Viime viikolla suivaannuin ratikassa, kun kukaan ei nostanut kaatunutta miestä ylös. Lähetin Hesariin kiukkuisen mielipidekirjoituksen ja se julkaistiin sunnuntaina. Nyt mietin että olisi pitänyt muistaa mainita kaikki ihanat avuliaat suomalaisetkin, ja se että asioita voi muuttaa ihan heti.

Harmittaa myös se että tämä meni päällekkäin Sofi Oksasen Tanskan televisiossa antamien lausuntojen ja niistä nousseen kohun kanssa: tarkoitus ei ollut vääntää veistä haavassa.

Anyway, kirjoitus tässä:

Suomalaiset ovat epäinhimillisiä toljottajia

Mies kaatui raitiovaunussa keskellä käytävää oven eteen, eikä päässyt itse ylös. Kukaan ei mennyt auttamaan.
Kun itse menin, kesti aikaa saada apua. Sitä riensi antamaan matkalaukkujen kanssa matkuvastava mies vaunun toisesta päästä – varmaankin turisti.

Perushelsinkiläiset vain toljottivat passiivisina. Vaikka kaatunut oli ilmiselvä juoppu, oli epäinhimillistä jättää hänet makaamaan maahan.

Aiemmin syksyllä hyppäsin Espoossa bussiin, eikä kuljettaja pystynyt ottamaan kahdenkympin seteliäni vastaan. Bussi seisoi pysäkillä kuljettajan suosstumatta jatkamaan matkaa, ennen kuin olin ostanut lipun.

Penkit täyttyivät taas toljottajista. Kysyin heiltä, voisiko joku rikko kaksikymppisen pienemmäksi. Kukaan ei reagoinut.

Paitsi afrikkalaistaustainen mies, joka kaivoi kukkarostaan koko bussimaksun minulle. Kun kiittelin ylitsevuotavasti, hän vain nauroi. Hänelle teko oli itsestään sel ä.

Muut bussin matkustajat istuivat halvaantuneina ja ilmeisen välinpitämättöminä siitä, pääsenkö kotiin vai en.

Yhtä kylmästi meillä suhtaudutaan lapsiin.

Jopa New Yorkin kaltaisessa suurkaupungissa Manhattanilla vastaantulijat hymyilevät lapsille. Metrossa joku ryhtyy aina kujeilemaan lapsen kanssa. Suomessa lapsi kohtaa vain toljottajia.

Teininä odotin viimeistä bussia Rautatieasemalla, kun kaksi asemalla hengaillutta tyttöä alkoi kiusata minua- He läpsivät poskille ja veivät ahani.

Bussipysäkillä oli pitkä jono aikuisia, jotka eivät tehneet mitään estääkseni minua saamasta turpiini. Kun bussi tuli pysäkille, he menivät yksi kerrallaan sisään.

Tytöt kiskoivat minua vaatteista ja hiuksista, kun ryömin ja rimpuilin itseni bussiin. Kukaan ei auttanut.

Kun Suomessa rohkenee pyytää ihan vain arkista apua tuntemattomilta kanssaihmisiltä, he ovat hiljaa. Kysyjä saa tuntea itsensä hulluksi.

Jokaisen on pärjättävä kaikissa tilanteissa itse, eikä kukaan auta pienessä tai suuressa hädässä. Tällainen passiivisuus ei ole vain neutraalia. Se on kammottavaa avun kieltämistä sitä tarvitsevalta.

Suomalaiset: herätkää unestanne. Olkaa ihmisiä.

Hyysäri julkaisi tänään maahanmuuttoministeri Astrid Thorsia koskevan uutisen. Uutisen mukaan kyseisen poliitikon vieraskirja on jouduttu hiljattain sulkemaan törkyviestien vuoksi.  Luotettava (?) valtakunnallinen ykkösmediamme uutisoi alunperin näin 22.11.2009 kello  1:27:

Törkyviestit sulkivat ministerin nettivieraskirjan

Jukka Perttu
Helsingin Sanomat

Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors (r) on joutunut sulkemaan internetsivujensa yhteydessä pitämänsä vieraskirjan törkyviestien vuoksi.

Syyksi kirjan sulkemiseen ilmoitetaan lyhyesti “Vieraskirja suljettu toistaiseksi asiattomien viestien vuoksi”.

Thors ei kerro törkyviestien laatua.

Viime aikoina netissä on käyty keskustelua muun muassa Ahvenanmaan mahdollisesta irrottautumisesta Suomesta sekä siitä, pitäisikö Kokkolan alue kytkeä hallinnollisesti Vaasan vai Oulun suuntaan.

Kokkolan ruotsinkieliset toivovat yhteyttä Vaasan alueeseen, jolla on paljon elinvoimaisempi ruotsinkielinen kulttuuri kuin Oulun suunnassa.

Keskustelua on käyty ajoittain kovasanaisesti.

Se mikä on mielenkiintoista, on vanha totuus siitä, että kepu Hyysäri pettää aina. Tässä hieman myöhäisempi versio samasta uutisesta,  Päivitetty: 22.11.2009 15:32:

Törkyviestit pitävät ministerin vieraskirjan kiinni

22.11.2009 1:27 | Päivitetty: 22.11.2009 15:32

Jukka Perttu
Helsingin Sanomat

Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin (r) internetsivujensa yhteydessä pitämä vieraskirja pysyy kiinni. “Sitä ei ole mahdollista valvoa, ja siksi tuntuu mahdottomalta avata sitä uudestaan”, Thors sanoo.

Vieraskirja suljettiin jo pari vuotta sitten nimenomaan maahanmuuttokeskusteluun liittyvien asiattomien viestien vuoksi. Kirja on ollut sulkemisensa jälkeen kiinni koko ajan.

Osa viesteistä oli hyvin aggressiivisia ja törkyisiä.

Thors ottaa kuitenkin yhä vastaan sähköpostia, ja pyrkii vastaamaan asiallisiin kysymyksiin. Aikaa saattaa tosin kulua pitkään.

Osa postista on edelleen epäasiallista.

Viime aikoina on käyty keskustelua muun muassa Ahvenanmaan mahdollisesta irrottautumisesta Suomesta sekä siitä, pitäisikö Kokkolan alue kytkeä hallinnollisesti Vaasan vai Oulun suuntaan.

Kokkolan ruotsinkieliset toivovat yhteyttä Vaasan alueeseen, jolla on paljon elinvoimaisempi ruotsinkielinen kulttuuri kuin Oulun suunnassa.

Nämä keskustelut eivät ole kuitenkaan syynä vieraskirjan kiinni pysymiseen, vaan syynä on nimenomaan monesti asiattomaksi yltyvä maahanmuuttokeskustelu.

Aika noloa – jopa Hyysäriltä, eikö vain? Tässä on tietysti saattanut käydä myös niin, että penaali Jukka Perttu on innoissaan tarttunut omaa maailmankuvaansa peilaavaan uutisvihjeeseen (joka on mahdollisesti lähtenyt Thorsilta tai tämän lähipiiriltä?) ja julkaissut uutisen sen kummemmin sitä tarkastamatta.

Minulle tämä ei ainakaan ollut mikään kovin tuore uutinen noin muutenkaan.

Lähde: HS

Päivän Hyysäri on julkaissut Sunnuntai-sivuillaan reportaasin Hakunilasta. Otsikolla Me olimme Hakunila kirjoitettu kokonaisuus on yllättävänkin asiallinen kyseisen lehden viherhomofeministisen toimittajapiirin kirjoittamaksi.

Penaali Tommi Nieminen kirjoittaa, että kun maahanmuuttajat tulevat lähiöön, kantaväestö alkaa muuttaa pois. Tukholman Tenstassa, Malmön Rosengårdissa ja Kööpenhaminan Nörrebrossa maahanmuuttajat ovat jo suuri enemmistö. Nyt sama tapahtuu myös Suomessa. Jukkis Järäinen ja muut Hakunilassa 1970-luvulta asuneet uudisraivaajat kertovat, miltä tuntuu, kun maahanmuuttajat valtaavat kotikadun.

Pääasiallisesti artikkeli onkin – kuten jo todettiin – yllättävän asiallinen. Mutta kuten aina Hyysärin kyseessä ollessa, tekstin joukkoon on pudoteltu myös aimo annos mitä typerintä mokupropagandaa.

Jokainen voi itse miettiä näiden väitteiden todellisuusarvoa:

Hakunilassa on helppo unohtaa, että ulkomaalaisten maahanmuutto on pääsääntöisesti hyvä asia. Ilman sitä Suomi ummehtuisi. Kansa vanhenisi, ja työikäisten osuus pienenisi. Monet innovaatiot, yritykset ja palvelut eivät koskaan syntyisi.

Se mitä Hyysärin toimittaja pitää ummehtuneisuutena, on perusta yhdenvertaisuuteen perustuvalle hyvinvointiyhteiskunnallemme. Tosin tällä menolla toimittaja saa tahtonsa läpi ja pääsemme moisista risteistä eroon Suomessakin.

Kansan vanheneminen on kupla, joka on puhkaistu jo ajat sitten. Nykyiset suuret ikäluokat ovat sodan aiheuttama tilastollinen harha. Tämä harha katoaa suurten ikäluokkien mukana noin parissakymmenessä vuodessa. On järjen köyhyyttä hankkia kieli- ja ammattitaidottomia siirtolaisia tällaisen kuplan vuoksi Suomeen. Aivan yhtä järjetöntä on myös se, että Suomessa olisi tulevaisuudessa esimerkiksi teollisuustyöpaikkoja, joihin tarvitaan työvoimarmeijaa.

Tällainen ns. humanitaarinen maahanmuutto on muuton kohteena olevalle yhteiskunnalle aina yhteiskunnan huoltosuhdetta rasittava tekijä. Lisäksi tuollainen maahanmuutto massiivisena tapahtumana  on myös De Facto valloitukseen ja sotatoimeen rinnastettava vihamielinen kansainvaellus.

Ja näkisi nyt sitten sen ensimmäisenkin sosiaalisin perustein maahanmuuttaneen tekemän suomalaista yhteiskuntaa hyödyttävän innovaation – kebab ja pizza ovat jo keksittyjä.

Eikä siinä vielä kaikki. Seesteisen ja rauhallisen tilastokerronnan päätteeksi  Nieminen tulee hieman takavasemmalta ja täräyttää näin:

Terveisiä metropolipoliitikoille: Se, että maahanmuuttajat asuisivat tasaisesti ympäri pääkaupunkiseutua – Töölöstä Hakunilaan -, olisi kaikkien etu. Maahanmuuttajalähiössä on vaarana, ettei moni koskaan opi suomen kieltä. Se johtaa työttömyyteen ja köyhyyteen, ja samaa putkea katkeroitumiseen.

Tämä liittyy Hyysärissä viikolla julkistettuun vaatimukseen siitä, että heimoperheille pitäisi muka järjestää luksusasuntoja kaupungin parhailta paikoilta. Lisäksi se, että toimittajan mukaan sosiaaliset maahanmuuttajat päättäisivät asuntopolitiikasta ei ole peräisin tästä maailmasta.

Mielestäni jo pelkkä ajatuskin siitä, että kaikkien agraari- ja paimentolaisyhteisöistä (humanitaarisin syin) Suomeen saapuneiden pitäisi asua Suomeen  päästyään  joko pääkaupungissa tai jossain muussa kasvukeskuksessa, on varsin omituinen.

Jos humanitaarisin syin Suomeen päässyt ihminen tällaista vaatii, niin ainakin minusta tuollaisen maahanmuuttajan motivaatio Suomeen tuloon on ollut nimenomaan länsimaiseen urbaaniin ympäristöön pääseminen – siis elintason nostamiseen tähtäävä sosiaaliturismi.

Maassa maan tavalla tai maasta pois. Ehdottomasti kuitenkin paras metodi estää maahanmuuttajaslummien syntyminen, on estää humanitaarinen maahanmuutto Suomeen kokonaan. Oppia päättäjät voivat ottaa esimerkiksi Ruotsin tekemistä virheistä.

Varsin yksinkertaista ja totta.

