Better late than never!!!!

10.  Girls – Lust for Life

Pure pop goodness. I am not going to lie, it was hard for me to pick my favorite song because they are all the fucking same! But that’s ok, if you like one song, you’ll like the whole record

9. Fuck Buttons – Solar Surf

Without a doubt my favorite experimental album of the year.

8. Lady Gaga – Bad Romance

I feel like I am going to get a lot of flak for this one. This is absolutely the best pop record of the year and one of the best of all time.  At the time of posting, Bad Romance has almost 90MM views on Youtube.  Lady Gaga is ridiculous and awesome, plus I kinda feel like I would be friends with her if we randomly met, which I have never said about any celebrity before.

7. La Roux – Quicksand

I didn’t get into La Roux until the end of year, but it’s still in heavy rotation on the ipod.

6. Phoenix – Lisztomania

I listened to this record in waves ever since it was leaked. I’d obsessively play it until I burnt out, take a break and do it again.  I feel like this was the soundtrack of brooklyn 2009 spring.

5. Ólafur Arnalds – Ljósið’

So beautiful.  This was my focus music for 2009.  I guess the first time that I listened to it, I was so inspired that was able to write an entire essay in one sitting.  Ever since, whenever I have trouble concentrating, I put it on.

4. The Pains of Being Pure at Heart – Young Adult Friction

I feel a little silly admitting this, but I think that Eric and I saw PoBPaH like ten times in the first few months of the year!

3. Animal Collective – My Girls

The Prospect Park show was one of the best shows of the year. If you want a better description of why Merriweather Post Pavillion is one of the best records of the year, then just read ANY freakin music blog out there!

2. Hjaltalín – Traffic Music

My favorite Icelandic band of the year!  The songs are so climactic, it’s almost like watching theatre.  I love the strings and the oboe and the falsetto; the entire record in GREAT; I especially love Goodbye July / Margt ad Ugga!!

1. Lost in Trees – All Alone in an Empty House

This album haunts me.  The entire record in AMAZING.  I almost want to take a trip to North Carolina just to see them, since they don’t ever appear to play in NYC!!!!!!!!!!!!

Without a doubt, my favorite three shows of the year were:

Dan Deacon at Bowery Ballroom

Sin Fang Bous at Le Poisson Rouge

Why? at Le Poisson Rouge

Click here for best of 2008.

Hjaltalín’s ‘Traffic Music’ from their debut album Sleepdrunk Seasons.
Animation by Hermann Karlsson.

Leaving for europe in three days, i am not going to iceland but i can’t stop listening to hjaltalín…

Det åtte manns store bandet kan fort bli Islands neste eksportartikkel. Debutalbumet ”Sleepdrunk Seasons” har høstet mengder med godord i britisk presse. Torsdag 03. september spiller Hjaltalín på John Dee.
Du kan vinne to billetter. Bli tilhenger av musicheads på Facebook og send en mail til konk@musicheads.no om hvilken by på sagaøya bandet kommer fra, så kan billettene bli dine.

Yes, I’ve returned from my holiday in Iceland.  Had a fantastic time, photographic evidence of which is below:

http://www.flickr.com/photos/28958034@N02/sets/72157621978864324/

I won’t bore you all with some lengthy travelogue, but suffice it to say that I had a great time, in Reykjavik for the most part, but also in the surrounding countryside.  The first day, Saturday, was mostly about familiarisation with surroundings, as well as a sampling of Iceland’s fairly diminuitive gay scene.  On Sunday I took the ferry over to Viðey Island, with its village founded on a fish processing industry, a village that lasted little more than 30 years early last century, and of which only some ruins and the old schoolhouse remains.

On Monday I met my first couch-surfing host, Hjörtur, who not only hosted me but also a bewildering array of other surfers – four French, three Brazilians, two Australians and a Slovenian over the course of the two days I was at his place.  He took some of us to the small town of Hveragærði and to the nearby countryside with its amazing scenery and hot pools.  After that, we drove further down the coast to admire the beautiful waterfall at Skógafoss.

Tuesday and Wednesday were very much art gallery and museum days, interspersed with visits to sit and sample the many CDs of Icelandic artists on sale in 12 Tónar – and I ended up buying quite a few, including one by Johann Johannsson that I’ll probably start raving about in due course.  Regarding the galleries, highlights were the weird, echoing domed room in the Asmundur Sveinsson Museum, the haunting beauty of the Einar Jonsson bronze casts, and the fabulous 60s photos at the Reykjavik Museum of Photography.  I was particularly struck by the photos of the women in the canteen, all wearing caps on their heads saying “LINDA”.  This is because this was the name of the confectionery factory where they worked – however, my typically over-active imagination couldn’t help extrapolating some Avengers-esque scenario in which they had in fact been inducted into some sinister cult where they were all forced to take on the same identity of Linda.  Hmm.  Anyway.  I also spent time relaxing in one of Reykjavik’s many cafes on the main street of Laugavegur.  Wednesday evening I met my second host, Hörður and his girlfriend Helga, and was introduced to classic Danish TV drama series Matador (despite its name the programme has nothing to do with bull-fighting, but instead chronicles the lives of inhabitants of a small Danish town from 1929 to just after the Second World War).

Thursday’s highlight was the opening ceremony of Iceland’s Gay Pride.  This featured veteran singer-songwriter and long-time activist Bubbi Morthens, mother and daughter act Ragga and Dísa, screamingly camp duo Víggo and Víoletta (a parody of all those cheesy Eurovision hosts) and the phenomenally non-PC Creamgirls (two gay Norwegians impersonating black female singers).  The second half was all about Páll Oskar, another veteran Icelandic pop star (who also represented his country in Eurovision in 1997) in his glittery white suit and immaculate showbiz air.  However, this wasn’t some slab of John Barrowman-esque camp cheese.  After all, it’s hard to imagine Captain Jack being accompanied by a harpist, and by super-cool band Hjaltalín.  Walking back after the show, I watched the beautiful sight of people lighting and floating candles on the city’s big lake, Tjörn, in remembrance of those killed by the atomic bombs dropped on Hiroshima and Nagasaki.

So I saw and did lots of stuff in Iceland, although there’s plenty I didn’t do – the Golden Circle, the Blue Lagoon, the geysers at Selfoss, the open-air village just outside of Reykjavik.  But that’s fine, as I’m definitely going to be paying Iceland another visit.  It’s a country that’s definitely calling me back…

Chris

Am Sonntag gibt es im lauschigen Biergarten des E-Werks (Beginn: 15 Uhr) zum zweiten Mal das “Sunday? It´s What You Make It!”-Festival. Nach der schönen Premiere im letzten Jahr mit Olafur Arnalds, den großartigen Why? und den nicht ganz so großartigen Eight Legs beehren uns diesmal gleich vier Bands, nämlich Clocks, Bodi Bill, Jeniferever und Hjaltalín. Letztere habe ich im April schon mal live gesehen und kann sie jedem nur wärmstens ans Herz legen. Dummerweise muss ich um 17 Uhr arbeiten, was bedeutet, dass ich das Festival komplett verpassen werde. Aber ihr müsst alle hingehen…der Eintritt ist übrigens frei!

[UPDATE]

Fotos vom Festival gibt es hier.

Thought I’d do another festival report since I’m online on a train, the AC is on full blast, it rains outside and I have five more hours of travelling ahead of me. The farmers tan hurts a bit, the body is lacking proper food, sleep, water and every vitamin and mineral there is. I would sleep if I could.

No pictures this time though. Left the camera at home. Sorry. I only took a few with my mobile. No good. I give you one plus one I stole from Håkan.

Thursday

First day of festival proper. Came late this year. Wolves In the Throne Room was the first thing for me and David. Had to work some before though. The Wolves did a decent job, even though it was daylight, low volume and a weird crowd. Lots of plastic clogs, cargo-shorts, rediculous hair-do’s and more new Motorhead t-shirts than I could count. And, yeah, a lot of straw hats with the Bacardi logo on them.

A few hours later we headed for Fucked Up. Great show and mad fun. Not just a good band, nice people too. Good combo.

After the best show of the night we saw some terrible sounding bands. St Vincent only got a few songs because of it, and  Hjaltalín was pretty disappointing. Too bad. I like that band. Ended things with a glimpse of Kanye West.

Friday
Tired from drinking, heat and a cold but we decided on Mono. Got there a bit late and didn’t really get into it so we left after a few songs. Isis got a few too, but the volume was a bit low and there were too many new songs. Good, but not great.

Partied on and headed for Faith No More. Nice to hear those old songs again, but maybe they’re a bit dated. Speaking of which, Oasis was up next. Had to be seen, and we saw maybe five songs. Our friend Håkan sang, and I was jelous of Liams parka. Looks like we have the same barber too. Weird. As Håkan stated: ”Oasis is the Creedence of our generation”. That might be true, but I rather listen to CCR.

Gang Gang Dance invited us to a proper dance party. They were great, but I was way too tired to move my feet. Saw it, and then I headed home. An early night, but what can you do.

Saturday
Early morning with Paavoharju, the finish folk band. Liked it, but the sound made me lose interest. A lot of talk about sound here, I know, but come on, when the sound’s good, the concerts are so much better, right?

A few hours and beers later …and You Will Know Us By the Trail of Dead made a decent gig, but we couldn’t stand the heat, so we stood in the shade outside the tent. We mostly spent time waiting for Marnie Stern. Was really looking forward to her gig. She’s so good on record, and I liked it at Primavera. Thought this would be better though. It wasn’t. She was either drunk or on something. Couldn’t really play proper. But still, it was fun.

