Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!

PERJANTAIN LUMEET

Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.

Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.

En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!

Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?

Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.

OTHER BANDS PLAY…

Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.

Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.

Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.

Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.

Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?

Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!

Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.

Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.

Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.

Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.

Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.

SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN

Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.

Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…

Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!

Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!

Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).

Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!

Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.

Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.

Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?

Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?

Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:

TV

Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)

Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.

ELOKUVAT

Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)

Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!

Natural Born Killers (1994)

Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.

KIRJAT

Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)

Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)

Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.

Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)

Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.

MUSIIKKI

PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)

Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…

PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)

Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.

Sia – Breathe Me (löytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)

Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.

Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)

Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.

Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?

Juuri parahiksi palasin sorvin ääreen – kesä on nimittäin jo alkanut (hellerajat paukkuvat ainakin täällä maailmankolkassa) ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että myös festarihammasta kolottaa! Ajattelinkin käydä blogissani läpi kesän festareita ja fiilistellä, mitä bändejä itse menisin niille katsomaan. Valitettavasti blogin tiimoilta anonyyminä suomeksi bloggaavana henkilönä minulla ei ole mitenkään varaa päästä näille kaikille kinkereille ja muut ansiotuloni menevätkin jo niin pahasti populaarikulttuurituotteisiin, että jokaisen kesän festarin kiertäminen olisi sula mahdottomuus senkin puolesta, mutta noh, ei anneta realiteettien häiritä eskapistista fiilistelyä! Ensimmäisenä festarifiilistelylistallani vuorossa Provinssirock.

PLACEBO

Running up that Hill (Sleeping With Ghosts -levyn special edition -versiolta, 2003, alkuperäinen esittäjä Kate Bush, 1985.)
Bongaa: Perjantaina 22:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Yleisössä luultavasti käsinkosketeltavan eteerinen ja lähes harras tunnelma.

MANOWAR

Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Bongaa: Lauantaina 23:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Koska muut bändit ehkä soittavat, mutta Manowar tappaa! Öljytyt muskelit, lähes paatoksellisuuteen asti yltyvä hurmos, metallimaailmaa muuttaneet legendaariset kappaleet sekä upea laulaja Eric Adams, jonka äänen kestämisen puolesta ei tarvitse pelätä missään vaiheessa. Jos et ole yhtään kiinnostunut metallitotuudesta, voit edes uteliaisuudesta tulla vilkaisemaan, miltä näyttää, kun tuhannet ja tuhannet tästä keikasta ikionnelliseksi tulleet metallisoturit laulavat yhteen ääneen Heart of Steel -kappaleen rivejä: Stand and fight, live by your heart. Always one more try, I’m not afraid to die. Stand and fight, say what you feel. Born with a heart of steeeeeeel…

NICK CAVE AND THE BAD SEEDS

Lie Down Here (& Be My Girl) (levyltä Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008)
Bongaa: Sunnuntaina 19:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Australian vaihtoehtorocksuuruus on näillä leveysasteilla melkoisen harvinaista herkkua. Maaginen, riehakas, vilpittömän kieroutunut, upea, puhutteleva ja rujo orkesteri, jonka livemenolta ainakin allekirjoittanut odottaa paljon. Niin ja Nick Caven viikset. Huh!

Tämän timanttikolmikon lisäksi kannattaa tarkastaa ainakin nämä hieman pienemmän mittakaavan mielenkiintoisuudet:

FM2000

Yksinäisten poikamiesten mustelma (levyltä Moskovan pasuunat, 2006).
Bongaa: Perjantaina 22:45 Zanzibar-lavalta.
Miksi: Mielenkiintoinen minun kirjoissani vieläkin tulokkaaksi laskettava metallisortin bändi, jonka omintakeiset kappaleet toimivat livenäkin varsin mallikkaasti. Omituista, mutta totta!

EMILIANA TORRINI

Serenade (levyltä Fisherman’s Woman, 2005.)
Bongaa: Lauantaina 16:45 X-Stagelta.
Miksi: Tämän herkän islantilaislaulajattaren laulua kuunnellessa tuntee muuttuvansa samaan aikaan sekä pienemmäksi että suuremmaksi – tajuavansa jotain pientä elämän merkityksettömyydestä ja samalla niistä pienistä hetkistä, jotka tekevät monesta asiasta rämpimisen arvoista. Ehkä kuulemme myös Taru Sormusten herrasta -leffatrilogiasta tutun soundtrack-kappaleen, Gollum’s Songin? Tai sitten emme, mutta Emiliana on silti ihana!

SEASICK STEVE

Walking Man (levyltä I Started Out With Nothin and i Still Got Most of it Left, 2008.)
Bongaa: Sunnuntaina 16:00 X-Stagelta.
Miksi: Tässä papparaisessa on ytyä! Hieman takapajuisen jenkkipunaniskan olemus pettää tuomitsijansa – Steve on suloisen sympaattinen bluesmiekkonen, joka onnistuu paikoillen kuulostamaan jopa J. Karjalaiselta. Jotain perin brittiläistäkin on ehtinyt tähän syntyperäiseen jenkkiin tarttua… Tämän luulisi toimivan sunnuntai-iltapäivän kohmelossa, ainakin kadonnutta kännykkää/lompakkoa/kaveria/pokaa/lähimuistia etsiessä. (Vaihtoehtoisesti vois myös ajatella, että tämän on ansainnut tuona hetkenä.)

Muita katsastamisen arvoisia minun mukaani:

JOENSUU 1685 perjantain ja lauantain välisenä yönä 01:15 @ Zanzibar-lava: Hämmentävän niminen hämmentävää rockia soittava yhtye toiminee yön hämäryydessä.
PUOLUSTUSVOIMIEN VARUSMIESSOITTOKUNTA feat. VEETI KALLIO lauantaina 14:00 @ Rumba Tent: Rock-klassikoita uljaan tahon säestäminä ja Veeti “Kuorosota” Kallion tulkitsemina. Pakko nähdä, tämän revohkan Provinssi-neitsyyskin menee samassa syssyssä.
RISTO lauantaina 17:00 @ Island Stage: Risto on niin hassu ilmiö ja orkesteri, että toiminee yhden festarikeikan ajan varsin mallikkaasti aiheuttaen paljon päänrapsutuksia ja vieruskaverin silityksiä.
ANNA PUU sunnuntaina 13:30 @ Island Stage: Onko tästä Idols-tähdeksi omaperäisestä neitosesta festarivetonaulaksi? Se jäänee nähtäväksi.

Koko Provinssirock 2009:n esiintyjälista ja soittoaikataulut nähtävissä täältä.

Joko Sinä odotat innolla festarikesän alkamista?

Niinhän siinä sitten kävi, että monessa osassa Suomea ensilumi on laskeutunut karulle kamaralle, ja muuallakin sataa räntää, vettä ja valkoisia yksisarvisia. Ilo lienee lumen osalta väliaikaista, mutta ah sen tuomaa kirkkautta! Kaamoksen keskelläkin voi näköjään fiilistellä kirkkaita ja valoisia päiviä! Sen myötä en voinut olla kaivamatta esiin suosikkejani talviaiheisista kappaleista. (Pahoittelut sinulle, joka taannoisessa gallupissa halusit vähemmän YouTubea blogiini…)

Viime aikoina olen kaivannut vähän kaihoisampaa ja leijailevampaa musiikkia ainaisen räminän ohelle, ja olenkin löytänyt paljon kauniita kappaleita. Kiitos siitä myös ystävilleni, jotka ovat mestareita keksimään kappaleita, joita veikkaavat minunkin arvostavan.

Ja nyt kaikki ikkunalaudoille tuijottamaan hitaasti leijailevia hiutaleita. Muistakaa lämpimät mummon tekemät villasukat sekä kupillinen mustaa kahvia.

Death Cab for Cutie – The Ice is Getting Thinner (levyltä Narrow Stairs, 2008)

Nick Cave and the Bad Seeds ft. PJ Harvey, Anita Lane, Shane MacGowan, Kylie Minogue, Blixa Bargel & Thomas Wydler (levyltä Murder Ballads, 1996. Cover Bob Dylanin alkuperäisestä kappaleesta, joka löytyy herran levyltä Down in the Groove, 1988)

Sarah Brightman – Who Wants to Live Forever? (levyltä Time to Say Goodbye / Timeless, 1997. Cover Queenin alkuperäisestä kappaleesta, joka löytyy yhtyeen levyltä A Kind of Magic, 1986)

ShamRain – Sound of Snow (ep:ltä Deeper into the Night, 2006)

Sia – Breathe Me (levyltä Colour the Small One, 2004)

Ja sitten loppuun vielä Se Kaikista Virallisin Talvikappale:

Amorphis – Black Winter Day (levyltä Tales from the Thousand Lakes, 1994)

Jostain syystä miellän Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003) utuisen tunnelman loistavasti syksyn ja talven taitteeseen lopivaksi. Se on haikeudessaan voittamaton. Sopii etenkin niihin päiviin, kun maa on pienen kuurakerroksen peitossa ja taivas on harmaa, mutta jostain pilvien välistä pilkottaa välillä auringonsäteitä, jotka tekevät kaikesta jotenkin entistä haikeampaa. Tai jotain. (Tämä on toisaalta myös kevätleffa, osittain samasta syystä.)

Näin on näreet! Vielä se kaamosväsymys ja -ahdistus ehtii iskeä, mutta nautitaanhan silti näistä ensilumipäivistä?

Meinasin huomenna varata Tiketistä lipun Von Hertzen Brothersien joulukuun Tavastian keikalle. Jäi herroista Dynasty Tourilta hyvä mieli. Varsinkin Helsingin keikalta. Tunnerikasta musiikkia. Kaunista. Ikävä Dynasty Touria. Pitäisi kirjoittaa niistäkin päivistä ylös asioita, jotten unohda mitään tärkeää. Ehkä saan tännekin laitettua jotakin siitä kiertueesta.

“Blogini” uhkaa kuihtua, joten:

Everyone has things they blog about. Everyone has things they don’t blog about. Challenge me out of my comfort zone by telling me something I don’t blog about, but you’d like to hear about, and I’ll write a post about it. Ask for anything: latest movie watched, last book read, political leanings, thoughts on yaoi, favorite type of underwear, life experiences etc. Repost in your own journal so that we can all learn more about each other. (Annalta lainattu)

Ikävä vähän kaikkea.

<3

Katsoin taannoin perättäisinä iltoina ennen nukkumaanmenoa kaksi viime aikojen ehkä kehutuinta Suomi-elokuvaa, nimittäin vuodelta 2007 peräisin olevat Petri Kotwican Mustan jään sekä Aleksi Salmenperän Miehen työn. Molemmat ovat kahmineet paljon palkintoja kansainvälisestikin, ja niitä on kehuttu paljon suomalaisessa mediassa. HUOM! TEKSTI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA MOLEMMISTA ELOKUVISTA. ÄLÄ LUE ETEENPÄIN, JOS ET HALUA TIETÄÄ YKSITYISKOHTIA ELOKUVIEN SISÄLLÖSTÄ.

Musta jää oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen suomalainen elokuva, joka oli ehdolla Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -palkinnon saajaksi. Leffa oli myös ehdolla yhteensä yhdeksän Jussi-patsaan saajaksi, ja niistä kokonaiset kuusi (esim. paras naispääosa Outi Mäenpään suorituksesta) kolahtikin kohteeseensa.

Leffa kertoo kahdesta vahvasta naisesta ja miehestä, jonka naiset jakavat ja josta he taistelevat paikoin äärimmäisin keinoin. Outi Mäenpään esittämä Saara/Crista on petetyksi tullut, kostonhaluinen nainen, joka päättää selvittää miehensä (Martti Suosalo) hurmanneen naisen henkilöllisyyden. Erinäisten sattumusten kautta Saara huomaa olevansa matkalla Tuulin (Ria Kataja), miehensä oppilaan ja rakastajattaren, parhaaksi ystäväksi keksityn Crista-identiteettinsä voimalla. Yhdessä he jakavat mieshuolensa, ja valheiden verkko kiristyy. Lopulta tapahtumat saavat dramaattisen päätöksen, eikä mikään ole enää ennallaan. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Mutta. Tässä leffassa on sitä Jotain. Elokuva on ensinnäkin upeasti leikattu. Sen värimaailma on ihanan viileä, ja Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämä musiikki sopii leffan maailmaan todella upeasti. Lavastus ja puvustus ovat yhtä kaikki onnistuneita, elokuva hivelee kaikkia aisteja. Näyttelijät tekevät upeat roolit. Juoni on rakennettu todella huolitellusti, ja ohjaaja Kotwica on totisesti panostanut käsikirjoitukseen. Elokuva hipoo koko ajan uskottavuuden rajoja pysyen kuitenkin tiukasti realismin puolella. Yritin bongailla epäloogisuuksia, ja yksi sellainen löytyi, nimittäin Suosalon hahmon, Leon, kohtalo elokuvan loppupuolella ja sen kytkeytyminen Saaran toimiin, jotka jäivät mielestäni vähän hämmentävästi taustalle, vaikka niillä olisi voinut olla paljon suurempaa painoarvoa. (Haha, tulipas ympäripyöreästi, mutta en halua spoilata liikaa.) Mutta pienen epätarkkuuden antaa anteeksi, kun pohtii elokuvan muita tapahtumia, jotka ovat kaikessa hyytävyydessään yllättävän todellisen ja mahdollisen tuntuisia.

