneiden toteuttama Saksan huoltoyhteyksien täydellinen tuhoaminen edisti sodan viime päivinä, aiheutti noin miljoonan juutalaisen kuoleman toisessa maailmansodassa. Mitä tulee Zyklon B:hen, se oli tavallinen hyönteismyrkky, jota käytettiin täiden tuhoamiseksi, jotka kantoivat pilkkukuumetta. Auschwitzin “kuolemanhaju” tuli keinokumia valmistavien tehtaiden hydrausprosessista.

Taylor kertoo sitten eräästä TV-keskustelusta, jossa Butz totesi, ettei yksikään löydetty natsidokumentti viittaa tuhoamispolitiikkaan:

Ei ole uskottavaa, että niin valtavaa tuhoamisohjelmaa olisi voitu toteuttaa panematta jotakin paperille. Laaja-alaiset toimet tuottavat väistämättä paperia puhtaasti teknisistä syistä, eivätkä toimenpiteet kulje ilman sitä; insinöörit, rakentajat ja muut ammattimiehet tarvitsevat paperidokumentteja töitään varten. Kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista paperidokumentaatiota kaasukammioiden rakentamisesta juutalaisten tuhoamista varten. Mutta krematorioiden suunnittelusta ja rakentamisesta on olemassa runsaasti tällaisia dokumentteja.

Kun Butzilta kysyttiin, mitä varten krematorioita rakennettiin, hän vastasi:

Niitä käytettiin pilkkukuumetta vastaan.

Fil. tri Austin App kertoo Butzin kirjasta seuraavaa (Christian News Encyclopedia, s. 1096):

Tunnettu tiedemies, apulaisprofessori Arthur Butz, on suunnannut koneenrakennusta ja tietojenkäsittelyoppia koskevan koulutuksensa sen väitteen tutkimiseen, että Kolmas valtakunta olisi suunnitellut ja toimeenpannut Euroopan juutalaisten joukkomurhan. Tri Butz ei spekuloi eikä luota sekundaarisiin lähteisiin, hän analysoi dokumentteja – – Perusteellisen ja objektiivisen tutkimuksensa lopussa Butz sanoo: “Euroopan juutalaisia ei tuhottu eikä Saksa yrittänytkään tuhota heitä. Saksa pakkosiirsi tietyn ihmismäärän, ja nämä ihmiset siirrettiin lopulta uudelleen liittoutuneiden ohjelman mukaisesti. Juutalaiset kärsivät sodan aikana siitä, että heitä kuljetettiin itään ja heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, ja ennen kaikkea he kärsivät paljon olosuhteista, jotka liittyivät Saksan tappioon. Ehkä miljoona heistä kuoli. Jokainen Euroopassa kärsi sodan aikana, etenkin Keski- ja Itä-Euroopan kansat. Ne, jotka kärsivät eniten, olivat häviäjät, saksalaiset (ja itävaltalaiset), jotka menettivät 10 miljoonaa sotilastoimissa, liittoutuneiden pommituksissa, sodanjälkeisessä neuvostoterrorissa, neuvostoliittolaisten toteuttamissa karkotuksissa, joissa heitä karkotettiin kotimaistaan hyvin brutaaleissa olosuhteissa ja kostonhimoisissa miehitystoimissa vuosina 1945-1948″.

Butz sanoo myös, että hänen arvionsa miljoonasta juutalaisuhrista on todennäköisesti liian korkea ja että se pitää sisällään ne, jotka kuolivat vanhuuteen ja sairauteen, ja ne, jotka laillisesti teloitettiin partisaaneina, kuten myös ne, jotka tuhoutuivat Neuvostoliiton vallan alaisuudessa.

“Saksan keskitysleirit olivat sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin niiden olevan, turvallisuus- ja työleirejä, eivät kuolemanleirejä. Saksalaiset Einsatz-joukot, jotka toimivat itärintaman takana, käsittivät n. 3000 miestä, joiden tehtävänä oli kukistaa partisaanit eikä suinkaan teloittaa juutalaisia vain siksi, että olivat juutalaisia.”

App kertoo Butzin myös osoittaneen, ettei mitään tuhoamisohjelmaa ollut olemassa:

Prof. A. R. Butzin “The Hoax of the Twentieth Century” vakuuttaa jokaisen lukijan siitä, että Kolmas valtakunta ei tuhonnut juutalaisia eikä koskaan suunnitellutkaan sellaista. Kuuden miljoonan taru on sodanaikaista kauhupropagandaa.

Earl Denny kertoo eräästä Butzin julkisesta esiintymisestä 21.10.1977 (Spotlight 1.5.1978):

Tri Butz syytti harvinaisessa julkisessa esiintymisessään ihmisten herkkäuskoisuutta siitä, että väite, että “Hitler tappoi 6 miljoonaa juutalaista”, on saanut laajan yleisen hyväksynnän – – Butzin mukaan Nürnbergin oikeudenkäynti oli laiton, se pantiin toimeen ex post facto-lailla ja siksi niillä, jotka pitivät oikeudenkäynnin, ei ollut ennalta tunnustettua tuomiovaltaa. Oikeudenkäynnin henkilötodistuksia ei voi pitää luotettavina niissä laittomissa ja hysteerisissä oloissa, joissa oikeudenkäynti käytiin – – todistuksia voitiin pakottaa eri tavoin. Dokumentit olivat liittoutuneiden, Saksan vihollisten, kontrollissa. Vain sellaisia dokumentteja käytettiin, joita syyttäjäpuoli piti “relevantteina.” Saksalaiset dokumentit eivät puhu mistään tuhoamispolitiikasta. Ne puhuvat “lopullisesta ratkaisusta”, mutta sillä saksalaiset tarkoittivat juutalaisten karkottamista Euroopasta. Vielä Butz sanoo, että Punaisen Ristin raportit eivät pidä yhtä tuhoamistarinan kanssa. Vatikaanin raportitkaan eivät tue sitä. Juutalaisten päiväkirjoissa tai juutalaisneuvostojen raporteissa ei puhuta mistään tuhoamisohjelmasta. Missä siis on todellinen todiste? Butz sanoo, ettei sellaista ole, ja siksi kyseessä on “the Hoax of the Twentieth Century”, “1900-luvun suurin huijaus.”

The Institute for Historical Review esittelee myös Butzin kirjaa ja toteaa, että Butz osoittaa siinä, kuinka sodanjälkeisiä sotarikosoikeudenkäyntejä lavastettiin ja kuinka todisteita tehtiin väärentämällä.

Christian News sanoo 7.5.1990:

Butzin mukaan tuhoaminen on propagandahuijaus. Auschwitz-tarina on “a fabrication constructed of perjury, forgery, distortion of fact and misrepresentation of documents” (”pelkkä valhe, joka koostuu valapattoudesta, väärennöksistä, tosiasioiden vääristelyistä ja asiakirjojen vääristä tulkinnoista”).

3. Juutalainen historioitsija Samuel Gringauz toteaa holokaustin “todistajista”:

Holokaustista “pelastuneiden” muistelmat ja kertomukset ovat miltei pelkkää naurettavaa jaarittelua, kirjoitusmaanista liioittelua, dramaattisten tehokeinojen käyttöä, liiallista mahtipontisuutta, harrastelijamaista filosofointia, teennäistä tunteilua, tarkistamattomien juorujen kertomista, ennakkoluuloa ja yksipuolista hyökkäystä tai puolustelua (Jewish Social Studies, tammikuu 1950, Vol. 12, s. 65).

Niinpä vuonna 1960, kun virallisesti tunnustettiin, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut kaasukammioita tai joukkotuhoamisia, tuhannet näitä koskevat todistukset mitätöitiin, niillä ei ollut mitään arvoa. Laadullisesti samanlaisia ovat “todistukset” Puolan maaperällä olleiden leirien suhteen.

4. Auschwitz-oikeudenkäynnin (Frankfurtissa 1960-luvulla) jälkeen oikeus valitti lausunnossaan:

Oikeudelta puuttuivat lähes kaikki keinot, joita normaalisti käytetään murhaoikeudenkäynneissä kuvan saamiseksi siitä, mitä tosiasiallisesti tapahtui. Ei ollut uhrien ruumiita, ei ruumiinavauksia, ei asiantuntijoiden lausuntoja kuoleman syystä ja ajankohdasta, ei johtolankoja murhaajista, ei murha-aseita jne.

Oikeus siis virallisesti sanoo, ettei Auschwitzissa ollut kaasukammioita (murha-aseita) ja ettei saksalaisten syyllisyydestä ole mitään viitteitä (”johtolankoja”).

5. K. C. Gleason sanoo (Journal of Historical Review, talvi 1984), että informaatio, joka koski juutalaisten massatuhoamista toisessa maailmansodassa, ymmärrettiin lännessä sodan aikana pelkäksi kauhupropagandaksi.

Liittoutuneiden johto ei suhtautunut siihen vakavasti eikä myöskään liittoutuneiden tiedustelu; ei Amerikan yleisö eikä Englannin yleisö; eivät Amerikan juutalaiset eivätkä edes Euroopan juutalaiset – – Massiivinen ja perusteellinen mutta vähän luettu v. 1981 julkaistu tutkimus Britannian sodanaikaisesta tiedustelusta, “the British Intelligence in the Second World War”, tukee vahvasti käsitystä, etteivät brittiläiset yhdistäneet sitä, mikä osoittautui satunnaisiksi juutalaisten ampumisiksi, mihinkään massamurhaan – – Ja eräs entinen OSS:n (Office of Strategic Services, USA) agentti, joka toimi Euroopassa, antoi hiljattain seuraavan lausunnon: “OSS sai ennalta tiedon saksalaisten suihkukoneiden kehittämisestä, natsien yrityksestä kehittää ydinase, V-1 ja V-2 ohjuksia koskevista salaisuuksista ja Hitleriä vastaan suunnatusta salaliitosta”. Nämä olivat hyvin salaisia asioita Kolmannessa valtakunnassa. Vaikka OSS olisi saanut vain sanallista informaatiota suunnitellusta juutalaisten teurastuksesta, tiedon siitä pitäisi löytyä monista sodanajan Euroopan tiedusteluraporteista. Sitä ei löydy. On päinvastoin aivan selvää, ettei amerikkalaisten agenttien raporteissa ole minkäänlaista mainintaa Euroopan juutalaisten tuhoamista koskevista kertomuksista tai uskoa sellaisiin. Jos huhut tuhoamisesta, jonka sanottiin olevan yleistä leireissä, olisivat olleet uskottavia, agenttien raporteista olisi pitänyt ilmetä shokki ja huoli. Toki leirien työntekijöiden määrän äkillinen pienentyminen olisi loogisesti herättänyt epäilyjä heidän hävittämisestään. OSS kuitenkin sai paljon tietoa keskitysleirien roolista Saksan sotaponnisteluissa; itse asiassa se tuli siihen tulokseen, että todistusaineisto Saksan syyttämiseksi tuhoamisohjelmasta on riittämätön.

Euroopan vallattujen kaupunkien juutalaisneuvostoilla ei ollut mitään vihiä mistään saksalaisista suunnitelmista tuhota heidän väkensä fyysisesti. Ja näin asia oli kaikkialla natsien valtaamassa Euroopassa. Ranskan, Hollannin, Tanskan, Kreikan, Unkarin ja muiden maiden juutalaiset käyttäytyivät tavalla, joka osoitti epäuskoa tähän sen ajan mielikuvitukselliseen juoruun. Kaikkein dramaattisin todistus – jopa todiste – siitä, että nämä väitteet hylättiin yleisesti, on kuitenkin se yksinkertainen tosiasia, että läpi sodan juutalaiset nousivat vastarintaa tekemättä “uudelleensijoitusjuniin”.

Amerikan ja muiden liittoutuneisiin kuuluneiden maiden juutalaisjärjestöt osoittivat samanlaista haluttomuutta suhtautua vakavasti tarinoihin, joita virtasi “vanhasta maasta”. Kyllä, useimmat olivat nähneet lehtikirjoituksia natsien juutalaisia kohtaan harjoittamista julmuuksista, ja kyllä, miehityksen alaisuudessa elävien sukulaisten sana vahvisti, että juutalaisten olot olivat ankarat. Kuitenkaan millään hetkellä amerikkalaiset tai brittiläiset juutalaiset eivät lähteneet mihinkään suureen, jatkuvaan ja yhtenäiseen yritykseen pelastaa heidät tai edes ryhtyneet protestoimaan.

6. Juutalainen holokaustitutkimuksen ”kuningas” Raul Hilberg myönsi Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985, ettei yksikään tieteellinen tutkimus ole koskaan todistanut natsien kaasukammioiden olemassaoloa.

7. Joitakin otteita kokoelmateoksesta Germar Rudolf (toim.): ”Dissecting the Holocaust”; Rudolf kertoo sivulla 37:

Omassa luvussaan ilmakuvien ammattitulkitsija John Clive Ball esittää tärkeimmät ilmakuvat Treblinkasta, Babi Jarista ja Auschwitz-Birkenausta ja osoittaa, ettei väitteitä joukkotuhoamisista näissä paikoissa voida ilmakuvista vahvistaa, vieläpä, että ilmakuvat suurimmaksi osaksi osoittavat ne vääriksi.

John Clive Ball sanoo myöhemmin itse (s. 282):

Tähän mennessä yksikään ilmakuva ei vahvista väitettyä juutalaisten joukkomurhaa missään Saksan miehittämän Euroopan kolkassa toisen maailmansodan aikana. Lisäksi ilmakuva-analyysi osoittaa vääräksi väitteen, että “natsit” olisivat tahtoneet mihinkään aikaan pitää tapahtumat väitetyissä tuhoamisleireissä salassa. Monissa tapauksissa ilmakuvat osoittavat selvästi, että joitakin tapahtumia, joista silminnäkijät ovat todistaneet, sellaisia kuin Unkarin juutalaisten hävitystä tai Babi Jarin massateloituksia, ei itse asiassa lainkaan tapahtunut.

8. Silminnäkijätodistusten arvioinnin asiantuntija prof. Elisabeth Loftus (itse juutalainen) sanoo niistä:

Kaikista todistuskategorioista nämä ovat kaikkein epäluotettavimpia maailmanlaajasta mediamainonnasta ja holokaustiaihetta ympäröivästä erittäin latautuneesta ilmapiiristä johtuen.

9. Germar Rudolf:

Niiden rakennusten tutkimus, joita on väitetty käytetyn massakaasutuksiin, on osoittanut, ettei Auschwitzin väitetyissä “pääkaasukammioissa” – pääleirin krematorion ruumishuoneessa ja krematorioiden II ja III ruumishuoneissa – ole havaittavissa, mistä tai millä myrkkykaasua olisi tuotu sisään. Reiät, jotka nykyisin katossa näkyvät, on lisätty sinne sodan jälkeen. Jos tätä havaintoa ei kumota, tämä yksin tekee massakaasutukset täysin mahdottomiksi.

10. Tohtori William B. Lindsey, joka on toiminut 33 vuotta tutkijakemistinä Dupont-yhtiössä, todisti vuoden 1985 oikeusjutussa, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Tutkittuaan huolellisesti paikan päällä Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin “kaasukammiot” hän ilmoitti:

Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei ketään tapettu tieten tahtoen tai tarkoituksellisesti Zyklon B:llä tällä tavalla. Pidän sitä täysin mahdottomana (The Globe and Mail, 12.2.1985, s. M3).

11. Fil. tri, prof. (LaSalle College, USA) Austin App kuvaa sodanjälkeisiä tapahtumia omaelämäkertateoksessaan “German-American Voice for Truth and Justice”. Hänen mukaansa todellinen holokausti oli saksalaisten joukkomurhaamiset sodan jälkeen. Nämä ovat todellisia päinvastoin kuin juutalaisten valeholokausti. Sivulla 262 App kertoo, että puolalaiset ja neuvostoliittolaiset karkottivat Sleesiasta, Tsekkoslovakian sudeettialueelta ja Baltiasta 15 miljoonaa saksalaista, joista 2,5 miljoonaa murhattiin matkalla. Heidät myös ryöstettiin ja raiskattiin massaraiskauksissa. Jaltalla ja Potsdamissa Amerikan presidentit, Stalin, Churchill ja Attlee antoivat tähän valtuutuksen. Saksalaisia on kohdeltu sodan jälkeen kuin heillä ei olisi mitään oikeuksia. Heidät on jopa pakotettu rankaisemaan niitä, jotka kieltävät holokaustin, vaikka mitään holokaustia ei ollut. He siis rankaisevat oman valheellisen nöyryytyksensä kieltämisestä, mikä on absurdia.

App sanoo, että 6 miljoonan juutalaisholokausti on historian röyhkein valhe. Kaikkialla vallitsee germanofobinen epärehellisyys.

12. Juutalainen Joseph Burg sanoo, että holokausti on “hirvittävä valhe.” Paul Rassinier sanoo: “Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.” Arthur Butz sanoo, että holokausti on “1900-luvun suurin huijaus.” Prof. Robert Faurisson sanoo, että holokausti on “historiallinen valhe.”

VI Todistajien lausuntoja.

1. Saksalainen sotilas Thies Christophersen, joka on kirjoittanut kirjan ”Auschwitz. Truth or Lie” (1973), oli kumiteollisuuteen (Auschwitzissa valmistettiin tekokumia) liittyvän tutkimusryhmän mukana Auschwitzissa koko vuoden 1944. Hän kirjoittaa kirjassaan:

Olin Auschwitzissa tammikuusta joulukuuhun 1944. Sodan jälkeen kuulin väitteitä juutalaisten joukkomurhista ja olin hyvin hämmästynyt. Huolimatta kaikista annetuista todistuksista ja median raporteista tiedän, ettei sellaisia kauheuksia koskaan tapahtunut – – Ihmettelin, kuinka nopeasti ihmiset olivat halukkaita hyväksymään ja uskomaan tarinoita näistä joukkokaasutuksista ilman minkäänlaista vastarintaa – – Koko aikana, jonka olin Auschwitzissa, en havainnut mitään, mikä olisi vähäisimmässäkään määrin viitannut mihinkään joukkomurhiin kaasukammioissa.

Christophersenin vaimo sai vapaasti tulla leiriin, joten siellä ei ollut mitään salattavaa. Myös hänen äitinsä kävi kesällä 1944 leirissä. Muidenkin siviilityöntekijöiden sukulaiset saivat vapaasti tulla leiriin. Asukkeja kohdeltiin hyvin, ja jos oli hyvä käytös, saattoi päästä jopa bordelliin. Kerran viikossa internoiduille järjestettiin elokuvaesityksiä. Myös jumalanpalveluksia järjestettiin, ja internoidut harrastivat teatteria ja esittivät näytelmiä. Kesällä 1944 Christophersen kävi kuuntelemassa tohtori Mengelen pitämää tieteellistä esitelmää (sellaisiakin siis järjestettiin!). Syyskuussa 1944 hän näki, kuinka Punaisen Ristin tutkimusryhmä sai vapaasti tutkia Auschwitz-Birkenaun leirin. Christophersen jopa havaitsi, että monet internoidut rukoilivat Saksan voittoa!

Kerran SS-vartija potkaisi erästä naistyöntekijää, ja Christophersen ryhtyi nuhtelemaan potkaisijaa. Tämä sanoi, että nainen oli sanonut häntä ”natsisiaksi”, mutta vartija oli ensin loukannut naista. Christophersen teki ilmoituksen vartijan käytöksestä, ja tämä lähetettiin rangaistuspataljoonaan Danzigiin. Tämä nosti suuresti Christophersenin suosiota leiriläisten keskuudessa.

Sodan jälkeen Christophersen luki ruotsalaisen Einar Åbergin laskelmia, joissa todetaan, että v. 1938 maailmassa oli 15 688 259 juutalaista (World Almanac of American Jewish Committee) ja vuonna 1948 the New York Timesin mukaan 18,7 miljoonaa. Jos kuusi miljoonaa tuhoutui, niin hän ihmetteli, oliko väkiluvun mahdollista nousta 10 vuodessa 9,7 miljoonasta 18,7 miljoonaan. Siksi hän alkoi tutkia asiaa ja kirjoitti kirjan. Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 hän todistajana kutsui kaasukammioväitteitä ”huijaukseksi.” Christophersen ihmettelee suuresti, miksi saksalaiset uskovat näihin väitettyihin joukkomurhiin.

2. Wilhelm Stäglich (tuomari; kirjoittanut kirjan Der Auschwitz Mythos, 1979) kuului Auschwitzin lähistöllä sijainneisiin ilmatorjuntajoukkoihin (suojasivat tehtaita, joissa leirin internoidut työskentelivät). Tehtäviensä vuoksi hän joutui vuoden 1944 heinä-syyskuussa käymään leirissä useita kertoja. Hän ei havainnut mitään kaasutuksiin viittaavaa ja sanoo, että leiri oli hyvin hoidettu ja hyvin organisoitu, ja hän näki siellä lukuisia työpajoja. Asukkaita ei kohdeltu huonosti. Stäglich toteaa, että Auschwitzissa tapahtuneeksi väitetystä joukkotuhoamisesta ei ole pienintäkään todistetta. Hän on myös osoittanut lukuisia “todistuksia” epäluotettaviksi (kuvaa mm. erään korulavastuksen).

3. Auschwitzin viimeinen päällikkö (1944 alusta lähtien) Richard Baer on tietenkin avaintodistaja. Häntä ei saatu perääntymään väitteestään, että koko sinä aikana, jonka hän oli Auschwitzissa, hän ei nähnyt kaasukammioita eikä tiennyt mitään sellaisten olemassaolosta. Baer pidätettiin joulukuussa 1960, ja hän kuoli äkillisesti 17.6.1963 tutkintovankeudessa (51-vuotiaana), juuri ennen Auschwitz-oikeudenkäynnin alkua Frankfurtissa. Kaksi viikkoa tätä ennen hän oli saanut lääkärinlausunnon, jossa hänet todettiin terveeksi. Baerilta 2,5 vuoden aikana saatuja lausuntoja ei luettu oikeudenkäynnissä, koska hän kielsi kaasukammiot. On olemassa vahvoja viitteitä siitä, että Baer myrkytettiin kuoliaaksi vankilassa.

4. Kirjan “The Holocaust Story and The Lies of Ulysses” tekijä (kirja on koottu hänen teoksistaan) ranskalainen Paul Rassinier (k. 1967) oli natsien vastustaja, pasifisti, sosialisti ja juutalaisia puolustava historioitsija ja maantieteen opettaja. Hän oli vankina Buchenwaldin keskitysleirissä ja sen sivuleirissä Dorassa lokakuusta 1943 lähtien sodan loppuun. Keskitysleiriin hän joutui vastarintatoimintansa vuoksi.

Kun Rassinier sodan jälkeen kuljetettiin Saksasta Ranskaan, hän oli fyysisesti niin heikko, että hänet täytyi kotiuttaa paareilla. Sodan jälkeen hän ei totuuden rakastajana voinut sietää keskitysleireistä kerrottuja valheita, esim. väitteitä myrkkykaasulla tappamisista, ja siksi hän alkoi tutkia asiaa. Tutkimustensa tuloksen hän tiivistää näin:

Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.

Keskitysleirissä ollessaan hän ei koskaan nähnyt mitään “kaasukammioita”, ja myöhemmin hän tutkimustensa perusteella tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei missään muussakaan keskitysleirissä ollut kaasukammioita.

Ensin Rassinier kirjoitti pienen kirjasen, jossa hän torjui kaasukammiovalheen. Tällöin holokaustitahot alkoivat vainota häntä, koska hän uskalsi (!) vastustaa heidän väitteitään. Hän julkaisi sitten uuden kirjan ja sitten vielä yhden. Lopulta hänen vastustajansa myönsivät v. 1960, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut kaasukammioita (he sanoivat, että niitä oli vain Puolan maaperällä olleissa leireissä). Mutta jos kaikki todistukset ja tunnustukset Saksan maaperällä olevien “kaasukammioiden” suhteen olivat vääriä eivätkä väitetyt “kaasukammiorakennukset” olleet sitä mitä väitettiin, mikä sitten osoitti Puolan maaperällä olevat “kaasukammiot” todellisiksi? Hän jatkoi tutkimus- ja julkaisutyötään ja jopa tarjoutui puolustuksen todistajaksi joissakin sotarikosoikeudenkäynneissä. Elämänsä loppupuolella Rassinier kirjoitti kaksi kirjoitusta, joissa hän tuomitsi Auschwitz-oikeudenkäynnin ja Jerusalemissa pidetyn Eichmann-oikeudenkäynnin.

IHR:n (The Institute for Historical Review) johtaja Mark Weber kertoo Rassinierista, että tämä on holokaustirevisionismin veteraani (revisionismi tarkoittaa “tarkistamista”; holokaustirevisionismi pyrkii siis oikaisemaan ”holokaustia” koskevaa historiankirjoitusta totuudenmukaiseksi);

On vaikea kuvitella kellään olevan suurempaa moraalista auktoriteettia haastaa holokaustiteoria – - Muut ovat rakentaneet Rassinierin laskemalle perustalle (Christian News Encyclopedia, s. 2909).

Wilhelm Stäglich kertoo Rassinierista, että omista kokemuksistaan huolimatta tämä historioitsijana hylkäsi sodanjälkeisen keskitysleirikirjallisuuden “pidäkkeettömän liioittelun”. Rassinier mm. kertoi entisestä keskitysleiritoveristaan pappi Renardista. Renard oli kirjoittanut Buchenwald-kertomuksessaan:

Näin tuhansien ja taas tuhansien menevän suihkuihin, joista virtasi veden sijasta kaasu.

Kun Rassinier sitten alkuvuodesta 1947 kertoi tälle, ettei Buchenwaldissa ensinkään ollut kaasukammioita, kuten jokaisen tämän leirin internoidun on täytynyt tietää, Renard vastasi:

Aivan, mutta tämä on kuvaannollista puhetta, ja koska näitä asioita tapahtui jossakin, ei asialla ole väliä.

Stäglich toteaa:

Jos tämä pappismies, jolle totuudenrakkauden olisi tullut olla mitä arvokkain asia, häpeämättömästi kohteli totuutta tuollaisella kevytmielisyydellä ja uskoi, että hän saattoi esittää sellaista, minkä tiesi valheeksi, “kuvaannollisena puheena” vain siksi, että se vastasi senaikaisia huhuja, niin mitä on ajateltava muista “kaasutusten” todistajista, joista useimmat eivät yltäneet papin tasolle älykkyyden tai moraalisten edellytysten suhteen?

Christian News 7.5.1990 kertoo:

Rassinier paljasti monen “holokaustista pelastuneen” valheet. Rassinier kirjoittaa: “Mitä lukuihin tulee, todistajat ovat sanoneet ja kirjoittaneet täysin mahdottomia asioita. Mitä tulee surmaamistapoihin, asia on samoin. Keskitysleirikirjallisuus kokonaisuudessaan on pahantahtoisten juorujen ristiriitainen kokoelma.”

Pierre Hofstetter kirjoittaa Rassinierin kirjan johdannossa:

Paul Rassinierin väitteet, ettei natseilla ollut suunnitelmaa suorittaa juutalaisten kansanmurhaa, ettei ollut mitään virallisesti päätettyä “kaasulla tuhoamista” ja ettei natsien käsissä kuollut kuutta miljoonaa juutalaista, ovat tietenkin harmittaneet “hovihistorioitsijoita”, tavanneet heidät niin sanoakseni käsi keksipurkissa heidän epärehellisessä tieteellisyydessään, kuten myös koko sionistista valtaryhmää, joka on rakentanut Israelin valtion “kuuden miljoonan myytin” varaan.

Sodan jälkeen Paul Rassinier valittiin Ranskan Kansalliskokoukseen, jossa hän heikon terveytensä vuoksi ehti toimia vain vuoden. Vastarintatoimintansa vuoksi hänelle myönnettiin Ranskan korkein kunniamerkki.

5. Juutalainen rabbi Josef G. Burg (= Ginsburg) todisti 81-vuotiaana Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). Christian News (CN) 7.5.1990 kertoo hänestä seuraavaa (s. 12):

Burg oli romanianjuutalainen Talmudin tutkija. Vuonna 1941 natsit siirsivät hänet ja hänen perheensä juutalaisreservaattiin Ukrainaan. Siellä heidät ja muut juutalaiset jätettiin oman onnensa nojaan, ja monet heistä menehtyivät. Burg toteaa: “Auschwitzissa ja muissa keskitysleireissä olevilla juutalaisilla oli paremmat oltavat, koska heille annettiin ravinto, asunto ja heistä pidettiin huolta.”

Heti sodan päätyttyä v. 1945 Burg tutki Auschwitzin ja Majdanekin leirit ja etsi erityisesti kaasukammioita, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Burg oli vakuuttunut, että jatkuva holokaustimyytin julistaminen aiheuttaa yhä enenevässä määrin vihaa juutalaisia kohtaan. Hän sanoi:

Tarkoitukseni on saada aikaan sovinto saksalaisten ja juutalaisten välille. Nykyisinkin on sionisteja, jotka toimivat juutalaisten etuja vastaan, mutta vain harva juutalainen tietää tätä.

Burg oli päässyt perehtymään asiaan myös seuraamalla Nürnberg-oikeudenkäyntiä.

Todistuksessaan Burg sanoi, että syy siihen, että hän oli tullut todistamaan, oli se, että hän tahtoi osoittaa, että juutalaisten joukossa on sellaisia, jotka eivät katso saksalaisten syyllistyneen mihinkään holokaustiin. Hän sanoi edelleen, ettei ollut olemassa suunnitelmaa eikä määräystä tuhota juutalaisia ja ettei yksikään juutalainen kuollut kaasukammiossa. Hän ilmoitti ehdottomasti kiistävänsä niiden juutalaisten valaehtoiset todistukset, jotka väittävät, että juutalaisia heitettiin palaviin uuneihin elävinä. Hän totesi, että senlaatuiset todistukset olisivat mahdottomia rabbioikeusistuinten edessä, mutta normaalissa (pakana-)oikeudessa sellaiset todistukset ovat mahdollisia, koska vala, joka niissä rutiininomaisesti annetaan, ei ensinkään sido juutalaisia. Burg sanoi, että sionistien asenne perustuu Ben Gurionin julistukseen:

Koko maailma on Israelia vastaan, siksi kaikkien israelilaisten täytyy olla koko maailmaa vastaan.

Burg oli tutkinut asioita monta vuotta, ja Zündel-oikeudenkäynnissä häneltä kysyttiin:

Uskotteko, että saksalaiset tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista II maailmansodassa?

Hän vastasi:

En.

Sitten häneltä kysyttiin:

Oliko olemassa suunnitelma likvidoida juutalaiset vain siksi, että natsi-Saksassa oli juutalaisia 1933-1945?

Hän vastasi jälleen:

Ei.

Kysymys:

Oliko Auschwitzissa, Majdanekissa tai jossakin muussa saksalaisten “tuhoamisleirissä” kaasukammioita juutalaisten tuhoamiseksi?

Hän vastasi:

Ei missään. Saksan hallitsemassa Euroopassa ei ollut tuhoamisleirejä.

Kysymys:

Oliko Lodzin ja Varsovan ghettojen tarkoitus tuhota juutalaisia?

Jälleen hän sanoi:

Ei.

Kysymys:

Miksi ghettojen juutalaiset olivat yhteistyössä natsien kanssa?

Burg vastasi:

Koska heidän sielunveljensä sionistit johdattivat heitä; sionistit olivat yhteistyössä natsien kanssa.

Kysyttäessä juutalaisten menetyksiä sodassa, Burg lainasi juutalaista Center for Contemporary Jewish Documentation -keskusta, joka oli antanut luvuksi 1 485 292 juutalaista.

CN jatkaa:

Mainittu sionistien ja natsien välinen yhteistyö näyttää tuottaneen hyviä tuloksia. Natsit olivat kiinnostuneita pääsemään eroon juutalaisista, ja sionistit tarvitsivat juutalaisia maahanmuuttajia Palestiinaan. Yksistään v. 1934 yli 120 000 juutalaista lähti Saksasta mukanaan paljon omaisuutta. Tämä suunnitelma sopi sionisteille, koska nämä juutalaiset menivät Palestiinaan. Mutta suunnitelmia, joiden mukaan juutalaisia siirtyisi muihin maihin, sionistit sabotoivat. Sionisteja ei kiinnostanut yksikään juutalainen, joka ei mennyt Palestiinaan.

Kommentoidessaan 31.3.1988 Zündel-oikeudenkäyntiä Toronto Star -lehti kertoi Burgista seuraavaa (lehti oli haastatellut häntä):

Burgin mukaan toinen maailmansota oli sionistien salajuoni Israelin valtion synnyttämiseksi. Burg ilmoittaa itsensä sionismin vastustajaksi ja sanoo: “Maailman sionistijohtajat olivat valmiita uhraamaan Euroopan koko juutalaisväestön sionistisen valtion hyväksi (!). Oli tehtävä kaikki Israelin valtion luomiseksi, ja se oli mahdollista vain maailmansodan avulla. Wall Street (’suuri rahamaailma’) ja suuret juutalaiset pankkiirit rahoittivat sodankäyntiä. Sionistit ovat myös syy siihen, että juutalaisviha kasvaa nykyisin.”

Lehti jatkaa kertomalla, että juutalaisista vanhemmista syntynyt Burg vietti sodan keskitysleirissä, vaikka hänellä oli passi liikkua vapaasti. Burg sanoo:

Yksittäiset ulkomaiset etniset ryhmät hyökkäsivät juutalaisia vastaan, mutta natsihallinnolla ei ollut mitään organisoitua yritystä tuhota juutalaisia. Saksalaisia on väärin syytetty juutalaisten murhaamisesta.

Burgin mukaan sionistien uhreja ovat myös juutalaisten suuri enemmistö, eivät ainoastaan palestiinalaiset. Hän kertoo sionistijohtajien ajavan omia päämääriään välittämättä siitä, että synnyttävät antisemitismiä ja jopa sotia.

Lopuksi lehti toteaa, että poliittinen sionismi ja sen edistäjät ovat juutalaisten todellisia vihollisia. Sionistit tuhoavat juutalaisten ihmissuhteet muihin ihmisiin ja vievät myös heidän rahansa.

The Institute for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber kuvaa omassa kirjoituksessaan Burgin todistusta oikeuden edessä näin:

81-vuotias Joseph Burg todisti kiivaalla äänellä, että holokaustiväite on hirvittävä valhe, kiivaammin kuin kukaan muu (CN 6.6.1988).

Sionistit hakkauttivat iäkkään Burgin, ja hän joutui olemaan sairaalassa 3 kuukautta.

Lisätietoa Burgista kirjoituksessani:

http://toinennakemys.wordpress.com/2013/02/13/vesa-ilkka-laurio-joseph-burgin-valallinen-todistus/

http://www.vesailaurio.fi/306

6. Sodan päättymishetkien ”vapauttajat”, valokuvaajat ja heidän valokuvansa ovat myös merkittäviä todistajia. Esillä on ollut paljon valokuvia sodan lopussa joistakin keskitysleiristä löytyneistä ruumiskasoista ja riutuneista juutalaisista. Nämä olivat suureksi osaksi liittoutuneiden omaa aikaansaannosta. Saksa oli koko sodan ajaksi asetettu nälkäsaartoon, ja liittoutuneet olivat tuhonneet saksalaisten huoltoyhteydet. Liittoutuneet olivat kieltäytyneet yhteistyöstä humanitaaristen järjestöjen kanssa. Kun Saksa sodan loppuvaiheissa siirsi suuren määrän itäisten leirien internoituja lännen leireihin, näissä alkoivat kulkutaudit (varsinkin pilkkukuume) toden teolla riehua. Mutta saksalaisilla ei ollut ruokaa, juomaa eikä lääkkeitä tarpeeksi, ja niin suuri joukko kuoli sodan kaoottisina viime hetkinä nälkään ja kulkutauteihin. Näitä liittoutuneiden, epidemioiden ja nälän tappamia ja riuduttamia nämä kuvat siis ovat.

Kuitenkin on olemassa paljon filmejä ja valokuvia keskitysleirien terveistä asukkaista. Sodan lopussa he riemuitsevat, naureskelevat kaduilla ja heittävät riemuissaan lakkiaan ilmaan. Näitä ei juurikaan näytetä missään, näytetään vain ruumiskasoja tauteihin kuolleista sekä riutuneita lavereillaan.

USA:n armeijan Buchenwaldia koskevasta raportista 24.4.1945 käy ilmi ihmetys “sangen merkillepantavasta” seikasta: leirin “vapauttajat” löysivät tullessaan suuren joukon lapsia, jotka juoksentelivat, pitivät meteliä ja leikkivät!”

Asiasta kertoo Mark Weber (CN 20.9.2004):

Sodan epäsuorien uhrien rinnalla oli paljon terveitä asukkeja. B. M. Kelway, amerikkalaistoimittajien ja -julkaisijoiden ryhmän jäsen, tarkasteli Buchenwaldia pian USA:n otettua sen haltuunsa. Hän raportoi, että “monet sadoista asukkaista, jotka näimme, näyttivät terveiltä, mutta toiset, jotka kärsivät punataudista, pilkkukuumeesta, tuberkuloosista ja muista sairauksista, olivat eläviä luurankoja” (the Washington Star 29.4.1945, s. A1, A7).