Didn’t really expect the next band to be one of the top five gigs of the festival, but The Pains Of Being Pure At Heart was really good. Loud and a bit nasty sounding. Brilliant. We almost ended the night after that but remembered to see Black Dice. Amazing. The best I’ve seen them. More easy on the ears this time, but still loud and pounding.

Sunday

Speaking of surprises, Peter Doherty (as he was called all of a sudden the old junky) made us all smile. Stopped and started a lot of songs, swaggering around stage lighting up cigarettes and drinking beer. Tried to play Billy Jean twice and failed both times. Played Needle and the Damage Done without taking the hint that it’s an anti-drugs tune, tossed a million cans of beers into the audience and put brah’s up on the mike stand. Can’t really grasp his charisma and rock poet brilliance, but there is something to him. At least when he’s up there with just a guitar.

We strolled the grounds for a bit after that. Ulf Lundell was entertaining loudly all over, and we giggled some. He’s the swedish version of the Bruce and the E-street band, and as such he’s a bit redundant. But still. Fun in a way.

Saw Neurosis last Monday, but we headed over for some more sonic assault this Sunday. Amazing band, amazing sound. Loud as fuck. Caught an hour of it before we headed over for some Ass (Andreas Söderstrom Solo). The exact opposite of Neurosis. Sparse guitar picking with some glockenspiel and some percussion (done with a gillette razor and a pea-shooter amongst other things). Good as always, but the sound was too low. The guitar was drenched by other sounds from the festival.

Met up with the amazing Bronx and a few beers. Caught the show from the stage, but it was still amazing. They’re really good live, and this time was no exception. Straight after we packed up and left. Home one our later for some sleep, up for an early train and now the post-festival disorder is in full effect.

/ Mikael Nordlander.

…ja hyviä bändejä olikin! Kuten viimeksi tuli mainittua, sääennusteet lupasivat melko paskaa, mutta jälleen kerran Provinssi juhlittiin hyvissä lämpimissä keleissä. Sain jopa pääni poltettua (iho hilseilee jo, nam).

Kuvia ei tällä kertaa tule, kun ei ollut kuvauslupaa enkä vaan viitsinyt lässynlässynlää.

Perjantaina ei ollut paljon kiinnostavaa. Tarkoituksenani oli mennä jo alkuillasta Saarilavalle kuuntelemaan pätkä Nicolea ja vaikka alueelle tulikin jonoteltua ihan ensimmäisten joukossa, muistelisin että lähinnä Saarilavan kaljateltta oli se mikä houkutteli ja sieltäkin tuli lähdettyä pian Nicolen aloitettua keikkansa.

En edes muista mitä tässä välissä tapahtui, mutta muistan kyllä varsin tarkasti missä olimme 22:30. Silloin oltiin päälavan edessä odottamassa Placebon keikkaa. Olen tähän brittitrioon tutustunut enemmän vasta vuoden 2006 jälkeen, sillä se on avovaimolleni niitä tärkeimpiä yhtyeitä. Niinpä olikin tärkeää että keikalle hankittiin hyvät paikat, mitkä löytyivät sopivasti eturivin ja miksauskopin väliin asennetun yleisön painetta katkaisevan aidan takaa. Siitä näki hienosti sekä lavalle, että isolle videoskriinille lavan oikealla puolella.

Keikkaa on moitittu paljon esimerkiksi vähäeleisyydestä, mutta mitä ihmettä ne moittijat Placebolta sitten odottivat? Kyseessä on yksi maailman cooleimmista bändeistä, ei heille tule tanssityttöjä lavalle tissit paljaina, eivätkä he riehu lavalla lihaksikkaat yläkropat rasvattuina.

Uusi rumpali, 22-vuotias Steve Forrest selvisi keikasta paremmin kuin kunnialla, vaikka Battle for the Sun -levyn kompit eivät mitään ihmeellisyyksiä etukäteen luvanneetkaan. Stefanilla oli komea parransänki ja Brian, no… Brian oli Brian. En tiedä oliko hän tarkoituksella vähän karsinut söpöyttä imagostaan kasvattamalla pidemmät hiukset, pitämällä niitä ponnarilla ja kasvattamalla kiusallisen mittaiset pulisongit (joko liian pitkät tai liian lyhyet, vaikea sanoa). Ensimmäistä kertaa bändin historiassa Brian näytti Placebon vanhimmalta jäseneltä, mitä hän Hewittin erottua tietysti onkin. Stefan vaan on tavannut näyttää vähintään yhtä vanhalta.

Noin kolme ja puoli metriä pitkän Stefan komeita tanssiliikkeitä on tullut liikutuksen kyyneleet silmissä katsottua ja yhtyeen dvd-julkaisuilta eivätkä ne pettäneet nytkään. Itse asiassa niistä tuli puolet lyhyemmän Kashmirin laulajan muuvit etäisesti mieleen. Komiaa.

Setlistissä ei ollut mitään ihmeellistä. Tärkeimmät hitit soitettiin ja uudelta levyltä riittävä määrä kappaleita. Tulin tsekanneeksi heidän aikaisemman, saman kiertueen keikan biisilistaa ja huomasin että melkein kaikki siihen kuuluneet uudet biisit kuuluivat siihen joukkoon jonka kuunnellessa toisinaan skippaan. Onnekseni listaan oli lisätty oma suosikkini, The Never-ending Why, mikä nostatti tunnelmaa ihmeesti.

Ja jos keikkaa onkin moitittu, niin yleisö ei jättänyt arvuuttelun varaa sille, kannattaisiko bändin tulla vetämään encore vai ei. Encoreja tuli se perinteinen määrä eikä biisivalinnoissa nähty yllätyksiä. Song to Say Goodbye päätti varsinaisen keikan, sitten Infra-Red ja The Bitter End ja uudestaan pois lavalta, sekä loppuun vielä Taste in Men.

Keikan jälkeen oli kyllä euforinen olo. Taisimme mennä teltalla käymään. Tai jotain. Parempi puolisko meni lopulta nukkumaan, minä ajattelin tsekata vielä Joensuu 1685:n, mutta onnistuin tuhrimaan Saarilavan anniskelussa niin pitkään, että missasin koko keikan. Tämä jäi harmittamaan aika rankasti.

Lauantai aloitettiin jo kahdelta Don Johnson Big Bandin keikalla, mutta kun ei fiilistä ollut, niin ei sitä yliaktiivista riehumista jaksanut pitkään katsella. Ajatuksena oli herätellä kroppa pienellä DJBB-jumpalla, mutta päädyimme lähinnä makailemaan nurmikolla.

Lauantaipäivän auringonpaisteessa oli mukava silmäillä muutakin aluetta niin pitkään, että Rubik lopulta korkkasi X-Stagen meidän osaltamme. Jostain syystä edes Rubik ei jaksanut kiinnostaa kovin pitkään, joten siirryimme vaivihkaa anniskelun puolelle, josta kirmattiin takaisin siksi aikaa, kun bändi veti City and the Streetsin.

Seuraavat hetket ovatkin sitten enemmän tai vähemmän kadoksissa, mutta Emiliana Torrinia tuli katsottua peräti puoli minuuttia keikan lopusta. Kyllähän se siinä taustalla soi tuoppeja kumotessa, mutta valitettavasti taisi olla jokin liian mielenkiintoinen keskustelu menossa koko keikan ajan… Tämäkin missaus harmittaa jonkin verran, sillä rakastan islantilaisia artisteja.

Kunto oli sen verran kova, että tämän jälkeen tuli katsottua vielä Vetoa parin ensimmäisen biisin ajan (oli kuulemma hyvä keikka, vaikka kaikki parhaat biisit olikin jätetty loppuun) ja Opethia melkeinpä vaan ohikulkumatkalla ja sitten katsottiin parhaaksi talutella tämä herra nukkumaan. Btw, älkää uskoko mitä ihmiset sanovat: Opeth sopii täydellisesti festarin päälavalle aurinkoisena iltana. Åkerfeldtin lakoniset välispiikit suorastaan kaipaavat festaritunnelmaa. Hämyisillä klubeilla kaverin jutuista tulee liiaksi jazz-klubit mieleen.

Sunnuntaina oli ihmeen hyvä olo ja jo 12:45 esiintynyt Egotrippi sai minut raahaamaan itseni ja paremman puoliskonikin päälavan seudulle. Egotrippi on kasvanut plagiaatista varsin itsevarmaksi esiintyjäksi ja tekee sitä mitä tekee erinomaisella ammattitaidolla. Keikasta ei ole ihmeempää sanottavaa. Se oli Egotripin keikka.

Anna Puuta vilkaistiin ohikulkiessamme, mutta se lähinnä ärsytti. Saarilavalle oli kerääntynyt hämmästyttävä määrä porukkaa, mutta Annan tulisi karistella Dave Lindholmilta varastetut lainatut maneerinsa ja laulaa vähän vähemmän puista tahi ääääää-päätteisistä sanoista jotka rimmaa.

Loirit ja Sunrise Avenuet sun muut kurat eivät napanneet niin yhtään, joten ei ollut mitään syytä olla käymättä leirissä ennen The Crashin keikkaa. Ja se keikka olikin mainio. Tämä bändi jättää jäähyväiset tyylillä. Kaikki nostalgiset hitit tulivat ihan niin kuin pitikin, mutta siinä vaiheessa kun lavalta pamahti soimaan Crashin tulkinta David Bowien Starmanista, käännyimme hitaasti ja epäuskoisina puolisoni kanssa katsomaan toisiamme. Ja ilmeisesti me molemmat kuulimme sen saman, joten sen täytyi tapahtua todella. Ja he vetivät sen aivan helvetin hyvin. Harmi että tämä yhtye jää nyt telakalle, mutta Brunilakin varmaan tienaa paremmin biisintekijänä kuin muusikkona, eikä uumoiltu maailmanvalloitus valitettavasti koskaan onnistunut. Miksikö? He aloittivat kymmenen vuotta liian aikaisin.