Elokuva on ihanasti ajan hermolla – Saara on kätilö, Leo arkkitehtuurin opettaja ja Tuuli aktiivinen, itsepuolustusta sivutoimenaan opettava arkkitehtiopiskelija. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, sivistyneitä ja älykkäitä hahmoja, joiden toimia katselee mielellään. Elokuvan maailma on jotenkin hyvin kodikas, vaikka loppujen lopuksi juoni on lähes omituisuuteen yltävän kiero. Hahmojen mielenliikkeet tulevat hyvin esiin esimerkiksi itsepuolustusharjoituksissa, jotka on kuvattu todellisella intensiteetillä. Kaunis jousimusiikki toimii rankkojen tapahtumien taustalla oikein mainiosti. Paikoin viljelty musta huumori toimii, etenkin, kun sitä on maltettu säästellä juuri sopivasti.

Kokonaisuudessaan Kylmä jää on raju ja – noh, kylmä – elokuva, josta huokuu vahvaa omistautumista. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä olen aivan liekeissä. Bravo! Elokuva pitää täydellisesti otteessaan koko kestonsa (99 min.) ajan. Upea elokuva, tälle voisin antaa viisi tähteä ilman harkinnan häivääkään, ja harkinnan jälkeenkin päätyisin samaan. Leffa jäi puhuttamaan pitkään lopputekstiensä jälkeenkin.

Mustan jään kotisivut (sis. mm. trailerin)
Hanna Marjut Marttilan itsenäinen, elokuvaan perustuva romaani “Musta jää” (Otava 2007)
Musta jää IMDb:ssä

Miehen työn katsoin siis päivän Mustan jään jälkeen. Harmillista, sillä leffa jäi auttamattomasti aiemman elämyksen jalkoihin. Peräti 11 Jussi-ehdokkuutta (joista kaksi palkintoa) haalinut elokuva on myöskin niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Miesprostituoidun tarina toi pääosaesittäjä Tommi Korpelalle parhaan pääosan palkinnon Marrakech International Film Festival -tapahtumassa taannoin. Ja hyvinhän tämä Studio Julmahuvissakin loistanut konkari näyttelee. Hänen Juha-roolihahmonsa on näytelty juuri sopivan karusti ja kuvattu muutenkin hieman yksinkertaiseksi, mutta tarmokkaaksi mieheksi. Korpelan karismaattisuus ei ole enää mielipideasia, hänessä riittää charmia muillekin jaettavaksi.

Elokuvan juoni kietoutuu pääasiassa tehdastöistään irtisanotun Juhan häpeän tunteiden ympärille, jotka kirvoittavat hänet hankkimaan elannon perheelleen keinolla millä hyvänsä päätyen sattumien kautta loppujen lopuksi tarjoamaan seuraa ja tarvittaessa sukupuoliyhteyttä yksinäisille naisille. Juha tienaa toimillaan hyvin ja koettaa pimittää potkujaan ja uutta toimenkuvaansa vaimoltaan viimeiseen asti. Tässä häntä auttaa ystävä Olli (ihana ja sympaattinen Jani Volanen), joka ajautuu järjestelemään tapaamisia Juhan ja asiakkaiden välille sekä pitää huolta “gigolon” perheestä. Myös valehtelu on hänen työtään. Lopulta valheiden paljastumiselta ei voi välttyä, ja kuinkas sitten kävikään…

Elokuvan maailma eroaa Mustasta jäästä radikaalisti, sillä siinä, missä Mustan jään hahmot ovat päämäärätietoisia ja aktiivisia, leijuu Miehen työn maailmassa koko ajan hieman ankea tunnelma, jossa miehen henkilökohtainen kärsimys, josta tulee myöhemmin kaikille huolta, on hyvin ahdistavaa seurattavaa. Hahmot ovat tarkoituksellisen haljuja; heidän elämänsä on hyvin rajoittunutta ja he yrittävät selvitä päivästä toiseen ilman kummempia kykyjä helpottaa oloaan. Maria Heiskasen rooli masennuksesta toipuvana vaimona on onnistunut, vaikka olisin ehkä kaivannut vähän enemmän valotusta hahmon taustoista. Tällaisenaan hahmo ei ole kovinkaan samastuttava, sillä “Katjan” sairausmenneisyys tulee esiin lähinnä lääkepurkin kyljessä makaavasta reseptistä.

Miehen työ on omalla tavallaan hyvinkin rankka kuvaus siitä, miten asiat voivat lähteä pieleen ja miten vaikeaa on lopulta olla rehellinen kaikista läheisimmille ihmisille elämässään. Juuri niille, joille on lupautunut olemaan tuki ja turva päivien loppuun saakka. Elokuvan tunnelma on painostava ja synkkäkin, mutta onneksi jostain pilkistää kuitenkin pieni toivon häivähdys. Eihän tätä eloa muuten sietäisi kukaan. Suosittelen elokuvan vilkaisemista, mutta en heti Mustan jään jälkeen. Ps. Elokuvan soundtrackilla vilahtelee sellaisia taiteilijoita kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.

Miehen työn kotisivut (sisältävät kaikenlaista lisämateriaalia leffaan liittyen)
Miehen työ IMDb:ssä

Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomessakin osataan. Monesti tuntuu siltä, että suomalaiset elokuvat ovat aina jotenkin todella typerillä juonikuvioilla varustettuja, samojen näyttelijöiden tähdittämiä pakollisia leffateatteripätkiä, joista ei loppujen lopuksi jää käteen kuin harmitus ja ohuen juonen aiheuttama kyssäkaalitus (eli vähän niin kuin ärsytys). Vaikka osa ihmisistä voisi sanoa, että nämä nyt menestyneet Suomi-elokuvat menevät jo patetian puolelle, uskallan olla eri mieltä. Molemmat ovat paitsi taidokkaasti rakennettuja ja hyvin tuotettuja elokuvia, myös ajatuksia herättäviä pätkiä. Siinä, missä Aku Louhimiehen Paha maa (2005) oli yhtä synkkyyden tulitusta, nämä kaksi elokuvaa ovat päässeet tasapainoon optimismin ja pessimismin välillä – häivähdyksiksi nykyisestä todellisuudesta.

Hanna Pakarinen – Black Ice (Mustan jään soundtrackilta, 2007)

Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut

Rakkaudella, Aliisa

Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.

Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)

Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.

Parisienne Moonlight

I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why

You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…

- – - – - – Keep your heart broken – - – - – -

Enfolding your love in my heart
by the dawn I’ll be gone
The road keeps us apart
for some time I’ll be gone

You promised to swallow your tears when I leave you
you promised to follow the leads I will give you
you said you would crawl in the dark from the laughter
you said you would long after me ever after

Days go by like the wind
and this life is too short
It makes no sense to give in
to release you from my thoughts

I promised to write you, I’ll always remember
I promised to try to be back ’til December
I said I must go, I must face this disaster
I said I would come after you ever after

- – - – - – Sail away – - – - – -

Once upon a time we used to burn candles
we had a place to call a home
The dream that we lived
was better than divine
Everyday was like a gift
once upon a time

Remember when you swore
your love was never ending
that you and I will never die
Remember when you swore
we had it all, we’d never fall

- – - – - – First day of my life – - – - – -

Remember the times
together we swore, never give up this life
still hanging on, still going strong
here I belong

- – - – - – Days – - – - – -

It´s something deeper it´s something to defend
so lets pretend that the end is not coming yet
Time is not running get into the shadows
and we can be friends now and forever

I get this feeling, I get this feeling everytime

Edellisessä postauksessa varoittelin jo, että saatan joku kerta laittaa esille näitä nolostuttavia lyriikkasuomennoksia, joita ihmiset tuntuvat kovasti etsivän kerta kerran jälkeen. On ehkä syitä siihen, miksei kukaan peruskouluikäisiä fanityttöjä lukuun ottamatta halua tähän hommaan ryhtyä. Kaikki kunnia runojen suomentajille…

Ensimmäiseksi uhriksi valitsin Evancescencen My Immortalin siitä syystä, että siihen on eniten tunnuttu suomennosta kaipaavan. Suomentamiseni on todella kömpelöä, mutta englantia taitamattomille tästä voi olla iloa. Koomisuus on tahallista, siitä syystä kaikki ‘-merkit ja muu höhöttely. Mutta se selittelystä.

Evanescence – My Immortal (levyltä Fallen, 2003)

I’m so tired of being here
Suppressed by all my childish fears
And if you have to leave
I wish that you would just leave
‘Cause your presence still lingers here
And it won’t leave me alone

Olen niin väsynyt olemaan täällä
Tukahdettuna lapsellisista peloistani
Ja jos sun täytyy mennä
Toivon, että vain menisit
Sun läsnäolos leijuu täällä
Eikä jätä mua rauhaan

These wounds won’t seem to heal
This pain is just too real
There’s just too much that time cannot erase

Haavani eivät tunnu paranevan
Tämä tuska on vain liikaa
On niin paljon asioita, joita aika ei voi parantaa

[Chorus:]
When you cried I’d wipe away all of your tears
When you’d scream I’d fight away all of your fears
And I held your hand through all of these years
But you still have
All of me

Kun sä itkit, mä pyyhin pois sun kyyneleet
Ja kun huusit, mä autoin sut peloistas’ pois
Ja mä pidin kädestäs’ kaikki nää vuodet
Ja silti sä vaikutat kaikkeen minussa

You used to captivate me
By your resonating light
Now I’m bound by the life you left behind
Your face it haunts
My once pleasant dreams
Your voice it chased away
All the sanity in me

Sun oli tapana vangita mut
Mulle sopivalla valollas’ (???????)
Nyt oon sidottuna elämään, jonka jätit taakses’
Sun kasvot vainoaa
Mun kerran ihania unelmiain
Sun äänes työnsi pois
Kaiken järjen minusta

These wounds won’t seem to heal
This pain is just too real
There’s just too much that time cannot erase

Haavani eivät tunnu paranevan
Tämä tuska on vain liikaa
On niin paljon asioita, joita aika ei voi parantaa

[Chorus]

I’ve tried so hard to tell myself that you’re gone
But though you’re still with me
I’ve been alone all along

Oon yrittänyt niin paljon kertoa itselleni, että oot poissa
Mut vaikka ootkin kanssani
Oon ollut koko ajan yksin

Jos bongailette virheitä, olisin halukas kuulemaan niistä. Saa myös toivoa suomennettavia biisejä, mikäli siltä tuntuu. Oma vakaa ajatukseni on, että sanatarkka kappaleiden suomentaminen saa lyriikan oikeasti kuulostamaan täysin kömpelöltä ja pöhlältä. Mutta kivaa ajanvietettä silti. Ja nyt loppuu tämä turhanpäiväinen selittely, joo.

Lisää aiheesta “Pyhä sukeltaja ja muita korneja lyriikkasuomennoksia” -postauksessa.
Alkuperäiset lyriikat tarjosi internetin ihmemaa.

Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).

“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”

Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.

Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.

Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).

MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?

En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.

Elokuvan traileri:

Ugh, olen puhunut.

“WHY SO SERIOUS?”

Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.

Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.

Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.

Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.

Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.

Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.

Why so seriousss?

Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!

Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.

Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:

Ugh, olen edelleen puhunut.