Paljonpuhuvia ovat insinööri Dürrfeldin, Auschwitzin Buna-tehtaan väliaikaisen johtajan, Monowitzista (Auschwitz III:sta) vuosina 1942-1944 ottamat valokuvat. Monowitz oli laaja teollisuusalue, joka käytti Auschwitz I:n ja Birkenaun (= Auschwitz II:n) vankeja työvoimana. Monowitzissa itsessään asui myös vankeja, mutta he olivat Neuvostoliiton alueelta eikä heillä ollut raitapukua. Siellä oli myös siviilityöntekijöitä Saksasta ja muista maista.

Valokuvissa näkyy Auschwitz I:n ja Birkenaun vankeja raitapuvuissaan työskentelemässä ulkopuolelta tulleiden siviilityöntekijöiden kanssa, mikä puhuu salaista tuhoamisohjelmaa vastaan. Jos vangit saavat vapaasti kulkea siviilityöntekijöiden keskuudessa, joukkomurhat eivät voi pysyä salassa. Valokuvissa näkyy myös terveyskeskus, jonka edessä on hoitaja ja lapsia, ja yhdessä kuvassa raitapukuisesta vangista ollaan ottamassa röntgenkuvaa. Kuvissa näkyy myös hammaslääkärin vastaanotto, ukrainalainen kuoro, orkesteri ja yhdessä jopa vankeja harrastamassa miekkailua.

Dürrfeld sanoo, että Auschwitz oli kunnollinen paikka, jossa vangit saattoivat vapaa-aikanaan harrastaa mm. miekkailua, nyrkkeilyä ja uintia. Dürrfeld ei koskaan epäillyt, että Auschwitzissa olisi ollut kaasukammioita.

7. Prof. Robert Dollinger on myös todistaja, joka sanoo, ettei Auschwitzissa ollut koskaan mitään kaasukammioita. Dollinger, joka natsiaikana kuului Tunnustuskirkkoon ja joutui sen tähden natsien vankilaan, kertoo, että hänen veljensä toimi hotellityöntekijänä Auschwitzissa 4 vuoden ajan sodan aikana eikä tämä koko aikana kuullut mitään mistään kaasukammioista. Hän luotti veljeensä ja oli vakuuttunut siitä, ettei tätä mitenkään ole voitu puijata. Prof. Dollinger perusti Saksaan “Historianväärennöstä vastaan toimivan maailmanliiton” (Christian News Encyclopedia, s. 2908).

8. Hitlerin puheita muistiin merkinnyt pikakirjoittaja Henry Picker (Hitlers Tischgespräche) on kirjannut ylös mm. seuraavat todistukset (lähde: W. Stäglich: Der Auschwitz Mythos). 27.1.1942 Hitler sanoi:

Juutalaisten täytyy pakata ja hävitä Euroopasta. Menkööt Venäjälle.

Edelleen 24.7.1942:

Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon.

Juutalaisia ei tuhottu eikä ollut tarkoituskaan tuhota.

9. Hitlerin sihteeri Traudl Junge on tietenkin tärkeä todistaja. Tämä useita vuosia Hitlerin sihteerinä toiminut nainen muistaa Hitlerin “ystävällisenä isähahmona”. Hänestä tehty dokumenttifilmi “Blind Spot: Hitler’s Secretary” esitettiin Berliinin kansainvälisillä filmifestivaaleilla helmikuussa 2002.

Junge kertoo, että hän kuuli Hitlerin “rikoksista” vasta sodan jälkeen, ja hän ei voinut sanoa muuta kuin että hän on nähtävästi ollut eristettynä natsiterrorista, vaikka oli läheisessä kontaktissa Hitleriin. Hän kertoo, että Hitler ja muut natsijohtajat eivät juuri koskaan maininneet sanaa “juutalaiset” niissä tapaamisissa, joissa hän oli läsnä.

Elämä Hitlerin sisäpiirissä oli harmitonta ja ilmapiiri oli rauhallinen – paitsi kaoottisina loppupäivinä.

Hän kertoo Hitlerin loppuvaiheessa sanoneen: “Kaikki on ohi”, ja antaneen hänelle viimeisen tahtonsa.

Koko sinä aikana, jonka hän oli Hitlerin palveluksessa, hän ei koskaan kuullut natsijohtajien keskustelevan juutalaisten joukkotuhoamisesta.

“Minulla ei koskaan ollut tunnetta, että hänellä olisi ollut tietoisia rikollisia päämääriä – – Kukaan ei koskaan puhunut tällaisesta aiheesta, ei ainakaan meidän (sihteereiden) läsnä ollessamme”.

Keskitysleireistä hän muistaa puhutun vain silloin, kun Himmler kertoi Hitlerille Berghofissa, että “leirien johto on pätevissä käsissä”.

10. Kaksi naistodistajaa. IHR:n johtaja Mark Weber kirjoittaa IHR-lehtisessä

http://www.ihr.org/leaflets/auschwitz.shtml:

Eräs itävaltalainen nainen, Maria Vanherwaarden, todisti Toronton oikeudenkäynnissä maaliskuussa 1988 keskitysleirikokemuksistaan. Hänet oli internoitu Auschwitz-Birkenauhun v. 1942, koska hänellä oli suhde puolalaiseen pakkotyöläiseen. Hänen ollessaan junamatkalla leiriin eräs mustalaisnainen kertoi hänelle ja muille, että heidät kaikki tullaan tappamaan kaasulla Auschwitzissa.

Saavuttuaan leiriin Marian ja muiden naisten käskettiin riisuutua ja mennä suihkuun suureen betonihuoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita. Kauhistuneet naiset olivat varmoja, että nyt he kuolevat. Mutta sitten, kaasun sijaan, suihkuista tulikin vettä. Auschwitz ei ollut mikään lomakeskus, Maria sanoi. Hän näki monen internoidun kuolevan kulkutauteihin, varsinkin pilkkukuumeeseen, ja joku harva teki itsemurhan. Mutta hän ei nähnyt mitään, mikä olisi viitannut massatappamisiin, kaasutuksiin tai mihinkään tuhoamisohjelmaan (todistus Toronton oikeudenkäynnissä 28.3.1988. Toronto Star 29.3.1988, s. A2).

Eräs juutalainen nainen, nimeltään Marika Frank, saapui Auschwitz-Birkenauhun Unkarista heinäkuussa 1944, jolloin väitteiden mukaan 25 000 juutalaista kaasutettiin kuoliaiksi ja poltettiin krematoriossa. Hänkin todisti sodan jälkeen, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mistään “kaasukammioista” koko sinä aikana, jonka hän oli siellä. Hän kuuli kaasutuskertomuksista vasta myöhemmin (Sylvia Rothchild [toim.]: Voices from the Holocaust, s. 188-191).

11. Eräät kirjat. Walter Laqueurin kirja The Terrible Secret kertoo sivulla 169, että ne Auschwitzin internoidut, jotka olivat kärsineet rangaistuksensa, vapautettiin ja palautettiin kotimaihinsa. Jos Auschwitz todella olisi ollut huippusalainen tuhoamisleiri, saksalaiset eivät varmasti olisi vapauttaneet asukkeja, jotka tiesivät, mitä leirissä tapahtui.

Ulsterin yliopiston emeritusprofessori Richard Lynn lausui 5.12.2005 (lähde: Truth at Last, numero 465, huhtikuu 2008):

Olen tarkistanut Churchillin teoksesta “The Second World War”, ja asia on todella niin, ettei siinä kertaakaan mainita natsien “kaasukammioita”, juutalaisten “kansanmurhaa” tai “kuutta miljoonaa” juutalaista sodan uhria. Tämä on hämmästyttävää. Kuinka tämä on selitettävissä? Eisenhowerin “Crusade in Europe” on 559-sivuinen kirja, Churchillin kuusiosaisessa “Second World War”-teoksessa on yhteensä 4448 sivua, de Gaullen kolmiosaisessa “Memoirs de guerre” -teoksessa 2054 sivua. Tässä vuosina 1948-1959 kirjoitetussa tekstimassassa, jossa on yhteensä 7061 sivua (johdanto-osat eivät mukana), ei ole minkäänlaista mainintaa natsien “kaasukammioista”, juutalaisten “kansanmurhasta” tai “kuudesta miljoonasta” juutalaisesta sodan uhrista.

Selitys siihen, ettei näissä kirjoissa puhuta mitään ”kaasukammioista”, ”juutalaisten kansanmurhasta” tai ”kuudesta miljoonasta tuhotusta juutalaisesta”, on tietenkin se, ettei kaasukammioita ollut olemassakaan eikä tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa.

12. Lopuksi muutama juutalaislausunto. Sionistilehti La Terre Retrouvee (Pariisi) julkaisi 15.12.1960 (nimettömänä, siis lehden toimituksen omana työnä) artikkelin Adolf Eichmannin lähestyvästä oikeudenkäynnistä ja sen valmisteluista. Artikkelissa esitettiin myös Tel-Avivin World Center of Contemporary Jewish Documentation” -keskuksen johtaja tri A. Leon Kubovyn (juutalainen) näkemys Eichmannista. Lehti kirjoitti:

Tutkittujen dokumenttien perusteella näyttää Kubovyn mukaan siltä, että Eichmann on henkilökohtaisesti vastuussa Euroopan juutalaisten hävittämisestä. Vaikka ei ole olemassa Hitlerin, Himmlerin tai Heydrichin allekirjoittamaa dokumenttia, jossa puhuttaisiin juutalaisten tuhoamisesta, ja vaikka sanaa “tuhoaminen” ei esiinny Göringin Heydrichille lähettämässä kirjeessä, jossa käsitellään juutalaiskysymyksen “lopullista ratkaisua”, on olemassa lähes viisisataa Eichmannin allekirjoittamaa kirjettä, jotka osoittavat, että nimenomaan hän on vastuullinen joukkomurhan organisoinnista, joukkomurhan, jota hänelle ei määrätty vaan ainoastaan vihjattiin.

Alkuperäisenä tämä kohta löytyy klikkaamalla TÄSTÄ (Des documents…). Ranskalainen Paul Rassinier huomasi tämän lehtiartikkelin ja oivalsi heti, ettei todellakaan ole olemassa mitään Hitlerin määräystä tuhota juutalaiset ja että jutut Wannseessa tehdystä tuhoamispäätöksestä ovat perättömiä. Ja jos syyllinen on Eichmann, kuinka syyllisiä ovat sitten Nürnbergin kansainvälisessä sotilastuomioistuimessa tuomitut Saksan johtajat? Kirjoissaan Rassinier sitten toi yleisempään tietoisuuteen tämän Kubovyn lausunnon (esim. TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ [viite 8]); myös eräässä julkaisemattomassa kirjeessään vuodelta 1962 (TÄÄLLÄ). Jos joku haluaa etsiä Rassinierin maininnat suoraan hänen kirjoistaan, niin kirjasta ”The Real Eichmann Trial” (3. p. 1983) maininta löytyy sivuilta 93 ja 95 ja kirjasta ”The Holocaust Story and the Lies of Ulysses” (1978) sivulta 226 ja sivun 285 viitteestä 8.

Juutalainen Simon Wiesenthal kirjoitti vuonna 1975, ettei Saksan maaperällä ollut tuhoamisleirejä (Books and Bookman, huhtikuu 1975, s. 5). Juutalaisten Rudolf Vrban ja Raul Hilbergin todistukset ja perustelut romahtivat totaalisesti Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1985. Paljastui mm., ettei keskitysleireistä kirjoittanut Hilberg ollut kertaakaan käynyt tutkimassa keskitysleirejä. Vuonna 1989 israelilainen historioitsija Jehuda Bauer sanoi Auschwitzin uhrien väitetystä lukumäärästä, että tuo neljä miljoonaa on tietoinen myytti. Juutalainen historioitsija ja professori Arno Mayer (Princeton) on todennut, että Auschwitzissa ihmisiä menehtyi enemmän sairauksiin ja muihin ”luonnollisiin” syihin kuin tappamisiin.

VII Professori Robert Faurisson.

Esitän tässä kaksi otetta prof. Faurissonin artikkeleista:

A. The Journal of Historical Review, kesä 1980, Faurissonin artikkeli ”The Problem of the Gas Chambers”:

“Ei ole koskaan osoitettu, että Hitlerillä olisi ollut rikollisia aikeita. Mitä tämän rikoksen aseeseen tulee, kukaan ei ole nähnyt sitä. Edessämme on erittäin hyvin menestynyt sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista alkaen. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja propaganda ad nauseam (pahoinvointiin asti), mikä on muodostunut joksikin, mitä on kutsuttava “1900-luvun huijaukseksi” – – Vaikka kaasukammiot virallisten historioitsijoiden mukaan ovat erittäin keskeinen osa keskitysleirisysteemiä, on erittäin hämmästyttävää, ettei keskitysleirejä koskevan kirjallisuuden laajassa luettelossa ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään esitettä eikä yhtäkään artikkelia itse “kaasukammioista” – – Yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ei ollut yhtäkään kaasukammiota; tämä on totuus. Sitä, ettei kaasukammioita ollut, täytyy pitää hyvänä uutisena; olisi väärin pimittää tämä totuus tulevaisuudessa.”

Artikkelinsa lopuksi Faurisson esittää seuraavat tosiasiat:

“Tutkittuaan asiaa 30 vuotta revisionistit ovat päätyneet seuraaviin johtopäätöksiin:

1. Hitlerillä ei koskaan ollut “kaasukammioita.”

2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten “kansanmurhaa” (tai “kansanmurhan” yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.

3. Väitetyt “kaasukammiot” ja väitetty “kansanmurha” ovat yksi ja sama valhe.

4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.

5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.

6. Virallisten uutispalveluiden mahtava valta on, toistaiseksi, taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.

7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat “natsismin uudelleennousuksi” tai “historian väärentämiseksi” sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta.”

B. The Journal of Historical Review, kevät 1989, Faurissonin artikkeli ”My Life as a Revisionist”:

“Voittajat eivät esittäneet Nürnbergin oikeudenkäynnissä eivätkä myöhemmissä samanlaisissa oikeudenkäynneissä yhtäkään todistetta rikollisesta aikeesta tai yhtäkään raporttia rikoksessa käytetystä aseesta tai yhtäkään ruumiinavauskertomusta rikoksen yhdestäkään uhrista. Tässä olemme tekemisissä valtavan mittaluokan rikoksen kanssa; kuitenkaan kukaan ei näytä löytäneen rikollista aietta, asetta tai yhtäkään ruumista. Voittajat tyytyivät vahvistamattomiin tunnustuksiin ja todistuksiin ilman ristikuulustelua asioiden fyysisestä laadusta. – – Vuoden 1945 ja vuoden 1987 välillä, Barbien tapaus mukaan luettuna, yksikään lakimies ei uskaltanut tarttua härkää sarvista. Yksikään heistä ei vaatinut, että syyttäjäpuoli todistaisi kansanmurhan ja kaasukammioiden todenperäisyyden.”

Tässä artikkelissa Faurisson esittää myös seuraavan “julistuksen holokaustitahojen romahduksesta” (”The bankruptcy statement of Exterminationism”), jossa hän tuo julki, että tuhoajatuksen kannalla olevien on ollut pakko tunnustaa, ettei kukaan ole löytänyt yhtäkään (saksalaisten tai liittoutuneiden) dokumenttia, joka tukisi heidän väitteitään:

“1. Ei ole olemassa määräystä tuhota juutalaiset.

2. Ei ole suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta.

3. Ei ole keskusorganisaatiota, joka koordinoisi sellaisen suunnitelman toimeenpanon.

4. Ei ole budjettia; mitään ei kuitenkaan voida tehdä ilman rahaa tai luottoja.

5. Ei ole kontrollielintä; kuitenkin sodassa olevassa maassa kaikkea täytyy kontrolloida.

6. Ei ole asetta, sillä ei ole olemassa asiantuntijatutkimusta rikoksessa käytetystä aseesta, murhakaasukammiosta tai murhakaasuautosta.

7. Ei ole ruumista, sillä kenelläkään ei ole ruumiinavauskertomusta, joka todistaisi, että joku on tapettu myrkkykaasulla.

8. Ei ole todistusta rikoksen uudelleen lavastamisesta, vaikka Ranskassa murhan selvittämiseen liittyy tavallisesti uudelleenlavastus rikoksen tapahtumapaikalla.

9. Ei ole todistajaa, joka kykenisi kestämään ristikuulustelun rikoksen varsinaisista materiaalisista näkökohdista, koska Toronton oikeudenkäynnissä, jossa joku ensimmäisen kerran uskalsi suorittaa sellaisen ristikuulustelun, paras “todistaja” joutui häpeään.

10. Ei ole vahvistettua tunnustusta, koska Gersteinin ja Rudolf Hössin tunnustusten, kun niitä lopullisesti on analysoitu, on osoitettu olevan vailla arvoa eikä niitä ole mahdollista puolustaa (ei edes sellainen kuin Raul Hilberg).”

Artikkelissaan Faurisson kertoo myös juutalaisesta Raul Hilbergistä, joka todisti Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985:

“Hilberg saapui oikeudenkäyntiin ilman dokumentteja, ilman muistiinpanoja, luottaen vain maineeseensa. Doug Christien ristikuulustelussa hänet kuuden miljoonan teorioineen paljastettiin huijariksi. Hilbergissä kohtasimme miehen, joka oli saavuttanut maailman huomattavimman historioitsijan maineen omalla tutkimusalallaan tutkimatta kertaakaan 37 vuoteen yhtäkään keskitysleiriä – – Hilberg – – mitätöitiin täysin.”

Totuuden kannalta professori Faurissonin tutkimukset ovat kriittisen tärkeitä, ja siksi annan seuraavat linkit, joissa hän kertoo ”holokaustista”:

http://www.vesailaurio.fi/307

http://www.vesailaurio.fi/308

http://www.vesailaurio.fi/309

VIII Zyklon B:stä ja ”kaasukammioista”

: Zyklon B:ssä oleva syaanivety tarttuu kosteisiin pintoihin, esim. ihoon, joten sitä ei voi nopeasti tuulettaa ulos, on odotettava riittävä aika. Tämä aika on valmistajan ilmoituksen mukaan 10 – 20 tuntia sellaisessa huoneessa, jossa ei ole tuuletusta; vasta sitten kaasua sisältäneeseen paikkaan voi ylipäätään mennä kaasunaamariin varustautuneena. Tällöinkin on käytettävä erikoisfiltteriä. Huoneisiin, joissa on riittävä tuuletus, voi mennä 1,5 – 2 tunnin kuluttua tuuletuksen aloittamisesta kaasunaamariin varustautuneena, ilman kaasunaamaria 3 – 4 tunnin kuluttua.

Kidutettu Rudolf Höss (Auschwitzin komentaja; ei tule sotkea Rudolf Hessiin) kertoo kidutuksella saadussa ”tunnustuksessaan”, että jo puolen tunnin kuluttua kaasutuksesta uhreja mentiin hakemaan pois mm. tupakoiden ja syöden, siis ilman kaasunaamaria. Näin hän yritti viestittää, että häntä on kidutettu. Tupakkahan olisi sytyttänyt tulenaran kaasun ainakin syaanivetyä yhä vapauttavien granuloiden lähellä, jossa pitoisuudet ovat korkeat, ja muutenkin kaikki olisivat kuolleet tappavaan kaasuun.

On väitetty, että Zyklon B -granuloita pudotettiin alas katon rei’istä ja että ne vapauttivat heti syaanivedyn kaasuna. Kuitenkaan sidosainegranuloihin imeytetty syaanivety ei kokonaan muutu heti kaasuksi tullessaan ilman kanssa kosketuksiin. Kaasuuntuminen granuloista tapahtuu vähitellen tuntien mittaan. Katoissa ei myöskään ollut reikiä; sellaista on esim. Birkenaussa yritetty tökerösti väsätä sodan jälkeen Krema II:n kattoon, mutta räjäyttämisen (tapahtui sodan lopussa) voimasta alas romahtaneen katon murtumalinjat osoittavat, että reikää ei räjäytyshetkellä ollut: murtumalinjat olisivat tietenkin kulkeneet heikon lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje! Sodanaikaisissa ilmakuvissa ei näy reikiä ”kaasukammioiden” katoissa.

Väitetyissä kaasukammioissa ei ollut edes riittävää tuuletusta. Auschwitzin ’kaasukammioissa’ I – III (= Auschwitz I eli kantaleiri + Birkenau II + III) oli vain ruumishuoneen tarpeisiin riittävä ventilaatio, ”kaasukammioissa” IV – V (= Birkenau IV + V) ei ollut ventilaatiota ensinkään. ”Kaasukammiot” I – III olivatkin piirustusten mukaan tavallisia ruumishuoneita. Auschwitz I:n ”kaasukammion” katossa on tuuletuspiippu, joka on asennettu v. 1944, kun rakennus muutettiin pommisuojaksi (katon neljä aukkoa on tehty vasta sodan jälkeen). Mekaaninen tuuletus meni polttouunien kaasujen poistohormiin, jolloin savupiipun kautta leviävä myrkky olisi aiheuttanut vakavan vaaran ympäristölle (vieressä olivat SS-sairaala ja leirin Gestapon tilat) ja syaanivedyn joutuessa kosketukseen tulikuumien polttouunikaasujen kanssa olisi ollut olemassa todellinen räjähdysvaara. Lisäksi, jos uunit olivat pois käytöstä, olisi ollut vaara, että syaanivety leviää koko rakennukseen.

”Kaasukammioissa” ei ollut tarvittavaa tiivistystä. Myös yhteisen viemäriverkon kautta kaasua olisi levinnyt kaikkialle leiriin. Seinärakenteet olivat tiilimuurausta, joka imee itseensä myrkkyä, ja sinne olisi ollut vaarallista mennä viikkojen ajan. Ei ollut myöskään lämmitystä kosteuden ja sen edistämän adsorption estämiseksi (poikkeuksena tietysti Auschwitz I, jonka ”kaasukammio” sijaitsi heti uunien vieressä; myös Kremoissa IV ja V oli jonkinlainen hiililämmitys), ei mekanismia kaasun levittämiseksi eikä räjähdyssuojattua valaistusta. Auschwitz I:n ”kammion” yksi ovi oli heiluriovi, jota ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi, ja paniikissa olleet ihmiset olisivat päässeet sitä kautta helposti ulos. Auschwitz-Birkenaun Kremojen II ja III ”kaasukammioiden” ovet olivat kaksoisovia, joita niitäkään ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi eivätkä ne olisi voineet pidätellä paniikissa olevia ihmisiä.

Majdanekissa uuden krematoriorakennuksen väitetty kaasukammio sijaitsi muiden huoneiden keskellä, sen seinässä on iso aukko, jota ei voitu mitenkään sulkea, eikä huoneessa ollut mitään tuuletusta. Jos siinä olisi käytetty Zyklon B:tä, kaikki rakennuksessa olleet olisivat kuolleet. Majdanekin toisessa väitetyssä kaasukammiossa oli ikkuna, jonka kautta ihmiset olisivat päässeet karkuun; lisäksi toinen ovi aukeni sisäänpäin ja se voitiin avata sisältä! Leuchter toteaa tutkimuksessaan, ettei yksikään Majdanekin väitetyistä kaasukammioista ole voinut olla murhakaasukammio.

Tutkiessaan näitä ”kaasukammioita” Leuchter otti kemiallisia näytteitä niiden seinistä ja lattiasta ja kontrollinäytteen vaatteiden desinfioimiseen (vaatteista tuhottiin täit Zyklon B:llä) käytetystä pienestä Zyklon B-kammiosta. Laboratoriotutkimusten mukaan tämän täidentuhoamiskammion eli desinfiointikammion seinämissä oli paljon syanidijäämiä (ovat pysyviä yhdisteitä), mutta ”kaasukammioiden” seinämissä ei lainkaan! Väitetyt kaasukammiot eivät siis ole voineet olla kaasukammioita. Niissä ei ole ensinkään käytetty Zyklon B:tä.

Myöskään hiilimonoksidia tai muuta tappavaa kaasua ei Leuchterin mukaan ko. ”kaasukammioissa” ole voitu käyttää. Hän toteaa:

Väite, että näissä huoneissa olisi voitu suorittaa kaasuteloituksia, on naurettava.

Loppulausunnossaan Leuchter toteaa, ettei Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa ole koskaan ollut teloituskaasukammioita. Vielä Pressacia vastaan kirjoittamansa artikkelin lopussa Fred Leuchter toteaa:

(Auschwitz-Birkenaun) Kremat I, II, III, IV ja V eivät olleet rakennuksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, eikä niissä ollut sellaiseen toimintaan tarkoitettuja tiloja.

Myöhemmin Germar Rudolf (the Rudolf Report) on vahvistanut Leuchterin tulokset. Myös erään suuren yhtymän pääkemisti W. B. Lindsey on tutkinut näitä keskitysleirejä, ja hän on todennut, ettei kukaan ole voinut tappaa siellä Zyklon B:llä ketään väitetyllä tavalla. Kaasukammiot ovat siis puhdas valhe.

Tarkemmin olen kuvannut asiaa kahdessa kirjoituksessani:

http://www.vesailaurio.fi/285

http://www.vesailaurio.fi/284

IX Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia.

OPH:n kirja toteaa sivulla 92:

Koska osoittautui, että ampumalla suoritetut joukkoteloitukset herättivät liiaksi huomiota, vaativat liikaa aikaa, eivätkä olleet hyväksi miehistön moraalille, alettiin jo 1941 tutkia ”järkevämpiä” menetelmiä suurten ihmismäärien surmaamiseksi. Erilaisten kokeilujen jälkeen keksittiin ratkaisu: kaasu. Menetelmää oli jo kokeiltu T4-ohjelmassa 1941. ”Armomurha”-keskuksissa oli käytetty teräspulloissa säilytettyä häkäkaasua. Tämä ei ollut kuitenkaan sopiva vaihtoehto suunniteltua suuruusluokkaa olevaan joukkomurhaamiseen. Sen sijaan ehdotettiin moottoripakokaasujen käyttöä. Joulukuun 8. päivänä 1941 Chelmnon tuhoamisleirillä alettiin käyttää kaasuvaunuja ja 17. maaliskuuta 1942 Belzecin kaasukammiot olivat valmiit vastaanottamaan ensimmäisen juutalaiskuljetuksen Lublinin ghetosta. Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan leireillä käytettiin neuvostoliittolaisten hyökkäysvaunujen suurten dieselmoottorien pakokaasuja.

Belzecin, Sobiborin, Treblinkan ja Chelmnon väitetyt joukkomurhat on siis holokaustitahojen mukaan suoritettu dieselpakokaasulla. Dieselpakokaasulla ei kuitenkaan voi suorittaa joukkomurhia, koska se sisältää liian vähän hiilimonoksidia (häkää). Belzecissä, Sobiborissa, Treblinkassa ja Chelmnossa ei niin ollen ole suoritettu joukkomurhia eivätkä ne olleet tuhoamisleirejä.

Asian osoittaa seuraava Friedrich Paul Bergin artikkeli, jota käyn referoiden läpi.

Kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 – 469) insinööri Friedrich Paul Berg on käsitellyt dieselpakokaasun sopivuutta joukkomurhien suorittamiseen. Hän toteaa, että dieselpakokaasussa on niin vähän häkäkaasua (CO:ta), että sillä on äärimmäisen vaikeaa tappaa ihmisiä. Dieselkaasutukset ovat teknisesti absurdeja: teknisesti olisi juuri ja juuri mahdollista tappaa sillä tavalla ihmisiä, mutta toimet, joita tarvitaan dieselpakokaasun tekemiseksi myrkylliseksi, ovat absurdeja ja epätodennäköisiä (saksalaisilla oli käytössä puukaasutekniikka esim. autoissa, ja puukaasusta he olisivat saaneet häkää helposti vaikka kuinka paljon).

Kirjoituksensa alussa Berg sanoo, etteivät kansallissosialistit koskaan tappaneet ketään kaasulla. Sodan jälkeen suoritetuissa tuhansissa ruumiinavauksissa ei löytynyt ainuttakaan ”kaasutusuhria.” Holokaustitahot kuitenkin väittävät, että lähes kaksi kolmasosaa ”holokaustin” miljoonista kaasutetuista tapettiin dieselmoottoreiden pakokaasun sisältämällä häkäkaasulla.

Tärkeimmät kysymykset ovat tietenkin, paljonko hiilimonoksidia (eli häkää eli CO:ta) tarvitaan ihmisen tappamiseen puolessa tunnissa (tätä suuruusluokkaa väitteet ovat olleet) ja sisältääkö dieselpakokaasu niin paljon CO:ta. Tutkimuksissa (lähinnä Y. Hendersonin ja J. S. Haldanen tutkimus; kuolettava annos määritettiin luonnollisesti ihmisillä tehdyistä ei-tappavista kokeista ekstrapoloimalla huolellisesti karboksihemoglobiinin määrä suhteessa aikaan, apuna käytettiin myös tappavia eläinkokeita) on havaittu, että jos ilman happipitoisuus on normaali (21%), tarvitaan vähintään 0,4 prosentin CO-pitoisuus ihmisten tappamiseen alle tunnissa (prosentti tarkoittaa tilavuusprosenttia, kuten jatkossakin). Pitoisuudet 0,15 – 0,2% ovat ”vaarallisia”, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitoisuuksissa jotkut ihmiset, esimerkiksi heikkosydämiset, saattavat kuolla.

Holokaustitahojen mukaan kaasutuksen uhrit kuolivat noin puolessa tunnissa. Hiilimonoksidin määrä, joka tarvitaan ihmisten surmaamiseen tässä ajassa, saadaan ns. ”Hendersonin säännöstä” (prosentti x aika = vakio [jollekin vaikutukselle]). Jos ihmisten surmaamiseen ”alle” (Hendersonin ja Haldanen käyttämä ilmaus) tunnissa tarvitaan 0,4 prosentin jatkuva pitoisuus, niin heidän surmaamisekseen ”alle” puolessa tunnissa tarvitaan 0,8 prosentin jatkuva pitoisuus, jos ilman happipitoisuus on normaali.

Jos sen sijaan ilman happipitoisuus on esimerkiksi vain puolet normaalista, 10,5%, niin hiilimonoksidipitoisuuden myrkyllisyys tulee kaksinkertaiseksi. Tällöin 0,2%:n hiilimonoksidipitoisuus riittää tappamaan alle tunnissa ja 0,4%:n pitoisuus alle puolessa tunnissa. On siis tiedettävä ilman happipitoisuus, jos halutaan tietää tietyn hiilimonoksidipitoisuuden myrkyllisyys.

Jotta lukuja voitaisiin käyttää yhtenevästi, puhutaan yleensä siitä hiilimonoksidipitoisuudesta, joka vastaa normaalissa ilman happipitoisuudessa syntyvää vaikutusta; tämä on ns. efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus. Jos siis 10,5%:n happipitoisuuden vallitessa tietty vaikutus saadaan 0,2%:n hiilimonoksidipitoisuudella, niin tällöin efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus on 0,4% (sama vaikutus 21%:n happipitoisuudessa). Yhtälön muodossa: efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus = vallitseva hiilimonoksidipitoisuus x normaali happipitoisuus jaettuna vallitsevalla happipitoisuudella.

Eräs tärkeä tieto olisi myös keskimääräinen pitoisuus koko altistuksen ajalta, mutta koska kammioiden koosta ei ole olemassa luotettavaa tietoa, sitä on turha yrittää määrittää. Joka tapauksessa keskimääräinen pitoisuus on aina alempi kuin dieselmoottorista tuleva pitoisuus.

Hiilimonoksidimyrkytykseen kuolleiden CO-hemoglobiinimääristä (CO syrjäyttänyt hemoglobiinissa O2:n eli hapen) voidaan päätellä, että noin 80 prosentin CO-hemoglobiinipitoisuus on tappava kaikille, ja tämän saavuttamiseksi 0,4%:n hiilimonoksidipitoisuus kammion ilmassa on ehdoton minimi. Kun CO-pitoisuus on 0,06%, puolen tunnin kuluessa ei tule mitään oireita, altistuksen pitkittyessä saattaa tulla päänsärkyä.

Tuleeko sitten dieselmoottoreista kammioiden ilmaan sellainen häkämäärä, joka riittää tappamaan kaikki, ei vain muutamia (siis ainakin pitoisuus 0,4 – 0,8%)? Oleellinen tieto olisi käytetyn dieselmoottorin malli ja koko, mutta holokaustitahot eivät ole ilmoittaneet sellaista tietoa. Berg tutkii sen vuoksi kysymystä, voiko mikään koskaan rakennettu dieselmoottori pystyä moiseen tekoon. Suosikkiväite kuitenkin on ollut, että moottori on ollut venäläisen panssarivaunun dieselmoottori.

Jos Gerstein olisi väittänyt, että moottorit olivat bensiinimoottoreita, hänen raporttinsa olisi ollut uskottavampi. Bensiinimoottoreiden pakokaasulla tappaminen olisi voitu suorittaa helposti. Gerstein oli kaivosinsinööri, ja hän varmasti osasi erottaa dieselmoottorin ja bensiinimoottorin toisistaan, ja moottorin äänestäkin voi helposti päätellä, kumpi moottori on kyseessä.

Dieselpakokaasulla on voimakas haju, ja todennäköisesti tämän vuoksi sitä on pidetty myrkyllisempänä kuin bensiinimoottorin pakokaasua, vaikka todellisuudessa se on suhteellisen harmitonta. Itse myrkyllinen osa, hiilimonoksidi, on lähes hajutonta.

Bensiinimoottorista saadaan helposti 7% hiilimonoksidia, erinäisillä säädöillä 12%, dieselmoottoreista ei saada koskaan edes 0,5%:ia, paitsi ylikuormituksessa.

Hiilimonoksidipäästöt esitetään yleensä ilman ja polttoaineen jakosuhteen funktiona. Ilman ja polttoaineen suhde on se tekijä, joka lähes yksinomaan määrää dieselpakokaasun sisältämän hiilimonoksidimäärän. Esimerkiksi ilman ja polttoaineen suhde 100:1 tarkoittaa sitä, että jokaista moottorin polttamaa polttoainekiloa kohti moottoriin vedetään 100 kiloa ilmaa. Kuitenkin vain noin 15 kiloa ilmaa voi koskaan reagoida millään tavalla kemiallisesti kunkin polttoainekilon kanssa riippumatta ilman ja polttoaineen jakosuhteesta. Jos siis suhde on 100:1 (100 kiloa ilmaa:kilo polttoainetta), niin 85 kiloa ilmaa menee moottorin läpi reagoimatta mitenkään. Dieselmoottori toimii siis ilmaylijäämällä.

Bensiinimoottorit sen sijaan toimivat aina ilmavajauksella. Tästä syystä polttoaine ei koskaan pala täydellisesti ja hiilidioksidin sijaan syntyy paljon hiilimonoksidia (häkää).

Joutokäynnillä dieselmoottoreiden ilma/polttoaine –suhde on jopa 200:1. Täydessä kuormituksessa se voi laskea suhteeseen 18:1. Kun ilmaa on aina ylimäärä, polttoaine palaa hyvin eikä synny suuria määriä hiilimonoksidia. Lisäksi se hiilimonoksidimäärä, mikä dieselin sylintereissä syntyy, laimenee sekoittuessaan ylimääräiseen ilmaan.

Joka edes alkeellisella tavalla ymmärtää diesel- ja bensiinimoottorin eron, se ei koskaan valitse dieselmoottoria hiilimonoksidin lähteeksi. Dieselmoottori on jo toimintaperiaatteensa vuoksi täysin naurettava hiilimonoksidin lähde.

Dieselmoottorit, joissa on jaettu polttokammio, eivät voi tuottaa kaasukammiokäyttöön riittävää hiilimonoksidimäärää. Dieseltyypit, joissa on jakamaton polttokammio, sen sijaan antavat pieniä mahdollisuuksia. Joutokäynnillä ne tuottavat noin 0,o3% CO:ta, mikä ei riitä aiheuttamaan mitään oireita. Täydessä kuormituksessa päästään juuri 0,4%:iin. Tällaista moottoria ei kuitenkaan voi käyttää täydellä kuormituksella pidempään, esim. puolta tuntia, koska silloin sylintereihin kertyy kiinteää ainesta, joka vaurioittaa moottoria tai tuhoaa sen. Jos taas kuormitusta lasketaan turvalliseksi katsotulle tasolle 80%:iin maksimikuormituksesta, hiilimonoksidimäärät putoavat dramaattisesti 0,13%:iin!

Ei pidä luulla, että ”kuormitus” on vain sitä, että painetaan kaasupoljin pohjaan. Tällä ei saavuteta alhaista ilma/polttoaine –suhdetta (siis suurta kuormitusta). Aluksi tosin tämä suhde laskee ja moottori kiihtyy, mutta muutamassa sekunnissa saavutetaan moottorille säädetty maksimitaso ja ilma/polttoaine –suhde (kuormitus) stabiloituu tasolle, joka on miltei sama kuin joutokäynnillä, vaikka kaasupoljin on pohjassa! Kun kaasupoljin on pohjassa, kuluu tietenkin enemmän polttoainetta sekunnissa, mutta koska moottoriin imetään myös enemmän ilmaa, ilma/polttoaine –suhde (kuormitus) pysyy lähes samana kuin joutokäynnillä. Jotta saataisiin aikaan kuormitus (ja enemmän hiilimonoksidia), moottoriin on kytkettävä jonkinlainen vastus (pumppu, puhallin, generaattori tms.) tai moottorin ilmansaantia on rajoitettava.

Käytännössä ulkoisen kuormituksen liittäminen moottoriin on vaikeaa, eikä holokaustikirjallisuus puhu sellaisesta. Ilmansaannin kuristaminen sen sijaan on helpompaa, mutta kokeet ovat osoittaneet, ettei tämä metodi ole riittävä (British Journal of Industrial Medicine –lehdessä v. 1957 julkaistu tutkimus; tarkemmin alempana).