Hyvinvointivaltiolla on  omat kulttuurilliset vastaväittäjänsä. Se lepää konsensuksen päällä, joka taas on tapa kertoa toisella tavalla kulttuurillisen variaation puutteesta. Mitä voimakkaampi konsensus on, sitä enemmän hyvinvointivaltiolla on tilaa kasvaa. Mutta kun konsensus vahvistuu, silloin vahvistuu myös yhteiskunnallinen naiiviuskin; uskomus siitä, että omat erikoislaatuiset tavat ovat jotain sellaista joka on myös kaikkia muita vastustamattomasti viettelevää. Pohjoismaiden  suurimmat maahanmuutto-ongelmat eivät välttämättä liity ainoastaan rikollisuuteen, työttömyyteen ja ääri-islamilaisuuteen, vaan johonkin muuhun asiaan erillisenä kokonaisuutena.

Siihen, että Pohjoismaihin tulevat maahanmuuttajat ymmärtävät täydellisesti sen, että pohjoismaalainen hyvinvointivaltiojärjestelmä on pystytetty tasa-arvon perustalle, mutta he ovatkin päättäneet, ettei tämä järjestelmä sovi erityisen hyvin heille.

Lähteet: HS, Christopher Caldwell

Päivitys 22112009 1747: Kyseinen reportaasi on kaikkien luettavissa Hyysärin nettisivuilla. Kirjoitus löytyy täältä.

Taas mainiosta Mediaseurannasta poimittu uutinen; Esa Mäkinen: Entä jos Supo valehtelee?

Tuo uutinen on julkaistu Suomen Totuus – tuossa laadukkaassa julkaisussa joka puhuu aina totta, ei edes vääristele asioita mitenkään edistääkseen omaa maailmankuvaansa.

Mäkinen  leikkii ajatusleikillä, että Suojelupoliisi päättää ryhtyä valehtelemaan ja ajamaan omaa maailmankuvaansa. Mielenkiintoinen leikki sinänsä, mutta sitä voi leikkiä myös toisin päin.

Helsingin Sanomat julkaisee kirjoituksen toimittajansa suulla, esimerkiksi poliitikosta joka edustaa sitoutumattomana Persuja Helsingin kaupunginvaltuustossa. H-S toimittajan suulla voi vedota mihin lystää tai kieltäytyä kommentoimasta yksittäistapausta – mitään perusteluja ei tarvita. Toimittaja voi keksiä tarinaansa aivan mitä haluaa, siteeksi totuuteen riittää että edustajan nimi ja puolue on kirjoitettu oikein.

Kyseinen edustaja on pulassa. Hän ei pääse edustamaan puoluettaan mihinkään tärkeään elimeen jne, eikä hän voi edes puolustaa itseään, koska toimittajaa ei kiinnosta totuus.

Kaukaa haettua? Ehkä, ehkä ei.

Toinen esimerkki. Samaisen lehden toimittaja vaahtoaa kuinka ilmasto lämpiää ja sanojensa tueksi laittaa tutkimustietoa. Kyseenalaistamatta tai tarkistamatta asioita mitenkään tai mistään.

Valehteliko toimittaja? Ehkä, ehkä ei.

Ei hän ainakaan kertonut totuutta joka tuli julkisuuteen melko pian edellisen uutisen jälkeen. Miksikö? No, ei häntä kiinnosta totuus vaan se, että ihmiset uskovat hänen maailmankuvaansa.

Korhola – Suunnitelma B

Korhola – Ihmettelyä

Ja entäpä nämä riemastuttavat uutiset jotka saavat ilmastouskovilta vielä paskat housuun ja jokusen ison viskaalin pallit tutisemaan.

Paljastunut ilmastohuijaus

Tämä ei ole savuava ase vaan sienipilvi

People I know boycott Helsingin Sanomat for all sorts of reasons. But it’s been the mouthpiece of the mainstream for 120 years, even back when Uusi Suomi came out in print and other papers were still going strong. Because it’s big it’s bound to be in the firing line, but its current editorial don’t mind. The flak comes indiscriminately from all directions. But HS certainly has power and one has to approach it with due caution (not least its infuriating habit of gratuitous if apparently well-meaning racial and ethnic stereotyping) but the writing is quality stuff.

Now, the anthropological point: it’s created a public, a Finnish public, or a Finnish-reading public. Benedict Anderson launched this idea in a book published in 1983, The Imagined Community. The argument is more or less that newspapers and novels (literacy) brought people together from widely dispersed areas and made them feel part of a larger whole than had ever previously been possible. By reading, people participated in an imagined or virtual community that went far beyond their village and even beyond the regional baron who taxed them. Writing also standardised the way people spoke and fostered homogeneity across space. Gradually this product of imagination, the nation, became hugely important even though individuals would never, ever be able to meet most of their compatriots. Of course, nations were also made concrete in things like Parliament buildings or National Banks (above right).

But who could deny that HS helped create Finland’s “imagined community” as it still does? Today this (right) popped onto our doormats, with invented headlines such as “Electric Light”, “Narinkka Square’s outlaws: do civic rights extend to Jews?” and other thoughts pertinent to 2009’s readership.

Back then to Helsinki. A homogenous town? Not in 1870 when 1/5 of its population spoke something other than Finnish as their first language.

So who Helsinki’s public might be has changed over the decades. In the 19^th century it included people who spoke Russian, Swedish, German and Yiddish, Roma and Tatar etc. Under Russification policies (late 19th century) Helsinki started to notice language more, and speaking Finnish, and to some extent Swedish, became a way to make a political point. Before and after independence, it seems Helsinki’s residents were comfortable with what today we’d call multiple identities. Speaking one language at work, another in bed, or praising God on a Friday, a Saturday or a Sunday. To be able to continue to do that in Finland, Jewish Finns fought alongside (and in command of) German soldiers in the second world war.

One can’t help thinking that a city’s cemeteries say something about its cosmpolitanism. Here, Russian orthodox graves in Hietaniemi.

But after the war cultural difference gradually became less apparent and less tolerated. Some say Finland became the most ethnically homogenous country in Europe after Albania. And yet, as singer and author M.A. Numminen has written, in the 1960s it went without saying in some Finnish circles that one spoke at least Swedish, English and German. Maybe French and Spanish too.

But undeniably sameness became a virtue in the post-war decades. With the IT revolution, publics fragmented again, geographic and virtual communities regrouped and Helsinki’s 2 Chinese restaurants became hundreds of “ethnic” eateries. Not everyone liked this. By the end of the twentieth century there were those, especially in rural areas, who felt that Helsinki had gone off on its own route, leaving the rest of the country behind. Some people even talked as if Helsinki were literally moving “into Europe”. As this week’s pilot strike demonstrated, it’s still up here on its old co-ordinates.

What could be changing is that tolerance will have to go back on the menu. Cultural difference and racism are routinely debated on the pages of HS. Another change is that the bulk of Helsinki’s population feels thoroughly at home here. In 1900 the city was cosmopolitan but it was tiny, and the group of people whose families went back generations was even tinier. In 2009 “barefoot” (born and raised here) Helsinkians are a bigger proportion of its residents and, I hope, for that more at home with strangers.

“Kun meitä haukutaan, niin sitten on hyvä.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kehaisee olevansa mielellään haukkujen kohteena. Rupatellessaan median ja poliitikkojen suhteesta Hesarin 120-vuotiskahveilla Virkkunen toistaa usein aiemminkin päätoimittajien suusta kuullun ajatuksen. Sen taustalla on oletus, että poliitikkojen esittämä arvostelu osoittaa median onnistuneen tehtävässään. Vallan vahtikoiran hyökkäys on osunut kohteeseensa, jos perästä kuuluu murinaa. “Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Virkkunen lohkaisee mielikuvituksellisesti.

Mediapomoilla ja toimittajilla on usein taipumusta kuitata omaa lehteä tai yleensä viestintävälineitä kohtaan esitetty kritiikki juuri tällaisilla keveillä heitoilla ja fraasinomaisilla one-linereilla. Toinen seikka, johon päätoimittajat mielellään vetoavat silloin, kun valtamediaa käsitellään kriittisesti, on viestintävälineitä kohtaan esitetyn arvostelun tasapuolisuus: kritiikkiä satelee yhtä lailla vasemmistosta kuin oikeistostakin, niin työnantajajärjestöistä kuin ay-liikkeestä. Puolustuksen mielestä tämä todistaa, että media on neutraali, siis puolueeton. Samalla voidaan kätevästi ohittaa itse kritiikin sisältö (, joka ei välttämättä missään vaiheessa nojannutkaan väitteeseen, että kyseinen toimittaja tai viestintäväline olisi jonkun vastapuolen äänenkannattaja).

Mutta vaikka Virkkusen kuluneessa letkautuksessa on kyse kritiikiltä suojautumisesta, se paljastaa myös jotain keskeistä toimittajien itseymmärryksestä. Tämän ajatusrakennelman mukaan toimittajan, toimituksen ja koko oman viestintävälineen todella pitää olla haukkujen kohde, se kuuluu osana toimittajien identiteettiin ja itsearvostukseen. Poliitikkojen ja eturyhmien haukut lisäävät toimitusten tunnetta omasta riippumattomuudesta, siis journalistisesta ammattitaidosta. Toinen puoli yhtälössä on luonnollisesti se, että toimittajien pitää myös itse olla kriittisiä politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan. Poliitikkoja on käsiteltävä kriittisesti, aloitteisiin on suhtauduttava epäluuloisesti ja heidän vaikuttimiaan on syytä kyseenalaistaa.

Paavo Arhinmäestä aamukahviseuraa saanut Virkkunen tarjoaa jälleen oivan esimerkin. Päätoimittaja arvioi, että toistaiseksi Arhinmäki “on päässyt monia muita kärkipoliitikkoja helpommalla”. Mutta hän varoittaa tuoretta puoluejohtajaa siitä, että “karu arki odottaa tuolla jossain”. Politiikan journalismi on siis Virkkusen mielestä käsitellyt Arhinmäkeä epänormaalin helläkätisesti. Normaali tila poliitikon mediakäsittelyssä on kuitenkin jotain ihan muuta. Pian alkaa Paavollekin tulla lunta tupaan.

Virkkusen ajattelussa median tehtävä on esitettää poliitikko negatiivisesti. Journalistien on pakko olla poliitikkojen vihollisia, he eivät voi suhtautua vallanpitäjiin muuten kuin “kriittisesti”. Tällaisissa oloissa poliitikolta tullut kehu hyvin kirjoitetusta artikkelista on toimittajalle pahinta mahdollista palautetta. Se uhkaa koko toimituksen mainetta. Jotta siis ei heräisi epäilyksiä siitä, että toimittaja on poliitikon vietävissä, koko valtamedia asemoi itsensä politiikkaa vastaan ja poliittisen pelin epäluuloiseksi tarkkailijaksi.

Vallanpitäjien julkinen kontrolli on keskeinen median tehtävä. Mutta on mahdollista, että valtamedia tekee lopulta karhunpalveluksen demokratialle. Pidemmän päälle vallan vahtikoiran roolin ylikorostumisella on kulttuurisia seurauksia, ja jatkaessaan nykylinjalla politiikan journalismi on vaarassa johtaa hyvin yksipuoliseen kuvaan politiikasta.

Vallanpitäjät ovat oman edun ajajia yleisen hyvän kustannuksella. Heidän päätöksensä ovat rahavallan ja erityisintressien ohjailtavissa vastoin äänestäjien etua. He ovat epärehellisiä ajamansa politiikan sisällöstä, ja heidän pääasiallinen motiivinsa on pysyä vallassa.

Kuulostaako kyyniseltä? Juuri näin yhdysvaltalaiset mediatutkijat Joseph N. Cappella ja Kathleen Hall Jamieson kiteyttävät sikäläisessä politiikan journalismissa vallitsevan uutiskehyksen. Tutkijoiden argumentin mukaan tällainen kuva politiikasta on syntynyt siksi, että media on parin viime vuosikymmenen aikana yhä voimakkaammin korostanut politiikan sisällön sijaan tyyliä, imagoa ja esittämistapaa, hakenut skandaaleja ja alleviivannut konflikteja. Lisäksi media on keskittynyt poliitikkojen henkilökohtaisiin motiiveihin ja analysoinut poliittisen pelin strategioita, dynamiikkaa sekä voittajia ja häviäjiä sen sijaan, että olisi käsitellyt itse poliittisia kysymyksiä. Cappellan ja Jamiesonin mukaan tämä kaikki johtaa poliittisen kulttuurin kyynistymiseen.