Pienen päivitystauon aikana olen koonnut elämäni palasia jälleen yhdeksi toivottavasti toimivaksi kokonaisuudeksi, joten ehkä siitä syystä halusin kirjoittaa soundtrack-biiseistä. Olen aikamoinen leffa- ja tv-sarjamusiikin ystävä. Musiikki muodostaa mielestäni suuren osan eri sarjojen tunnelmasta, tai ainakin syventää sitä merkittävästi. Tässäpä siis muutamia suosikkejani. Lopussa vielä pari EI NÄIN -esimerkkiä. Tämä postaus on omistettu ajoille, jolloin televisiosarjoissakin oli vielä kunnolliset ja pitkät alkutunnarit.

TV-SARJAT

Twin Peaks (1990-1991). Tunnuksen on säveltänyt mahtava Angelo Badalamenti.

Mullan alla (2001-2005)

Kylmä rinki (1997-2003). HUOM! Saattaa järkyttää herkimpiä katsojia.

Klaani (1999-2003). Meryl Cassie – The Dream Must Stay Alive. Klaani oli ihan ykkössarja aikanaan! Se kertoi siis maailmasta, jossa virus oli tappanut kaikki aikuiset ja jossa oli jäljellä enää pelkkiä teinejä (jännissä maskeissa). Nuoret olivat jakautuneet erilaisiin klikkeihin ja ryhmittymiin, sarjan pääosajoukkio asutti muuan ostoskeskusta. Kunpa tätä sarjaa saisi ostettua jostain… Kappale sinällään on vähän kökkelö (lievää nenä-ääntä?), mutta toimii nostalgiannälkään varsin mainiosti. Sen on muuten esittänyt sarjan päänaispahista Ebonya näytellyt Meryl Cassie.

ELOKUVAT

Titanic (1997). Celine Dion – My Heart Will Go On. Tämä kappale ylsi muuten taannoin AOL- & Spinner.com-internet-yhtiöiden kriitikoiden “Huonoimmat kappaleet ikinä” -listan sijalle kymmenen. Olen niiiiiin eri mieltä, mutta se voi toisaalta johtua tunnesiteestäni tätä elokuvaa kohtaan.

Donnie Darko (2001) Gary Jules – Mad World

Unelmien sielunmessu (2000). Clint Mansell & Kronos Quartet – Lux Aeterna

EI NÄIN

Flipper & Lopaka (2001) -piirretyn Suomi-tunnari. Aaaargrhrgrhgr. Onkohan osa Idols-kokelaista hankkinut taitonsa laulamalla näiden Agapio Racing Team -yhtiön dubbaamien kappaleiden päälle? Jos järkytyit, saatat ehkä haluta järkyttyä vielä lisää jonkun tekemän sivun, jolle on koottu näitä helmiä, avulla. Lapset ansaitsevat parempaa.

Salatut elämät (1999-) Tämä joskus ollut pastellijumputi oli järkyttävä verrattuna alkuperäisiinkin (löydät ne YouTubesta, jos haluat.)

Listahan voisi olla aika loputon, joten päätän sen tältä erää tähän. Yritän taas aktivoitua täällä blogistanian ihmemaassakin. Pysykäähän siis linjoilla?

Päässäni soi tänään rikkinäisen sateenvarjon alla kävellessä tuo lastenlaulu, jota tuli hoilattua ala-asteella enemmän kuin tarpeeksi, siitä otsikko. Valitettavasti kappaletta ei löytynyt Juutuubasta, joten saatte tässä postauksessa tyytyä vain noin miljardiin muuhun YouTube-videoon.

Liian aikaisin alkaneen syksyn kunniaksi tuli mieleeni listailla erilaisia pimeneviin iltoihin sopivia (enemmän tai vähemmän) kulttuurillisia teoksia. Kannattaa nauttia syysflunssaa lievittävän tuoreen inkiväärin, lämpimän kaakaon ja kaulaliinasta suuhun eksyvän nukan seurassa.

Kirjat

Syksyllä hömppäkirjat jäävät vähemmälle ja keskittyminen siirtyy laadukkaaseen tekstiin tai aiheeltaan vakavampiin teoksiin. Toisaalta hömppä vetää puoleensa arjen keskellä, jolloin tulee helposti luettua kaikenlaista elämäntaito-oppaista ihmissuhde-chick-litiin. Luki mitä tahansa, on kuitenkin kiveen hakattu Totuus ja Ainoa Oikea Mielipide, että syksy on lukemisen kulta-aikaa. Kun ei voi enää kesäisessä luonnossakaan tarpoa.

- Tove Janssonin Muumit (ihan mikä tahansa; talveen sijoittuvat kirjat kannattaa tosin säästää talvelle)

- Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004). Päähenkilö on nimeltään Syksy, mutta kirjan tunnelmakin on varsin syksyinen. Tyttö juoksee, kuolema on läsnä, kieli on usvaisen kuulaista ja lehtikasoissa ryvetettyä parhaan syyspäivän tapaan.

- Kontula, Aino: Rexi on homo ja opettajat hullui! – Opettajan päiväkirja (Ajatus Kirjat 2005). Syksyn kunniaksi haluat ehkä palauttaa mieleesi, miltä tuntui olla yläkoulussa, tai ehket sittenkään… Kontulan kirjan yläkoulu on suoranainen tikareilla vuorattu pätsi, jonne ei ihan mielellään astuisi.

- Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) & saman kirjailijan Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005). Juha Itkosen kieli on juuri sopivaa syksyyn: herkkää, tummasävyistä ja koskettavaa. Näitä kirjoja lukee ennen nukkumaanmenoa hehkulampun valossa, kun tuuli vinkuu ikkunoissa. Saattaapa olla, että unohtaa vallan nukkua, sen verran tehokkaasti etenkin jälkimmäisen kirjan maailma imaisee mukaansa.

- Hornby, Nick: Uskollinen äänentoisto (WSOY 1996) & saman tekijän Alas on pitkä matka (WSOY 2006). Nick Hornbyn kieli on rikasta ja sen lisäksi teksti vilisee herkullisia viittauksia populaarikulttuuriin. Nämä kirjat ovat suosikkejani, molemmissa on herkullinen aihemaailma ja omintakeista, ironista huumoria.

- Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena kustannus 2006). Aimoannoksen laadukasta eskapismia tarjoilee tämä mysteeriromaani. Sen maaginen maailma nappaa mennessään ja itse luinkin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta. Kun illat pimenevät, tapahtuu jänniä juttuja… Jäniksenselkäläinen kylä (sen yhteisöstä puhumattakaan) on tunnelmaltaan varsin kammottava, mutta vetää silti puoleensa juuri sen takia. Äärimmäisen sopivaa syyslukemistoa.

- By, Oddbjørn: Memo – Helppo tapa parantaa muistia (Bazar 2008). Kerrankin niin sanottu self-help-opus, jonka olen kokenut oikeasti hyödylliseksi! Norjalainen opiskelijamiekkonen ja nykyinen muistimestari Oddbjørn By antaa kirjassaan helppoja ja ennen kaikkea toimivia muistinparannusvinkkejä kaikille koululaisista vanhuksiin. Kirjassa on myös runsaasi hyödyllistä materiaalia oppimistekniikkaansa tarkastaville sekä kaikille niille, jotka nauttivat piin likiarvon 1000 ensimmäisen desimaalin muistamisesta. Itse olen tämän kirjan avulla oppinut jo monta matemaattista kaavaa. Ihan hyvä muistaa ne, mutta toisaalta tekisi ihan hyvää oppia myös niiden tarkoitus…

- Kinsella, Sophie: Himoshoppaaja-kirjat (WSOY). Jo viidenteen osaan ehtinyt kirjasarja kertoo täysin epätodellisen tarinan täysin hysteeriseen tapaan täysin shoppailuun seonneesta britti-Beckystä, joka nolaa itsensä joka toisella sivulla ja ostaa ainakin yhden laukun lähes jokaisella. Fiktiivistä tarinaa ostohysteriasta on hauska lukea, etenkin kun se on vedetty näin yli. Jos tarinalla olisi enemmän realistinen sävy, sen lukeminen alkaisi ahdistaa, sillä jos kaikki olisivat yhtä beckymäisiä ostokäyttäytymisessään, maapallomme olisi jo ajat sitten tipahtanut kuolemaan.

Elokuvat

Syksyllä elokuvien pitää olla puhuttelevia ja/tai kannustavia. Kaikki omien kuvioiden pohdiskelut saavat mukavasti pohjaa, kun on ensin katsonut jonkun hyvän elokuvan ja sen jälkeen unohtunut elokuvan tunnelmiin peilaten niitä omaan elämäänsä ja olemukseensa.

- No se Batman – Yön ritari (2008). Kolmestakin syystä: 1) Tunnelma on synkkä ja karu, 2) Jokerin rooli pistää kylmäämään juuri sopivasti ja 3) Kaikki puhuvat tästä elokuvasta tänä syksynä.

- Vuosi nuoruudestani (1999). Tositapahtumiin perustuva kuvaus Susanna Kaysen -nimisen ahdistuneen tytön ajasta 1960-luvun jenkkiläisessä mielisairaalassa. Angelina Jolie sai sivuosa-Oscarin roolistaan vaikeasti häiriintyneenä sosiopaatti-Lisana. Eikä suotta, jos minulta kysytään. Elokuva on ahdistavimpia, joita olen koskaan nähnyt.

TV

Syksyllä television pariin rynnätään suoraan sateesta ja velvollisuuksien väsyttäminä. Silloin tulee helposti valittua kaikkea vähemmän älykästä katsottavaa niiden ikisuosikkidraamojen lisäksi. Televisio tarjoaa tätä nykyä himputisti huonoa tosi-tv:tä, mutta se kieltämättä toimii stressintappajana aina toisinaan. Kun raskaan päivän angstit on selätetty, ehtiikin sitten juuri sopivasti laatudraamojen ääreen.

- Idolsin neljäs tuotantokausi (alkaa MTV3:lla 11.9.). Pakko näitä maineenhakuisia “laulaja”tallukoita on taas kerran kyylätä. Saas nähdä, onko Ari Koivusen nappaama edellisen Idolsin voitto poikinut tälle kaudelle entistä enemmän ärsyttäviä ja noloja “hevi”yrittelijöitä. Kotisohvalta on helppo huudella.

- Eri maiden Huippumalli haussa -tuotantokausia (Pyörivät Nelosella arkisin kuuden aikaan). Luvassa Kanadaa, Australiaa, Iso-Britanniaa ja myöhemmin myös sitä kaikista naurettavinta ja sen vuoksi myös viihdyttävintä, eli jenkkiversiota, ihan uusin jaksoin.) Mallimaailma on kummallinen paikka, ja ehkä vetää puoleensa juuri mahdottomuutensa vuoksi.

- Riitasointuja (Nelosella 11.8. alkaen). Hyvää vastapainoa Idolsille on katsoa fiktiivistä draamasarjaa – aiheenaan tietysti Idols-tyyppisen laulukisan raadollisuus ja unelmien murskautuminen. Odotan tätä kovasti.

- Rooma (toinen tuotantokausi Nelosella 20.8. alkaen). Eeppistä historiadraamaa isolla budjetilla tuotettuna. Kyllähän tätäkin katselee, vaikka jokaiselle historiaa vähänkin lukeneelle tapahtumien kulku on melkoisen ennalta-arvattava…

- Maria! (Nelosella 27.8. alkaen). Maria Veitolan vetämä “räväkäksi” ennakoitu talkshow. Kai tällekin voi antaa vielä mahdollisuuden, tunninpituiseen ohjelmaan mahtunee enemmän asiaa kuin Ylen taannoiseen show’hun, jota Veitola myöskin juonsi.

- 5 kulmaa kosmologiaan (YLE1, 11.8. alkaen). Esko “Parta” Valtaojan keskusteluohjelma kiinnostaa myös “kosmista maallikkoa”, sillä Valtaoja on puhujana karismaattinen ja toivon tähtitiede-ekspertin saavan vieraistaankin irti paljon painavaa sanottavaa. Kun ohjelmaan on kutsuttu vieraaksi esimerkiksi uskontotieteilijä, en voi väittää, ettenkö olisi entistä kiinnostuneempi katsomaan ohjelmaa. Toivottavasti asia on puettu meille tallukoillekin passeliin muotoon.

