Yhdysvaltain ex-varapresidenttiehdokas Sarah Palin erosi vastikään Alaskan kuvernöörin tehtävistä yllättäen tempullaan tarkkavainuisimmatkin poliittiset kommentaattorit. Itse asiaa ikimuistettavammaksi taitaa kuitenkin muodostua tapa, jolla eroilmoitus heinäkuun alussa tehtiin. Wasillan-kotinsa takapihalla oman perheensä ympäröimänä, taustanaan idyllinen alaskalainen järvimaisema kuvernööri Palin lateli yhden käsittämättömimmistä poliittisista puheista, joita YouTuben aikakaudella on kuultu.

Perus-palinilaiseen tyyliin eropuhe on sekoitus halpaa populismia, konservatiivista arvomaailmaa, loputtomia tyhjiä iskulauseita ja kömpelöjä vertauksia — mutta myös hämmentävää rakenteellista inkoherenssia, noloa peruskoululaisen kielenkäyttöä ja järjenvastaista lauseiden rytmitystä. Poikkeukselliseksi tapauksen tekee, Sarah Palininkin asteikolla, että puhe on etukäteen kirjoitettu. Irtisanoutuivatko Palinin puheenkirjoittajat jo ennen kuvernööriä itseään, vai naapurin tuore ylioppilasko näitä tekstejä kynäilee? Joka tapauksessa Palin lukee suoraan teleprompterista mutta saa puheensa silti kuulostamaan siltä kuin hermostunut koululainen latelisi ulkoa opettelemaansa esitelmää ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä, mitä itse asiassa on sanomassa.

Eroilmoituksen jälkeen julkisuudessa on luonnollisesti riittänyt kuhinaa ja spekulaatioita kuvernöörin todellisista motiiveista. Tähtääkö Palin republikaanien presidenttiehdokkaaksi 2012, vai siirtyikö hän syrjään pelätessään uusia ja entistä vakavampia epäilyjä korruptiosta ja vallan väärinkäytöksistä? Tai ehkä ne sittenkin olivat aidot jäähyväiset tehtäville valtakunnan- ja osavaltiopolitiikan huipulla, ja tarkoituksena on kasvaa uudeksi vaikutusvaltaiseksi radioääneksi tai tv-kasvoksi konservatiivisessa mediakentässä?

Monen vasemmistoliberaalin mielestä tällaiset kysymykset ovat kuitenkin epäolennaisia. Niiden sijaan pitäisi kysyä: miten olemme tulleet pisteeseen, jossa Palinin poliittisia uravalintoja joudutaan ylipäänsä pohtimaan? Mitä maailman vanhimmalle demokratialle on tapahtunut, kun Sarah Palinin kaltainen henkilö on valittu maan toisen pääpuoleen varapresidenttiehdokkaaksi ja saattaa vielä olla vakavasti esillä presidenttitason spekulaatioissa? Kuvernööri, joka ei osaa nimetä yhtään maansa keskeistä politiikan aikakauslehteä. Ehdokas, joka ilmoittaa ulkopoliittiseksi vahvuudekseen sen, että Alaska sijaitsee Venäjän naapurissa. Poliitikko, jonka vastausta talouspoliittiseen kysymykseen on vaikea erottaa koomikon imitaatiosta.

Palin on nyt ollut noin vuoden kansallisen ja kansainvälisen julkisuuden keskiössä, ja sinä aikana häneen on kohdistunut suorastaan poikkeuksellista pelonsekaista vihaa. Ilmiötä voidaan toki tarkastella elitistisenä inhona “tietämättömyyttä” kohtaan, liberaalina ylemmyydentuntona konservatiivisia arvoja kohtaan tai sukupuolikysymyksenä, mutta kyseessä on myös vakavampi huoli demokraattisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Mitä on tapahtumassa kriittiselle demokraattiselle julkisuudelle, kun kaikki argumentit ovat näennäisesti yhtä päteviä, epämukavat kysymykset voidaan ohittaa vitsailemalla tai silmää iskemällä ja monimutkaiset poliittiset valinnat perustellaan populistisilla fraaseilla? Tässä mielessä Sarah Palin tavallaan edustaa äärimmäistä muotoa nykyisen televisiovetoisen politiikan kehityksessä.