Politiikassa on kyse konflikteista ja erilaisten arvomaailmojen törmäyksestä. Mutta siinä on kyse myös julkisesta keskustelusta ja erilaisten toimintavaihtoehtojen välisestä rakentavasta debatista. Toimittajilla olisi vallankäytön moraalin ja laillisuuden valvomisen lisäksi mahdollisuus edistää demokraattista julkisuutta ottamalla aktiivisempi rooli politiikan sisällöistä käytävän keskustelun välittäjinä. Ilahduttavasti Hesarista onkin viime päivinä löytynyt juuri tämänsuuntaista yritystä sen nostaessa hallituksen elvytyspolitiikan ja palkkaverotuksen tapetille. Tässä sentään jotain syytä juhlia 120-vuotiasta.

Mutta samaan aikaan olisi ymmärrettävä, että journalistiseen itseymmärrykseen kuuluva vallanpitäjien “kriittinen” tarkkailu uhkaa lisätä kansalaisten passiivisuutta ja kyynistä suhtautumista politiikkaan, se kun usein tekee vallan retorisesti etäiseksi. Valta ymmärretään tällöin kapeasti määräysvallaksi ja sen nähdään olevan jossain tuolla ja joillain muilla — sen sijaan, että sitä aktiivisesti ja refleksiivisesti käytettäisiin itse tai tuotaisiin se kansalaisille, julkisessa sfäärissä käytettäväksi kulttuuriseksi määrittelyvallaksi, kollektiivisen tahdonmuodostuksen välineeksi.

Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää oli aktiivisesti auttamassa ensimmäisiä Suomeen rantautuneita diktaattori Siad Barren klaanilaisia  ja läheisiä.

Tuolloinen Pakolaisapu ry:n lakimies osoitti jo silloin suomalaiseen lainsäädäntöön kohdistuvan  kunnioituksensa määrän neuvomalla maahamme kutsumatta tulleita vieraita repimään matkustusasiakirjansa ja hakemaan Suomesta turvapaikkaa.

Näin Suurpää järjesti itselleen sopivasti hyvin palkattuja töitä suomalaisten veronmaksajien kustannuksella. Toinen ilmiselvä seuraus töästä toiminnasta on se, että näin aktiivinen ja lakia täysin omalla tavallaan jo tuolloin tulkinut neito pääsi lopulta lainvalvojaksi eli vähemmistövaltuutetuksi (täysin vastoin virkamieheltä yleensä vaadittavaa puolueettomuuskriteeriä).

Onneksi olkoon.

Eräs Suurpäähän liittyvä asia on kuitenkin kaivanut ja vaivannut  jo vuosia. Se koskee Johannan aikakäsitystä. Minun on vaikea ymmärtää oman aikakäsitykseni kautta sitä, että kun Suurpää sanoi Helsingin Sanomille antamassaan  haastattelussa 21.4.1991 , että “Kestää parikymmentä vuotta ennen kuin suomalainen lapsi alkaa kuluttamisen sijasta tuottaa yhteiskunnalle jotain. Pakolaisen kohdalla kyse on luultavasti parista vuodesta”, mitä hän oikeastaan tarkoitti?

Oman näkemykseni mukaan tuosta lausunnosta on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta ja tulos on uutisten mukaan tämä.

Lähde: HS

… lehdessä on kuulemma pieni mutta vaikutusvaltainen viherhomofeministinen toimittajapiiri, joka vahtii lehden sisältöä samalla tavalla kuin taistolaiset 70-luvulla.

“Nyt-liitteessä kokolihaa syövä heteromies voi esiintyä vain laskussa-palstalla.”

Aarno “Loka” Laitinen entisestä työantajastaan kyseisen lehden Sunnuntai-osiossa 15.11.2008.

Lähde: HS

Työministeri Anni Sinnemäki on ottanut lisäaikaa selvittääkseen, miten valtion palkkatuen muutokset vaikuttaisivat (sosiaalisten ja humanitaaristen) järjestöjen työllistämiseen.

Nykyistä voimassa oleva palkkatukilakia pitää uudistaa, jotta se vastaisi EU:n säädöksiä. Uudistusta koskeva lakiesitys piti antaa eduskunnalle jo kuluneella viikolla. Sen on määrä tulla voimaan ensi keväänä.

Sosiaali- ja terveysalan (vapaaehtois)järjestöt ovat nyt hermostuneet tästä hankkeesta. Ne pelkäävät, että niiden mahdollisuudet työllistää ihmisiä romahtavat. Järjestöt työllistävät palkkatuella vuosittain 14 000 pitkäaikaistyötöntä tai muuten vaikeasti työllistettävää henkilöä.

Näiden työllistettyjen avulla esimerkiksi Suomen Punainen Risti pyörittää muun muassa Kontti-kierrätystavaratalojaan sekä vanhusten ystäväpalvelua.

Se mikä tässä on erittäin olennaista on määrittely. Nämä järjestöt puhuvat työllistämisestä – nämä järjestöjen palkkaamat ihmiset puhuvat orjuudesta.

Ja orjuudestahan tässä on asiallisesti ottaen kyse.

Homma toimii niin, että tällekin toiminnalle on kehitetty oma järjestelmänsä ja järjestelmän avainsana on palkkatuki. Palkkatuki (eli todellisuudessa työllistämistuki) on teoriassa tarkoitettu siihen, että yritys (eli tässä tapauksessa todellisuudessa järjestö) saa yhteiskunnallista tukea työttömän päivärahan suuruisen summan työllistäessään vaikeasti työllistettävän pitkäaikaistyöttömän.

Palkan tulisi olla taulukon mukainen ja työn kokopäivätyötä, mutta näin ainakaan järjestömaailmassa todellisuudessa tapahdu eikä näin myöskään ole. Palkkatukea hyväksikäyttävät yhdistykset ja järjestöt toimivat niin, että ne maksavat työehtosopimuksen mukaista palkkaa mutta teettävät niin paljon lyhyempää päivää, että palkan maksuun riittää pelkkä palkkatuki.

Toinen yleisesti käytetty metodi on se, että saadulla rahamäärällä pyritään teetättämään työtä mahdollisimman monta tuntia vuorokaudessa. Jos työehtosopimuksen vähimmäispalkaksi on määritelty 8 euro /tunti, niin useista työehtosopimuksista löytyy nykyään (kiitos punakorporaatioiden) lisäklausuuli, jonka mukaan työllistämistuella työllistetyn työttömän palkkaa voidaan alentaa 15% pitkäaikaistyöttömyyden perusteella.

Eli työllistetyn tuntipalkaksi määräytyy 8 – (0,15 * 8   ,) = 6,8 e / h
Nyt työtöntä voidaan työllistää 6,8 eurolla tunti sen sijaan, että siitä pitäisi maksaa 8 e / h. Näppärää.

Kyseinen järjestö ei joudu siis ottamaan minkäänlaista taloudellista vastuuta työntekijästään, koska palkka maksetaan pelkästään yhteiskunnan subventoimalla palkkatuella.

Ja mitä tapahtuukaan yksilölle? Pitkäaikaistyötön saattaa menettää tällaiseen palkkatukityöpaikkaan siirtyessään myöskin mahdollisuutensa toimeentulotukeen.

Käytännössä hänen käteensä jää vähemmän rahaa kuin hänen ollessaan työttömänä ja hänen maksettavakseen lankeavat myös terveydenhoitokulut, lääkkeet ja sähkölaskut. Tämä asia on sinänsä erittäin merkittävä monelle ihmiselle, koska valtaosa näistä pitkäaikaistyöttömistä on myös pitkäaikaissairaita, joita ei haluta päästää työkyvyttömyyseläkkeelle.

Koska (usein työkyvytön) työtön joutuu köyhyydessään entistä suurempaan ahdinkoon mennessään pelkästään palkkatuella palkattuun osa-aikatyöhön, kyse on puhtaasta puolustuskyvyttömän orjuuttamisesta.

Jotta elämä ei olisi tuosssa vaiheessa tarpeeksi vaikeaa, palkkatukiorjuudesta irtisanottu työtön saa myös ns. R7-merkinnän. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen on oltava 5 kuukautta töissä vapailla työmarkkinoilla tai sitten työelämävalmennuksessa ennen kuin hänen oikeutensa työttömyyskorvaukseen palautetaan.

Palkkatukiorjuus on klassista orjuutta pahempaa ja raaempaa. Entisaikojen maaorjien omistajat huolehtivat orjistaan koska he olivat hänen omaisuuttaan ja siis arvokkaita työntekijöinä – ja he perustivat bisneksensä omaan toimintaansa, eivät yhteiskunnalta saatuun tukeen ja yhteiskunnan maksamaan maaorjaan.

Nykyaikaisen palkkatukiorjan saa myös halutessaan (sosiaalista ja humanitaarista toimintaa harjoittava järjestö) irtisanoa koska tahansa (aivan mistä tahansa) mitättömimmästäkin syystä ja uuden palkkatukiorjan saa heti tilalle.

Ja näitä orjia riittää.

Hieman vanhahtavasta tilastosta nähdään, että erilaisissa työvoimapoliittisissa toimenpiteissä (eli huuhaakoulutuksen ja palkkaorjuuden piirissä) oli vuonna 2008 yli 81 000 henkeä. Jos tähän lasketaan vielä mukaan Työ- ja elinkeinoministeriön rekisterissä olevat työttömät ja työttömyyseläkeläiset, saadaan vapaana olevan työvoiman määräksi noin 330 000 henkeä.

Ja jos ei riitä, otetaan käyttöön uudet keinot. Nykyinen hallitus on käyttänyt myös huomattavasti työaikaa ja yhteiskunnallisia varoja siihen, että ulkomailta saadaan haalittua näiden tilalle uusia orjia – uuden maahanmuuttolain puitteissa.

Nämä toimet tarkoittavat sitä, että inhimillinen surkeus jatkuu ja kasvaa. Kun tämä 330 000 orjan joukko on sitten ajettu hautaan, voidaan siirtyä uuden ulkomailta haalitun paarialuokan hyödyntämiseen.

Tämän Astrid Thorsin (koko nykyhallituksen tukemana) junaileman ulkomaalaispolitiikan seurauksena saadaan sitten hoidettua (ilmeisesti varsin nopealla ajanjaksolla) nykyisen alkuperäisväestön syrjäytyneiden aiheuttama ongelma ja poistettua kauneusvirheet tehokkuuteen pyrkivästä yhteiskunnastamme.

Miinusmerkkisenä voi tosin joku iljettävä toisinajatelija nähdä sen, että tämä kehitys luo suurempia yhteiskunnallisia jänniteitä, tuo tullessaan aidon monikulttuurisen rasimin, lisää turvattomuutta ja rikollisuutta, kaventaa demokratiaa sekä sananvapautta ja tuhoaa suomalisen yhteiskunnan ja kulttuurin.

Mutta eihän se mitään. Tuohan on pieni hinta kansainvälisestä kilpailukyvystä – tosin joku voi taas ihmetellä, että mitä sillä tehdään kun ei ole enää mitään vientiteollisuuttakaan…

Samasta aiheesta aikaisemmin ansiokkaasti kirjoittanut Kari Laurila esittää erinomaisen kysymyksen orjan juridisesta asemasta blogissaan:

Mielenkiintoinen ajatusleikki on myös, onko pitkäaikaistyötön rikollinen? Käräjäoikeuksien rikoksista tuomitsemat sankiot ovat teon vakavuusasteen mukaan sakko, ehdollinen vankeustuomio tai ehdoton vankeustuomio. Vakavimman, ehdottoman vankeustuomion voi muuttaa yhdyskuntapalveluksi jos vankeusrangaistus on lyhyehkö.