Musiikki

Yleisesti ottaen omalla kohdallani syksy on suomenkielisen musiikin luvattua aikaa. Perisuomalainen melankolia on autenttisimmillaan, kun taivas itkee vettä valtoimenaan ja stereoissa pauhaa jynkkykitaroin maustettu raskaampi rock, jota värittävät kunnon itkuvirsimäiset sanoitukset, joita vielä on yleensä tulkitsemassa keski-ikää lähestyvä, sinnepäin laulava suomalainen uros. Voilá, tai PERKELE, jos sallitte.

- Viikate – Ei enkeleitä (levyltä Marraskuun lauluja I, 2007)

- Kotiteollisuus – Vieraan sanomaa (levyltä 7, 2005)

- Stam1na – Edessäni (levyltä Uudet kymmenen käskyä, 2006)

- CMX – Minne paha haudattiin (levyltä Isohaara, 2002)

- Mokoma – Marras (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)

Muita syksyn suosikkeja: Brittiläinen melankolian mestariyhtye Anathema (Alternative 4 -levy vuodelta 1998 on virallinen sadepäiväin soundtrack!) sekä tuomiollinen Swallow the Sun, jolta ilmestyy uusi, 35 minuutin teoksen sisältävä levy syyskuussa. Haastattelua aiheen tiimoilta (in English):

Hyvää alkavaa syksyä!

Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.

Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.

Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen.

Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:

Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.

Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.

Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.

Viihtymistä pimeissä luolissa!

Jokin aika sitten kuuntelimme äitini, joka eli teini-ikänsä 60-luvun Suomessa, kanssa YouTubesta ns. ikivihreitä musiikkihelmiä. Etukäteen ajattelin teinimäiseen tapaan(i), että kaikki hänen teiniaikansa suosikit kuulostaisivat omaan korvaani siis ihan nolon lällyiltä, mutta havaitsinkin, että fiilistelin itsekin kappaleita suurella intensiteetillä. Tässä muutamia esiin tulleita helmiä, näissä on oikeasti Tunnelmaa! Jostain syystä muistin myös muutamat hitit 2000-luvun alusta, joissa on hyödynnetty näitä ikivihreitä kappaleita. Niistä alempana.

Petula Clark – Downtown (samannimiseltä levyltä vuodelta 1964, tämä esitys samalta vuodelta Britannian suositusta Top of the Pops -musiikkiohjelmasta)
- Petula Clark (s. 1932) on edelleen elossa ja ilmeisesti yhä aktiivinen urallaan laulajana, näyttelijänä ja säveltäjänä. (lähde)

Carola Standertskjöld – Rakkauden jälkeen (samannimiseltä levyltä vuodelta 1968)
- Carola-nimeä käyttänyt (kuka ihmettelee, miksi sukunimeä ei otettu mukaan taiteilijanimeen?) tummaääninen laulajatar kuoli viisikymppisenä nopeasti edenneeseen Alzheimerin tautiin (lähteenä edellämainittu Wikipedia-linkki).

Don McLean – American Pie (samannimiseltä levyltä vuodelta 1971)
- Paljon huomiota useista populaarikulttuuriviittauksistaan saanut kappale on alunperin omistettu lentoturmassa kuolleelle rock-lupaus Buddy Hollylle, joka kuoli juuri ennen uransa huippua hyvin nuorena. Tässä jonkun kyhäämässä YouTube-pätkässä pyritään avaamaan kappaleen monitulkintaisia sanoituksia. Kappale on muuten pisin Yhdysvaltain singlelistan ykköspaikan lunastanut tekele ilmeisesti koko listan historiassa (lähde). Don McLean on julkaissut tuotantoa aivan viime vuosiin saakka.

The Carpenters – Yesterday Once More (levyltä Now and Then, 1973)
- Upealla alttoäänellä varustettu Karen Carpenter kuoli 1980-luvulla anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Duon toinen osapuoli, Richard Carpenter, jatkoi sittemmin soolouralla. (lähde)

…ja näitä onkin sitten coveroitu taikka niiden ominaisuuksia hyödynnetty 2000-luvulla muutamaan otteeseen, mm. näin:

Ezkimo featuring Anna Kuoppamäki – Entinen (Ezkimon levyltä Iso E, 2002)
- Ööh, tuota… Jos Carolan kappale oli ajankuva 60-luvun Suomesta ja Ezkimon versio 2000-luvun Suomesta, jossain tosiaan soi, suorastaan helisee, kolisee ja kilisee. Melkoista melodraamaa.

Madonna – American Pie (levyn Music, 2000, kansainvälisen painoksen bonusraita)
- Jotenkin omaan korvaani tämä kuulostaa tosi lössähtäneeltä ja tyhjältä verrattuna alkuperäisen kappaleen merkityksellisyyteen ja vahvaan tunteeseen.

Laurent Voulzy – Yesterday Once More (en osaa ranskaa, joten en löytänyt lisätietoja kappaleesta julkaisuvuotta 2006 lukuun ottamatta. Nainen videolla näyttää kovasti joltakulta irlantilaisen The Corrs -yhtyeen laulajattarelta, mutten mene vannomaan.)
- Melko hämmentävä versiointi. Toisaalta kuulostaa todella täyteläiseltä ja nätiltä, toisaalta taas täysin hengettömältä ja ohuelta. Hmm.

Emma Bunton (Spice Girlsissä Baby Spicena vaikuttanut laulajatar) – Downtown (esitys vuodelta 2006, myöskin Top of the Popsista)
- Vähän nenä-ääntä ilmassa? Vähän tylsää väkisinväännettyä uudelleenlämmittelyä haistettavissa?

Niin ne vuodet vain vierivät. Tämä teksti on omistettu rakkaalle äidilleni, joka taisi omistaa 60-luvulla kellohameen jos toisenkin.

Sunnuntaina festariväsymys alkoi jo toden teolla näkyä. Alue ei totta puhuakseni enää tuntunut yhtä houkuttavalta kuin aiempina päivinä ja niukat yöunet näkyivät jälleen kerran naamassa ja pääkopassa. Valuimme kuitenkin jälleen kaverini kanssa hyvissä ajoin paikalle. Halusin nähdä Korpiklaanin (tein sitten sen lopullisen päätöksen korpisoiden kuninkaiden hyväksi) ja kaverini puolestaan Jenkkilän nimellä paiskatun death metal -nousukkaan, Job for a Cowboyn. Noh, meitäpä ja paria muutakin paiskattiin sitten vallan hämmentävillä uutisilla: Korpiklaanin esiintyminen oli peruttu heidän soittotekniikkansa juututtua Belgiaan(!), ja Job for a Cowboy joutui heittämään instrumentaalikeikan, sillä heidän laulajansa oli saanut jonkinlaisen keuhkoinfektion ja oli ehdottomassa musiikintahtiinääntelykiellossa. Kunnia bändille keikan läpiviemisestä, vaikka laulaja uupuikin.

Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.

Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.

Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti… Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa…

Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään… Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, “saatana vittu kippis” -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.

Illan ja koko tämänvuotisen “Mega-Tuskan” päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja “yeah dude awesome” -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.

Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt… Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.

Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä…) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa…

Primordial – Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)

* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.

Lauantai alkoi pirteissä tunnelmissa, vaikka yöunet jäivätkin aavistuksen niukoiksi. Tässäpä taas fiilistelyjä näkemistäni keikoista.

Saavuimme kaverini kanssa alueelle tällä kertaa päivän aloittaneen Kalmahin aikana. Olin aiemmin epäillyt, etten pitäisi tästä, mutta kun saavuimme paikan päälle ja kuulin kierolta kuulostavan synamaton kaikuvan kesäpäivässä, en voinut olla pohtimatta asiaa uudelleen. Harmillisesti olimme alueella vasta bändin lopetellessa settiään, mutta täytyy sanoa, että bändi toimi paljon paremmin kuin aiemmin missään yhteydessä. Pitänee yrittää päästä näkemään heitä pian uudelleen.

Tässä ihan kokonaan nähdyt keikat:

Sotajumala (esiintyi Inferno-lavalla 14:30-15:15)

Sotaisaa death metaliaan suomeksi esittävä Sotajumala toimii livenä kuin lihaan uppoava luoti, tuntuu luissa asti ja kolisee myös päässä. Bändi oli varmassa kunnossa ja uusi Paratiisin kutsu (josta kehittelin mielessäni myös versiot Paratiisiin kustu ja Parasiitin kutsu ilman mitään tähdellistä syytä), toimi hyvin kaikkine “kuolema”-huutoineen. Yleisökin oli ihailtavan aktiivinen ja bändi hyvässä kunnossa. Hyvä aloitus festaripäivälle.

Behemoth (soitti päälavalla 15:15-16:15)

Puolan black metal -ihme Behemoth tuli ja teurasti. Bändi oli mukavassa vedossa, laulaja karismaattinen kaikkine raamatunrepimisineen ja muutenkin keikka viihdytti. En ole bändin tuotantoon vieläkään erityisemmin perehtynyt, mutta livenä bändi viihdytti jälleen. Ainoastaan päälavan soundit tekivät keikasta välillä aika tasapaksun, mutta onneksi bändi hoiti homman silti mainiosti kotiin.

Primordial (soitti Inferno-lavalla 19:45-20:45)

Voin tietenkin olla vähän jäävi sanomaan, mutta tässäpä olikin koko festareiden ehdottomasti paras keikka! Jo Tuska-ennakoinnissani kehuin bändiä suhteellisen (ja melkein suhteettomankin) ylitsevuotavasti, mutta oikeasti – tässä bändissä vain on Sitä Jotain, enkä käsittääkseni ollut ainoa keikasta täysin viehättynyt ihminen, niin harras, eläytyvä ja tiivis tunnelma pienessä Inferno-teltassa vallitsi. Laulaja A.A. Nemtheanga otti yleisönsä jälleen kerran enemmän kuin hyvin mukaansa, ja keikka toimikin lähestulkoon uskonnollisena elämyksenä, mikä on minun kaltaiselleni kuvia kumartamattomalle henkilölle melko suuri asia. Etenkin upeanmahtava The Coffin Ships ja keikan aloittanut Empire Falls tekivät tehtävänsä. Hienoa oli paitsi bändin, myös yleisön ihailtava omistautuminen asialle – yleisö kun lauloi kaikki kappaleet mukana ja vieläpä oikein. Uskomaton kollektiivinen kokemus, tällaista en ole kovin useasti kokenut. Mahtavaa, upeaa, hienoa. Seuraavaa keikkaa odotellessa. Tästä on hankala pistää enää paremmaksi, ja olen niiiin onnellinen siitä, etten joutunut pettymään lainkaan, vaikka odotin tältä keikalta aika äärettömiä. Täydellistä, sanoisinko. Tuntuu hassulta olla taas ihan rehellisesti fanityttö ja siihen päälle vielä teini-ikäinen. Erotuksena minun ja 12-vuotiaan itseni välillä lienee tässä tapauksessa lähinnä se, että tämän bändin julistetta tuskin tullaan Suosikissa näkemään.

Morbid Angel (varoitus hitaasti latautuvista sivuista) (esiintyi päälavalla 20:45-22:00)

No olihan tämäkin hyvä, mutta pakko kyllä sanoa, että edellisen Elämyksen jälkeen ei tuntunut juuri missään. Pitää siis keskittyä nolosti ulkomusiikillisiin seikkoihin: Yhdysvaltalaisbändin laulajan välispiikit olivat melkoista myötähäpeää herättäviä: “I heard there was some kind of Gay Pride in Helsinki this weekend? I was wondering, if there could be also this Metal Pride, yeaaaah!” (ei sanatarkka lainaus, ihan omasta muististani kaivoin). Itse en lämpene metalliveljeyden korostamiselle ja “uuh jeeh hewy vittu jee hevi on paskimmillaankin parasta!” -meiningille juurikaan, jota laulaja-basisti David Vincent tuntui viljelevän olan takaa, joten tuollaiset spiikit tuon luokan bändiltä tuntuivat lähinnä nolostuttavilta. No, sanoinhan, että keskityin epäolennaisuuksiin. Soitto kulki ja yleisö mylvi, ja kun vielä taivas avasi sadekiintiönsä, oli tunnelma laskevan auringon alla hieno, ja bändiäkin katsoi mielellään. Mutta joka solussa pyöri lähinnä Primordial, eivätkä jalat enää kantaneet kaikesta kivusta johtuen katsomaan keikkaa lähempää. Mutta hieno päätös hienolle festaripäivälle kuitenkin tämäkin.

