Tänään perjantaina Kaapelitehtaalla käynnistynyt Alternative Party kokoaa yhteen luovan digitaalisen kulttuurin harrastajat ja ammattilaiset. Suomen suurin ja kaunein demoparty ja digitaalisen kulttuurin festivaali esittelee viikonlopun aikana demokilpailujen lisäksi omien sanojensa mukaan inspiroitumista tulevaisuuden ihmeiden toteutukseen ja nostalgista testailua viimevuosikymmenten koneiden äärellä, kiedottuna Man Meets Machine -kyberpunkteemaan.

Mutta mikä tämä demoskene oikein on miehiään? Kuinka sujuu kyberpunk-übernörttien pikadeittailu? Iskeekö das unheimlich kesken perjantai-illan huipentumana koittavan streptease-kilpailun?

Täytyyhän tästä ottaa selvää.

Stay tuned & wish me luck!

// Saga

>> Alternative Party 2009
>> Ohjelma/aikataulu
>> ALT-blogi

Mahtuipa tälle kesälle vielä yhdet festivaalit, tällä kertaa jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Roskildeen asti tosin ei päästy, mutta Tukholmaan kumminkin. Stockholms kulturfestival on Tukholman jonkinlainen vastine Helsingin juhlaviikoille, sillä erinäistä kulttuuritapahtumaa oli nähtävissä siellä täällä ympäri Tukholman keskustaa.

Paatuneena suomalaisen nykyundergroundin ystävänä hämmästyttävän tasokas kotimaisen musiikin tarjonta oli syynä Tukholman reissuun. Vai onko millekään suomalaiselle festarille mahtunut samanaikaisesti Rättö ja Lehtisalo, Joose Keskitalo, Magyar Posse, Joensuu 1685 ja Värttinä? Tietenkin on kyseenalaista, kuinka järkevää on lähteä Ruotsiin asti katsomaan suomalaisia bändejä jotka on nähnyt moneen otteeseen (lukuunottamatta Magyar Possea ja Joensuu 1685:ttä), mutta olipahan tuo kaksipäiväinen reissu ainakin loman kannalta ihan kiva.

Kunnon festaritunnelmalle ominaisesti myös Stockholms kulturfestivalenilla käytiin läpi koko säiden kirjo. Kun torstai-iltana ensimmäistä kertaa saavuimme Brunkebergstorg’lle, satoi vettä. Joensuu 1685 on kahdesta Suomen tunnetusta shoegaze-bändistä (toinen on siis Murmansk) se mielenkiintoisempi, ja samalla myös hieman psykedeelisempi.

Kolmen Joensuun muodostama trio (joista tosin vain kaksi ovat veljeksiä, laulaja-kitaristi Mikko ja rumpali Markus) ehti soittaa vain reilut puoli tuntia, mutta bändin kiehtova ainakin Spiritualizedin ja The Stoogesin kanssa flirttaileva kitarafeedbackvyörytys ja valoshow avasivat festariurakan oikein mukavasti. Viimeisenä biisinä kuultu avaruusrock-tulkinta Bruce Springsteenin I’m on Firesta nosti ainakin itselleni hymyn huulille. Puun alla istuminen varjeli myös kastumiselta.

Iltakymmeneltä lähellä Brunkebergstorg’ia sijainneelle Gustav Adolfs Torg’n lavalle noussut Värttinä oli yksi syy koko Ruotsin-visiitille. Bändi on viettänyt hiljaiseloa viime syksystä lähtien muutamia pistokeikkoja silloin tällöin heittäen, mutta välillä ainakin itse olen ollut huolestunut bändin tulevaisuudesta. Mutta kaikki pitkäikäiset bändit tarvitsevat tauon, sehän on selvä.

Mielenkiintoista Värttinässä on se, että viisi kertaa bändin nähneenä se yllättää edelleen. Äitiyslomalla olevaa Mari Kaasista tuurasi Honey B and the T-bonesin Aija Puurtinen, ja ensimmäistä kertaa Värttinän historiassa mukana on myös kosketinsoittaja. Soundimaailma oli siitäkin huolimatta askeettisempi kuin ennen (kitaran, buzukin ja saksofonin loistaessa poissaolollaan), mutta luultavasti tämä setti oli vasta jonkinlaista kokeilua uudella jäsenistöllä. Biisivalinnat olivat festareille sopivia meneviä ralleja, joskin keikan suvantona toiminut Miero-albumin Maaria kasvoi hienosti setin parhaaksi hetkeksi.

Illan päätti samaisella torilla Apocalyptica. Ilmiö jo syntyessään ollut sellohevibändi luotti James Hetfieldin ja Kirk Hammettin sävellyksiin, sillä ainakin puolet keikasta oli Metallica-materiaalia. Lieneekö syynä bändin epäluottamus omiin sävellyksiin vai se, ettei yhtyeen mielestä Metallicaa soiteta tarpeeksi…? Tulkinnat vaihtelivat melko arvattavista oikeasti oivaltaviin versioihin. Parasta antia oli ehkä One, kun taas For Whom The Bell Tollsista soitettiin vain noin puolet. Bändin oman materiaalin kanssa oli vähän sama ongelma; välillä sellot soivat erittäin kauniisti tai murhaavan voimakkaasti, kun taas välillä sahaus oli melko mielikuvituksetonta takomista.

Perjantai-iltapäivällä oli aikaa kierrellä kaupungilla muun muassa ostelemassa levyjä. Ruotsalaista musiikkia on yllättävän vaikeaa löytää Suomesta, jotain kentejä ja annajärvisiä lukuunottamatta. Siksi ilo olikin suuri, kun Drottninggatanin Bengansista löytyi muun muassa Cornelis Vreeswijkiä, Peps Perssonia ja Samla Mammas Mannaa läjäpäin ja vielä halvalla.

Muuten päivää ja iltaa tuli vietettyä Brunkebergstorg’n läheisyydessä, sillä perjantain kaikki mielenkiintoiset keikat järjestettiin siellä. Neljältä esiintynyttä Joose Keskitaloa ja Kolmatta maailmanpaloa oli odottamassa melko vähälukuinen yleisö, mutta yleisö valui torille pikkuhiljaa.

Setti oli hyvin pitkälti samanlainen mitä pari viikkoa aiemmin Facesissa, tosin vaisummalla tunnelmalla (johtui pitkälti ajankohdasta ja yleisöstä) mutta paremmilla soundeilla. Keikan erikoisuuksia olivat laulajan itsensä englanninkieliset välispiikit, ja ennen keikkaa eturivissä istuneet, mutta ensimmäisen biisin jälkeen poistuneet ”hail satan”-paitaiset metallimöröt.

