Kyllä mä kummastelen tätä päivän uutista, jonka mukaan 4-vuotias nuoleskeli käsidesiä ja tuli humalaan. Oikeinko käsidesi oli noin vain lasten ulottuvilla? Hupsista.  Eikö niissä puteleissa ole mitään varootusta – vai eikö varoituksia ole luettu?  Enkä nyt tarkoita, että lukisi: “Tästä voi humaltua” (sehän olisi nuorille oitis uusin villitys – arvaa vaan, onko tämä uutinenkin jo houkutus?!), vaan jotain malliin: “Ei lasten ulottuville” tms.

Eikös käsien normaali pesu ole ensisijainen ja käsidesi lisänä tarvittaessa?  Mä ainakin kuvittelisin, että käsidesin tulee olla aikuisten valvonnassa = päiväkodissakin henkilökunnan takana.

Nyt tapahtunut on uutistenkin mukaan ensi kerta, mutta tokkopa nyt jää viimeiseksi.

Lauantai, maaliskuu 14, 2009

Lounaaksi tänään,

Taaskin, söin zaru (kylmetettyä) udonia

Pidän siitä todellakin näinä päivinä

Sitten,

Vaihdoin mukavasta pyjamastani oikeisiin vaatteisiin

Yläosa ja alaosa ovat molemmat onesposta

Ja, ja,

Noa-tan vaihtoi myös

Tänään hän on pukenut hänen uudet kenkänsä

Hän on super jännittynyt

Onko hän todella näin iloinen pelkästään uusista kengistä?

No, se on hyvä

Okei, no, nyt olen poissa, koska menen meidän henkilökuntatapaamiseen~

Yrityksissä mietitään kuumeisesti miten selviytyä talouskriisistä mahdollisimman vähin vaurioin. Näyttää siltä, että lomautukset ja irtisanomiset on otettu käyttöön ehkä jopa miettimättä mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla. Eräs rekrytointikonsultti kolleegani kertoi, että jotkut hänen yritysjohtaja asiakkaistaan ovat jopa todenneet, että “on se hyvä kun saa kunnon syyn irtisanoa kaikki tarpeettomat, vätykset ja typerykset yrityksestä”. Kolleegani sanoi vastanneensa, että onpa ollut huonoa  johtamista, jos ihmiset ovat regressoituneet yrityksessä tuollaiselle tasolle.

Kun siellä johtoryhmien kokoushuoneissa mietitään selviytymistä ja omistajan miellyttämistä niin kannattaisi harkita ajatuskulun täydellistä suunnanmuutosta.

Olemme voittamisbusineksessa

Nykymaailmassa on enää vaikeaa löytää niche tuotteita tai palveluja, kaikkea on tarjolla yllinkyllin ja erilaisten toimijoiden määrä lisääntyy huikeaa vauhtia joka päivä. Kilpailuetua on vaikea synnyttää. Onkin siis ajateltava toisin ja ryhdyttävä miettimään “missä voimme voittaa”. Mikä on se yrityksen toiminnan tai markkinoiden osa-alue missä voidaan voittaa vaikka monet haasteet tuntuvat vievän kaiken huomion.

Voittaminen on myös tehtävä näkyväksi. Urheilukilpailussakin on selvää, että kaikki ovat mukana voittaakseen. Toisia kannustetaan ja keskitytään itse tekemään parhaansa. Olin yrityskonsulttina edellisen laman aikana ja niiden kokemusten perusteella yrityksissä ihmiset toimivat aivan päinvastoin. He ryhtyivät kilpailemaan työpaikoista ja suosiosta, mutta ei näkyvästi. Sen sijaan, että he olisivat tehneet parhaansa he tekivät huonoimpansa; vetivät mattoja toisten jalkojen alta, puhuivat pahaa toisista, eivät antaneet riittävästi tietoa, että työkaverit olisivat onnistuneet tehtävissään, klikkiytyivät, tulivat ruskeakielisiksi.

Vetoan suomalaisiin yrityksiin ja niiden henkilöstöihin: tehkää tällä kertaa toisin! Miettikää missä tilanteessa olette ja miten siinä tilanteessa voidaan voittaa. Irtisanotuksi joutuminen on lopulta pienempi paha kuin se, että aiheuttaa turhia ja ylimääräisiä vaikeuksia omalla juonittelullaan ja pahantahtoisuudellaan. Sitäpaitsi kunnollisella yhteiseen voittamiseen tähtäävällä keskustelulla ja yhteistoiminnalla saatetaan löytää ideoita, jotka auttavat sekä yritystä että sen ihmisiä.

Hyvä johtaja johtaa joukkonsa voittoon, ei häviöön. Edellisen laman aikana koin, että johtajat hädissään eivät laittaneet henkilöstön säälittäville juonitteluille pistettä. Heikoimmat johtajat ja esimiehet menivät jopa mukaan noihin arveluttaviin peleihin uskoen vahvistavansa omia asemiaan sillä tavoin. Monet varmaan epäoikeutetusti niin tekivätkin, sillä suomalaisessa johtamisessa on paljon kehittämisen varaa kun tarkastellaan sitä voittavien tulosten saavuttamiskyvyn näkökulmasta. Säälittävät, heikkojen johtajien sallimat pelit vähensivät yritysten kyvykkyyttä löytää tietä ulos kriisistä ja hidastivat uuden menestymisen aikajakson alkamista.