Suuntasimme vielä kaverini kanssa Nosturiin jatkoklubille kuuntelemaan suomalaista black metalia. Ikäväkseni ensimmäinen bändi, Alghazanth joutui aloittamaan jo 22:30, kun Morbid Angel oli lopettanut kymmeneltä. Siirtymäaikaa Kaisaniemestä Telakkakadulle ei siis jäänyt mitenkään järkevästi. Tästä pyyhkeitä Nosturin suuntaan, sillä jonot puljun ulkopuolella olivat vähän turhan pitkät ja liikkuivatkin aika hitaasti. Näin onneksi kuitenkin noin puolet kyseisen orkesterin keikasta, eikä siitä ole muuta sanottavaa, kuin että toimi. Erittäin hyvin itse asiassa.

Enochian Crescent, muutamilla verisillä tempauksillaan hieman kyseenalaista mainettakin niittänyt mustan metallin sanansaattaja, toimi myöskin hyvin livenä. Bändin “pakollinen hitti”, Väkisinkastettu, kruunasi koko keikan. Omalla kohdallani alkoi tosin turnausväsymys jo näkyä sen verran paljon, että keikkaan keskittyminen tuntui paikoitellen astetta haastavammalta tehtävältä. Sama kohtalo osui Hornan keikalle, joka sekin toimi niiltä osin, joilta kykenen sitä järkevästi muistamaan. Ammattimainen ote ja karismaattinen live-esiintyminen eivät jättäne moniakaan kylmäksi.

Lauantaina paras näkemäni keikka oli ehdottomasti Primordialin tarjoama tunti. Myös Alghazanth toimi varsin mallikkaasti.

Koska veikkaan tämänvuotisesta Tuskasta tulevan tekstiä suhteellisen paljon, päätin pätkiä nämä raportit päiväkohtaisiksi. Sen jälkeen kirjoittelen vielä yleistunnelmia. Näissä päiväkohtaisissa raporteissa ajattelin vain kylmänviileästi arvioida jokaisen näkemäni/kuulemani keikan, tosin muutakin tarinointia luvassa. Toivottavasti tekstit viihdyttävät niitäkin, jotka eivät näille loppuunmyydyille kemuille päässeet.

KYPCK (soitti Inferno-lavalla 15:45-16:30)

Varsinaisesti tämänvuotisen Tuskan aloitti Mokoma, mutta koska saavuimme kaverini kanssa alueelle suhteellisen myöhään, emme ehtineet mokomaa bändiä nähdä, mutta eipä se jäänyt kaivertelemaan sen kummemmin, ja tämän Kypckin, jota olin etukäteen odotellutkin jo, sain kuitenkin todistaa.

Ja petyin. Jotenkin keikka oli paljon vaisumpi kuin viikkoa aiemmin Nummirockissa, jossa bändi yllätti ja upposi upealla show’llaan. Tuskassakin meno oli ihan kohtalaisen menevää, mutta jotenkin etenkin bändin laulajalla tuntui olevan vähän huonompi päivä. Kappaleet tuntuivat vyöryvän eteenpäin jotenkin vähän turhankin saumattomasti. Voisi melkein puhua rutiinikeikasta, mutta se voisi olla jo vähän turhan ilkeää.

Keikan parhaita paloja olivat tyylillä ja tunteella vedetyt 1917 sekä Black Sabbath -laina Black Sabbath, jonka bändi totisesti taikoi oman itsensä kuuloiseksi. Toivottavasti bändiä ehtii vielä nähdä ympäri maita ja mantuja, sillä vaikkei tämä keikka itseäni (osittain ehkä ajankohdastaankin johtuen) lämmittänyt niin hyvin kuin ydinreaktorin hajoaminen voisi parhaimmassa tapauksessa tehdä, odotan bändin tulevia koitoksia suurella mielenkiinnolla.

Amon Amarth (esiintyi päälavalla 16:30-17:30)

Ruotsista ponnistavan Amon Amarthin jylhä viikinkimetalli kajahti ilmoille heti venäläisten tuulahdusten jälkeen. Jonotin paitoja bändin aloittaessa, mutta kesken jonotuksen oli pakko siirtyä katsomaan itse keikkaa, sillä bändi kuulostikin paremmalta kuin odotin. Tunnin pituinen keikka oli viihdyttävä ja itselleni tuntemattomat biisitkin toimivat jopa päälavan yleensä vähän kehnommilla soundeilla varustettuna.

Yleisö oli bändin menosta vaihtelevan kiinnostunut. Bändinjäsenten sarvista nauttimat drinkit tosin saivat yleisöltä vallan riehakkaan vastaanoton, ja kyllähän pieni juomatauko hienolta näytti. Haluaisin kaikesta huolimatta todistaa bändin vähän pienemmillä lavoilla, sillä tunnelma meinasi välillä valahtaa tympeän puolelle massiivisen yleisön sisältäessä kaikenkirjavaa metallifania pelkkien hurmioituneiden viikinkisotureiden sijasta. Esimerkiksi jollain keskisuurella klubilla nähtynä tunnelma voisi olla paljonkin eeppisempi, mutta niinhän se menee toisaalta jokaisen festaribändin kohdalla.

Carcass (soitti päälavalla 18:30-19:45)

Varmaan monen kohdalla koko kinkereiden odotetuin bändi, onhan tämä brittiretkue kuitenkin kulkenut pitkän taipaleen aina 1980-luvulta asti pitäen kymmenen vuotta hiljaiseloa ennen viimevuotista uudelleenyhdistymistään. Itse en sattuneista syistä ole bändin alkutaivalta todistanut, eikä deathmetallinen grindcore ole koskaan ollut niitä ykkösgenrejäni, mutta odotin silti mielenkiinnolla tämän bändin esiintymistä, etenkin, kun kaverini kehuivat bändiä maasta otsonikerrokseen ennen keikkaa.

Ja kyllähän bändi kieltämättä sai yleisön puolelleen. Soitto kulki (mitä nyt laulaja-basisti Jeffrey “Jeff” Walker unohteli sanoituksia, mutta paikkasi kuitenkin aina mokansa hyvin) ja bändin meininkiä oli ilo katsella. Yleisön tietynlaisen nostalgisen hartauden saattoi tällainen Carcass-maallikkokin aistia ja kuulla jo kaukaa.

Keikkaa varjosti tosin hieman bändin alkuperäisrumpali Ken Owenin puuttuminen, mutta kyseinen herra ei voi fyysisestä tilastaan (oli koomassa joskus vuonna 1999) johtuen ilmeisesti rummutella enää lainkaan, ja hänet onkin bändin uudelleenyhdistymiskiertueella korvannut Arch Enemy -rumpali Daniel Erlandsson. Jeff Walker vastasikin illan parhaasta välispiikistä sanomalla dramaattisesti: “Ken Owen is in a better place” ja pienen tauon jälkeen: “Nottingham.”

Entombedin keikkaa en nähnyt, sillä koko Sue-lavan edusta oli ihan täyteen ahtautunut, joten tyydyin osaani keikkaa sivulta kuunnellen. Paha sanoa siitä sen enempää, sillä olinpaikkaani soundit yms. kuulostivat aika puurolta, mutta kaverini ainakin oli keikasta melkoisen haltioitunut.

Dimmu Borgiria en halunnut nähdä vieläkään, ja painuimmekin kaverini kanssa kohti Tavastia-klubia, jossa oli virallisen Tuska-jatkoklubin esiintyjiksi lipussa mainittu hitaammanpuoleista tunnelmointia hyödykseen käyttävä Swallow the Sun sekä uuden polven räminää edustava Medeia. Lisäksi paikalla näytettiin ennen keikkoja metallimusiikkivideoita.

Medeia (soitti Tavastian jatkoklubilla)

Bändin meno toimi yllättävän hyvin, aiemmin näkemistäni keikoista en ole ollut erityisen vakuuttunut. Bändin laulajana vaikuttaa Rotten Soundistakin tutuksi tullut Keijo Niinimaa, joka hoitaa tonttinsa tässäkin yhtyeessä vallan mallikkaasti. Kappaleet tuntuivat toimivilta ja muutenkin keikka oli viihdyttävä. Saapa nähdä, jos jaksaisi joskus tutustua paremmin tähän bändiin, joskin sen edustama, nopeuteen ja brutaaliuteen luottava meno ei niitä omia suosikkejani olekaan.

Swallow the Sun (soitti Tavastian jatkoklubilla)

Odotin taas valtavasti tätä keikkaa, onhan tämän bändin musiikki vienyt minut mennessään jo aikoja sitten. Todistin keikkaa hyvältä näköetäisyydeltä, ja kyllähän bändin soitanta taas osui ja upposi vallan hyvin. Bändin syksyllä ilmestyvältä Plague of Butterflies -julkaisulta, joka tullee sisältämään yhden, 35 minuutin pituisen kappaleen, oli settilistaan kelpuutettu n. seitsemän minuutin pätkä, ja se kyllä toimi alkunsa emperormaisuudesta aina viimeisiin henkäyksiinsä saakka ja sai ainakin tämän tyttösen odottelemaan julkaisua suurella mielenkiinnolla. Olin kuullut uutta materiaalia ennenkin jo aiemmin tänä vuonna olleella klubikeikalla. Viime vuoden Hope-levyn tunnelmia on tunnuttu jalostavan astetta julmempaan suuntaan, mutta toisaalta myös tutut herkät elementit loistavat mukanaolollaan.

Lisäksi settilista oli todella onnistunut sisältäen mm. suosikkikappaleitani Out of this Gloomy Lightista Don’t Fall Asleepiin. Tämä keikka oli hyvä päätös hyvin alkaneille festaroinneille!

Perjantain parhaat keikat tarjosivat mielestäni Carcass ja Swallow the Sun.

Lähden jo huomenna kohti Helsinkiä, jossa on viikonloppuna Kaisaniemen puistossa tiedossa 11. Tuska Open Air -metallifestari. Tämänkertainen Tuska tulee olemaan neljäs, jonka minä koen. Tässä vähän ennakkotunnelmia kyseisiltä kekkereiltä, joita onkin tullut jo tovi odotettua, eikä vähiten itselleni kerrassaan maittavan kattauksen vuoksi. Tuskassa ajattelin katsella enemmän bändejä kuin Nummessa (3½), ja tämä tosiaan on täten lupaus, jonka pystyn melko vaivattomasti pitämään.

Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.

Primordial

Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow’staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).

Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä “myyvän” sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.

Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.

Esimakua bändin livekunnosta:

Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)

Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories

Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb

(kyseisestä kappaleesta)

Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä…), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).

Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.

Nytpä sitä lupaamaani raporttia Nummirockin liveannista niiltä osin, mitä nyt satuin sitä näkemään. Tänä vuonna tuli keskityttyä ennemminkin sosialisointiin leirintäalueella, mikä tietenkin oli sekin aivan parasta jälleen kerran. Mutta se löpinöistä, mennäänpä asiaan. Tämä postaus on eräänlainen jatko-osa Ennakkotunnelmia festareista I: Nummirock 2008 -tekstille.

Heavy Metal Perse (soitti torstaina Foster’s-kaljateltan lavalla kello 21:30 ja oli näin ollen koko tämänvuotisen koitoksen ensimmäinen esiintyjä)

Saavuin paikalle torstaina jo hyvissä ajoin, joten olin jo aika innostuneissa fiiliksissä, kun kello vihdoinkin ylitti iltayhdeksän ja pääsin festarialueen kaljatelttaan odottelemaan Heavy Metal Persettä. Tämä eräänlaisen kulttistatuksenkin saavuttanut sankarimetalliyhtye julkaisi tänä vuonna ensimmäisen, Eripura-nimeä kantavan kokopitkänsä kahdeksannen toimintavuotensa aluksi. Olen ollut yksi niistä, joille bändi on ollut oikeastaan yhtä kuin heidän “se biisinsä”, eli:

Legenda Taikamiekasta (kappale tai sen päivitetty versio löytyy yhteensä kolmelta bändin julkaisulta, joista viimeisimpänä Heavy Metal Perseen ja saksalaista power metal -legendaa Gamma Rayta coveroivan Guardians of Mankind -bändin yhteissinkulta nimeltä Legenda Taikamiekasta / Kuninkaidenlaakso, 2004. Matias Palm laulaa myös Guardians of Mankindissa.)