Tukholman katuja pyyhkinyt yllättävän raju raekuuro päättyi parahiksi ennen Magyar Possea. Porilainen post-rock-ihme on pitänyt jo pitkän aikaa nähdä, ja vaikkei tunti aivan lunastanutkaan odotuksiani, osoitti bändi silti sen, miksi se on niin ainutlaatuinen kaikkien näennäis-dramaattista seinätapettirockia soittavien yhtyeiden virrassa. Ehkä tämäkin toimisi paremmin jollain intiimillä klubilla, vaikka toisinaan bändin suuri sointi täyttäisi kokonaisia stadioneita.

Seuraavana vuorossa ollut Tuomo Prättälä on yksi kiitetyimmistä suomalaisista soulartisteista, enkä yhtään ihmettele. Miehen esikuvatietoinen (etenkin Jamiroquai ja Stevie Wonder tulivat usein mieleen) groove oli juuri niin kansainvälistä, että sitä voisi odottaa kuulevansa niin Tukholmassa kuin New Yorkissakin. Miehen tuotanto tosin näin muuten ei ole itselleni juurikaan tuttua, eivätkä biisit jääneet sen kummemmin mieleen, mutta olisihan tuo esitys voinut olla joutavampikin.

Päivän kääntyessä illaksi esiintyjätkin muuttuivat arvaamaattomammiksi. Elektro-trio Op:l Bastards oli alunperin minulle tuttu vain nimeltä, mutta bändin kieron psykedeelinen kraut-tekno tempoi mukaansa alkutahdeista lähtien. Pimenevään iltaan strobovaloilottelulla kuorrutettu pulputus keräsi lavan eteen illan ehkä suurimman yleisömäärän, ja mukana tanssiminen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lopulta, varttia vaille kahdentoista maissa Brunkenbergstorg’n suomalaiskimaran saapui päättämään Rättö ja Lehtisalo. Kuten tavallista, luvassa oli hurmiollinen performanssi, joka sisälsi heviposeerauksia, ritualistista jamittelua sekä Rätön tai-chi’ta. Vaikka yleisöä taisikin olla piirun verran vähemmän mitä Op:l Bastardsin aikana, ei tunnelmasta ollut pulaa.

Vaikka tämänkin viisikon livetemmellys alkaa olla itselleni jo tuttua puuhaa, oli keikan yllätysmomentti sen lopussa. Lieneekö Ruotsissa sitten jokin laki, jonka mukaan metelöinti saa loppua puoli yhdeltä, sillä yhtäkkiä, kesken Lasitehtailijan pataljoonan ylipommieverstin, valot sammuivat, äänikanavat vaimenivat ja soimaan jäivät vain Tomi Leppäsen rummut akustisesti. Tietenkin ratkaisu saattoi olla porilaiseen tapaan tietoinen, mutta bändi itsekin näytti hölmistyneiltä muutaman sekunnin ajan, kunnes järjestäjät sentään älysivät sytyttää valot ja laittaa outromusiikin soimaan, että bändi sentään pääsi kumartamaan ja kiittämään.

Vaikka festivaalit eivät tarjonneetkaan sen suurempia yllätyksiä keikkojen ollessa lähinnä bändien esittelytilaisuuksia, ei reissu toki ollut turha. Varmasti jossain intiimimmässä tilassa tunnelma olisi saattanut nousta enemmänkin, mutta onhan se mielenkiintoista nähdä tuttuja nimiä vähemmän tutuissa esiintymispaikoissa. Asetelma itsessään luo omanlaisen uutuuden tunteen. Ja saivatpahan ruotsalaisetkin mittavan siivun siitä, mitä itänaapurin musiikkielämään oikeasti kuuluu.

Flickrissä näyttää olevan samaisista festareista enemmänkin kuvia, joten gomurisu-nimellä lisätyt ovat omiani.

Billnäsin ruukkimiljöössä järjestettävä Faces Etnofestival on Kaustisen tavoin kuulunut kesäohjelmistooni neljän vuoden ajan. Tällä kertaa matkaa itse festivaalipaikalle tosin oli 500 kilometrin sijaan 5 kilometriä. Kahdennentoista kerran järjestetty festivaali oli ensi kertaa kestoltaan viisipäiväinen.

Kuten niin monet muutkin festivaalit, myös Faces on vuosien mittaan kasvanut suosiossaan. Tämä on ollut kehitystä niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Ihmettelen sitä, miksi juuri tällaisena lamavuonna festivaalien kesto venyi kahdella päivällä – varsinkin, kun jo keskiviikkona lippukin oli kolmenkymmenen euron hintainen? Itse olisin pistäytynyt Facesissa vain yhtenä päivänä – lauantaina – ellen olisi sattumoisin törmännyt Etelä-Uusimaa –lehden kaksi yhden hinnalla –kuponkeihin, jotka osoittautuivatkin melko näppäriksi lappusiksi. Näin ollen vain torstai jäi näkemättä. Koop Arponen kun ei rehellisesti sanoen oikein kiinnostanut.

Aloitetaan keskiviikosta. Ruukkialue oli alkuillasta todella hiljainen, ja porttien aukeamisen jälkeen vieraat saivat parisen tuntia katsella taidenäyttelyä ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Seitsemältä festivaalien puuhamies Börje Matsson toivotti vajaat parisataa festivaalivierasta tervetulleiksi, ja toivotti lavalle Havuhavina-trion. Traditionaalisia sävelmiä melko traditionaalisesti mutta tyylillä esittänyt naiskolmikko joutui järjettömän kaikuisan hallin ja huonon äänentoiston uhriksi. Itse asiassa koko äänentoistoa ei olisi tarvittu ollenkaan. Mainittakoon, että kolmikon ohjelmistoon kuului muun muassa Kylä vuotti uutta kuuta, jonka on tehnyt tunnetummaksi muuan Värttinä-yhtye.

Toisena lauteille noussut ahvenanmaalainen laulaja-lauluntekijä Torbjörn Engman sai kohdata vieläkin harvalukuisemman yleisön. En tosin itse raaskinut lähteä mihinkään, vaikkakin tämä esitys meni vähän ohi korvien – suurimmilta osin tosin sen kammottavan akustiikan takia.

Illan viimeinen esiintyjä keräsi sisälavalle kuitenkin ansaitsemansa yleisön. Joiku-electronican pioneeri Wimme Saari saapui lavalle jazz-trio RinneRadion kanssa. Nelikon hypnoottinen ja polveileva keikka oli hämmentävä sekoitus ambient-tunnelmointia, joikua ja teknoa. Shamanistiset ravet innoittivat suurimman osan hallista panemaan jalalla koreasti. Faces käynnistyi yskähdellen, mutta on käynnissä.