Voittaminen on voittamista ja siihen päästään voittavilla ajatuksilla ja teoilla. Jos tähtäät toiminnallasi toisten häviämiseen olet aiheuttanut tappiota ja tuhoa. Voitat, jos vertaistesi joukossa voitat itsesi. Voittaja antaa arvostuksen ja kunnian myös toisten voitoille, on muistettava, että voiton hedelmät putoavat yhteiseen koriin.

Voittaminen on myös oppimista. Olisiko nyt aika oppia yhdessä voittamaan?

Haluan lopuksi huomauttaa, että oma kaavioni voittamiselle on win+win+(win). Todellista voittamista on, kun molemmat osapuolet voittavat ja aiheuttavat voittavia vaikutuksia myös kolmansille osapuolille. Perinteinen “win-win” ajattelu saattaa johtaa partnership-egotismiin ja sitä paitsi win “miinus” win on yhtäkuin nolla, eli nollasummapeli. Kirjoitan näistä aiheista lisää jossain seuraavassa blogissa. Plus-summa pelistä voi lukea reilun pelin hengen puolestapuhujan Gustav von Hertzenin erinomaisesta kirjasta “The Spirit of the Game”. Kilpailu ja yhteistyö eivät sulje toisiaan pois, tiedettiin jo tuossa v. 1993 kirjoitetussa kirjassa (Gummerus).

Eurooppalainen yliopistoväki on herännyt joukolla ihmettelemään Suomen pyrkimyksiä aikaansaada huippua väkisin. Se, että kolmelle yliopistolle annetaan vastikkeetta ja loput jätetään kisaamaan murusista, ei vastaa yleistä mielikuvaa suomalaisesta tavasta organisoida koulutusta ja tutkimuksen tekemistä.

Vielä vähemmän se vastaa todellisuutta. Ihmetys onkin kohdistunut siihen, miksei oppia oteta esimerkiksi Saksasta ja kanavoida rahoitusta niille yksiköille, joiden näytöt ovat siihen riittäviä.

Vain muutamaa aikayksikköä myöhemmin Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa kolumnisoi Kauppalehdessä (Nine to four, KL 31.3.), kuinka “kuukauden oleskelu Piilaakson ja Los Angelesin sykkivässä ilmapiirissä kirkasti ajatukset suomalaisen ja amerikkalaisen (huippuyliopisto)ajattelun peruseroista”.

Uskonnollista hurmosta muistuttavan hurahduksen seurauksena Sotamaa on ilmeisesti unohtanut, että yliopistojen innovaatio-osasto – siis tutkimuksen tekijät – eivät todellakaan työskentele viran suojissa yhdeksästä neljään. Näin kenties tapahtuu hallintotasolla, jossa ei tehdä tuloksia, vaan suunnitellaan niiden tekemistä seuraavalla kvartaalilla. Mitkä ovat Yrjö Sotamaan henkilökohtaiset tutkimukselliset saavutukset? Entä riittääkö yrittäjähengen osoitukseksi se, että vierailee Amerikassa ihailemassa sikäläistä toimintakulttuuria?

Jos hallintoportaalla olisi kiinnostusta (ajasta ei tunnu olevan puutetta päätellen näpertelyn asteesta) tutustua henkilökohtaisesti tutkimuksen tekijöiden arkeen, yhtäläisyydet kotoisten tuottavien yliopistojen ja Suuren Mahtavan välillä eivät ainakaan rehtorin termein juuri poikkea toisistaan.

Erikoislaatuisia heittoja tekstissä on useita, kuten se, että rapakon takana “opiskelijoiden arviot opettajistaan vaikuttivat myös professoreiden urakehitykseen”. Ja nekö eivät vaikuta kotoiseen YPJ-arviointiimme? En tunne TaiKin kulttuuria, ja pahoin pelkään, etten haluakaan.

Toiseksi, myös suomalaiset professorit tuppaavat hankkimaan sitä ulkopuolista rahoitusta sellaisessa mittakaavassa, että heistä voidaan puhua jo yrittäjinä. 2400 tunnin vuosittainen työaika ja päättymätön oravanpyörässä juokseminen viittaa kyseiseen ominaisuuteen, ei todellakaan “turvallisuushakuiseen virastoasenteeseen” niin kuin asioista vähemmän perillä olevat tahot tuntuvat olettavan.

Sotamaa kirjoittaa, kuinka koko amerikkalainen toimintakulttuuri ja yrittäminen mielentilana tarkoittaa “yritystä ja erehdystä, kokeiluja, riskinottoa, epäonnistumisia, virheiden tekemistä ja niistä oppimista, oman aseman ansaitsemista joka päivä uusien ideoiden ja tekojen kautta, itsensä ja rajojen ylittämistä ja ponnistelua omien kykyjen äärirajoilla”.