Olen toki ollut tietoinen, että bändin lahjakkuus on paljon muutakin kuin pelkkää tuon kappaleen tarttuvuutta ja hienoutta. Tykkäsinkin keikasta valtavasti. Miesten soittoa oli ilo seurata, ja Matias Palm on laulajana kiistattoman monipuolinen, mikä ääni! Keikalla oli leppoisa tunnelma ja yleisökin otti bändin hyvin vastaan. Todella hyvä aloitus näille kinkereille, mutta täytyy kuitenkin hieman harmitellen myöntää, etten välttämättä innostunut materiaalista niin paljon kuin olisin toivonut, mutta se johtui varmasti lähinnä omista kuningasluokan odotuksistani. Pitää tutkiskella bändin taikamiekkalegendatonta diskografiaa vielä paremmalla ajalla ja omissa oloissa (siten saan yleensä musiikista eniten irti). Legenda Taikamiekasta pitää toivon totisesti elossa!

Shade Empire (esiintyi perjantaina Vihreällä, eli päälavalla, kello 14:00, ja avasi siis ensimmäisen varsinaisen festaripäivän)

Etukäteen vähän pohdiskelin Shade Empiren aikaisen keikka-ajankohdan toimivuutta, mutta painostava ilma ja krapulainen yleisö olikin vallan hyvä pohja bändin teolliselle metallille. Kun Esteri vielä teki goatset ja pisti taivaan vuotamaan vettä, oli tunnelma vallan happosateinen. Vettä tosiaan tuli ja tuli ja tuli. Onneksi yleisöllä ja bändillä riitti kuitenkin virtaa ja keikka sujui mallikkaasti. Myös bändin pyrotekniikat ansaitsevat erikoismaininnan, kovin olivat ihmisennäköisiä kaikissa Red Hot Chili Peppers -sukka-asuissaan. (Lavalle siis kutsuttiin “pyrotekniikka” paikalle, ja se koostui kahdesta muusikonretkusta pukeutuneina jätesäkin ja teipin yhdistelmästä tehtyihin palasiin.)

Settilista oli tuttu ja turvallinen ja kattoi kappaleita bändin kaikilta kolmelta levyltä keskittyen kuitenkin odotetusti tänä vuonna ilmestyneen Zero Nexus -levyn materiaaliin. Jäin kaipaamaan omaa suosikkiani, Human Sculpturea (löytyy esikoislevyltä Sinthetic, 2004), mutta kaikkea ei voi saada… Keikka oli kuitenkin vallan mainio ja sadekin lakkasi jossain vaiheessa.

KYPCK (esiintyi myöskin päälavalta perjantaina viiden aikaan)

Nummirock-ennakoinnissani mainostin odottavani tätä keikkaa (käyttäen sanaa ‘mielenkiintoinen’ ainakin neljästi) ja voin kertoa, että kyllä kannatti! Aivan mielettömän hyvän keikan tarjosi tämä retkue kiväärinmuotoisine kitaroineen ja punatähtisine hattuineen. Mietin aiemmin, että bändin keikan heikoksi lenkiksi saattaa muodostua kappaleiden hidastempoisuus, mutta eihän se haitannutkaan sitten yhtään, vaan 60 minuutin settiin jaksoi keskittyä vallan mainiosti. Huomasin lumoutuvani materiaalista enemmän kuin mistään muusta hetkeen, ja se oli hyvä havainto. Keikasta jäi todella vakuuttunut fiilis siitä, että tämän bändin mahdollisuudet ovat ainakin omassa karsinassaan todella potentiaaliset. Sbasiba!

Satyricon (soitti päälavalla klo 23-24)

Muuan sattuneesta syystä katsoin vain tämän keikan alkupuoliskon, ja täytyy sanoa, että olin aavistuksen pettynyt. Olisin toivonut, että olisin syttynyt tästä Black Metalin sanansaattajasta asteen enemmän, mutta ei oikein livenä lähtenyt omalla kohdallani. Kaikki oli vain ihan ok:ta / ihan hyvää, ja se on mielestäni aina enemmän negatiivista kuin positiivista, jos puhutaan yhdestäkään taiteenlajista. Olisi pitänyt varmasti nähdä koko keikka, sillä bändin itselleni tutummat biisit oli tietenkin sijoitettu settilistassa juuri loppupäähän. Bändin sivuilla taustalla soinut pätkä uudelta My Skin Is Cold -ep:ltä kyllä maistui. Saas nähdä, josko joskus jaksaisin innostua tästäkin bändistä vähän enemmän.

Nummen “haluan ehdottomasti nähdä” -bändit, joita en nähnyt aikomuksesta huolimatta: Korpiklaani, Watain, Turisas, Axegressor, Hellbox plays Venom, Maiden Invasion plays Iron Maiden

Erityisesti harmittamaan jääneet missaukset: Korpiklaani (muistelin, että olisin voinut Tuskassa tämän nähdä, joten seuraa valinta tämän ja Job for a Cowboyn välillä…), Turisas (ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää, mutta ehkä vielä eräänä päivänä näen tämän…), Watain (syksyllä voisi olla uusi mahdollisuus…)

Nummen “välttelen”-bändit, jotka onnistuin välttämään: In Flames, Norther, Teräsbetoni

Kaiken kaikkiaan jäi todella hyvä fiilis koko festarista taas kerran, viihdyin mainiosti. Ensi vuoden meininkeihin on enää vajaa vuosi, jee! Ja kohtapuoliin sitten onkin jo Tuska, josko siellä näkisi enemmän bändejä…

Nummirockin viimeinen päivä käynnistyi kohdallani jo toiseksi viimeisenä päivänä (josta lisää tulevassa raportissa ko. tapahtumasta). Mukaan mahtui toki pari puolen tunnin lievähköä nuokkumishetkeäkin, mutta ei niistä sen enempää. Haluan nimittäin jakaa kanssanne kappaleet, jotka soivat päässäni henkilökohtaisen univajeensietokykyni (joka on loppujen lopuksi melko maltillinen) lähestyessä äärirajojaan. Valvoessa mieleen iskeytyivät seuraavat kappaleet suunnilleen seuraavina valvomistunteina:

Valvomista takana 20 h:

Paula Koivuniemi – Kun kuuntelen Tomppaa (samannimiseltä levyltä, 1999; tämä liveversio vuodelta 2006)

Valvomista takana 25 h:

PMMP – Joku raja (levyltä Leskiäidin tyttäret, 2006)

Valvomista takana 28 h:

Mysticum – In Your Grave (levyltä In the Streams of Inferno, 1996)

Valvomista takana 30 h:

Manowar – Heart of Steel (levyltä Kings of Metal, 1988)

Valvomista takana 32 h:

Danny Cavanagh (Anatheman kitaristi, laulaja ja kosketinsoittaja) – Wasted Years (Iron Maiden -cover, alkuperäinen kappale Iron Maidenin levyltä Somewhere in Time, 1986; tämä liveversio tammikuulta 2008)

Kuten saatoittekin jo päätellä, kirjoitan sen Nummirock-raportin vasta, kun olen nukkunut kunnon unet. Silloin ajatuskin kulkee ehkä paremmin. Sitä ennen siis tiedossa lähinnä spontaaneja seikkailuja epämääräisten päähänpistojen maailmassa.

Kohta se taas alkaa minunkin kohdallani… Festariputki nimittäin. Ohjelmassa olisi yhteensä neljät festarit, joista kahdet tosin yhden päivän pituiset pienemmät kekkerit. Jo huomenna suuntaan kohti Kauhajoen Nummijärveä, jossa on tiedossa järjestyksessään jo 21. Nummirock. Metallimusiikkiin suuntautuneen festivaalin esiintyjälista on tänä vuonna omalta kannaltani katsottuna aika maltillinen, ja useat esiintyjät näen myös jo viikon kuluttua Tuska Open Airissa.

Yhteensä seitsemän suomalaista bändiä esiintyy molemmilla festareilla. Se on mielestäni aika monta samaa ohjelmanumeroa, mutta onneksi näistä seitsemästä kuuntelen ilman suurempia antipatioita viittä bändiä, eikä kukaan pakottane katsomaan niitä kahta muuta, joista en liiemmin syty. Voin myös tietenkin olla järkevä ja tehdä teoreettiset aikataulut molemmille festareille (jotka eivät kuitenkaan koskaan pidä), ja tästä syystä on ihan hyvä, että voin esimerkiksi Tuskassa katsoa Job for a Cowboyn, koska Korpiklaanin olen jo – vahvasti tämänhetkisiin suunnitelmiini luottaen – nähnyt viikkoa aiemmin keskellä metsää. Kätevää!

Nummirockin vasta viime vuonna omalla kohdallani korkanneena voin sanoa, että tunnelmaan jäi kertaheitolla koukkuun. Nummirockin tunnelmassa on jotain ainutlaatuista. Harvoin tulee yhtä paljon saatua uusia tuttavuuksia ties minkä omituisten keskustelujen jälkeen. Frisbeen heittely aamuseitsemältä ja rannalla kaksineuvoiseen smurffiin törmääminen ovat asioita, jotka kannattaa jokaisen kokea jossain vaiheessa. Nummijärven jylhä maisema loputtomasti jatkuvine metsineen ja upeine järvineen on kaunista katseltavaa ja oiva ympäristö maanläheiselle, rehelliselle ryyppäysfestarille. Suosittelen. Mikäli tämänkertainen reissu menee yhtä ansiokkaasti kuin viime vuoden esikoisseikkailu Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla, ei taida olla enää ongelmaa tulevien vuosien juhannussuunnitelmia kootessa…

Ajattelinpa tässä käydä nyt läpi ne seitsemän sekä Nummessa että Tuskassa esiintyvää bändiä. Ne ovat siis seuraavat laulu- ja soitinyhtyeet:

Diablo

Icaros (samannimiseltä levyltä, 2008)

Sakara recordsin talliin uusimman levynsä myötä siirtynyt Diablo teki yllättävän tarttuvan uuden singlen. Olen bändiltä tykkäillyt aiemmin parista muustakin satunnaisesta kappaleesta (esim. loistava Read My Scars vuodelta 2003), mutta muutoin bändin meno ei ole itseäni liiemmin kiinnostanut. Olen vierastanut bändin “äijätyyliä”, koska olen aina yhdistänyt sen junttimaisuuteen. Tämä kappale siis yllätti positiivisesti, ja saattaa olla, että Nummessa katson tämän yhtyeen livekunnon usean vuoden tauon jälkeen.

Kalmah

The Groan of Wind (levyltä The Black Waltz, 2006)

Listasijalle 17 uudella For the Revolutions -levyllään noussut “suometallia” esittävä Kalmah-yhtye ei ole tähän mennessä onnistunut itseäni vakuuttamaan kuin musiikkivideollaan, jonka satuin näkemään Musiikki-tv:n eräässä jaksossa tässä taannoin (en valitettavasti löytänyt kyseistä videota YouTubesta). Bändin kiinnostus soihin ja etenkin soilla eläviin ölliäisiin on mielestäni ihan kiehtova aihe tehdä kappaleita. Olen bändin todistanut livenä muutamaan kertaan ja täytyypä vielä katsella, jaksanko tulevilla festareilla paneutua bändin meininkiin.

Kiuas

Conqueror (levyltä The New Dark Age, 2008)

Olen Kiuaksen/Kiukaan (mistä näitä tietää…) nähnyt ainakin kolmesti, enkä vain ole innostunut heidän “eeppisestä metallistaan”. Ihan menevää, muttei herätä minkäänlaisia tunteita minussa. Hyvänkuuloinen laulaja tosin.

Korpiklaani

Tervaskanto (samannimiseltä levyltä, 2007)

Kuudennen studioalbuminsa Korven kuninkaan tänä vuonna julkaissut Korpiklaani (varoitus epävakaista sivuista, ainakin oman tulikettuni saivat jämähtämään aika ansiokkaasti) on yksi niistä bändeistä (mm. Turisaan lisäksi), jotka olen onnistunut välttämään festareilla ja muissa riennoissa. Tänä vuonna vahinko otettakoon takaisin, sillä en malta kuulla tämän bändin menoa livenä. Veikkaan, että tiedossa on energinen esiintyminen.