Seasick Steve sai nyt unohtua kokonaan, sillä oli aika valmistautua Editorsin keikalle. Odotin tylylä ja vähäeleistä esiintymistä, mutta he olivatkin hämmästyttävän energisiä. Laulaja oli todella karismaattinen kaveri eikä sitäkään voi korostaa liikaa, että sen näköisestä miehestä ei vaan kuuluisi lähteä sellaista ääntä. Lavalla oli oikea piano mikä toi aivan mahtavan saundin muutenkin hyvään esiintymiseen. Vaikka bändi soitti lopulta kaikki suosikkini Bloodista All Sparksiin (en ole ihan varma tuliko Camera…) maltoimme käydä välillä viereisellä Rumba-teltalla katsomassa islantilaista Hjaltalínia. Päälavalla soittava Editors verotti selvästi tämän bändin yleisöä, mutta se ei haitannut. Islantilaiseen tyyliin lavalla nähtiin vähän erikoisempiakin soittimia ja enemmän ruotsalaiselta kuin islantilaiselta näyttävä laulaja-kitaristi oli oikein vekkuli tyyppi. Harmittava päällekkäisyys tässä vaan tuli, sillä sekä Hjaltalín, että Editors olisi ollut aivan mahtavaa nähdä alusta loppuun, mutta kaikkea ei voi festareilla koskaan saada.

Toinen harmittava päällekkäisyys tuli heti seuraavaksi, kun avokki lähti Saarilavalle katsomaan Soul Captain Bandia ja itse lähdin isoon telttaan katsomaan Ting Tingsiä. Jälkimmäinen oli aivan ihastuttava. Kahden hengen bändi toimi isolla lavalla hämmästyttävän hyvin ja etenkin ihastuttava laulaja riehui kokonaisen bändin edestä. Asennetta löytyi pienestä naisesta aivan ihmeesti ja se teki selvästi vaikutuksen teltan täyttäneeseen yleisöön.

Sunnuntain ja koko festarin päätti Nick Cave & The Bad Seeds. Suurin yllätys keikalla oli se, että Cave oli hankkiutunut eroon kuuluisista viiksistään (kuulemma vaimo oli ajanut ne miehen nukkuessa). Ajattelin että keikka olisi täydellinen jos kuulisin suosikeistani edes joko Ship Songin tai Weeping Songin, mutta nehän tulivatkin molemmat ja vielä mm. Henry Lee siihen päälle. Cave veti sellaisella vimmalla kuin häneltä nykyään vain voi odottaa eikä jättänyt lämpimässä säässä ihastellutta yleisöä sisältäkään kylmäksi.

Yleisön vähyydessä oli se hieno puoli, että kesken keikan saattoi mennä nurmikolle haukkaamaan happea ja silti pystyi kävelemään takaisin melkein eturiviin asti.

Säiden suosiollisuus päättyi maanantaina ja kotimatka oli aika katkera neljän kilometrin kaatosateessa kävelyineen, ja siinä vaiheessa kun laiturilla odottelemamme bussi päättikin ajaa tylysti meidän ohi, meinasi itku päästä. Ystävällinen Matkahuollon asiakaspalvelija kuitenkin vinkkasi kysyttäessä vaihtoyhteyden, jolla pääsimme Jyväskylään sentään vähän odotettua aikaisemmin. Olimme odottaneet festareiltapaluuta oikeastaan siitä lähtien, kun muutimme ihan tähän Matkakeskuksen lähelle, joten olo oli aika ihana jo bussista noustessa.

Provinssin järjestelyt toimivat tänä vuonna lähes moitteettomasti, mikä johtui yleisön vähyyden takaamasta jonottelun minimaalisuudesta (paitsi että, kuten mainittua, Saarilavan anniskelualue oli munattu vaihtamalla tiskien paikkaa ainakin siitä, kun viimeksi itse Provinssissa kävin. Linjoja oli ihan liian vähän ja jonot venyivät pitkiksi ja hitaiksi). Lisäksi Camp Provinssin vesivessat olivat aivan mahtava yllätys. Ihan hullua luksusta.

Reissu oli aika mainio. Kiitokset vielä kaikille leirissämme majoittuneille ja käväisseille, mukaville telttanaapureilla ja muille hyville tyypeille. Iso fuckyou sille vitun torspolle, joka keksi sunnuntaina potkaista mankan päin telttaamme ja osui sillä parempaa puoliskoani kylkeen. Aivottomia kusipäitä riittää aina (viime vuoden Ilosaaressa joku vitsiniekka keksi HEITTÄÄ mankan meidän telttaa päin ja oli osua sillä samaa henkilöä päähän).

Huolimatta ikävästä maanantaista, kolmen päivän krapulasta ja jo perinteeksi muodostuneesta palaneesta ihosta tulee varmasti lähdettyä ensi vuonnakin, jos bändit ovat yhtä hyvät ja jos muut olosuhteet (esim. raha ja työ) antavat myöten.

And now the reason why last week’s video syncs up so well with this week’s…

The featured song title “Trailer Music” which lives at the other end of the album from the previously played “Traffic Music.” Another great song with a cool live video.

(Apologies for the lack of content lately. I’ve been busy participating in a weeklong workshop for the grant program. However, the lack of time will produce a lot of content to come on the blog!)

So unfortunately last week I missed the video week as that was the day I was moving from Minneapolis to South Dakota. Nonetheless, I owe it to my 11 devoted blog readers to give them a Song of the (Last) Week.

This video, which is a great song plus a great video, comes from an Icelandic band called Hjaltalin. The song is titled Traffic Music and it’ll sink up well with the typical Song of the Week on Friday’s. Stay tuned.

Otsikko kertoo osatotuuden: tein Provinssisoittolistan Spotifyssa. Toinen puoli totuudesta on se, että valitsin listan artistit ihan oman mielenkiintoni perusteella. Jos siis omaa suosikkiasi ei listalta löydy, tee oma lista.

Biisit on valittu enemmän tai vähemmän randomilla, mutta omia mieltymyksiäni löyhästi seuraten.

Lista löytyy täältä.

Sprawling across Bristol city centre like ants at a picnic, Dot to Dot Festival thrives in the moment. Last year saw flagging indie scruffs The Holloways and the now-defunct Dirty Pretty Things head up the bill. However, further down the bill rough coals were awaiting crystallisation as Esser, Golden Silvers and Telepathe all played in the shadows whilst the pavements outside were still drenched in sunlight. This year’s headliners come from the electro wheelbarrow that’s still trudging its way around the garden of British music with Friendly Fires and Ladyhawke secreting dance sensibilities and geek chic from every pore. Learning from mistakes of years past, Friday evening was spent trawling through Myspace pages of unheard of bands, let alone unheard. Leaving no stone left unturned, the afternoon was spent chasing glimpses of hope up and down Park Street.

First up, Chik Budo somewhat unwittingly piece together a brand of jazz dementia that The Mars Volta would be seeking psychiatry for. Akin to early Animal Collective records with a splintered edge of aggression, the half-English, half-Japanese quartet hammer saxophones into the spleens of unnervingly uncontrollable keyboards. They tear through their crazed set as if there’s no tomorrow, demonstrating that pure pop sensibilities are in there somewhere. Perhaps if they calmed down for a second or two they’d flourish. Up next is a mad dash across town to Thekla for Peterborough upstarts Fenech-Soler. It’s perhaps the most unpronounceable name on the bill yet an uninspiring electro set of Friendly Fires rummaging through Late of the Pier’s wardrobe falls on deaf ears. With disappointment still ringing around skulls, it’s off to Icelandic troupe and without a doubt the most unfathomable name here today, Hjaltalin. Having played in Cardiff the previous night, allegedly the Welsh have greater ease at giving its pronunciation a bash. But linguistic difficulties aside, Hjaltalin burst out of the blocks with a refreshing waft of treble-soaked harmony and boast the solitary bassoon on show at this year’s edition. It’s a reinvigorating experience that joyously joins the dots. Desperately desiring some brand of teleportation device, it’s back down to Bristol’s boat that rocks for adopted Parisian Dan Black. Bounding along like Mika in a McDonalds, Black spews a grim arrogance over his recycled loops and flimsy lyrics and it’s all a bit more X Factor than ecstatic. Upstairs however a storm is brooding; Californians Love Like Fire inject reverb into all the right veins without collapsing in cacophony. Ice cream vocals enthral to the rafters six inches above our heads with their brand of laid-back Breeders swathed in melancholy. Enlightening.