Olisiko mahdollista, että juutalaiset kuolivat dieselpakokaasun alentuneeseen happimäärään? Normaalisti ilmassa on 21% happea. Joutokäynnillä dieselpakokaasussa on 18% happea. Maksimikuormituksessa (ilma/polttoaine –suhde 18:1) dieselpakokaasussa on 4% happea. Hendersonin ja Haggardin tutkimusten mukaan alle 10%:n happipitoisuus aiheuttaa tajuttomuuden ja alle 6%:n happipitoisuus on tappava. Haldanen ja Priestleyn mukaan 9,5%:n happipitoisuus puolen tunnin ajan aiheuttaa invaliditeetin. Kaasukammion happipitoisuuden pitäisi siis olla ainakin alle 9,5%, ehkä jopa alle 6%, jotta kuolema johtuisi hapen puutteesta.

Jotta dieselmoottorin pakokaasun happipitoisuus saataisiin laskettua 9%:iin, kuormituksen on oltava noin 75% maksimista (ilma/polttoaine –suhde 25:1), ja jotta pitoisuudeksi saataisiin 6%, moottorin on toimittava liki täydellä kuormituksella (ilma/polttoaine –suhde 20:1). Jos siis dieselkaasukammiot toimisivat hapenpuutteella, dieselmoottorin olisi toimittava kuormituksella, joka on vähintään 75% maksimista.

Yllä sanotusta voidaan myös päätellä, että suurimmalla osalla toiminta-alueestaan dieselit tuottavat riittävästi happea, niin että on mahdollista hengittää puhdasta dieselpakokaasua ja pysyä hengissä.

Hiilimonoksidin ja hapenpuutteen yhteisvaikutus on sellainen, että jotta saavutettaisiin niin suuri efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus, että kaikki uhrit varmasti kuolevat puolessa tunnissa (siis 0,4 – 0,8%), moottorin on toimittava täydellä kuormituksella. Ilma/polttoaine –suhde 25:1 tuottaa pakokaasua, jonka happipitoisuus on 8,8% ja CO-pitoisuus 0,09, mistä voidaan laskea efektiivinen CO-pitoisuus 0,22, mikä on riittämätön määrä. Ilma/polttoaine –suhde 20:1 tuottaa pakokaasua, jonka happipitoisuus on 6% ja CO-pitoisuus 0,22%, mistä voidaan laskea efektiivinen CO-pitoisuus 0,77%, mikä on riittävä määrä. Ja tuo ilma/polttoaine –suhde 20:1 tarkoittaa sitä, että moottori toimii täydellä kuormituksella.

Jos juutalaiset eivät kuolleet hiilimonoksidiin tai hapenpuutteeseen, kuolivatko he sitten hiilidioksidin vaikutuksiin? Hiilidioksidi itsessään ei ole myrkyllistä (ihmisen uloshengityksessäkin on n. 5,5% hiilidioksidia), mutta joissakin oloissa se voi happea paljon raskaampana syrjäyttää hapen ja aiheuttaa tukehtumisen hapenpuutteeseen.

Dieselpakokaasussa on joutokäynnillä hiilidioksidia 2% ja täydessä kuormituksessa 12%. 12%:n pitoisuus voi aiheuttaa rytmihäiriöitä ja voi niin ollen olla vaarallinen sydänvikaisille. Vasta yli 20-30%:n hiilidioksidipitoisuuksia pidetään vaarallisina. Kuitenkin kun dieselpakokaasun hiilidioksidipitoisuus on 12%, hapen pitoisuus laskee vaaralliselle alueelle. Berg toteaa, että se tekijä, joka on kaikkein vaarallisin dieselpakokaasussa, on hiilimonoksidin ja alentuneen happipitoisuuden yhteisvaikutus.

Käytännössä – nestemäistä polttoainetta käytettäessä – dieselit eivät voi toimia alle ilma/polttoaine –suhteen 18:1, koska kiinteät savupartikkelit tuhoaisivat moottorin lyhyessä ajassa ja pysäyttäisivät sen. Monet valmistajat asettavat rajaksi 20:1. Vain moottoreiden polttaessa puhdasta kaasumaista polttoainetta suhde voi mennä alle 18:1, sillä tämä on ainoa keino estää kiinteän aineksen kertyminen sylintereihin. Tämä asia on tässä irrelevantti, sillä jos saksalaisilla olisi ollut kaasumaista polttoainetta dieselmoottoreihin, esimerkiksi puhdasta hiilimonoksidia, he olisivat voineet johtaa sen suoraan kaasukammioihin ilman moottoreita.

Dieselit tuottavat normaalisti paljon savua, ja jos moottori toimii lähes täydellä kuormituksella, savua tulee runsaasti. Pattlen tutkimuksissa todettiin, että vaikka moottori toimii alle 50%:n kuormituksella maksimista ja tuottaa 0,22% hiilimonoksidia, se tuottaa myös erittäin kirvelevää, silmiä ärsyttävää savua, joka kaasukammioon johdettuna olisi vähentänyt näkyvyyttä huomattavasti. Kuitenkaan Gerstein-raportissa tai sodanjälkeisissä todistajanlausunnoissa ei puhuta dieselsavusta mitään.

Dieselpakokaasu on yleisesti ottaen vaaratonta. Dieseleitä käytetään jopa maan alla kaivoksissa. Ensimmäisenä dieseleitä käytti maan alla hiilikaivoksissa juuri Saksa! Ja jo vuodesta 1928 lähtien! Saksalaiset siis tunsivat dieselpakokaasun vaarattomuuden jo yli kymmenen vuotta ennen väitettyjä kaasukammioita. On täysin naurettavaa väittää, että saksalaiset olisivat käyttäneet dieselmoottoreita tuottamaan hiilimonoksidia. Ja Gerstein oli saanut kaivostarkastajan koulutuksen ja takuulla oli selvillä dieselpakokaasun vaarattomuudesta (johtikohan hän holokaustitahot ansaan?). Britanniassa dieselit otettiin kaivoksissa käyttöön v. 1939 ja USA:ssa 1970-luvulla (viivästyksellä poliittisia syitä).

Dieselmoottoreiden turvallisuutta on seurattu tarkasti. Britit esittivät raportin 35-vuotisesta kokemuksestaan dieselmoottoreista v. 1974 (S. Gilbert, British National Coal Board, julkaisussa The Mining Engineer, kesäkuu 1974, s. 403). Gilbert kirjoittaa:

Kaikkiin turvallisuusraportteihin kohdistunut tutkimus on paljastanut, ettei yksikään ihminen ole kärsinyt mistään haitallisista vaikutuksista ohimenevästi tai pysyvästi hengitettyään dieselmoottorein varustettujen ajoneuvojen pakokaasuja.

Amerikkalainen Dennis S. Lachtman (johtaja, Health Engineering for the EIMCO Mining Machinery Company) esittää yhteenvedon yli 20 tutkimuksesta, joissa on tutkittu dieselpakokaasun vaikutusta ihmisiin, ja toteaa, ettei dieselpakokaasulle altistuminen ole tuottanut mitään merkittäviä uhkia terveydelle. Lisäksi 22 kaivosta ja 5000 kaivosmiestä koskenut tutkimus osoitti, ettei dieselpakokaasulla ole haitallisia vaikutuksia (Mining Congress Journal, tammikuu 1981, s. 40). Dieselpakokaasu ei ole aiheuttanut yhtäkään vahinkoa!

Kuinka sitten dieselkaasukammio olisi toiminut? Kuormituksen liittäminen moottoriin ei, kuten sanottu, ole helppoa. Jos ajatellaan paikallaan seisovaa autoa, kaasupolkimen painaminen pohjaan ei juurikaan nosta kuormitusta, ja jos kytkintä samalla luistatetaan, kuormitus nousee vain vähän ja kytkin palaa loppuun. Jos perä nostetaan ylös ja kuormitusta nostetaan jarruilla, kuormitus nousee hieman enemmän, mutta jarrupalat palavat nopeasti loppuun.

Ainoa tapa, jolla moottorin kuormitusta voitaisiin nostaa, on liittää siihen jonkinlainen jarrudynamometri tai muu kuormitus, esimerkiksi generaattori, pumppu tms. Jarrudynamometreja Saksassa oli muutamia testauslaboratorioissa, mutta niitä oli vaikea saada ja ne olivat kalliita. Sähkögeneraattori oli mahdollinen sähkön tuottamiseksi, mutta silloin sekä moottorin että generaattorin olisi täytynyt toimia jatkuvasti, mikä on vastoin Gersteinin raporttia (Gersteinin mukaan moottori piti käynnistää juuri kaasutusta varten). Treblinkan kohdalla sodanjälkeiset todistajat ovat sanoneet, että sähkön tuottamista varten oli oma moottori, joka toimi erillään ”tuhoamismoottorista” (vaikka juuri kuormituksessa olevaa moottoria olisi tullut käyttää tuhoamiseen!).

Mitä sitten täydellä kuormituksella toimivan dieselmoottorin pakokaasun vaikutuksiin – ja samalla kaikkien tekijöiden yhteisvaikutukseen – tulee, siitä on olemassa yksi eläimillä tehty tutkimus: tutkijaryhmän Pattle et al. tutkimus, joka on julkaistu lehdessä British Journal of Industrial Medicine 14 (1957), s. 47 – 55. Koe tehtiin neljällä kanilla, kymmenellä marsulla ja 40 hiirellä. Eläimet pantiin tutkimuskammioon vasta kun dieselpakokaasua oli puolen tunnin ajan virrannut kammioon ja oli saavutettu tasapainotila. Kokeessa oli neljä koetilannetta.

Ensimmäisessä koetilanteessa moottori oli joutokäynnillä ilman ulkoisia vastuksia, ja tässä tilanteessa yksikään eläin ei menehtynyt edes viiden tunnin kuluessa. Kahdessa seuraavassa koetilanteessa moottoria rasitettiin raskaalla kuormituksella (puhallin ja kaksi hydraulista pumppua), ja tällöin kaikki kanit selvisivät hengissä viiden tunnin altistuksesta, marsuista kuoli yksi ja hiiristä muutama. Neljäs koetilanne oli kaikkein ankarin, ja siinä moottorin ilmanottoa kuristettiin suuressa määrin ja saavutettiin hiilimonoksidipitoisuus 0,22% ja happipitoisuus laski 11,4%:iin. Tässä tilanteessa useimmat hiiret kuolivat tunnin kuluessa, mutta kaikki kanit ja marsut pysyivät elossa yli tunnin. Kaikkien koe-eläinten tappamiseen meni yli kolme tuntia! Gerstein-raportin 32 minuutin kuluttua ehkä kaikki eläimet olisivat olleet elossa. Eläinkokeiden valossa Gersteinin dieselkaasukammio olisi ollut täydellinen fiasko.

Lisäksi väitetyissä kaasukammioissa ei ollut valmiina pakokaasua ja häkää, moottori pantiin käyntiin vasta kun ihmiset olivat kammiossa, ja sama moottori ruokki useampaa kammiota. Berg kertoo, että väitetyn venäläisen dieselmoottorin (550 hv, V12) iskutilavuus oli 38,86 litraa, ja tällainen moottori työntää minuutissa 38,86 kuutiometriä, joten olisi kestänyt useita minuutteja, ehkä kymmenen kaksikymmentä minuuttia (kammioiden vapaasta tilavuudesta riippuen; myös poistuminen ihmisten hengitykseen ja vuotoihin huomioitava), ennen kuin olisi saavutettu tappava efektiivinen CO-pitoisuus. Gersteinin 32 minuutin ajalle keskimääräinen CO-pitoisuus olisi jäänyt kauas alle tappavan pitoisuuden.

Berg pohtii vielä, olisiko pakokaasun kierrätys toiminut. Tällöin kammioon tullut pakokaasu johdettaisiin kammion ilmasta takaisin moottoriin ja sieltä taas uudelleen kammioon jne. Moottorin ilmanotto olisi siis yhdistetty kammioon. Bergin mukaan tämä ei toimi. Hiilimonoksidi on hyvä polttoaine, ja se palaa hyvin moottorissa. Dieselit toimivat ylimääräilmalla, ja niin kauan kuin happea on saatavilla, CO-taso sylintereissä ei nouse (palaminen tuottaa hiilidioksidia). Hiilimonoksidimäärä ei nouse niin kauan kuin ilma/polttoaine –suhde on yli 15:1, se nousee vasta juuri ennen moottorin sammumista.

On mieletöntä väittää, että saksalaiset käyttivät tällaiseen väitettyyn tuhoamiseen dieselmoottoria. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi antanut jo joutokäynnillä kymmenen kertaa tarvittavan hiilimonoksidimäärän! Olipa saksalaisilla käytössään vieläkin ruhtinaallisempi hiilimonoksidilähde, puukaasugeneraattorit, jotka tuottivat generaattorikaasua eli puukaasua puusta, hiilestä ja koksista. Generaattorikaasu sisälsi 18 – 35% hiilimonoksidia! Generaattoreissa polttaminen suoritettiin happi- ja ilmavajauksessa, jolloin syntyi paljon polttoaineeksi kelpaavaa CO:ta. Polttoaine itse oli myrkkykaasu. Generaattorista tämä kaasu johdettiin moottoriin.

Sodan aikana Saksassa nestemäinen polttoaine oli varattu sotavoimille, ja muut ajoneuvot muunnettiin puukaasulla toimiviksi. Sodan lopulla Saksan teillä liikkui puoli miljoonaa puukaasuautoa, ruhtinaallista myrkyllisen kaasun lähdettä! Saksassa näitä autoja kutsuttiin nimillä Generatorgaswagen (generaattorikaasuauto) tai Gaswagen (kaasuauto), joskus myös Holzgaswagen (puukaasuauto). Näiden autojen kuljettajilta vaadittiin erityiskoulutus ja lisenssi, joten kymmenillä (tai sadoilla) tuhansilla saksalaisilla oli tieto, mistä vaarallista ja tappavaa häkäkaasua saa. Lisäksi Saksan teollisuus tuotti suunnattomia määriä hiilimonoksidia poltto- ja raaka-aineeksi.

Generaattorikaasumenetelmää käytettiin Saksassa laajasti rottien ja tuholaisten tuhoamiseen, ja teollisesti valmistettiin erityisiä tällä menetelmällä toimivia laitteistoja rottien tuhoamiseen. Jos ihmisiä olisi päätetty tuhota kaasulla, puukaasuvalinta olisi ollut luonnollinen.

25 vuotta sitten, vuonna 1983, holokaustitahot pyrkivät tekemään väistöliikkeen yrittämällä häivyttää dieselmoottorit kokonaan pois kuvioista. 24 johtavaa ”holokaustioppinutta” julkaisi tuolloin kirjan ”Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas” (”Kansallissosialistien suorittamat joukkomurhat myrkkykaasulla”). Tässä kirjassa he yrittivät työntää unholaan dieselpakokaasuversion niin, etteivät edes maininneet sitä ja puhuivat vain bensiinimoottoreista. Kirja on äärimmäisen mahtaileva, ja Maailman juutalaiskongressi suositteli sitä.

Holokaustitahot manipuloivat monin tavoin todistusaineistoa tässä kirjassa. Esimerkiksi vaikka Gerstein mainitsee dieselmoottorit neljä kertaa, nämä manipuloijat siteeraavat Gersteinilta vain kohdat, joissa dieselmoottoreita tai edes väitettyä tappamistapahtumaa ei mainita. Tilalle on nostettu pätkä Gersteinin kumppanin Pfannenstielin sodanjälkeisestä todistuksesta, jossa ei mainita dieselmoottoreiden käyttöä vaan pelkästään ”dieselpolttoaineen” käyttö moottorissa. Kuitenkaan bensiinimoottori ei toimi dieselöljyllä eikä dieselmoottori bensiinillä. Kirjassaan holokaustitahot väittävät, että uhrit olivat sinisiä, vaikka hiilimonoksidin uhrit ovat punertavia tai kirsikanpunaisia.

Holokaustitahot ottivat kirjaansa Gersteinin raportin petollisesti typistetyssä muodossa, ja sellainen toimi kuvastaa vain näiden tahojen epätoivoa. Ennen holokaustihuijauksen lopullista luhistumista yritetään kaapia kasaan todistesirpaleita mistä tahansa. Holokaustitahojen esittämä uusi ”holokaustiversio” on vielä absurdimpi kuin entinen. Lisäksi bensiinimoottoriversio on vastoin todistajanlausuntoja. Holokaustitahot ovatkin nyttemmin palanneet vanhaan tarinaansa.

New Yorkissa ilmestyvä venäjänjuutalaisten lehti Novoje Russkoje Slowo siteerasi 26.2. – 29.2.1995 julkaisemassaan kirjoitussarjassa virallista historiankirjoitusta edustavaa Raul Hilbergiä:

Natsit eivät tuottaneet saippuaa ihmisrasvasta eivätkä tappaneet uhrejaan dieselpakokaasulla. Tällaisia huhuja levitettiin v. 1942, mutta velvollisuutemme on tarkoin erottaa nämä huhut ja vääristelyt tosiasioista ja totuudesta. Pienet valheet antavat kieltäjille aineistoa meitä vastaan (löytyy lehdestä VffG 3/1997, s. 138).

Hilberg kutsuu siis dieselkaasukammioita valheeksi.

Tämän Friedrich Bergin artikkeliin perustuvan tekstini loppuun liitän pari Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin Treblinka-kirjan detaljia (sivuilta 133 – 137). Tekijöiden laskelmien mukaan uhrit olisivat kuolleet Treblinkan ensimmäisissä väitetyissä tuhoamiskammioissa hiilidioksidin (CO2) aiheuttamaan tukehtumiseen 32 minuutissa, toisissa väitetyissä tuhoamiskammioissa 21 minuutissa, ilman mitään dieselmoottoreita ja pakokaasuja, pelkästään olemalla kammiossa ja tuottamalla uloshengityksellään hiilidioksidia. Myrkkykaasut olisivat olleet tarpeettomia.

Toinen detalji koskee ilmanpainetta väitetyissä dieselkaasukammioissa. Arnulf Neumaierin mukaan dieselmoottorit työntävät ulos pakokaasua puolen ilmakehän paineella (500 g/nelisenttimetri). Tämä merkitsee 5 tonnin painetta kutakin neliömetriä kohti. Kuten yllä on todettu, väitetty venäläinen dieselmoottori työntää 38,83 kuutiometriä pakokaasua minuutissa. Tällöin tiivistetyn kammion paine tietenkin kasvaa, ja tasapainotila saavutetaan, kun kammiossa on sama puolen ilmakehän paine kuin moottorissa. Tällöin tietenkin moottori sammuu vastapaineen vuoksi, ellei sitä ennen kammio ole luhistunut korkean paineen vuoksi tai sen ovi paukahtanut auki. Treblinkan ensimmäisissä kaasukammioissa tasapainotila olisi saavutettu alle minuutissa, myöhemmin rakennetuissa hieman yli neljässä minuutissa. Belzecissä aikamäärät olisivat olleet samaa luokkaa. Paineen vuoksi moottori olisi sammunut heti alkuunsa tai väitetty kaasukammio olisi luhistunut tai sen ovi pamahtanut auki ja sisällä olleet olisivat päässeet ulos.

Luku 5. Kristalliyö

OPH:n kirja sanoo sivulla 10:

9.-10.marraskuuta 1938. ”Kristalliyö”. Joukkoväkivaltaa, murhia ja mittavaa vahingontekoa. Noin 30 000 juutalaista suljetaan keskitysleireille.

Kristalliyön tapahtumista esitän seuraavan referaattini Ingrid Weckertin artikkelista:

http://www.vesailaurio.fi/241

Koska yleisesti uskotaan, että ns. kristalliyö (9.-10.11.1938), jolloin Saksassa tuhottiin juutalaisten synagogia ja rikottiin juutalaisten liikkeiden ikkunoita, oli Saksan hallituksen ja natsipuolueen järjestämä, on syytä tuoda esiin, mitä todellisuudessa tapahtui.

Lähteeni on IHR:n (www.ihr.org) arkistosta löytyvä Ingrid Weckertin artikkeli ”

’Crystal Night’ 1938: The great Anti-German spectacle”.

Artikkelista käy ilmi, että kristalliyö oli sionistijuutalaisten salajuoni. Sionisteille oli tärkeämpää oma päämääränsä, muuttolupien saaminen Palestiinaan sitä silloin hallinnoivilta briteiltä, kuin omat kanssajuutalaisensa. Kristalliyön tarkoituksena oli kerätä juutalaisille sympatiaa briteiltä ja muulta maailmalta (joka painostaisi brittejä), jotta juuri silloin päätäntävaiheeseen tuleva muuttolupa-asia Lontoossa saisi sionisteja tyydyttävän tuloksen.

Juutalaiset olivat julistaneet Saksalle taloudellisen ja poliittisen sodan 24.3.1933, mutta pian sen jälkeen Palestiinan juutalaiset ottivat yhteyttä Saksan hallitukseen, että boikotti perutaan Palestiinan osalta, jos juutalaiset pääsevät muuttamaan Saksasta Palestiinaan. Syntyi ns. Haavara-sopimus toukokuussa 1933; britit vaativat muuttajilta vain 1000 punnan varat, ja sopimus oli voimassa vuoden 1941 lopulle.

Arabit vastustivat juutalaisten muuttoa alueelle, ja sen vuoksi vuonna 1938 britit rajoittivat muuttoa. Arabit olivat nousseet kapinoimaan, mutta ylikomissaari MacMichaels kukisti alkuvuodesta 1938 kapinan ja arabit tyynnytettiin luopumalla Palestiinan jaosta ja pysäyttämällä juutalaismuutto. Lokakuussa 1938 MacMichaels palasi Lontooseen neuvottelemaan maahanmuuton ehdoista, ja lopullinen päätös oli määrä tehdä 8.11.1938! Kristalliyö oli 9.-10.11.1938.

Juutalainen Herschel Grynszpan ampui 7.11.1938 Pariisissa Saksan suurlähetystössä lähetystösihteeri Ernst von Rathin, mutta tämä kuoli vasta seuraavan päivän iltana. Tarkoitus oli näin juuri ennen Lontoon päätöstä tehdä shokkivaikutus britteihin, jotta ovet Palestiinaan heille avautuisivat. Von Rathin murhasta olisi sionistien mukaan seurauksena juutalaisvastaisia mielenosoituksia Saksassa, ja tällainen hyökkäys juutalaisia vastaan toisi sympatiaa heille. Sionistit myös järjestivät nuo juutalaisvastaiset mielenosoitukset!

Jo 8.11.1938 useita tuntemattomia henkilöitä (todellisuudessa sionisteja) saapui useisiin pikkukaupunkeihin Hessenissä, ja he menivät paikallisten johtohenkilöiden luokse ja kysyivät: ”Mitä toimia teillä on suunnitteilla juutalaisia vastaan?” Nämä tietenkään eivät tienneet sellaisista mitään, ja sitten vieraat tekeytyivät järkyttyneiksi ja sanoivat, että kyllä juutalaisia vastaan täytyy tehdä jotain. Sitten he häipyivät. Paikalliset virkamiehet ilmoittivat näistä käynneistä poliisille.

Seuraavana iltana eräässä kaupungissa kaksi SS-jäseniksi pukeutunutta miestä tuli SA-everstin luokse ja määräsivät tuhoamaan läheisen synagogan. Tämä kieltäytyi ja ilmoitti asiasta esimiehilleen. Tämä osoittaa, että ko. vieraat olivat ulkomaalaisia, sillä SA ja SS olivat tyystin eri järjestöjä.

Tämän johdosta (kun siis paikallisia johtajia ei saatu tuhoamaan juutalaisten synagogia) vieraat muuttivat taktiikkaa: he siirtyivät kadulle ja kiihottivat ihmisiä siellä hyökkäämään juutalaisia vastaan ja tuhoamaan heidän rakennuksiaan, ja osa roskaväestä lähtikin tähän mukaan. Tätä tapahtui useissa kaupungeissa: he kiihottivat ihmisiä toreilla, heittivät kiviä ikkunoihin ja valtasivat mukaan tulleen roskaväen avulla juutalaisia rakennuksia, ja sitten he hävisivät. Osa näistä mellakoista alkoi jo 8.11. ennen von Rathin kuolemaa. Hän oli elossa ”vainojen” alkaessa.

Juutalaisten tarkoitus tietenkin oli, että von Rath kuolee heti 7.11., koska Lontoon päätös olisi seuraavana päivänä. Tällöin mellakat olisi järjestetty jo aiemmin. On siis selvää, ettei von Rathin kuolema ollut syynä kristalliyön tapahtumiin.

Illalla 9.11. alkoi järjestelmällinen organisoitu toiminta: 5-6 nuoren miehen ryhmät alkoivat kepeillä rikkoa ikkunoita täysin tunteettomina. Nämä eivät olleet juutalaisia vihaavia SA-miehiä, sillä mitään raivon merkkejä ei ollut. Rahvasta siis tuli mukaan näiden joukkojen mukaan tekemään tuhotöitä.

Tapahtui myös, että puoluejohtajia herätettiin puhelinsoitoilla keskellä yötä, ja soittaja sanoi olevansa päämajasta ja kysyi, mitä ko. kaupungissa tapahtuu. Jos puoluejohtaja vastasi, että ei mitään, vastaukseksi tuli, että tänä yönä juutalaisille näytetään kaapin paikka; soittaja sanoi saaneensa käskyn tästä. Useat puoluejohtajat tällöin eivät ymmärtäneet ollenkaan, mistä on kyse. Tapahtui paljon sekaannuksia. Kaikki tämä kävi ilmi sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä.

Sionistit olivat valinneet ajankohdan hyvin taitavasti. Juuri tuolloin, 8.-10.11.1938, Hitler ja puolueveteraanit sekä aluejohtajat olivat kokoontuneet Müncheniin vuosittaiseen muistojuhlaansa, jossa juhlittiin 15 vuotta aiemmin tapahtunutta Hitlerin ja eräiden muiden vallankaappausyritystä Baijerissa. Alueiden johto oli juhlien ajan sijaisten harteilla.

Vasta osallistujien ollessa päivällisellä 9.11. alkoi tihkua tietoja tapahtumista Müncheniin. Hitler poistui asuntoonsa, ja Goebbels nousi puhumaan ja ilmoittamaan viime uutisia. Hän kertoi, että von Rath oli kuollut ja että 2-3 paikassa on juutalaisvastaisia mielenosoituksia. Edelleen hän sanoi, että se aika on ohi, jolloin juutalaiset saattoivat tappaa saksalaisia rankaisematta. Nyt laillisia keinoja tultaisiin käyttämään, yksityiset toimet kiellettäisiin. Goebbels ehdotti kollegoilleen (hän oli Berliinin aluejohtaja) ja SA:n päällikölle Lutzelle, että he ottaisivat yhteyttä aluetoimistoihinsa rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi! Ehdotusta noudatettiin.

Ei siis pidä paikkaansa, että Goebbels olisi aloittanut vainot. Hän päinvastoin yritti heti estää ne. Aamulla 10.11.1938 Goebbels oli raivoissaan saatuaan tietää sen tuhoa, joka kristalliyönä oli tapahtunut. Eikä sitä paitsi 9.11. klo 21:n jälkeen pidetty puhe voi aloittaa vainoja, jotka olivat saaneet alkunsa jo edellisenä päivänä tuntemattomien vieraiden tultua. Tarkkaan ei tiedetä, mitä Goebbels puheessaan sanoi, mutta se tiedetään, mitä SA:n johto ja aluejohtajat tekivät: he riensivät puhelimeen ja käskivät välittömästi taata rauha ja järjestys. Puhelut kirjattiin ylös.

SA:n päällikkö Lutze määräsi:

Missään oloissa yksikään SA-mies ei saa ottaa osaa juutalaisvastaiseen mielenosoitukseen; mielenosoitukset on pysäytettävä.

Tästä oli se seuraus, että SA-miehet alkoivat vartioida juutalaisten kauppoja ja rakennuksia tuona yönä. Tästä on monta todistajaa. SS ja poliisi saivat samat määräykset! (telex tallella Nürnbergissä).

Klo 01.00 Hitler sai tietää juutalaisvainoista ja hän raivostui. Hän määräsi heti Münchenin poliisipäällikön luokseen ja antoi käskyn, että tuhopoltot on heti lopetettava ja varmistettava, ettei ilkitöitä enää tapahdu Münchenissä. Sitten Hitler soitti ympäri valtakuntaa saadakseen selkoa asiasta. Aluetoimistoille hän määräsi:

Korkeimman päällikön pikamääräys: Juutalaisten liikkeisiin ja muuhun omaisuuteen kohdistuvia tuhopoltot ovat kaikissa tapauksissa ja kaikissa olosuhteissa kiellettyjä.

Miksi sitten SA-miehiä oli mukana tuhotöissä huolimatta omien johtajiensa määräyksistä? Ainakin 3 SA-joukkoa 28:sta toimi Lutzen käskyjen vastaisesti. He tuhosivat juutalaisten rakennuksia ja synagogia päinvastoin kuin Lutze määräsi. Asia on selvinnyt sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä. Nämä oikeudenkäynnit perustuivat pääasiassa SA-prikaati 50:n päällikön Lucken raporttiin, joka alkaa:

10.11.1938 klo 3 aamulla sain seuraavan määräyksen: “Joukkojen johtajan määräyksestä kaikki juutalaiset synagogat prikaatin alueella on heti räjäytettävä tai sytytettävä tuleen…”.

Raportissa on sitten lista tuhotuista synagogista.

Ristiriitaan on seuraava selitys: Mannheimin SA-päällikkö Fust oli myös Münchenin tapaamisessa. Fust toimi Lutzen määräyksen mukaisesti ja soitti toimistoonsa. Puhelun vastaanottaja (jonka nimi ei koskaan ole tullut ilmi; kyseessä oli paikalle järjestetty sionistien agentti, tämä on tullut ilmi sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä) ei antanut määräystä eteenpäin Fustin sijaiselle Luckelle. Sen sijaan hän antoi päinvastaisen määräyksen! Hän kutsui toimistoon SA-eversti Fritschen, joka ei ollut järin älykkään maineessa. Tälle hän näytti paperia, jonka mukaan synagogat on tuhottava. Fritsch soitti paikalliselle puoluejohtajalle ja tämän apulaiselle, ja nämä tulivat toimistoon. Samalla puhelinmies ilmoitti muillekin SA-johtajille asiasta. Näin kaikki saivat väärän määräyksen, eikä kukaan kysynyt varmistusta.

SA-miehet aloittivat tuhoamisen, koska luulivat, että niin oli käsketty. Tunteja myöhemmin puhelinmies soitti vihdoin Luckelle ja välitti tälle väärän määräyksen, ja kertoi, että hävitystyö on jo käynnissä. Lucke sitten toteutti tuhotyön Darmstadtissa. Seuraavana aamuna Lucke kirjoitti mainitun raportin.

Saksan johtajilta ei siis tullut tuhoamismääräystä! Se tuli tuolta soluttautuneelta puhelinmieheltä. Kristalliyön jälkeen aamulla Goebbels ilmoitti radiossa, että kaikki toimet juutalaisia vastaan on kielletty ankarien rangaistusten uhalla. Hän ilmoitti, että juutalaiskysymys ratkaistaan Saksassa laillisin keinoin.

Kaikki puoluevirkailijat ja hallituksen jäsenet olivat kristalliyön tapahtumista raivoissaan. Göring valitti, että erikoisikkunalasia on vaikea korvata uudella, koska niitä ei valmisteta Saksassa; niitä saisi vain Belgiasta, mutta juutalaisten julistettua Saksalle taloudellisen sodan Saksalla ei ollut ulkomaanvaluuttaa. Koska perussyy on siis juutalaisilla itsellään, rikkaammille juutalaisille (varallisuus yli 5000 markkaa, tuolloin pieni omaisuus) määrättiin yhteinen yhden miljardin markan sakko.

Kristalliyön jälkeen Hitler määräsi perustettavaksi keskusviraston organisoimaan juutalaisten muuttoa maasta mahdollisimman pian. Muut maat eivät ottaneet heitä vastaan, ja he pääsivät vain Palestiinaan (em. Haavara-sopimus). Moni juutalainen kuitenkaan ei halunnut muuttaa Palestiinaan, jossa ei ollut kehittyneitä rahamarkkinoita. Saksa yritti erityistoimin saada aikaan oven avautumisen juutalaisten poismuutolle, mutta ei onnistunut.

Kesällä 1938 perustettiin sitten hallitustenvälinen pakolaiskomitea, johdossa George Rublee. Tammikuussa 1939 Rublee ja Saksan hallitus allekirjoittivat sopimuksen, että Saksan juutalaiset voivat muuttaa haluamaansa maahan. USA:n Britannian-suurlähettiläs Joseph Kennedy ja Saksan ulkoministeriön valtiosihteeri Weizsäcker yrittivät torpedoida sopimuksen, mutta Hitler itse tuli väliin ja pelasti sopimuksen lähettämällä valtionpankin presidentti Schachtin Lontooseen keskustelemaan Rubleen kanssa.

Sopimus oli Rubleen mukaan ”sensaatiomainen”: Erikoisjärjestelyin taattiin muuttavien juutalaisten taloudellinen turvallisuus, koulutusleirejä järjestettiin uusien ammattien hankkimiseksi, yli 45-vuotiaat juutalaiset saivat joko jäädä tai lähteä. Saksaan jääneille taattiin vapaudet. Saksassa ei ollutkaan juutalaisiin kohdistuvia välikohtauksia ennen sodan alkua. Syyskuuhun 1940 mennessä Saksasta oli muuttanut Palestiinaan puoli miljoonaa juutalaista.

Saksan hallitus tai natsipuolueen johtajat eivät olleet missään tekemisissä kristalliyön kanssa. Kristalliyö oli sionistien juoni omien päämääriensä saavuttamiseksi. Saksan johto oli täysin yllättynyt ja järkyttynyt tapahtumista. Hitleriä inhotti koko kristalliyö niin paljon, että hän kielsi puhumasta asiasta hänen läsnä ollessaan.

von Rathin murhanneen Grynszpanin takana oli Pariisissa toimiva sionistinen LICA-järjestö (International League Against Antisemitism; takana juutalainen Bernard Lecache) ja sen kuuluisa lakimies Moro Giafferi. Tämä hoiteli Grynszpanin asioita kuin isä konsanaan.

Tuhoista sen verran, että ”kaikkia” synagogia tai kauppoja ei tuhottu. Saksan 1400 synagogasta tuhoutui 180. Saksassa oli noin 100 000 juutalaista liikettä, ja 7500:sta rikottiin ikkunat.

Useassa tapauksessa juutalaiset tappelivat yhdessä saksalaisten naapureidensa kanssa tuhoajia vastaan. Poliisi ja puoluevirkailijat olivat juutalaisten puolella! Juutalaiset pyysivät poliisia tutkimaan ilkitöitä, ja poliisi tutki!

Vääryys sai kruunauksensa, kun Maailman juutalaiskongressin presidentti Nahum Goldmann vaati Saksan Liittotasavallan liittokansleri Konrad Adenauerilta vuonna 1952 korvauksia kristalliyöstä 500 miljoonaa dollaria, ja sodan hävinnyt Saksa tietenkin joutui maksamaan.

Luku 6. Hitlerin puhe valtiopäivillä 30.1.1939

OPH:n kirja sanoo sivulla 10:

30. tammikuuta 1939. Hitler sanoo Saksan valtiopäiville, että maailmansota merkitsee ”juutalaisen rodun tuhoamista Euroopassa.”

Hitlerin puheen kohta kuuluu saksaksi:

“Ich will heute wieder ein Prophet sein: Wenn es dem internationalen Finanzjudentum im und ausserhalb Europas gelingen sollte, die Völker noch einmal in einen Weltkrieg zu stürzen, dann wird das Ergebnis nicht die Bolschewisierung der Erde und damit der Sieg des Judentums sein, sondern die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa.”

Kohdan suomentamisesta tuonnempana.

Kohta ”die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa” on kirjassa käännetty ”juutalaisen rodun tuhoaminen Euroopassa.” ”Vernichtung” merkitsisi tässä (fyysistä) ”tuhoamista.” Englanninkielisissä käännöksissä sanan ”Vernichtung” vastikkeeksi ilmoitetaan ”annihilation”. Kuitenkin esim. Dudenin sanakirjan mukaan ”Vernichtung” voi tarkoittaa paitsi ”tuhoamista” (das Vernichten) myös ”tuhoutumista” (das Vernichtetwerden).

Joissakin puheissaan Saksan johtajat käyttivät vastaavassa merkityksessä sanaa ”Ausrottung”, jonka englanninkielisenä vastikkeena on käytetty sanaa ”extermination”.

On syytä selvitellä näiden sanojen merkitystä ja käyttöä tarkemmin.

Hirvensalon Saksa-suomi suursanakirja antaa sanalle ”ausrotten” suomenkieliset vastineet ”kitkeä (juurineen)”, ”hävittää sukupuuttoon” ja Dudenin sanakirja selittää sanalla olevan myös kuvaannollisen käytön (”juuria pois pahuus”, ”juuria pois siveettömyys”). Wahrigin sanakirja antaa myös saksankielisen vastineen ”beseitigen” eli ”syrjäyttää”, ”poistaa”, ”raivata pois tieltä”.