Lisäksi helppous, jolla Palin saa kannattajansa isänmaallisen kiihkon valtaan, on muistuttanut joitakin tarkkailijoita siitä, miten lähellä demokraattinen järjestelmä on suistumista fasismiin. Demokraattiset instituutiot itsessään eivät välttämättä turvaa demokraattista yhteiskuntaa, jos poliittinen eliitti ja media hylkäävät siihen kuuluvat ihanteet ja periaatteet. Tapaus Palin osoittaakin, miten helposti valtamediasta tulee nationalistista propagandaa voimistava ja levittävä koneisto sen sijaan, että se toimisi kriittisen demokraattisen keskustelun foorumina. Palin-ilmiössä kun ei ole kyse liberaalista, rakentavaa erimielisyyttä ja kansalaisvapauksia puolustavasta patriotismista vaan konservatiivisesta, konsensusta ja kansallista yhtenäisyyttä vaativasta patriotismista. Tällaisten tendenssien voimistuessa Berlusconin Italia lienee siis täysin mahdollinen tulevaisuudenuhka myös Yhdysvalloissa — eikä siihen edes tarvita maan valtamedian suoraa omistusta. Riittää, kun katsoo, miten yksimielisesti yhdysvaltalainen journalismi alkoi rajoittaa omaa sananvapauttaan ja asettui tähtilipun taakse syyskuun 11:nnen jälkimainingeissa.

Tässä suhteessa onkin lohdullista ja suorastaan rohkaisevaa, että rutinoituneiden politiikan toimittajien, kuten CBS:n Katie Couricin ja ABC:n Charlie Gibsonin, tekemillä ehdokashaastatteluilla oli osaltaan vaikutusta Palinin ja John McCainin presidentinvaalikampanjan suosion laskuun. Kriittinen journalismi pystyi tuomaan esiin epävarmasti esiintyneen ehdokkaan ilmeisen osaamattomuuden ja puutteelliset valmiudet, ja haastatteluilla oli myös vaikutusta Palinia arvioivaan yleiseen mielipiteeseen ja äänestyskäyttäytymiseen. Myös moni itseään kunnioittava republikaanipoliitikko ja -kannattaja kääntyi alaskalaiskuvernööriä vastaan.

Silti Sarah Palinin asema on median ansiosta myös vahvistunut monella tapaa. Vaalien myötä hän nousi yhdeksi valtakunnanpolitiikan ja keskeiseksi nimeksi, eikä poliittinen julkisuus sen koommin ole voinut ohittaa häntä. On mahdollista, että jatkossa Palinin uskottavuus poliitikkona alkaa voimistua tietoisen imagonrakennuksen ja journalististen konventioiden avulla: koska Palin on “kansallisesti tärkeä” henkilö, hänen lausuntonsa ylittävät uutiskynnyksen riippumatta niiden sisällöstä. Ja koska hänen lausuntonsa esiintyvät toistuvasti uutisissa, hänen poliittinen painoarvonsa kasvaa.

Tilanne osoittaakin median nykyisen kyvyttömyyden pitää yllä poliittisen kulttuurin tasoa: lainaamalla toistuvasti Palinin mielipiteitä ja kommentteja uutismedia rakentaa tahtomattaankin hänen poliittista legitimiteettiään. Keskeinen ongelma on nimenomaan poliittisen journalismin “etääntyneessä”, “neutraalissa” ja “objektiivisessa” suhtautumisessa politiikkaan. Vaikka toimitusten ehkä tärkein tehtävä julkisessa keskustelussa on toimia “portivartijoina” — toisin sanoen päättää siitä, ketkä pääsevät julkisuuteen esittämään poliittisia arvioitaan ja mielipiteitään — ne tekevät valintansa kaavamaisesti puhujan aseman, siis institutionaalisen “relevanssin”, perusteella. Toimitukset eivät perustele valintojaan edustukselliseen demokratiaan kuuluvilla deliberatiivisilla ihanteilla vaan “poliittisella realismilla”. Näin ne oikeastaan luopuvat vapaaehtoisesti vallastaan portinvartijoina tai ainakin kieltäytyvät myöntämästä tätä roolia ja siihen liittyvää demokraattista vastuuta.

Suom(I)talyn postaus innosti. Viemärinkansien jatkoksi tuli yksi vesimittarin luukku.