Yhdyskuntapalvelussa työtä tehdään näissä samoissa järjestöissä jotka järjestävät palkkatukitöitäkin, mutta työtä tehdään vain kolmena päivänä viikossa neljä tuntia kerrallaan. Tunti yhdyskuntapalvelua vähentää yhden vankeuspäivän. Yhdyskuntapalvelu ei vaikuta tuomitun taloudelliseen asemaan esimerkiksi silloin, kun tuomittu sattuu olemaan työtön.

Palkkatukityöllistetty saa siis pahemman rangaistuksen kuin vankeusrangaistukseen tuomittu, koska hän joutuu tekemään pitempää päivää ja saa käteensä vähemmän rahaa. Onko pitkäaikaistyötön siis rikollinen vai vain kolmannen luokan kansalainen, rikollistakin pahempi?

Tämä on erittäin hyvä kysymys – mikä on palkkatukiorjan oikeudellinen asema Suomessa (taitaa tosin olla myös aika turha kysymys….)?

Jotta tältä palkkatukiorjuudelta ei katoaisi uskottavuus, käytännön jatkuvuutta vakuutellaan valtiovallan taholta. Työministeriön jallitus hallitusneuvos Päivi Kerminen vakuuttaa SPR:lle ja muille järjestöille, että palkkatukeen tulee rajoituksia vain silloin, jos järjestöt tuottavat sellaisia maksullisia palveluja, jotka kilpailevat yritysten kanssa.

Nyt on käynyt sitten niin, että EU pyrkii lopettamaan tämän perustus- ja yhdenvertaisuuslakia vastaan sotivan palkkatukiorjuuden hienon ja loistavan työllistämismuodon.

Nyt haluan antaa hallitukselle neuvon – jotta ette taas joutuisi häpeämään nurkkaan EU-kokouksissanne (yhden tai kahden lautasen kanssa), yrittäkää hieman keskittyä työhönne.

Se kannattaa tämän kysymyksen kohdalla aloittaa siitä, että poistatte tällaiset kilpailua vääristävät ja ihmisoikeuksia rikkovat tukimuodot, päästätte sairaat työkyvyttömyyseläkkeelle, alatte kantaa todellista huolta suomalaisesta elinkeinoelämästä, suljette rajat ei-toivotulta sosiaaliturismilta ja katsotte hieman sen perään, että oikeasta työstä maksetaan myös oikeaa palkkaa.

Ei siten kuin Erkki Tuomioja asian näkee:

yritykset jotka palkkaa paljon väkeä pitäisi olla kevyt verotus ja päinvastoin

Järjestöiltä tekee mieli kysyä, että onko tämä palkkatukiorjuus mielestänne toimintanne kannalta todellakin kynnyskysymys?

Onko toimintanne muuttunut yhteiskunnan tukemaksi (ja markkinoita vääristäväksi) orjuudella pyöritetyksi bisnekseksi? Se, että esimerkiksi SPR on tehnyt suomalaisella verellä bisnestä ei ole sinänsä uutinen. Se, että muutkin ovat mahdollisesti lähdössä mukaan, on taas ihan ilmeinen jatko tälle kehitykselle.

Kansalaisesta orjaksi ja sen jälkeen elinkaupan kohteeksi – tämäkö on tulevaisuudenkuva syrjäytyneiden osalta?

Lähteet: HS, IS, IL, EK, SAK; SPR, Kepa, Kari Laurila, anonyymi lukija

Päivän Hyysärissä oli penaali Anna Paljakan sepustama väestönkasvuun liittyvä kirjoitus. Tuo kirjoitus loppui sanoihin Väestökysymys on vakava. Koska tahansa voi taantumuksellisten hallitusten tai paavien vaikutuksesta tulla takapakkia.

Taantumuksellisuus?

Tuo sana on peräisin maasta jota ei ole enää olemassakaan ja sitä on käytetty yleensä pyhittämään yli sadan miljoonan ihmisen murhatyöt viime vuosisadalla.

Eikä sitä ole normaalisti (edes pahimpaan 1970-luvun rähmälläänolon aikaan) totuttu pitämään puolueettoman valtakunnallisen päivälehden sanavarastoon kuuluvana.

Ei – se kuuluu enemmänkin tuonne Tiedonantajan suuntaan – kuten varmaan Paljakkakin?

Lähde: HS

Yhä useampi valtion organisaatio joutuu nettihyökkäyksen kohteeksi, kertoo Helsingin Sanomat. Toissa vuonna hyökkäyksen kohteeksi joutui joka viides ja viime vuonna joka kolmas valtion verkkosivu, kerrotaan uutisissa. Lue uutisista lisää.

Olin päättänyt mielessäni, etten puutu isommin tähän asiaan muuta kuin jotain kommentoimalla, sillä asiasta ovat kirjoittaneet minua monin verroin taitavammat ja älykkäämmät  ihmiset. Vasarahammer, Lady Steel, ja Kullervo. Varmaan moni muukin, mutta en ole vain huomioinut.

Se miksi päädyin tekemään väyryset tässäkin asiassa johtuu ihan joistain kommenteista Kullervon postauksen palautteissa. Mielestäni monelta jäi tajuamatta itse sanoma tuosta kirjoituksesta (en toki väitä että itsekään sitä olisin tajunnut) – ja siinä syy miksi käsittelen asiaa täällä, omassa pytingissäni, ihan siksi, että on hyvinkin todennäköistä jotta käytän kieltä jota ei toisen tontille suolleta. Ellei ole lupa peltojen lannoitukseen – kumpa valtiokin joskus tajuisi tuon.

Tärkeätä on myös mahdollisen lukijan tajuta se, että jäljempänä tuleva suolto on vain allekirjoittaneen mielipiteitä tai mielenilmaisuja.

Lähdetään alusta, ihan siksi, että saatte rautalankaväännöksen ja minä pidemmän kirjoituksen aikaan. Kullervo, toki minunkin mielestäni kirjoitti tunnepitoisesti asiansa – ja miksi ei saisi, onko tunteet kielletty rationaaliselta ihmiseltä? (feministien mielestä muuten on, jos rationaalinen on VHM).

Olen itse uskoton ihminen, enkä koskaan ole edes ymmärtänyt miksi ihminen uskoonsa tarvitsee reliikkejä – kirkkoa, krusifikseja ja niin edelleen. Eikö ihminen ole yhtä jumalansa kanssa ihan keskenään? Eikö Raamattu ole ole Pyhä Kirja ja sen opit ja Jeesuksen sanomat se mitä usko on? Eikö Kristus, Pelastaja sanonut jotenkin silleen, että ei sinun kuvia pidä kumartavan? Eikö Pyhä Kirja sano, hyväksy niin sinut hyväksytään ja, että synnitön heittäköön ensimmäisen kiven?

Perimätiedon mukaan Jumala loi ihmisen kuvakseen, eikö jumaluus silloin ole ihmisessä itsessään – ei reliikeissä? Korostan sitä, että puhun nyt uskosta – vakaumuksesta, en kirkosta joka on instituutio. Eikä tarkoitus ole loukata ketään, vaan koittaa ymmärtää ihmisten reaktiot asioihin.

Suomea tunnustava Rouva päätti Italiassa, että häntä loukkaa Krusifiksit koulujen seinällä – se on ihan okei – hänellä on oikeus mielipiteeseensä ja sen ilmaisemiseen. Hänellä on myös täysi oikeus suojella lapsiaan saamasta Krusifiksista mahdollisia Kristuspartikkeleita joita siitä saattaa leviä – ovathan ne samassa huoneessa kuin hänen lapsensa.

Kyseisellä Rouvalla on myös oikeus – koska laki sen sallii – tehdä asian eteen jotain, hän käytti oikeuttaan hyväksi. Täysin laillisesti. Huomatkaa tämä l a i l l i s e s t i.

Rouva teki minkä hän koki oikeaksi suojellakseen lapsiaan sika Kristuspartikkeleilta. Edelleen korostan sitä, että hän teki vain sen mihin kyseessä olevan maan laki antoi mahdollisuuden – onko se siis loppupelissä hänen vikansa, että asiassa kävi miten kävi?

Minusta ei ole – kukapa meistä ei suojelisi lastaan saastaisilta partikkeleilta, esim vuohipaimenpartikkelit on kovin vaarallisia olen kuullut.

Noniin, Rouvalla siis oli oikeus tehdä  tekonsa – kuten Suomessakin maahanmuuttajilla on oikeus kusta isäntäväen aamupuuroon jos niin kokevat oikeutetuksi, eikä  isäntäväki voi mitään – sekään ei ole  tämän maahanmuuttajan vika. Hänkään ei vain ymmärrä ihmisyydestä mitään vaan toimii miten hänen annetaan toimia. Pikku lapsikin tekee mitä haluaa jos hänelle ei jyrkästi kerrota missä on rajat.

Mutta nyt – se tekikö tämä Rouva Soile Lautsi sitten oikein?  Vaikka kaikki lait ja oikeudet olivat hänen puolellaan? Ei, ei hän tehnyt.

Tämä vitun lehmä, paskakasa, ei tunne yhtään kiitollisuutta maata kohtaan jossa hän saa elää, maa joka antaa hänellä suojan, maa joka kouluttaa hänen lapsensa jne. Ei, tämä saatanan itsekäs feministikusipää hyökkää kättä vastaan joka häntä ruokkii.

Hän kusee maan perintekkäisiin aamumuroihin pelkästään omista, itsekkäistä syistä. Hänelle ei kelpaa se mitä maa tarjoaa –ei – hän on suomalaisten femistien tuotos, “nainen” jolla oikeuksia, mutta ei velvollisuuksia.

Pahinta on asiassa se, että tämä paska ei uskalla edes tehdä asiaa reilusti.

Ei varmaan lienee kelleen selvää miten allekirjoittanut ymmärsi Kullervon kirjoituksen. Ja jos et lukenut alussa olleita linkkejä, niin älä lue enää ollenkaan.

HS:n Kuukausiliite teki jutun Pensseli-sedästä

Toimittaja Janne Toivosen toive toteutui: Pensseli-setä saatiin Suomeen, ja äkkiä.

Toimittajan toive

Suomalaisten supersuosikki Youtubessa on Mihemmed. Viiksekäs, liukkaannäköinen pukumies, joka laulaa hassun bändinsä kanssa hassusti. Lähi-Idän kulttuuriin kuuluvat mikrointervallit ja rytmin käsittely ovat länsimaiselle korvalle tuttuja, mutta kuitenkin eksoottisia. Riemastuttavinta suositussa Youtube-videossa on tietenkin sanoitus. Reilusti riman alle menevää tulkintaa alkuperäisestä laulusta, joka kertoo dramaattisen tarinan rakkaudesta ja elämän tosiasioista, joissa valittu vaihtuu lammaslaumaan. ”Suomentajan” käsittelyssä kuulokuva ja sana muodostavat uuden tarinan pettävistä hanhista, hazardista, Pensseli-sedästä ja ”omaan perseeni nyt hän vetää” -tyyppisistä sutkautuksista.

Totta kai se naurattaa! Pistetään nyt pizzakebab-yrittäjännäköinen heppu pahaa-aavistamatta julkisuuden lauteille ja naurun kohteeksi. Vain pieni tovi aivotyölle, ja se voisi hävettääkin… Toisaalta, sellaista elämä on. Parhaat naurut saa aina toisen kustannuksella.

Mutta tästä syntyikin iso mediailmiö. Kun tähän liittyivät mukaan raskaansarjan toimijat, kuten Helsingin Sanomat ja MTV3, pitää ilmiötä ruveta tarkkailemaan kriittisemmin.

HS:n Kuukausiliite nosti aluksi Pensseli-sedän Youtuben marginaalihauskasta kansalliseen keskusteluun. HS kaivoi miehen oikean journalismin keinoin kotiseudultaan, taustat selvitettiin jne. Mies nimeltään Mihemmed osoittautui sympaattiseksi ja kaikin puolin mukavaksi.

Jatkoa on seurannut: Janne Toivosen juttunsa päätteeksi esittämä toive, että Pensseli-setä saataisiin Suomeen on toteutunut. Showmiehet ottivat tämän – omalla tavallaan ansiokkaasti – asiakseen ja onnistuivat. MTV3 kiikutti Mihemmedin härmään. Kymppiuutisten loppuletkautuksissa heiteltiin eilen lumipalloja ja huomenna esiinnytään TV-ohjelmassa.