Perjantaina meno oli jo erilaista. Väljää oli vieläkin, mutta tunnelmaan oli päästy. Facesin hauskuus piilee siinä, ettei se ole pelkkä musiikkitapahtuma, ja vielä vähemmän rock-festari. Ohjelmaa piisaa koko perheelle niin tanssin, teatterin kuin taiteenkin muodossa. Roots village oli luultavasti festarialueen rauhallisin paikka, jonne pystyi pakenemaan muuta hulinaa. Siellä löytyi tekemistä myös lapsille Small faces –nimikkeen alla.

Vaikka Facesissa tosiaan on kaikenlaista nähtävää, pysyttäydyin tänäkin vuonna enimmäkseen musiikkitarjonnassa. Valikoima on mennyt astetta rockimpaan suuntaan, ja miksaajilla tuntui olevan pakottava halu vääntää volyymit kakkoon, oli lavalla sitten mies ja kitara tai punk-bändi. Tämä oli hyvin huono ratkaisu eritoten sisälavalla, jossa Wimme & RinneRadio oli ehkä ainoa soundeiltaan hyvin toiminut yhtye. Perjantaina samaisella lavalla nähtiin stadion-indien suomalainen nimi Underwater Sleeping Society, yllättävän kivaksi tapaukseksi osoittautunut tyttöbändi Pintandwefall ja Pelle Miljoona & Unabomber.

Yksi festivaalin hienoimmista keikoista Wimmen & RinneRadion rinnalla nähtiin perjantai-iltana ulkolavalla. Yhdeksänjäseninen Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast paikkasi mainiosti sen, etten päässyt kesän alussa todistamaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolla. Häikäisevällä intensiteetillä ja taidolla – ovathan Zappan biisit naurettavan komplekseja – soittaneen bändin kruunasi loistava laulaja, Antti Koivula. Setti sisälti kimaran miehen ns. hittituotantoa, Uncle Meatista The Idiot Bastard Sonin kautta Peaches En Regaliaan. Aiemmin illalla lavalle nousi jo Kaustisella tutuksi tullut Kuukumina. Lattarimeininki soi tällä kertaa hieman paremmin, mukana oli jopa pienoista Santana-soundia.

Vasta lauantaina kävijämäärä alkoi vastata viime vuoden lukemia, ainakin silmämääräisesti. Sisälavan rock-tarjonta jatkui, kun vaasalainen progekvartetti Thoby Loth astui lavalle. Bändi edusti genren vähän modernimpaa otetta ja toi välillä mieleen ruotsalaisen Änglagårdin kansanmusiikkipastisseineen. Taidot olivat kohdallaan, mutta musiikista puuttui jotain.

Paremmin toimi kuitenkin tunnin päästä esiintynyt Lost Paragraph, jonka progeilussa soi Canterbury-soundi, Zappa ja välillä myös Magma. Keikan erikoisuus oli, kun sakso-vibrafonisti hakkasi pallogrillin hajalle keskellä lavaa. Bändin pasunistilla taas oli melkoinen festariurakka; ensin hän soitti Zappa-pumpun riveissä, sitten Lost Paragraphissa ja kohtalo oli nousta tälle samaiselle lavalle vielä kolmannen kerran reggae-yhtye Kaikukastin kanssa.

Balkan-vaikutteista folkrockia soittava Transkaakko palasi Billnäsiin kahden vuoden tauon jälkeen ulkolavalle, jälleen levyjulkkareiden merkeissä. Iltapäivällä melko harvahenkiselle yleisölle esiintynyt bändi ei tavoittanut erityisen riehakasta tunnelmaa, joskaan syy ei ollut bändissä itsessään. Laulaja Daniela Fogelholm oli sentään yhtä maaninen kuin aina. Ulkolavalla valloitti myöhemmin myös venäläinen Dobranotch, jonka haitari-viulu-tuuba-rummut –kombo oli sovittanut slaavilaista melankoliaa suorastaan riehakkaaseen asuun.

Rantalava olisi saattanut istua Transkaakolle paremmin, sillä se on Roots villagen tavoin kaukana muusta mekastuksesta ja omaa samanlaisen intiimin tunnelman. Sanalla sanoen omituisen keikan soittaneelle Joose Keskitalolle ja Kolmannelle Maailmanpalolle parempaa paikkaa ei olisi voinut kuvitellakaan. Bluesista ja folk-laulelmista bändi siirtyi keikan aikana jonkinlaiseen reggae-discoon, joka kuulosti kieroutuneelta, mutta kuitenkin Jooselle sopivalta. Uusia biisejä vilisseen keikan encorekin taisi olla pelkkä jami, jonka aikana Keskitalo itse pomppi ympäri lavaa marakassit käsissään.

Vaikka sateisen sunnuntain olisi luullut olevan väkinäinen dagen efter –päivä, oli meininki silloinkin vielä varsin hyvä. Yleisöä oli melkeinpä enemmän kuin perjantaina, joka yllätti ainakin minut. Mustalaismusiikkia soittanut Drom keräsi ulkolavan eteen sadesäästä huolimatta runsaasti väkeä, samaan aikaan kun sisälavalla valmisteltiin Rauhankonserttia, jonka lipputuotot menevät Unicefille. Rauhankonsertin aikaan myös sade lakkasi, joten rantalavalla soittaneen Kari Pyrhönen Bandin yleisö pysyi kuivana. Sinänsä hyvä, ettei Rauhankonsertti syönyt liikaa yleisöä sen aikana muualla esiintyneiltä artisteilta.

Sunnuntaina järjestettiin myös Katusoiton SM-kisojen finaali, jonka voitti kisojen ennakkosuosikki, Porkka Playboys. Vaikka covereita Kikasta Pokémonin tunnariin soittanut bändi kalasteli ääniä huumorilla, oli soittotaitokin ihailtavaa. Viimeistään versio Queenin Bohemian Rhapsodysta yksinkertaisesti räjäytti tajunnan.

Faces jätti kaksijakoiset tunnelmat. Tarjonta oli hyvää, ja sinänsä hyvä että toisiltaan kuulostavien reggae-bändien sijaan bändivalikoima oli monipuolista. Mutta oliko se jo liian rockfestarimaista? Myös kävijämäärä oli huolestuttava, vaikka kuuleman mukaan väkeä oli saman verran kuin viime vuonna, eli 12 000. Kuitenkin ottaen huomioon, että festarit kestivät kaksi päivää pitempään, oli kävijämäärä varmasti pettymys. Ensi vuonna Faces palannee ainakin nettisivujensa mukaan kolmen päivän ohjelmaan. Ja ehkä se on parempi.