Jo väitöskirjavaiheessa aloittelevan tutkijan elämä on jatkuvaa epävarmuutta ja harhailua poluilla, jotka eivät lopulta osoittaudu oikeiksi mutta joita kulkematta ei pääse koskaan perille. Ilman iteraatiota ei synny uutta tieteellistä tietoa. Yritys- ja erehdysmenetelmä on välttämätön, mutta samalla henkisesti riskialtis: jaksanko, havaitsenko mahdollisuudet oikealla hetkellä, miten selviän ponnisteluista kohti tuntematonta. Taloudellisista ja sosiaalisista riskeistä, pätkätyösuhteista ja rahoituksen epävarmuudesta tuskin tarvitsee edes mainita ääneen.

Tutkijan elämä on oppimista virheistä ja jatkuvaa ajatusten ja mahdollisuuksien kypsyttämistä riittävän valmiiksi. Nämä ovat juuri niitä pelinappuloita, joilla oma asema ansaitaan. Ellei tutkijalla ole minkäänlaista poltetta saada vastauksia asettamiinsa kysymyksiin, silloin hän on väärässä paikassa, ja tätä ongelmaa ei ratkaista rahoitusmalleilla tai ylhäältä annetulla pakolla tuottaa väkisin huippua.

Tutkija myös ylittää itsensä joka päivä pelkästään siinä, että hän on kaiken väheksynnän, henkisen kuormituksen, ristipaineen ja markkinahypetyksen keskellä valmis taistelemaan saavuttaakseen jotain. Ja tarkalleen omien kykyjensä äärirajoilla, usein niiden yläpuolella.

Haluaisinkin kysyä Yrjö Sotamaalta, mikä erottaa yrittäjäluonteen yrittäjäluonteesta?

Lopuksi: hyvä perimmäinen kysymys tietenkin on, miksi akateemisen ajattelun kehtoihin tulisi istuttaa maksimaalinen määrä “sarjayrittäjiä” ja oman elämänsä asennevammaisia pakkosuorittajia, joille 16 tunnin työpäivä on vallitseva normi. Silläkö kansakunnan innovaatiopotentiaali nostetaan taivaaseen?

Syksyn ydinkysymyksiä ovat olleet Jokela, sairaanhoitajat, ilmastonmuutos ja viranomaistiedottaminen. Tässä medianeliössä tutkimus ja koulutus ovat ymmärrettävästi pudonneet tapetilta. Palautettakoon kuitenkin mieleen Jari Peltolan ja Timo Tuikan (JyU) kirjoitus tieteen teon mielekkyyden katoamisesta (HS 13.12.). Teksti on laatijoiden luvalla julkaistu myös TATUSOTU-blogissa.

Jokainen yliopiston henkilökunnassa viime vuodet vaikuttanut tuntee tilanteen: itsensä kanssa vuotuista kehää kiertävä, päättymätön apuraha- ja rahoituslotto, tutkimuksen lyhytjänteisyys puoliksi pureskeltuine tutkimustuloksineen sekä juhlapuheilla ja budjeteilla jalkautettu wannabe-huippustatus.

Kaksi kirjoituksen huomiota nostaisin erikseen tarkasteluun:

“Vain yliopistomaailmaa ulkopuolelta seuraava voi luulla, että yliopisto valmistaa johonkin konkreettiseen. Yritykset eivät ole useinkaan kiinnostuneita ylikoulutettuina pitämistään tohtoreista. Yliopistot voivat katsoa tässä suhteessa myös peiliin. Tieteen popularisointi ei edelleenkään kuulu opetusohjelmiin, vaan se nähdään usein ‘akateemisena huoraamisena’. “

Jokainen lause oikeuttaisi tuntikausien debattiin, mutta tyydyn toteamaan, ettei tutkijan pitäisi tuoda itseään esille pelkästään tutkimusaiheensa kautta vaan ihmisenä (sellaisena pätevänä ja hyvänä tyyppinä, joita maailma tarvitsee). On henkisesti ja aineellisesti vaarallista kaivaa itselleen tieteellinen kuoppa ja tulittaa sieltä ulkomaailmaa kolmekymmenvuotisessa asemasodassa.

Ylläolevasta sitaatista paistaa tietenkin kyynisyys olosuhteita kohtaan ja jossain määrin aiheellisesti. Mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, työ 2000-luvun yliopistomaailmassa on kaukana stereotypioista – joiden pahimpia viljelijöitä ovat yleensä tutkijat itse – ja tutkijan arki valmistaa huomattavan moneen konkreettiseen ja vähemmän konkreettiseen tehtävään. Mikä ihme saa meidät kuvittelemaan, että esiintyminen, kirjoittaminen ja hajallaan olevan tiedon integrointi järkeväksi kokonaisuudeksi on jotenkin hienompaa yritysmaailmassa kuin yliopistossa?

Ystävällinen pyyntö: älkää kommentoiko, että “Palkka”

“Akateemisista armopaloista taistelun vuoksi monia työyhteisöjä on vaikea nimittää hyvähenkisiksi.“

Tällä viikolla havaitsin hävinneeni yhden sivutoimisen apurahasodan. Koska riski on toinen nimeni, en tästä kummemmin hätkähtänyt; tutkimusteemat riitelevät, eivät ihmiset. Kaikkiaan minulla on mielikuva, etteivät akateemiset työyhteisöt suinkaan rakennu armopalataistelun sotatantereiksi, vaan sen vastapainoksi. Ilmiötä sivuavat myös Peltola ja Tuikka: “Jos joku yliopistossa keksiikin innovaation, se tapahtuu useammin yliopistosta huolimatta kuin sen ansiosta.” Myös yhteisö muodostuu yliopistosta huolimatta. Jos kyseessä ovat nk. normaaleiksi laskettavat aikuiset ihmiset, tutkimusryhmissä käy hyvin pian selväksi, kumpi on määrittävämpi tekijä: toveruus vai kilpailu.