Sanalle ”vernichten” Hirvensalon sanakirja antaa vastineet ”hävittää”, ”tuhota”, ”kukistaa”, ”ehkäistä”, ”lamauttaa”, ”musertaa”, Dudenin sanakirja antaa sille myös saksankielisen vastineen ”gänzlich zunichte machen” eli ”saada kokonaan raukeamaan”. Kuvaannollisessa käytössä sanan ”vernichten” käytöstä seuraavat esimerkit: Hoffnungen vernichten = murskata toiveet; vernichtende Kritik = murskaava kritiikki; vernichtende Blick = halveksiva katse.

On siis selvää, etteivät sanat ”ausrotten” ja ”vernichten” suinkaan merkitse automaattisesti fyysistä tuhoamista, tappamista. Merkitys täytyy päätellä asiayhteydestä.

Kirjassaan ”Auschwitz Lies” (”Auschwitz-valheet”) Germar Rudolf ja Carlo Mattogno ovat käsitelleet näiden sanojen käyttöä ja merkitystä. Seuraava on (lyhennelty) käännökseni kirjan sivuilta 251-254 (tässä kirjansa luvussa tekijät analysoivat Shermerin ja Grobmanin kirjaa ”Denying History. Who Says the Holocaust never Happened and Why Do They Say It?”):

”Konvergentteina” todisteina holokaustin todellisuudesta tekijät (so. Shermer & Grobman) esittävät tavanmukaisen listan sitaatteja tärkeimmiltä kansallissosialistisilta viranomaisilta. Sitaateissa todistusaineistoa olisi sellaisten termien käyttö kuin “vernichten” tai “Vernichtung” (annihilate or annihilation) ja “ausrotten” tai “Ausrottung” (exterminate or extermination).

Tekijät käyttävät erityisen luvun sen todistamiseen, että nämä termit, jotka olivat osa voimakasta NS (eli kansallissosialistista) -retoriikkaa, tarkoittaisivat itse asiassa fyysistä tuhoamista.

Kuten hyvin tiedetään, virallisen historiankirjoituksen perinteinen lähtökohta tällaisille erheellisille tulkinnoille on seuraavaan Hitlerin 30.1.1939 pitämän puheen “profetiaan” kohdistuva olettamus: “Tänään ryhdyn taas profeetaksi: Jos Euroopassa tai Euroopan ulkopuolella toimivat kansainväliset juutalaiset finanssipiirit onnistuvat jälleen kerran työntämään kansat maailmansotaan, tuloksena ei ole maapallon bolshevisointi ja siten juutalaisuuden voitto vaan juutalaisen rodun kukistuminen (tai “häviö”, “tappio”) Euroopassa” (tässä yllä lupaamani suomennos).

Kukaan noista rohkeista olettajista ei koskaan siteeraa rivejä, jotka seuraavat ja jotka selvästi selittävät tämän uhkauksen ehdot: “sillä aika, jolloin ei-juutalaiset kansat olivat suojattomia propagandan edessä, on päättymässä. Kansallissosialistisella Saksalla ja fasistisella Italialla on instituutiot, jotka, jos on tarpeen, voivat selittää maailmalle ongelman luonteen, ongelman, josta monet ihmiset ovat vaistonvaraisesti tietoisia mutta joka kuitenkin on heille epäselvä tieteellisesti.”

30.1.1941 pitämässään puheessa Hitler sanoi: “En tule unohtamaan sanojani, jotka aiemmin 1.9.1939 [itse asiassa 30.1.1939] lausuin Saksan valtiopäivillä, sanojani, joissa totesin, että jos juutalaisuus syöksee muun maailman yleiseen sotaan, silloin koko juutalaisuus menettää sen roolin, joka sillä on ollut Euroopassa.”

Jos siis juutalaisilla ei olisi enää roolia Euroopassa, vuonna 1939 julistettu “Vernichtung” ei merkinnyt muuta kuin poliittista “kukistamista”.

Hitlerin sanat, jotka hän lausui 30.1.1942 Berliinin Sportpalastissa, vahvistavat tämän tulkinnan: “Ymmärrämme, että tämä sota voi päättyä vain näin: joko arjalaiset syrjäytetään (ausgerottet werden) tai juutalaisuus häviää (verschwindet) Euroopasta. Olen kertonut Saksan valtiopäiville kerran aiemmin, 1.9.1939 [itse asiassa 30.1.1939] – enkä esitä epävarmoja profetioita –, että tämä sota ei pääty niin kuin juutalaiset ajattelevat, siis niin, että Euroopan arjalaiset syrjäytetään (ausgerottet werden), vaan että tämä sota päättyy juutalaisuuden kukistumiseen (die Vernichtung des Judentums) – – Ja se päivä on tuleva, jolloin ihmiskunnan pahimman vihollisen rooli on tullut päätökseen, todennäköisesti ainakin tuhanneksi vuodeksi.”

Tarkoittaako tämä, että Hitler uskoi kirjaimellisesti, että jos sota hävitään, “arjalaiset” tuhotaan fyysisesti?

Tämä lainaus vahvistaa myös, että 30.1.1939 pidetyn puheen ilmaus “juutalaisen rodun Vernichtung Euroopassa” ei tarkoittanut fyysistä tuhoamista, koska tässä teksti puhuu juutalaisuudesta, joka häviää “Euroopasta”, jos voitto saavutetaan. Tälle – sekä juutalaisten poliittisen roolin päättymiselle Euroopassa – antavat selityksen vain suunnitelmat pakkosiirtää juutalaiset vallatuille itäisille alueille, joiden katsottiin olevan Euroopan ulkopuolella.

24.2.1942 Hitler palaa tähän argumenttiin. Väitettyään, että rahamiesten ja Kremlin salaliitto (Verschwörung) tähtäsi yhteen ja samaan päämäärään – arjalaisten kansojen ja rotujen syrjäyttämiseen (Ausrottung) – Hitler sanoo: “Nyt kansallissosialistisen vallankumouksen ja fasismin aatteet ovat valloittaneet suuria ja voimakkaita valtioita, ja se esittämäni profetia on täyttyvä, että tämä sota ei johda arjalaisen ihmiskunnan kukistamiseen (vernichtet) – juutalainen on se, joka syrjäytetään (ausgerottet).”

Muistiinpanoissaan Henry Picker kirjoittaa heinäkuun 21. päivän kohdalla 1942: “sillä – koska Hitlerin mukaan tämän sodan päätyttyä myös jokainen juutalainen heitettäisiin ulos Euroopasta – idän kommunismivaara olisi silloin kitketty pois juuria myöten.” (saks. Denn – da er [Hitler] mit Beendigung dieses Krieges auch den letzten Juden aus Europa hinausgeworfen haben werde – wäre dann die kommunistische Gefahr aus dem Osten mit Stumpf und Stiel ausgerottet).

8.11.1942 pitämässään puheessa Hitler kertoi 30.1.1939 esittämästään profetiasta näin: “Muistanette valtiopäivien istunnon, jossa julistin: Jos juutalaisuus kuvittelee kykenevänsä aikaansaamaan kansainvälisen maailmansodan, jonka päämääränä on eurooppalaisten rotujen syrjäyttäminen (Ausrottung), niin tulos ei ole eurooppalaisten rotujen syrjäyttäminen (Ausrottung) vaan Euroopassa tapahtuu juutalaisuuden syrjäyttäminen (Ausrottung)!”

Hitler jatkoi selittämällä tämän syrjäyttämisen (Ausrottung) merkityksen. Se merkitsee Euroopan kansojen tulemista tietoisiksi juutalaisvaarasta ja juutalaisvastaisen lainsäädännön aikaansaamista noissa maissa saksalaisen mallin mukaan: “Euroopassa tämä vaara on tunnistettu ja kansat omaksuvat yksi toisensa jälkeen meidän lainsäädäntömme.”

Vielä 24.2.1943 pitämässään puheessa Hitler julisti: “Sen vuoksi tämä taistelu ei pääty – niin kuin on ajateltu – ihmiskunnan arjalaisen osan kukistumiseen (Vernichtung) vaan juutalaisuuden syrjäyttämiseen (Ausrottung) Euroopassa.”

Tässä jopa samaistetaan täysin termit “Vernichtung” ja “Ausrottung”, kun niitä sovelletaan Euroopan kansoihin.

Siis: Joko Hitler uskoi ei ainoastaan Saksan kansan vaan myös kaikkien Euroopan kansojen (!) fyysiseen tuhoamiseen, jos Saksa häviää, – ehdottoman groteski oletus – tai sitten hän käytti termejä “Vernichtung” ja “Ausrottung” kuvaannollisessa merkityksessä myös juutalaisista puhuessaan, mikä on aivan selvää, kun katsotaan eri lainauksia niiden kontekstissa.

Näin siis Mattogno ja Rudolf kirjassaan.

Kirjassaan Lectures on the Holocaust, sivulla 338, Germar Rudolf selittää Hitlerin 30.1.1939 pitämää puhetta näin:

Juutalaiset kontrolloivat kansainvälistä rahamaailmaa ja ovat myös bolsevismin (kommunismin) takana oleva voima. He pyrkivät saamaan taloudelliseen ja poliittiseen kontrolliin koko maailman, tarpeen tullen vaikka valtavien sotien avulla, mutta Hitler näkee itsensä velvolliseksi estämään sen ja kukistamaan juutalaisen rodun, jottei maailma joutuisi juutalaisen ikeen alle. Hitler tahtoo kukistaa juutalaiset kertomalla maailmalle juutalaisten pahoista suunnitelmista ja teoista (tuo instituutio-kohta)! Juutalainen historioitsija Jehuda Bauerkaan ei pidä tätä kohtaa sellaisena, että siinä tarkoitettaisiin fyysistä murhaamista.

Sivulla 339 Rudolf kommentoi Hitlerin 30.1.1941 pitämää puhetta, jossa Hitler selittää 30.1.1939 käyttämänsä termin ”Vernichtung” merkityksen:

Jälleen kerran: juutalaisten kukistaminen niin, että tehdään loppu heidän vaikutusvallastaan taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Samanlaisia huomautuksia Hitler teki muulloinkin.

Hitler ei siis tarkoittanut juutalaisten fyysistä tuhoamista vaan lopun tekemistä heidän taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta vaikutuksestaan. Tämä pätee kaikkiin muihinkin Saksan johtajien puheiden kohtiin, joissa sanoja ”vernichten” tai ”ausrotten” (tai vastaavia) sovelletaan juutalaisiin (esim. Robert Leyn ilmaisuihin, joita kirja esittää sivulla 11 kesäkuun 22. päivän kohdalla kronologialuettelossaan).

Luku 7. ”Mielisairaiden kaasuttaminen hengiltä”

OPH:n kirja sanoo sivulla 10:

Tammikuu 1940. Ensimmäiset kokeilut mielisairaiden – juutalaisten ja muiden – kaasuttamisesta hengiltä tehdään saksalaisissa sairaskodeissa.

T4-ohjelma oli Hitlerin 1.9.1939 antama käsky Bouhlerille ja Brandtille aloittaa parantumattomasti sairaiden armonmurha-ohjelma, jotta saataisiin (ensimmäisen maailmansodan tapahtumista viisastuneina) sairaaloihin tilaa sodassa haavoittuneiden sotilaiden hoitoon. Kyseessä oli sodan vaatima välttämättömyys, sotaponnistus. Sterilointiohjelmalla ja eutanasiakäskyllä ei ole mitään tekemistä minkään holokaustin kanssa, jota ei edes ollut.

T4-eutanasiaohjelmassa annettiin armonmurha noin 50 000 – 70 000 mielisairaalle (myös Hitlerin serkulle), epileptikolle, vanhuudenheikolle, parantumattomasti paralysoituneelle, vajaamieliselle, neurologisesti vakavasti vammautuneelle ja yli viisi vuotta laitoshoidossa olleelle. Ohjelma oli voimassa tammikuusta 1940 elokuuhun 1941, jolloin se lopetettiin.

Eutanasiaan käytettiin tappavia injektiota. Väite, että sairaaloissa olisi ollut “kaasukammioita”, joissa tapettiin dieselmoottorin pakokaasulla (NMT, vol. 1, s. 876), ei pidä paikkaansa. Dieselmoottorit eivät tuota tarpeeksi häkää ihmisen tappamiseen. Dieselpakokaasun käyttämisestä katso luku 4 ”Holokaustin tapahtumisesta” kohta IX ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”.

Saksan eutanasiaohjelmasta esimerkiksi seuraavassa linkissä:

http://www.ihr.org/jhr/v05/v05p289_Faurisson.html (alaotsikko ”David Irving’s Account of the Extermination: Too Much Metaphysics, Not enough Materialism”).

Luku 8. Göringin käsky 31.7.1941 ja Wannsee

OPH:n kirja sanoo (s. 11):

31. heinäkuuta 1941. Valtakunnanmarsalkka Herman Göring allekirjoittaa käskyn, joka antaa SS:lle valtuudet valmistella ”juutalaiskysymykselle totaalisen ratkaisun” – – 20. tammikuuta 1942. SS:n turvallisuuspäällikkö Reinhard Heydrich toimii puheenjohtajana korkeiden natsivirkailijoiden konferenssissa Berliinin esikaupungissa Wannseessa, ”lopullisen ratkaisun” yhtenäistämiseksi.

Kun sodan myötä Madagaskar-projekti (juutalaisten maastamuutto Madagaskarille) osoittautui mahdottomaksi toteuttaa, ”lopullisella ratkaisulla” tarkoitettiin vaihtoehtoisesti juutalaisten pakkosiirtämistä (evakuointia) Saksan idästä valtaamille alueille.

31.7.1941 Göring määräsi Heydrichin suorittamaan kaikki tarpeelliset valmistelut “lopullista ratkaisua” silmällä pitäen, so. organisoimaan Saksan vallan alla olevien juutalaisten maastamuutto tai evakuointi (NG 2586-E, P-710). Määräys kuului:

Täydennyksenä Teille jo 24.1.1939 annetulla käskyllä annettuun tehtävään saada aikaan juutalaiskysymykselle maastamuuton tai evakuoinnin muodossa (in Form der Auswanderung oder Evakuierung) ajankohdan olosuhteisiin mahdollisimman hyvin soveltuva ratkaisu, määrään Teidät täten toteuttamaan kaikki tarpeelliset organisatoriset, konkreettiset ja materiaaliset valmistelut juutalaiskysymyksen kokonaisratkaisulle (Gesamtlösung) Saksan vaikutusalueella Euroopassa. Sikäli kuin tämä koskee muita keskushallinnon toimialueita, niiden on oltava mukana. Lisäksi määrään Teidät pikaisesti esittämään minulle kokonaissuunnitelman juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiseen tarvittavista organisatorisista, konkreettisista ja materiaalisista ennakkotoimenpiteistä.

Heydrich määrättiin nyt siis suunnittelemaan juutalaisten maastamuutto ja evakuointi Euroopan mittakaavassa, aiemmin hänen toimeksiantonsa oli koskenut vain Saksaa.

Määräyksestä käy selvästi ilmi, että “lopullisella ratkaisulla” tarkoitettiin emigraatiota ja evakuointia. Tämän vahvistaa myös ulkoministeriön Saksa-osaston johtajan M. Lutherin (ei tule sotkea samannimiseen uskonpuhdistajaan) 21.8.1942 esittämä muistio (NG-2586-J), jossa hän luettelee kansallissosialistisen juutalaispolitiikan pääkohdat. Hän kertoo, että natsien tultua valtaan Saksan periaatteeksi juutalaiskysymyksen hoidossa tuli juutalaisten maastamuuton edistäminen kaikin keinoin. Heydrichin Göringiltä saaman tehtävän osalta hän sanoo, että sen mukaisesti ja sen johdosta Heydrich kutsui koolle kaikkien asiaankuuluvien tahojen kokouksen Wannseehen 20.1.1942 (osallistujina valtiosihteereitä ja muita virkamiehiä; myös Luther itse). Wannseessa Heydrich ilmoitti Göringiltä saamastaan tehtävästä, jonka Göring puolestaan oli saanut Führeriltä, ja kertoi, että siitä lähtien Führer on valtuuttanut juutalaisten pakkosiirtämisen itään emigraation vaihtoehtona.

Luther jatkaa, että Führerin määräyksen mukaisesti Saksan juutalaisten pakkosiirtämiseen ryhdyttiin, ja heitä siirrettiin itäisille alueille Kenraalikuvernementin kautta (keskisen Puolan aluetta). Hän sanoo myös, että Kenraalikuvernementti on väliaikainen ratkaisu. Tarkoitus on siirtää juutalaiset myöhemmin idän vallatuille alueille, kun olosuhteet sen sallivat.

Muistiossaan 14.11.1942 kanslianeuvos Maedel vahvistaa tämän. Hän kertoo Heydrichin Göringiltä (ja Hitleriltä) saamasta tehtävästä Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Hän kertoo Heydrichin jouduttaneen juutalaisten laillista emigraatiota merentakaisiin maihin, ja kun tämä oli sodan vuoksi käynyt mahdottomaksi, tehneen valmisteluita juutalaisten evakuoimiseksi itään (NG-4583).

Göringiltä saamansa tehtävänsä johdosta Heydrich siis kutsui koolle Wannsee-kokouksen 20.1.1942. Tarkoituksena oli Heydrichin mukaan (ilmenee Wannsee-pöytäkirjasta) sopia yhteiset käytännön toimintalinjat (Parallelisierung der Linienführung) evakuoinnin toteuttamisessa. Osanottajat olivat eri toimialojen virkamiestason edustajia (valtiosihteereitä jne.), eikä heillä niin ollen ollut sellaista asemaa, että he olisivat voineet päättää jostakin “juutalaisten joukkotuhoamisesta”; nimeltä mainiten osanottajat olivat: Meyer, Leibbrandt, Stuckart, Neumann, Freisler, Bühler, Luther, Klopfer, Kritzinger, Hofmann, Müller, Eichmann, Schöngarth, Lange ja puheenjohtajana Heydrich.

Wannsee-pöytäkirja ei ole varsinainen pöytäkirja, se on jälkeenpäin muistinvaraisesti tehty muistio tästä kokouksesta, ja sen alkuperä on epäselvä. Siinä ei ole päiväystä, toimialaa, allekirjoitusta eikä otsikkoa, ja jotkut pitävät sitä ainakin osittain väärennettynä. Se on ainoa säilynyt kopio (joita oli alunperin 30). Wannsee-kokous on kuitenkin todella pidetty, ja siellä on – osallistujien myöhempien todistusten mukaan – keskusteltu niistä toimista, joita juutalaisten pakkosiirtäminen itään vallattujen alueiden työvoimaksi edellyttää.

Kokouksen aluksi ko. pöytäkirjan mukaan Heydrich käy läpi juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi käytettyjä keinoja (esittelee siis emigraatio-toimia). Hän kertoo, että tavoitteena on ollut puhdistaa Saksa laillisella tavalla juutalaisista ja että muut maat ovat olleet tässä esteenä, kun ne eivät ole ottaneet juutalaisia vastaan. Hän kertoo, että 31.10.1941 mennessä Saksan alueelta oli muuttanut 537 000 juutalaista. Kun emigraatio sitten olosuhteiden vuoksi oli tullut kielletyksi (siirrettiin myöhempään ajankohtaan), Führer oli määrännyt sen sijaan juutalaisten evakuoinnin itään (Anstelle der Auswanderung ist nunmehr als weitere Lösungsmöglichkeit nach entsprechender vorheriger Genehmigung durch den Führer die Evakuierung der Juden nach den Osten getreten).

Heydrich jatkaa:

Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi – – evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – – Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – – myöskään sodassa (I maailmansodassa) haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.

Wannsee-päytäkirjassa ei puhuta mitään mistään juutalaisten tuhoamisesta. Siinä puhutaan vain evakuoinnista itäisille alueille. Ns. Schlegelberger Memorandum, jonka historioitsija Irving on löytänyt, tekee selväksi, että Hitler oli päättänyt lykätä “lopullisen ratkaisun” (juutalaisten siirtämisen kokonaan pois Euroopasta) tapahtuvaksi sodan jälkeen. Lopullinen ratkaisu oli siirto Euroopan ulkopuolelle, ja itään kokoaminen oli vain välivaihe.

Kuusi päivää Wannsee-kokouksen jälkeen Himmler ilmoitti keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö Glücksille (NI-500):

Valmistautukaa vastaanottamaan seuraavina 4 viikkona 100 000 juutalaismiestä ja 50 000 juutalaisnaista keskitysleireihin. Keskitysleirien suoritettavaksi tulee lähiviikkoina suuria taloudellisia tehtäviä.

Jopa juutalainen Helmut Krausnick myöntää, että vielä viimeisenä sotavuotena juutalaisia käytettiin varusteluteollisuudessa ja että vuonna 1944 kymmeniä tuhansia juutalaisia kuljetettiin Puolan alueella sijainneista leireistä Saksaan työvoimaksi.

Wannseen kokouksen jälkeen maalis-huhtikuussa 1942 Saksan kanslerinvirasto sanoo muistiossaan (P-4025), että Hitlerin tarkoituksena on ottaa esille juutalaiskysymys sodan jälkeen. 24.7.42 Hitler itse sanoo, että sodan päätyttyä hän…

…iskee kaupunki kaupungilta, elleivät juutalaiset muuta pois eivätkä mene Madagaskarille tai muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon (Picker, Hitlers Tischgespräche, s. 456).

Goebbels kirjoittaa 7.3.42 (Bernd Nellessen, Der Prozess von Jerusalem, s. 29), että kaikki juutalaiset on koottava itään ja että…

…sodan jälkeen me kykenemme lopullisesti lähettämään heidät jollekin saarelle, ehkä Madagaskarille.

Rademacher kirjoittaa kirjeessään 10.2.1942:

Sota Neuvostoliittoa vastaan on antanut lisää aluetta lopullista ratkaisua varten (für die Endlösung). Niinpä Führer on päättänyt, että juutalaisia ei karkoteta Madagaskarille, vaan heidät viedään itään. Siksi Madagaskaria ei tule enää pitää lopullisena ratkaisuna (NG-5770).

27.1.42, viikko Wannseen kokouksen jälkeen, Hitler julisti:

Juutalaisten on lähdettävä Euroopasta. Parasta, että he menisivät Venäjälle (Adolf Hitler, Monologe im Führerhauptquartier 1941-44, s. 241).

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Führerin kanslerinviraston päällikkö Hans Lammers kertoi (IMT, Vol. XI, s. 61-63), että kuultuaan Heydrichin saaneen Göringiltä tehtäväksi ratkaista juutalaiskysymys hän otti yhteyttä Himmleriin ja kysyi, mitä oikein tarkoittaa juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu. Himmler oli vastannut, että se tarkoitti sitä, että juutalaiset on evakuoitava pois Saksasta. Myöhemmin Hitler itse vahvisti hänelle tämän selityksen. Kuultuaan huhuja juutalaisten tappamisista Lammers jälleen kääntyi Himmlerin puoleen, joka kielsi, että juutalaisia voitaisiin tappaa laillisesti. Heidät yksinkertaisesti evakuoitiin itään. Himmler kertoi myös, että hänen oli ollut pakko tukahduttaa väkivaltaisuuksia. Keskustellessaan Hitlerin kanssa Lammers kertoo saaneensa kuulla, että Hitler päättää myöhemmin, minne juutalaiset menevät. Vasta Nürnbergissä Lammers siis kuuli mistään juutalaisten joukkotuhosta!

Korherrin raportin mukaan juutalaisia oli muuttanut Saksasta, sudeettialueelta ja protektoraatista 31.12.1941 mennessä 557 000 ja ainakin yhtä paljon itäisiltä alueilta ja Kenraalikuvernementista (Korherrin näitä alueita koskevassa luvussa 762 593 on mukana luonnollinen kuolleisuus), joten vuosien 1933 ja 1942 välillä Hitler valtuutti ainakin miljoonan juutalaisen poismuuttamisen Saksan hallitsemilta alueilta.

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – – Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa – – Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.

Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia:

Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juuri hyödytä.

Sitten ministeriö jatkaa:

Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – – Kuljetus Puolan kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi (Nürnberg-dokumentti 2486-J).

Korherrin virallisen tilastoraportin mukaan 31.12.1942 mennessä itäisiltä alueilta oli pakkosiirretty (evakuoitu) ”Venäjän itään” (Neuvostoliitolta vallatuille alueille) Kenraalikuvernementissa olevien leirien (Treblinka, Sobibor, Belzec, Majdanek) kautta 1 449 692 juutalaista ja Warthegaussa sijaisevien leirien (tärkein Chelmno) kautta 145 301 juutalaista.

Wannseessa ei suunniteltu mitään juutalaisten kansanmurhaa. Ei tapahtunut mitään kansanmurhaa. Sellaisesta ei ole olemassa mitään määräystä, ei suunnitelmaa, ei budjettia, ei keskusorganisaatiota, ei asetta (kaasukammiota), ei uhreja (kenenkään ei ole osoitettu kuolleen kaasutuksen uhrina), ei varmennettua tunnustusta. Ei mitään.

Luku 9. Himmlerin käsky ”puolanjuutalaisten tuhoamisesta”

OPH:n kirja sanoo sivulla 12:

19. heinäkuuta 1942. Himmler antaa käskyn puolanjuutalaisten tuhoamisesta vuoden loppuun mennessä.

Kyseinen Himmlerin Lublinissa Idän SS- ja poliisiylipäällikölle, SS-Obergruppenführer (kenraali) Krügerille, Krakovaan antama käsky kuuluu:

“Ich ordne an, daß die Umsiedlung der gesamten jüdischen Bevölkerung des Generalgouvernements bis zum 31. Dezember 1942 beendet ist.

Mit dem 31. Dezember dürfen sich keinerlei Personen jüdischer Herkunft mehr im Generalgouvernement aufhalten. Es sei denn, daß sie sich in den Sammellagern Warschau, Krakau, Tschenstochau, Radom, Lublin aufhalten. Alle anderen Arbeitsvorkommen, die jüdische Arbeitskräfte beschäftigen, haben bis dorthin beendet zu sein, oder, falls ihre Beendigung nicht möglich ist, in eines der Sammellager verlegt zu sein.

Diese Maßnahmen sind zu der im Sinne der Neuordnung Europas notwendigen ethnischen Scheidung von Rassen und Völkern sowie im Interesse der Sicherheit des deutschen Reiches und seiner Interessengebiete erforderlich. Jede Durchbrechung dieser Regelung bedeutet eine Gefahr für Ruhe und Ordnung des deutschen Gesamtinteressengebietes, einen Ansatzpunkt für die Widerstandsbewegung und einen moralischen und physischen Seuchenherd.

Aus all diesen Gründen ist eine totale Bereinigung notwendig und daher durchzuführen. Voraussichtliche Terminüberschreitungen sind mir rechtzeitig zu melden, sodaß ich früh genug für Abhilfe sorgen kann. Alle Gesuche anderer Dienststellen um Absonderung sowie Ausnahmegenehmigung sind mir persönlich vorzulegen.”

Suomennettuna:

“Määrään täten, että Kenraalikuvernementin juutalaisen väestön uudelleenasuttaminen on kokonaisuudessaan saatava päätökseen 31.12.1942 mennessä.

Joulukuun 31. päivän jälkeen Kenraalikuvernementissa ei saa olla enää juutalaista syntyperää olevia henkilöitä, elleivät he ole Varsovan, Krakovan, Tschenstochaun, Radomin tai Lublinin kokoamisleireissä. Kaikki muu työ, jossa juutalaistyövoimaa käytetään, on siihen mennessä lopetettava, tai, jos sen lopettaminen ei ole mahdollista, siirrettävä johonkin kokoamisleiriin.

Nämä toimet ovat tarpeellisia Euroopan uuden järjestyksen kannalta välttämättömän rotujen ja kansojen toisistaan erottamisen sekä Saksan valtakunnan ja sen intressipiirien turvallisuuden vuoksi.

Jokainen rikkomus tätä määräystä vastaan merkitsee vaaraa Saksan kokonaisintressipiirin rauhalle ja järjestykselle sekä jalansijaa vastarintaliikkeelle ja moraaliselle ja fyysiselle tartuntapesäkkeelle.

Kaikista näistä syistä täydellinen puhdistus on välttämätön, ja siksi se on toteutettava. Tapaukset, joissa aikataulua todennäköisesti ei voida noudattaa, on ilmoitettava minulle hyvissä ajoin, niin että minulle jää aikaa katsoa, mitä asialle voidaan tehdä. Kaikki muiden virastojen erivapaus- ja poikkeushakemukset on toimitettava minulle henkilökohtaisesti.”

Himmlerin käskyssä ei puhuta tuhoamisesta yhtään mitään.

Luku 10. Auschwitzin ”vapauttaminen”

OPH:n kirja sanoo sivulla 13:

27. tammikuuta 1945. Puna-armeija vapauttaa Auschwitzin.

Puna-armeija ”vapautti” Auschwitzin leirin niin, että ampui puolalaisten vartijoiden kanssa heti hengiltä 7 000 – 10 000 juutalaista (kun sitä ennen saksalaiset olivat neljän vuoden aikana teloittaneet siellä vain 117 juutalaista, nekin kurinpidollisista syistä).

Germar Rudolf kirjoittaa seuraavaa ( http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm ):

Kun saksalaiset evakuoivat Auschwitzin työleirikompleksin tammikuun puolivälissä 1945, he jättivät suuren määrän vankeja leiriin. Monet näistä olivat liian vanhoja tai liian sairaita voidakseen matkustaa, ja heidät jätettiin parakkeihinsa, joita vartioivat Kenraalikuvernementin (näin saksalaiset kutsuivat miehitettyä Puolaa) päällikkö Hans Frankin aiemmin kouluttamat puolalaiset miliisit. Kun puna-armeija lähestyi vuoden 1945 alussa, nämä puolalaiset vartijat hyökkäsivät käsikranaatteja ja konekiväärejä käyttäen umpimähkäisesti parakkeihin, joissa vangit olivat sisällä.

Katolisten puolalaisten kiihkeä vihamielisyys heidän suurta juutalaista yhteisöään kohtaan on hyvin tiedossa. Kun neuvostoliittolaiset tunkeutuivat Puolaan v. 1920, yksi Puolan johdon ja hallituksen suurimmista peloista oli, että Varsovan Nalevskin alueen 500 000 juutalaista asukasta nousevat heitä vastaan tukeakseen eteneviä bolshevikkijoukkoja. Monet Puolan juutalaiset pakenivat, kun Neuvostoliiton hyökkäys epäonnistui, ja puolalaiset surmasivat joukon jäljelle jääneistä heti kun keskushallinto oli kaatunut Saksan hyökättyä v. 1939.

Vaikka tarkkoja lukuja leiriin jääneiden Auschwitzin vankien kuolemista ei ole saatavilla, monet olemassa olevat neuvostoliittolaiset sotilasraportit ilmoittavat kuolleitten määräksi 7 000 – 10 000. Puolan miliisin entiset jäsenet ovat myöhemmin väittäneet, että monet kuolleista olivat neuvostoliittolaisten joukkojen ampumia, kun vangit yrittivät poistua vapautetusta leiristä.

Venäläisetkään eivät pitäneet juutalaisista, koska he muistivat näiden raakuudet heitä kohtaan Josef Stalinin “vihreän nuoruuden” aikoihin. Totuutta tästä asiasta ei koskaan saada tietää, mutta ainakin tämä on kauhuteko, josta ei voida syyttää saksalaisia, jotka olivat tuolloin satojen kilometrien päässä.

Tiedossa ei ole, moniko Auschwitziin jääneistä 1590 Unkarin juutalaisesta kuoli tässä slaavilaisessa holokaustissa.

Auschwitzista ennen puna-armeijan tuloa evakuoitujen joukossa oli myös Elie Wiesel, kuuluisa holokaustiprofeetta, joka on vuosikymmeniä julistanut, kuinka hirviömäisiä saksalaiset olivat (lapsia elävinä tuleen, verigeysirejä puhkesi Babi Jarin rotkon joukkohautojen kohdalle ja maa järisi siellä kuukausikaupalla, Buchenwaldissa tapettiin kymmeniä tuhansia joka päivä, kuuden miljoonan uhriluvun kieltäjät ovat moraalisesti häiriintyneitä jne.). Elie Wiesel sai itse päättää, lähteekö noiden ”hirveiden” saksalaisten matkaan evakkomarssille vai jääkö Auschwitziin odottamaan puna-armeijan ”vapauttajia”. Wiesel lähti saksalaisten mukaan!

Wiesel oli Birkenaun sairaalassa toipumassa jalkaleikkauksesta, kun NL:n joukot lähestyivät. Hän (koska ei ollut täysin matkustuskelpoinen) ja monet muut juutalaiset saivat vapaasti päättää, lähtevätkö saksalaisten mukana länteen vai jäävätkö odottamaan puna-armeijaa.

Tri Robert Faurisson kertoo tästä näin (Christian News 7.3.2005, s. 13, loppuviite 2 s. 18):

Tammikuussa 1945 ennakoidessaan neuvostoliittolaisten tuloa ja leirin valtausta, saksalaiset olivat evakuoimassa Auschwitzia. Elie Wiesel, nuori teini-ikäinen siihen aikaan, oli Birkenaun (“tuhoamisleirin”) sairaalassa toipumassa infektoituneeseen jalkaansa tehdystä leikkauksesta. Hänen lääkärinsä oli suositellut kahden viikon lepoa ja hyvää ruokaa mutta ennen kuin hänen jalkansa oli parantunut, neuvostoliittolaisten käsiin joutuminen tuli uhkaavaksi. Sairaalan potilaita pidettiin sopimattomina pitkälle matkalle Saksassa oleviin leireihin, ja Elie olisi näin ollen voinut jäädä Birkenauhun odottamaan venäläisiä. Vaikka hänen isällään oli lupa jäädä hänen kanssaan sairaalapotilaana tai hoitajana [as a hospital patient or orderly], isä ja poika keskustelivat asiasta ja päättivät lähteä saksalaisten mukana (Elie Wiesel: Night, s. 93; D. Calder, The Sunday Sun 31.5.1987).

Mainittu vapaus ei koskenut juutalaisia yleensä vaan niitä, jotka katsottiin olevan sopimattomia matkustamaan. Edes näitä siis ei tuhottu. Jos leirissä olisi tapahtunut kauheuksia, nämä matkaan sopimattomathan olisi pitänyt tappaa, etteivät jää kertomaan kauheuksista koko maailmalle.

[Lisäys 24.5.2010: Nykytutkimus näyttää viittaavan siihen, ettei Elie Wiesel ollut koskaan missään keskitysleirissä. Hän on todennäköisesti varastanut erään Lazar Wieselin identiteetin eikä hänellä todennäköisesti ole väittämäänsä Auschwitzin numerotatuointia käsivarressaan;

http://www.adelaideinstitute.org/newsletters/Newsletter%20503.pdf

http://www.revblog.codoh.com/2010/05/the-riddle-of-lazar-lazar-eliezer-elie-wiesel/#more-902].

Luku 11. Lapsia koe-eläiminä ja hirttonarussa

OPH:n kirja sanoo (s. 14-15):

Lapsia koe-eläiminä. Huhtikuussa 1945 liittoutuneiden armeijat vyöryivät natsi-Saksaan. Saksa antautui kuitenkin vasta 8. toukokuuta. Ne, jotka olivat syyllistyneet rikoksiin, yrittivät viimeiseen asti raivata pois todistusaineistoa.

Huhtikuun 20. päivänä kello kahdeksan illalla, samana päivänä, jolloin Adolf Hitler vietti viimeistä syntymäpäiväänsä, skandinaavivangit evakuoitiin Hampurin lähistöllä sijaitsevalta Neuengammen keskitysleiriltä nk. valkoisilla linja-autoilla. Leirille jäi muiden muassa kaksikymmentä juutalaislasta, joiden ikä vaihteli viidestä kahteentoista vuoteen, kymmenen tyttöä ja kymmenen poikaa, joista kaksi oli sisaruspareja. He eivät kuuluneet pelastusoperaation piiriin. He olivat olleet useita kuukausia koekaniineina lääketieteellisissä ”kokeissa”, joita Neuengammessa suoritti SS-lääkäri Kurt Heissmeyer. Hän oli leikannut pois lasten imusolmukkeet ja antanut heille tuberkuloosibakteereita sisältäviä ihonalaisruiskeita. Useille heistä bakteereita oli istutettu suoraan keuhkoihin sondin avulla. Kuulustelussa 1964 Heissmeyer selitti, että ”hän ei periaatteessa nähnyt mitään eroa juutalaisten ja koe-eläinten välillä.”

Joitakin tunteja sen jälkeen kun viimeinen skandinaavivanki oli lähtenyt leiriltä, lapset kuljetettiin yhdessä neljän heistä leirillä huolta pitäneen aikuisen vangin kanssa Hampurissa sijaitsevaan suureen koulurakennukseen. Aikuiset olivat kaksi ranskalaista lääkäriä, Gabriel Florence ja René Quennouille, sekä kaksi hollantilaista, Dirk Deutekom ja Anton Hölzel. Koulu oli nimeltään Bullenhuser Damm ja se oli toiminut joitakin kuukausia keskitysleirin lisäosastona. Koulua oli käytetty vapautettavien skandinaavivankien kokoamispaikkana.