Viime viikonloppuna, eli tarkemmin sanottuna 24-25.7, vietettiin Oulussa Qstock-festivaalia. Kävin tarkastamassa tapahtuman lauantaina.

Saavuin festivaalialueelle vähän ennen kello neljäätoista, parahiksi katsomaan Poisonblackia.

Poisonblack louhii.

Noin tunnin verran esiintynyt Poisonblack soitti hyvää hardrockia/heviä. Huonoon esiintymisaikaan ahdettu Poisonblack hoiti hommansa kunnialla, kuultiin jopa kappale tulevalta albumiltakin.

Seuraavaksi olikin vuorossa alkoholin nauttimista ennen Egotrippiä. Festivaalialueella oli useita anniskelualueita, joten jano ei päässyt yllättämään. Hintatasokin oli kohtuullinen: 0.5L Lapin kulta 5 euroa.

Viiden aikoihin päälavalla aloittanut Egotrippi yllätti ainakin allekirjoittaneen. Kesäinen pop-rock toimi loistavasti ja bändi sai yleisönkin hienosti mukaan. Egojen setti oli hittipainotteinen, mutta se ei meininkiä haitannut, päinvastoin.

Egotrippi työn touhussa.

Ehkäpä eniten odotin festareilta Amorphiksen keikkaa. Bändin kolme viimeisintä levyä ovat olleet yksinkertaisesti helvetin kovia. Seitsemältä odotukseni palkittiin. Amorphis valtasi päälavan.

Amorphis päälavalla.

Amorphis ei pettänyt, vakuuttavaa jälkeä syntyi livenäkin. Bändin settiin mahtui uusia biisejä sekä vanhempia tuotoksia. Keikalla kuultiin mm. My Kantele, The Smoke, Sampo ja House of Sleep. Bändillä soitto kulki ja yleisö oli upeasti mukana. Soundit päälavalla olivat hienot, instrumentit kuuluivat selkeästi ja laulaja Tomi Joutsenen ääni erottui juuri sopivasti.

Festareiden bändikattaus edellä mainittujen lisäksi oli monipuolinen. Oli poppia, rockia, metallia ja räppiäkin. Qstockin tämän vuoden pääesiintyjäksi oli buukattu Heaven & Hell, joka soitti yllätyksettömän, jopa hieman vaisun keikan.

Kokonaisuutena festareista jäi hyvä maku suuhun. Jonottamiseen ei mennyt liikaa aikaa, aikataulut pitivät sekä mielenkiintoisia bändejä oli.

>> Qstock-kuvagalleriani @ Flickr

>> Qstock.org

Pieneen keskipohjanmaalaiseen kuntaan saapuu kerran kesässä reilut satatuhatta ihmistä juhlimaan kansanmusiikin merkeissä. Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit tuskin esittelyjä kaipaavat, onhan kyseessä Pohjoismaiden suurin ja pitkäikäisin kansanmusiikkitapahtuma. Maateemana oli tänä vuonna Kiina.

Omiin kesärientoihini festivaali on kuulunut jo neljättä kesää peräkkäin. Onpa paikalla tullut pistäydyttyä kersanakin moneen otteeseen, mutta kun myöhemmällä iällä alkoi musiikistakin jotain tajuamaan, rakkaus festivaalia kohtaan syveni. Osasyynä oli myös Värttinän keikka päälavalla vuonna 2006, jonka jälkeen en ole ollut sama ihminen. Tänä vuonna vierailu oli kolmipäiväinen, keskiviikosta perjantaihin.

Keskiviikkona itse festarialueen karkelot jäivät näkemättä, Kansantaiteen keskuksen Kaustinen-salin konsertin takia. Värttinä-naisten Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti Duo Kuunkuiskaajat oli päättänyt lyödä hynttyyt yhteen säveltäjälegenda Einojuhani Rautavaaran pojan, Markojuhanin kanssa. Tiistaina kaksikko esiintyi kanadalais-ukrainalaisten sirkus- ja mimiikkataitelijoiden Jesko von den Steinenin ja Guennadi Tchijovin kanssa. Tämäkin esitys olisi ollut hauska nähdä, ainakin paperilla konsepti vaikutti mielenkiintoiselta.

Markojuhani Rautavaaran viime vuonna ilmestynyt Puukko-albumi on jonkinlainen fuusiofolklevy hardrock-mausteilla, Rautavaara kun harrasti tätä lajia nuoruudessaan. Kokonaisuus on silti vähän tasapaksu yksipuolisten sovitusten takia. Puolitäydelle Kaustinen-salille esiintynyt bändi (Rautavaara: laulu/kitara/mandoliini, Aho: haitari/laulu, Virtanen: harmooni/laulu, Sakari Kukko: puhaltimet, Miri Miettinen: rummut, Teri Mantere: kitara ja Tom Nyman: basso) onnistui kuitenkin tekemään kappaleista akustisissa puitteissa huomattavasti mielenkiintoisempia.

Draamallisesti tarkoin suunitellun setin aluksi Rautavaara saapui lavalle Tom Waitsin elkein laulamalla megafoniin. Myös miehen esiintymisenergia oli ihailtavaa. Konsertin toinen erikoisuus oli lavalla pistäytynyt koira (rotua en osaa mennä sanomaan, melko iso hauveli kuitenkin), joka ulvoi kilpaa Rautavaaran kanssa. Poika on näemmä perinyt isältään konvention rikkomisen.

Muu bändi ei toki jäänyt Rautavaaran varjoon. Aho-Virtanen –kaksikko oli poikkeuksellisesti säestyshommissa, mutta pääsivät loppuvaiheessa eturiviinkin laulamaan. Etenkin Virtasen välillä uhkaavan laahaavana soinut harmooni loi tunnelmaa. Sakari Kukko taas oli juuri niin legendaarinen, mitä Piirpaukkeessa uransa luoneelta puhallinvirtuoosilta voi odottaa.

Sateisena torstaina alueen toisen sisäänkäynnin eteen oli pysäköity rivi Zetoreita. Kyseessä ei ollut traktorifirman mainos, vaan Kimmo Pohjosen illan konsertin valmistelu. Hanurinsoiton Karlheinz Stockhausen tai Sid Vicious – miten asian haluaa nähdä – on tunnettu avantgardistista esityksistään, mutta Maamoottorisinfonia lienee miehen omalaatuisin spektaakkeli. Tämä maatilan äänimaisemaa jäljittelevä teos sai torstaina historiansa suurimman yleisön.