Voi tanssivaa karhua! Aina meille on pitänyt saada ulkomaanihmeitä. Milloin ”neekerijazzia”, amerikan kummajaisia, kauniita ja rohkeita, milloin Urpoa ja Anaa…

Erikoisena piirteenä koko jutussa on ollut kaverin mukavuuden päivitteleminen. Kuinka sympaattinen, kuinka leppoisa hän onkaan! Eikö se olekaan enää oikeasti hassu Pensseli-setä? Tuo naurettava meisseli-setä? Huonoa omaatuntoa?

Mitäs jos joku ökyrikas kiinalainen tv-kanava olisi kuskannut ohjelmaansa jonkun hanuria soittavan Teuvon Keski-Suomesta, pistetty Akselin ja Elinan häävalssi soimaan ja naurettu vedet silmissä kun hanhet pettävät keskellä perseenvetohazardin? Naurattaisiko? Toivottavasti.

Mainio blogi Mediaseuranta kertoi Yle Lahden välittämän uutisen “Nihkeä suhtautuminen maahanmuuttoon kummastuttaa”. No, kun uutisessa olevia kommentteja lukee, niin en ihmettelisi vaikka kohta kummastuttaisi ja nihkeyttä olisi hiukkasen enempi.

Työelämäkoordinaattori ALIPI-hankkeesta Tuula Carroll sanoo näin:

Voi olla, että yksi syy kielteisyyteen on taantuma. Ehkä se on kääntänyt mielipideilmaston aiempaa kielteisemmäksi.

Tai yksi syy kielteisyyteen voi olla kysymysten asettelu. Voi myös olla, että yksi monista syistä on maahanmuuttaja itse tai poliitikkojen täydelliseksi paskaksi sotkema maahanmuutto itsessään – joka sivumennen sanoen alkaa pikku hiljaa läjähtelemään päättäjien tuulettimeen.

Koordinaattori Carroll jatkaa:

Ei Päijät-Häme silti kovin rasistinen maakunta ole. Suhtautuminen on ehkä hieman enemmän myönteistä kuin kielteistä. Maahanmuuttajat voivat olla myös rikkaus. Voi sanoa, että tänne tervetulleeksi toivotetaan ammattitaitoiset, kielitaitoiset ja työintoiset maahanmuuttajat, Carroll kertoo.

Tutkija määrittelee mielenkiintoisesti rasistisen ihmisen – ja rikkauden. Toisaalta, lisää vain moisia määritelmiä, niin tänne maahan saadaan ihan oikeita kaljupäisiä nahkatakkinatseja. Ehkäpä nuo typerykset sitä juuri haluavatkin – mene ja tiedä.

Sitten kommentointi vuorossa onkin Päijät-Hämeen liiton kehittämisjohtaja Marja Koivula:

…toivoo, että ihmiset suhtautuisivat maahanmuuttoon suvaitsevaisemmin myös siksi, että maahanmuuttajat ovat ratkaisu laman jälkeen lähestyvään työvoimapulaan.

Voi Marja, Marja – yhäkö sinä uskot Illuusioon? Toivottavasti olet uskossasi vahva ja saat Jyrki Boyn tukea. Huutava työvoimapula kun alkaa Jyrkin mukaan jo 54 päivän päästä. Toivottavasti se ei yllätä Sinua housut kintuissa. Noin niin kuin kuvainnollisesti.

Koivula jatkaa tuttua, hallitsijoiden hyväksynnän mukaista mantraa:

Nähtyäni kyselytulokset huolestuin. Sitten totesin kyselyn osoittavan, että työtä riittää. Yleensä ihmiset pelkäävät asioita, joita he eivät tunne. Tässä tapauksessa maahanmuuttoa.

Ei käynyt mielessä, että ihmiset voi myös pelätä asioita jotka he tuntevat. Esimerkiksi tässä tapauksessa maahanmuuton? Aivan, kysymys on retorinen.

Mutta ei Koivulan sanat tuohon vielä lopu, ei suinkaan:

Koivula toteaa, että kuntien valmiudet ottaa vastaan maahanmuuttajia eivät vastaa maahanmuuttajatarvetta laman jälkeen. Suuret ikäluokat eläköityvät ja tilalle tarvitaan työvoimaa, myös maahanmuuttajista.

Hienoa. Todella hienoa. Ainoa harmi vaan siinä, että kun tämä lama on kokonaan ja todellisuudessa ohi, täällä ei ole enään töitä edes niille nyt eläköityville ihmisille, omalle kansalle saati maahanmuuttajille.

Vittu mitä horinaa noilla on, ei voi muuta sanoa.

- Lisäksi meidän on huomioitava humanitaariset syyt. Olemme vauras maa ja maakunta nykyään, mutta on Suomestakin aikoinaan lähtenyt ihmisiä nälkää pakoon esimerkiksi Amerikkaan. Samanlaisia pakolaisia on nykymaailmassakin, Koivula muistuttaa.

Itketään nyt kaikki yhdessä kauheita esi-isiämme jotka menivät ihan amerikkaan TEKEMÄÄN TÖITÄ, eikä jumalauta käyttämään sosiaalista tukiverkostoa hyväkseen. Tuon tiedon valossa lienee ainoa keino pyyhkiä kaikki esi-isät pois sukukirjasta häpäisemästä meitä.

Toivon, että meillä on tulevaisuudessa monikulttuurinen Päijät-Häme, joka on silti vielä hyvin hämäläinenkin, naurahtaa Koivula.

Oi, Schauman – missä olet silloin kun sinua eniten kaivattaisi. *ristii kätensä kerettiläisesti ja luo katseensa taivaaseen*

Mielenkiintoista kyllä, mistään en löytänyt itse “tutkimuksen” tuloksia, ainoastaan sanallista sontaa. Maakunnassa on noin 200 000 asukasta, kyselyyn, joka tehtiin netissä, vastasi 400 ihmistä. Kyselytuloksista käy ilmi, että erityisen varauksellisesti hämäläiset suhtautuvat afrikkalaisiin, muslimeihin ja pakolaisiin sekä turvapaikanhakijoihin. Kriittisintä suhtautuminen maahanmuuttoon on Päijät-Hämeen kunnista Asikkalassa ja myönteisintä Heinolassa.

Ainiin, jos joku ihmettelee mistä tiedän puhua kysymysten asettelusta jne, niin vastasin itse kyseiseen tutkimukseen. Jo silloin kerroin lähipiirille, että saavat tuloksen joka haluavat ja vääräkin tulos saadaan selitettyä oikeaksi.

Hän tulee perheineen myös tänne Päijät-Hämeeseen, oletko valmis hän on pakannut jo perheen ja muuttokuormansa. Kuva alla.

“Kriittiset” julmissa unelmissaan toivovat juuri näkevänsä jonkun katuojassa, se todistaisi heille heidän omaa paremmuuttaa ihmisenä, kun ovat onnistuneet saamaan sen näyttöpäätteen ääressä kyyristelyhomman, aivan samaan tapaan kuin natsit pakottivat juutalaiset ulostamaan ratapenkalla, jotta ihmiset saivat todisteen juutalaisten ali-ihmisyydestä.

Vihreiden edustaja Joni Pelkonen Hyysärin Punavuoren vastaanottokeskukseen ja kasvavaan maahanmuuttoon liittyvässä – muuten asiallisessa -verkkokeskustelussa.

Joni – enää et edes naurata. Sinä olet lähinnä säälittävä.

Et siis pysty kirjoittamaan näköjään yhtään kommenttia heiluttamatta natsikorttia kaikkia kanssasi eri mieltä olevia kohtaan?

Huokaus…

no paitsi että hannu kaatoi ne kahvit päälleen niin tänään luotaimeen saapui säteilypurkaus 13 miljardin valovuoden takaa
kosminen sensuuri estää näkemästä kovinkaan paljon kauemmas
hitsi

Kriittinen akateeminen mediatutkimus on vaihteeksi herättänyt myös valtamedian huomion. Turun yliopistossa valmistunut tutkimus viime vuoden kuntavaalien mediajulkisuudesta on uutisoitu laajalla rintamalla maan lehdistössä. Riemua tosin hillitsee, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päivälehdet ovat yksinkertaisesti tyytyneet painamaan sivuillaan tutkimusraportin julkistamistiedotteen pohjalta tehdyn toteavan STT-uutisen. Nyt sitten odotellaan, tarttuvatko poliittiset toimittajat, kolumnistit ja pääkirjoitustoimittajat härkää sarvista. Syntyykö vihdoin itsekriittistä keskustelua median toiminnasta vaaleissa ja tietoisuus toimitusten kollektiivisen ryhtiliikkeen välttämättömyydestä seuraavalla kerralla? En pidättäisi hengitystä.

Hesari sentään kirjoitti asiasta oman juttunsa politiikan sivuilla, ja Turun Sanomat nosti tutkimuksen esiin jopa pääkirjoitustasolla. STT-uutisointia syvemmälle ei niissäkään juuri päästy, joten itse raporttia tuskin on ehditty toimituksissa lukea. Uutisoinnin pääasiaksi muodostui se tutkimusraportista tehdyssä ja tiedotteessakin jostain syystä esiin nostettu tulos, että Jutta Urpilainen sai yksittäisistä poliitikoista eniten julkisuutta kuntavaalien yhteydessä. Urpilaisen, Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen jälkeen eniten kirjoitettiin Timo Soinista, jonka julkisuus oli kaukana edellä vihreiden, Vasemmistoliiton, RKP:n ja kristillisdemokraattien puheenjohtajien saamasta näkyvyydestä.

Ainesta syvemmälle keskustelulle kuitenkin olisi. Pikaisella silmäilyllä Laura Bergin ja Mari K. Niemen tutkimusraportti “Kenen kuntavaalit?” (pdf) vaikuttaa yksinkertaiselta mutta pätevältä sisällönanalyysilta television, iltapäivälehtien ja viiden suuren päivälehden vaalijournalismista. Raportti kiinnittää huomiota joihinkin ongelmallisiin tendensseihin vaaliuutisoinnissa, kuten puoluejohtajien roolin korostumiseen ja heidän julkista esiintymistään arvioivaan “tyylipistejournalismiin”. Laajemmin tutkimuksessa esitetään tyytymättömyys vaalijournalismin pinnallisuuteen ja epäanalyyttisyyteen:

Valtakunnallisen laatulehden [Helsingin Sanomien] tyytyminen uutisoinnissaan niinkin usein asiasisällön puolesta köykäiseen kirjoitteluun herättää kysymyksen, onko hektinen työrytmi johtanut siihen, ettei aikaa esimerkiksi puoluejohtajien poliittisten viestien vertailevaan analysointiin tai jopa haastamiseen ole. Vähintään yhtä huolestuttava on se vaihtoehto, ettei tällaista kriittistä analysointia enää pidetä tarpeellisena – tai ettei sellaiselle löydy toimituksesta riittävän osaavia tekijöitä  (s. 130).

Tutkimuksessa havaitaan myös median paradoksaalinen taipumus “kannustaa” ihmisiä äänestämään ja samalla valittaa vaalien tylsyydestä ja vaalikampanjoiden mitäänsanomattomuudesta:

Toisinaan vaikutelmaksi tuli, että kaikista aktivointipyrkimyksistä huolimatta journalistit itse olivat osaltaan luomassa tappiomielialaa valitellessaan vaalityön vähyyttä ja käydyn keskustelun huonoa laatua (s. 129).

Kriittisen analyysin täydentää rakentava ehdotus vaalijournalismin laadun parantamiseksi:

Kuntavaaliuutisoinnin määrällisen runsauden keskellä voidaan edelleen esittää toive aiempaa monimuotoisemmasta ja analyyttisemmästä uutisoinnista, jossa äänensä saisivat kuuluville entistä paremmin esimerkiksi sellaiset erilaiset järjestöt ja asiantuntijat, joiden osaamisen ja intressien piiriin kunnissa ratkaistavaksi tulevat asiat kuuluvat. Tämä voisi syventää politiikkavaihtoehdoista käytävää keskustelua ja myös tarjota uudenlaisia lähestymistapoja  (s. 131).

