Aika rankka viikko takana.

*

Lipunpolttajien kuvausten alku on viivästynyt (alunperin piti aloittaa ensi viikolla), mikä on aiheuttanut paljon ylimääräistä päänvaivaa, stressiä ja häslinkiä.

Toisaalta aikaa on vapautunut myös muuhun toimintaan. Niinpä olen ollut mielenosoittamassa, näyttelemässä tulevassa Espoo-sketsisarjassa goottia antikvaaria, haudannut yhden aikakauslehden ja pohtinut Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan ilmettä.

*

Maanantaina pidettiin Riimuahjo Oy:n hallituksen kokous, jossa päätettiin lopettaa Roolipelaajan julkaiseminen. Lehti tuotti jatkuvasti tappiota, eikä enää ollut kykyjä sijoittaa siihen omaa rahaa. Se oli meille kaikille henkilökohtaisesti tärkeä projekti, joten sen lopettaminen oli raskas päätös.

Roolipelaajan loppumista on puitu pitkällisesti, eikä aina kovin rakentavasti lehden omilla foorumeilla. Myös foorumit suljetaan tämän kuun lopussa.

Ihmeellistä, että roolipelaajien kaltainen aika omaleimainen porukka jaksaa olla näin hajanainen ja torailla keskenään. Syiksi olen kuullut kaikenlaista koulukiusaamisesta suomalaiseen kansanluonteeseen. Nyt on aika aikuistua ja alkaa yhdessä luoda parempaa roolipeliskeneä ja ainaisen naljailun sijaan tukea uusia toimijoita.

*

Torstaina pidettiin Eduskuntatalolla ensimmäinen oranssi mielenosoitus korruptiota vastaan. Olin mukana järjestämässä ja myös puhujana, mutta taustalla oli useampi iso uusia vaaleja vaativa nettiyhteisö, mukaan lukien itse pyörittämäni Eduskuntavaalit 2010. Myös aikaisemmat demokratian hautajaiset saavat nyt tästä jatkoa.

Kuva: Tommi Tampio

Paikalla oli alle sata oranssiin pukeutuneita mielenosoittajia, mikä ei ole vielä paljon, mutta jos porukan määrä edes tuplaantuu joka viikko, on meitä pian tuhansia ja sitten kymmeniätuhansia. Vanhasen korruptiohallitus ja ostettu eduskunta eivät kaatuneet tänä torstaina eivätkä kaadu ensi torstainakaan, mutta jonain torstaina ne kaatuvat, kunhan jaksamme olla aktiivisia.

Nyt meitä vilkuili portaiden nurkista moni kansanedustaja ja KMS-rahoilla itsensä ryvettänyt Ilkka Kanerva kipitti mielenosoituksen edustalta piiloon kansanedustajabussiin. Ike on paitsi kansanedustaja, myös Varsinais-Suomen maakuntahallituksen puheenjohtaja, mistä käsin on tehnyt KMS-myönteistä politiikkaa. Vaadin häntä mikrofonin ääreen vastaamaan kansalaisten syytöksiin, mutta ei tullut.

Islannissa oli pitkälti sama tilanne ja siellä mielenosoittajien ja muiden oranssiin pukeutuneiden määrä kasvoi hiljalleen, kunnes hallitus lopulta kaatui. Meillä on puolellamme Suomen varsin puolueeton ja aktiivinen media, Islannissa kun valtalehdet yrittivät lähinnä piilotella valtaapitävien toilailuja. Jopa niin paljon, että entinen pääministeri ja keskuspankin pääjohtaja Davíð Oddsson palkattiin vähän potkujensa jälkeen valtalehti Morgunblaðiðin päätoimittajaksi.

Suomessa media ja kansa ovat selvästi samalla puolella, joten lähtökohdat ovat Islantiakin paremmat!

Seuraava tapahtuma on ensi viikon torstaina 15.10. klo 17 eduskuntatalolla. Pääset paikalle tai et, muista pukeutua oranssiin joka torstai. Tapahtuma löytyy myös Facebookista.