Pohjosen tunnin mittainen teos oli yksinkertaisesti yksi parhaita koskaan näkemiäni keikkoja. Maatalouskoneiden jyskeen päälle soitettu haitari kuulosti niin kierolta, ettei sen edessä voinut muuta kuin seistä myytynä. Areenalla nähtiin Zetorin lisäksi myös moottoripyörä, kansantanssiryhmä ja pari moottorisahaakin. Kolmevuotiaan Outi-possunkin piti tulla piipahtamaan, mutta possuparka taisi vierastaa omituista äänimaailmaa ja yleisömäärää, sillä se ei suostunut tulemaan lavalle.

Konsertti ei ollut pelkkää ulkomusiikillisilla asioilla kikkailua, koska pääosassa olivat koneiden lisäksi Pohjosen toismaailmalliset sävellykset. Olin kuulevani, että mukana oli pari kappaletta Kielo- ja Kluster-levyiltä, mutta muuten materiaali oli itselleni uutta. Hänen sävellyksensä ovat samaan aikaan uhkaavia ja häkellyttävän komeita. Kun lisätään vielä loistava tyylitaju ja mieletön soittoenergia, ei nero-sana ole tässä yhteydessä turhassa käytössä.

Kimmo Pohjonen on ainutlaatuinen taitelija. Suureellisen performanssin keskellä riehui maanisesti irokeesipäinen hanuristi. Maine hurjana ja fyysisenä esiintyjänä on ansaittu. Vaikka esityksessä oli ripaus huumoria, sitä katsoi ja kuunteli myös pelonsekaisella kunnioituksella. Kansantanssiryhmän astuessa areenalle sai vaikutelman kuin hovi olisi yrittänyt viihdyttää valtaistuimellaan istuvaa demonikuningas Pohjosta.

Myös Ravintola Pelimannissa oli festareiden aikaan pienimuotoista ohjelmaa. Satuimme paikalle sattumalta, kun Duo Kuunkuiskaajat soittivat tällä kertaa kaksistaan. Juuri tällaisiin puitteisiin heidän sympaattinen folk-iskelmänsä sopii parhaiten, ainakin harmoonilla ja haitarilla säestettynä.

Perjantain mielenkiintoisimmat esitykset olivat jossain muualla kuin pääareenalla. Yleisön pyynnöstä festivaalin ilme oli palautunut akustisemmaksi, joten pelimannikokoonpanoja soitteli siellä täällä ympäri festarialuetta. Puskasoitto voi tuoda mukanaan mielenkiintoisiakin tuttavuuksia, kuten venäläinen Minus Trelligh. Bändin Jethro Tull-vaikutteinen folkproge sai ohikulkijat pysähtymään.

Myös Klubilla oli hyvä meininki koko illan. Kaustislähtöinen Troka jäi näkemättä, mutta Trepaanit ja Markku Lepistö yhtyeineen olivat mainioita tapauksia. Edellämainittu oli itselleni uusi tuttavuus, mutta bändin maalaileva, suorastaan harras musiikki loi hienoja tunnelmia. Eipä Värttinän ex-hanuristina tunnetun Lepistön ja hänen nelikkonsakaan esitystä voi pahemmin kritisoida, vaikken koko keikkaa ehtinytkään nähdä.

Illan pääkonsertti, Beatlesia sovitettuna folkiksi, oli pettymys. Se oli suorastaan vaivaannuttavan tylsä ja vaaraton. Olli Haaviston bändi soitti hyvin, mutta mekaanisesti. Jake Nyman sekoili juonnoissaan. Katriina Honkanen ja Tarja Merivirta tulkitsivat karismattomasti. Vaikken ole välttämättä Anssi Kelan suurin fani (tosin en jaksa rocktoimittajien jatkuvaa haukkumistakaan), oli hän tarkoituksellisen nasevine välispiikkeineen ehkä vakuuttavin esiintyjä. Toki Eero Raittinenkin valloitti vauhtiin päästessään, mutta miesparka on kyllä ukkoutunut. Hän luki lähestulkoon kaikki sanat paperista.

Pelimannimannitalolla sen sijaan oli mukava tunnelma. Siellä pienimuotoisempi musiikki on saanut jalansijan. Torstaina Ala-Könni-opiston menneen lukuvuoden porukka soitteli musiikkia Suomesta ja muualta, ja perjantai-iltana sai hukkua neljän jouhikon hypnoottiseen matraan Jouhiorkesterin toimesta. Kvartetissa soittaa myös Pekko Käppi, joka on yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia kansanmuusikoita. Mies vaikuttaa myös sekä Sami Kukan bändissä että kokeellista folkkia soittavassa Kiilassa, jonka jäseniä bongasin yleisöstä.

Illan päätteeksi soivat afrokuubalaiset rytmit. Mondossa soittanut Kuukumina onnistui saamaan aikaan yllättävän hyvän svengin, vaikka latinomusiikki onkin vaikea laji ei-kuubalaisille. Bändi ei varsinaisesti yllätyksiä tarjoillut, mutta yleisö sentään rumbasi kiitettävästi.

Kaustisen festivaalit ovat painineet jo vuosia rahaongelmien kanssa. Se ei silti ole vielä häiritsevästi näkynyt tarjonnassa, ja tunnelma on pysynyt aitona markkinatalouden aallokosta huolimatta. Itse asiassa tämän vuoden säästötoimenpiteet jopa paransivat tunnelmaa. Viime vuoden iskelmäjollottajissa, julkkisjuontajissa ja timokotipelloissa kun oli jo vähän kosiskelun makua. Toisaalta perjantai-illan fiilis itse festivaalialueella vähän lässähti, kun Beatlesin jälkeen areenan ohjelma loppui. Vaikka perjantai myös todisti, ettei parhaan tarvitse olla huomion keskipisteenä. Kiva visiitti tänäkin vuonna, joten eiköhän ensi vuonna sitten taas.

Flickr-osio:

Sauna Open Airin ohella Tampereen suurin rocktapahtuma Tammerfest piti sisällään äärimmäisen ennalta-arvattavan ja tympeän tarjonnan. Festivaalin suurimpia nimiä olivat muun muassa PMMP, Popeda ja Yö. Onneksi ei alennuttu vain ja ainoastaan kansan syvien rivien kosiskeluun, sillä esiintyjälistalta löytyi myös Risto, Joose Keskitalo ja Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo. Ja eipä sovi unohtaa tuttuun tapaan Klubin terassilla loistanutta Kari Peitsamoa.

Itselläni jäi Ylioppilastalon Risto-matinea ja Joose Kolmansine maailmanpaloineen näkemättä, mutta tarkoituksena olikin pyöriä Klubin välittömässä läheisyydessä keskiviikkona 8.7. Peitsamon ja R&R&L:n takia.