Varsin asiallista tekstiä siis. Kaikkiaan tutkimusraportissa häiritsee kuitenkin kriittisen otteen varovaisuus, toisin sanoen median roolin normatiivisen tarkastelun puute. Johdantolukunsa alussa tutkijat kyllä luettelevat – Hannu Niemistä ja Mervi Panttia lainaten – median tehtävät demokratiassa…

Demokratian perusarvojen näkökulmasta median keskeiseksi tehtäväksi voidaan katsoa ensinnäkin tiedon välittäminen eli kansalaisten varustaminen sellaisella tiedolla, että he pystyvät muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Toinen medialle kuuluva tehtävä on kriitikkona toimiminen eli valtaapitävien toimien seuraaminen ja arviointi. Kolmas keskeinen tehtävä on tarjota kansalaisille sellainen foorumi, jolla erilaisia näkemyksiä edustavat toimijat pääsevät julkisuuteen. Neljäs olennainen tehtävä on sellaisen päätöksentekijöitä ja kansalaisia yhdistävän dialogin tuottaminen, jonka tuloksena voi muodostua julkinen mielipide  (s. 12).

…mutta näiden demokratian perustarpeiden täyttymiseen ei sen koommin palata analyysissa, eikä niitä käsitellä myöskään raportin lopussa vaalijulkisuuden kokonaisarvioinnin yhteydessä.

Kun median suoritusta vaaleissa ei tarkastella tällaisten normatiivisten kriteerien valossa, analyysista tulee helposti sävyltään toteava ja otteeltaan pinnallinen. Tutkimustulokset ovat yllätyksettömiä ja ne jopa esitetään odotettuina, jolloin sinänsä kriittisestä tutkimuksesta tulee suorastaan selittelevä. Esimerkiksi Urpilaisen saama runsas medianäkyvyys oli tutkijoiden mukaan “ennakoitavissa” (s. 78), koska hän oli tuore kasvo suuren puolueen johdossa ja hänen suoriutumistaan seurattiin erityisellä mielenkiinnolla.

Ei näin. Yhden tai harvan poliitikon hallintaa julkisuudessa ei missään tapauksessa saa ottaa itsestäänselvyytenä, vaan juuri tällaiset näennäisen luonnolliset mediailmiöt pitää kriittisessä tutkimuksessa kyseenalaistaa ja pyrkiä osoittamaan niiden (epädemokraattiset) seuraukset. Onhan edustuksellisen demokraattisen prosessin kannalta täysin kestämätöntä, että vaaleista toiseen ja vaalien välillä kolme suurinta puoluetta täyttävät jatkuvasti valtaosan poliittisesta julkisuudesta. Miten erilaisten poliittisten mielipiteiden ja näkökulmien tasavertainen edustus julkisessa keskustelussa voi edes periaatteessa toteutua, kun tällainen rakenteellinen eriarvoisuus hyväksytään tutkimuksessakin luonnollisena?

Suomalaisen politiikan jähmeys ja puolueiden kannatusten liikahtelu prosenttiyksikköjen kymmenysten säteellä johtuu osittain siitä, että media aktiivisesti pönkittää kolmen puolueen hegemoniaa. Bergin ja Niemen keskeinen tutkimustulos ei olekaan se, että Urpilainen esiintyi eniten julkisuudessa, vaan se, että kokoomus, keskusta ja SDP saivat puolueista ylivoimaisesti eniten medianäkyvyyttä (s. 60). Tutkimuksesta julkaistussa Helsingin Sanomien uutisessa tehdään ihastuttava johtopäätös, jonka mukaan julkisuuden määrä ei ratkaissut vaaleja, koska SDP ei voittanut Urpilaisen suurimmasta medianäkyvyydestä huolimatta. Ei voittanut, mutta mikä olisi ollut SDP:n kannatus, jos puolueesta ja Urpilaisesta olisi kirjoitettu yhtä vähän kuin vaikkapa Vasemmistoliitosta?

Kyse ei ole siitä, etteikö “suurten” ja “pienten” ikuiselta tuntuvaa asetelmaa voisi murtaa. Tästä tutkimus itse tarjoaa pysäyttävän esimerkin esittäessään luvut Timo Soinin ja perussuomalaisten mittavasta vaalijulkisuudesta. Juuri Soinin henkilökohtaisen julkisuuden ja suosion pitäisi herättää poliittinen journalismi pohtimaan omaa rooliaan poliittisen ilmiön synnyttämisessä, populismin levittämisessä – ja vaalituloksen ohjaamisessa. Tutkijat Berg ja Niemi eivät kuitenkaan viittaa tähän problematiikkaan millään tavalla. Sen sijaan he tulkitsevat Soinin saaman näkyvyyden osoittavan ainoastaan, että “karismaattiseksi mielletty persoona saattaa nostaa pienenkin puolueen puheenjohtajan asemaansa suurempaan julkisuuteen” (s. 59). Näin he paitsi luonnollistavat median epäilyttävän puolueellisen toiminnan määrittelemällä Soinin “karismaattiseksi mielletyksi” myös oikeuttavat sellaisen oletuksen ja journalistisen periaatteen, että puolueelle ja sen puheenjohtajalle kuuluu tietty suuruus julkisuudesta puolueen “aseman” mukaan.

Kritiikki kolmen suuren ylivallasta mediassa vaikuttaa helposti naurettavalta. Mutta tällaisia periaatteellisia kysymyksiä on pakko uskaltaa esittää. Mediatutkijat mielellään yrittävät osoittaa omaa pätevyyttään selittämällä tuloksiaan mediarutiineilla ja julkisuuden logiikalla ja vakuuttamalla näin, että he ymmärtävät toimitusten todellisuutta. On myös houkuttelevaa kilpailla sillä, kuka osaa napakimmin analysoida julkisuuspelin toimintaa ja poliitikkojen imagovoittoja ja -tappioita. Tutkijat eivät kuitenkaan saa antautua journalististen konventioiden vangeiksi tulkitessaan tutkimustuloksiaan. Juuri median ongelmalliset käytännöt täytyy nostaa pöydälle, ne pitää kyseenalaistaa ja niille pitää esittää käypiä vaihtoehtoja.

Suomessa käydään paljon keskustelua (tai siis jotku käy) tasa-arvosta, jonka pitäisi koskea kaikkia. On ikävää, että keskustelijoina on vain ihmisiä, joilla moinen termi tarkoittaa omaa persettä, tai muulla tavalla toisen alistamista.

Aloittakaamme Naisasia Unionin teorialla, heidän märällä päivä unella – johon yhtyy koko valtiovaltamme, ylimpiä syyttäjäviranomaisia myöten. Kuvassa on heidän Teoriansa.

Noin, jokainen – jopa heteronainen ymmärtää, että siinnä on varsin viehättäviä persoonia kyseessä – mikäli he tyytyisivät tuohon, eivätkä olisi halukkaita myös VHM:n kanssa touhuamaan.

Mutta, vastaako kyseessä olevien järjestöjen Suuri Teoria todellisuutta? Ei taida vastata, sillä miksi muuten kyseisen järjestön (joka saa alempana yhteisen logon Demlan kanssa) niin kovin vastustaisi naisen ja miehen yhteistä onnea – tasa-arvoa.. Tässä syy – kuten aina, teoria ei vastaa totuutta – katso ja hämmästy:

Maamme elää aikoja jossa käydään murrosta, niin vanhempien ihmisten poistuessa elostamme, kuin työelämästä, mutta se kuuluu luontaiseen kiertokulkuun – jokainen menettää aina jonkun elonsa aikana.

Niin, tuo oli sivulause ilman huutomerkkiä.. (käsitä miten haluat)

Mutta, palataan Demlaan, järjestöön joka pitää oikeuspoliittista valtaa maassamme, Presitenttimme johdolla.  Etkö Usko?  Jos et usko, niin suosittelen tutustumaan ainakin näihin linkkeihin ja minua viisaampien MIESTEN (huoma sukupuolikorostus) kirjoituksiin.

Linkki 1

Linkki 2

Linkki 3

Lisää löytyy tuosta sivun oikeasta reunasta, uskon että ihminen osaa itsekin jos hänen antaa yrittää,  jottei hänelle ainna kaikkea tarvi vääntää rautalangasta….

Suosittelen, tuhlaa joku hetki vapaa-ajastasi, lue ja ajattele – älä silti sorru tyhmyyteen uskomalla kaikkea mitä luet – käytä aivojasi…

Niin, tähän loppuun onkin hyvä vetää  sitten se lupaamani yhteislogo hyysäreille jne…

“Missään ei ole niin pahoja ihmisiä kuin Suomessa”

Romanikerjäläinen Virginia Moldovan Hyysärin artikkelin mukaan.

Tällaisen johtopäätöksen jälkeen (hänen asemassaan) tuntuisi (ainakin minusta) hyvin luontevalta pakata tavarat ja poistua moisesta paheen pesästä.

Lähde: HS

The Rasmus regresa a la escuela elemental Suutarila en Helsinki para tocar en el ismo lugar donde empezaron como banda en 1994 en el Festival de Navidad, despues de 15 años se reecontrán con sus antiguos compañeros, estaran presentes algunos de los alumnos de la escuela y los ganadores del concurso realizado en la red social finlandesa IRC-Galleria con mas de 800 mil miembros.

Irc-Galleria transmitira en vivo el concierto a todo el mundo, la transmision sera desde IRC_Galleria y no se requiere ser miembro.

El evento se realizara de manera conjunta con Sukale (administrador corporativo de IRC-Galleria) y La Universidad Mikkeli de Ciencias Aplicadas, la produccion por Mikolis Oy

IRC-Galleria community: http://irc-galleria.net/community/3257341

IRC-Galerie community: http://ircgalerie.net/community/136068

www.myspace.com/therasmus

www.therasmus.com

www.irc-galleria.net

www.mikkeliamk.fi

www.mikpoli.fi

Päivän Hyysäri  kertoo, että valkoisten pako on uhka Helsingin kouluille. Herää vain kysymys, että mimmoinen uhka se loppupelissä sitten on?

Onko uhkana se, että kantaväestön aivopesu, siihen suunnatut miljoona eurot, palstamillimetrit ja lukemattomien tuntien mokutus-kokoukset eivät tuotakaan tulosta?

Se ei ainakaan oletuksena voi olla uhka, että lapset loppuisivat kyseisistä kouluista. Päinvastoin, lienee varmaa, että kyseisissä kouluissa tulee olemaan runsauden pulaa oppilaista. Oppilaiden etnisyys sen sijaan saattaa kyllä olla tulevaisuudessa – ja onkin – lähinnä tummapigmenttistä laatua.

En itse asu Helsingissä, mutta on aivan varmaa, että jos asuisin, lapseni kävisivät koulua jossa vallitsee opiskelurauha. Niin, Jarnilalle tiedoksi – opiskelurauha on tila joka saadaan auktoriteetilla, säännöillä joita joutuvat noudattamaan k a i k k i, ei ainoastaan kantaväestöön kuuluvat oppilaat.

Kyseistä tilaa ei saada aikaiseksi niillä estorahoilla joita Helsinki on kymmenen vuoden aikana asiaan syytänyt. Eikä sitä saada aikaan myöskään sillä, että luokalla on eri etnisyyksiä joita opetetaan eri kielillä. Ei, tuolla saadaan aikaan vain valkoisten niin kutsuttu pako ja suuri määrä kielitaidotonta porukkaa maahamme – entisten lisäksi.

Alkaa paska läjähdellä päättäjien tuulettimeen – kohta alkaa syyllisten etsiminen. Isosta irkkuwiskipullosta vetoa, niin syyllinen löydetään.

Oletko yllättynyt – se on VHM.

Kuva alla taulukosta miten raha jakautuu eri koulujen kesken – oppilasta kohden.

Reactions to Sunday’s Helsingin Sanomat editorial

The Social Democrat parliament member Jacob Söderman has said that yesterday’s Helsingin Sanomat (HS) editorial is a warning that things are going very wrong for Swedish-speakers’ rights.

HS wrote yesterday that Swedish-speaking Finns’ concerns over their diminishing rights were justified. See previous blog entry for more details.