*

Aalto-yliopiston ylioppilaskunta AYY kaipaa logoa ja graafista tunnusta. On debatoitu, pitäisikö sen olla modernistinen vai heraldinen, esittää aaltoja vai jotain symbolisempaa, ja sen sellaista.

Itse pidän klassillisesta kuvastosta ja se sopii mielestäni hyvin ajatukseen sivistysyliopistosta, ja lisäksi tarjoaa hyvää vastapainoa Aalto-yliopiston konsulttimaiselle logolle. (Samalla tavalla kuin ylioppilaskunta toivottavasti tarjoaa jotain pysyvämpiä arvoja ja sisältöjä yliopiston hallituksen teknokraattiselle linjalle.)

Antiikin jumaltarustossa on vain yksi jumala, jonka toimenkuvassa yhdistyvät kaikki moninaiset oppialamme: roomalainen neitsytjumalatar Minerva. Minerva oli viisauden, kaupankäynnin, taiteiden, kudonnan, kädentaitojen, sotureiden, lääketieteen, taikuuden ja musiikin jumalatar. Siinä tuli kieltämättä about kaikki Suomen korkeakoulut, mutta missään muussa jumalassa eivät yhdisty insinööritaidot, kaupankäynti ja taiteet.

Minerva myös auttoi Prometheusta varastamaan tulen (=kulttuurin) Olympos-vuoren jumalilta ja tuomaan sen ihmisille. Minervan lähin vastine kreikkalaisessa jumaltarustossa on Pallas Athene. Hän ei ole käytössä muilla suomalaisilla yliopistoilla.

Ehdotin AYY:n edustajistolle, että valitsemme suojelijattareksemme Minervan ja hänet esitetään jollain modernilla tavalla visuaalisessa ilmeessämme.

Terveisiä Sodankylästä. Eilisellä Suomen halki ulottuneella automatkalla pysähdyimme Varkaudessa, jossa Vekara-Varkaus-viikon yhtenä kohokohtana jaettiin Lasten LukuVarkaus -palkinto. Ja kyllä kannatti: ehdolla ollut fantasiaromaanini Kadonneet kyyneleet julistettiin voittajaksi!

Voittajan valitsi kuusihenkinen 10-12-vuotias lapsiraati, joka luki seitsemän lasten- ja nuortenkirjaa, ja valitsi niistä suosikkinsa. Monet aikuiset ovat sanoneet Kadonneita kyyneliä liian vaikeaksi tai synkäksi varhaisnuorisolle, mutta niinpä vain lapset tietävät paremmin, mitä haluavat lukea.

Aikuisillehan kirjoitetaan dekkari- ja trillerisarjojen lisäksi myös niin sanottua laatukirjallisuutta, mutta monella on se käsitys, että lapsille riittää bulkkitavara. Kadonneet kyyneleet on tarkoitettu nimenomaan laatukirjallisuudeksi nuorille, joten on mielettömän upeaa, että se sellaiseksi myös todetaan. Tämä on ainoa lukijoiden itsensä myöntämä palkinto lasten- ja nuortenkirjalle.

Tapahtuma oli liikuttava: 8-vuotias lauloi pianon säestyksellä, sitten kulttuuritoimen ja sponsoroivan StoraEnson edustajan puheet, ja lopulta lapsiraati nostettiin lavalle kertomaan ehdokkaat ja paljastamaan voittaja. Sen jälkeen sain hedelmäkorin ja kunniakirjan, ja sanoin itsekin muutaman sanan.

Voittorahat tulevat kyllä tarpeeseen, kun yritän viettää samaan aikaan sekä taiteilijan, opiskelijan että yrittäjän elämää, jotka harvoin ovat kovin tuottoisia…

Saatoin unohtaa mainita joitain tärkeitä yksityiskohtia perjantai-illalta, kuten outo improvisoitu fantasiaseikkailu näyttelijä Daniel Krauklisin kanssa. Tapasin myös miehen, jolla oli pitkät kynnet ja pitkä, vaalea tukka, jota norjalaiset kutsuivat nimellä ”nuori Mike Pohjola”. Mukava kaveri, joten ei siis ihan kaltaiseni.