In anticipation of Crystal Stilts’ set, The Cooler’s about as rammed as Fosters in the fridge at an Australian barbeque. They may look old enough to be Faris’ parents but there’s nothing to be found on The Horrors’ hyped-to-high-heaven Primary Colours that you won’t find in a distortedly dynamic set from the princes of anti-Brooklyn. The spaced-out limp of ‘The Dazzled’ is spectacular whilst ‘Bright Night’ evokes the spirit of the Sixties at six in the afternoon without a cliché in sight. Following Patrick Wolf’s terrifying S&M showdown at London’s Heaven a few weeks back, apprehension batters anticipation. Without his hairdresser, disastrous hair extensions are out of the question so the future’s short and blonde. A positive start. Shrouded in his newest possession, a guitar he’s bought an hour before the show which stays in tune about as readily as Justin Hawkins slips into falsetto, Wolf endows the likes of ‘Accident & Emergency’ and ‘The Libertine’ with a heavier tinge, all whilst resembling the fantastical androgyny of Ziggy-era Bowie. The set’s flooded predominantly with the loveless desperation of forthcoming record The Bachelor with current single ‘Hard Times’ thrilling and shining brightest. Iconic and inspiring as ever before, through love Wolf’s hard times may well be over and he’s all the better for it. Upstairs Aussie anthemists The Temper Trap are whipping up another hurricane on their first UK jaunt with the likes of ‘Down River’ pricking neck hairs like needles, the walls sweat and greatness is guaranteed. New Pornographer A.C. Newman lulls over at the Fleece where those from across the pond have invaded with the likes of The Soft Pack and Wintersleep all giving the home-grown talent a run for its money. Heading for Thekla, Titus Andronicus are in search of anything but burgers but settle for kebabs as veering away from headliners is the order of the hour. Parisians Naïve New Beaters channel the sheer stupidity of Iglu & Hartly yet either through fancy L.E.D.s created with the aid of their eleven year-old sister, costumes or the sheer Francophonic charm, their electro-rap whips up ample opposition to tired Telecasters and monotonous Moogs. In typically catastrophic fashion their set ends with around half the audience swarming around the three Parisians as they bash out their final drum machine crashes. Leodensians Pulled Apart By Horses follow and despite frequent warnings against crowd surfing, and the roof being around a foot above our heads, chaos ensues and it’s a wonder not a single bone is broken. Rounding off proceedings is the supposed princess of the future, Little Boots. Not only is she over an hour late (a drum pad only witnessed to be used a handful of times is half as wasted as the majority of tonight’s crowd) but she then claims innocence. In amongst relentless booing, her bass-heavy slabs of electro nothingness do little to calm the swaying, sweating haters. She’s got mountains higher than Kate Bush’s hills to climb, never reaching the summit. Stomping about in platform Christian Louboutins that sparkle far brighter than her Minogue mimics, minimal musical capacity and backing tracks Hesketh doesn’t hold a whole load of promise. ‘Stuck on Repeat’ scales greater heights than Princess Roux-Roux ever has and presumably ever will yet they’re not so ‘New in Town’ these days and there’s plenty more fish out of these electro seas. Don’t believe the hype.

edit: Muokattu 5.6.2009

Provinssirock lähestyy niin kohtuutonta vauhtia, että Rokkikonttorissakin jo aivan jännittää! Tuleeko peruutuksia, pääsevätkö kaikki kaverit mukaan, ehtivätkö aurinkolasit omilla vahvuuksilla tulla ajoissa… Tällä viikolla pitäisi saada gradu valmiiksi, joten kirjoittelenpa ajankuluksi omat tärppini 2009 Provinssirockista aikataulun mukaisessa järjestyksessä.

PERJANTAI

19:15 Island Stage (siis vanha kunnon Saarilava, oletan): Nicole
Nicole ei ole koskaan kuulunut suosikkibändeihini ja itse asiassa lakkasin vihaamasta poppoota vasta kun basisti vaihtui Jussiin ja pojat julkaisivat Suljetut ajatukset -levyn. Yhtyeen tyyli muuttui tuolloin aika geneerisestä jenkkiläisestä neometallista lainaavasta teinibändistä ihan aikuiseksi ja tyylikkääksi Ruotsin suuntaan kumartavaksi metallirunttaukseksi. En ole uudempiin levyihin erityisemmin enää tutustunut, mutta mitä olen kuullut, eivät thrash -vaikutteet ja Ruotsalaisten teknisempien bändien sävyt ole ainakaan vähentyneet. Nicole on Provinssin ahkerimpia esiintyjiä, mitä ei ainakaan ole haitanneet jo valmiiksi vahvat kytkökset festarin järjestäjiin. Mitään kaverikauppoja Nicolen lukuisat provinssiesiintymiset eivät kuitenkaan ole, vaan bändillä on syystäkin vahva fanbase erityisesti Etelä-Pohjanmaalla.

22:30 Mainland Stage (päälava, milloin nää höpsöt uudet nimet on keksitty?): Placebo
Nicolen jälkeen onkin melko anteliaasti aikaa joko tankata nesteitä tai mennä päälavan eteen odottelemaan päivän pääesiintyjää. Siinä nimittäin vierähtää hyvä pari tuntia ilman ainuttakaan erityisen kiinnostavaa esiintyjää. Perjantain headliner vetää kuitenkin varmasti kiusallisen suuret ruuhkat päälavan läheisyyteen, joten jos Placebosta mielii nähdä edes screenilta vilauksen, uskoisin että on syytä olla ajoissa asialla. Placebon melankolisen popahteleva rock-synkistely vetoaa suomalaisiin ymmärrettävistä syistä. Laulaja Brian Molko on tunnistettavimpia miesääniä nyky mainstream-rockissa ja hänen ulkoiset transformaationsa antavat odottaa jatkossa vielä selkeästi bowietyyliin tunnistettavia ajanjaksoja. Mr. Bowie lukeutuu tunnetusti tämän bändin kuuluisimpiin faneihin ja ovatpa nämä tehneet muutamia ikimuistoisia yhteisesiintymisiäkin.

23:00 Rumba Tent: Regina
Reginasta en osaa paljon sanoa. Bändi on noussut aika nopeasti kotimaisten bändien kärkiporukkaan hyvien live-esiintymisten ansiosta. Itse osuin Reginan keikalle puolisattumalta juurikin Provinssirockissa kolme vuotta sitten erään unohtumattoman henkilön kanssa. Varmaan täytyy käydä ihan jo lähinostalgisista syistä vähän fiilistelemässä bändiä joka liittyy lähes erottamattomasti elämäni tärkeimmän parisuhteen syntyyn (harmi ettei PMMP esiinny vähän ennen Reginaa, kuten silloin). Reginassa voisi olla jopa kansainvälistä potentiaalia, mikäli yhtyeen jäseniä sellainen kiinnostaisi. Ymmärtääkseni ei kiinnosta. Ei se mitään, nautitaan me sitten vaan. Valitettavasti Reginan keikka menee varmasti ainakin puoli tuntia Placebon kanssa päällekkäin.

Tässä välissä onkin taas puolestaan hengähdystauko. Maj Karmasta on tullut ihan täysin Suomi-rockbändi (tosin uskon että livenä on edelleen ihan ok), ketä joku Kolmas nainen on oikeasti kiinnostanut ikinä ja Children of Bodom… saanko sanoa “lol”? Bodom on kyllä noussut huikeaan suosioon viime aikoina. On hauska katsella miten samat ihmiset, jotka aikoinaan naureskelivat minulle raskaamman musiikin diggailusta, juoksentelevat nyt keikoilla Bodom- tai Stam1na-paidat päällä (Stam1na, siinäpä toinen yliarvostettu kurabändi).

01:15 Zanzibar: Joensuu 1685
Yön pimetessä soittaakin sitten yksi kiinnostavimpia nousevia kotimaisia bändejä. Provinssi ei nähtävästi hirveästi riskeeraa näiden nousevien yhtyeiden esiintymislavojen kanssa: Joensuu 1685 saattaisi ihan hyvin kyllä vetää paikalle saarilavallisen porukkaa, samoin kuin vuosi tai pari sitten johonkin ahtaaseen koloon työnnetty Underwater Sleeping Society ja vielä 2006 johonkin kulkuväylän vieressä tönöttävään pikkulavaan ahdettu Risto. Ehkä joku on miettinyt, että Joensuun tunnelmallinen shoegazing sopii paremmin klubimaiseen ympäristöön, mutta eivätköhän bändin fanit ole klubeilla jo käyneetkin. Saarilavan atmosfääri olisi voinut nostaa musiikin vähän uudenlaiselle tasolle. Vaan ei sekään mitään, kannattaa tämäkin keikka tarkistaa joka tapauksessa.

LAUANTAI

14:00 Mainland Stage: Don Johnson Big Band
Lauantai aloitetaan jännällä päällekkäisyydellä. Mahtava bilebändi ja muutenkin aina hyvä live-esiintyjä DJBB on laitettu päälavalle, mikä on erittäin hyvä veto. DJBB hyppyyttää krapulaista festariyleisöä varmasti tavalla joka joko herättää, tai sitten pakottaa vielä päikkäreille. Mutta samaan aikaan on Rumba-teltassa Puolustusvoimien Varusmiessoittokunta Veeti Kallion kanssa. Varusmiehet soittelivat muistaakseni 2006 vielä päälavalla ja jotenkin olettaisin että heidän meininkinsä miellyttäisi myös DJBB:n faneja. Jos minunkaltaiseni pasifistikin osasi sitä arvostaa, niin miksei muutkin. Noh, onpahan valinnavaraa siihen, miten haluaa festarilauantainsa käynnistää.

14:45 X-Stage: Rubik
Rubik on kasvanut hetkessä niin isoksi, että se voidaan rohkeasti laittaa isoon telttaan esiintymään. Ensimmäisellä levyllä City and the Streets sai ajattelemaan Rubikia Suomen Mew:nä, mutta toisaalta levy oli niin epätasainen, että oli vaikea olla kliseisesti sanomatta bändin vielä etsivän itseään. Uuteen levyyn en ole itse ehtinyt vielä tutustua, mutta olen antanut kertoa itselleni, että se on huomattavasti parempi kokonaisuus, mutta siihen ei ole hiottu City and the Streetsin kaltaisia yksinkertaisia hittibiisejä, vaan kappalerakenteissa on lähdetty rohkeampaan suuntaan. Uskalias veto, jos näin on todella tehty. Rubik on Suomen parhaimpia bändejä tällä hetkellä ja viimeistään varttia vaille kolme tuleekin itsensä raahata provinssilauantaina keikalle. Siitä tulee hyvää.