Söderman named the Centre party as the biggest villain behind recent decisions that have effectively reduced the ability to receive services in Swedish. Municipalities / Local Government Minister Mari Kiviniemi (Centre) received particular criticism for her attempt to ignore the concerns of both Parliament’s Consitutional Committee and the Chancellor of Justice with regard to assigning bilingual Karleby (Kokkola) to the unilingual Oulu state administrative district instead of the strongly bilingual Vasa. Both the Constitutional Committee and Chancellor of Justice has ordered that Kiviniemi arrange a report that compares the two options with regard to the linguistic consequences of such a move. Kiviniemi has tried to instead order a report that would only investigate the linguistic provisions that Oulu would be capable of providing.

The Swedish People’s Party (SFP) parliament member Ulla-Maj Wideroos has claimed in the light of HS’ editorial that “it is obvious that there is a hidden agenda concerning the Swedish language. The Centre party’s next step will be to adjust the parliamentary electoral districts to ensure that the influence of Swedish-speaking Finns is reduced.”

Wideroos also claims that the National Coaltion party (Kokoomus) and the Social Democratic Party (SDP) bear some of the responsibility for the current language climate, “Centre receives the power that the other two main parties give them”.

Söderman (SDP) states that in his judgement the Centre party has closed its ears to the requirements of Swedish-speakers.

The chair of of the Swedish assembly of Finland, Folktinget, Anna-Maja Henriksson (SFP) also points to Centre, but also others, “Centre has displayed a spectacularly nonchalant attitude for Swedish in the matter of Karleby, but Kokoomus have also helped them. With regard to the police district reform, the minister responsible was from Kokoomus.”

Wideroos (SFP) regrets the fact that there are today so few, if any, strong advocates of bilingualism amongst Finnish-speaking politician. She mentions former prime minister Esko Aho (Centre), former prime minister and parliament speaker Paavo Lipponen (SDP), former president and Nobel peace prize winner Martti Ahtisaari (SDP) and former minister Olli-Pekka Heinonen (Kokoomus) as politicians previously active who understood the importance of bilingualism and acted to further it.

Wideroos welcomed the fact that HS has now acted in defence of bilingualism. “This is exactly what we need. Finally, the country’s largest newspaper  has said precisely what we have thought for a long time. This is of great importance, this will certainly be read by prime minister Vanhanen (Centre), opposition leader Urpilainen (SDP) and finance minister and party leader Katainen (Kokoomus).

UPDATE 27/10

Prime Minister Matti Vanhanen (Centre) has denied that there is any reason for concern over Swedish-speakers’ rights. He told reporters from the Finnish News Agency FNB/STT that he had not had time to acquaint himself with the Helsingin Sanomat’s editorial but  that “we are one people with two languages and both languages ought to be equal.”

“Ought” to be, Matti? Actually, I think you will find it is “must be”. Time to take out the law books and read the constitution.

For more on our prime minister’s difficulties in understanding reality, read this entry on the Jees Helsinki Jees blog: Vanhanen to Swedish-speaking minority: “Your grievance against the Finnish mainstream isn’t justified” « Jees Helsinki Jees

Finland’s highest circulation newspaper, the Finnish-language Helsingin Sanomat (HS), has published an editorial in which it states that the concerns of Swedish-speaking Finns over their rights are justified.

HS states in its leader that the last few years have seen an increasingly tougher climate for Swedish in Finland, primarily as a result of three reasons; an increase in hateful views on Swedish-speakers and Swedish in Finland on a number of internet-based discussion sites, a new generation of politicians who often no longer speak Swedish fluently and a view amongst many politicians that larger institutional units are as effective as small ones. The paper names Helsinki’s recent forced annexation of a significant part of western Sibbo (Sipoo), the decision to close down the maternity ward at Ekenäs hospital, the reform of court districts, the reform of the police’s administrative districts, the attempt to get bilingual Karleby (Kokkola) to join the unilingual Oulu state administrative district against its city council’s will, and the recent proposal for bilingual schools in Esbo (Espoo) as examples of recent policy decisions that cause harm to Swedish-speakers’ rights. The newspaper states that these decisions show that the right to receive services in one’s mother tongue has been relegated to secondary issue when decisions are made.

HS’ editorial states that Swedish-speaking Finns can be a part of the reason behind the change in attitude towards Swedish in FInland. The leader column states that “Swedish-speaking Finns have had a defensive attitude towards their linguistic rights. This has strengthened an understanding amongst Finnish-speakers that Swedish-speakers want to isolate themselves and are inflexible.”

However, HS goes on to state that is is hard for persons belonging to a linguistic majority (i.e. Finnish-speakers) to understand how things seem for a minority group that are constantly concerned about their cultural identity and rights.

Helsingin Sanomat states that is is time for decision-makers to take the rights of Swedish-speaking Finns seriously. The paper underlines that Swedish-speaking Finns are as Finnish as Finnish-speaking Finns and notes that the cultural roots of Swedish-speakers in Finland go back as far as the start of Finnish history.

Helsingin Sanomat’s leader is a welcome contribution and hopefully will provide a welcome call to Finnish-speaking decision makers and civil society who may not even have noticed how recent actions have effected the Swedish-speaking population. For Finland’s bilingualism to work, it needs champions in Finnish-speaking society and amongst Finnish-speaking politicians. We Swedish-speakers can not make it work on our own.

At the same time, the fact that the issue has become so clearly visible even on the radar of the leader pages of Finland’s most influential newspaper reveals just how serious the language climate is right now. We must hope that there are Finnish-speaking politicians, including those in the government, who have read this article today and have realised that constitutional rights must be upheld in order to ensure our law-based society continues to develop hand in hand with the values of fairness.

Kirjoitin pari päivää sitten EU:n käskytyspolitiikasta kalastuksen suhteen. Hyysäri on julkaissut samaan uutiseen  liittyen varsin uskomattoman haastattelun.

Suomen vapaa-ajankalastajien keskusjärjestön toiminnanjohtaja Ilkka Mäkelä ei näe ongelmaa uudessa EU-säädöksessä, joka kieltää harrastajakalastajilta merisaaliin myynnin ensi vuoden alusta lähtien. Mäkelä tekee selvän eron ammatti- ja harrastajakalastajien välille.

“… minun mielestäni silloin ei ole enää kyse harrastekalastuksesta, vaan harmaasta ammattikalastuksesta. Vapaa-ajan kalastajat käyttävät saaliin perhepiirissä ja ystävien kesken. Ei meillä ole mitään syytä ryhtyä vaatimaan vapaa-ajankalastajille oikeutta myydä saalistaan.”

Mäkelä ei ilmeisesti ymmärrä mitä suustaan päästelee tai sitten hän kertoo tarkoituksella asioita, jotka eivät pidä paikkaansa? Luontaiselinkeinot (tietyin rajoituksin metsästyksen ja poronhoidon kohdalla) kun ovat sallineet jokaisen suomalaisen harjoittaman lisätulojen keräämisen (muuallakin kuin Pohjois-Suomessa) ilman verotusta esimerkiksi kalastamalla.

Kyse ei ole siis harmaasta taloudesta, vaan eurooppalaisen siirtomaahallinnon puuttumisesta alkuperäiskansan ikimuistoisiin nautintaoikeuksiin.

Tuollaista toimintaa on tavattu kutsua kolonialismiksi ja sen paikallisia juoksupoikia… tuota noin , yleisesti ja ajoittain,  aika rumillakin nimillä.

Lähde: HS

Hyysärin  itseään, kansaansa ja kulttuuriaan vihaava toimittajantaimi Vesa Mäkinen on päästänyt meihin alkuperäisasukkaisiin (ainakin epäilyksen tasolla)   halveksuen, vaatimuksia esittäen ja julkirasistisesti suhtautuvan Percy Mashairen julistamaan vihapropagandaansa suomalaisia kohtaan valtakunnan suurimman päivälehden sivuilla.

Juttu alkaa suomalaisia halventavalla otsikolla, Perisuomalainen pahe ryypiskely vaikeuttaa islaminuskoisten maahanmuuttajien harrastuksia Suomessa.

Eikä siinä vielä kaikki – ei tietenkään. Koko propagandateksti  on kirjoitettu ns.puukottaminen kännissä on suomalaisten geneettinen ominaisuus tyyliin.

Mäkinen kirjoittaa

suomalaiset kuluttavat alkoholia konserteissa, näyttelyissä, teatterissa ja jalkapallo-otteluiden jälkeen. Suurin osa muslimeista kaihtaa alkoholia, ja monet heistä kokevat suomalaisten kanssa harrastamisen vieraaksi.

Muun tärkeämmän toiminnan puutteessa, Helsingin kaupungin tietokeskus selvitti maahanmuuttajien vapaa-ajanviettoa. Viinaongelma nousi tämän (jonkun mielestä ilmeisesti yhteiskuntamme kannalta elintärkeän)tutkimuksen perusteella esille yhtenä olennaisena syynä, minkä vuoksi maahanmuuttajat harrastavat viihdettä ja kulttuuria paljolti omissa joukoissaan.

Hyysärin toimituksessa on (hassua kyllä) huomattu myös sellainen seikka, että  maahanmuuttajien oma kulttuuri jarruttaa tutkimuksen mukaan joitain harrasteita. 18-vuotias Suleqo Yussuf on yksi harvoja somalialaistaustaisia naisjalkapalloilijoita. Somalialaiseen kulttuuriin tyttöjen futis ei kuulu.

Yussufin joukkue  Puistolan urheilijat pelaa naisten kolmannessa divisioonassa.

Näin siis kuitenkin on -  kaikesta suomalaisesta viinanjuonnista huolimatta. Toisaalta onhan Suomessa raittiusyhdistyksiä, helluntalaisseurakuntia ja rauhanyhdistyksiä – näiden piirissä ei tosiaan viinan kanssa läträtä.

Näille alkoholinkäytön mörkönä näkeville muslimeille toivotan, että uskallusta mukaan ja rohkeasti ensi kesän suviseuroille . Ehkä sieltä löytyy jotain sellaista, mistä on heillekin hyötyä Suomessa  – ja mikä on taatusti Jumalaa rakastavaa ja raitista.

Tässä vaiheessa tulee mieleen varsin nopeasti kysymys, että ovatko nämä Suomeen hyvää hyvyyttämme päästämämme  ihmiset ihan oikeassa maassa ja paikassa? Miten on mahdollista, että toistasataa vuotta Suomesssa olleella tataarivähemmistöllä ei ole tällaisia ongelmia elämisessään kultturissamme?

Yleinen oletus on se, että vieraat kunnioittavat maan tapoja ja sopeutuvat niihin. Jos näin ei tapahdu, vieraan on syytä poistua isäntäväen nurkista – ja vauhdilla. Tämän totuuden ymmärtämisestä on tosin viime aikoina ollut entistä enemmän viiteitä.

En sitten tiedä onko tässä kyse pelkästään monikulttuurin edessä rähmälläänolevien perseennuolijoiden päiväunista vai aito maahanmuuttajan pyrkimys muuttaa suomalainen yhteiskunta omanlaisekseen.

Percy Mashairen tapauksessa tuollainen (mahdollinen) halu on varsin pelottava tulevaisuudennäkymä rauhallisessa hyvinvointiyhteiskunnassamme *).

Johtuisiko   näiden tuoretta verta edustavien islaminuskoisten maahanmuuttajien (ainakin tämän äänekkään osan) ongelma siitä, että he eivät kenties halua kunniottaa sitä valtakulttuuria, jonka suvaitsevaisuudesta ja armosta he yleensä saavat Suomessa olla?

He eivät ole ehkä sisäistäneet (tai edes halunneet sisäistää) enemmistödemokratiaan kuuluvaa ajatusta siitä, että enemmistö sanelee (vähemmistön oikeuksia kunnioittaen) sen mitä missäkin yhteisössä tapahtuu ja mikä on sopivaa. Tässä tapauksessa myös käsite maassa maan tavalla näyttäisi olevan täysin tuntematon.

Olisiko myös kyse siitä, että ainakin osa  nykyisin Suomeen tulevista maahanmuuttajista ymmärtää  täydellisesti sen, että suomalainen järjestelmä on pystytetty tasa-arvon perustalle, mutta he  ovatkin päättäneet, ettei tämä järjestelmä sovi erityisen hyvin heille?