Olin ilmoittautunut moniin ohjelmiin lauantaiaamupäivällä, mutta nukuin useimpien läpi. Ehdin osallistumaan Jiituomas Harviaisen luennon jälkeiseen keskusteluun. Luennon aiheena oli ollut rituaalien ja larppien yhtäläiset ja erilaiset piirteet. Harmi, että missasin, mutta artikkeleita on ilmeisesti jo tulossa.

Herätin Martinin, raahasin hänet lounaalle ja sitten aloimme rakentaa esiintymispuitteitamme. En ole usein krapulassa, mutta tuntemattomista syistä tämä kirous oli tänä päivänä päälleni langennut. Päänsärkyä, pahoinvointia, sekavuutta, ja muuta mukavaa.

Knutepunktin käytännön järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin, mutta huomasin paljon ongelmia tekniikan kanssa. Äänipiuhoja puuttui, jatkojohtoja ei löytynyt, videoprojektorit myöhässä. Roudarit tekivät, minkä pystyivät, mutta tuli vaikutelma, että kamaa ei vaan ollut tarpeeksi. Myöhemmin illalla päädyin lainaamaan läppäriäni Erlendin ja Katri Lassilan elokuville, koska niitä ei jostain syystä voinut näyttää muilla laitteilla.

Kun kaikki oli valmista, pidimme puolentoista tunnin esitelmän, aloittaen Sanningen om Marikasta, ja jatkaen siitä eteenpäin. Loimme eräänlaisen tarinankaaren sen ympärille, että viime vuoden Solmukohdassa olimme juuri valmistautumassa lähtöömme Cannesiin ja kansainväliseen Emmy-gaalaan.

Kun kerroimme tarinamme meistä gaalassa, laittamassa kynsilakkaa ja näyttämässä keskaria passiiviselle medialle, ja voittamassa sen patsaan… ihmiset taputtivat. Se oli mukava, lämmin hetki. Me molemmat olemme niin monta vuotta olleet ne ärsyttävät jätkät mustassa, jotka esittävät hävyttömiä vaatimuksia ja joita syytetään harrastuksen tuhoamisesta viemällä sitä milloin mihinkin väärään suuntaan, joten tämä yhteisöllisyyden tunne oli mahtavaa. Ei katkeruutta, ei kateutta, vain iloa. (Ja perustellusti, sillä mielestämme tämä on juurikin pohjoismaista roolipelaamista yhdistettynä perinteiseen televisioon.)

Sitten puhuimme pitkällisesti Dollplaysta ja hyvin, hyvin, hyvin lyhyesti kahdesta tulevasta projektista: The Artists ja TEVA. Yhteenvetona: ”Emme voi oikeastaan sanoa mitään näistä.” ”Ehkä voisimme sanoa, missä maassa se alkaa?” ”No, se saattaa alkaa jossain yksittäisessä maassa, tai ehkä ei.”

Illan viimeinen ohjelma, Erlendin elokuvaa lukuunottamatta, oli keskusteluohjelmaa emuloiva jeepform-peli. Idea oli jonkinlainen elämänkerta-tv-ohjelma, jossa yleisö improvisoi/roolipelaa henkilön elämän keskeisiä hetkiä. Tällaiset kokeilut ovat tärkeitä, mutta tällä kertaa se ei toiminut. Jutusta tuli ylipitkää improvisaatioteatteria ilman yhdistävää juonta tai pointtia.

Ohjelman jälkeen tarjolla oli paljon hengailua ja kummallisia juhlia. Tsekeillä oli mökissään juhla, jossa tarjoiltiin pahaa alkoholia, mutta kostin tuomalla turkinpippureita tuliaisena. Ihmiset esittivät lauluja kotimaistaan, mikä oli mielestäni yllättävän kansallismielistä Knutepunktien kansainväliseen henkeen, joten sanoin tulevani klingonien kotiplaneetalta. Minua tietenkin pyydettiin laulamaan klingonioopperaa, mutta päätin sen sijaan esittää monologin prinssi Khamletin tragediasta. (Jaakko hyväksyi, todeten, että se on paljon parempi alkuperäisellä klingonilla esitettynä.)