Epävakainen sää suosi keskiviikkona, sillä Kari Peitsamo sai vetää ensimmäisen neljän keikan sarjastaan aurinkoisessa säässä täpötäydellä terassilla. Tyylistään hän ei ole tinkinyt vuosiin, vaan trubaduurilinjalla mennään edelleen. Biisitoiveitakin laulaja otti mielellään vastaan. Lainakappaleet olivat myös rokkenrollia rehellisimmillään, eli Beatlesia ja Elvistä.

Leppoisaa fiilistä huokuneeseen settiin mahtui kaksi kappaletta myös toisella kotimaisella. Peitsamo kun on aikoinaan tehnyt kokonaisen levyllisen ruotsikielisiä kappaleita. Tältä levyltä soitettiin sen nimikappale, Vi skall spela rock. Toinen biisi oli uusimmalta levyltä löytyvä Låt oss gå till nöjesparken. Biisit Peitsamo omisti Veltto Virtaselle, joka perussuomalaisena oli kuulemma ehdottanut Ruotsalaisen kansanpuolueen lopettamista.

Setin viimeinen biisi oli kuitenkin se grande finale, nimittäin Peitsamon uran suurenmoisin teos, Perseitä, perseitä, perseitä. Tässä vuoden 2009 versiossa liikenneministeri oli vaihtunut ulkoministeriksi – ja miksikäs ei, pitäähän kommunistin aina porvareita haukkua.

Illemmalla kohtalo oli palata takaisin Klubille, mutta tällä kertaa neljän seinän sisään. Olen suorastaan lahjakkaasti onnistunut missaamaan kaikki Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon keikat, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Porilaisten ja Röyhkän kohtaaminen saattaa olla liikaa joillekin Röyhkä-faneille, sillä keikka nojasi vahvasti Rätön ja Lehtisalon avantgardeiluun. Tosin eihän yhteistyön pitänytkään tuottaa mitään tavanomaista. Röyhkäkin näyttää saaneen vain uutta voimaa yhteistyön ansiosta. Harvemmin hänen soololevyillään tai –keikoillaan  kuullaan yhtä vahvaa tulkintaa kuin nyt. Välillä hän ei kuitenkaan tuntunut osaavan päättää miten päin olla, kun porilaisten energia jylläsi.

Setti sisälsi koko bändin tuotannon, eli ne kaksitoista biisiä, jotka löytyvät Hiekkarantaa-levyltä. Kuusihenkinen bändi on luonut levyn akustisesta ilmeestä rockimman ja suuremman, mikä ei toki huono asia ole. Keikan ritualistisuus painottui etenkin loppupuolella, kun kolme viimeistä kappaletta venyivät päälle kymmenen minuutin mittaisiksi junnauksiksi.

Vaikka minä olen nähnyt porilaiset monia kertoja livenä, on yllätysmomentti heidän keikoillaan aina läsnä. Tällä kertaa Mika Rättö istuikin rumpalin jakkaralla ja koskettimia hoiti Magyar Possesta ja Eleanoora Rosenholmista tuttu Pasi Salmi. Lopussa lainaltiin jo drone-projekti Doktor Kettua, kun Lehtisalo siirtyi rumpuihin, muu bändi hakkasi soittimiaan mielipuolisesti, Röyhkä myhäili ja Rättö tuli lavan eteen rääkymään ja esittämään samurai-liikkeitään.

Rättö ja Lehtisalo on ilmiömäinen liveakti, eikä Röyhkä ainakaan hidastanut bändin tahtia. Vaikkei hän ole vielä ehkä päässyt samaan meininkiin mukaan, toimi hän tietynlaisena tasapainottavana voimana. Myös basisti Turo Sinkkonen oli suorastaan hillittömän hillitty, kun hänen vieressään kitaraa soittanut Tuomas Niskanen riehui puolet keikasta. Yhteistyö jatkunee tulevaisuudessakin, joten keikka jättää ilmaan hurmoksen lisäksi uteliaan kysymyksen: mitähän seuraavaksi?

Kuvia tuttuun tapaan Flickristä:

Maailma oli kylässä Kaisaniemen puistossa kymmenennen kerran. Itselleni kyseessä oli toinen visiitti, ja tänä vuonna ehdin olla festareilla läsnä molempina päivinä. Tämä erinäisten vapaaehtoistahojen järjestämä ilmaisfestari on ollut osa Helsingin loppukevään tapahtumia jo neljätoista vuotta, ja eihän ilmaista elävää musiikkia sisältävästä tarjouksesta tietenkään voi kieltäytyä.

Kuten kunnon festaritunnelmaan kuuluu, yleisö sai viikonlopun aikana kokea kaikki mahdolliset säätilat ankarista sadekuuroista lähes hellelukemiin yltävään auringonpaisteeseen. Lauantaina meininki lähenteli melkein Woodstockia, kun Kaisaniemen kentän hiekka oli muuttunut mutavelliksi. Kumisaappaat olisivat olleet tarpeen. Sunnuntaina aurinko taas paistoi lähes koko päivän, ja kentänkin koostumus oli vähän kiinteämpi.

Kolmelta lauantaina, kun itse paikalle pääsin, oli puiston eteläosan Savanni-lavalla esiintymässä kotimainen Fat Beat Sound System, Don Johnson Big Bandista tutun Tommy Lindgrenin heiluessa mukana. Kavereiden painostuksesta tuli pitäydyttyä lähinnä musiikkitarjonnassa, vaikka olisihan sitä mielellään mennyt kuuntelemaan alueella pidettyjä lukuisia keskustelujakin.

Lauantai tarjosi musiikin puolelta mielenkiintoisemman kattauksen. Fat Beatin dub-rytmien jälkeen viereisen teltan Monsuuni-lavalla soitti ranskalainen reggaepumppu La Casa Bancale, joka oli myös yksi viikonlopun riehakkaimpia tapauksia. Samaisessa teltassa soitti vähän myöhemmin myös 22-Pistepirkon laulaja P-K Keränen. Savanni-lavalla esiintyi illan päätteeksi mosambikilainen Ghorwane. Onneksi jossain on vielä anarkiaa, sillä bändi on kuulemma joutunut kahnauksiin maansa hallituksen kanssa biisitekstiensä takia.