Se (toistaiseksi) koskematon tieteen mielekkyyden alue kun takaa tutkijalle mahdollisuuden valita kohtuullisen vapaasti tutkimukselliset ambitiot, rajaukset, näkökulmat, kanssakirjoittajat, kumppanit ja työajat. Miksei siis mahdollisuutta kuulua juuri siihen omimpaan porukkaan? Monesta muusta ammatista kuvatun kaltainen itsenäisyys puuttuu. Ja käsi sydämelle, te 20 vuotta yliopiston palveluksessa olleet, mistä muualta olisitte löytäneet yhtä ihania ihmisiä joiden kanssa tehdä töitä?

Lokerointi on kätevä tieteen, huumorin ja tehostamisen keino, mutta usein kaukana todellisuudesta. Sekoitan siis rohkeasti realismia ja idealismia – on vaikea kuvitella, että voisin koskaan löytää parempia työkavereita kuin nykyiset ovat. Samaan aikaan toivon voivani räjäyttää yliopistomaailman rakenteet ilmaan.

Niin, ja se kirjoituksessakin mainittu Tutkijan arkipäivän etiikka -opus (Mustajoki & Clarkeburn, 2007) on mainiota luettavaa vaikkapa kotitekoisen joulusinapin aiheuttaman närästyksen helpottamiseen. Tuhotöihin se ei tietenkään kannusta.

Rauhallista joulua!

Tohtoreiden ylikouluttaminen on esillä 16.10. Talouselämän uutisessa.

Tiedättehän tilanteen: kansan syviä rivejä ahdistaa, että Arkadianmäellä istuu 200 kansanedustajaa nostamassa palkkaa, vaikka heitä voisi hyvin olla esimerkiksi 100, 50 tai 0. (Muistattehan Vihaisen veronmaksajan.)

Sama tuntuu ihmisten mielissä pätevän yliopistojen jatkokoulutettaviin. Miksi 1400 vuodessa, kun 1000 riittäisi? Samaan aikaan putken toisesta päästä syöksyy sisään tuhansia päivähoidettavia, joita yliopistotutkinto kiinnostaa, vaikka he eivät oikeastaan tiedä, mitä sillä voisi tehdä. Todelliset ongelmat alkavat siitä.

On myönnettävä, että tohtorikoulutus on karannut käsistä, mutta pelkkä ‘tohtori’ -tittelin omahyväiseltä vaikuttava ulkoasu ei riitä syyksi jatkokoulutuksen dissaamiseen. Ei väitellyt ketään elävältä syö, varsinkaan, että näinä aikoina odottaisi väitöskirjan merkitsevän muuta kuin henkilökohtaista opinnäyteponnistusta.

Veikkaankin vihaisten veronmaksajien purkauksien kohdistuvan pohjimmiltaan aivan muuhun kuin koulutukseen sinänsä. Koska he eivät tunne yliopistomaailmaa, akateemisuuden huipulle koulutettu ihminen heille potentiaalista kilpailijaa, uhkaa. Mitä emme tietenkään ole. Oikaistaanpa siis kerralla tämä sosiaalisen kategorian varaan rakentunut harhaluulo: tiedemaailmassa on oma hierarkiansa, yritysmaailmassa omansa, eivätkä ne kohtaa.

Väitöskirja on oppimisen osoitus, kenties pätevöitymisen edellytys ja omasta henkilökohtaisesta innostuksesta lähtenyt kilvoitus, parhaimmillaan näitä kaikkia yhtäaikaa. Ei siinä sen kummempaa.

Artikkelin kommentoijan väite ns. akateemisesta kymppiluokasta ontuu niin pahoin, että sen voisi lähettää vertauskuvapoliisille. Opinnoissaan vaikeuksia kokeneet tai niihin turhautuneet kun eivät tutkimusmaailmassa pärjää – heidät on aikaa sitten irtisanottu. Paremmin J-luokkalaisia kuvaa vertaus munkkiluostariin: tila, jonne vetäydytään muutamaksi vuodeksi, ja pois lähtiessä taskuun on yleensä jäänyt jonkin verran viisautta myöhempää elämää varten.

Mielessäni vannoin, että en koskaan ota julkisesti kantaa tähän aiheeseen. Niin se mieli muuttuu.

Se kuuluisa pistelomake on sitten viime näkemän saanut uuden olomuodon – siis siirtynyt wordista exceliin. Tämä olkoon pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri hallintoväelle, johon en kuitenkaan lukeudu.

Tuntimäärissä mitaten olen käyttänyt YPJ-opiskeluun ja lomakkeelliseen toteutukseen kahden vuoden aikana vain parisen viikkoa, kun taas esimiestasolla työ on vaatinut 30-40 -kertaisen tuntimäärän. Kevään setti ei juuri allekirjoittaneen olemusta hetkauttanut, koska edellinen kierros läpikäytiin tammikuussa. Vaatitason loppuhuipennus on luvassa vasta syksyllä, ja henkilökohtaisessa osuudessa rajat paukkuivat rikki ajat sitten.