Jukka ja Hakkis vetivät yhden sijaan kaksi juomistyöpajaa tänä vuonna. Ensimmäinen oli salainen, joten en voi kirjoittaa siitä mitään. Toinen oli lyhyt ”porttivartti”, jossa seuraamme liittyi hyvin humalainen ja hyvin nuori färsaarelainen ensikertalainen, jonka nimesin Junioriksi. Hän ei tiennyt, kuka kukaan oli, joka oli mielestämme hupaisaa. Jos olisimme olleet vähemmän ylimielisiä ja humalaisia, olisimme ehkä esittäytyneet, mutta sellainen ei ole Knutepunktin lauantai-ilta.

Onnistuin heräämään aamukahdeksaksi Johannan Physical Rituals –työpajaan. Se tuntui enemmänkin teatterityöpajalta, johon oli yhdistetty konseptuaalisia eläytymisharjotteita, mikä sinänsä oli mahtavaa, mutta kaukana Knutepunkt-rituaaleista.

Aamiaisen jälkeen menin kuuntelemaan luentoa tsekkiläisestä larppaamisesta. Kaikki kuulijat taisivat mennä sisään ylimielisellä asenteella ja lähteä harvinaisen nöyrinä. Tsekeillä on dokumentoituja larppeja jo ajalta ennen toista maailmansotaa. Ja jotain sinnepäin jo ennen ensimmäistä! Mieletöntä.

Ennen lounasta vedin pienet päikkärit kerätäkseni voimani iltapäivää varten. En odottanut ruokailuilta paljoa, mutta ateriat osoittautuivat mahtaviksi norjalaisiksi tapas-buffeteiksi täynnä enemmän vaihtoehtoja kuin lautaselle mahtui. Lihansyöjillä tietysti vieläkin enemmän!

Sitten koitti oman rituaalityöpajani vuoro. Se, että edes halusin järjestää rituaalityöpajan riittänee todisteeksi, että olen muuttunut täysin norjalaiseksi.

En tiedä, mihin muuhun laavua käytettiin, mutta tähän se oli omiaan. Keskellä loimusi tuli, jonka ympärille kokoonnuimme. Ensin uhrasimme hiukan viiniä Dionysos-jumalalle joko juomalla sitä tai kaatamalla sitä tuleen, ja minä piirsin rituaaliveitsellä maagisen ympyrän osallistujien ympärille.

Kokeilimme kolmea tai neljää erityyppistä kuoroa, aloittaen klassisella dionyysisellä dityrambille, jossa on vain kuoro ja sen johtaja tai pappi. Sitten lisäsimme yhden näyttelijän, sitten toisen, siirtyen koko ajan lähemmäs kreikkalaista tragediaa, jossa kuoro on vain yksi näyttämöllä oleva asia. Aristoteles ja Nietzsche sanoivat, että kuoro on ihanteellinen yleisö, ja halusin kokeilla, mitä se tarkoittaa. Luulen, että tajuan nyt, mutta vedän kyllä jotain vastaavaa Ropeconissakin.

Naamioita ja musiikkia ja yksinpuheluita ja messuamista. Omasta mielestäni se oli aika siistiä, joskin kyseessä oli vielä selvästi oppimiskokemus. Monet odottivat feikkirituaalia enemmänkin kuin rituaaleja käsittelevää työpajaa, ja he pettyivät, kun saivat liikaa teoriaa ja liian vähän rumpuja.

Rituaalin jälkeen oli gaalan vuoro. Bileissä jokaisen piti pukeutua lempiväriinsä, joten itse sonnustauduin Amsterdamista vuodenvaihteessa hankkimaani goottipukuun. Hakkis ja Jukka olivat päätyneet pinkkeihin stetsoneihin ja kaapuihin, ja muuttuivat rakkauden velhoiksi.

Bileissä oli pari erinomaista burleskiesitystä, mahtavia ihmisiä, paljon erilaisia juomia, väkeä liikkumassa pienistä piireistä isoihin ryhmiin ja taas yksityisiin keskusteluihin ja paljon tanssia. Tämä oli minulle se pakollinen yö, jolloin valvotaan aivan liian myöhään, ja täysin sen arvoinen.

LISÄYS: Koko ohjelma on nyt netissä, goottipätkä lopussa.