16:45 X-Stage: Emiliana Torrini
Rubikin jälkeen ei tarvitse lähteä X-Stagelta mihinkään. Päivän ehdottomasti mielenkiintoisin esiintyjä on nimittäin seuraava tärppini. Suomessakin Torrini tunnetaan (jos tunnetaan) varmaan lähinnä Taru Sormusten Herrasta -soundtrackilta ja kuulemma sitä on Idolsissakin joku laulanut. Herkkä-ääninen islantilainen oli yllättävä ja hieno buukkaus Provinssilta. En ihmettelisi, jos tämä keikka osoittautuisi lauantain parhaaksi.

17:00 Island Stage: Risto
No laitetaan nyt tämäkin tärpiksi, vaikka kaikki halukkaat ovat jo Riston varmasti nähneet. Bändillä tuppaa olemaan aina jotain uutta jippoa hihassa, eikä se koskaan petä livenä, mutta on tämä kyllä niin nähty silti, että suosittelen pysymään Torrinin keikalla. Hauskaa muuten että Risto on edennyt Provinssiurallaan pikkuiselta sivulavalta muutaman metrin päähän saarilavalle. Onpahan tässä ainakin turvallinen korvaaja niille, jotka eivät Torriniin ihastu ensimmäisen vartin aikana.

20:30 Rumba Stage: Veto / 20:45 Mainland Stage: Opeth
Alkuillasta tuleekin sitten inhottava päällekkäisyys meikäläiselle. Vanha metallisuosikkini, Opeth, soittelee jotakuinkin samoihin aikoihin yhden Tanskan indieihmeen kanssa. No, Opeth on onneksi nähty aika monta kertaa, jopa kerran aikaisemmin festarin päälavallakin (mihin bändi sopi ihmeen hyvin jopa aurinkoisena kesäpäivänä, Ilosaarirock 2007), joten Veto on siinä mielessä helppo valinta. En ymmärrä miten Tanskasta nousee aina uusia, kekseliäitä ja persoonallisia indiebändejä. Onneksi suomalaiset festarijärjestäjät ymmärtävät tarttua näihin, samoin kuin islantilaisiin, sillä tästä maasta tapaa kyllä kuuntelijoita näille löytyä. Tanskassa on jo pitkään osattu hyvin indiepop/rockin yhdistäminen erilaisiin koneääniin ja Veto on tässä aivan erityisen hyvä. Erittäin hyvä veto Provinssilta! Menkää ihmiset katsomaan. Minä ainakin menen.

21:00 Zanzibar: Anssi800 ja Maria Stereo
Tässä tulee vähän ikävä päällekkäisyys, jossa Veto vie minulla voiton, sillä ehdin nähdä tämän bändin jo tämän vuoden Jyrockissa. Kyseessä on pariskunta, joka soittelee aika mielenkiintoista musiikkia. Jyrockissa heidän meininkinsä oli lämpimän keskustelevaa niin keskenään kuin yleisönkin kanssa ja Zanzibar on taatusti oikea lava heille. Mikäli Veton jälkeen jää aikaa, kannattaa ainakin setin loppu käydä katsomassa. Tää on Suomen White Stripes.

23:15 Rumba Tent: Le Corpse de Mince Francoise
Tästä bändistä on nykyään ilmeisesti kovin coolia diggailla ja on siihen ihan hyviä syitä olemassa. Tytöt soittelevat ihan persoonallista elektroa ja vientiä alkaa olla ulkomaillekin. Ellen aivan erehdy, olen nähnyt pätkiä heidän keikoistaan niin Jyrockissa kuin Flow:ssa ja muistelisin viihtyneeni. Tällä kertaa voisi tsekkailla vähän selvemmällä päällä.

01:00 Island Stage: Asa ja Jätkäjätkät
Kaikki kiinnostava poliittinen, mitä kulttuurissa nykyään tapahtuu, tapahtuu rap-musiikissa. Ja aikaisemmin Avain nimellä esiintynyt on Asa on Jätkäjätkineen tässä parhaimmasta päästä. Jännä nähdä miten meininki toimii provinssilauantain päätöksenä. Ainakin Flow:ssa toimi hienosti viime kesänä aurinkoisessa loppukesän illassa.

SUNNUNTAI

12:00 Island Stage: Haloo Helsinki!
Tapahtuman surkeimman slotin on saanut tänä vuonna lupaava nousukas. En ole tämän bändinkään musiikkiin hirveästi ehtinyt tutustua, mutta se vähä mitä olen kuullut, on kyllä ollut aika hyvää. Mikäli sunnuntaina jaksaa näin aikaisin nousta, kannattaa raahustaa saarilavalle. Paskaahan tää on.

12:45 Mainland Stage: Egotrippi
Aika tylsänä pastissibändinä aloittanut Egotrippi on kasvanut vuosien saatossa aikuiseksi ja on nykyään aika sympaattinen livebändi. Egotrippi on Suomen suosituimpia pop-yhtyeitä ja vaikkei heidän radiohiteistään erityisemmin pitäisi, saattaa heidän hyvä lavameininki yllättää. Sopii hyvin sunnuntain alkupäivään.

13:30 Island Stage: Anna Puu
Anna Puu nimellä operoiva Anna Puustjärvi taitaa olla ensimmäinen suomalainen Idols-artisti, joka on noussut paitsi massateinien, myös jossakin määrin indiepiirien suosioon. Lämminääninen Anna on hämmästyttävän sielukas, mutta joskus hänen sielukkuutensa kuulostaa liikaa Dave Lindholmilta lainatulta. Sopii varmasti niinikään hyvin sunnuntaipäivään ja saarilava on aika mielenkiintoinen valinta hälle. Kiinnostavaa nähdä, miten toimii festareilla.

15:30 Island Stage: The Crash
The Crash on ehtinyt viehättää suomalaisia sen verran pitkään, että yleisöä saattaa uranpäätöskiertueen lisäksi houkuttaa myös nostalgia. On ehkä vähän yllättävää, ettei Crashista potentiaalista (ja yrityksestä) huolimatta tullut koskaan mitään suurta vientituotetta. Brunila on menestynyt biisintekijänä kuitenkin sen verran hyvin, että ehkä aika oli tosiaan kypsä bändin eläköitymiselle.

16:00 X-Stage: Seasick Steve
YouTube-hitiksi noussut Seasick Steve on tämän vuoden Provinssin yllättävimpiä buukkauksia. Kolmikielisellä kitarallaan yleisön valloittanut vanhus on laitettu esiintymään isoon telttaan tapahtuman toiseksi suurimmalle lavalle. Mielenkiintoista nähdä miten homma toimii.

16:45 Mainland Stage: Editors
Joy Divisionin ja Interpolin jalanjäljissä tennareitaan tallaava Editors on Nick Caven ja Placebon ohella niitä artisteja, joita eniten odotan tältä kesältä. Itse olisin laittanut bändin ehdottomasti isoon telttaan, mutta mikä ettei tämä auringonpaisteessakin toimisi (ehkä pojat itse toivovat sadetta). On tosi iso harmi, että tämä menee osittain päällekkäin kiinnostavan islantilaisbändin kanssa.

17:15 Rumba Tent: Hjaltalín
Tanskan lisäksi Islanti on sellainen maa, josta tulee aina kaikenlaista yllättävää. Väkiluvultaan neljäsosahelsingin kokoinen maa on saanut pukattua maailmalle mm. sellaisia artisteja kuin Björk, Sigur Rós, múm, Bjorko ja Lay Low, eikä Hjaltalínin tarvitse siinäkään joukossa yhtään hävetä. Selviä múm-vaikutteita tässä onkin kuultavissa. Tosi tosi iso sääli, että keikka menee osittain päällekkäin Editorsin kanssa. Tämä on ilman muuta isoin päällekkäisyysongelma tämän vuoden Provinssissa.

18:15 X-Stage: Ting Tings
Ison teltan viimeinen artisti on tänä vuonna ilahduttavasti brittiläinen Ting Tings, joka sekoittelee hauskasti poppia, rokkia, indietä ja elektroa. Tulee olemaan yksi Provinssin parhaista keikoista tänä vuonna. Ketään ei varmasti myöskään haittaa laulajakitaristibassorummunhakkaaja Katie Whiten varsin edustava ulkonäkö.

19:30 Mainland Stage: Nick Cave and the Bad Seeds
Provinssin päättää tänä vuonna komeasti Nick Cave and the Bad Seeds, joka on niitä legendaarisimpia vielä toimivia älykkäämmän rockin yhtyeitä. On vaikeaa valita mitä tästä kokoonpanosta edes sanoisi. Bändi on tehnyt monenkirjavia levyjä, heittänyt toinen toistaan parempia keikkoja ja tehnyt mitä hienoimpia ja yllättävimpiä lauluduettoja. Duetoista kuuluisimpia (ja yllättävimpiä) on varmastikin Kylie Minoguen kanssa tehty Where the Wild Roses Grow, joka julkaistiin upealla Murder Ballads -levyllä. Minoguen ura oli jo aika pahasti laskusuunnassa, kun Cave päätti levyttää kappaleen tämän kanssa. Ennakkoon ideaa pidettiin yleisesti todella huonona, mutta riski kääntyi voitoksi kaikille osapuolille. Myös hienoon balladiin tehty musiikkivideo on niitä ikimuistoisimpia. Cave ei ole taitavimpia laulajia, mutta tarinankertojana hän on omaa luokkaansa, mitä auttaa miehen kipeän tunnistettava lauluääni ja ainutlaatuinen karisma.

Kaiken kaikkiaan Provinssi 2009 on meikäläisen näkökulmasta ennakkoon ajatellen artistikattaukseltaan paras vuosikausiin. Toivottavasti säät suosivat, sillä nyt on kyllä tapahtumalla aineksia klassikkojen joukkoon.