Ryhmä vietiin koulun kellariin. Pannuhuoneessa hirtettiin ensin aikuiset katossa olevaan putkeen. Sitten tuli lasten vuoro. Paikalla olleen SS-lääkärin, Alfred Trzebinskin, mukaan muutamat heistä olivat saaneet morfiiniruiskeita, näiden joukossa Georges-André Kohn, joka oli huonovointisin. Uneen vaipunut Georges-André hirtettiin ensimmäiseksi, ei putkeen vaan seinässä olevaan koukkuun. SS-korpraali Johann Frahm sai käyttää koko painonsa hirttonuoran kiristämiseen. Sitten Frahm hirtti kaksi lasta kerrallaan, ripustaen kummankin omaan koukkuunsa ”kuin taulut”, hän selitti kuulustelussa 1946. Yksikään lapsi ei itkenyt, hän painotti.

Kun kaikki lapset olivat kuolleet, paikalla oleville SS-miehille jaettiin snapseja ja savukkeita. Sitten oli vuorossa hirttää seuraava ryhmä, 20 neuvostoliittolaista sotavankia. Heidän nimiään ei tiedetä. Lasten nimet sen sijaan olivat:

(sivuutan tässä nimiluettelon)

Seuraavana päivänä ruumiit kuljetettiin takaisin Neuengammeen, jossa ne poltettiin. Tänään koulun nimi on Janusz-Korczak Schule. Koulun alueella on pieni ruusutarha lasten muistoksi.

I Valheellista propagandaa.

Tällaista valhe- ja kauhupropagandaa holokaustivehkeilyllä ratsastavat poliitikot tahtovat opettaa lapsillemme kouluissa! Ei kukaan hirtä lapsia tuolla tavalla, eikä ylipäätään mitenkään! Normaali ihminen näkee heti, että tällainen pääministeri Lipposen suomalaisille syöttämä kertomus on poliittisista syistä harjoitettavaa valhepropagandaa ja antigermanistista (saksalaisten vastaista) rasismia. Jokainen ymmärtää myös, että tällainen propaganda vahingoittaa lapsiamme eikä siitä syystä kuulu kouluihin. Silloin kun tällä tavalla halveksitaan lapsiamme, silloin halveksitaan meitä.

Tarinalla ei ole mitään todellisuuspohjaa. OPH:n kirja ilmoittaa lähteekseen Günther Schwarbergin kirjan ”Der SS-Arzt und die Kinder vom Bullenhuser Damm”, 1994 (lisäksi kaksi kuvaa sionisti Serge Klarsfeldin kirjasta ”French Children of the Holocaust”, 1996), eikä siinä ole minkäänlaista materiaalista tai dokumentaarista pohjaa tarinalle. Tarina perustuu juutalaiskommunistisille lausunnoille ja Stasin tai liittoutuneiden sodan jälkeen toimeenpanemissa oikeudenkäynneissä saksalaisilta (kidutuksin, uhkauksin, lahjuksin jne.) kiskotuille ”tunnustuksille”, jotka ovat absurdeja. Tällaisia ”todistajanlausuntoja” ja ”tunnustuksia” voidaan saada ja kiskoa monin tavoin.

Juutalaiset itse sanovat, että Schwarbergin kertomus on pelkkä ”rekonstruktio”. Internet-sivulla ”The Jewish Community of Germany” otsakkeen ”Jewish Community Federations” alla olevassa listassa on kohdan ”Gedenkstaette Janusz-Korczak-Schule” (Bullenhuser Damm-koulun nykyinen nimi) alaviitteessä tällainen tieto:

Studying the transcripts of wartime trials and diligently seeking out and stifting through the testimony of survivors, Schwarberg reconstructed the terrible events of the children’s short lifes, Dr.Heissmeyer’s senseless medical experiments, and the legal aftermath in the German courts.

http://www.amyisrael.co.il/europe/germany/index.htm

Schwarbergin tarina on siis hänen sodanaikaisia (wartime) oikeudenkäyntejä koskevien kertomusten ja “elossa säilyneiden” ihmisten todistusten pohjalta tekemä sepustus! Tällaiselta hyllyvältä ja epäilemättä propagandistiselta pohjalta hän on itse mielessään rakentanut tarinan a) lasten elämän ”kauhistuttavista tapahtumista”, b) tohtori Heissmeyerin (kirjoitetaan myös ”Heißmeyer”) ”järjettömistä lääketieteellisistä kokeista” ja c) näitä koskevista saksalaisista oikeudenkäynneistä! Kuitenkaan ”sodan aikana” tästä asiasta ei käyty mitään oikeudenkäyntejä (sodan jälkeen käydytkin olivat näytösoikeudenkäyntejä), ja ”elossa säilyneiden” todistuksetkin ovat paitsi ristiriitaisia sangen usein myös villin mielikuvituksellisia ja perustuvat kuulopuheisiin; usein ne ovat myös tarkoituksellista propagandaa.

OPH:n kirjassa tämä kauhukertomus on kirjan varsinainen alku (yllä esitetyt luvut käsittelevät vasta kirjan alkuun liitetyn yleisen kronologialuettelon joitakin väitekohtia). Pääministeri Lipposen Suomeen tuoma ja Opetushallituksen julkaisema kirja alkaa lasten hirttämisillä! Hirttopropaganda on jopa ennen kirjan johdantoa! Valhe- ja kauhupropagandaa lapsillemme ensimmäisestä sivusta alkaen!

Lipposen tänne lanseeraama kertomus nousee häiriintyneestä mielestä. Paitsi että kukaan ei tuolla tavalla lähde hirttämään lapsia tai muita kukaan ei myöskään ryhdy levittämään tuollaista propagandaa ympäriinsä, varsinkaan koulujen oppikirjoissa, saati niiden ensimmäisellä sivulla! Asialla on melkoinen mädännäisyys ja välinpitämättömyys.

Miksi lapsia olisi täytynyt monen todistajan läsnä ollessa lähteä raahaamaan etäiseen koulurakennukseen, että pääsee tappamaan? Mikseivät vaivattomat paikan päällä suoritettavat ampumiset tai tappavat injektiot käyneet? Lapsethan olivat erillisen parakin erillisessä sairasosastossa. Tai miksei lasten päitä yksinkertaisesti lyöty seinään, kuten Lipponen toisaalla riekkuu (s. 93; kirja on ”Lipposen” siinä mielessä, että hän on vastuussa siitä, että se on tuotu Suomeen). Tai miksei lapsia revitty kahdeksi kappaleeksi, kuten Lipponen myös riekkuu (s. 93).

Todistajia oli tässä hirttosadussa mukana kahdeksan SS-miestä, kun piti vartioida 20 lasta, neljää aikuista miestä, kuutta venäläistä vankia ja myöhemmin paikalle tuotavaa 25 muuta venäläistä vankia (joista osa pääsi karkuun) ja sitten hirttää heidät (tiedot Schwarbergin kirjasta). Miksei todistajia (SS-miehiä) hirttotyön jälkeen ammuttu, annettiin vain snapsia ja savukkeita? Miksi nämä vaaralliset todistajat jätettiin eloon? Jäivätkö he eloon siksi, että pääsevät myöhemmin valehtelemaan ”tunnustuksillaan” näytösoikeudenkäynneissä?

Ja onko morfiini muka joku nukutusaine? Tästäkin näkyy suoraan, että juttu on tökerö sepustus. Morfiini saattaa kyllä aiheuttaa jonkinasteista väsymystä, mutta se ei ole nukutusaine (Schwarbergin kirja sanoo, että lapset olisi pyritty nukuttamaan morfiinilla).

Nukkuvia lapsia hirtetään muka seinäkoukkuun! Kovaa työtä varmaan, Frahmkin joutui käyttämään ”koko painonsa” kiskoessaan hirttoköyttä tiukemmalle! Ja nirri ei lähde irti ennen kuin vasta 10-20 minuutin kuluttua! Snapsit ja sätkä varmaan olivat paikallaan, ja varmaan pojat naureskelivat. Eikä yksikään lapsi itkenyt eikä lähtenyt karkuun eikä huutanut, kun katseli, kun toisia lapsia vietiin yksitellen tässä ”rauhallisessa” ilmapiirissä ”johonkin”. Olivat vain hiljaa eivätkä itkeneet. SS-miehistäkään yksikään ei ryhtynyt vastustamaan pienten lasten hirttämisiä!

Sitten tietysti (Schwarbergin mukaan) haettiin seuraavana iltana kaikki 48 ruumista ja poltettiin ne yön aikana Neuengammen krematoriossa, jonka kapasiteetti oli kuitenkin vain 7 ruumista/päivä (Kritik nro 27; Manfred Roeder: Der Auschwitz-Betrug, s. 29). Polttaminen olisi kestänyt viikon tai ainakin 3-4 päivää (lasten pienempi koko huomioiden)!

http://www.vho.org/D/Kritik/27/index.html (s. 29)

II Tarinan alku.

OPH:n kirjan kertomus on niin törkeä, että siihen on syytä perehtyä hieman tarkemmin. Ehkä parasta on edetä kronologisessa järjestyksessä, ja lähteenäni on tarinan kokonaisuudessaan esittävä Schwarbergin kirja (mainittu yllä) ja Ernst Kleen kirja ”Auschwitz, die NS-Medizin und ihre Opfer”, 3. p. 2004. Käytän kirjoista jatkossa lyhenteitä ”Schwarberg” ja ”Klee”. Schwarberg on Zeit-lehdessä 15/2005 julkaissut kirjaansa täydennystekstiä (”Zwanzig Kinder erhängen dauert lange”), ja siihen viitatessani käytän lyhennettä ”Schwarberg II”:

http://www.zeit.de/2005/15/A-Kinder

Tarinassa on 20 lasta: kaksi hollantilaista, kaksi ranskalaista, yksi italialainen, yksi jugoslavialainen ja loput puolalaisia. Nämä 20 lasta olisi marraskuussa 1944 siirretty yhdessä kuljetuksessa Auschwitzista Neuengammeen lääketieteellisiä kokeita varten. Kuitenkaan tällaisesta matkasta ei ole mitään dokumentaarista todistusta. Mutta kuinka lapset olivat päätyneet Auschwitziin? Onko siitäkään pitävää todistusaineistoa?

Schwarberg pystyy antamaan kuljetustietoja vain kahdesta ranskalaisesta lapsesta (Georges-André Kohn ja Jacqueline Morgenstern). Kohnien perhe pakkosiirrettiin ensin 28.7.1944 Drancyn juutalaisleiriin, josta heidät siirrettiin 17.8.1944 Auschwitziin kuljetuksessa nro 79 (Kohnin perheen nimet ovat Serge Klarsfeldin kokoamien tilastojen mukaan tässä kuljetuksessa; Serge Klarsfeld: ”Le Mémorial de la déportation des juifs de France”, 1978).

Kohnien perheeseen kuuluivat isoäiti, isä ja äiti ja neljä lasta. Matkalla kaksi lapsista karkasi junasta ikkunan kautta, isä jäi Buchenwaldiin ja loput (isoäiti, äiti, Georges-André ja hänen siskonsa) saapuivat Auschwitz-Birkenauhun. Siellä Georges-André ja isoäiti ”valikoitiin” vasemmalle, mikä tarkoitti parakkeja, muut (äiti ja tytär) oikealle, mikä Schwarbergin mukaan tarkoitti kaasukammioita! (Schwarberg, s. 9). Tarina on häikäilemätöntä valhetta, sillä Auschwitzissa ei ollut murhakaasukammioita. Kaiken lisäksi sivulla 141 Schwarberg kumoaa itse itsensä, kun hän sanoo, että äiti ja tytär olisi siirretty Auschwitzista Bergen-Belseniin, jossa he olisivat kuolleet nälkään! Myöskään Georges-Andrélle ei muka annettu edes tatuoitua henkilönumeroa kuten muille (ehkä tämä on ilmoitettu siitä syystä, että Georges-Andrén nimeä ei löydy Auschwitz-Birkenaun luetteloista!).

Tämä Kohnien perheen asia tulee hyvin epäuskottavaksi, kun Schwarberg ilmoittaa (s. 8), että isä Armand Kohn oli pankkiiri Rothschildin sukulainen! Maailman rikkaimman ja vaikutusvaltaisimman miehen sukulainen! Armand Kohn oli Pariisin Rothschild-sairaalan johtaja; tämä sairaala oli Ranskan suurin juutalaissairaala. Eikö Rothschildien suku pitänyt huolta omistaan? Maailmansodathan olivat juuri Rothschildien ja koko kansainvälisen juutalaisuuden aikaansaannoksia. Rothschildit olisivat helposti voineet ostaa Kohnien perheen vapaaksi ja siirtää heidät minne tahansa, siihenhän kansallissosialistinen Saksa juuri pyrkikin, juutalaisten siirtämiseen muualle. Voidaan jopa kysyä, ovatko Schwarbergin tarina ja Lipposen/OPH:n kirja Rothschildien käskemiä.

Schwarberg antaa tässä yhteydessä vääriä tietoja myös siinä, että hän ilmoittaa lääkäri Mengelen tehneen kaksoskokeita juutalaiskaksosilla (s. 23). Mengele teki kaksoskokeensa mustalaiskaksosilla! Tämä mustalaiskaksosten parakki oli lähellä sitä parakkia, jossa Georges-Andrén ja muiden myöhemmin Neuengammeen siirrettävien lasten on sanottu asuneen.

Birkenaussa muka tehtiin lapsille ”valikointeja”! Heikot muka vietiin ”kaasukammioihin”! Kaasukammioita ei kuitenkaan ollut olemassakaan! Schwarberg kertoo, että ”toverit”, joilla hän tarkoittaa kommunistisia ranskalaisia lääkäri-internoituja, onnistuivat juonen avulla pelastamaan välillä heikon Georges-Andrén kaasukammiolta valikointitilanteessa!

Lopullisesti Schwarbergin tarinan osoittaa saduksi se, että hänen mukaansa krematorioiden savupiipuista nousi ”roihuavia tulipatsaita” (s. 28), mikä on krematorioissa mahdotonta.

Tämän ”Georges-André Kohnin” tarinassa on dokumentaarista todistusta vain siitä, että hänet on muiden perheenjäsenten kanssa siirretty Drancyn juutalaisleiristä 17.8.1944 Auschwitziin lähtevään junaan. Tieto tulee kuitenkin sionistisesta lähteestä, joten siihen on suhtauduttava varauksella. Kaikki muu Georges-Andrésta kerrottu on vailla dokumentaarista todistuspohjaa. Todistajien ”lausuntoihin” ei tällaisessa yhteydessä voi luottaa ensinkään, niitä voidaan tuottaa milloin vain ja millaisia tahansa. Ja nimenomaan tämä, että väkisin yritetään saada jotain asiaa uskotuksi vain hämärien ”lausuntojen” avulla, jo sinällään herättää voimakkaan epäilyn propagandasta. On hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että Georges-André ei koskaan ollut Auschwitz-Birkenaussa eikä Neuengammessa. On siis mahdollista, että tämä tarina on kokonaisuudessaan valhetta.

Tässä yhteydessä on syytä tuoda esiin, mistä tuo 20 lapsen nimilista on peräisin. Sivulla 139 Schwarberg kirjoittaa:

Durch einen Zufall waren die Namen der Kinder erhalten geblieben. Der dänische Arzt Dr. Henry Meyer hatte sie aus dem Konzentrationslager Neuengamme mitgebracht. Er war selbst anderthalb Jahre Häftling gewesen und durch die Rettungsaktion des schwedischen Roten Kreutzes befreit worden. In den letzten Tagen vor der Abreise arbeitete er im “Skandinavierlager” von Neuengamme als Arzt. Nach seiner Rückkehr am 6. Mai 1945 schrieb er einen “Bericht für das dänische Rote Kreutz”, der im Buch des schwedischen Professors Rundberg “Rapport fra Neuengamme” enthalten ist. Darin schildert Henry Meyer auch medizinische Experimente an Häftlingen, erwähnt die Tuberkuloseversuche Heissmeyers und nennt die Namen der Kinder. Möglicherweise hat er die Namenliste von einem Neuengammer Häftling erhalten. Das lässt sich nicht mehr aufklären. Dr. Meyer, der lange Jahre am Amtskrankenhaus in Apenrade gearbeitet hat, ist Anfang der sechziger Jahre gestorben.

Suomeksi:

Sattumalta lasten nimet ovat säilyneet. Tanskalainen lääkäri Henry Meyer toi ne mukanaan Neuengammen keskitysleiristä. Hän oli itse puolitoista vuotta vankina ja pääsi vapaaksi Ruotsin Punaisen Ristin pelastusoperaatiossa. Viimeisinä päivinä ennen lähtöään hän työskenteli lääkärinä Neuengammen “Skandinavia-leirissä”. Palattuaan hän kirjoitti “Raportin Tanskan Punaiselle Ristille”, joka sisältyy ruotsalaisen professori Rundbergin kirjaan “Raportti Neuengammesta”. Siinä Henry Meyer kuvaa myös vangeille tehtyjä lääketieteellisiä kokeita, mainitsee Heissmeyerin tuberkuloosikokeet ja kertoo lasten nimet. Mahdollisesti hän on saanut nimilistan joltakin Neuengammen vangilta. Sitä ei voida enää selvittää. Tohtori Meyer, joka työskenteli monen vuoden ajan Apenraden piirisairaalassa, kuoli 1960-luvun alussa.

Nimien alkuperä on siis täysin hämärä. ”Mahdollisesti” ne ovat peräisin joltakin keskitysleirin vangilta! Lääkärivangilla (Meyerillä) ei ollut asiaa saksalaisen Heissmeyerin tiloihin! Meyer on saattanut keksiä nimet itse, tai hän on voinut keksiä ne yhdessä joidenkin muiden (esim. sionisti Klarsfeldin) kanssa. Mahdollisesti yhdessä sen huijariporukan kanssa, joka koko tämän tarinan on keksinyt. Ehkä hän oli itse huijari. Huijaukseen viittaa myös ylimääräiseltä tuntuva lisäys ”sitä ei voida enää selvittää”, ikään kuin sanottaisiin, että ”turha ryhtyä penkomaan asiaa”.

Tästä seuraa toinenkin totuus: lasten nimiä ei ole muualla! Niitä ei ole Auschwitzissa eikä Neuengammessa! Niitä ei ole missään asiakirjoissa! Niitä ei ole Klarsfeldilla! Niitä ei ole Lipposella, Perssonilla, OPH:lla eikä Israelilla! Niitä ei ole juutalaisilla! Niitä ei ole myöskään SS-lääkäri Heissmeyerin asiapapereissa, jotka muka löytyivät 1960-luvulla Hohenlychenistä (Heissmeyerin silloisesta asuinpaikasta) maahan haudattuina (kun Heissmeyeriä alettiin 1960-luvulla Itä-Saksassa syyttää, hän muka näytti Stasille Hohenlychenistä paikan, jonne hän oli Neuengammea koskevat paperinsa haudannut pienessä metallikirstussa). Niitä ei ole valokuvissa! Niitä ei ole röntgenkuvissa! Niitä ei ole sairaskertomuksissa! Ne pari valokuvaa, jotka kirjassa ovat, saattavat kuvata ketä hyvänsä. Georg-Andrésta esitetään kuva vankeutta edeltävältä ajalta ja sitten muka Heissmeyerin hänestä ottama kuva, mutta kyseessä on selvästi eri henkilö (kasvonpiirteet erilaiset, korvat erilaiset, huulet erilaiset, silmät erilaiset). Huijaukseen viittaa myös ”maahan kätketty kirstu”. Jos joku haluaa hävittää asiapapereita, hän polttaa ne! Ei hän jätä raskauttavaa aineistoa talon puutarhaan muiden löydettäväksi. Ja jos aineisto ei ole raskauttavaa, hän ei hautaa sitä.

Toinen ranskalainen lapsi, jonka kohdalla joitakin dokumenttitietoja ehkä siirtokuljetusten kohdalla on olemassa, on Jacqueline Morgenstern. Serge Klarsfeldin listojen mukaan hänet olisi 20.5.1944 (Schwarberg s. 141; sivulla 16 päivämääränä kuitenkin 20.6.1944) kuljetettu vanhempiensa kanssa kuljetuksessa 74 Auschwitziin Drancyn juutalaisleiristä. Kuljetuksessa oli yli 1200 juutalaista.

Schwarberg jatkaa valheitaan ja kertoo, että heti tämän kuljetuksen saavuttua Birkenauhun siitä valikoitiin 188 miestä oikealle, so. kaasukammioon! Morgensternit säästyivät, ja isä siirrettiin miestenleiriin ja äiti ja Jacqueline naistenleiriin. Äiti olisi sitten sairastunut punatautiin ja hänet olisi ohjattu kaasukammioon! Jacqueline siirtyi tarinan mukaan parakkiin 11, johon siirtyivät kaikki muutkin ”Neuengammeen siirrettävät lapset”.

Schwarberg puhuu suhteellisen paljon myös hollantilaisveljeksistä Eduard ja Alexander Hornemann, mutta heidän kuljetuksestaan (jonka hän sanoo tapahtuneen kesäkuussa 1944) hänellä ei ole esittää mitään dokumentaatiota. Poikien äiti kuulemma kuitenkin kuoli syyskuussa 1944 Birkenaussa lavantautiin ja isä vietiin miestenleiriin.

Sergio de Simone-nimisestä lapsesta Schwarbergilla on tiedossaan Birkenaun sairaalan merkintä, että hänelle olisi tehty nielurisaleikkaus 14.5.1944.

Muiden 15 lapsen kohdalla ei ole olemassa mitään dokumentaatiota kuljetuksista tai mistään muustakaan.

Tietämys jää siihen, että Sergio de Simone (jolla oli numerotatuointi) oli Auschwitz-Birkenaussa toukokuussa 1944 ja että Georges-André Kohn ja Jacquline Morgenstern ehkä (jos Klarsfeldiin voi luottaa) olivat Drancyn leiristä 17.8.1944 ja 20.5.1944 (tai 20.6.1944) Auschwitziin lähteneissä kuljetuksissa.

Sivulla 28 Schwarberg esittää mielenkiintoisen tiedon, että Auschwitzissa parakin 11 lapset kävivät lääketieteellisissä tutkimuksissa sairaalassa, jossa heitä mm. tutkittiin röntgenissä. Olivatko he tuberkuloottisia? Heillä oli hyvä ruoka, ja heitä oli hoitamassa neljä sairaanhoitajaa. Hollantilaisveljekset kuvataan ”hyvin laihtuneiksi”, mikä sopii tuberkuloosiin, ja myös Georges-André Kohn kuvataan sairaalloiseksi ja heikoksi.

III Lasten siirto Auschwitzista Neuengammeen.

Tässä täytyy edetä sen oletuksen varassa, että tällainen kuljetus todella on tapahtunut. On edettävä tarinan ehdoilla. Ei siis ole lainkaan varmaa, että tällainen kuljetus on tapahtunut.

Tarinan mukaan Berliinistä (Saksan johtajilta) tuli Auschwitziin tohtori Mengelelle pyyntö, että Auschwitzista on lähetettävä Neuengammen leiriin 20 lasta tohtori Heissmeyerin tutkimuksia varten. Schwarberg II ilmoittaa, että tätä varten Mengele teki Auschwitzissa tuberkuliinikokeita (Tuberkulinproben), siis Mantoux-kokeita, joilla tutkitaan, onko henkilölle kehittynyt immuniteetti tuberkuloosia vastaan (ollut siis tekemisissä tuberkuloosibasillin kanssa) vai ei. Neuengammen tuberkuloositutkimuksiin lähetettiin todennäköisesti vain sellaisia, joille immuniteetti oli kehittynyt eli heidän elimistönsä oli jo saanut primaaritartunnan; tarkoitus oli tutkimuksissa vahvistaa tätä immuniteettia.

Edelleen tarinan mukaan (Schwarberg s. 38-39) naisvangit Paulina Trocki (lääkäri) ja kolme hoitajaa kuljettivat lapset junalla Auschwitzista Neuengammeen 27.11.-29.11.1944. Schwarberg ilmoittaa tämän ainoaksi ”protokollaariseksi” tiedoksi; sana ”protokollaarinen” johtuu siitä, että Trocki olisi Israelissa 30.12.1956 ilmoittanut pöytäkirjanpitäjä (erklärte dem Protokollführer) Ball Kadirille tästä asiasta (Protokoll 01/166 – 117/37 Yad Vashem). Minusta tällainen ”ilmoitus” tai ”selvitys” ei todista mitään; kuka takaa sen totuudellisuuden?

Kaiken lisäksi Paulina Trocki oli ”aktiivinen vastarintataistelija”! Sen vuoksi saksalaiset olivat pidättäneet hänet Belgiassa ja toimittaneet keskitysleiriin. Hänetkö pantaisiin kuljettamaan lapsia läpi Saksan (tosin mukana oli kuulemma yksi SS-mies)?

Trocki kertoo selityksessään, että Auschwitzin päällikkö ilmoitti hänelle, että hänen täytyy lähteä kolmen hoitajan (Trockin mukaan kaksi heistä puolalaisia, yksi unkarilainen) kanssa saattamaan lapsia. Kuljetus olisi jostain syystä tapahtunut junan ”erikoisvaunussa”! Juutalaismerkit piti matkan ajaksi riisua pois! Kuljetusta sanottiin kuulemma ”pilkkukuumekuljetukseksi”, ettei kukaan lähestyisi! Miksi tällaiset pelletouhut? Mitä merkillistä 20 lapsen kuljetuksessa olisi ollut? Olisiko asia voinut olla niin, että kyseessä todella oli sairaiden lasten (tai osaksi sairaiden lasten) kuljetus, mutta sairaus ei ollut ”pilkkukuume” vaan tuberkuloosi?

Lisäksi Trocki on pantu tässä sanomaan, että kuljetuksessa oli mukana Pariisin Rothschild-sairaalan johtajan Armand Kohnin poika. Näin synnytetään vaikutelma, että tässä puhutaan totta, kun poika mainitaan tässäkin yhteydessä. Tosin syntyy myös vaikutelma, että tässä huijataan.

Huijaus saa näkyvät muodot, kun Trocki on pantu sanomaan, että perillä hän puhui belgialaisen lääketieteen opiskelijan kanssa, ja opiskelijan nimi annetaan. Näin yritetään tätä satua saada uskottavaksi. Opiskelija on pantu sanomaan: ”Pelkään, että he vievät lapset lapsikokeisiin”, ja joku jopa itki ”lapset nähdessään”. Näin luodaan koko ajan jonkinlaista epätodellista alkavaa kauhutunnelmaa, varmaankin huijareiden aivopesuoppien mukaan. Ja jos jonkinlaisia salaisia ja luvattomia ”lapsikokeita” oli suunnitteilla, miksi niistä heti tiedettiin?

Saattajat, naislääkäri ja kolme puolalaista hoitajaa (Schwarberg on unohtanut, että yhden hoitajan piti olla unkarilainen), viipyivät Neuengammessa sitten muka muutaman päivän, kunnes Trocki lähetettiin Magdeburgin lähellä sijaitsevaan Bendorfin leiriin. Kolme muuta olisivat sitten poistuessaan todistajan mukaan lähteneet ”bunkkerin suuntaan”. Jaaha.

Tässä huijari Schwarberg katsoo sopivaksi kertoa erään vangin sodan jälkeen briteille kertomasta…

…neljän puolalaisen rouvan hirttämisestä v. 1944 Neuengammen bunkkerissa.

Schwarberg jatkaa:

Ei ole varmaa, kuuluivatko kolme sairaanhoitajaa heihin. He ovat kyllä saattaneet olla heitä.

Tyrkyttelevää propagandajaarittelua, eikä pitävää dokumentaarista todistusta mistään!

Naiset olisi muka riisuttu alasti, ja he olisivat sitten olleet kauhean peloissaan ja tapelleet vastaan. He olisivat huutaneet hirveästi.

Neuengammen päällikkökin vedetään mukaan: päällikkö oli muka hirttäjäisissä läsnä, ja kun yksi naisista oli raskaana, päällikkö pyysi tälle ruumiinavausta, että hän näkee, mitä raskaana olevan naisen sisällä on ja tapahtuu. Sairasta valehtelua! Tämä on jo mielipuolista propagandaa saksalaisia vastaan.

Sivulla 88 Schwarberg pitää sitten jo varmana, että nuo ”neljä hirtettyä sairaanhoitajaa” olivat niitä, ”jotka olivat saattaneet lapset Auschwitzista Neuengammeen”. Tällaista päätöntä lavertelua Schwarbergin kirja on täynnä. Nyt kun saattajat ovat jo ”kuolleet”, niin kukaan heistä ole enää sanomassa, ettei kuljetusta ollutkaan. Ja kuinka tuo neljäs ”hirtetty” sitten on voinut antaa ”protokollaarisen lausunnon” v. 1956?

Schwarberg II:ssa Schwarbergin varmuus sen kun lisääntyy: hän ”tietää”, että Wilhelm Dreimann hirtti nuo kolme puolalaista sairaanhoitajaa 4.12.1944. Tässä versiossa Trocki olisi taas lähetetty Bendorfiin. Edelleenkään mitään ei todisteta.

Mihin matkalla ollut SS-mies joutui?

Schwarberg kertoo, että lapsilla oli Neuengammessa hyvät oltavat: lämmitetty parakki, omat vuoteet, hyvä ja riittävä ruoka. Heillä oli neljä mieshoitajaa, jotka OPH:n kirjakin mainitsee. Kuitenkaan Schwarbergin mukaan Gabriel Florence ei ollut lääkäri vaan biologian professori; hän oli joutunut keskitysleiriin vastarintataistelijana. René Quennouille oli röntgenologian professori, lääkäri siis, ja hän oli keskitysleirissä siksi, että oli kätkenyt saksalaisilta englantilaisia laskuvarjomiehiä. Dirk Deutekom oli vastarintataistelija, joka sai Buchenwaldin keskitysleirissä sairaanhoitajan koulutuksen (!) ja siirtyi sieltä Neuengammeen. Neljäs hoitaja, Anton Hölzel, oli kommunisti, joka taisteli fasismia vastaan, ja hän oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi hoitajaksi.

Nämä hoitajat todella ovat olleet olemassa, ja Neuengammessa lääkäri Heissmeyer todella on tehnyt lääketieteellisiä hoito- ja ennaltaehkäisytutkimuksia elävillä virulenteilla (taudinaiheuttamiskyky jäljellä) tuberkuloosibakteereilla, mutta tutkimukset on myöhemmin tulkittu propagandamielessä ”vaarallisiksi ihmiskokeiksi”, joita sitten muka pyrittiin ”salaamaan” ja siksi lapset muka jopa ”hirtettiin”. Hyödylliset ja vaarattomat tuberkuloositutkimukset on käännetty hengenvaarallisiksi ihmiskokeiksi, joissa ihmishengistä ei välitetty ja jotka lopulta johtivat 20 lapsen murhaamiseen!

IV Lääkäri Heissmeyer.

Keuhkosairauksien erikoislääkäri Kurt Heissmeyer oli tuolloin 39-vuotias Hohenlychenin parantolan ylilääkäri (parantolan nimi oli ”Heilanstalt vom Roten Kreutz Hohenlycen”; se kuului siis Punaiselle Ristille). Hohenlychen sijaitsi n. 100 km Berliinistä pohjoiseen, ja Neuengammen keskitysleiri oli Hohenlychenistä 270 km länteen.

Useat Saksan johtajat, välillä myös Hitler, kävivät parantolassa virkistäytymässä, ja Heiβmeyer oli ystävystynyt SS-kenraali Pohlin kanssa ja hoiti tämän lapsia. Kenraali Pohl oli WVHA:n (SS:n taloushallinnollisen keskusviraston) päällikkö, ja myös keskitysleirien hallinto oli hänen käsissään. Pohlin lähin esimies oli Himmler, joka hänkin kävi usein Hohenlychenissä. SS-johtajiin kuulunut SS-kenraali August Heissmeyer oli Kurt Heissmeyerin sukulainen (Kurt Heissmeyerin isän velipuoli).

Erikoislääkäri Heissmeyer promovoitiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1932 Freiburgissa (Klee, s. 167). Vuonna 1934 hän oli siirtynyt Hohenlycheniin, ja vuonna 1937 hän oli mennyt naimisiin erään papin tyttären kanssa.

Heissmeyer oli siis kaikin puolin pätevä keuhkosairauksia koskevissa asioissa, ja hän oli täysin pätevä suorittamaan tuberkuloositutkimuksia virulenteilla tuberkuloosibakteereilla.

OPH:n kirjan sivulla 14 sanotaan Heissmeyerin kuulusteluissa 1964 todenneen, ettei hän periaatteessa nähnyt mitään eroa juutalaisten ja koe-eläinten välillä. Magdeburgin Stasi-oikeudenkäynnissä kesäkuussa 1966 Heissmeyer sanoi: ”En nähnyt mitään periaatteellista eroa ihmisten ja koe-eläinten välillä” (Schwarberg, s. 104).

Schwarbergin mukaan Heissmeyer olisi sitten korjannut: ”Juutalaisten ja koe-eläinten välillä”. Tässä Heissmeyer pannaan sanomaan ”juutalaisten ja koe-eläinten välillä”, koska tämä muoto palvelee paremmin holokaustitahojen tarkoituksia. Heissmeyerin aikuiset koehenkilöt eivät olleet juutalaisia, lapset kylläkin.

Schwarberg on sijoittanut Heissmeyeristä vielä kuvan sivulle 11, ja kuvatekstissä siteerataan Heissmeyerin sanoja näin: ”En nähnyt mitään periaatteellista eroa ihmisten ja koe-eläinten välillä.” Ehkä holokaustitahot käyttävät sanoja ”ihmisten” ja ”juutalaisten” tässä sekaisin, aina sen mukaan, kuinka parhaiten pääsee mustamaalaamaan.

On kuitenkin hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä Heissmeyer tarkoitti: eläinten ja ihmisten elimistöissä vallitsevat suurin piirtein samat lainalaisuudet, joten miksi niiden välillä pitäisi tehdä jokin ero? Juuri siksihän eläinkokeita tehdään, että niistä saatavaa tietoa voidaan soveltaa ihmisiin.

Artikkelissaan ”Grundsätzliches über Gegenwarts- und Zukunftsaufgaben der Lungenheilstätten” (”Keuhkoparantoloiden nykyisiä ja tulevia tehtäviä koskevista periaatteista”; Zeitschrift für Tuberkulose 1/1943) Heissmeyer kirjoitti, että potilaita sairaalaan otettaessa ja hoitoaikojen pituuksista päätettäessä on elimistön tilan lisäksi otettava huomioon myös (toissijaisena seikkana) rotu (”In Zukunft darf eine unbegrenzte Kurdauer nur dem Kranken zugesprochen werden, der die Forderungen rassischer Art erfüllt”; ”Tulevaisuudessa rajoittamaton hoitoaika tulee suoda vain sellaiselle sairaalle, joka täyttää rodulliset vaatimukset”).

Juutalaiset tulee siis hänen mukaansa tässä suhteessa jättää mahdollisuuksien mukaan (terveyttä vaarantamatta) toissijaiseen asemaan. Syy ei ole – kuten hän selvästi tuo ilmi – lääketieteellinen vaan poliittinen. Tuolloin juutalaiset pyrittiin saamaan pois Saksasta, ja sen vuoksi heitä painostettiin poistumaan – tällaisellakin painostuskeinolla. On tunnettu asia, että monella elämän alueella juutalaisten olot tehtiin huonommiksi, jotta he poistuisivat. Juutalaiset olivat 30 vuoden aikana tuhonneet Saksan ja saksalaisten elämän ja talouden, ja he olivat myös maailmanlaajasti vuosina 1933 ja 1939 julistaneet Saksalle sodan, ja siksi heidät päätettiin kerta kaikkiaan ajaa pois, ja tässä oltiin tosissaan (lisäksi Saksan johto oli perillä siitä, että juutalaisuus oli sekä ensimmäisen että nyt tämän toisen maailmansodan takana).

V Heissmeyerin tutkimusten tausta.

Tuberkuloosi on riuduttava ja tappava tauti, ja se muodosti todellisen ongelman. Tuohon aikaan tuberkuloosiin ei ollut vielä käytettävissä tehokasta lääkehoitoa, ja potilaita hoidettiin parantoloissa levolla ja riittävällä ruoalla. Invasiivisemmistä hoitomuodoista voidaan mainita pneumothorax ja thoracoplastia.

Kun saksalainen Robert Koch vuonna 1882 oli eristänyt tuberkuloosibakteerin ja 1890-luvulla kehittänyt ”tuberkuliinin” nimellä kulkevan mykobakteeriuutteen (käytetään Mantoux-kokeen nimellä sen toteamiseen, onko henkilö immunisoitunut tuberkuloosibakteerille), ranskalaiset Calmette ja Guerin kehittivät v. 1921 tuberkuloosia vastaan Calmette-rokotteen (BCG-rokotteen). Rokotteessa on eläviä mutta heikennettyjä tuberkuloosibakteereita.

Näiden elävien mutta heikennettyjen tuberkuloosibakteereiden antaminen tuottaa ihmiselle jossakin määrin vasta-aineita tuberkuloosia vastaan (ja siten estää jossakin määrin tuberkuloosiin sairastumista) mutta ei aiheuta tuberkuloosia. Suoja ei kuitenkaan ole mitenkään hyvä. Koska nämä bakteerit ovat heikennettyjä, myös niiden aikaansaama immuniteetti on heikentynyt.