"Ai haluaisitte jonkinlaisen ylimielisen ilmeen? Hyvä kuvaaja, minun arvoiseni gootit en poseeraa!"

Huomisessa MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa (ke klo 20:00) mielettömän tärkeää tietoa gooteista, muistakaa katsoa! Vilkaiskaa esipätkä!

Asiasta on netissä myös ennakkouutinen. Mitähän mä olen oikein innostunut väsyneenä puhumaan…

“Kirjailija Mike Pohjola on viktoriaaninen gootti, joka ihailee 1800-luvun romantiikkaa: vampyyritarinoita ja tuberkuloosiin kuolevia runoilijoita. [...] Pohjolan mukaan alhaisemmat gootit arvostavat vain näyttävyyttä.”

Suomen kovin dark ambient/industrial/noise -bändi Älymystö on julkaissut uuden webbisaittinsa. Samalla he ovat julkaisseet erinomaisen esikois-LP:nsä Atomgranin myös torrenttina. Sivuilta löytyy myös paljon ladattavia MP3-tiedostoja. Infoa muista uudistuksista löytyy täältä.

Menkää ihmeessä tutustumaan – City-lehtikin valitsi juuri bändin Kaupungin parhaaksi meteliksi

Tässä vielä Älymystön ensimmäinen musiikkivideo, kuvattu pari vuotta sitten keikalla Siperiassa:

Liberon uusi numero löytyy myös netistä. Siellä on musta sivun juttu:

Väli-Suomen sanomalehtien yhteisessä liitteessä Sunnuntaisuomalaisessa on tänään sivun mittainen henkilöjuttu Pelien messias.

Parin viikon takainen Oho-lehti kertoo, että mä olen viimeinkin osa seurapiirejä! Vieläpä samaa seurapiiriä, johon kuuluvat sellaiset luminäärit kuin Tabermannin pariskunta ja joku tv-kokki!

Hesarissa on kirjan tiimoilta henkilöjuttu ja kritiikki. Juttu on myös hs.fi:ssä lyhennettynä, mutta hauskemmalla otsikolla ja eri kuvalla.

Eilisen Hesarin Google-artikkelissa oli multa pari kommenttia, joissa kerroin tsekkaavani paljon viittauksia hakukoneella. Jostain syystä toimittaja oli päättänyt, että olen 30-vuotias. (Esimerkiksi Googlella olisi selvinnyt, että olen 29.)

Samana päivänä sain käsiini myös City-lehden, jossa sama “tieto” toistuu! Tietävätkö nämä toimittajat jotain, mitä itse en tiedä? Enkö olekaan vaaka? Itse asiassa City-lehden tietojen perusteella en ole edes neitsyt (syyskuu), vaan jotain muuta! Nimittäin sieltä paljastuu, että kirjoitin ylioppilaaksi 20-vuotiaana. Olen siis syntynyt jo keväällä 1978! Vai… Kenties 1977? (Vuonna, jona Elvis ja Chaplin kuolivat?) Mikä on enää totta?

Lisäksi City-lehti skuuppaa kuvatekstissään, että olen Turun kaupunginvaltuutettu! Aika hyvin, kun itse jutussa kuitenkin todetaan, että asun Helsingissä. (No, ei se mitään: myös haastattelijan nimi oli väärin.) Sinänsä itse juttu on kuitenkin aika hauska:

Keskiviikkoinen Maria!-talkshow löytyy myös netistä täältä. Valitettavasti Ronin ja mun kuuma suudelma leikkautui pois, mutta huomatkaa mun ilmeilyt opetusministerin puhuessa!

Ohjelmalla on myös keskustelupalsta netissä, joka tasonsa puolesta on, no, keskustelupalsta netissä.

“Onko pakko pilailla Jeesuksella?!? Etkö pysty parempaan?”

“Mike ja Sari eivät sopineet ollenkaan ohjelmaan. Etenkin ensimmäisen haastattelu oli aika surullista katsottavaa. Jopa ne muutamat hauskahkot jutut olivat liian rohkeita studioyleisölle, koska eihän uskonnolle saa nauraa.”