Keefy’s at it again in “Under The Radar” No.4, giving you lucky Inverted Worlders the lowdown on Icelandic outfit Hjaltalin…

You remember that feeling?

“Deserters Songs” by Mercury Rev, or “Funeral” by Arcade Fire?. This is just amazing, I love this record? You can’t wait to tell your mates you have uncovered an absolute treasure? There’s nothing quite like this around? (Friends look at you with a kind of knowing glance and whisper stuff while you get your round in because it doesn’t sound like anything they’ve got). But you feel superior because this is YOURS ? You do know that feeling ?

This was my reaction when a demo of “Sleepdrunk Seasons” by Hjaltalin slid into my mailbox just around Christmas time. A little research revealed, to my deep joy, the band hailed from Reykjavik so I was very expectant. Would they sound a bit like Sigur Ros? or slightly Bjorkish? Or possibly indie heavy in a Mugison way? Only one way to find out! Headphones on, press play.

Praise be – its gorgeous and simply enchanting. It’s summer evenings, lazy Sundays. Kicking off with the brass led “sleepdrunk seasons 2″ and fading into “Traffic Music” it is an amazing blend of Icelandic folk pop with restrained harmony vocals and superbly arranged songs that seamlessly hum along in a cheeky playful way. Sorry, there are no lead guitars or posturing lyrics, that’s a bassoon I think but its distorted, and I’m sure I can hear a piccollo? This is not Western Music people this is from Iceland! By the time “Goodbye July ” kicks in I am converted. I feel a sensation inside known as “joy” welling up inside which is most unusual for me!!! This is just great music.

After the chant “Debussy”, a change of pace brings the intense “Selur”. Hogni’s vocals have a slight hint of despair which is soon dispelled in “Sleepdrunk Seasons 1″ with its jaunty rhythms and fantastic orchestration leads into “the trees dont like the smoke” which is pure genius, you want to laugh, cry and dance all at once. “I Lie ” is reflective and still. The album closes with “Trailer Music” a song that starts slowly as the vocals call and respond,and builds with cascading violins and a driving piano and superb percussion (a feature through out the record). I have heard my album of the year! Oh wow!!! there is an incredible bonus track “pu komst vid hjartad i mer” that rounds things up perfectly. To me it is plainly obvious that the Icelandic Elves have put their blessing on this recording.

The first leg of Hjaltalin U.K. tour starts at the Shakespeare, Sheffield. There are not many pubs like the Shakespeare left now. Its appears untouched since about 1954 (apart from the smoking area!) There’s no fuss, the staff are great. Bands play in a small room upstairs that is just a room with a stage. Light fittings hang, in an offhand manner, from the ceiling – they’ve seen it all before. Decor is “Squat Chic” – old wallpaper and some velvet drapes that have seen better days – perfect. The only stage lighting is a couple of old standard lamps, there’s not too much room. Things are delayed as half of the band ended up in Cambridge and were employed in a traffic jam on the M1. But the expectant audience, a respectable 80 or so, are entertained by “The Contortionist and the Wandering Boy Poets” who do lovely psych/folk, the “Greenville Canary” a very polished folk/pop outfit and “Butler -Williams“, two geezers from Manchester who performed folky experimental bits rather well.

I shared a beer with “Wignap” Mogul Andrew Thomas Ferguson before Hjaltalin take the “stage”. For a band that had left Reykjavik at 4 am in the morning they sparked off with remarkable vigour. There seem to be a couple of missing persons but you wouldn’t know. The sound is edgier than the album, which is to be expected. There are no pretensions on view this evening and the band have us enchanted from the start. Hogni fronts the band sharing vocals with Sigga (I think) as they take us through “Sleepdrunk Seasons”. We sway to “Debussy” almost dance to “The Trees” and “Goodbye July” and the whole band swing and smile. There is a moment mid set when things go slightly astray. The band fall around laughing but carry on anyway! “Trailer Music” grooves along nicely and we all grin happily. Live the songs lose none of their beauty and jaunty joyful optimism- qualities that are very rare today. It’s turned midnight when Hjaltalin leave the stage. Nobody blames them for not doing an encore. It has been wonderful. www.myspace.com/hjaltalinband but I want to keep them to myself!

Howdy!
Na het succesvolle bloggen vanaf The Great Escape vorig jaar, zijn Effenaar programmeurs Robert en Tom wederom afgereisd naar Brighton om verslag te doen van dit coole driedaagse event. Meer dan 300 bands in 35 venues, dat wordt weer rennen en vliegen door The Lanes en over de Brighton Pier.

Dag1

Dit jaar geen stress om op tijd onze vlucht te halen, want de NS was ons goed gezind. Om 10.00 uur ’s-ochtends stonden we veilig en wel op Station Brighton, klaar voor een lang weekend toffe muziek.

The Great Escape begint natuurlijk niet voordat we na het inchecken voor een delegate pass (vanaf nu, ook wel de uberhandige voordring pass) de stad in zijn geweest om alle lokale platenzaken leeg te roven. Wat een verademing en wat een aanbod. Ieder twee tassen vol lp’s en cd’s naar het hotel gesleept.

Uiteraard zijn we niet zonder Effenaar promotiemateriaal op pad gegaan, en verspreiden we onze My Bloody Valentine flyers, die enthousiast worden ontvangen door de platenboeren en hun klanten.

Na een middagdutje zijn we om 17.30 naar het Thistle hotel gegaan, waar de heren en dame van The Alternative een Dutch Delegate meeting hebben georganiseerd. Grote vriend Willem nodigde ons samen met Robert Meijerink (Doornroosje/Eurosonic) en Joey Ruchtie (Watt/Rotown/Noorderslag) uit om een hapje te eten bij een van de vele Indiase ‘all you can eat’ restaurants die Brighton rijk is. Gezellig bijbuurten, maar lekker dineren is anders. Ach, je kunt het de schuchtere Indiase obers niet kwalijk nemen. De Beck’s smaakte in ieder geval zoals die in de Effenaar ook smaakt. Koud en lekker.

Na het diner gaat iedereen zijn eigen weg. Er moeten bands gespot worden, nieuwe artiesten binnengehaald, agenten bespeeld en genetwerkt worden.  The Escape is nu echt begonnen!

Wij lopen naar de Po Na Na, waar we bij aankomst verrast worden de huizenblok lange rij die voor de ingang staat. Kut denken we, maar gelukkig geeft de uberhandige voordringpas uitkomst en mogen we als een van de 100 gelukkigen naar binnen voor The Pains of Being Pure at Heart.

De eerste band blijkt meteen een schot in de roos! The Pains zijn een jonge Amerikaanse band die heel veel hebben geluisterd en gekeken naar The Smiths, My Bloody Valentine en daardoor in het rijtje passen van jonge helden zoals Glasvegas. Niet alleen de sounds, maar ook de looks zijn ultra-Brits en dat voor een band uit New York.

We pakken 5 songs mee en lopen dan naar The Pavilion Theatre om DM Stith mee te pakken. Een labelmaatje van Sufjan Stevens, die op zich een mooie plaat heeft uitgebracht, maar op The Escape onze after dinerdip doet inslaan.
Zijn breekbare songs worden live begeleid door cello, viool, gitaar, piano en getrommel, maar blijven live vrij anoniem. DM zelf is een grappige nerd, die na ieder woordje tot het publiek uitriep: “I can’t believe I just said that”. Wij geloofden het toen wel.

Snel door naar de Komedia, gevestigd in The Lanes, alwaar de band met de onuitspreekbare naam Hjaltalin zijn opwachting maakt.

Als we zeggen IJsland, dan weet menig muziekliefhebber waarschijnlijk genoeg. De artrock variant van The Magic Numbers, met een imposante Mama van The Mama’s & The Papa’s op zang aangevuld met ‘kijk eens, een hobo’ en Legolas van Lord of The Rings op zang en gitaar. Iets te artyfarty zonder dat het overkomt.
De afterdinerdip bereikt zijn hoogtepunt dus snel op weg naar de volgende band.

I Was King is hot in thuisland Noorwegen, en wordt ons getipt door Rense van Kessel van Friendly Fire. We komen dan niet voor niks tout programmerend nederland (lees Robert Meijerink) tegen in de kelder van The Ocean rooms. I Was King maakt leuke korte 90’s  indierock liedjes a la Guided ByVoices en Pixies (inclusief meezingende bassiste). Live mist het nog aan uitstraling maar de liedjes zijn fijn. Van de manager krijgen we de cd in onze handen gedrukt, want die schijnt behoorlijk goed te zijn (maar dat is natuurlijk zijn werk om dat te zeggen). Toch geloven we hem meteen want hij managed ook een van onze favoriete noorse bands  The Shining (Enio Morricone meets Mr Bungle en in november in uw theater!)

Dan met goede hoop op naar The Hope waar maar liefst 3 maal de hoop van de hedendaagse 80’s art rock revival speelt. En niet voor niets weer een ellelange rij. Eerst voor de deur, en daarna drie trappen op naar het piepkleine zaaltje. De uberhandige voordringpas zorgt er voor dat we wederom iedereen voorbij kunnen lopen, maar vlak voor de deur kunnen plaatsnemen op een lederen driezitsbank. We kunnen naar binnen zodra de eerste bezwete mensen het zaaltje verlaten. Mijn god wat is het warm binnen. En lieve heer, wat een gebrek aan zuurstof!

Maar gelukkig pakken we nog drie nummers mee van electropop sensatie Chew Lips. Denk aan twee mannen achter knopjes en Karen O van The Yeah Yeah Yeahs op zang, met de performance van Crystal Castles. Opwindende en swingende 12 minuten. Absolute tip!