KYPCK

1917 (debyyttilevyltä Cherno, 2008)

Suomalaisittain Kurskiksi taipuva venäläistä doom metalia soittava bändi, jossa soittavat mm. tuottajana mainetta niittänyt Hiili Hiilesmaa sekä Sami Lopakka (mm. ex-Sentenced), on ollut tämän metallivuoden mielenkiintoisimpia tapauksia. Bändin omintakeinen tyyli yhdistettynä venäjän kielellä esiintymiseen on mielenkiintoinen yhdistelmä, jonka live-esiintymistä en malta odottaa. Tietenkin doom metalin kanssa sompaillessa on aina vaarana, että live-esiintymiset ikään kuin lössähtävät yksinkertaisesti musiikin “hitauden” vuoksi. Mielenkiinnolla odottaen.

Mokoma

Marras (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)

Lukuisia palkintojakin voittanut, lähes jokaisilla festareilla esiintynyt ja esiintyvä metallisen suomirockin pioneeri Mokoma tuskin esittelyjä kaipaa. Kultalevyn vuonna 2006 julkaistusta Kuoleman laulukunnaat -albumista juuri pokannut bändi on kova tekemään kansaan uppoavia hittikappaleita ja livenäkin toimii vallan mainiosti (olen todistanut heiltä noin kuusi keikkaa). Tasavarma esiintyjä ja monenlaisen musiikin ystäviin vetoava bändi on ikään kuin takuubändi kaikilla festareilla – aina riittää yleisöä ja meininkiä. Olen vähän miettinyt, kokeeko bändi kenties pikkuhiljaa inflaation, sillä niin suurta sen näkyvyys tällä hetkellä tuntuu olevan. Itse myönnän avoimesti, että Mokoma täällä, Mokoma siellä -ilmiö alkaa jo kieltämättä kusta muroihinsa. Mutta ehkä sitä pitää silti takoa, kun rauta on kuumaa, vai mitä sanotte?

sekä

Shade Empire

9in1 (levyltä Zero Nexus, 2008)

Kuopiosta ponnistavan Shade Empiren meininki toimii itseeni kausittain aivan täydellisesti. Bändin menossa on jotain kummaa kieroutta, joka uppoaa itseeni tällaisessa yhteydessä kuin se kuuluisa veitsi lihaan Peran grillijuhlissa. Karismaattinen laulaja vaikuttaa paljon, ja tältä yhtyeeltä sellainen löytyy Juha Harjun muodossa. Tänä vuonna jo kerran bändin livekunnon todistaneena en voi kuin odottaa mahtavaa keikkaa.

Nummen “haluan ehdottomasti nähdä” -bändit: Korpiklaani, KYPCK, Shade Empire, Satyricon, Watain, Heavy Metal Perse, Turisas, Axegressor, Hellbox plays Venom, Maiden Invasion plays Iron Maiden

Nummen “välttelen”-bändit: In Flames, Norther, Teräsbetoni

Nummirockin artistiesittelysivu

Etukäteisspekulaatio on aina ah, niin hauskaa, vaikka itseni ja yleisen festarihengen tuntien juuri mikään ennalta suunnittelemani asia ei loppujen lopuksi mene lainkaan suunnitelmien mukaan.

Jälkeenpäin saattaa tulla ihastelevaa tai kivenkatkuista raporttia festarista, varautukaa siis. Sään on luvattu olevan täynnä sadetta ja ukkosta, eli saattaapa olla, että tulee uitua mudassa koko juhannus!

Minua ei saa viihteen äärestä pois millään. Aivoni ovat täynnä mätää sen jäljiltä. Nämäkin hetket internetin parissa voisin käyttää Nuoren Wertherin kärsimyksiin, John Locken valistusfilosofiaan tai vähintään kalastamiseen, mutta arvatkaa mitä? Ei kiitos. Viihdyn itseäni viihdyttäen, enkä välitä siitä, tekeekö se minusta muiden silmissä lähtemättömän hedonistin ja/tai pinnallisen, tyhmän vätyksen. Aivan sama, sillä – rummutusta – minulla on aina Home Box Officen sarjat.

HBO:n ja minun välinen taival on verrattaen pitkähkö. En muista, lähtikö se liikkeelle Sinkkuelämästä vai Mullan alla -sarjasta, mutta niistä lähtien olen seurannut suurella mielenkiinnolla kyseisen maksullisen jenkkikaapelikanavan liikkeitä ja tuotantoja ja ottanut haltuun sarjoja aema. (ajalta ennen Mullan alla -sarjaa). Tässä esittelen suurimmat suosikkini HBO:n draamasarjoista (ilman kuvia, pahoittelen) niille, jotka ovat säästyneet näiden sarjojen mediahypeltä:

Kylmä rinki (Oz), 1997-2003 (kuusi tuotantokautta)

Kylmä rinki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Nelonen uusi sen kokonaisuudessaan pari vuotta sitten. Sarjan tapahtumat sijoittuvat siis Oswald State Maximun Security Penitentiary -vankilaan (katunimeltään Oz) ja etenkin sen vaarallisten vankien kokeelliselle Emerald City -osastolle, jossa vangeilla on erilaisia velvollisuuksia ja vapauksia enemmän vankilan muihin osastoihin nähden. Sarja paneutuu erirotuisten vankien välisiin konflikteihin ja muutenkin vankien väleihin toistensa sekä vankilan henkilökunnan kanssa. Myös jenkkilän vankiloihin liittyvä byrokratia tulee tutuksi sarjan myötä. Kylmän ringin erikoispiirre on, että kuka tahansa sen päähenkilöistä saattaa kuolla ihan yhtäkkiä missä tahansa vaiheessa sarjaa.

Sarjan äärimmäisen tiuhaan vaihtuva henkilöhahmogalleria, hyvin kerrotut ja uskottavat juonikuviot, mieleenpainuvat tapahtumat (esimerkiksi se, kun Lee Tergesin näyttelemä hahmo Tobias Beecher sai vankilaan lähetyksenä poikansa kämmenen J.K. Simmonsin tähdittämältä Hank Schillingeriltä heidän välistensä riitojen seurauksena) ja jatkuvat tarinat (esimerkiksi Dean Wintersin näyttelemän Ryan O’Reilyn pakkomielteinen rakkaus vankilan sairaalatohtoria, Dr. Nathania kohtaan), sarjan tarkat väkivaltakuvaukset sekä poliittinen epäkorrektius vetivät puoleensa viikko toisensa jälkeen, jakso jaksolta. Kyseiseltä uusintakierrokselta minulta jäi välistä ehkä tasan 60 minuuttia, niin tarkasti sarjaa katsoin, tallensin ja seurasin. Sarjan rehellinen ja reilusti överiksi vedetty, mutta siltikin uskottavan oloinen ote, eivät voineet jättää minua kylmäksi. Voin suositella sarjaa niille, jotka kestävät katsoa silmien viiltämistä ja homoeroottisia kohtauksia, ja haluavat siihen päälle myös oikeasti sisältöä upean ja puhuttelevan juonen muodossa.

Mullan alla (Six Feet Under), 2001-2005 (viisi tuotantokautta)

Fisherin hautaustoimistoperhe ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä, vaikka perheen idyllinen kulissi tuntuukin sarjan alkaessa olevan päällepäin kuosissaan. Vähitellen perheenjäsenistä alkaa paljastua ties millaisia piirteitä (esimerkiksi perheen äidin neuroosit ja esikoispojan kommunikointi kuolleen isänsä kanssa), ja sarjan huumori on koko ajan mustaa, tai vähintään vahvan tummanharmaata.

Aivan täydelliset roolivalinnat näyttelijöiden kohdalla tässä sarjassa, he ovat omiaan ylläpitämään sarjan vinoutunutta tunnelmaa. Toimii, toimii, toimii. Lisäksi jokainen jakso alkaa kuolemalla, sekin toimii. Sarjan käsikirjoittajat ovat saaneet toden teolla käyttää luovuuttaan erilaisten kuolinsyiden keksimisessä, siitä heille kunnia ja kiitos. Eniten puistatti erään jakson alku, jossa nainen perheväkivallan seurauksena kaatui otsa edellä teräkynttelikköön. Huh.

Valitettavasti en ole vielä nähnyt sarjan puoltatoista viimeistä kautta, sillä vhs-aikana nauhoitteluun tuli niin usein ongelmaa, että luovutin suosiolla ja päätin vielä jonain päivänä vahdata nuo kaudet jossain. Puoli kautta olenkin jo saanut tuon päätöksen jälkeen katsottua ystäväni luona, mutta vielä riittää ihasteltavaa (ja itkettävää myös).

Sinkkuelämää (Sex and the City), 1998-2004 (kuusi tuotantokautta)

Tuntuu niin törpöltä esitellä tätä sarjaa, sillä en usko, että kukaan, joka seuraa muotia, televisiota, elokuvia tai ylipäänsä viihteellistä mediaa, on voinut tältä välttyä edes niin halutessaan. Sarja kertoo kuitenkin neljästä kolmi-nelikymppisestä sinkkunaisesta New Yorkissa. Jokainen jakso pursuilee vaatteita, kenkiä, seksiä, pseudofilosofista (uusin suosikkisanani) ihmissuhdepohdintaa sekä ystävyyden ja Manhattanin ylistystä. Sarjasta on paha sanoa enää mitään, mikä kuulostaisi yhtään tuoreelta näkökulmalta, mutta tämä sarja on kuitenkin viihdyttänyt useiden vuosien ajan. Ja viihdyttää yhä jokaisella katsomiskerralla.

Lisäksi voin suositella HBO:lta ainakin näitä: Big Love (lahkoon kuuluvalla perheenisällä ja liikemiehellä on kolme vaimoa), Entourage (wannabe-tähdenalut bilettävät)
…ja häpeillen tunnustaa, että näihin olen vasta paneutumassa (mutta sitäkin suuremmalla innokkuudella): Taistelutoverit (parhaalta sotasarjalta ikinä vaikuttava 10-osainen eepos tekijätiimiltä Hanks/Spielberg), The Sopranos (mafiaperheen seikkailut… ja kuinka sitten kävikään)

YLE ilahdutti aiemmin tänä vuonna ilmoittamalla, että on ostanut kaikki oikeudet HBO:n sarjoihin. Jatkossa on siis mahdollista nähdä näitä laatusarjoja ilman mainoksia, ja toivon totisesti, että YLE ei sijoita sarjoja keskiviikkoyöhön, vaan laittaa ne niille kuuluville ohjelmapaikoille iltakymmeneen. Tästä pääset YLEn HBO-kampanjasivulle. Tänä vuonna odotettavissa vielä Taistelutovereiden lisäksi ainakin Sopranosia sekä muutama uusi sarja. Myös tv-elokuville ja erikoisohjelmille on ilmeisesti varattu muutamia paikkoja. Tap tap!

Kesäisin tykkään toisinaan, erityisesti huolettomina päivinä, kuunnella kappaleita, jotka käsittelevät kivoja juttuja, ovat yleisfiilikseltään huolettomia (vaikka sisältäisivätkin jopa jonkun ajatuksen) sekä liikkuvat usein duuriasteikolla ja joita on ennen kaikkea kiva kuunnella vaikkapa kynsiä lakatessa tai rannalla lojuessa.

En kuuntele radiota oikeastaan lainkaan, joten minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä biisejä radiot tuputtavat kuuntelijoille kesähitteinä, enkä niitä aiokaan tässä pohtia. Luettelemani kappaleet olen kaivanut oman päänsisäisen radioni aikaansaamalta soittolistalta. Tässä osa suosikeistani:

Terassille; ison porukan, jossa kaikki eivät tunne toisiaan, illanviettoon; kaupunkifestareille:

PMMP:n Kesäkaverit (levyltä Leskiäidin tyttäret, 2006)

Festareille:

Saxonin And the Bands Played On (levyltä Denim And Leather, 1981)

Epämääräisiin yöpohdiskeluihin:

Sopor Aeternus -bändin We Have A Dog to Exercise (levyltä La Chambre d’Echo – Where the Dead Birds Sing, 2004)

Sadepäiviin, ja etenkin niihin hetkiin, kun on kastunut kaatosateessa tai juossut koko päivän hoitamassa käytännön asioita, jotka eivät ole hoituneet kaikkien paikkojen ollessa auki kesäaukioloaikojen mukaan, eli kiinni:

Bon Jovin It’s My Life (levyltä Crush, 2000) akustisena versiona

Jälleen öisiin (ihmissuhde?)pohdiskeluihin, mahdollisesti myös festareille hoilotettavaksi (tietenkin leirintäalueella jonkun säestäessä menoa mukanaan raahaamalla epävireisellä Landolalla); humalan johdattamiin “vitsi tää on ihan mun elämästä” -hetkiin:

HIMin Gone With the Sin (levyltä Razorblade Romance, 1999)

Reissuun (muistakaa nopeusrajoitukset):

Manowarin Wheels of Fire (levyltä Kings of Metal, 1988)

Urheiluun:

KISSin vokalisti Paul Stanleyn Live to Win (herran samannimiseltä soolodebyytiltä, 2006)

Lista karkaa taas käsistä, joten lopettelenpa tähän.