“Eilisen kirjailijamies oli jo jollain lailla kiinnostava.”

Ropecon on onnellisesti takanapäin! Onneksi vain kerran vuodessa

Gaalan juontaja, kuva Darkismus

Olin kuuntelemassa lyhyesti Greg Stolzen esitelmää hänen “lunnasmallilla” (ransom model) julkaistuisemistaan peleistä ja kirjoista. Idea on, että teoksesta laitetaan näytekappaleita julkisiksi ja sitten ihmiset lahjoittavat rahaa. Kun tietty määrä rahaa on kasassa, teos julkaistaan ilmaisena pdf:nä kaikkien luettavaksi. Rahaa Stolze sanoi pyytävänsä noin kymmenen senttiä sanalta, mikä on monta kertaa enemmän kuin freelance-kirjoittaja saisi, mutta toisaalta hän joutuu pyörittämään myös julkaisua, tiedotusta, webbikauppaa yms.

Erittäin rohkaisevaa oli Stolzen kertomus siitä, kun hän esittelee teoksiaan ja mallia jollain nettifoorumilla ja pyytää ihmisiltä lahjoituksia. Kuten itsekin hyvin tiedän, tällainen avautuminen johtaa siihen, että ihmiset vastaavat: “Typerä idea! Ei voi toimia! Miksi kukaan maksaisi tosta? Ei kiinnosta!” Iloista kyllä, Stolzen mukaan aina, kun joku lähettää tällaisen viestin, kolme muuta tyyppiä menee välittömästi lahjoittamaan rahaa todistaakseen änkyrän vääräksi.

Aloin luennon aikana miettiä, pitäisikö julkaista myrskyn aika uudelleen jossain muodossa. Alunperinhän se on suunniteltu hyvin modulaariseksi ja sittemmin webissä julkaistut lisäosat vielä tukevat tätä ajatusta, joten keisarikirjan, kapinakirjan, Gethar-kirjan, magiakirjan yms. tekeminen ei olisi vaikeaa. Samalla voisi kirjoittaa paremmat säännöt.

*

Perjantai oli ainoa vapaapäiväni ja silloin ehdin hengata hetken myös Keltsu-baarissa. Tapasin siellä Sopen, joka lahjoitti Piippuhyllyn manifestin Ropecon-spesiaalin! Mahtavaa!

Lauantai ja sunnuntai menivätkin hillittömän esiintymisputken tiimellyksessä. Yleensä olen nukkunut con-öinä hyvin, mutta nyt sekään ei onnistunut ja olin aika poikki sunnuntai-iltapäivällä, kun conin yhdeksäs esiintymistunti alkoi Joc Koljosen kanssa pitämässämme Kuinka kirjoitamme -esitelmässä.

Sunnuntaina pidin neljän ohjelmatunnin lisäksi myös nimmarisession Fantsun tiskillä. Muutama tuttu ja tuntematon tuli ostamaan kirjan ja pyytämään siihen signeerauksen. Lisäksi joku tyyppi pyysi nimmarin käsiohjelmaan ja toinen osti kirjan ja juoksi pois ennen kuin ehdin kirjoittaa siihen mitään. Mikäs siinä

*

Juonsin lauantai-iltana Ropeconin gaalan, mikä vaatikin eniten energia(juoma)a ja itsensä likoon laittamista. Onneksi yleisö on niin helppoa, että jopa sanaleikeille naurettiin!

Olen ehkä puolueellinen, mutta tuntui siltä, että pukunäytös oli tänä vuonna jotenkin erityisen hyvä. Mahtavat puvut, mahtavat esitykset ja vieläpä lopussa kolme conin teeman pohjalta tehtyä pukua, suunnittelijana Anna Nummi ja toteuttajana Hanna Kemppi. Pukunäytöksen larpeista erityisen coolina jäi mieleen omaperäinen fantasialarppi Kasvottomat.