Koetan avata keskustelua aiheesta, koska (lievästi kärjistäen) tuo kuuluisa ja ah niin kannustava järjestelmä ei joko kannusta ollenkaan tai kannustaa vain harvoja ja valittuja, ja niitäkin vain ensimmäiset puolitoista vuotta. Tässä voitaneen viitata käänteiseen U-käyrään, mieluiten ilman Y-vaikutteita.

Yleisesti yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta on olemassa vain julkaistessaan referoituja julkaisuja, oli niiden foorumi sitten mikä tahansa. Laatukeskustelua kukaan ei onneksi ole vielä keksinyt sisällyttää pisteytykseen ainakaan muodollisesti samantasoisten lähteiden osalta. En halua edes tietää, kuinka tällä mekanismilla suoritettaisiin moinen arvonta.

Joillakin aloittavista tutkijoista yhteisjulkaisemisesta on aikanaan sakotettu, joillakin taas ei. Koska kukaan ylintä tasoa myöten ei alkuvaiheessa tiennyt, mitä oikeastaan pitäisi tehdä, pisteet ja palkkataso on arvottu sitä vastaavasti. Ensin mainitun väärinkäsityksen vallitessa jatko-opintojen ohjaajia on ylikuormitettu suotta, koska järjestelmä on kannustanut ainoastaan yhteiskirjoittamiseen professoreiden ja ohjaajien kanssa aiheesta riippumatta. Ohjattava taso taas on pahimmillaan jäänyt ilman ansaitsemaansa palkkaa, perusteena puhdas mielivaltaisuus.

Myös julkaisemisen ajankohdan määrittelyssä on seilattu pitkin tummia vesiä. Ensin(?) vaadittiin prosessista lopullisesti ulostullut julkaisu, sen jälkeen riitti todennettavissa oleva evidenssi hyväksytystä julkaisusta; aiemmin mitään ei korvattu palkassa takautuvasti, nykyisellään pisteytys hyvittää ansioitunutta tutkijaa myös ajassa taaksepäin.

Vaatimustason määrittely kumulatiivisine pisteineen ja opintoineen on johtanut putkeen, jossa vain julkaisut lasketaan. Muilla työtehtävillä ei ole juurikaan väliä, paitsi jos sattuu olemaan krooninen vapaamatkustaja; tällöin henkilökohtainen suoriutuminen saattaa jopa YPJ-kärsiä.

Jos taas on erehtynyt tekemään kaikki oletetut työtehtävänsä ja vieläpä hieman sen päälle erinäisissä projekteissa, pisteet näyttävät vaatimustason tapaan noin +100 ylimääräistä. Kun tutkijakoulutettava saavuttaa tason 4-9, on aivan sama, mitä hän tämän jälkeen saa päähänsä tehdä, poislukien väitöskirjan valmiiksisaattaminen. Tööt-tööt! Diudiu! Suits you, sir!

Ylimääräistä työpanosta ei korvata mitenkään, varsinkin kun yliopistojen rahat pääsivät juuri loppumaan. Mitä enemmän jatko-opiskelijat ja virattomat tutkijat tuottavat, sitä alemmas rajat jatkossa leikataan.

Liiallinen tuotteliaisuus on siis lopulta kaikilta pois – alituottavuudesta nyt puhumattakaan. Optimointi on vaikea asia maailmassa, jossa yhteismittoja ei ole vielä keksitty. Joku kuitenkin otti ja keksi tuoda YPJ:n todellisuuteen, jonne se ei luultavasti kuulunut.

Lopuksi tarkistuslista juuri jatko-opintonsa aloittaneelle:

1) Suorita jatko-opinnot niin nopeasti kuin mahdollista.

2) Julkaise.

Erityisen suositeltavaa on muutaman julkaisun rykäiseminen 1-2 vuoden aikana (ensin kirjoitetaan, lopulta kaikki tuotokset tulevat lähes kertaheitolla ulos – tulokset vaikuttavat sekä vaatitasoon että suoriutumiskeskiarvoon vielä silloinkin, kun haluat tehdä rauhassa tutkimusta.)

Mitäpä siis sanomme? Järjestelmä kannusti, kunnes lakkasi kannustamasta.

Koska hairahdin melkein makrohenkiseen keskusteluun, en ehtinyt ottaa lainkaan kantaa lomakkeiden täyttämisen mielekkyyteen ja sujuvuuteen sekä vastaaviin arkiaskareisiin.

Muut saa selittää.

Yliopistojen päättävät elimet tuskin allekirjoittaisivat tämän tekstin otsikon ilman varauksia. Jos inhimillinen elämä nähdään pelkästään kilpailuna niukoista resursseista, kilpailemattomuus muuttuu tehottomuuden synonyymiksi.

Vallitsevan mallin muuttamista voi tietenkin yrittää kukin tahollaan ja toivoa onnistuvansa. Toisinaan vain on pakko olla skeptinen.

Etelästä kantautuu tänään viisaita sanoja (HS 27.3. A11).