Kansainliitto hyväksyi Calmette-rokotteen v. 1928, mutta laajaan käyttöön se tuli vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sodan loppuvaiheissa kehitettiin myös ensimmäiset tehokkaat tuberkuloosilääkkeet (streptomysiini, INH, PAS), jotka ovat tehneet Calmette-rokotteesta vähemmän välttämättömän, mikä on ollutkin toivottavaa, koska Calmette-rokotukseen liittyy hankalia toivottuja (osoittavat tehon) vaikutuksia (rokotuskohdan näppylä ja sen mahdollinen haavautuminen ja märkiminen, imusolmuketulehdus) sekä vakavia sivuvaikutuksia (luu- tai niveltulehdus, ihonalainen paise, ihon rokotetulehdus eli BCG-tulehdus, yleistynyt BCG-infektio; nämä kaikki ovat kuitenkin harvinaisia).

Tällaisten sivuvaikutusten ja rokotteen ilmeisen tehottomuuden vuoksi Saksassa suhtauduttiin Calmette-rokotukseen varauksellisesti. Sitä ei haluttu ottaa käyttöön, ja vuonna 1930 sattunut rokotusonnettomuus aiheutti sen, että Saksassa Calmette-rokotusta alettiin käyttää vasta toisen maailmansodan jälkeen (ja siis esim. Heissmeyerin tutkimusten jälkeen).

Tuo rokotusonnettomuus tapahtui Lübeckissä, kun siellä alettiin paikallisesti puuhata Calmette-rokotuksia lapsille. Ranskasta tuotiin elokuussa 1929 bakteeriviljelmä, ja lasten rokotukset alkoivat helmikuussa 1930. Yhteensä ehdittiin rokottaa 256 lasta. 208 lasta sairastui tuberkuloosiin, ja ensimmäinen lapsi kuoli 17.4.1930. Sen jälkeen kuoli vielä 76 lasta näistä rokotetuista, yhteensä siis 77. Muut 131 sairastunutta toipuivat. Loput 48 rokotettua muuttuivat testipositiivisiksi mutta pysyivät terveinä. Rokottamattomista (161 lasta) ei sairastunut yksikään.

Oli tapahtunut jokin onnettomuus (sabotaasi?). Rokote oli kontaminoitunut tautia aiheuttavilla tuberkuloosibakteereilla. Tiedossa oli, että samoissa tiloissa, joissa viljelmää säilytettiin, oli myös virulentti (tautia aiheuttava) bakteeriviljelmä. Koskaan ei saatu selville, kuinka kontaminaatio oli tapahtunut. Kaksi henkilöä tuomittiin 15 kuukauden ja 2 vuoden vankeusrangaistuksiin (syynä väärä varastointi ja se, ettei eläinkokeilla oltu varmistettu rokotteen kelvollisuutta).

Lasten vanhemmat olivat raivoissaan, ja vasta toisen maailmansodan jälkeen (v. 1947) Saksassa alettiin käyttää Calmette-rokotusta. Schwarberg II toteaa, ettei Heissmeyerin tutkimusten aikaan (kesäkuu 1944-maaliskuu 1945) tuberkuloosia vastaan ollut vielä rokotetta (Damals gab es noch keinen Impfstoff gegen die Tbc). Joko Schwarberg on täysin tietämätön Calmette-rokotteesta tai sitten hän tarkoittaa sitä, että Saksassa ei tuolloin ollut luvallista käyttää sitä.

Tällaisissa oloissa on ymmärrettävää, että kansallissosialistisessa Saksassa ryhdyttiin etsimään parannuskeinoa tuberkuloosia vastaan. Keväällä 1944 Saksan johtavat lääketieteelliset auktoriteetit (”Valtion terveysjohtaja”, kansallissosialistisen Lääkäriliiton johtaja ja sisäministeriön valtiosihteeri, tohtori Leonardo Conti, SS- ja Poliisi-lääkintäkenraaliluutnantti, tohtori Ernst Grawitz, Hohenlychenin johtava lääkäri, professori Karl Gebhardt jne.) pitivät kokouksen Hohenlychenissä, ja tohtori Heissmeyer oli tilaisuudessa läsnä. Hän piti tilaisuudessa esitelmän, jossa hän ehdotti Contille, että tuberkuloosin vastustamiseksi tehtäisiin lääketieteellinen tutkimus.

Heissmeyerin esitelmän jälkeen Gebhardt kysyi Contilta, voisiko Heissmeyer suorittaa tutkimuksensa Ravensbrückin leirissä. Conti ja myös Grawitz antoivat suostumuksensa. Heissmeyerin täytyisi kuitenkin saada myös Himmlerin suostumus, ja he lupasivat antaa puoltolauseen.

Schwarberg kuvaa tätä taustaa tietenkin siitä syystä, että tämä taustaryhmäkin saataisiin syylliseksi ”rikokseen”. Myös Hitler vedetään mukaan: Schwarberg kertoo, että Hitler oli jo v. 1942 päättänyt, että periaatteellisesti, kun on kyseessä valtion etu, ihmiskokeet ovat sallittuja ja niihin on lupa käyttää keskitysleirien asukkeja. Onhan väärin, että ne, jotka ovat keskitysleireissä tai vankiloissa, saavat olla sodalta suojassa, kun saksalaiset sotilaat ponnistelevat miltei sietämättömissä oloissa ja heidän kotiseutujaan ja perheitään pommitetaan. Tästä huolimatta Schwarbergin mukaan Himmler oli määrännyt, että lääketieteellisiä kokeita voidaan suorittaa keskitysleireissä vain hänen luvallaan.

Heissmeyer sai Himmlerin luvan, ja Pohl ilmoitti siitä hänelle ja ilmoitti samalla, että kokeet tulee suorittaa Neuengammessa eikä Ravensbrückissä, jossa Gebhardt jo toimi. SS antoi laboratoriolle määräyksen, että Heissmeyerin käyttöön on annettava hänen tarvitsemansa virulentteja tuberkuloosibakteereita sisältävä bakteeriviljelmä.

Pohl on lausunut Heissmeyerin tutkimuksista seuraavaa:

Hohenlychenin sairaalan ylilääkäri Heiβmeyer sai Himmleriltä luvan suorittaa tuberkuloositutkimuksia. Ohjasin hänet Glücksin (Glücks oli keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö) luo, joka asetti hänen käyttöönsä tarvittavat koehenkilöt. Kyseessä oli noin kymmenen orpoa lasta, jotka todennäköisesti olivat Auschwitzista peräisin. Tutkimukset tapahtuivat Neuengammessa. Olen nähnyt myöhemmin näistä tutkimuksista Himmlerille laaditun kirjallisen esityksen. Se oli kuitenkin niin tieteellinen, etten ymmärtänyt siitä mitään (dokumentti NO-065 Pohl-Prozess, Institut für Zeitgeschichte, München; Schwarberg, s. 85).

Heissmeyerillä oli siis lupa suorittaa ihmistutkimuksia tuberkuloosibakteerilla. Heissmeyer oli todennut esimieslääkäreilleen, että tuberkuloosi on voitettavissa vain immunologista tietä (Heissmeyer Stasi-kuulustelussa 23.3.1964, ZUV 46, Bd. A 154; Klee s. 169). Hänen tavoitteenaan oli siis tuberkuloosin hoitaminen niin, että tuberkuloosipotilaan vastustuskykyä vahvistetaan, ja parhaiten vastuskyky vahvistuu käyttämällä täysin virulentteja tuberkuloosibakteereita.

Kokeittensa perusajatuksen Heissmeyer ilmaisi myöhemmin oikeudenkäynnissään näin:

Oli tutkittava, tapahtuuko tuberkuloosia vastaan immunisoitumista (Schwarberg, s. 101).

Heissmeyer vetosi A. ja H. Kutschera-Aichbergenin tekemiin tutkimuksiin.

VI A. ja H. Kutschera-Aichbergenin tutkimukset.

Näiden tutkimusten laatu käy selville seuraavista artikkeleista (tilattavissa osoitteesta http://www.springerlink.com):

1. Hans Kutschera-Aichbergen: Über die Behandlung der Tuberkulose mit lebenden Tuberkelbacillen, I Theoretische Grundlagen und fremde Versuche, II Eigene Versuche; Lung, Vol. 77, Number 2, April 1931, s. 121-166.

2. Hans Kutschera-Aichbergen: Der heilende Einfluss von Hauttuberkulosen auf die Tuberkulose der Lungen und des Kehlkopfes; Journal of Molecular Medicine (Klinische Wochenschrift), Vol. 22, Numbers 36-37, September 1943, s. 566-568.

Tutkimuksessa (1) todetaan ensin, että keuhkotuberkuloosin kulku riippuu pääasiassa sairastuneen henkilön vastustuskyvystä eikä niinkään infektiosta itsestään. Jos vastustuskyky on hyvä, silloin esiintyy lievempiä sairauden muotoja. Jos vastustuskyky muuttuu, muuttuu myös taudinkulku.

Tämän vuoksi on välttämätöntä tutkia, voidaanko vastustuskykyä parantaa aktiivisilla toimenpiteillä. Tällöin on erotettava kaksi henkilöryhmää, ne, joissa ei ole vielä tuberkuloosia, ja ne, jotka ovat sairastuneet tuberkuloosiin. Edellisten kohdalla kyseeseen tulee profylaktinen eli ennaltaehkäisevä immunisointi (ennaltaehkäisevät rokotukset) ja jälkimmäisten kohdalla terapeuttinen eli parantamaan pyrkivä immunisointi (hoitorokotukset).

Kutschera-Aichbergen toteaa, että kun elimistö joutuu ensimmäisen kerran tekemisiin tuberkuloosibakteerien kanssa, vastustuskyky tuberkuloosia vastaan kasvaa huomattavasti, jolloin saadaan huomattavan suuri suoja myöhempiä superinfektioita (uusiutuvia samaan elimeen tai muuhun elimeen kohdistuvia tuberkuloosi-infektioita) vastaan.

Ainoa materiaali, jolla terveen ihmisen vastuskykyä voidaan nostaa myöhempiä tuberkuloositulehduksia vastaan, ovat elävät tuberkuloosibakteerit. Mitä virulentimpi bakteeri, sitä voimakkaamman immunisoitumisen se aiheuttaa. Mutta koska täysin virulentit bakteerit ovat hyvin vaarallisia ja hyvin helposti johtavat rokotustuberkuloosin kohtalokkaaseen leviämiseen, niitä ei voi käyttää ennaltaehkäisevään immunisointiin.

Siksi on tutkittu, onko mahdollista vähentää tuberkuloosibakteereiden virulenssia (kykyä synnyttää tuberkuloosia) ja kuitenkin aikaansaada immunisoituminen niin, ettei rokotustuberkuloosi leviä. Tällaisia heikennettyjä bakteerikantoja on kehitetty (mm. Calmette- eli BCG-rokote), mutta samalla myös niiden antama suojavaikutus on heikko, jopa niin heikko, ettei siitä ole juuri hyötyä, ja joka tapauksessa paljon heikompi kuin spontaani-infektioissa syntyvä suoja, joka sekään ei täydellisesti riitä suojaamaan myöhemmiltä tuberkuloositartunnoilta!

Kutschera-Aichbergenin mukaan on osoittautunut, ettei heikennetyillä tuberkuloosibakteereilla suoritetuista ennaltaehkäisevistä rokotuksista ole mitään hyötyä. Toisaalta virulenttien tuberkuloosibakteereiden antaminen terveille on aivan liian vaarallista. Sen vuoksi ennaltaehkäiseviä rokotuksia ei voi käyttää lainkaan, sellaisista ei ole mitään hyötyä. Virulentit tuberkuloosibakteerit ovat liian vaarallisia, heikennetyillä bakteereilla saatava suoja on liian heikko ja avirulenteista tai tapetuista tuberkuloosibakteereista tai tuberkuliinista ei synny minkäänlaista suojaa.

Samaan tulokseen olivat päätyneet ennen Kutschera-Aichbergeniä mm. Römer, Uhlenhuth, Lange, Neufeld ja Selter. Se, että esimerkiksi Suomessa on päästy tuberkuloosista lähes kokonaan, johtuu elinolojen paranemisesta ja tuberkuloosilääkkeistä, ei Calmette-rokotteesta.

Aktiivinen immunisointi voidaan suorittaa vain tuberkuloosiin jo sairastuneille, ts. vain terapeuttiset rokotukset eli hoitorokotukset ovat mahdollisia. Niillä vahvistetaan sairastuneen vastustuskykyä ja siten lievennetään sairautta ja annetaan suoja myöhempiä superinfektioita vastaan. Sen vuoksi Heissmeyerinkin tutkimukset ovat tähdänneet tuberkuloosiin jo sairastuneiden aikuisten tilan parantamiseen ja latentisti sairastuneiden prepuberteetti-iässä olevien lasten vastuskyvyn parantamiseen nuoruusiän tuberkuloosia ja muita superinfektioita vastaan.

Myös tässä ryhmässä aktiivinen immunisointi on mahdollista suorittaa vain elävillä tuberkuloosibakteereilla; mitä virulentimpi bakteeri, sitä voimakkaampi suoja. Heikennetyt bakteerit tuottavat heikon suojan, ja avirulenteiksi (tautia aiheuttamattomiksi) tehdyt ja kuolleet bakteerit tai tuberkuliini eivät tuota minkäänlaista immuniteettia.

Tässä on huomattava ratkaiseva ero: Tuberkuloositartunnan jo saaneiden rokottaminen virulenteilla bakteereilla on lähes vaaratonta, kun taas terveiden henkilöiden rokottaminen niillä on hyvin vaarallista. Ensin mainittujenkin rokottamiset voidaan tehdä täysin vaarattomiksi, kun noudatetaan huolellisesti eräitä varotoimenpiteitä, esim. annostelun suhteen.

Ei missään nimessä tule sekoittaa toisiinsa terveille annettavaa ennaltaehkäisevää rokotusta ja jo sairastuneille annettavaa hoitorokotusta! Edellisille ei saa antaa virulentteja bakteereita, jälkimmäisille niiden antaminen on turvallista. Elävät tuberkuloosibakteerit eivät juurikaan tartu tuberkuloottiseen elimistöön, ja ne lähtevät leviämään vain erityisten olosuhteitten vallitessa (ensi-infektion aiheuttamat muutokset ovat jo parantuneet, annos on liian iso, ensi-infektion ja hoitorokotuksen tai muun superinfektion välinen aika liian lyhyt, hoitorokotus tai muu superinfektio tapahtuu suonensisäisesti tai inhalaationa). Jos näihin erityisolosuhteisiin liittyvät varotoimet otetaan huomioon, virulenttien tuberkuloosibakteereiden antaminen tuberkuloosiin jo sairastuneille on täysin vaaratonta.

Kun siis OPH:n kirja sanoo, että Heissmeyer ”oli antanut lapsille tuberkuloosibakteereita sisältäviä ihonalaisruiskeita”, niin Heissmeyer oli menetellyt aivan oikein. Lapset oli Mantoux-kokeella jo varmistettu primääritartunnan jo saaneiksi, joten heillä oli latentti eli piilevä infektio. Ehkä ainakin osalla heistä oli, kuten edellä jo epäilin, oireiseksi muuttunut tuberkuloosi. Lapsille virulenttien bakteereiden antaminen oli turvallista, kun noudatettiin varotoimenpiteitä.

Kutschera-Aichbergen, jonka esimerkin ja tutkimuksen mukaan Heissmeyer toimi, kiinnittää erityistä huomiota turvallisuuteen ja tutkii perin pohjin, että annettavat hoitorokotukset ovat myös turvallisia.

On yksiselitteisesti osoitettu, että tuberkuloosiin jo sairastuneelle superinfektiot (jollaiseksi hoitorokotuskin on laskettava) aiheuttavat immuniteetin kasvua. Kutschera-Aichbergen mainitsee Neufeldin, Römerin, Löwensteinin ja Klempererin tutkimukset sekä myös ulkomaalaisten Krausen, Baldwinin ja Gardnerin tutkimukset.

Kun siis Schwarberg kirjansa sivulla 10 sanoo, että tuberkuloositutkijat olivat tuolloin eri maissa yksimielisiä siitä, että ”tällainen teesi on väärä”, hän valehtelee. Schwarberg esittää Heissmeyeriä vastaan syytöksen, ettei tämä tiennyt teesinsä vääryydestä. Hän sanoo, ettei Heissmeyer ylipäätään tiennyt mitään. Lisäksi hän syyttää mainittuja Heissmeyerin esimiehiä siitä, etteivät nämä tienneet tuberkuloositutkimuksesta mitään. Tässä ollaan keskellä synkeää ja avointa valehtelua. Kaikki keuhkospesialistit tietävät, että superinfektiot (ja siis myös hoitorokotukset) synnyttävät uutta immuniteettia.

Kutschera-Aichbergen painottaa, että täysi immunisoiva vaikutus voidaan saavuttaa vain täysin virulenteilla tuberkuloosibakteereilla. Antamalla niitä – aiheuttamalla siis superinfektio – voidaan vaikuttaa parantavasti ensi-infektion synnyttämään tuberkuloosiin! Primääriset tuberkuloosipesäkkeet alkavat parantua ja, ennen kaikkea, ensi-infektion kulku pysähtyy eikä uusia tuberkuloosipesäkkeitä synny!

Tämä on äärettömän tärkeä saavutus, sillä tuolloin ei ollut olemassa tuberkuloosilääkkeitä eikä Saksassa ollut käytössä tehokkaita ennaltaehkäiseviä rokotteita (eikä sellaisia itse asiassa ole olemassakaan). Oli suunnattoman hienoa, jos monia hitaasti kuihtuvia tuberkuloosipotilaita voitiin auttaa ja jos tuli mahdolliseksi päästä hankalista mekaanisista hoitokeinoista, esimerkiksi keinotekoisen pneumothoraxin (ilmarinnan) aiheuttamisesta.

Tällainen superinfektioiden aiheuttama primäärin keuhkotuberkuloosin lievittyminen on selvästi havaittu, kun ihmiselle syntyy tuberkuloosi keuhkojen lisäksi muuhunkin elimeen (ihoon, silmään, luuhun, pleuraan). Nämä superinfektiot lisäävät vastuskykyä ja alkuperäinen keuhkotuberkuloosi alkaa parantua.

Kutschera-Aichbergen mainitsee kaksi tapausta, joissa keuhkotuberkuloosia ja kurkunpään tuberkuloosia sairastaville potilaille jouduttiin tukehtumisen estämiseksi asettamaan tracheakanyyli. Operaation yhteydessä tuberkuloosibasilleja joutui leikkaushaavaan, johon kehittyi ihotuberkuloosi. Tämä ihotuberkuloosi alkoi vaikuttaa suotuisasti keuhko- ja kurkunpäätuberkuloosiin: yskökset loppuivat ja tulivat bakteerittomiksi, yskä loppui, kurkunpään tuberkuloosi parani, yleistila koheni ja paino alkoi nousta. Tuo bakteereiden joutuminen leikkaushaavaan vastaa juuri hoitorokotusta, näissä kahdessa tapauksessa se tapahtui kuitenkin tahattomasti, vahingossa.

Eräälle Kutschera-Aichbergenin omalle potilaallekin kävi samoin. Tällekin oli samoista syistä jouduttu tekemään avanne henkitorveen. Tracheakanyyliä puhdistaessaan potilas loukkasi sormensa, johon joutui siten tuberkuloosibakteereita ja sormeen kehittyi tuberkuloosi. Samalla keuhko- ja kurkunpäätuberkuloosi alkoivat parantua. Tässä tapauksessa kävi kuitenkin niin, että vastoin Kutschera-Aichbergenin toivetta potilas hoidatti ihotuberkuloosinsa pois, jolloin keuhko- ja kurkunpäätuberkuloosi alkoivat jälleen pahentua.

Näissä tapauksissa tapahtui ”hoitorokotus” potilaan omilla täysin virulenteilla bakteereilla, ja nämä synnyttivät iholla vasta-ainemuodostuksen, joka johti parantumistapahtumaan. On todettu, että superinfektioiden aiheuttama immuniteetti on paljon suurempi kuin ensi-infektion aiheuttama immuniteetti.

Olisi ollut täysin vastuutonta jättää tällaiset tapaukset vain sattuman varaan, ja kävi välttämättömäksi tutkia, voidaanko aktiivisin toimin, hoitorokotuksin, päästä samoihin parantaviin tuloksiin. Heissmeyerinkin tutkimukset olivat eettisesti täysin välttämättömiä, ja hän toimi juuri niin kuin vastuullisen lääkärin tulee toimia.

Hoitorokotuksissa käytettävien tuberkuloosibakteereiden on ehdottomasti oltava täysin virulentteja. Annos ei saa olla liian suuri, ja paras rokotuspaikka on iho.

Kun ihmiselle annetaan eläviä tuberkuloosibakteereita, immunisoivan vaikutuksen ohessa on otettava huomioon kaksi muuta mahdollisesti syntyvää vaikutusta. Ensimmäinen sivuvaikutus on tuberkuliinivaikutus. Tuberkuliinihan voi aiheuttaa olemassa olevien tuberkuloosipesäkkeiden tulehtumista ja sulamista, jolloin sairausprosessi voi levitä. Lisäksi paikallisesti iholla syntyy tulehdusreaktio ja myös kuume nousee. Nämä kolme reaktiota syntyvät tiukasti ajallisessa suhteessa tuberkuliinin antoon, 8-36 tunnin kuluessa.

Elävillä bakteereillakin on siis tällainen tuberkuliinivaikutus, mutta se on lievempi kuin varsinaisella tuberkuliinilla ja kehittyy myöhemmin, 1-3 vuorokauden kuluessa. Tämä vaikutus ei siis liity bakteerin virulenssiin.

Toinen mahdollinen sivuvaikutus on ihoon istutetun superinfektion leviäminen. Kuitenkin jos elimistössä on olemassa selvä ensi-infektion aiheuttama tuberkuloottinen muutos, tämä vaara on hyvin vähäinen (yllä lueteltiin niitä erityisolosuhteita, joissa leviämisen mahdollisuus lisääntyy). Kun noudatetaan varotoimenpiteitä, tämä vaara voidaan kokonaan poistaa.

On myös huomattava, että ennen Heissmeyeriä virulenteilla tuberkuloosibakteereilla oli suoritettu ihmistutkimuksia jo 40 vuoden ajan. Ensimmäisen kokeen suoritti v. 1902 A. Moeller itsellään! Hän antoi ruiskuttaa virulentteja bakteereita itseensä suonensisäisesti! Tämä ei tietenkään ollut järkevää, ja Kutschera-Aichbergenin mukaan oli onnen kauppaa, että Moeller selvisi kokeestaan hengissä. On liian vaarallista antaa eläviä tuberkuloosibakteereita suoneen. Joka tapauksessa tämä osoittaa, miten kiihkeästi tuberkuloosiin yritettiin löytää hoitoa. Myös Klemperer (ihonalaisesti), Selter (ihonalaisesti) ja A. Kutschera-Aichbergen vanhempi (kyseessä ovat isä ja poika) ovat tehneet kokeita itsellään.

Potilailleen Moeller kylläkin applikoi virulentteja bakteereita naarmutetulle iholle (ei suoneen), ja osa hänen 15 potilaastaan parani selvästi: yskökset loppuivat, kuume loppui, paino alkoi nousta.

Wichmann valmisti ihmisihon tuberkuloosipesäkkeen bakteereista liuoksen, jota hän siveli naarmutetulle iholle. Hän sai aikaan monissa ”toivottomissa ja lohduttomissa” tuberkuloositapauksissa aikaan selviä, joissakin tapauksissa erinomaisia tilanteen kohentumisia. Toisella virulentteja bakteereita sisältävällä valmisteella hän sai ihonsisäisesti annosteltuna aikaan selviä tilan kohenemisia 63 imusolmuke- ja keuhkotuberkuloosipotilaalle.

Kretschmer sai samoin toistuvilla hoitorokotuksilla (ihonsisäisesti) aikaan parantumista 28 potilaan tilassa. Hän huomasi, että hoitoa on jatkettava pitkään, koska joissakin tapauksissa suotuisat tulokset tulivat myöhään (hän antoi hoitorokotuksia 4 viikon välein).

Kretschmer tavallaan avasi Heissmeyerille tien lapsitutkimuksiin, sillä hän antoi hoitorokotuksia latentisti infektoituneille lapsille nuoruusiän tuberkuloosin välttämiseksi. Näille siis virulenttien bakteereiden antaminen oli vaaratonta, toisin kuin terveille lapsille, joiden elimistö ei ollut joutunut tekemisiin tuberkuloosibakteerien kanssa.

Myös Kutschera-Aichbergen vanhempi sai aikaan huomattavia tilan paranemisia aikaan injisoimalla virulentteja tuberkuloosibakteereita ihonsisäisesti. Erityisesti monen jo toivottomaksi luokitellun keuhkotuberkuloosipotilaan (ei huolittu enää parantoloihin) tila parani.

Kaikissa näissä tutkimuksissa havaittiin, että intrakutaanisessa käytössä ihoon syntyy pieni infiltraatti, joka joskus haavautuu. Yhdessäkään tapauksessa rokotustuberkuloosi ei lähtenyt leviämään! Yhdessäkään tapauksissa hoitorokotuksista ei aiheutunut vahinkoja!

Kun paikallista rokotusinfiltraattia tutkittiin histologisesti, havaittiin joka kerta vain tuberkuloidikudosta, jossa ei ollut enää tuberkuloosibakteereita.

Artikkelinsa toisessa osassa Hans Kutschera-Aichbergen (siis nuorempi Kutschera-Aichbergen) kuvaa omia tutkimuksiaan. Hän toteaa, on että on pyrittävä parantamaan potilaan vastustuskykyä tuberkuloosia vastaan, koska potilaan vastustuskyky on tärkein tekijä, joka säätelee tuberkuloosipotilaan kohtaloa ja taudin kulkua.

Hänen aineistossaan oli 49 potilasta, ja hän kertoo, että hänen nimenomaisena tarkoituksenaan oli tutkia, onko tällainen virulenteilla bakteereilla hoitaminen todella vaaratonta. Hänen potilaansa olivat pääasiassa vaikeaa avotuberkuloosia (erittivät siis ysköksissään bakteereita) sairastavia henkilöitä.

Lähtevätkö siis rokotetut tuberkuloosibakteerit leviämään? Minkälainen on elävien tuberkuloosibakteereiden aiheuttama tuberkuliinivaikutus, jos sellainen syntyy? Voidaanko elävillä tuberkuloosibakteereilla hoitaa ketä tahansa tuberkuloosiin sairastunutta vai onko olemassa vasta-aiheita?

Kutschera-Aichbergenin käyttämä rokote sisälsi täysin virulentteja tuberkuloosibakteereita.

Kun siis Schwarberg kirjoittaa kirjansa sivulla 10, että A. ja H. Kutschera-Aichbergen uskoivat, että ”kun naarmutetulle iholle applikoidaan tapettuja tuberkuloosibasilleja, ’tuberkuliinia’, keuhkojen paranemisprosessi nopeutuu tai ainakin taudin kulku pysähtyy”, hän syyllistyy karkeaan valheeseen. Hans Kutschera-Aichbergen ilmoittaa moneen otteeseen, että hän (ja muut hänen esittelemänsä tutkijat) on käyttänyt vain täysin virulentteja bakteereita ja ettei tuberkuliinista tai tapetuista bakteereista synny minkäänlaista vastustuskyvyn paranemista tai suojavaikutusta. Eikä tuberkuliini ole ”tapettuja tuberkuloosibasilleja” vaan bakteerin nestemäisistä viljelmistä eristettyä proteiinia, mykobakteeriuutetta, eikä siinä ole eläviä eikä kuolleita bakteereita.

Koska Schwarberg erehtyy jo perusasiassa, kaikki muukin, mitä hän Kutschera-Aichbergenin tai Heissmeyerin tutkimuksista sanoo, on väistämättä joko väärinkäsitystä tai suoraa valhetta. Samalla erehtyy Suomen Opetushallitus, joka perustaa väitteensä Schwarbergiin.

Mutta tästä on syytä jälleen nopeasti palata järjelliseen ja hienoon tieteelliseen ajatteluun ja tutkimukseen, ja Lipponen, Opetushallitus ja Schwarberg on jätettävä omaan propagandaansa ja harhaluuloonsa.

Kutschera-Aichbergen antoi potilailleen hoitorokotuksia ihonsisäisesti muutaman viikon välein. Monien hänen potilaittensa tila koheni pitkäaikaisesti. Heidän ruumiinpainonsa nousi, yskökset vähenivät, LA (”senkka”) laski, röntgenologisesti havaittiin keuhkopesäkkeiden kutistumista. Hän toteaa, että hoitokuuria on jatkettava pitkään ja että kaikkia potilaita hoito ei auta. Hyötyä saivat vain ne potilaat, joilla keuhkojen tuhoutumisprosessi ei ollut edennyt vielä liian pitkälle tai joiden kohdalla bakteeritulvaa voitiin hillitä kollapsiterapialla (ilmarinnalla). Jos näet elimistössä on todella suuret määrät bakteereita, silloin vastuskyvyn nousukaan ei riitä auttamaan.

Lähtivätkö ihoon istutetut virulentit tuberkuloosibakteerit leviämään? Kutschera-Aichbergen sanoo, että kuten tuhansissa muissakaan tällä tavalla hoidetuissa tutkimuspotilaissa aiemmin, hänenkään potilaistaan yhdelläkään ei tapahtunut minkäänlaista leviämistä. Ihoon muodostui vain infiltraatti ja paise, jotka sitten paranivat muutaman viikon sisällä.

Hän toteaa, että kun tuberkuloosia sairastaville potilaille annetaan ihon kautta eläviä tuberkuloosibakteereita, nämä eivät lähde leviämään. Tässä hän jälleen muistuttaa, että terveille henkilöille annettavissa ennaltaehkäisevissä rokotuksissa on kokonaan toisin, silloin bakteerit todennäköisesti leviävät.

Hoitorokotukset eivät kuitenkaan ole täysin vaarattomia, koska niihin saattaa liittyä sivuvaikutuksena tuberkuliinivaikutus (joka ei liity bakteerin virulenssiin). Tuberkuliinivaikutus syntyy 1-3 vuorokauden kuluessa hoitorokotuksesta, ja siihen kuuluu ihoreaktio (punotus, infiltraatti), tuberkuloosipesäkkeen reaktio (yskökset ja rahinat lisääntyvät, veriyskä) ja kuumereaktio.

Tämä tuberkuliinivaikutus ja siihen liittyvä vanhan pesäkkeen aktivoituminen on käytännössä ainoa näihin ihon kautta suoritettaviin hoitorokotuksiin liittyvä vaara. Kuitenkin elävien tuberkuloosibakteereiden aiheuttama tuberkuliinireaktio on vähäisempi kuin puhtaan tuberkuliinin aiheuttama. Kutschera-Aichbergenin aineistossa voimakas tuberkuliinireaktio tuli vain harvoin.

Vaikka tuberkuliinivaikutus on suhteellisen lievä ja harvinainen, on kuitenkin pitäydyttävä hoitamasta akuutteja kuumeisia ja eksudatiivisia tapauksia.

Kun hoitorokotus annetaan, syntyy siis kaksi eri vaikutusta: ensinnäkin immunisoiva vaikutus, joka riippuu bakteerin virulenssista. Mitä virulentimpi bakteeri, sitä parempi suoja. Toiseksi syntyy tämä tuberkuliinivaikutus, joka ei liity bakteerin virulenssiin.

Kutschera-Aichbergen esittelee hoitorokotusten vaikutusta tuberkuloosipesäkkeiden ulkopuolella (kudosten vastustuskyvyn nouseminen) sekä itse tuberkuloosipesäkkeissä (tulehdusprosessien sammuminen, sidekudosmuodostus, kutistuminen, nekroottisen kudoksen poistuminen), ja sitten hän laatii indikaatioluettelon, ts. luettelon niistä tautimuodoista, joille elävät bakteerit sopivat hoitomuodoksi.

Ensinnäkin nämä hoitorokotukset sopivat kroonisille ja kirroottisille tuberkuloosimuodoille. Toiseksi ne sopivat niille tautimuodoille, joissa keuhkoissa kuolleista kudosjäänteistä syntyy juustomaista massaa, mutta tällöin on estettävä aspiraatiokylvö asettamalla keuhko lepotilaan (esim. ilmarinta).

Kolmas ryhmä (ja tässä yhteydessä tärkein), joille hoitorokotukset elävillä tuberkuloosibakteereilla sopivat ja ovat suositeltavat, ovat latentisti infektoituneiden lasten hoito. Ennen hoitojaksoja on kuitenkin varmistuttava, että Mantoux-koe on positiivinen eli lapset ovat jo saaneet primääri-infektion. Hoito on suoritettava mieluiten ennen murrosikää ja etupäässä sellaisille, joilla on perinnöllinen taipumus sairastua tuberkuloosiin. Hoidolla pyritään vahvistamaan vastustuskykyä nuoruusiän tuberkuloosia vastaan. Juuri tällaisia lapsia olivat Heissmeyerin lapsipotilaat, ja jo Auschwitzissa tohtori Mengele oli varmistanut, että lapset ovat Mantoux-positiivisia.

Hoitorokotusten tekniikasta Kutschera-Aichbergen sanoo, että hoitorokotteen on oltava täysin virulentteja tuberkuloosibakteereita. Se on annettava mieluiten intrakutaanisesti (ihonsisäisesti), ja hoitorokotusten välin on oltava ainakin 4 viikkoa.

Loppusanoissaan Kutschera-Aichbergen toteaa, että kokemukset tästä hoitomuodosta ovat vielä melko vähäisiä ja että on toivottavaa saada asiasta lisäkokemusta. Tältä pohjalta keuhkosairauksien erikoislääkäri Heissmeyer ryhtyi tutkimustyöhönsä.

Muutama sana Hans Kutschera-Aichbergenin artikkelista ”Der heilende Einfluss von Hauttuberkulosen auf die Tuberkulose der Lungen und des Kehlkopfes” (”Ihotuberkuloosin parantava vaikutus keuhko- ja kurkunpäätuberkuloosiin”). Siinä Kutschera-Aichbergen toteaa, että koska luonto opettaa, että ihotuberkuloosilla on parantava vaikutus keuhkojen ja kurkunpään tuberkuloosiin, meidän täytyy itse saada aikaan sellainen ihotuberkuloosi näille potilaille, jos tahdomme aikaansaada helpotusta heidän sairauteensa.

Ihotuberkuloosi voidaan keinotekoisesti saada aikaan vain elävillä tuberkuloosibakteereilla, ja hän suosittelee noin 50 neliösentin kokoisen ihoalueen naarmuttamista pakara-alueelta ja basilliliuoksen applikoimista siihen steriilillä spaattelilla. Moneen kertaan hän korostaa, että bakteerin on oltava niin virulentti kuin mahdollista. Jos bakteerikanta on virulenssiltaan heikko, se ei ensinkään synnytä ihotuberkuloosia. Parhaat tulokset hän on saanut bakteereilla, jotka on otettu sairaan henkilön omasta ysköksestä. Hoitoaika on noin kaksi vuotta.

Hän kertoo nähneensä tuhansia tuberkuloosisairaille henkilöille tehtyjä hoitorokotuksia, eikä hän kertaakaan ole nähnyt niissä rokotustuberkuloosin leviämistä. Jos elimistö on jo valmiiksi tuberkuloottinen, ihon superinfektiot eivät milloinkaan leviä. Sen vuoksi virulenteilla tuberkuloosibakteereilla suoritettavat hoitorokotukset ovat hänen mukaansa vaarattomin tuolloin tunnettu tuberkuloosin hoitomuoto.

VII Heissmeyerin suorittamat tutkimukset.

Heissmeyer aloitti aikuisilla tekemänsä tutkimukset Neuengammessa kesäkuussa 1944 (lapsitutkimukset hän suoritti myöhemmin). Hän ei itse asunut Neuengammessa vaan matkusti työpaikaltaan Hohenlychenistä Neuengammeen kerran viikossa. Hänelle oli varattu tutkimusosasto erään parakin päädystä. Tutkimuspotilailla oli sodasta huolimatta hyvät oltavat, esimerkiksi he saivat hyvää ruokaa, ja siksi monet pyrkivät hänen tutkimuspotilaikseen.

Tutkimuspotilaita oli tiettävästi 32 (lääkäri Trzebinskin mukaan 40; mutta 32:sta on kuulemma säilynyt sairaskertomustietoja). Heissmeyer teki samalla marsuilla eläinkokeita, joilla varmistettiin bakteeriliuoksen virulenssi (yleensä liuoksen bakteereiden virulenssi alkaa laskea 24 vuorokauden säilyttämisen jälkeen ja häviää kokonaan 35 vuorokauden säilyttämisen jälkeen).

Aikuispotilaat olivat pääasiassa 20-30-vuotiaita venäläisiä sotavankeja, jotka sairastivat vaikeaa avotuberkuloosia. Tartuntavaaran vuoksi avoin yhteydenpito tutkimuspotilaiden ja leirin muiden asukkien välillä oli kiellettyä.

Bakteeriviljelmä oli lasipullossa, ja siitä otettiin lasitangon päässä olevan metallikierukan avulla määräannos; tästä valmistettiin sitten injektioliuos posliinimaljassa lisäämällä siihen keittosuolaliuosta.

Osalle potilaista Heissmeyer ruiskutti injektioliuosta ihon alle (Schwarberg, s. 36), osa sai oman ysköksensä tuberkuloosibakteereista valmistettua liuosta naarmutetulle iholleen. Tällä tavalla Heissmeyer suoritti edellä Kutschera-Aichbergenin kuvaamia hoitorokotuksia, jälkimmäisessä tapauksessa pyrittiin todennäköisesti aikaansaamaan ihotuberkuloosi, joka vaikuttaisi edullisesti vaikean keuhkotuberkuloosin kulkuun.