Välissä tuli myös piipahdettua rautatientorin Mekong-lavalla katsastamassa Duo Kuunkuiskaajat, eli Värttinästä tuttujen Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti. Iskelmä on minulle vaikea musiikinlaji, joka on nykyään banalisoitu törkeästi, mutta ehkäpä tämän kaksikon tekemiset tuovat siihenkin jotain uutta. Musisointikin tapahtuu sopivan pienieleisesti haitarilla ja harmoonilla, eivätkä kaikki sanoituksetkaan nyt aivan rimanalituksiin syyllisty. Toisaalta tällainen musiikki toimisi paremmin jossain iltahämyssä, kuin keskellä päivää sadesäässä.

Sunnuntaina tuli nähtyä muun muassa kotimaiset Maritta Kuula ja Reino and the Rhinos, sekä länsisaharalainen hypnoottista aavikkobluesia soittava Terakaft. Beduiiniasuisen nelikon lisäksi Savanni-lavan edustalle veti väkeä myös iskelmälegenda Eino Grön. Näistä Maritta Kuula toimi ehkä parhaiten, vaikka onkin minulle ollut tähän asti melko tuntematon tapaus. Bassoa keikalla soitteli muuten itse Eeva Koivusalo, 80-luvulla Se-yhtyeessä tunnetuksi tullut nainen.

Festivaaleillahan on tosiaan tapahtumaa niin tanssin, kirjallisuuden kuin politiikankin saralla. Varsinkin poliitikot – ja etenkin eurovaaliehdokkaat – näyttivät aktivoituneen. Antoihan tapahtuma heille mahdollisuuden mainostaa itseään ilmaiseksi. Ihme ei siis ollut, että vihreät ja vasemmistoliitto olivat näkyvimmin edustettuina. Perussuomalaisia paikalla tuskin oli. Heille tämä monikulttuurisuustapahtuma oli varmaankin vain yksi todiste lisää ”uppoavasta lännestä”.

Vaikka Maailma kylässä ei vedäkään vertoja Facesin tunnelmalle (jos näitä ”hippifestareita” nyt haluaa vertailla), voisi paikalla piipahtaa ensi vuonnakin. Nyt vain kohti lakkiaisia, sellaisetkin kun ovat luvassa ensi viikonloppuna.

Ja kuvia löytyy tuttuun tapaan Flickristä:

Hehän ovat kuin kaksi marjaa – ehkäpä Mladickin löytääkseen Serbian poliisin täytyy vain pidättää kaikki parrakkaat herrat ja seuloa sitten niistä. Olisiko Pietari Suuren parta-lain kaltainen säädös olisi paikallaan? Silloin tosin Serbiassa tulisi varmaankin ottaa kiinni koko ortodoksisen kirkon papisto. Hmm. Ehkä se todellakin pitäisi pidättää joka tapauksessa. Niin keskeinen asema kirkolla oli nationalismin lietsonnassa.

Karadžićin pidätys on upea uutinen. Serbiassa Eurooppa-myönteiset ja suhteellisen liberaalit voimat ovat viimein saamassa vahvempaa jalansijaa. Loistavaa. EU:n tärkein tehtävä – rauhan takaaminen mantereellamme näyttää toimivan sittenkin. Pehmeä voima tuntuu toisinaan vaan niin tuskallisen hitaalta, mutta loppujen lopuksi se on aina kuitenkin tehokkaampaa kuin pelkkää aseellinen uhittelu.

Vaikka viime aikoina onkin vaikuttanut siltä, että Serbian päävientituote on sotarikolliset, on maa täynnään ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Olen käynyt kahdesti paikan päällä asian toteamassa.

Serbiaan minut on vetänyt paikallinen perinnemusiikki ja erityisesti Gucassa vuosittain pidettävä torvimusiikkifestivaali. (Muzika) Etelä-Serbialaiseen n. 10 000 asukkaan kylään ahtautuu viikoksi noin 100 000 ihmistä kuuntelemaan torvimusiikkia ja juomaan olutta. Meininkiä on vaikea kuvailla sanoin; toisin kuin Suomessa, jossa kaikki on tarkasti säänneltyä on tämä festivaali kuin kaikkialle levittyvä kasvusto.

Päälavalla on toki bändejä ja festivaalin tärkein ohjelmanumero onkin trumpetistien kisa – Suomessakin usein keikkaillut Boban Markovic voitti kisan aikoinaan niin monesti ja ylivoimaisesti, että hän ei enää kilpaile – mutta käsittämättömin elämys syntyy koko kylän kattavasta äänivallista. Paikkakunnalle saapuu n. 40 yhtyettä eri puolilta Serbiaa ja suurin osa niistä tienaa rahansa kiertelemällä pöydästä toiseen kylän ravintoloissa ja kaljateltoissa. Muistan istuneeni olutteltassa ja laskeneeni näköpiirissäni seitsemän torvibändiä. Soittaen tietenkin eri kappaletta täysillä yhtä aikaa. Meteliä oli ihan ilman äänentoistoakin niin paljon, että tulppia oli paras pitää päässä koko ajan. Ihanata, ihanata.

Politiikasta ystävällisten ja vieraanvaraisten paikallisten kanssa ei kannattanut edes aloittaa keskustelua. Muutamaan kertaan seurueellemme kerrottiin, etenkin nuorempien herrojen taholta, että meille “lännessä” syötetään “Naton propagandaa” ja miten “Serbit eivät ole syyllisiä vaan puolustivat vain luontaisia oikeuksiaan.”. Mukavan isäntäperheemme vanhemmalla pojallakin oli festivaalin ajan yllään Arkanin tiikereiden logolla koristettu t-paita. Perheen nuorempi ja asteen verran angstisempi poika soitti kellarissa heviä kavereidensa kanssa, kasvatti vanhempiensa kauhuksi pitkää tukkaa ja kyseli kiinnostuneena meiltä Yövissystä ja Stratovariuksesta…

Kylän kojuissa myytiin valtaisien liha-annosten ja piraatti(?)-(torvihumppa)levyjen lisäksi myös mm. Slobodan Milosevic, Radovan Karadžić ja Radko Mladic kalentereita, t-paitoja, pinssejä ja huoneentauluja. “Milosevic – Serbian Hero” ja “Kosovo is Serbia” t-paitoja näkyi siellä täällä. Kokardeilla varustettuja sotilaslakkeja ja Arkanin Tiikereiden punaisia baretteja oli sekä kaupan että ihmisten päissä. Enpä kysellyt miksi. Epäilemättä tämän videon kaltaiset tunnot ovat aidosti yhä pinnassa Serbiassa. Muistan Belgradista mukavan kaljakuppilan, jossa huomasimme vasta toista olutta ryystäessämme seinältä Slobon kehystetyn kuvan. Tämä siis vuonna 2004 kun herra oli vielä Haagissa.