Gaalan lopuksi esitettiin bardileiriläisten tekemä mielettömän upea musikaali Lähden Puolaan! Harrastajateatterin isoin ongelma on epätasaiset roolisuoritukset eli joskus näyttelijät ja esitykset on hyviä, joskus huonoja. Nyt tätä ongelmaa ei näkynyt, sillä hyvistä esiintyjistä oli piiskattu esiin loistavat roolisuoritukset. Loistavaa! Olisivatpa oikeat larpit yhtä tunnelmallisia kuin musikaalin esittämä tulkinta fantsupelistä

*

Elämäntyöpalkinto Kultainen lohikäärme myönnettiin tänä vuonna Niko Mikkaselle, joka järjesti ensimmäisen Ropeconin, mikä johti tähän yli neljäntuhannen kävijän jokavuotiseen festivaaliin. Palkintojen jaon yhteydessä koko päättäjäisyleisö huusi yhteen ääneen: “Kiitos, isi!”

Laskujeni mukaan välttämättömistä vanhoista parroista on ilman pystiä enää se kaikkein kyseenalaisin, mutta yksi tärkeimmistä: Jari Pauna! Pauna käänsi ja toi maahan Dungeons&Dragonsin sekä monta muuta peliä, julkaisi Sininen lohikäärme -lehteä ja piti GameWorld-pelikauppaa. Mies tunnettiin vähän likaisena pelaajana (ja kummallisena kääntäjänä) roolipeli- ja kustannusalalla, mutta hänen vaikutuksensa on kiistaton. Pauna on jättänyt roolipelialan ja kustantaa nykyään manga- ja sudokulehtiä.

Nyt olen aika poikki, mutta kivaa oli ja kyllä kannatti!

Kansan Uutisten viikkolehdessä viime perjantaina oli aukeaman juttu lempiaiheestani ja hänen tuoreesta romaanistaan:

Tämän päivän Turun Sanomat julkaisi musta henkilöjutun ja – mikä tärkeintä – arvostelun kirjasta. Tämä on Kadonneiden kyynelten ensimmäinen lehtiarvostelu, toivottavasti esimakua monista tulevista ja yhtä positiivisista…

Mike Pohjolan esikoisromaanissa Kadonneet kyyneleet pohdiskellaan todellisuuden käsitettä. Maailma on totta, sitä ei käy kiistäminen, mutta mikä on maailma? Kuka saa lopulta päättää, mikä on totta?
[...]
Roolipeleihin tottuneena Mike Pohjola on liittänyt teoksensa loppuun hienot ja tutustumisen arvoiset word- ja soundtrackit.

Viimeinkin Gummerus antaa julkaista tämän, eli fantasiaromaanini kansikuvan. Klikkaa isommaksi:

Samalla sivulla on myös kirjan takakansiteksti sekä esittely allekirjoittaneesta. Mukana jälleen myös goottiherutusta:

Oma versioni takakansitekstistä olisi kutakuinkin “Elsa Beskow goes punk”, mutta voi olla, että sitten kukaan ei ostaisi kirjaa

Koska multa ilmestyy syksyllä kaksi kirjaa, haluaa Gummerus myös kirjailijakuvia. Niinpä vietin tiistain Qumman kuvattavana mm. hautausmaalla. Kuvat onnistuivat loistavasti, mutta ne eivät ole vielä julkisia.

Virallisten kuvien ohella saatiin myös tällainen mielestäni melko osuva tulkinta sieluni syvimmistä syövereistä:

Olin eilen Helsinki Burlesque Festivalin pääklubilla Ravintola Kaisaniemessä. Loistava meininki, kuin sekoitus Moulin Rougea, 20-luvun Berliiniä ja goottiklubia!

Kabaree-esitykset olivat loistavia, esiintyjät ilmeisesti puoli- tai täysammattilaisia Suomesta, Ruotsista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Jenkeistä ja Kanadasta. Cancania, musikaalia, eksotiikkaa, taiteellista stripteasea, bändejä, tanssia…

Ehkä vielä parempaa oli se, että myös yleisö oli todella panostanut ulkoasuunsa. Korsetteja, villejä meikkejä, tukkalaitteita, hattuja, höyheniä, viuhkoja, röyhelöitä, sukkanauhoja, saappaita, pikkuhousuja… Itselläni oli tupeeraus, pitsiröyhelöinen paita, punainen samettitakki, liituraitahousut, tähtivyö, viuhka, ruusu rintapielessä ja naamassa puolet talon meikeistä.