Sitten Schwarberg esittää mielettömyyden. Joillekin tutkittaville ruiskutettiin muka kumiletkun kautta bakteeriliuosta suoraan keuhkoihin! Tässähän ei ole mitään järkeä, koska näiden potilaiden keuhkoissa ja keuhkoputkissa oli jo miljoonittain tai miljardeittain näitä virulentteja tuberkuloosibasilleja. Olisi täysin mieletöntä ryhtyä hankalan toimenpiteen avulla lisäämään sinne vähän lisää samoja basilleja.

Schwarberg sanoo, että tällaisessa toimenpiteessä monet tutkittavat huusivat, mutta jos heidän henkitorveensa oli työnnetty kumiletku äänihuulten läpi, niin eivät he voineet huutaa. Schwarbergin kertomus vaikuttaa voimakkaasti valheelta. Jos on olemassa röntgenkuvia, joissa jokin letku tai sondi näkyy, niin kyseessä oli varmastikin letku, joka oli uitettu ruokatorveen mahanestenäytteen ottamista varten. Siitä tutkittiin usein bakteerien määrää.

Mielikuvituskin lentää: Schwarberg II:n mukaan bakteeriliuos muka kaadettiin letkuun maljasta! Kleen mukaan (s. 171) liuos ruiskutettiin injektioruiskulla letkun kautta keuhkoihin. Ehkä olisi kuitenkin syytä pysyä maan tasalla ja tyytyä siihen, että Heissmeyer ei toimittanut tutkimuspotilaittensa keuhkoihin pisaraakaan bakteeriliuosta.

Applikaatiokohtiin syntyi sitten Schwarbergin kertoman mukaan pian infiltraatteja, ja potilaille nousi kuume. Tämä on luonnollista, koska potilailla oli jo tuberkuloosi ja he olivat herkistyneet tuberkuloosibasillille. Schwarberg kuvaa siis tuberkuliinireaktiota, jota jossakin määrin myös elävät tuberkuloosibakteerit voivat aiheuttaa. Reaktio osoittaa, että hoitorokotuksista todella saattoi olla hyötyä näille potilaille, koska reaktio kuvastaa ihon kykyä reagoida ja samalla muun elimistön immuniteettiherkkyyttä. Jos iho menettää reaktiokykynsä, se on merkki siitä, että tauti on niin pitkällä, ettei hoitorokotuksista ole enää hyötyä.

Sitten tulee tämä merkillinen ja holokaustitahoille tyypillinen väite, että kun tutkimuspotilaita oli seurattu neljä viikkoa, heidät hirtettiin! Minkä vuoksi? Ei missään lääketieteellisessä tutkimuksessa tutkimuspotilaita hirtetä! Schwarberg jopa nimeää neljä tutkimusvankia, jotka olisi eräänä päivänä hirtetty (8.11.1944; Neuengammen kuolinkirjat). Hirttämisten syytä Schwarberg ei kuitenkaan ilmoita; yleensähän syy oli vakava kurittomuus tai rikos, jos tällaiseen rangaistukseen päädyttiin. Sitä paitsi Heissmeyer oli lopettanut aikuistutkimuksensa jo lokakuussa (Schwarberg II)!

Schwarberg selostaa, että tämän neljän viikon ajan seurattiin…

…kuinka aluksi nousi korkea kuume ja sitten keuhkoissa pesäkkeet levisivät.

Heissmeyer muka piti ruumiinavausta tutkimuksensa päätekohtana! Kuulemma asiat etenivät niin, että kun neljä viikkoa tuli täyteen, Heissmeyer sanoi kollegalleen Trzebinskille (leirin lääkärille), että kyseisten potilaiden tutkimus on päättynyt. Tämä olisi sitten ”järjestänyt” Heissmeyerille hirtetyt ruumiit ruumiinavausta varten seuraavaksi kerraksi, kun Heissmeyer saapui. Näin saadaan kerralla mustamaalattua kaksi saksalaista lääkäriä.

Tämä Schwarbergin esittämä satu on mukava. Schwarberg II ilmoittaa, että Heissmeyer itse suoritti ruumiinavaukset lääkärivankien avustamana. Hän irrotti mm. imusolmukkeita ja vei ne mukanaan Hohenlycheniin patologi Hans Kleinin tutkittaviksi, että tämä tutkisi niistä tuberkuloosivasta-aineiden määrän; vasta-aineista lääketeollisuus valmistaisi sitten rokotetta. Kuitenkaan vasta-aineita ei sitten löytynyt, mikä lienee ollut harmillista. Heissmeyerin tutkimus oli niin ollen – Schwarbergin mukaan – hyödytön, ja tämän olisi pitänyt tietää se jo etukäteen, koska aiempiakin tutkimuksia oli jo tehty. Heissmeyerin, keuhkotautien erikoislääkärin, olisi tullut tietää, etteivät tuollaiset tutkimukset johda vasta-aineiden muodostumiseen. Schwarbergin mukaan tällaisten tutkimusten pätevyyden ainoa kriteeri on niin ollen se, johtavatko ne vasta-ainebisnekseen.

Tuberkuloosivasta-aineita ei kuitenkaan tutkita imusolmukkeista vaan verestä (tbc-vasta-aineilla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä eikä niiden määrä kuvasta elimistön vastuskykyä; ihon reaktiokyky on paljon tärkeämpi indikaattori; Kutschera-Aichbergen, s. 159). Imusolmukkeista tutkitaan kudoksen laatu ja bakteerien läsnäolo, välineenä mikroskooppi. Jos imusolmukkeista ei löydy vasta-aineita, niin ei se tee tutkimusta turhaksi ja Saksan lääkäreitä tietämättömiksi. Tietämättömäksi jää Schwarberg. Selväksi myös käy, ettei hän ole ymmärtänyt mitään A. ja H. Kutschera-Aichbergenin tutkimuksista tai Heissmeyerin tutkimuksesta.

Rokote näet ei ole vasta-aineita. Rokote on virulentteja tuberkuloosibakteereita.

Klee (s. 171) osaa kertoa oikein, että imusolmukkeista tutkittiin kudosmuutoksia. Kleen sadussa ruumiinavaukset suoritti patologi Klein (eikä siis, kuten yllä sanottiin, Heissmeyer itse lääkärivankien avustamana), joka saapui Neuengammeen Heissmeyerin kanssa.

Syksyllä 1944 Heissmeyer lopetti aikuistutkimuksensa ja ryhtyi valmistelemaan lapsitutkimusta. Lapset tilattiin Auschwitzista, ja WVHA:n päällikkö Pohlin kertoman mukaan heitä oli ”noin kymmenen orpoa lasta”, mutta toki he ovat saattaneet olla juuri OPH:n kirjan nimeltä mainitsemia lapsiakin. Lapsilla oli hoitajat, ja heitä hoidettiin erittäin hyvin (vaikka käynnissä oli kauhea sota ja Saksa oli häviämässä!).

Kirjassaan (s. 41) Schwarberg ilmoittaa, ettei ole täsmällistä tietoa, koska Heissmeyer lapsitutkimuksensa aloitti (hehän saapuivat tarinan mukaan Neuengemmeen 29.11.1944). Kuitenkin hän kertoo, että…

…jo ennen joulua 1944 kaikki lapset olivat vaikeasti sairaita.

Jouluna leirin asukit olisivat sitten tuoneet heille joululahjoja: makeisia, leluja jne.

Schwarberg II kuitenkin kumoaa tämän kaiken, kun se ilmoittaa, että lapsitutkimukset alkoivat vasta tammikuun puolivälissä 1945!

Mitä varsinaisiin lapsitutkimuksiin tulee, Heissmeyer käytti niissä samaa virulenttia bakteeriviljelmää kuin aikuistutkimuksissa. Kuulusteluissaan 11.3.1964 Heissmeyer sanoi:

… lopetin (aikuisilla tekemäni) kokeet ja vaadin 20 lasta voidakseni samalla seerumilla tehdä heille immunisointitutkimuksia tuberkuloosia vastaan (Schwarberg, s. 37).

Schwarberg selittää, että kaikille lapsille tehtiin ”ihoviilto” (Hauteinschnitt), johon bakteeriviljelmää applikoitiin. Schwarberg II:n mukaan vanki Herbert Kirst teki viillon lapsille ja hieroi bakteeriliuospisaroita haavaan. Lapsia hoitaneet kaksi professoria piirsivät sitten kuumekäyriä ja seurasivat lasten ”verenkuvaa” (perusveritutkimuksia). Lasten tilaa seurattiin siis myös veritutkimuksin!

Schwarberg mainitsee, että kaikille lapsille nousi 2-3 päivän kuluttua korkea kuume (Schwarberg, s. 41; Schwarberg II), ja tämä todistaa, että lapset todella olivat jo saaneet primaari-infektion (olivat Mantoux-positiivisia). Lapset olivat siis juuri sellaisia lapsipotilaita, joille Kutschera-Aichbergenin mukaan tällaisista hoitorokotuksista oli hyötyä. Niillä suojeltiin lapset superinfektioilta, ennen kaikkea vaikealta nuoruusiän tuberkuloosilta.

Mahdollisten regionaalisten imusolmukereaktioiden seuraamiseksi lapsilta on saatettu ottaa imusolmukenäytteitä kainalosta. Schwarbergin kirjan kuvauksista päätellen (s. 44) lapsilta ehkä otettiin kaksi näytettä, ensin yksi ja kahden viikon päästä toinen. Imusolmukkeita on kainaloiden alueella ryppäässä, eikä yhden tai kahden poistamisesta ei ole mitään haittaa, ja kudokset uusiutuvat (imusolmukkeita on lisäksi pitkin rintaonteloa, vatsaonteloa, reisitaipeessa ja kaulan/niskan alueella jne.). On harhaanjohtamista, kun Suomen OPH:n kirjassa sanotaan: ”Hän oli leikannut pois lasten imusolmukkeet.” Ikään kuin kaikki olisi poistettu ja niin vaarannettu lasten immuunisysteemi!

Parakissa 1 olevissa leikkaussalitiloissa vankilääkäri Doclik kertoman mukaan otti lapsilta imusolmukenäytteet. Toimenpidealue puudutettiin asianmukaisesti Novocain-puudutusaineella. Iho puhdistettiin jodiliuoksella. Doclik teki n. 3-5 cm pitkän viillon ja otti imusolmunäytteen.

Patologi Hans Klein tutki sitten nämä näytteet laboratoriossaan Hohenlychenissä. Schwarberg julistaa tässäkin väärinkäsitystään:

Hans Kleinin tutkimukset näistäkin (imusolmukkeista) vasta-aineiden löytymiseksi tuottivat negatiivisen tuloksen (Schwarberg II).

Yksi mielettömyys on myös se, että näistä leikkausarvista täytyi sitten muka ottaa valokuvat! Eikö ollut parempaa tekemistä? OPH:n kirjassa on sivulla 15 kuva , jossa on kuvattuna poika käsi jostain syystä koholla. Arpea ei näy, ja jos näkyisikin, mitä sitten? Eikä kuva edes kuvaa tuota kainaloa (kainalo on aivan kuvan sivussa), ilmeisesti kuva on leikattu jostain laajemmasta kuvasta. Kuva esittää muka tutkimuspotilasta nimeltä ”Georges-André Kohn”, mutta viereisellä sivulla pojasta oleva, ennen sotaa otettu kuva on selvästi eri henkilöstä.

OPH:n kirja esittää väitteen, että useille lapsista oli istutettu bakteereita suoraan keuhkoihin sondin avulla. Tieto on nähtävästi peräisin lähteeksi ilmoitetusta Schwarbergin kirjasta, mutta Schwarberg ilmoittaa, ettei tiedetä, monelleko lapselle tällainen bakteeri-istutus on annettu, ”todennäköisesti ei kaikille” (wohl nicht bei allen; s. 41). Suomeksi sanottuna: ei ole todisteita.

Naurettavaa puhua lasten kohdalla tällaisista ”keuhkorokotuksista”. On työlästä työntää letkuja lasten henkitorveen (kurkunpään läppä täytyy avata), eikä sellaisesta ole koskaan ”hoitomuodoksi”. Lisäksi virulenttien bakteerien toimittaminen keuhkoihin sotii koko tutkimusajatusta vastaan; kyseessähän oli ihotuberkuloosin ja keuhkotuberkuloosin keskinäiseen vaikutukseen perustuva tutkimus! Kutschera-Aichbergen totesi yllä, että virulentteja tuberkuloosibakteereita ei tule annostella suoraan suoneen tai inhalaationa, koska tällöin leviämisvaara on suuri, ja bakteereiden toimittaminen keuhkoihin vastaa juuri inhalaatiota.

Schwarberg esittelee sivulla 95 DDR:n (Itä-Saksan) Heissmeyer-oikeudenkäynnissä esiin tuodut ”todisteet”. Heissmeyer kuulemma, tämän sadun mukaan, hautasi huhtikuussa 1945, Saksan tappion häämöttäessä, tutkimusmateriaalinsa sinkkiarkussa (koko 20 x 30 x 60 cm) Hohenlycheniin silloisen asuntonsa puutarhaan! Arkussa kuulemma oli valokuvia eräästä tutkittavana olleesta lapsesta (Kohn), luonnos tieteellistä artikkelia varten, pikkukuvarasioita, röntgenkuvia, kuumekäyriä, posliinilautanen ja Pohlin joulutervehdys! Heissmeyer kuulemma ohjasi kuulustelijat arkun luo, kun häntä alettiin 1960-luvulla kuulustella.

Hetkinen, kuka hautaa maahan posliinilautasia ja joulukortteja! Miksei Heissmeyer hävittänyt materiaalia, jos se kerran oli raskauttavaa? Ja miksi hän hautasi maahan tieteellisen artikkelinsa? Pohl kertoo lukeneensa Heissmeyerin Himmlerille toimittaman raportin tutkimuksistaan, mutta kuinka hän on voinut lukea sen, jos se oli 1960-luvulle asti haudattuna maahan? Missä se nyt on? Ja miksei Heissmeyer sodan päättymisen jälkeen noutanut arkkuaan pois, vaikka työskenteli liki 20 vuotta menestyvänä lääkärinä sodan jälkeen, oli siis vapaudessa?

Tällaisen hämärän tarinan edessä on todettava, että todennäköisesti Heissmeyer-tarina on satu. Jos jokin arkku oli olemassa, oliko se lavastus? Heissmeyer kyllä on ollut olemassa, ja hän on tehnyt tutkimuksia, mutta holokausti-ihmiset ovat muovanneet hänen tarinansa kokonaan uudeksi. Niinhän he ovat toimineet monessa muussakin asiassa.

Tarina kuitenkin etenee niin, että ylilääkäri Schubert olisi tutkinut nämä arkusta löytyneet röntgenkuvat. Hänen sanotaan löytäneen kolmesta röntgenkuvasta…

…muutoksia, jotka todennäköisesti ovat aiheutuneet keuhkorokotuksesta (Schwarberg, s. 95).

Sivulla 41 Schwarberg kuvaa röntgenlöydöksiä ”keuhkolohkoissa oleviksi infiltratiivisiksi muutoksiksi”, jotka ovat ”tyypillisiä Heissmeyerin ’rokotuksille’”. Röntgenkuvissa lapsen nimetkin muka on mukana, vaikka Schwarberg monessa kohdassa ilmoittaa lasten nimien ainoaksi lähteeksi erään tanskalaisen kirjan.

Kuinka joku tietää, millainen röntgenjälki jää ”keuhkorokotuksesta”? Nestehän imeytyy heti pois, ja jäljelle jäävät bakteerit. Näiden bakteereiden mahdollisesti synnyttämät tuberkuloosipesäkkeet eivät mitenkään eroa ilmateitse hengityksen mukana tulevien bakteereiden aiheuttamista pesäkkeistä! Mitä ovat keuhkomuutokset, jotka ovat tyypillisiä Heissmeyerin rokotuksille? Eihän ole vertailukohtaa, jos tämä oli ainutkertainen tapahtuma. Sana ”tyypillinen” ei siis voi tarkoittaa mitään. Ilmauksella ”infiltratiivinen muutos” tarkoitetaan juuri tuberkuloosin aiheuttamien muutosten kaltaisia muutoksia.

Ensimmäisen röntgenkuvan löydös kuulemma on:

Oikeassa keuhkossa ei muutoksia. Vasemmassa keuhkossa pallean yläpuolella tiivis, sivulle päin nouseva varjostuma palleasta 4. kylkiluun etuosan korkeudelle – – mahdollista on, että tämä muutos on syntynyt “keuhkorokotuksesta”, jossa tuberkuloosibakteereita on tuotu vasempaan keuhkoon.

Tuollainen sivulle päin nouseva varjostuma ei mitenkään voi johtua mistään pienen nestemäärän tuomisesta keuhkoputkeen (se leviää ja hajoaa siitä nopeasti). Palleaan rajoittuva, sivulle nouseva varjostuma viittaa ennen kaikkea nestemäiseen keuhkopussintulehdukseen (eksudatiiviseen pleuriittiin). Ja kuinka kuvasta näkyisi, millaista nestettä keuhkoputkeen olisi ruiskutettu (maitoa?, mehua?, rokotetta?, itäsaksalaista olutta?)? Tuberkuloottisesta muutoksestakaan ei voi olla kyse, sillä tuberkuloosissa varjostumat ovat pyöreitä.

Röntgenlausunnossa esitetään röntgenlöydös, ei ryhdytä arvailemaan taustasyitä. Röntgenlöydöksen merkityksestä keskustellaan aivan eri yhteydessä kuin itse röntgenlausunnossa. Eri lääketieteen alojen edustajat kokoontuvat yhteen ja keskustelevat löydöksen merkityksestä. Jos, kuten tässä tapauksessa, tuollaista tapaamista ei voida järjestää, röntgenlausunnossa esitettävät arvailut ovat eräänlainen taitovirhe. Tässä tapauksessa kyseessä kuitenkin on puhdas propaganda.

Toisen röntgenkuvan löydös:

Oikeassa alakentässä (Unterfeld) tiivis varjostuma samaan tapaan kuin aikuisilla, joille on annettu keuhkorokotus applikoimalla tuberkuloosibakteereita.

Röntgenlausunnossa ei koskaan puhuta ”alakentästä” tai ”yläkentästä” vaan mainitaan kyseessä oleva keuhkolohko (Lungenlappe). Lausunto on maallikkojen tekemä. Nesteen tuominen keuhkoon ei synnytä ”varjostumaa”, koska neste leviää ja hajaantuu välittömästi. Myöskään tuberkuloosiin liittyvästä pyörövarjosta ei voi olla kyse, sillä sellaisen muodostumiseen menee viikkoja ja eikä siitä voi päätellä, onko se tullut ”keuhkorokotuksen” tuloksena vai normaalisti hengityksen kautta pisaratartuntana. Maininta aikuisten keuhkomuutoksesta on tietenkin sekin puhdasta huuhaata, kuten yllä todettiin.

Kolmannen röntgenkuvan löydös:

Löydös saattaa aivan hyvin olla lähtöisin “keuhkorokotuksesta”.

Muuta ei mainita. Mahdollinen ”keuhkorokotus” ei aiheuta mitään muutoksia. Jos keuhkoon tällaisen toimenpiteen seurauksena tuberkuloosi kehittyisi, sen kulkureittiä (hengityksen mukana vai letkua pitkin) ei mitenkään voi nähdä kuvasta.

Sondia ei näy missään, vaikka sondin sijainnin tarkistamista varten röntgenkuvaan piti astua (Schwarberg, s. 35).

Itäsaksalaisessa oikeudenkäynnissä v. 1966 nämä huvittavat ”röntgenlöydökset” olivat päätodiste Heissmeyeriä vastaan. Hänen rikosnimikkeensä oli ”rikos ihmisyyttä vastaan” ja hänet miltei hirtettiin. Hän selvisi kuitenkin elinkautistuomiolla, ja hän kuoli ”sydänkohtaukseen” oltuaan vankilassa 14 kuukautta.

Schwarberg II ilmoittaa, että maaliskuun 1945 jälkeen Heissmeyer ei saapunut enää Neuengammeen. Koska lapsitutkimukset alkoivat hänen mukaansa tammikuun puolivälissä samana vuonna, ne eivät kestäneet kuin kaksi kuukautta.

Kuitenkin Schwarbergin mukaan (s. 106) toinen ranskalaisista professorivangeista onnistui ”silloin tällöin” (mitunter) kuumentamaan bakteeriviljelmiä ja tekemään ne tehottomiksi! Nähtävästi kuitenkin Heissmeyerillä ainakin välillä oli kunnollista rokoteliuosta, koska rokotereaktioita syntyi. Tämä kuumentamisväite kuulostaa propagandalisäykseltä, koska, kuten Pohl yllä ilmoittaa, Heissmeyer kykeni laatimaan tutkimuksistaan tieteellisen raportin Himmlerille.

Kun Heissmeyeriä alettiin 1960-luvulla vainota ja kuulustella, hän kielsi kaikki häntä vastaan esitetyt syytökset. Hän totesi, että esimerkiksi A. ja H. Kutschera-Aichbergen ovat tehneet aivan samanlaisia tutkimuksia kuin hän. Stasi-kuulusteluiden aikana Heissmeyer sitten luonnollisesti – täsmällistä tapaa voidaan vain arvailla – saatiin tunnustamaan esimerkiksi:

Olen tehnyt rikoksen ihmisyyttä vastaan.

Ernst Klee joutuu kirjassaan (s. 167-168) tunnustamaan:

Stasi-oikeudenkäynnit ovat historiallisena lähteenä problemaattisia, koska syytetyt saattoivat “tunnustaa” tekoja, joita he eivät olleet tehneet.

Toisin sanoen: oikeudenkäyntikertomuksiin – Schwarbergin toiseen lähteeseen – ei ole luottamista. Schwarbergin kirjalla ei ole pitävää todistuspohjaa eikä niin ollen myöskään OPH:n kirjan lastenhirttämistarinalla.

Itäsaksalainen oikeuslääkäri Prokop kysyi Heissmeyerilta:

Miksi Te sitten teitte kokeita juutalaisilla, jos tuloksia ei voida soveltaa arjalaisiin (väitettiin, että Heissmeyer piti fyysisestikin juutalaisia alempana rotuna).

Koska ylilääkäri Heissmeyerin kaikki lapsitutkittavat olivat juutalaisia, tämä kumoaa rotuperusteen.

Hän sanoi oikeudenkäynnissä:

En ole tahtonut näillä kokeilla mitään pahaa, enkä myöskään ole mitään pahaa tehnyt.

Mitä tulee myöhemmin tapahtuneeksi väitettyihin lasten hirttämisiin, niin kukaan ei ole väittänyt tosissaan, että Heissmeyerillä olisi ollut sellaisten kanssa mitään tekemistä. Heissmeyer itse sanoi kuulleensa vasta sodan jälkeen, että lapset olisi murhattu; tämän väitteen hän oli lukenut lordi Russellin kirjasta ”Geissel der Menschheit” (Schwarberg, s. 104).

VIII Lasten väitetyt hirttämiset.

Koska Heissmeyerin tutkimuksissa ei ollut mitään väärää tai rikollista, lasten hirttämisille ”jälkien peittelemiseksi” ei ollut motiivia. Koko tarina on keksitty, tyypillinen holokaustivehkeilijöiden valhe. Valhetta on myös väite, että Heissmeyer olisi haudannut tutkimusmateriaalinsa sinkkiarkussa maahan. Ei ollut motiivia. Toistan tässä, mitä holokaustiröyhkimykset tahtovat lapsillemme opettaa:

Ryhmä vietiin koulun kellariin. Pannuhuoneessa hirtettiin ensin aikuiset katossa olevaan putkeen. Sitten tuli lasten vuoro. Paikalla olleen SS-lääkärin, Alfred Trzebinskin, mukaan muutamat heistä olivat saaneet morfiiniruiskeita, näiden joukossa Georges-André Kohn, joka oli huonovointisin. Uneen vaipunut Georges-André hirtettiin ensimmäiseksi, ei putkeen vaan seinässä olevaan koukkuun. SS-korpraali Johann Frahm sai käyttää koko painonsa hirttonuoran kiristämiseen. Sitten Frahm hirtti kaksi lasta kerrallaan, ripustaen kummankin omaan koukkuunsa ”kuin taulut”, hän selitti kuulustelussa 1946. Yksikään lapsi ei itkenyt, hän painotti. Kun kaikki lapset olivat kuolleet, paikalla oleville SS-miehille jaettiin snapseja ja savukkeita. Sitten oli vuorossa hirttää seuraava ryhmä, 20 neuvostoliittolaista sotavankia.

Miten häiriintynyt onkaan sellaisen ihmisen mieli, joka tuo tällaista lasten luettavaksi, ja miten arvoton onkaan sellainen instituutio, joka tällaista tuottaa oppimateriaaliksi!

Kuten aiemmin on todettu, Heissmeyer laati tutkimuksistaan Himmlerille tieteellisen esityksen. Saksan johdolla oli siis täsmällinen tieto Heissmeyerin tutkimusten kulusta ja tuloksista. Saksan johto ehdottomasti tiesi Heissmeyerin tutkimukset aivan normaaleiksi tieteellisiksi tutkimuksiksi. Ei sillä ollut mitään motiivia ryhtyä ”peittelemään” tutkimuksen jälkiä! Tässä on mainittava myös, että koska Heissmeyerin tutkimus oli valmistunut ja lähetetty Himmlerille, se ei voinut – kuten Schwarberg väittää – olla Heissmeyerin maahan kaivamassa sinkkilaatikossa, jonka on sanottu löytyneen 1960-luvun puolivälissä.

Schwarberg vetkuttelee pitkään kysymystä, ketkä Saksan johtajista olivat ”hirttämisiin” syyllisiä. Siitä hän on varma, että lasten teloituskäskyn antoi SS-kenraali Pohl. Hän siteeraa Pohlin 20.4.1945 antamaa käskyä:

Heissmeyerin osasto on lakkautettava (Die Abteilung Heissmeyer ist aufzulösen).

Schwarberg sanoo, että tämä tarkoittaa sitä, että lapset ja myös neljä hoitajaa (koska kuuluvat tuohon ”osastoon”) on murhattava. Käskyn hän sanoo tulleen sähkeenä (Schwarberg II).

Siinä siis tuo teloituskäsky. Siinä ei kuitenkaan puhuta teloittamisesta mitään. Sana ”auflösen” (välissä oleva ”zu” on infinitiiviin tuleva lisä) tarkoittaa ”purkaa”, ”hajottaa” (esim. avioliitto, valtiopäivät jne.), ”peruuttaa” (esim. laki), ”lakkauttaa” (esim. yhdistys tai sairaalaosasto). Schwarberg huijaa. Lakkauttaminen johtui siitä, että sota oli päättymässä ja liittoutuneiden sotajoukot olivat jo aivan Neuengammen liepeillä. 4.5.1945 britit valtasivat Neuengammen.

Vetkuttelua riittää sitten siitä, ketkä muut ovat vastuussa. Normaalisti käskyt tulivat leirin komentajalle, joka Neuengammessa oli Pauly, mutta Pauly väitti myöhemmin kuulusteluissa, että käsky oli osoitettu suoraan leirin lääkärille Trzebinskille, jonka sitten oli määrä huolehtia teloituksista. Käsky olisi tosin tullut hänelle (Paulylle), mutta hän vain ojensi sen sitten sille, jolla se oli tarkoitettu, ja samalla totesi, että on toimittava käskyn mukaan. Kuitenkaan lääkärit eivät koskaan toimi teloittajina.

Trzebinski puolestaan väitti, ettei hän tiennyt mistään käskystä mitään. Jos sellainen oli olemassa, se oli tullut komentaja Paulylle.

Syyttäjä esitti, että käsky oli tullut Paulylle, joka Thumannin välityksellä ilmoitti siitä suullisesti Trzebinskille (Schwarberg, s. 89). Itse asiassa Schwarberg sivulla 45 kertookin Thumannin käynnistä Trzebinskin luona; Thumannin ilmoitetaan sanoneen tälle, että Berliinistä on tullut teloituskäsky: Trzebinskin on tapettava lapset kaasulla tai myrkyllä. Tämän valheellisuus käy ilmi jo siitä, että Saksan leireissä ei ihmisiä tapettu kaasulla eikä millään, kaasukammioita ei ollut olemassakaan. Ja toisaalla (s. 87) kerrotaan Thumannin olleen tuolloin virkamatkalla muualla.

Ja kuten yllä on esitetty, Pohlin käsky oli aivan toisenmuotoinen.

Tällaista vetkuttelua Schwarberg jatkaa sivukaupalla mukana olleiden syyllisyydestä tai syyttömyydestä, ja tarkoitus on tietenkin ujuttaa lukija siihen käsitykseen, että itse rikos todella tapahtui, on kyse enää vain mukana olleiden syyllisyysasteen selvittämisestä. Kuitenkaan mitään lastenmurhia ei tapahtunut, ja sodanjälkeiset ”tunnustukset” ja ”lausunnot” ovat, kuten Kleekin yllä toteaa, epäluotettavia; ne ovat joko kidutuksin, uhkailuin tai lahjomisin aikaansaatuja tai niiden avulla syytetyt yrittivät jotenkin pelastaa henkensä ja nahkansa. Ne ovat surkeaa luettavaa kaikkine ristiriitoineen ja naurettavuuksineen, eikä tässä ole syytä eksyä niihin.

Sen verran on kuitenkin hyvä mainita, että kaikki syyllisiksi epäillyt (kuusi SS-miestä, mukana OPH:n kirjan mainitsemat Frahm ja Trzebinski) hirtettiin. Lisäksi yksi (Wiehagen) oli kuollut jo evakuointivaiheessa, kun evakuointilaivat Lübeckin lahdella tuhottiin. Yhden (Strippel) syyllisyyttä pidettiin epävarmana, ja hän oli jatkuvassa syytösten ja vapauttamisten kierteessä. Heissmeyeriä ei syytetty lastenmurhista.

Syytetyillä oli siis täysi syy yrittää pelastaa nahkansa. Useat käyttäytyivät ikään kuin murhat todella olisivat tapahtuneet. Selvähän se, oli mukauduttava syyttäjien viralliseen ”totuuteen”.

Koska itse väitetty tapahtuma on jo esitetty, tuon tässä esiin vain muutamia tähän satuun liittyviä seikkoja.

Sivulla 45 Schwarberg sanoo, että maaliskuussa 1945 Pohl itse tuli leiriin, kuitenkin hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli tässä yhteydessä ottaa selvää, kuinka moni leirin sairaista oli työkyvyttömiä. Kuinka moni sairaista työkyvyttömiä!

Sivulla 60 Trzebinki ilmoittaa, että ”hirtettäviksi” tuodut lapset olivat hyväkuntoisia, yhtä lukuun ottamatta. Heissmeyerin tutkimukset eivät siis olleet heikentäneet heidän terveyttään!

Schwarbergin kirjasta käy ilmi (s. 56, viite 41), että hän on ottanut lukuisia syytettyjen (varsinkin Trzebinskin) ”lausuntoja” Neuengammen entisten vankien kokoon väsäämästä dokumentaatiosta ”Prozess Neuengamme”, jonka valheluonne niin ollen on sataprosenttisen varma.

Sitten hirttämisiin: Sivulla 59 Schwarberg ilmoittaa, että hirtettävät aikuiset eivät tehneet vastarintaa. Mitäs sitä turhia. Sivulla 60 kerrotaan, että antaessaan lapsille morfiiniruiskeita Trzebinski pyrki hämäämään lapsia siten, että vaihtoi joka pistoskerralla neulaa. Näin pistokset saatiin näyttämään ”rokotuksilta”, kuten lapsille sitten oli kerrottukin. Niin kuin lapset nyt ymmärtäisivät vahdata neulanvaihtoja! 5-12-vuotiaat! Hämäyksen merkitys käy kyseenalaiseksi, kun selviää, että pistokset annettiin eri huoneessa, jonne kutsuttiin aina yksi lapsi kerrallaan.

Hirttäjä Frahm oli ennen pistämisiä jo vaatinut lapsia riisuutumaan. Kun lapset sitten olivat käyneet pistoksella, he pukeutuivat. Kuitenkin Frahm tuli taas paikalle (hän kävi välissä hirttämässä aikuisia) ja käski uudelleen riisuutua. Ilmi ei käy, pitikö lasten useammankin kerran riisuutua ja pukeutua ennen hirttämisiä.

Sivulla 61 käy ilmi se totuus, että sodan jälkeen kiinni joutuessaan Frahm kiisti ensin hirttosyytökset (kuten myös esim. Trzebinski). Eihän murhia ollut tapahtunutkaan. Kuulustelijoiden käsittelyssä jutut tietenkin alkoivat muuttua, että henki säilyisi.

Ensin Frahm sanoi, että ruiskeen saatuaan lapset nukahtivat eivätkä enää heränneet. He kuolivat ruiskeeseen. Jotkut myös hirtettiin.

Seuraavalla kerralla Frahm sanoi, että Trzebinski antoi injektiot suoraan sydämeen, jolloin jokainen kuoli välittömästi.

Kolmannella kerralla Frahm sanoi, että ei pistettykään sydämeen vaan vain tainnutettiin morfiinilla. Sitten lapset hirtettiin.

Neljännellä keralla Frahm sanoi, että saatuaan injektiot lapset nukahtivat. Ne, joilla noin viidentoista minuutin jälkeen oli vielä elonmerkkejä, hirtettiin (sivulla 64 kuitenkin todetaan, että kun lääkäri Trzebinski ryhtyi toteamaan lasten kuolemia, hän havaitsi kaikkien kaulassa hirttojäljen).

Tämän jälkeen Schwarbergin teksti jatkuu (s. 82): Tämän perusteella syyttäjä kykeni todistamaan lastenmurhat ja syyttämään tekijöitä. Sillä lailla. Koko hirttotarinan perustana ovat vain tällaiset mielettömät ”tunnustukset” ja ”todistukset”. Mitään dokumentaarista tai materiaalista vahvistusta murhista ei ole. Ei tapahtunut mitään lasten hirttämisiä. Se, mikä on tapahtunut, on huijaustarinan luominen.

Schwarberg aivan avoimesti ilmoittaa (s. 81), että kuulustelija A. W. Freud kuulusteli syytettyjä useaan kertaan ja esitti heille lausunnot, jotka heidän kanssasyytettynsä olivat esittäneet. Näin ”lastenmurhan yksityiskohdat tulivat yhä tarkemmiksi”. Tässä pilkataan jo lukijaa. Kyllä syytetyt varmaan ymmärsivät, mitä heidän odotettiin ”tunnustavan”. ”Tunnustusten” yhtenäistäjänä toimi kuulustelija itse! Kun kaikki oli saatu ruotuun, laadittiin ”tunnustukset” kirjallisesti ja kirjoitettiin nimi alle. Elettiin toivossa, että ehkä nyt henki säilyy. Ei kuitenkaan säilynyt.

Näin saatiin kasaan satu nimeltä ”lastenmurhat Bullenhuser Dammissa”.

Tarinaan liittyy sellainenkin episodi, että kun hirttäjäiset illalla 20.4.1945 olivat menossa, paikalle tuotiin uusi autolastillinen hirtettäviä venäläisiä vankeja. Nämä kuitenkin päättivät ryhtyä pakoyritykseen, jolloin syntyi painiskelua ja SS-miehet joutuivat käyttämään aseitaan. Kolme vankia sai ammuskelussa surmansa.

Rakennuksessa oli läsnä siellä nähtävästi asuva talonmies Wilhelm Wede. Hän ei kuulemma kuullut eikä nähnyt mitään! Ja pihalla oli tulitaistelu! Hän ei myöskään nähnyt seuraavana päivänä tapahtuneita ruumiitten (48 kpl.) pois rahtaamisia. Ehkä hän luki mielenkiintoista romaania eikä ehtinyt kiinnittää huomiota ulkomaailman tapahtumiin.

Mielenkiintoisia tällaiset talonmiehet, jotka eivät huomaa rakennuksessaan tapahtuvia liki 50 ihmisen hirttämisiä, pihalla käytyä tulitaistelua ja 50 ruumiin raahamisia pois paikalta.

Ei ole olemassa mitään pitäviä todisteita lastenmurhista. Tarina on valhe.

Kuten yllä sanotusta käy selville, tarina maahan kätketystä sinkkilaatikosta on monestakin eri syystä myös valhe. Ei ole olemassa mitään ”sinkkilaatikkoa”, ei myöskään siellä muka olleita röntgenkuvia, kuumekäyriä, valokuvia, pikkukuvafilmejä, posliinilautasta, joulutervehdystä ja tieteellistä tutkimusta. Heissmeyerin tieteellinen tutkimus tosin on olemassa, mutta se ei kulkenut minkään ”sinkkilaatikon” kautta vaan meni suoraan Himmlerille.

Todennäköisesti Heissmeyerin osaston asiakirjat tuhottiin ennen kuin se joutui vihollisen haltuun.

Lasten ”nimilistan” Schwarberg on saanut jostain jonkun Neuengammen hämäräperäisen vangin jollekin hämäräperäiselle tanskalaiselle jostain syystä antamasta hämäräperäisestä nimilistasta, joka on jossakin hämäräperäisessä tanskalaisessa kirjassa.