Miten tuollainen tuhoisa nationalismi voidaan pysäyttää? Onko Saksan totaalisen tuhon kaltainen tappio ainoa keino saada omaan erinomaisuuteen perustuva ideologia poistetuksi? Miten historiasta ja etenkin lähihistoriasta voitaisiin olla samaa mieltä? Mikä toisaalta on totuus? Eihän Balkanin sodista todellakaan juuri “hyviksiä” löydy. Mikä on kohtuullinen kansallisen ylpeyden taso? Miksi kukaan ei enää Suomessa haikaile Suur-Suomen perään, vaikka aate oli varsin elävä vielä ennen toista maailmansotaa? Serbian kriisin yhtenä tekijänä voidaan pitää myös Venäjää, jonka halu pitää kiinni etupiireistään tuntuu antiikkiselta. Pitäisikö Suur-Venäjästä olla huolissaan?

Aseellinen ja taloudellinen pakottaminen ei riitä. Eristäminen kurjistaa oloja entisestään ja vaikeuttaa paitsi syyllisten, myös vapauteen kaipaavien liberaalien elämää. Meidän suomalaisten on vaikea kuvitella, miltä tuntuu belgradilaisesta nuoresta, joka ei voi matkustaa minnekään (ehkä Venäjää lukuunottamatta) ilman kutsuviisumia. Ei asiaa Eurooppaan saatikka muihin maanosiin, vaikka ulkoisesti elämä onkin täysin samankaltaista kuin vaikkapa Milanossa, Berliinissä tai Prahassa ja asuinpaikka maantieteellisesti selvästi keskempänä historiallista Eurooppaa kuin esim. Helsinki. Tähän puoleen tutustuin kun tapasimme Belgradissa paikallisia taiteilijoita, jotka kuuluivat varmasti “Eurooppa-myönteisiin liberaaleihin”. (Eivät muuten ymmärtäneet haluamme mennä sinne “takahikiän junttien festivaalille”…)

Ulkoista pakotettakin tarvitaan, mutta serbeille tulee antaa kepin lisäksi myös porkkanoita – on kaikkien etu, mitä pikimmin kaikki serbit huomaavat yhteisen, rauhallisen ja “post-nationalistisen” Euroopan™* hyödyt eristäytymisen sijaan. Silti EU:n on pysyttävä tiukkana – suvaitsemattomuuta ei saa suvaita. Sotarikolliset on saatava oikeuteen ennen jäsenyysehdokkuutta ja liberalismi on saatava aidosti tavoitteeksi, josta myös pidetään kiinni. Tämä toisaalta ei koske vain Serbiaa, vaan myös koko vanhaa “Itä-Eurooppaa”, jossa esim. tasa-arvon tavoittelu näyttää jääneen kuolleeksi kirjaimeksi hyvistä laeista huolimatta.

Mladicin pidätystä odotellessa voi tutustua Serbian kansalliskirjaston digitaaliseen levykokoelmaan.

150 digitised old Gramophone Records on 78 rpm from the NLS rich Collection of phono documents. They contain various sound recording of National Songs Lyrics performed by some of the most famous Singers of that period, Folk Dances, Hymns, and records of Popular Melodies, performed by famous Ensembles, as well as Records of Opus of Famous Domestic and Foreing Composers. Most of them are recorded abroad, within the first 60 years of the XX Century. First, the Gramophone Records were physically cleaned with special instruments, then reproduced with a professional equipment and audio processed, then converted in digital format. Within the next period, the NLS is plannng to include more than 200 new digitised records. All digitised gramophone records can be listen through the NLS Website. The Search of the Collection is available through the entire record, by authors and performers, by title, year and country of publishing.

Upeita esityksiä vaikka kyriilinen käyttöliittymä hiukan hankaloittaakin tutustumista. (Hupaisaa kyllä, suuri osa labeleista näyttää olevan latinalaisilla kirjaimillal.) Ainakin Jugotonin valkoisella laabelilla varustetut sinkut vaikuttavat asiallisen juurevilta kaikille serbialaisen haitarimusiikin ystäville. Ja niitähän olemme me kaikki jahka nuo levyt kuuntelemme! Hoba!

(*Pelottavaa on mielestäni myös se into, millä yhdentyneelle Euroopalle yritetään keinotekoisesti luoda “kansallista identiteettiä” lippuineen, hymneineen ja muine symboleineen. Siitä ei voi seurata mitään hyvää. Eikö voitaisi vähitellen pyrkiä heittämään koko nationalismin aate historian romukoppaan?)

Olen Finncon / Animecon kaksoisfestivaalien seuraksi lisännyt käytävien ja blogattavien tapahtumien joukkoon myös Jyväskylän jokakeväisen Yläkaupungin Yö -festivaalin. Yläkaupungin Yö järjestetään 24.5.2008 ja kotisivujen mukaan esiintyjiä otetaan vastaan tammikuusta alkaen. Odotan innolla ohjelman julkaisemista, mutta sitä saanee varmaankin odottaa huhtikuulle saakka.

Muut Yläkaupungin Yöstä kirjoittamani jutut löydät tästä.

Miksi kaikki festivaalit ovat samanlaisia ja yllätyksettömiä? Siksi, että ne tuotetaan samojen kivikautisten periaatteiden mukaan: järjestäjä ottaa riskin ja buukkaa mahdollisimman halvalla mahdollisimman kiinnostavia esiintyjiä. Festivaalibuukkaajan homma on identtistä osakesijoittajan homman kanssa. Pitää löytää alihinnoiteltuja esiintyjiä, joitain, jotka vetävät enemmän väkeä kuin mistä ymmärtävät laskuttaa. Ei siis mitään luovaa saati avantgardea, vaan tylsää laskemista ja riskin minimointia.

STFU toimii toisin. Se on foorumi ja festivaali. Ensimmäiset STFU-festivaalit järjestettiin vain muuta vuosi sitten briteissä ja nyt niitä sikiää kaikkialle maailmaan. Suomen ensimmäinen STFU järjestettiin viime syksynä Andorrassa ja toinen vielä tänä vuonna “jossain”.

How does it work?

An individual or group of individuals take the lead to make an event happen in their area. The STFU site is designed to provide a focal point for information regarding events. It is designed to inform people that events are being planned and to provide feedback from past events.

STFU:n toimintaperiaate on nerokas. Esiintyjät kerätään verkkofoorumin ympärille kerääntyneestä yhteisöstä ja niille maksetaan mitä vaan voidaan – ainakin ylläpito, mutta hyvällä säkällä myös lennot. Festivaali on tekijöidensä näköinen. Kokeellinen, yllättävä, erillainen ja intohimoinen.