Lähde: HS

*)Asiaan jotenkin liittyen.  P.Mashaire on ymmärtänyt aikaisemmin varsin syväällisesti Zimbabven Rhodesian diktaattorin Robert Mugaben hirmuhallintoa ja kyseisen maan kivikaudelle palauttamista.

Tämä kirjoitus on julkaistu Hyysärissä 28.5.2000.

Valkoisten isien synnit vainoavat lapsia

Läntiset tiedotusvälineet saivat herkkupalan, kun Zimbabwen mustat alkoivat vallata valkoisten maatiloja, kirjoittaa Suomessa asuva zimbabwelainen toimittaja Percy Mashaire.

J uuri nyt ei ole helppo olla zimbabwelainen Suomessa. Suomalaisten kanssa käy useimmiten näin: kun ensin on vastannut vakiokysymykseen “Mistä olet kotoisin?”, saa aina kuulla saman analyysin: “Ai, siitä maasta, jossa valkoiset tapetaan ja heiltä riistetään maat. Eikö olekin kamalaa!”

Suomessa asuvat afrikkalaiset puolestaan kysyvät, miksi valkoiset ylipäänsä omistavat maata Zimbabwessa. Suurin osa on valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan asiasta, mutta eivät kaikki. Radikaalien mielestä asia on yksinkertainen: zimbabwelaisten pitää ottaa omat maansa takaisin.

Yritin kerran selittää eräälle radikaalille afrikkalaiselle, että se olisi tappoisku Zimbabwen maataloudesta riippuvaiselle taloudelle.

“Ei haittaa, pääasia on saada maat takaisin!” kaveri rähisi.

Olen huomannut, että ulkomailla asuvat afrikkalaiset ovat jyrkempiä kuin Zimbabwessa asuvat. Se johtuu siitä, että Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin siirtyneet afrikkalaiset kohtaavat arkielämässään niin paljon rasismia, että heidän on hyvin vaikea hyväksyä valkoisia siirtolaisia mustien omalla mantereella. Turisteja tai ulkomaisia työntekijöitä voidaan kyllä sietää, mutta ei maata omistavia siirtolaisia.

Zimbabwessa tilanne on toisin päin. Maanomistus on mielipidemittauksien mukaan maan tärkein asia juuri nyt vain joka kymmenennelle zimbabwelaiselle. Kansalle tärkeintä olisi saada maan sairas talous kuntoon.

Sekä inflaatio että työttömyys ovat yli 50 prosenttia. Suhteellisen rikkaassa maassa on pulaa polttoaineesta ja sähköstä. Terveydenhuolto on romahtanut.

Kansa ei ymmärrä, miksi Zimbabwen pitäisi lähettää yli 10000 sotilasta taistelemaan Kongon kansantasavallan presidentin Laurent Kabilan rinnalla ja kuluttaa sotaan noin viisi miljoonaa markkaa päivässä samaan aikaan, kun sairaaloista puuttuu tavallisia kipulääkkeitä. Z imbabwelaisille on päivänselvää, kuka on syypää maan yhteiskunnalliseen sekasortoon: 20 vuotta vallassa ollut presidentti Robert Mugabe ja hänen Zanu-PF -puolueensa. Kansa on pettynyt ja haluaa korruptoituneen puolueen ja hallituskoneiston pois vallasta. Mutta Mugabe uskoo olevansa korvaamaton.

Mugaben valttikortti ovat olleet valkoisten omistamat farmit. Hän on mobilisoinut työttömiä ja niin sanottuja sotaveteraaneja valtaamaan muutamien valkoisten maat, jotka hän väittää brittisiirtolaisten ryöstäneen zimbabwelaisilta. Tämä kylmän machiavelliläinen strategia on tuonut hänelle poliittisen voiton.

Varsinkin länsimaiset tiedotusvälineet ovat brittien BBC:n johdolla dramatisoineet maatilojen valtauksia. Kysehän on länsimaisten tiedotusvälineiden ikuisesta lempiaiheesta: valkoinen mies suuressa seikkailussa Afrikan viidakossa. David Livingstonesta Tarzaniin.

Mediakohu huipentui, kun kaksi valkoista miestä murhattiin maatilojen valtauksissa ja kolmas myöhemmin. Puhuttiin sisällissodasta ja kerrottiin , että EU valmisteli omien maidensa kansalaistensa evakuointia Zimbabwesta.

Saimme tietää senkin, että Zimbabwessa asuu 55 suomalaista. Tähän mennessä yksikään suomalainen ei ole lähtenyt maasta.

Etiopian nälänhätä ja mantereen muut, miljoonien ihmisten kohtaloihin vaikuttavat selkkaukset unohtuivat, kun media ryntäsi Zimbabween.

Yhdessä yössä Mugabe nostettiin keskitason afrikkalaisesta johtajasta kansainväliseksi voimamieheksi Saddam Husseinin ja Muammar Gaddafin rinnalle. Mugabe onkin jo alkanut puhua kuin Robert Suuri, sankari joka ottaa mittaa koko maailmasta.

Zimbabwen entinen siirtomaavalta Britannia on ollut suurin tekijä tässä älyttömässä poliittisessa teatterissa. Hyökkäämällä Mugabea vastaan britit ovat ainostaan kiillottaneet hänen kilpeään ja auttaneet häntä siirtämään huomion pois Zimbabwen taloudellisista ja sosiaalisista ongelmista. Häviäjiä ovat unohdetut ja kärsivät tavalliset zimbabwelaiset. L änsimaisessa mediassa viidakkoveitsiä ja kirveitä kantavat mustat barbaarit terrorisoivat viattomia valkoisia. Harva kysyy, miten valkoiset saivat maatiloja Zimbabwessa. On unohdettu, miten 1800-luvun lopussa brittiläisestä imperiumista Afrikassa haaveillut Cecil John Rhodes huijasi kuningas Lobengulaa luovuttamaan maansa.

Kun Lobengula vuonna 1893 oivalsi petoksen, syttyi sota, jonka britit voittivat. Muutaman vuoden jälkeen seurasi toinen sota, jossa kaksi isoa etnistä ryhmää, ndebelet ja shonat, yhdistivät voimansa ja yrittivät ajaa britit pois maasta. Mutta modernein asein varustetut britit voittivat jälleen.

Voittajan julmuus oli suunnaton. Vuorille paenneita mustia jahdattiin, ja heidän piilopaikkansa luolissa räjäytettiin dynamiitilla.

“Poltimme kaikki majat ja monta nekrua. Ne, jotka eivät tulleet ulos, paloivat kuoliaiksi, ja se oli oikein heille. Kuulimme heidän huutonsa”, eräs brittisotilas kuvasi tuhoa.

Verilöylystä hengissä selvinneet häädettiin pois maatiloiltaan ja sijoitettiin kuiviin ja hedelmättömiin reservaatteihin, joissa he joutuivat maksamaan valkoisille veroja. Jos ei maksanut veroja, vietiin pakkotöihin valkoisten kaivoksiin tai maatiloille.

Häikäilemättömän Cecil John Rhodesin mukaan Rhodesiaksi kutsuttua maata hallittiin rasistisen apartheid-järjestelmän avulla. Rhodesiassa mustat olivat täysin sorrettu ja halveksittu kansa.

Tilanne vain paheni, kun kovaotteinen pääministeri Ian Smith julisti maan itsenäiseksi Britanniasta vuonna 1965.

Smith oli oivaltanut, että emomaa aikoi siirtää vallan mustille, niin kuin oli tapahtunut muualla Afrikassa. Britannia ei pystynyt kukistamaan kapinaa, koska sen olisi pitänyt lähettää sotilaita taistelemaan valkoisia vastaan mustien puolella.

Rhodesiassa mustat nationalistit kamppailivat itsenäisyyden puolesta. Smith vastasi siihen kovalla kädellä. Itsenäisyysaktivisteja murhattiin, karkotettiin ja vangittiin.

Smith vannoi, ettei musta valta toteudu hänen elinikänään. “Ei tuhannessa vuodessa”, hän julisti. ‘T uhat vuotta” kului nopeasti. Vuonna 1980 Rhodesia lakkasi olemasta ja tilalle tuli mustan enemmistön hallitsema Zimbabwe.

Mustat sissit kukistivat Smithin armeijan raa’assa sodassa marxilaisen Robert Mugaben ja veteraanipoliitikko Joshua Nkomon johdolla. Kun sota loppui, valkoiset alkoivat pakata matkalaukkujaan koston pelossa. Se oli turhaa. Pääministeriksi valittu Robert Mugabe kehotti kuuluisassa televisiopuheessaan mustia ja valkoisia unohtamaan menneet ja rakentamaan uutta maata yhdessä.

Mugabe oli käytännön mies. Hän oli nähnyt, mitä oli tapahtunut Mosambikissa, kun maa oli itsenäistynyt Portugalista vuonna 1975. Portugalilaiset olivat lähteneet ja kostoksi sabotoineet Mosambikin talouselämää. Siitä Mosambik ei ole toipunut vieläkään. Mugabe ymmärsi, että valkoisilla oli taitoja ja kokemusta, joita Zimbabwe tarvitsi.

Mugaben sovintopolitiikan hinta oli se, että valkoisten etuoikeudet säilyivät. Poliittinen valta siirtyi mustille, mutta talous pysyi valkoisten käsissä. Ratkaisematta jäi muun muassa maanomistus, joka oli ollut yksi tärkeimpiä vapaussodan syitä.

Rauhanneuvottelut Lontoossa olivat kaatua maakiistaan, sillä sissijohtajat eivät suostuneet allekirjoittamaan aseleposopimusta ilman selviä takuita asian ratkaisemisesta. Silloin Britannia ja Yhdysvallat lupasivat rahoittaa maareformin eli korvata valkoisille viljelijöille maiden menetyksiä. Aseleposopimus allekirjoitettiin, mutta luvattua rahaa ei kuulunut.

Aluksi se ei juurikaan vaikuttanut Zimbabwen talouselämään. Kansainväliset pakotteet oli purettu, ja maan talous kasvoi. Vanhat asenteet elävät kuitenkin sitkeässä. Niin rasismikin. Jouduin itsekin 1980-luvun puolivälissä väkivallan kohteeksi, koska seurustelin valkoisen naisen kanssa. Mustat eivät Zimbabwessa edelleenkään yleensä pääse valkoisten hallitsemien urheiluseurojen ja klubien tiloihin. Suurin osa Zimbabwen krikettimaajoukkueen pelaajista on valkoisia – valkoisten osuus väestöstä on alle prosentin.

Eniten raakaa rasismia ja ennakkoluuloja esiintyy valkoisten maatiloilla. Toisilla tiloilla eletään kuin Yhdysvaltojen syvässä etelässä orjuuden aikana. Isäntä asuu isossa hienossa talossa, mutta ryysyinen, paljasjalkainen ja lukutaidoton työntekijä viruu rähjäisessä majassa.

Kun isäntä kutsuu, täytyy vastata “sir” tai “madam”. Maanteillä näkee usein, kuinka valkoinen isäntä ajaa avolavapakettiautolla, jossa koira istuu penkillä isännän vieressä mutta musta työläinen lavalla takana. Viime vuoden lopulla nousi kova kohu, kun erään maatilan valkoinen isäntä virtsasi nukkuvan työntekijänsä päälle.

Nämä ovat yksittäisiä tapauksia, eivätkä kaikki Zimbabwessa asuvat valkoiset ole rasisteja. Mutta vähintäänkin yksisilmäinen on myös se länsimaisten tiedotusvälineiden välittämä kuva, jossa mustat vainoavat viattomia valkoisia.

Raamatussa sanotaan, että isien synnit vainoavat lapsia. Zimbabwessa tehtiin syntiä sata vuotta sitten. Britannia ei ole kyennyt tai halunnut pyyhkiä näitä syntejä pois, ja nyt ne vainoavat sen lapsia. Ulkomaille muuttaneiden afrikkalaisten asenteet ovat jyrkimpiä: heidän on vaikea hyväksyä valkoisia siirtolaisia Afrikassa. Tavallisille zimbabwelaisille maanomistusoloja tärkeämpää olisi saada maan pahasti sairas talous kuntoon