Parhaissa tutkimusyksiköissä tutkijat eivät kilpaile keskenään, joten heillä on paremmat edellytykset kommunikoida ja työstää yhdessä ajatuksiaan ja tuloksiaan. Kansainvälisissä arvioinneissa HY:n väki on saanut tästä erityiskiitokset.

Maakunnissa ei juuri tuoteta sitä kuuluisaa huippua. Yliopistojen kansantajuistaminen ja juntistaminen sen sijaan on hyvällä mallilla. Elämä on peliä, puhdasta nollasummaa. Pelisäännöt on poimittu tosi-tv:stä.

Ensin kootaan lauma innokkaita, simasuisia nuoria. Heidät ohjataan nimittämiskirja kourassa lukittuun taloon, kukin omaan koppiinsa. Mission impossible: tee väitöskirja. Aikaa on neljä vuotta.

Aika alkaa NYT!

Kuka saa jatkaa? Kuka tipahtaa seuraavaksi?

Kamerat surisevat. Hiljaisuus on painostava. Sen katkaisee vain silloin tällöin huoneista kantautuva näpytys ja tutkijoiden kuukausipalaveri.

Iloiset kasvot ovat venähtäneet ja ilmeet valahtaneet.

Yksi on luhistunut henkisesti, toinen ei ole kontribuoinut ja YPJ-arvioinnissa hänet äänestetään ulos. Kolmas ehtii tuottaa 390 sivua tekstiä valaiden pariutumisriiteistä, kunnes muistaa, että hänen olisi pitänyt tutkia alle 35-vuotiaiden yritysjohtajien urakehitystä.

Lopulta jäljellä on enää yksi yritteliäs väitöskirjantekijä. Hänet vapautetaan virkasuhteesta ja hän saa viimeistellä työnsä apurahalla ilman palkkaa.

Väitöstilaisuuteen tulee useita innokkaita katsojia. He hymyilevät rohkaisevasti ja yksi levittää “TSEMPPIÄ!” -lakanan.

Väittelijäkin hymyilee. Vai oliko se sittenkin väsymyksen uurre poimuisilla kasvoilla?

Sunnuntain HS jatkoi turvallisella sitä ihtiään -linjalla: pitkitetty yliannos tulevaisuudenvisioita, innovaatiokeskustelua ja suomalaisten yliopistojen kehittämistä alansa huippuyksiköiksi, taas askelen lähemmäs atlantintakaista jumaluutta.

Maalliset kysymykset (kuten se, mistä löytäisimme opetuksestaan vastaavia professoreja) eivät saa kirveelläkään paikkaansa tässä diskurssissa.

Kuuleman mukaan valtakuntamme haluaa eroon teknologiainnovaatioiden ylikorostamisesta. Sen kunniaksi yliopistojen painopistealueiden pitäisi tulevaisuudessa sijoittua metalli- ja koneteollisuuteen, informaatioteknologiaan, biotekniikkaan, ympäristötekniikkaan ja kulttuuriin.

Mikä ei kuulu joukkoon? Tai oikeammin: mikä näistä on se kuuluisa profeetta vieraalla maalla, jossa edelleen odotetaan Pekka Himasen ilmestystä?

Itselleni ei ole vielä selvinnyt, millä tavoin yksinomaan kulttuurialaan fokusoituminen edistäisi ei-teknologisten innovaatioiden tutkimusta ja käytännön ymmärtämistä.

Pahus, tulipa taas tauon jälkeen teesitettyä kirotun teoreettista tekstiä. Nämä eivät ymmärrettävästi herätä lukijakunnassa mitään vastakaikua, joskin satunnaisen myönteistä hiljaista hyväksyntää on havaittavissa vertaisten marginaaliyhteisössä ja käytäväpuheissa.

Aito kommenttiaktiviteettirintama herää kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun kirjoitukset kategorisoivat perusopiskelijoiden mieleenpainuvinta vähemmistöä mahdollisimman stereotyyppisesti tai keskittyvät muistelemaan yleisiä syitä opintojen viivästymiseen.

Milloin taas aiheena ovat taustalla kummittelevat yliopistojen rakenneongelmat, tekstin sisältö on egolähestymistavan nimeen vannoville liian korutieteellistä ja -lauseellista tullakseen kommentoiduksi. Tai ehkä vika on sittenkin kirjoittajassa? Assistenttibloggaamisen dualiteetit tuottavat rakenteellista tylsyyttä, mutta jos joku on onnistunut viettämään kymmenen vuotta yliopistossa ilman sitä, hän ottakoon yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tahoihin heti ensi tilassa.

Kirjoitin aiemmin yliopiston tutkijoiden toimenkuvasta: “Puhumme sujuvasti useita kieliä, kirjoitamme hyvää ja lennokasta englantia ollaksemme umpisuomalaisia, olemme verkottuneet kohti Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Kiinaa. Osaamme käyttää luontevasti monia eri kommunikaatiovälineitä, yleensä kahta tai kolmea samaan aikaan. Taivumme tuhansiin erilaisiin tehtäviin: on ppt-settien vääntämistä, oikolukua, haastattelemista, nettikyselyjen suunnittelua, litterointia, aineiston analysointia, viitteenhallintajärjestelmiä, julkaisukäytäntöjä, kirjaston palveluja, opetuksen suunnittelua, luennointia, esitelmiä, seminaareja, workshopeja, konferensseja, projektityöskentelyä, rahoitushakemuksia, budjetointia. Meille ovat tuttuja niin abstrakti ajattelu kuin tutkimustulosten popularisointi kansankielelle. Yhdessä ja samassa persoonassa yhdistyvät informaatikko, sihteeri, sielunhoitaja, opettaja, tutkija, vanhempi, orja ja taivaan lintu.”