Yllä Pohl ilmoittaa, että Heissmeyerin tutkittavana olleet lapset olivat orpoja. Schwarbergin kirjan ja hänen täydennyskirjoituksensa tietojen perusteella lapsista 9 (ehkä 10, Eduard Reichenbaum jää epäselväksi) ei ollut orpoja tuohon aikaan eivätkä siis voineet olla Heissmeyerin tutkittavina (R. Witonski, E. Witonska, R. Zylberberg, A. Hornemann, E. Hornemann, Georges-André Kohn, J. Morgenstern, S. Simone, R. Herszberg). Ainakaan siis nämä lapset eivät olleet lääkäri Heissmeyerin tutkimuspotilaina. Toisaalta jäljellä olevista yhdestätoista Schwarbergilla ei ole esittää tässä suhteessa mitään puoleen tai toiseen, joten mahdollista on, ettei yksikään tuon nimilistan lapsista ollut orpo.

Kuten alussa lyhyesti jo totesin, Heissmeyerin tutkimuslapset, kuten suurin osa muistakin Neuengammen asukeista, tuhoutuivat todennäköisesti brittiläisten pommikoneiden tuhotessa Lübeckin edustalle ankkuroidut isot laivat, joihin heidät oli Neuengammesta evakuoitu. He olivat siis brittiläisten uhreja, eivät saksalaisten:

http://www.ihr.org/jhr/v19/v19n4p-2_Weber.html

Liittoutuneiden joukkojen ollessa jo aivan Neuengammen lähellä Himmler määräsi Neuengammen ja sen satelliittileirien 10 000 asukkia – siis myös Heissmeyerin tutkittavina olleet lapset – evakuoitaviksi Lübeckin lahdelle sitä varten ankkuroituihin kahteen laivaan, Cap Arconaan ja Thielbekiin. Himmler ja Folke Bernadotte olivat sopineet järjestelystä, että leirin asukit kuljetetaan Ruotsiin, josta heidät siirretään edelleen omiin kotimaihinsa.

Evakuointi alkoi 18.4.1945. Cap Arconalle evakuoitiin 5000 leirin asukkia, lisäksi laivalle nousi 400 SS-vartijaa, 500 sotilaan tykistöosasto ja 76-henkinen miehistö. Thielbekille evakuoitiin 2800 leirin asukkia.

Iltapäivällä 3.5.1945 brittiläiset hävittäjäpommittajat hyökkäsivät laivojen kimppuun, pommittaen ja tulittaen niitä. Laivoilta heilutettiin suuria valkoisia lippuja, mutta brittikoneet jatkoivat hyökkäyksiään. Ne rikkoivat kansainvälistä lakia, suorittivat siis sotarikoksen. Laivat kantoivat myös Punaisen Ristin lippuja.

Thielbek vajosi 15-20 minuutissa. Brittikoneet tulittivat pelastusveneissä olleita ja niitä, jotka räpiköivät kylmässä vedessä. Myös lähes kaikki SS-vartijat ja laivan henkilökuntaan kuuluneet tuhoutuivat. Vain n. 50 säilyi hengissä.

Cap Arcona syttyi tuleen, ja monet evakuoidut paloivat kuoliaiksi. Useimmat niistä, jotka onnistuivat hyppäämään pois laivasta, hukkuivat kylmään mereen. Vain 350-500 henkilöä pelastui.

Brittikoneet tuhosivat tuona päivänä n. 7000 Neuengammen leirin asukkia. Vertailukohta löytyy Titanicista, jonka haaksirikossa kuoli 1523 henkilöä.

Seuraavina päivinä satoja ruumiita huuhtoutui läheisille rannoille, ja heidät haudattiin joukkohautoihin. Kirjassaan ”The Holocaust Story and the Lies of Ulysses” (s. 128-129) Paul Rassinier kertoo, kuinka valheelliset ihmiset toimivat: Laivoista raahatut ja rannoille huuhtoutuneet ruumiit kasattiin pinoihin rannalle. Huijarit tekivät innolla ruumiskasoista valokuvia ja filmejä, joita levitettiin ympäri maailman. Syyllisiksi ilmoitettiin saksalaiset! Tämä oli helppo tehdä, koska rannikkotykistö oli avannut tulen hyökkääviä brittikoneita vastaan. Tarvitsi vain väittää, että tykistö oli tulittanut laivoja.

Juutalaisia laivoilla oli alle 20%. Joukossa todennäköisesti myös Heissmeyerin lapsipotilaat.

By Jessica Place
Staff Writer

One of the first things a good divinity student learns is that the Bible is a book full of contradictions.  While this revelation can be shattering at first, after the initial shock we come to realize a greater truth: the Bible contains a variety of ideas that are in conversation with one another. The divine liberator of slaves in one book of the Torah is found laying down rules that subjugate slaves in another book.  The epistles tell us that women shouldn’t speak in public and then go on to praise women in leadership.  In the face of multiple and irreconcilable viewpoints, reading the Bible becomes a practice that is both liberating and terrifying because we are required to draw our own conclusions about life’s biggest questions.  

But we’re not alone in this task.  Sometimes the questions raised by the Bible have been more adequately addressed in other literature.  Since the biblical canon was closed, great writers have continued to grapple with the same issues the biblical authors addressed, speaking God’s truth in new and beautiful ways.  When I read the words of these brilliant women and men, I often think, “Now this would make a great addition to the Bible.”  

The best example I can think of is Dr. King’s “Letter from a Birmingham Jail.”  Retitle it “St. King’s Letter to the Alabamians,” slip it in between Colossians and 1 Thessalonians, and it would fit in perfectly.  Like Paul, King writes timelessly inspiring words while imprisoned for the cause of Christ.  His letter was written for a very specific time and place, and yet it continues to speak to our present situation.  And while he declares the same gospel, he makes it speak to an issue that is not directly addressed in the biblical canon: the sin of racism.  Imagine future generations committing Alabamians 1:34 to memory at Vacation Bible School: “Injustice anywhere is a threat to justice everywhere.”  God speaks in those words.  

And God has spoken in the words of so many others.  If Dr. King fits into the epistles, Elie Wiesel’s Night, Dawn, and Day can stand next to Job in drawing our attention to the great and terrible question of God’s relationship to human suffering:  “I pray to the God within me that He will give me the strength to ask Him the right questions.” God speaks in those words.  

The Bible could definitely use the perspective of a woman.  Dorothy Day’s tales of the struggle in the Catholic Worker Movement bubble with the same excitement that we see in the story of the first century church in Acts:  “Those who cannot see Christ in the poor are atheists indeed. ” God speaks in those words. 

I doubt that Zondervan will be knocking down my door to publish my expanded Bible any time soon, but that doesn’t stop me from continually adding to my own personal canon.  I continue to critically think about the words of these people–just as I do the words of the biblical authors–and this little mental exercise helps me to be aware of the fact that God is still speaking, often in the most unexpected places.  If I may borrow the words of a guy who didn’t realize that he was writing a big chunk of Bible 2.0, it is beneficial for us to meditate not only on the “official” word of God, but on whatever is true, whatever is honorable, whatever is just, pure, pleasing, commendable, and excellent, wherever it is found.

A 15-year-old boy living in Hungary in 1944 is a devout Jew wishing to study the Cabbala.  He finds a mentor to help in his studies, but the man disappears and returns later with stories of horror no one is willing to believe.  Without heeding these warnings, the Jewish townspeople are eventually installed in a Ghetto and then deported to Auschwitz where the young boy is separated from his mother and three sisters, but somehow manages to stay by his father’s side.

The monstrosities within the prison are deplorable  and the devastating toll it takes on those prisoners who somehow manage to survive are heartbreaking.  Living seems to be the ultimate punishment.

Eliezer, the young boy sent to Aushcwitz represents Elie Wiesel.  A devout and happy young man, he loses his faith in both God and man when he is sent to various concentration camps.  His relationship with his father is what keeps him going and after witnessing another prisoner abandon his own father, he vows to have the strength not to do the same.  He witnesses the brutality of the guards as well as other prisoners who inflict cruel and inhumane acts on men, women and children with equal disregard.  Eliezer is one of the few who is eventually liberated, but his freedom comes with exorbitant costs.

The mentor, Moche the Beadle, enjoys religious and philosophic discussions with Eliezer.  They spend much of their time discussing the Cabbala.  When Moche returns after being deported, he wants only to warn everyone of the horrors being done by the Nazis.  He is ridiculed by the townspeople and considered a crazed man.  Sadly, even Eliezer doubts his tales.  If only someone had taken him seriously.

Madame Schachter, en route to Aushchwitz in a train car begins screaming about fire.  Thinking she is hysterical, she is urged to keep quiet so no trouble will come.  As the train keeps moving, however, she gets even more distraught and screams louder about fire and furnaces and the other prisoners beat her and tape her mouth shut.  Her hysteria is soon realized to be prophecy when the train doors open at Auschwitz and the crematoriums are seen with smoke whirling and the smell of burning human flesh in the air.

Words don’t seem adequate to address Mr. Wiesel and ‘I’m sorry’ just doesn’t seem like the right thing to say.  Perhaps we could work on creating the new word to define those who were not murdered.  Perhaps we could just sit outside and say nothing.  Perhaps I could hold his hand and not ask a thing.

My rating for Night is a 10 out of 10.

Please share your own reviews or  comments by using the link below.

Next up, Gabriel Garcia Marquez’s Love in the Time of Cholera…

Ca în orice situație de război, au urmat represiunile. Nimic nou sau anormal ! Dacă palestinienii ar dinamita sediul conducerii armatei israeliene, ce ar urma ? Mai ales că Israelul susține de ani buni că se află în stare de război și aplică regulile caracteristice. Cifrele menționate în legătură cu morții sunt și acum contradictorii, ele diferind în funcție de sursă (și interese…). Ce surprinde în articolul din Scânteia este altceva: nici o vorbă, nici un cuvințel despre evrei morți ! Ori marii cercetători ai holocaustului au stabilit cu ”exactitate” că atunci au fost uciși, drept represalii pentru atentat, numai evrei.

Ce interese putea să aibă evreul Silviu Brucan încât să nu spună adevărul holocaustologilor de mai târziu ? Nu avea informații corecte ? Imposibil ! La data aceea se știa tot despre acel incident, se știa cine a murit. Mai mult, în PCR-ul din acele vremuri, procentul de activiști evrei era covârșitor ! Bolșevicii îl aveau ca ideolog al războiului pe evreul Ilia Ehrenburg, ale cărui articole apăreau constant în Scânteia. Deci nici varianta unei influențe moscovite nu stă în picioare. Atunci cine minte ? Evreul Silviu Brucan și Scânteia sau evreul Elie Wiesel și comisia lui ?

E drept că informațiile, în 1945, erau proaspete, martorii trăiau, iar Simon Wiesenthal încă nu descoperise ”săpunul din evrei” . Mai apar câteva informații interesante pentru analiza cazului Odessa: că Mareșalul ar fi dat ordinul, care s-a dovedit a fi un fals și că acțiunea a fost ordonată de conducerea locală a armatei; că monotonia execuției prin mitraliere i s-a părut monotonă col. Deleanu; că oamenii arzând au fost și împușcați apoi. Citind articolul din Scânteia, nu poți simți decât ușurarea sufletului de păcatul holocaustului. ”Cetățeni sovietici” au aruncat în aer comandamentul armatei române din Odessa, iar armata română a trecut la represalii omorând ”cetățeni sovietici”. Nici vorbă de criterii etnice, nici vorbă de evrei !

Și atunci, nu te întrebi: Da’ cu Holocaustul cum rămâne, tovarăși ?

©By Vijaya Sundaram

March 2nd 2013

It’s Saturday, March 2nd, and I am in a foggy, unspecified place in my body and mind.

Having (as usual) slept only a few hours every day of this week, while beaming out energy and enthusiasm at school in a tightly focused way every single day of this past whole week, which had come hot on the heels of a semi-lazy, semi-busy vacation week, I am now a hollow shell.

I dealt with curriculum.

Gave a test.

Assigned a complicated and (I think) interesting project based on John Steinbeck’s book The Pearl, facilitated class discussion, finished up that book (begun well before vacation week), then taught verbs, participles and perfect verb tenses, and began to teach the Holocaust unit.  Assigned and began teaching Friedrich by Hans Peter Richter.

Teaching the Holocaust Unit is the hardest thing I do every year.  I use the Facing History and Ourselves curriculum and ideas as some of my resources.  I have read an enormous amount on this subject and immersed myself in it for over fifteen years.  Yet, I cannot bring myself to remember every single detail.  I have to re-read some of it.  It’s too much for me.  I know all the numbers, and have read the books of several of the famous writers.  I know all about the different concentration camps, the infamous Nazis who conducted their horrible experiments, the leaders of the Third Reich, the euphemisms adopted by the Nazis for their terrible practices.  I know all about the Nuremberg Trials, the huge disaster that was WWII and the burden of collective guilt, not only in Germany, but several other European nations.  And I know about the brave souls who individually (Schindler, Irena Sendler, the Bielski brothers, Miep Gies, others) and collectively saved several thousand Jews (the village of Le Chambon in France, and an entire country — Denmark).  It’s all too much to comprehend or internalize.  So, I map out the unit into perpetrators, bystanders, victims, resisters, rescuers and survivors.  Because we read about it, and discuss it all from this perspective, it helps me and my students deal with the enormity and mindless nature of a whole era as revealed in Friedrich and Night.  I show clips of interviews with survivors and rescuers/resisters.  I show non R-rated movies and several scenes from the less-horrifying but eye-opening parts from R-rated movies.  We read moving excerpts from Primo Levi’s books.  We read poems.  We discuss weighty matters of morality and philosophy as well.  We inquire into the nature of evil.  We look into Hannah Arendt’s statement about “the banality of evil.”

And each teenager in my class comes away from this experience a “sadder and wiser” person, arising the “morrow morn.”

But all that hasn’t happened for the classes yet.  The students are still at the beginning of the unit.

So, where was I?  Ah yes, I was still dwelling on this past week of work which assailed my senses and my soul.

I facilitated a meeting with Green Team members at my school on Monday, and with the Executive Director of a local organic farm, as well as with the Recycling Co-ordinator for the town in which I teach.  We discussed how we would begin composting wasted cafeteria food in our  school (and transport it to the local farm for the soil and chickens).  It was a good meeting, despite all the difficulties we were sure to experience when we did begin to follow through on this idea.

After the meeting, the kids, the other teacher and I did our usual, mad, panting, breathless, crazy-whirly recycling for the whole school — dragging the huge, blue recycle bins down the hallways of all five floors to the South Parking Lot, where the giant Casella recycling dumpster stood, and emptying out all those bins, for the Casella people to deal with on Wednesday.

Note:  We are all of us girls (well, two women teachers and the rest of them were girls.  Our one boy was absent)!

Where are the schoolboys in any worthwhile effort, like saving the planet?  The girls informed me that some of the boys laugh at the school’s recycling efforts (although our bins are full!).

Makes one despair.

Mothers and Fathers:  Please teach your sons (and daughters) that the planet is not for pillaging and plundering, despoiling and tossing away.  There’s only one planet.

I guess it’s time for me to give another rousing speech at lunchtime over the mike.  Every time I did that in the fall, I got a few more volunteers, some of them boys, but then they faded away.

What else?

Went to a Baby Shower for a friend/colleague at school on Thursday, and that was beautiful — such events are always moving, especially for those who are already mothers, but for everyone else too,  because one sees a different side of all these harassed and harried school-teachers, who take the time to be together.  Everyone brings something good to eat.  There are all these lovely platters of (mostly) healthy, nutritious food, veggie platters, the healthier variety of chips and yummy dips, fruit, and of course the obligatory dreadfully frosted carb-heavy cakes and cookies.  There are piled-up presents, streamers and pretty tassels.  We clear up a space in the school library, set out the food on pretty table-cloths, put up streamers, and shower the star of the afternoon, the new mother-to-be with love.  And she is always tender, radiant and full of hope and beauty.  I wrote a poem, after being urged to do so by some of the teachers there.  And I posted it on this blog-site on Thursday, which eased my sense of guilt with not writing something the previous day (at least, I think I didn’t write something.  Perhaps I did).

On Friday, after the regular, exhausting, unending round of classes which I taught (I teach one hundred and seven students a DAY, and that’s nothing!  It was one hundred and twenty-five a day last year, which nearly killed me and the other English teachers on the other two teams — math, science and history teachers don’t have it so bad, although everyone reported being exhausted last year!), I ran my Poetry Club, put out food for the kids, made hot chocolate for them, and we wrote.  Well, they wrote.  I usually do, but yesterday, I was busy facilitating.  I didn’t have time.  So, that was a wasted chance.

Then, dinner at The Punjab in Arlington with my family.  That’s always very nice, and we three are VERY goofy and silly together.  Then, there was music at night with daughter and husband, after which, I fell, exhausted, into a species of sleep.

All of today was spent in a strange, cocooned state.  Tired beyond imagining, feeling the weight of the ages press down upon my shoulder-blades, and with feet that alternately felt numb and tingling with tiredness, I did nothing at all, not even fun things.

I didn’t write anything yesterday, and nothing much today.  At least I wrote a poem on Thursday, I console myself.  Yes, it made me happy, but it doesn’t satisfy me.  I want the high that comes with writing stories every day, writing poems every day, having interesting and inspired thoughts.

I’ve been reading Alexander McCall Smith books.  When mindlessness strikes, I turn to mental comfort food, and McCall Smith’s books and P.G. Wodehouse’s books are for good vibes and good prose.  Dick Francis books, and occasionally the less grisly Robert Parker, Sue Grafton and Sara Paretsky books are for a sense of life lived in danger (compared to my tame and happy existence).  Of course, there are the usual J.K. Rowling books, some grab-me sci-fi for sheer pleasure, or an Oliver Sacks book at hand for sheer pleasure or familiar, but in-depth, moving humanistic science .  Mind you, I’m not talking about my other literary loves.  This is the daily fare for someone who can read unfamiliar or weightier books only during school breaks, and during the summer.

Watched a TED video showcasing Amanda Fucking Palmer, which was very moving in a strange way, especially because I don’t actually like her music or her face, although it is extremely compelling.  I am able to separate my personal likes and dislikes from my respect for artists (musical artists or artists who do performance art) who do what they are compelled to do.  I like John Cage, for example, but am not moved in the least by his music (or lack thereof).  I LOVE Yoko Ono, but her actual art does nothing for me.  We need such artists.  They challenge our preconceived notions and push us to think beyond our “comfort zone.”

And of course, I love, love, love Neil Gaiman (and have done so well before his rise to fame and fortune, since the early 90s, when his Sandman books came out), so if he loves Amanda Palmer, I am prepared to love her too.

So, this was my past week.

Right now, while I type all this,  my husband is making fritters.  I hear my daughter singing upstairs, and I need to help her with her guitar practice.

On that note, I bid you all adieu.

~~~~~~~~~~~~~~The End~~~~~~~~~~~~~~~~~~

EDUCATION SUMMIT…The Florida Council of 100; the Institute for a Competitive Workforce, an affiliate of the U.S. Chamber of Commerce; the National Chamber Foundation; the Florida Chamber of Commerce Foundation; and AT&T hold a Florida education summit, “Breaking Through Mediocrity — Implementing the Common Core State Standards,” 10:30 a.m. to 5 p.m. Wednesday in Orlando.  Education Commissioner Tony Bennett gives the keynote address as national, state, and local business and education experts discuss issues facing Florida’s K-12 educational system. There is no registration fee, but space is limited and will be allocated on a first-come, first-serve basis. Register by email to Steven Birnholz at sbirnholz@fc100.org. It will be held at the Renaissance Orlando at SeaWorld, Crystal Ballroom AB, located at 6677 Sea Harbor Drive, Orlando. An agenda can be found here.

CITRUS HALL OF FAME…The Florida Citrus Hall of Fame inducts five new members – Homer Hooks, J. Brantley Schirard, Francis Dancy, Paul Harding and Matthew Veldhuis – at 11:30 a.m. Wednesday. Agriculture Commissioner Adam Putnam will take part in the proceedings at the Nina B. Hollis Wellness Center at Florida Southern College in Lakeland. Tickets to the luncheon, sponsored by Florida Citrus Mutual and the Florida Department of Citrus, are $50 for general admission. More information can be found here.

PECO…The Office of Demographic Research holds a Revenue Estimating Conference about gross receipts and PECO bond rates at 1:30 p.m. Wednesday in Room 117 of the Knott Building.

State University System

FAU Students Stage Sit-In To Protest Stadium Deal With For-Profit Prison Operator
Deadspin
Some members of the Florida Atlantic University student body are not very happy about the fact that their school has agreed to sell the naming rights to its on-campus stadium to GEO Group, a slimy corporation that operates detention centers and for-profit prisons across the globe. On Monday, a group of FAU students calling themselves the Stop Owlcatraz Coalition occupied the university president’s office and demanded that the deal with GEO Group be reconsidered…

FAU earns Florida’s first special Alzheimer’s center license
Sun-Sentinel
The center, which serves 132 people, is part of Florida Atlantic University‘s Christine E. Lynn College of Nursing. The license, created by legislation last year, is aimed at giving consumers more guidance when picking a day center for their loved ones …

FAU to host 2013 Kultur Festival
Sun-Sentinel
Florida Atlantic University will be hosting the upcoming Kultur Festival 2013 on the Boca Raton campus March 2-9. The festival will feature a performance from Aaron Kula and his Klezmer Company Orchestra.

FSU students rally in honor of Trayvon Martin
WTSP 10 News
One year ago today a neighborhood watch volunteer shot to death 17-year-old Trayvon Martin in Sanford, sparking a debate on Florida’s controversial Stand Your Ground law and race in America. Florida State students rallied in honor of Trayvon Martin on Tuesday and called for a repeal of the Stand Your Ground law, which allows people to use deadly force if they feel a serious threat…

College of Sciences building evacuated: Suspicious package reported
Central Florida Future
For the second time in one week a suspicious package caused students and faculty to be evacuated from a building on UCF’scampus. The College of Science building was evacuated Tuesday and closed off between 12:45 p.m. and 4 p.m. See what Twitter users had to say about the situation…

See inside: The new Burger 21 near UCF
Orlando Business Journal
The new 3,000-square-foot, 150-seat eatery is in the International Plaza off University Boulevard, which is being revitalized with the arrival of Tijuana Flats and Lazy Moon Pizza. Get a glimpse inside Central Florida’s newest burger joint in the slideshow to the right.

University of Florida Students for a Democratic Society to join protests demanding ‘Justice for Trayvon Martin’
Fight Back! Newspaper
University of Florida Students for a Democratic Society (SDS), allied with other student and community organizations, will organize a local action demanding justice for Trayvon Martin, a black youth who was brutally murdered by George Zimmerman in Sanford, Florida on Feb. 26, 2012…

Survey shows that faculty are unhappy with proposed curriculum changes
The Voyager
Negativity dominated the University of West Florida’s faculty responses to the proposed changes to the general education curriculum. According to the survey results published on UWF’s general education website, common trends from the responses include concerns about the omission of certain courses from general education requirements, and the expected results from the general education changes. The survey comes after universities are making changes in general education curriculums throughout the State University System of Florida to comply with a 2012 mandate from the Florida Legislature…

State College System

$10000 bachelor’s degrees likely would benefit few students
Orlando Sentinel
For months, Gov. Rick Scott’s office has been sending out news releases announcing that more colleges are agreeing to offer bachelor’s degrees for the low, low price of $10,000…

Adjuncts remain key at Edison State College
The News-Press
…Edison State’s over-reliance on adjuncts contributed to the college being placed on probation last summer. The Southern Association of Colleges and Schools’ Commission on Colleges does not specify a maximum percentage of courses that can be taught by adjuncts, but recommended that Edison add full-time faculty in key disciplines. This semester, 50.3 percent of credit hours are taught by full-time professors and administrators, and increase from 43.8 percent in spring 2012…

GCSC to hold workshop on new degree
The News Herald
Gulf Coast State College will have an informational workshop March 5 at 5:30 p.m. to introduce its new organizational management degree…

St. Lucie West IRSC campus renamed for former state legislator Ken Pruitt
TCPalm
When Indian River State College students attend classes at the St. Lucie West campus, they’ll be reminded of the former Florida legislator who spent years trying to improve local access to higher education. The St. Lucie West campus now is the Ken Pruitt campus…

Palm Beach State College hosts event to help veterans in workforce
Palm Beach Post
…The Navy veteran was one of about 40 people at Palm Beach State College’s Lake Worth campus Tuesday afternoon for a showcase of high-demand careers for which a federal program offers financial assistance for unemployed veterans…

Lumberjack Festival takes Milton back to its roots
The Voyager
Pensacola State College’s Milton campus will be hosting the 25th annual Forestry Conclave and Lumberjack Festival on Saturday, March 2…

Independent Colleges and Universities

Ave Maria events honor Pope Benedict XVI
Wink News
Ave Maria University this week will honor Pope Benedict XVI through a series of events in recognition of the final days of his papacy…

Lynn students near Saturday’s Daytona crash safe but ‘smelled of oil and gasoline’
Palm Beach Post
A group of Lynn University students got much more than they bargained for with their great seats for NASCAR’s Nationwide Series race Saturday evening. They ended up sprayed with debris from the massive 12-car crash that injured at least 33 spectators.

Workers at Nova Southeastern University win right to join union
Sun-Sentinel
After nearly seven years of a struggle marked by public protests, layoffs and charges of threats and intimidation, a few hundred maintenance workers at Nova Southeastern University have finally won the right to join a union…

Yip Yap: Noted and Quoted FLHE Voices from Around the Web

Editorial: New State College of Florida president setting a positive course
Bradenton Herald
Only a month into her tenure as president of State College of Florida, Dr. Carol Probstfeld is moving quickly to establish stronger relationships with the community and extend collaborative efforts with both private enterprise and other educational institutions. Those relationships suffered the past few years but the new president expresses confidence that she can foster strong bonds with her record of success over her 16 years in higher education.

Editorial: USF merits Scott’s support
TBO.com
Gov. Rick Scott doesn’t mind playing favorites when it comes to the state universities. His budget includes an extra $15 million for the University of Florida to help it become one of the nation’s top colleges…

FAU: Renaming Stadium After Prison Operator Is Perverted
Black Star News
I was shocked by a disturbing headline on the front page of the New York Times sports section last week: “A company That Runs Prisons Will Have Its Name on a Stadium.” The article revealed that the stadium in question was not the home of a professional football team, but of the Florida Atlantic University (FAU) Owls who play in the University’s new $70 million dollar, 29,000-seat stadium located on its Boca Raton campus…Marc Morial is President and CEO, National Urban League

Today’s College Degree Should Be as Accessible as a High School Diploma
HuffPost College
In his recent State of the Union message, President Obama mentioned the high cost of higher education. This is an issue that he raised a year ago at the same venue, and one that the vice president has been spearheading. For those of us who have been on a college campus for quite some time it is an issue of growing significance… Dick Crepeau, UCF Forum columnist

Trayvon’s lawyer: Enough ‘blood on our hands’
HLNtv.com
One year ago today, a bullet pierced 17-year-old Trayvon Martin’s heart and the pulse of our nation. When the general public initially learned of the tragic circumstances, a sense of outcry ensued as citizens struggled to reconcile the basic facts of the case with the law: George Zimmerman, 29, killed 17-year-old Trayvon Martin — who was walking home from a 7-Eleven with Skittles and an iced tea, wearing a hoodie — because he looked “suspicious,” and the Sanford Police Department failed to arrest him. Throughout the past year, the controversy sparked continuous dialogue that evolved from a discussion on racial profiling, to an analysis of Stand Your Ground laws, and finally to a national examination of gun control and gun violence…Jasmine Rand is an attorney with Parks & Crump, L.L.C., where she manages the firm’s Fort Lauderdale office and is head of its Civil Rights Division and is part of the team representing Trayvon Martin’s family. She is also an adjunct professor at Florida A&M University. She is onTwitter.

Edison board approves new academic affairs VP
Naples Daily News
The search is over for a new vice president of academic affairs at Edison State College. The school’s board of trustees on Tuesday approved the hiring of Denis Wright, president of Florida State College at Jacksonville’s south campus, for the role. He will be paid a base salary of $167,500, plus fringe benefits of about $35,665 and a $5,000 moving allowance. Wright replaces Erin Harrel, dean of the School of Education, who filled the role on an interim basis after the former vice president was fired in October 2011. Wright was selected from a pool of more than 140 applicants. Trustees also approved a one-month extension of the college’s contract with Russell Watjen, interim vice president of student affairs. He will be paid $10,500, plus benefits, for the month of March…

Appointments, hires bring new faces to Edison State
The News-Press
Edison State College’s Board of Trustees will meet this afternoon, but two gubernatorial appointments issued last week still won’t bring the board to full strength. Gov. Rick Scott reappointed Glades County representative Julia Perry and appointed Tristan Chapman as Hendry County’s delegate. Chapman replaces Randall Parrish, who wasn’t seeking reappointment. Terms for both positions expired in May 2012, but appointees continue serving until the governor selects a replacement…

Man Accused of Pulling Gun on FAMU Campus
WCTV
A parking lot confrontation at FAMU ended when students say one man pulled a gun. Brenton Neil was arrested and accused of aggravated assault and possession of a gun on campus. It all started in the parking lot behind the Dyson Pharmacy building last Wednesday…

Street recognizes 1933 FAMU grad Pinder
Tallahassee Democrat (blog)
Pinder Street, stretching from Osceola Street to behind the student union on the Florida A&M University campus, is named in honor of a famous U.S. agriculture adviser and FAMU grad. Frank Edward Pinder, a native of Key West, earned a degree in agriculture from FAMU in 1933. He spent many years as a county farm agent in Florida before working nearly 40 years in Africa for the the U.S. Department of State and United Nations. Pinder won innumerable awards and honorary degrees for his work in improving food-production practices in Africa. He became a friend of legendary Ethiopian leader Haile Selassie and Liberian President William Tubman…

FAMU to visit four Florida cities during annual President’s Tour
Blog: Rattler Nation
FAMU Interim President Larry Robinson will visit four cities in Florida as part the university’s annual President’s Tour. The tour is scheduled to begin March 9 through March 11 stopping in Pensacola, Gainesville, Fort Lauderdale and Miami…

Governor makes GCSC board appointment
The News Herald
Rick Scott has appointed a Port St. Joe man to serve on Gulf Coast State College’s District Board of Trustees. The governor announced David Warriner, 48, as his pick for the seat in a statement released Friday. He owns Tapper & Co. in Port St. Joe and previously served as a legislative assistant in the Florida House and Senate. He also holds a bachelor’s degree from the University of Florida…

A Q&A with Andie MacDowell
Sarasota
But lovely and soft-spoken Southern belle Andie MacDowell was warm and gracious when we sat down for a one-on-one chat while she was here for the Ringling College of Art and Design’s Digital Filmmaking Studio Lab…

Scott names a Bradenton man to the State College of Florida board
Sarasota Herald-Tribune
Gov. Rick Scott appointed Marlen “Rick” Hager, a Bradenton businessman, to the Board of Trustees for the State College of Florida, Manatee Sarasota…

University of Arkansas president nominates Florida dean as next Arkansas-Pine …
The Republic
PINE BLUFF, Arkansas — University of Arkansas System President Donald Bobbitt has nominated an associate dean from the University of Florida to serve as next chancellor of the University of Arkansas at Pine Bluff. Laurence Alexander now serves as associate dean of the graduate school and director of the Office of Minority Programs at Florida. If approved by the UA Board of Trustees, Alexander will begin his duties on July 1…

USF Veterans Invite All to Screening of “The Welcome”
WUSF
We have come together as a community and we are healing together,” wrote Kiersten Downs, president of the University of South Florida Student Veterans Association. “We would be honored if you could join us for this powerful documentary screening…

USF doctor leads team to discover DNA, heart failure link
Northwest News and Tribune
Stephen Liggett leads a USF research team that is focusing on a genetic signature useful in predicting who might be prone to and, thus, protected from fatal heart arrhythmias. He is on the verge of talks with the FDA on approving a treatment process…

Female executives talk shop with USF business students
Tampabay.com
The next class of female CEOs donned crisp suits and gathered in the atrium of the University of South Florida‘s business school, their peers flip-flopping behind them on the way to class. The business students were there to hear advice from the founder of a $40 million chain of lingerie stores called Intimacy. Susan Nethero, known as the “bra whisperer,” had been on Oprah five times. She’d traveled, spent years making pressing business decisions and giving interviews. And she’d raised children…

UT names Jack Geller dean
Tampa Bay Business Journal
The University of Tampa has named Jack Geller, currently professor and head of the liberal arts and education department at the University of Minnesota, as the dean of the College of Social Sciences, Mathematics and Education…

Releases and Web Stories

Embry-Riddle to Be First University with Active Level D Full …
The Leading Aviation Industry Resource for News, Equipment and
This fall, flight students at Embry-Riddle Aeronautical University’s Daytona Beach Campus will be able to take the controls in a sophisticated …

Lynn University celebrates half a century of rich history
Lynn University
Lynn University continues the celebration of its 50th anniversary year (2012-2013); a year that turned out to be one of the most eventful to date as it was kicked off with a history making event, the third and final presidential debate on its campus.

Professor leads effort to save chimpanzees in Sierra Leone
Lynn University
Lynn University professor Andrew Halloran, a trained primatologist, is leading an effort to build and ship 10 wooden bee boxes to two villages in Sierra Leone in an attempt to restore their agrarian economies so they cease hunting and capturing wild chimpanzees who threaten their current livelihood.

‘New Tycoons’ Author and Reporter Jason Kelly
Lynn University
Bloomberg News reporter Jason Kelly will visit Lynn University to discuss his new book The New Tycoons: Inside the Trillion dollar Private Equity Industry that Owns Everything. In The New Tycoons, Kelly demystifies the complex world of private equity by telling the stories of the top firms and their leaders and providing details about how their role as investors, owners and employers has put them at the center of our lives…

Ringling College and Sarasota Museum of Art Announce Winners of ‘Sticks and Clicks’ Photography Competition
Press Release
Sarasota, FL (PRWEB) February 26, 2013 The Sarasota Museum of Art/SMOA, a division of Ringling College of Art and Design, today announced the winners of the ‘Sticks and Clicks’ photography competition. Created as part of SMOA’s 2013 “ARTmuse” program, ‘Sticks and Clicks’ challenged photographers in professional, amateur and student classifications to shoot and submit creative images of renowned sculptor Patrick Dougherty’s recently completed Stickworks installation, ‘Out in Front’…

Employees help College win incentive award
Seminole State College
Faculty and staff helped Seminole State College of Florida win $12500 in incentive awards from the Florida College System Risk Management Consortium…

Keeping business all in the family
Stetson University Today
Ross Born tried organic chemistry, as a pre-cursor to what he thought was going to be a medical career, but like many students he switched his major and graduated with a law degree. But not before he and his cousin, David Shaffer, made an agreement to take over the family business, and after graduation they became co-CEOs of Just Born, Inc., makers of Peeps!, Mike & Ike’s, Hot Tamales, and other fine confections. Born will be speaking to students at Stetson tonight in the Rinker Auditorium in the Lynn Business Center from 5-7:30 p.m.

Nobel Prize winner Elie Wiesel to speak at UF March 12
University of Florida
GAINESVILLE, Fla. — The ACCENT Speaker’s Bureau and Jewish Awareness Month at the University of Florida will bring Nobel Prize winner and writer Elie Wiesel to campus on March 12. Wiesel, who was taken to Auschwitz by the Nazis during World War II at the age of 15, retells his Holocaust story in his internationally acclaimed memoir “Night.”

Turfgrass alternatives offer residents additional groundcover choices, UF/IFAS experts say
University of Florida
GAINESVILLE, Fla. — Spring is right around the corner, and for some residents it may be time to think about sprucing up the yard with new landscaping. Covering more than 5 million acres in Florida, turfgrass is the state’s most popular groundcover — but it may not be the ideal choice for every situation, say experts with the University of Florida’s Institute of Food and Agricultural Sciences.

RTS to reduce service during spring break
University of Florida
GAINESVILLE, Fla. — The Regional Transit System will reduce service on certain bus routes between Saturday and March 10 because of the spring break at the University of Florida and Santa Fe College…

Fair focuses on majors, minors
University of Florida
GAINESVILLE, Fla. — University of Florida students will have the opportunity to learn more about their educational opportunities at the fifth annual Majors and Minors Fair put on by the Career Resource Center and Student Government…

Florida’s consumer confidence drops one point as sequestration looms
University of Florida
GAINESVILLE, Fla. — The delayed effect of the expiring payroll tax cut prompted Florida’s consumer confidence to drop one point in February to 74, according to a monthly University of Florida survey…

Scientists create new maps depicting potential worldwide coral bleaching by 2056
EurekAlert (press release)
MIAMI – February 25, 2013 — In a study published today in Nature Climate Change researchers used the latest emissions scenarios and climate models to show how varying levels of carbon emissions are likely to result in more frequent and severe coral bleaching events…CIMAS is a research institute based at the University of Miami, within the Rosenstiel School of Marine & Atmospheric Science.

College of Business partners with Pasco-Hernando Community College to offer bachelor’s degrees
USFSP News Center
The University of South Florida St. Petersburg has partnered with Pasco-Hernando Community College to offer students the chance to earn a degree from the College of Business at the PHCC West Campus in New Port Richey. The new partnership allows PHCC students to complete their junior and senior years with USFSP and earn a bachelor’s degree in eight different business programs: accounting, economics, entrepreneurship, finance, global business, information systems, management or marketing. The USFSP College of Business also offers minors in several areas such as health care management and legal studies, for students interested in pursuing a law degree…