Tuttuja löytyi ainakin gootti-, larppi-, scifi- ja kulttuuripiireistä. Lisänä paikalla oli runsaasti fiftarijengiä, transvestiittejä, poliitikkoja, näyttelijöitä, sirkuslaisia, pukusuunnittelijoita, sekä hius- ja maskeerausalan jengiä. Olin hiukan pelännyt, että eihän kyseessä ole mikään vanhojen viiksimiesten tirkistelytapahtuma, mutta pöytäseurueestani ja varmaan muustakin yleisöstä vähintään 80% oli nuoria naisia.

Hienoisen nostalgisen vireen juttuun toi se, että samassa paikassa pidettiin vuosia sitten pari kertaa vuoden parhaita larppeja palkinnut Linda-gaala. Siellä larppaajat olivat korseteissaan, iltapuvuissaan ja meikeissään, ja useampaankin sieltä tuttuun hahmoon törmäsin taas eilen. Ammattitaito ja tyylitaju onneksi on niiltä ajoilta kasvanut.

Lukijoiden toiveesta julkaisemme myös kuvan bändistämme. Kameran takana riehui roolipelitaiteilija ja -tutkija J. Tuomas Harviainen. Emmekä tahallamme poseeranneet, vaan ihan oikeasti ihailimme Reininlaakson maisemia!

Bändin nimi on kuulemma joko Mikewish tai Michael Pohjola Experience. Se ei kylläkään selvinnyt, minkä nimisen levyn kansi tossa on kyseessä…

Terveisiä Saksasta!

Vierailin ystävieni kanssa täkäläisessä Mittelpunkt-larppitapahtumassa Oberweselissä. Kyseessä oli vähän pohjoismaiden Knudepunkteja jäljittelevä tapahtuma, joskin ulkomaalaisia ei ollut kuin parikymmentä (Suomesta, Israelista, Italiasta, Ruotsista ja ehkä Tanskasta).

Suomalaiset keräsivät tapansa mukaan coolius-pisteitä mustilla vaatteillaan ja värjätyillä hiuksillaan. Minulta tultiin Frankfurtissa kysymään, olemmeko bändi. Tämä taisi olla jo kolmas tai neljäs maa, missä seurueeni herättää vastaavan reaktion. Hyvä.

Pidin tapahtumassa esitelmän “Art of Roleplaying”, jossa kerroin itse järjestämistäni larpeista ja kirjoittamistani pöytäpeleistä, sekä erityisesti niissä käyttämistäni metodeista ja tekniikoista. Saksassa pelataan lähinnä erilaisia jättimäisiä fantasiataistelupelejä, joten koen tällaisen lähetystyön hyvin tärkeäksi. Monet tietysti pitivät ajatuksiani täysin käsittämättöminä, mutta jotkut innostuivat ja ilmoittivat heti seuraavassa pelissä kokeilevansa joitain esittelemiäni kikkoja. Jee!

Mittelpunkt pidettiin hostellissa linnan vieressä. Linnassa oli mahtavaa piipahtaa puoliltapäivin katselemassa Reininlaaksoa ja fiilistelemällä saksalaisten mahtavia larppipaikkoja. Meillä on kirjoituspuoli kunnossa, heillä puitteet.

Seuraavaksi vuorossa Solmukohta huhtikuun alussa. Pidän varmaankin saman esitelmän siellä uudestaan.

Sain fantasiaromaanini toisen käsisversion lähetettyä kustantajalle keskiviikkoyönä ja päätin palkita itseni viettämällä loppuviikon goottiklubeilla. Torstaina Anvil ja perjantaista sunnuntaihin Lumous-festivaali Tampereella.

Perjantaiksi oli tietty kasautunut kaikkia kirjoitusrupeaman aikana jääneitä rästitöitä. Hoidin Ropeconin flaierit painosta alan liikkeisiin ja kävin antamassa haastattelun Kansan Uutisiin. Valokuvaaja oli vain hyvillään, kun olin vielä eilisissä meikeissä ja kynsilakoissa, mutta tiedä sitten miten Kusarin keskivertolukijat suhtautuvat…