Varoitus!
Seuraava teksti pitää sisällään juonipaljastuksia, joten älä lue, jos mielit pysyä tietämättömänä elokuvan juonikuvioista!

Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.

Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan “ihan kiva”. Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.

Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.

Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.

Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? “Hyvä hyvä”. (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)

(kuvan lähteenä MTV3)

En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.

Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat “omalta itseltään” läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä… Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.

Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.

Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa… En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen “näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti” -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.

Voin kertoa, että lähestulkoon elän musiikista. En välttämättä kuuntele sitä ympärivuorokautisesti, sillä tarvitsen myös hiljaisuutta, mutta musiikki merkitsee minulle äärettömän paljon. Musiikki toimii minulle paitsi rauhoittajana ja energian antajana, myös tunnereaktioiden purkamiskeinona. Jos minulla on ollut huono päivä, saatan laittaa tietyn kappaleen soimaan, jotta saan itkettyä mieltä vaivaavat asiat ulos. Jos taas haluan saada piristystä, laitan soimaan toisen kappaleen. Siivoamiseen, novellien kirjoittamiseen ja lenkkeilyyn löytyy myös tietenkin omat musiikkinsa, samoin elämän pohdiskeluun noin yleisestikin. Ihmissuhdeasioista puhumattakaan…

Historiani musiikin parissa ulottuu aina varhaisimpiin ikävuosiin, jolloin nautin lastenlauluista. Aatsipoppaa vaan. Pyysin myös puhumaan opittuani äitiäni olemaan laulamatta, mikä johtui mahdollisesti hänen epäpuhtaista nuoteistaan… (Anteeksi, äiti.) Peruskoulussa olin myös seitsemän vuotta musiikkiin painottuneella luokalla. Ne alakoulun musiikkitunnit varsinkin olivat aivan loistavaa aikaa.

Musiikkimakuni on suhteellisen laaja, mutta painottuu kuitenkin eniten metallipuolelle. Lempibändejäni ovat Mustan Kuun Lapset, Katatonia, Anathema, Swallow the Sun, Bathory, PMMP ja Moonsorrow, jos mietin pitkäaikaisimpia lempiyhtyeitäni, ja uusimpina “mahdollisesti pitkäaikaisina” suosikkeina voisin mainita bändit Primordial, Armour, Spiritual Front ja W.A.S.P. Lisäksi kuuntelen paljon monia muitakin bändejä, mutta niiden luettelemiseen kuluisi ehkä hiukan turhan paljon aikaa…

Olen aina kokenut musiikin voimakkaasti, enkä voisi kuvitella elämääni ilman sitä. Minuun vetoavat erityisesti tietyt kappaleet, eikä minulla ole pakkomiellettä kuunnella levyjä kokonaisuuksina. Kiinnyn hyvin helposti yksittäisiin kappaleisiin, ja saatan kuunnella niitä tunti- ja jopa päiväkaudet putkeen. Sen vuoksi tätä tekstiä on haasteellista kirjoittaa, sillä elämässäni on ollut valtava määrä tärkeitä kappaleita, joista on vaikea seuloa ne eniten vaikuttaneet, mutta yritän silti.

Ensimmäisellä sijalla on itseoikeutetusti Johnny Cashin Hurt levyltä American IV: The Man Comes Around (2002). Kappale on cover Nine Inch Nailsin alkuperäisestä kappaleesta (Trent Reznorin säveltämä ja sanoittama veisu löytyy NIN-levyltä The Downward Spiral, 1994).

Tämä Cashin versio teki minuun lähtemättömän vaikutuksen jo vuosia sitten, ja yhä edelleen se liikuttaa joka kerta sitä kuunnellessani. Alkuperäisversio ei minuun niinkään vetoa (se on liian pihinää makuuni), mutta Cashin persoona ja ääni yhdistettynä akustiseen taustaan sen sijaan vaikuttaa ainakin tähän kuulijaan. Jos kehtaisin, sanoisin, että näin kappale olisi alunperin pitänytkin tehdä…

Cashin olemus tuo kappaleen sanoituksiin uusia vivahteita eikä häntä kuunnellessaan voi kuin vakuuttua siitä, että mies laulaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Myös kappaleen musiikkivideo on liikuttava. (Kyllä, olen aikamoinen itkupilli toisinaan.) Miehen toteava ja rehellinen sävy riisuu kappaleesta kaiken ylimääräisen draamahakuisuuden, ja pelkistettynä tällaiseen muotoon se toimii suurempana elämyksenä kuin useimmat muut kipaleet yhteensä.

Balladilinja jatkuu… W.A.S.P.:in Sleeping (in the Fire) (bändin debyyttilevyltä W.A.S.P., 1984) on järisyttävän hieno kappale, josta vaikutuin myöskin jo vuosia sitten. Kappaleet sanoissa on jotain minuun vahvasti vetoavaa, etenkin kertosäe “the passion and all the pain are one” -toteamuksineen herättää aina suuria tunteita. Mikä Tunne! Mikä Blackie Lawlessin ääni! Mikä kitarasoolo! Oooh! Toimii. Yhä edelleen, aina vaan.

Motörheadin God Was Never On Your Side (levyltä Kiss of Death, 2006) kolahti Cashin biisin tavoin kertalaakista. Tätä onkin tullut sitten viimeisen vuoden aikana kuunneltua “parit” kerrat. Lemmyn ääni on aina Lemmyn ääni, eipä siitäkään muuta voi sanoa, kuin että kokemuksen tuoma varmuus (ja viskin tuoma raspi ) vetoavat minuun valtavan paljon. Ja akustinen tausta tietysti myös. Sanoituksissa on myös voimaa, ja Lemmyn tulkinta tekee niistä entistä vaikuttavammat.

Mustan Kuun Lasten vuonna 2003 julkaistulta Kauniinhauta-levyltä löytyvä “balladi” (tuliko tämä teille yllätyksenä edellisten jälkeen?) Augur on ollut jo vuosikaudet minulle erittäin tärkeä biisi. Tämän kanssa olen räpiköinyt teinivuosieni angstien ja nykyvuosieni fiilistelyhetkien läpi, toimii joka kerta. Etenkin “talvi loputon / ota vastaan” -kohta on erittäin voimakas. Muutenkin Mustan Kuun Lapset on jo pitkään ollut kaikista tärkein yhtye minulle huolimatta siitä, että viime aikoina monet muut bändit ovat ottaneet jalansijaa. Tämän kappaleen lisäksi bändin parhaimmistoa edustavat minulle myös esimerkiksi kappaleet Veritanssi, Talviyön tanssiinkutsu sekä Suruntuoja.

Katatonian Evidence (levyltä Viva Emptiness, 2003) kuuluu ehdottomiin suosikki”hitteihini”. Mikä tarina! Katatonian vinoutunut tunnelma vetoaa itseeni kuin bakteerit lävistyshaavaan, myös laulaja Jonas Renksen äänen pelkistetystä vivahteikkuudesta (yrittäkää ymmärtää) pidän valtavasti. Kappaleet ovat tarttuvia ja sanoitukset ajoittaisesta kliseemäisyydestään huolimatta vallan mainiot. Toimii! Tämä Evidence-kappale soi todella usein baareissa, joissa käyn, ja silloin alkaa kyllä kieltämättä laulattaa. Katatonialta voisin mainita kyllä erikseen vielä kymmenen lempparia, mutta paljastettakoon tässä vaikkapa kappaleet Teargas (sydänsurubiisien ehdotonta aatelia), Don’t Tell a Soul (voiko olla upeampaa kuin “please, don’t tell a sooou-u-u-l” -kohta?) ja Deadhouse (se kertosäe, se kertosäe).

Bändiltä Swallow the Sun olisin halunnut laittaa tähän ennemminkin joko kappaleen Silence of the Womb tai Fragile, mutten löytänyt niitä tuubilasta, joten valkkasin sitten tämän “kolmossijalaisen”, kappaleen nimeltä The Morning Never Came, joka löytyy bändin samannimiseltä debyyttialbumilta (2003). Bändin kappaleiden tunnelma on mielestäni jotain hyvin omintakeista, yhtä aikaa rujoa ja herkkää, vinoa ja suoraa, ja tuollainen yhdistelmä tuntuu toimivan minuun hyvin usein. Pidän siitä, miten bändi käyttää koskettimia hyödykseen musiikissaan. Myös monipuoliset vokalisoinnit iskevät, pidän puhtaiden osuuksien ripottelusta örinöiden/korinoiden/yms. väliin, etenkin, kun se kuulostaa täysin luonnolliselta laskelmoidun sijaan. Tässä kappaleessa iskee etenkin sanoituspuoli, ja rakastan noita kitarakuvioita.

Fragile Dreams (levyltä Alternative 4, 1998) on ehkäpä Anatheman suurin “hitti”, ja koska se oli omalla kohdallanikin ensimmäinen kosketus bändiin, valitsin sen tähän. Mitä tuosta voi sanoa? Loistava kappale, loistavat sanat, loistava tunnelma, loistavaa soitintyöskentelyä, loistavat laulut, loistavaa tulkintaa, loistava kokonaisuus. Ei kai siinä sen kummempia… Olen aina mieltänyt Anatheman ja Katatonian “sisaryhtyeiksi”, vaikkei niillä loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ole. Niputan ne kuitenkin tavallaan samaan luokkaan; molempien meno on paikoin todella surumielistä (tai ei oikeastaan paikoin, vaan koko ajan), mutta Katatonian olen aina mieltänyt “julmemmaksi” ja epätoivoisemmaksi, kun taas Anatheman herkemmäksi ja haikeaksi. Tämä saattaa johtua myös soundimaailmasta, jonka miellän Anatheman kohdalla jotenkin “orgaanisemmaksi”. Muita suosikkibiisejäni tältä bändiltä ovat esimerkiksi One Last Goodbye, Better Off Dead (Bad Religion -laina) sekä Are You There?

Nick Cave and the Bad Seeds vierailevana tähtenään tuolloin hyvinkin nuori Kylie Minogue levytti vuonna 1996 Murder Ballads -levylleen tämän maailman ehkäpä hämmentävimmän rakkauslaulun Where the Wild Roses Grow. Miettikää nyt: Herkkä tulkinta kohtaa sanoituksissaan ruusunpunaiset huulet ja lopulta myös hampaisiin istutetut kukat. Nerokasta, sanoisinko. Muuten tutustumiseni Caveen on jäänyt toistaiseksi melko vähäiseksi, vaikka olenkin hypistellyt herran (+ yhtyeidensä) levyjä kaupoissa ties kuinka monesti. Mutta vielä jonain päivänä…

Bathoryn Hammerheart levyltä Twilight of the Gods (1991) koskettaa ja koskettaa aina vaan. Kappaleen on alunperin säveltänyt englantilainen Gustav Holst (1874-1934). En tiedä alkuperäisestä versiosta sen enempää, mutta Bathoryn kappale sen sijaan on yksi mahtipontisimmista kappaleista, joita olen kuullut. Paitsi että biisi assosioituu päässäni wanhan ajan Ruotsiin ja fiilistelyyn rannikolla, se myös herättää tunteita omaan elämään liittyen. Etenkin rivit “For the ones / who stood me near / and you few who were me dear / I ask of thee to have no doubts and no fears”, niissä on sitä jotain. Muita suosikkejani Bathorylta ovat mm. kappaleet One Road to Asa Bay ja Under the Runes.

Voi ei, nyt minulle tuli kyllä vahvasti sellainen tunne, että tämä kirjoitus on yhtä suurta informaatioähkyä. No, koettakaapa kestää, sillä kjäh kjäh, en aio lyhentää tätä. No, kompromissin tein kyllä siinä, etten jatkanut tuota listaa tämän pidemmälle, vaikka kappaleita löytyisi vielä vähintään yhtä suuri määrä. Tuossa nyt kuitenkin niitä vaikuttavimpia.

Toivotan kaikille elämyksellisiä hetkiä musiikin parissa!