Een andere absolute tip stapt 30 mnuten later op hetzelfde podium. An Experiment on a Bird in the Air Pump is niet alleen een hele mond vol, maar ook een podium vol. Hoewel, er maar drie dames op het podium staan.
Deze drie dames in zelfgemaakte tunieken bezitten slechts over een basisbeheersing van hun instrumenten, maar dit is voldoende om toch opwindende muziek te maken.

Twee (distorted) basgitaren en twee trommels en een snare is alles wat nodig is om te klinken als een rudimentaire mix van Sonic Youth (100% cover), Deerhoof, Jesus & Mary Chain en The Cramps. Drie geweldige strotten en steeds wisselend van instrumenten maakt de kale instrumentatie toch tot een opwindend geheel. (de boektip nummer 1 voor ZXZW 2009!)

Collega Jeps Salfischberger (Mojo concerts) was ook bij deze show aanwezig, te meer omdat hij nieuweling S.C.U.M. kwam spotten. Voor deze band het podium zou betreden moesten we nodig zuurstof krijgen, aangezien het in het zaaltje echt niet meer te houden was. Ff de bar in met Jeps, halve liters cola en cider erbij, en in jaren 80 stijl lullen over Star Wars en Transformers.

We vergaten bijna dat er boven in de zaal nog een band speelde, waardoor we slechts de laatste twee nummers van S.C.U.M. meepikten. Te weinig om echt een oordeel te vellen, maar een ding was duidelijk. Ook deze boys zoeken het in de gloomy 80’s met hun postpunk distortion en Bauhaus act.

Tijd om The Hope te verlaten en ons te spoeden naar Concorde 2 voor We Have Band, een tip van Roel Coppen van Friendly Fire.
Een behoorlijke wandeling langs zee en strand, waardoor we om middernacht zo goed als nuchter aankomen bij deze mooie club. De band op het podium is al lang aan het spelen, en we hadden van We Have Band toch iets heel anders voorgesteld. Onze verbazing steeg toen ze een nummer speelde dat we echt ergens van kenden, en werd bevestigd toen de band daaropvolgend ’Young Folks’ inzette, we waren verdomme naar Peter, Bjorn & John aan het kijken! Niks nieuws onder de zon, maar wel al sinds 5 uur ’s-ochtends op. Tijd om het Abbey Hotel eens op te gaan zoeken!

Morgen meer avonturen vanaf Brighton Pier!

I milled over to Pure Groove to catch the Icelandic six piece play a lunchtime instore. I saw the band play in January, back when gigs were quite sparse. They put on the first ‘best show of the year’… until they were displaced the next day by of Montreal. Nonetheless, I loved them enough to warrant catching them again today. Once again, their catchy pop tunes had my feet tapping. It was enjoyble indeed.

… what a lackluster review.

Groupe Islandais / Pop-rock / 21/04/2009

Pas facile de se faire une place dans le panorama de l’indie pop-rock venue d’Islande tant Sigur Rós époustoufle toujours et s’impose comme la référence en la matière. Pas évident non plus de sortir du lot de la musique pop-rock en général tant elle prolifère à travers les continents… Bref les Hjaltalin avaient du pain sur la planche pour satisfaire le public parisien. Défi remporté.

Après un départ un peu timide (guitare-voix du chanteur tout seul), les cinq membres présents (parmi 9) de Hjaltalin balancent la sauce. Ils ont le bon goût d’avoir demandé des renforts de cuivre pour leurs tubes. The trees don’t like the smoke est de ce fait particulièrement réussi. Le spectacle évolue entre pop-jazzy, grands mouvements rappelant symphonie classique et opéra, ou encore rock psyché pas très éloigné des Arcade Fire auxquels on les compare beaucoup trop et à tort.

Après avoir pensé à traduire dans les grandes lignes de quoi parlent leurs chansons en islandais (parce que Sigur Rós on n’a pas encore tout saisi hein…) – et en français s’il vous plaît ! – les Hjaltalin ont démontré qu’ils n’ont pas volé leur succès naissant. Derrière ce joyeux bazar, il y a du travail, de la rigueur et du talent… et pas mal de charme. A suivre de près.

Note : 8/10

Crédits photos : Michaurel

Sie sind aus Island, sie sind hoffentlich nicht pleite und haben eine Zukunft. Eine Band die man mehrmals hören muss um sich eine Meinung zu bilden, jedoch dann einschlägt. Viel Spass und Willkommen in der Volksbühne im Prater.

Interview – Hjaltalin

Weils am Freitag so schön war:

Das Haldern ist von allen Festivals auf denen ich war (3x Hurricane, 1x Bizarre, 1x Haldern) bisher mein Favorit. Weil es so klein ist, ist sehr vieles wesentlich entspannter.
Vom Bahnhof Haldern bringt ein kostenloser Shuttle-Service dein Gepäck zum Festival und gibt dir ein ebenfalls kostenloses Wegbier mit (da oben trinkt man zwar Alt, aber dem geschenkten Gaul…). Den Weg zum Festival muss man zwar selbst gehen, aber das ist auch der einzige längere Weg den man machen muss, denn anders als bei Riesenfestivals, wie z.B. dem Hurricane, gibts keine langen Wege vom Zeltplatz zu den Bühnen, zu den Toiletten, zum Merchandise, zu den Bierständen, zum Parkplatz und wieder zurück. Man kann sogar das Auto neben dem Zelt abstellen.
Alles ist also relativ nah beieinander und man kann sich sehr frei bewegen und muss vll mal Schlange stehen, aber man wird nicht in Menschenmengen zerdrückt, wie anderswo.
Es ist auch ein anderer Typ Mensch, der auf ein solches Festival geht. “Asis” sieht man eigentlich gar nicht. Im Fokus steht mehr die Musik als die Sauferei. Ich habe auf dem Haldern, wo halb soviele Bands spielen, doppelt soviele Bands gesehen, wie auf dem Hurricane; ohne mich dabei abzuhetzen oder auf irgendetwas zu verzichten (Alkohol, Essen, Aussschlafen, Baden Gehen…) und ich habe dabei tolle Bands entdeckt, die ich vorher nicht kannte, wie z.B. Get Well Soon, Friska Viljor, The Maccabees oder The View.
Und es ist ein bisschen günstiger. Dieses Jahr möchte ich wieder hin, auch wenn andere die größeren Namen haben. Deftones sind zB auf dem Highfield:( Dafür würde auf dem Haldern nie so ne Scheiße spielen, wie Within Temptation, Apocalyptica, Culcha Candela, Duffy oder so.

Jetzt aber zur Musik! Die ist immer noch das beste Argument fürs Haldern.
je 1 Lied jedes bisher bestätigten Künstlers zur Vorbereitung oder Entscheidungserleichterung


ich unterbreche hier, weil es eine sehr lange Liste ist. Junip ist übrigens die Band von José González

Tue 12 May – Hjaltalín (1.15pm)

I’m pretty intrigued to see how they will fit the whole band on the stage. I saw the Icelandic popsters back in January, they were the first ‘wow, this is the most fun band I’ve seen this year’ band, unfortunately they didn’t hold that title for very long as I saw of Montreal the next day. Nonetheless, they were great fun and I’m quite excited to see them again.

Eben erworben: Ein Ticket für das Gastspiel der Haldern Pop Tour 2009 am 17. April in Erlangen. Wenn ich schon nicht zum Haldern Pop kommen kann, kommt das Haldern Pop eben zu mir. Mit dabei an dem Abend, auf den ich mich schon sehr freue, sind Hjaltalín, Marching Band und Wildbirds & Peacedrums. Skandinavischer Heartcore im Dreierpack also. Hab ich schon erwähnt, dass ich mich sehr auf den Abend freue? Jetzt gehe ich aber erst mal Kartoffeln schälen…

listen i’m not saying i am in fact stoned. i’m just asking you to play a game we here at oh my fucking blog like to call “let’s pretend!”

okay…what was it that i wanted to share?  my short term memory seems to be failing right now folks…

i just downloaded a couple of tracks from this Reykjavíkian ( i may have just invented that word?) band by the (your guess is as good as mine) name hjaltalín. 

Sleepdrunk Seasons

their album, sleepdrunk seasons was released in 2007 and was produced by two members from the band múm. they were nominated in 2008 for 5 icelandic music awards, and won 2 for best ’songwriter’ and ‘best new hope’. when you think of the other amazing acts hailing from iceland (i.e. Björk, Sigur Ros), it sounds like the standards must be set higher than sayyy the grammys who give awards to the likes of coldplay and john mayer. ewww. after hearing “traffic music” and “goodbye july/margt ad ugga” i realized that it takes something really special to take my attention away from all of the electronic music i listen to. so i hit pause on that sam sparro “sick” track that i am officially OBSESSED with (i sing it all day long!), and really liked hjaltalín. 

also my friend josh recently shared a link to his blog of sketches and this one really tickled my fancy. http://jdavidmckenneydoodles.blogspot.com/

alright art? check. music? check. if i were stoned, i’d probably lose my attention span for blogging right about….

*rico*

Music Alliance Pact are din luna februarie inca un blog, reprezentand Mexicul. Multa muzica buna vine din acea zona, dar presupun ca vor promova rock en espanol mai mult decat, sa zicem, Lucha Reyes . Cu alte cuvinte MAP a ajuns la 22 de tari si creste. Asa cum v-am obisnuit, fiecare blog din fiecare tara a propus cate o melodie deci avem 22 de artisti din tari diferite,piese destul de noi. Din Romania, in aceasta luna ii avem pe The Amsterdams care se pregatesc de un album nou, dupa EP-ul de anul trecut. Ma pot astepta la ceva mult mai dinamic si mai creativ, la influente puternice new wave. Pentru MAP am ales “Suffering And Surfing”, o piesa bine cunoscuta de fanii acestei formatii, de cei care au ascultat EP-ul si de oamenii care au mers pe la concertele lor. Luna trecuta, Babylonoise si MAP, au aparut la rubrica blogul zilei la MTV Romania…thanks guys!