Kuinka saatoin unohtaa joukosta tärkeimmän – siis asiakaspalvelijan.

Yliopistojen tuottavuusohjelma, suurien tutkintomassojen haaliminen ja jatkuva resurssipula soveltuu huonosti maailmaan, jossa jokainen vastaantuleva asiakas kaipaa yksilöllistä palvelua. “Customer relationship” alkaa jo peruskoulussa, jossa vanhemmat toivovat opettajien ehtivän opetuksen, suunnittelun ja opetussuunnittelun lomassa kasvattamaan lapsistaan luovia ja kalustetuissa huoneissa taidolla käyttäytyviä, samalla kun pitävät työrauhaa ja järjestystä yllä, tukevat erityislahjakkaita tiellä kohti Nobelin palkintoa, auttavat havaitsemaan tarkkailutapausten erityisen vahvuudet ja siinä sivussa huolehtivat muiden 32 oppilaan säällisestä kouluttamisesta yhteiskunnan täysivertaisiksi kansalaisiksi.

Koska yliopistoista on ylikoulutusputkessa tullut ikäluokalleni jonkinlainen jatkopäiväkoti, jonne kaikki haluavat oleskelemaan (samaan aikaan kun toinen puoli aivoista “loogisesti” päättelee, että opintolainaa ei pidä nostaa yhtään, koska koulutus ei kuitenkaan työllistä), vertailut peruskouluun eivät välttämättä ole kaukaa haettuja. Toinen yhtäläisyys on sekä opiskelijoille että henkilökunnalle läheinen 10-vuotiaiden huumori, mutta se on toinen tarina.

Asiakaspalvelulle tunnusomaista on, että enin osa loasta kaadetaan tiskin taakse. Kaikki pielessä olevat asiat ovat kassojen, kauppiaiden, kouluttajien, tukihenkilöiden ja opettajien syytä. Jälkimmäiset ovat milloin epäinnostavia, milloin epäpäteviä ja milloin liian tiukkapipoja. Opetusta ei saa alennuksessa koska kaikki on jo ilmaista, ja 14 vuorokauden vaihto- ja palautusoikeutta ei ole, mutta silti sitä käytetään ahkerasti, koska se kuuluu akateemiseen vapauteen. Yritysmaailmassa tällainen määrä joustoa ei tule kuuloonkaan – kenties juuri siksi monia meistä odottaa lievä henkilökohtainen kriisi siellä vajaan 30 ikävuoden tienoilla.

Palvelijan roolissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska jokainen tietää faktat heti kurssivastuun valitessaan. Ongelmalliseksi tilanteen yliopistossa tekee henkilökunnan kolmesuuntainen asiakaspalvelutehtävä: on palveltava paitsi opiskelijat, myös vastuuprofessorit ja tutkimuksen ulkopuoliset rahoittajatahot.

Henkilökunnasta onkin sittemmin tullut ketjun alimmainen lenkki, eräänlainen suoli, johon kaikki kaadetaan ja toivotaan tuloksia syntyväksi.

YLE 1:n Lauantaiseura -ohjelmassa käsiteltiin yliopistojen haasteita ja osuttiin suoraan mädännäisyyden ytimeen: sen sijaan, että professoreilla olisi mahdollisuus tutkia ja opettaa, he viettävät päivänsä ja valvovat yönsä valmistellen rahoitushakemuksia. Tämä ei voi olla heijastumatta sekä ympäröivään tutkimusyhteisöön että opiskelijoihin.

Kun tutkimusryhmän tulevaisuus on jatkuvasti veitsenterällä ja sen reunoilla tasapainoiluun kuluu tuhansia työtunteja, ei tarvitse kummoistakaan viisautta ymmärtääkseen, että systeemissä on jotain pielessä.

Klassinen härötutkijamme Pekka Himanen totesi presidenttifoorumin puheenvuorossaan, että opiskelijat nähdään nykymallissa jonkinlaisena ylimääräisenä häiriötekijänä. Juuri näin on valitettavasti asianlaita. Kaikki ylimpää opetusta antavien energia on kohdistettu rahoitukseen ja hakemusten säveltämiseen, muu henkilökunta yrittää epätoivoisesti paikata mitä paikattavissa on, kukin kykyjensä mukaan.

Voimme toki pyytää kollektiivisesti anteeksi opiskelijoilta ja tutkijoilta, mutta käsien levittelyn ja pahoittelujen sijaan tarvittaisiin keinot puuttua ongelman syihin.

Henkilökunta saa toistuvasti palautetta siitä, ettei opiskelijoille anneta tarpeeksi aikaa ja joustovaraa töiden tekemiseen. Tietenkin tämä ärähtelevä joukko muodostaa vain pienen vähemmistön koko aineksesta – kuten tapaukset V.I.P. ja Kriisipesäke – mutta käytännössä se tietää melko suurta työmäärän uhraamista, mikä on aina pois jostain muualta.