ENJOY:

AMERICA – I Guess I’m Floating

Here We Go Magic – Tunellvision Brooklyn’s Here We Go Magic is the bedroom folk-pop project of Luke Temple, who is releasing his self-titled debut this year. He has been praised by Sufjan Stevens and Ben Gibbard for his uniquely gorgeous vocals and meticulous lo-fi production aesthetic. Tunnelvision is the first single – one part Shakespearean sonnet and one part circus music, swirling in a beautiful mess of poetic acrobatics.

ARGENTINA – Zonaindie

Pablo Dacal Y La Orquesta De Salón – Ella Ya Está En La Playa Pablo Dacal is a musician, singer and songwriter from Buenos Aires. His first songs circulated in tapes and between 2000 and 2002 he published a series of EPs that caught the attention of the media. The Orquesta De Salón was founded to collate this loose collection onto his first proper album, 13 Grandes Éxitos (2005). His next record was La Era Del Sonido (2008) and Ella Ya Está En La Playa is one of the finest songs from it.

AUSTRALIA – Who The Bloody Hell Are They?

The Crooked Fiddle Band – The Rom Rebellion More furious fiddling from The Crooked Fiddle Band, who have a new EP called Rise which they are currently touring. I’ve been getting into bands like Balkan Beat Box and while these guys are different, I like the punk element in the songs. It just sounds like it would be a whole lot of fun to watch.

BRAZIL – Meio Desligado

João Brasil – Orgasmadance Like a tropical version of Girl Talk, João Brasil’s music is a mashup of beats and artists from different styles and backgrounds. With a strong influence of Brazilian funk carioca, a style derived from Miami bass and famous because of its explicit lyrics about sex, João Brasil released his first mashup album last year, Big Forbidden Dance. Orgasmadance is one of the best samples of his work. It starts with pieces from Orgasmatron and Brazilian heavy metal band Sepultura, before suddenly meeting Justice’s D.A.N.C.E. and other songs from Justin Timberlake, Nirvana, Snoop Dogg, CSS and Michael Jackson.

CANADA – I(Heart)Music

The Rural Alberta Advantage – Four Night Rider The Rural Alberta Advantage, who are actually from Toronto, with frontman Nils Edenloff’s birthplace being Alberta, are one of Canada’s best-kept secrets. They specialize in Neutral Milk Hotel-esque pop with a slight twang and, as Four Night Rider demonstrates, the results are simply, passionately amazing.

CHILE – Super 45

Congelador – Abrigo For more than 10 years, Congelador have been a cornerstone of the Chilean independent rock scene. After four record releases and two years in a hiatus, the band came back with the Abrigo EP – six songs that gracefully move around post-rock, noise, pop and electronic music.

ENGLAND – The Daily Growl

Let’s Wrestle – Let’s Wrestle I could continue to bring you songs from London’s fertile folk-pop scene but it’s time for something a bit different. This month we have a singalong theme song from the self-professed ‘most miserable and hateful band in London’.

GERMANY – Blogpartei

Bratze – Jean Claude Bratze is a Hamburg-based duo consisting of Der Tante Renate and ClickClickDecker. They make beautifully simple electroclash and indietronic music accompanied by sophisticated lyrics, all mixed with a DIY mindset. The featured song, Jean Claude, was their breakthrough as a newcomer in 2006.

ICELAND – I Love Icelandic Music

Hjaltalín – Goodbye July/Margt Ad Ugga Hjaltalín is a nine-piece collective, so almost an orchestra, which uses an eclectic selection of instruments, from bassoon to bass, accordion to clarinet. With these instruments and two singers they create a wall of sound for their folky indie-pop songs. This song features the beautiful voice of singer Högni Egilsson, a catchy chorus, broken up with an Icelandic hymn sung by Sigga Thorlacius.

IRELAND – Nialler9

Tenaka – Alaskan Tenaka is Ronan Carroll, a one-man band who creates melodic and sinewy slices of electronic pop from his bedroom but which suggest an imagination far beyond the physical. Alaskan is the soundtrack to dipping your toes into a lake before dive-bombing into its sunshine-infested yet chilly waters. The song features on EPonymously Titled, a free EP available from his MySpace. No excuses, download it now.

ITALY – Polaroid

Wax Anatomical Models – Recollections Of Our Times Wax Anatomical Models may just have formed but they already have plenty of skills. Their sound mixes post-punk, hardcore, shoegaze and electronic influences, but the results in their first demo stand on a different level. Emotional and driving, they are a band to keep an eye on.

MEXICO – Club Fonograma

Natalia Lafourcade – Azul The expectancy for Natalia Lafourcade’s upcoming album Hu Hu Hu is building up quick, her redefined lyricism and instrumental complexity showing true signs of an potential masterwork. She’s naturally cute and affecting, and previous material indicated talent, but her sharp new musical vision has finally reached widescreen. Azul is ornamentally sublime. In Mexico, it’s rare to find such a beautiful delicacy.

NEW ZEALAND – Counting The Beat

The Enright House – Scattering The Sun Like Gunshot The Enright House is the musical project of Mark Roberts from Christchurch. Despite being predominantly a solo affair, his 2007 album A Maze And Amazement was filled with songs that had a real sense of grandeur. Some of these have recently been re-released in acoustic form on the Six Acoustic Renditions EP and, as demonstrated in Scattering The Sun Like Gunshot, they lose none of their epic qualities in the translation.

NORWAY – Eardrums

Richard Holmsen – Great Speed Richard Holmsen is the singer of the band Delaware but his main focus these days seems to be his solo project. His music is fragile and simple, with few elements other than his guitar and tender vocals. This is quite the opposite of Delaware’s grand, melancholic indie-rock sound. In recent years Holmsen has also made music for film and been involved in an electronica project called Sea. Great Speed is a Music Alliance Pact exclusive, written and recorded only a week ago.

PERU – SoTB

Catervas – Covida After 10 years in the local scene, Catervas – formed by brothers Pedro, Raul and Javier Reyes – swapped their previous shoegaze sound for melodic rock on 2008 album Hoy Más Que Ayer. With its optimistic, convincing pop songs, Hoy Más Que Ayer is pure passion made into music. Covida is the second single from it and easily the band’s best song to date.

PORTUGAL – Posso Ouvir Um Disco?

PressPlay – Play Hot (extended mix) PressPlay are Playgirl and Lisa (aka The Party Queen). Playgirl does vocals and guitars, while Lisa does vocals and electronica. Their influences are PJ Harvey, Peaches, Electrocute, Cobra Killer and Miss Kittin but they sound much better than some of their heroes – and they’re definitely cuter. The extended version of Play Hot, which is the debut single for their upcoming debut album, was mixed by Woman In Panic, who is actually a guy called Pedro Lourenço.

ROMANIA – Babylon Noise

The Amsterdams – Suffering And Surfing The Amsterdams are a post-punk, indie power-pop band based in Bucharest. Inspired by the famous Dutch city, their name symbolises the freedom of spirit in every sense. Suffering And Surfing is featured on their forthcoming album, a blend of reckless vocals with freewheeling, volatile riffs and rhythms.

SCOTLAND – The Pop Cop

Broken Records – Nearly Home Edinburgh seven-piece Broken Records have just signed to renowned label 4AD, the just reward for over two years of personal sacrifice and preaching to the soon-to-be converted with their relentless touring schedule. Devoted followers like myself have already amassed as many as 18 of Broken Records’ epic, swooning, orchestral songs in one form or another – enough to predict that their debut album, scheduled for release this summer, will probably be 2009’s best.

SINGAPORE – I’m Waking Up To…

Nuance – Fear Strikes Mankind I Nuance is a four-piece rock band, with a recently self-released eponymous EP. At the heart of the record is the two-part epic Fear Strikes Mankind, an ambitious and intense journey that invokes the rock sensibilities of 90s Radiohead and contemporary post-rock experimentation. In the first part of the song (provided here), the biblical narrative of Abraham’s willing sacrifice of his son, Isaac, is related through the perspectives of both father and son. It’s a troubling journey, but the band does well to face the challenges head-on, both existentially and emotionally.

SOUTH KOREA – Indieful ROK

Seokjune – Dok Seokjune released his first EP, Dok, at the start of 2009. Equipped with an acoustic guitar and a voice that conjures Elliott Smith, he performs one delicate tune after another while singing in Korean or English.

SPAIN – El Blog De La Nadadora

Nouvelle Cuisine – La Comunicación No Verbal Is It Nouvelle Cuisine are a band with a French name but Spanish nationality. They come from Galicia and have self-produced their new album, De Memoria, which is reminiscent of indie bands in the 90s. They develop their essence in personal lyrics and the soft melodies of their songs.

SWEDEN – Swedesplease

Love Lindblom – Till Min Syster I’m a real sucker for catchy music like this which builds and builds into a frenetic climax. I love when the horns kick in. I love the DIY nature of the video – you just know he asked all his friends to help out. In short, I think I Love Lindblom.

To download all 22 songs in one file click here. [Mirror RAPIDSHARE]

Hjaltalín – Traffic Music

Triumphant Icelandic pop put to great effect in this mixed-media animation that’s as colourful as it is incomprehensible. Hjaltalin is a nine piece ensemble who were singled out for praise after Jim Carroll’s recent scouting mission to the Eurosonic festival showcase in Holland AND crowned ‘Brightest Hope’ at last year’s Icelandic music awards. On the strength of this track, they promise to live up to those expectations. Their album Sleepdrunk Seasons is out now on Kimi records.

Buy

MySpace