Ja mekö emme jousta tarpeeksi. En oikein ymmärrä, mistä tämä mukavuusopiskelun koulukunta on saanut alkunsa. Kursseilla pitäisi olla helppoa ja kivaa, ja mielellään vain luentoja, joissa ei tarvitse tehdä itse mitään. Jos harjoitustöitä tehdään, palautukset venyvät ja paukkuvat kuin opintotuen tulorajat.

Tiedän yksiköitä ja tiedekuntia, joita vetävät armeijassa tiukan upseerikasvatuksen saaneet siilipäähitlerit. Jos heidän luennoltaan myöhästyy, parhaassa tapauksessa lentää kurssilta vuodeksi ulos. Jalat maan pinnalle ja pää ulos kaapista. Olisiko tällainen ekskursio paikallaan ikuisen jouston utopiaa kaipaavalle opiskelijalle?

Yliopisto ei tietenkään ole mikään simputuksen koelaboratorio, mutta ei myöskään arvovapaa tyhjiö, jossa rajoja ei tunneta eikä aseteta. Useimpien tavoitteena lienee työelämä – monet ovat siellä jo. Ihmettelen, mihin laiminlyöntihenkinen asenne johtaa kovassa yritysmaailmassa. Kenties näillä ihmisillä on erillinen työ- ja opiskeluminä, joten he suhtautuvat kursseihinsa kuin johonkin pikkusievään puuhasteluun.

Asiat tulevat tehdyiksi vain tekemällä ja tähän vastuun ja vapauden periaatteeseen nojaa koko akateeminen yhteisö.

Työpaikkailmoituksissa on jo vuosikymmenen ajan haettu monialaosaajia, luoja tietäköön mitä se käytännössä tarkoittaa. Yliopistoväkeä katsotaan ainakin kliseisissä mielikuvissa kieroon: olemme milloin liian teoreettisia, milloin liian normatiivisia ketään kiinnostamattoman kapean saarekkeen mukatietäjiä.

Tutkailtuani taas tutkimusryhmän kuluneen kuukauden työtehtäviä voin kumota ainakin ennakkoluulot yksipuolisesta ja yksisilmäisestä katsantokannasta.

Puhumme sujuvasti useita kieliä, kirjoitamme hyvää ja lennokasta englantia ollaksemme umpisuomalaisia, olemme verkottuneet kohti Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Kiinaa. Osaamme käyttää luontevasti monia eri kommunikaatiovälineitä, yleensä kahta tai kolmea samaan aikaan. Taivumme tuhansiin erilaisiin tehtäviin: on ppt-settien vääntämistä, oikolukua, haastattelemista, nettikyselyjen suunnittelua, litterointia,  aineiston analysointia, viitteenhallintajärjestelmiä, julkaisukäytäntöjä, kirjaston palveluja, opetuksen suunnittelua, luennointia, esitelmiä, seminaareja, workshopeja, konferensseja, projektityöskentelyä, rahoitushakemuksia, budjetointia.

Meille ovat tuttuja niin abstrakti ajattelu kuin tutkimustulosten popularisointi kansankielelle. Yhdessä ja samassa persoonassa yhdistyvät informaatikko, sihteeri, sielunhoitaja, opettaja, tutkija, vanhempi, orja ja taivaan lintu.

Kuinka monella yksityisen sektorin edustajalla on tarve olla kaikkea yhtäaikaa? Ei suinkaan kenelläkään, sillä heidän työnsä perimmäinen mittari on firman kokonaistuottavuus.

Meillä siihen on ollut tapana yhdistää vielä seitsemäntoista muuta vaatimusta.

Blogilista vinkkaa, että vastasyntynyt assariblogi on ensimmäisen vuorokautensa aikana herättänyt mielenkiintoa lukijoissa. Kaikkiaan hämmästyttävää suomalaisessa blogosfäärissä on yliopistoja, opetusta ja tutkimustyötä käsittelevien blogien vähäisyys (ja kyllä vain, käsityö-, lemmikkieläin- ja tirkistelyblogien vastaava runsaus). Opiskelijat kun eivät maasta lopu kesken, henkilökunta saattaa vaikka loppuakin.

Molempia on silti sen verran, että heillä tulisi olla omat nettisijansa ajatusten vaihtamiseen ja keskusteluun. Fyysinen työympäristö on tietenkin ensisijainen, mutta se ei pirstaleisessa ja hajautuneessa maailmassa aina riitä.

Yliopistoputken toisessa päässä on paljon valmistumassa olevia tai vastavalmistuneita maistereita, jotka tempaistaan kurssien turvallisesta maailmasta aition toiselle puolelle – luennoimaan itse, vetämään seminaareja, arvioimaan harjoitustöitä, korjaamaan tenttejä, suunnittelemaan kursseja, osallistumaan opintorakennetyöhön. Jos kohta opiskelijat saattavat välillä unohtaa, että oppi tulee vain tekemällä, tässä vaiheessa se viimeistään muistuu mieleen uudelleen.

Suurissa yliopistolaitoksissa vertaiset yleensä löytyvät helposti, mutta nuorissa, pienissä ja hajautuneissa yksiköissä ja tutkimushankkeissa tilanne on toinen.