In light of my great respect for the fine art of Kaiseki, Yuki’s mom decided that she wanted to take me out for another style. That woman loves me! Frankly, I can’t blame her. At any rate, a friend of hers had recommended Ushiyama in the Meguro neighborhood of Tokyo, so we gave it a shot last night. And what a shot it was! Slam dunk!

It started off with a plate of carrots, shiitake, and mibuna with grated apple. Who would have thought of putting grated apple on mushrooms? Ushiyama, that’s who. I’m damn he did, it was amazing!

After that came a dish of four. I ate them clockwise from bottom left. Ama ebi (sweet shrimp), raw sardines with thinly sliced onion that’s been soaked in cold water to remove the sharpness, warm salted ginko nuts skewered on pine needles on top of seitan (wheat gluten) cakes on top of grilled sweet potato that was shaped like a ginko leaf, and uni in a lily blossom. No, I did not eat the maple leaf in the center of the plate nor the pine needles.

Next was the soup course. I heavily bonito flaked dashi broth that was nice and smokey with a rinkon (lotus root) and mochi dumpling and a bok choy leaf with some yuzu zest. It ranks right up there with the best soups I’ve ever eaten, next to the one I ate a few years ago at Iron Chef Michiba’s restaurant.

After the soup course was the sashimi course. It consisted of suzuki (sea bass), melt-in-your-mouth tuna, and ika (squid). It must be ika season because the ika I’ve eaten on this trip is by far the softest and sweetest I’ve ever had.

Then they served us home-made soba noodles in a light soy-dashi with some thinly sliced negi (green onions) on top. I’m telling you, there is absolutely nothing like top quality freshly made soba noodles. I don’t know if I can go back to store-bought dried soba when I get home. I mean, of course I can, but it just won’t be the same. So chewy and clean tasting.

Next up was the grilled course. Sawara (a cousin of the spanish mackerel) grilled with yuzu-miso and served with yuzu-miso konnyaku and daikon that was cut into a flower with a small slice of red pepper. I’ve never had yuzu-miso before, I’m a huge fan!

After that was the simmered course which was kinmedai (splendid alfonsino) in a ginger sauce. It was served with spinach and daikon radish with chawanmushi in the middle.

For the fried course we got a dish with some tempura. Shishito pepper and ebi imo (a kind of yam) served in a light dashi with momiji oroshi and chopped chives.

Then came the rice and miso course. The rice was a glutinous rice with chirimenjako (baby sardines simmered in saltwater, dried in the sun, and covered in a sweet soy marinade), sliced shiso, and served on top of a cherry leaf. The miso had mizuna greens in it. There was also some lightly pickled cucumber and daikon on the side (yes Nick, I even ate the pickles!).

Finally, for dessert we got sweet potato mousse. It was so soft and lightly sweet, it was really more like a light sweet potato cheesecake. Served with a sweet potato chip on top.

This Kaiseki was Kyoto-style which is considered to be the most sophisticated and delicate of all styles. Hard to argue as the food was simply magnificent! Plus, all of that food for only $50 per person! I challenge anyone to find a deal half that good for a meal of that quality prepared with that caliber anywhere in the states. Thanks so much for bringing me here Tamiko!!!

So, Yuki and I took a few days to visit some of the early temples and castles in the Kansai region of Japan. Most of the structures we saw date back to the 8th century and are truly amazing! Besides the structures there were also tons of great sculptures from the same time period. However, as you all know, this blog isn’t about architecture, it’s about food. This post is to let you know about the incredible Kaiseki we ate our last night in Nara at the Ryokan (traditional Japanese Inn) we stayed at, Yoshino.

Kaiseki is the classic multi-course meal that progresses through various cooking techniques using regional, seasonal ingredients. It’s the highest art form you can find in food anywhere in the world. Focus on the subtleties of each ingredient to draw out natural flavors and not cover then with heavy sauces (sorry Frenchies, but the Japanese have your asses kicked in food culture!).

It started with that dish in the middle of the picture above. From left to right was a little fish grilled in a sweet soy marinade, a roasted chestnut, ama ebi (sweet shrimp), some sort of seafood that had a jellyfish-like texture in a miso sauce (I have absolutely no idea what it was, but it sure tasted good!), then a three-colored fish cake.

After that they brought out this dish. It was obviously a shrimp, but I’m not quite sure what else there was. I think it was a gratin made with the roe of the shrimp. Also on the plate as a macaroni salad and some lettuce with a tomato.

Then we moved on to the sashimi plate. It had some fantastic Chu-Toro (tuna), Tai (snapper), and the star of the plate….Ika (squid). In the States when you order Ika it’s usually very thin and a little rubbery. Not these two slices. They were about a half centimeter thick, squid steaks! Rubbery? Hell no! Each chew and the squid literally melted away in our mouths. Hands down the best squid I’ve ever eaten.

Then they brought us a plate of steamed Ayu (sweet fish). It’s a river fish that eats moss attached to stones giving it a really fresh and clean taste. It was served with a light ginger sauce. The thing that makes Ayu special is that it’s eaten when the belly is full of fish roe. There isn’t much meat, so it’s like dipping chopsticks into a bowl of fresh water caviar.

Being the meatavore that I am, the next plate was what I was most looking forward to….Beef Tataki. Lightly seared beef to give a little texture to the soft raw meat laden with mouth-watering fat. The dipping sauce is a soy-dashi mix. You see the little mound of reddish gew on the side of the dish? That’s a mix of togarahsi (Japanese red pepper) and yuzu (a small citrus fruit). You mix that into the sauce like you would wasabi for sushi, along with thinly sliced chives. With the tataki there was a small dish of sliced cucumber and I think seaweed in a vinegar sauce that cleansed the palette from the fatty beef.

Then we ate the Shabu-shabu. Unfortunately I forgot to get a picture of the individual hotpots we used, but here’s the ingredients. The broth was a light sake base, in it we added cabbage, enoki mushrooms, and shimeji mushrooms. Once they were cooked, we sloshed the thinly sliced beef around to cook it and then dipped it all in a light soy with more of the togarashi yuzu and chives.

After that we got two different preparations of Unagi. To be honest, I have absolutely no clue what the difference was. One was served on top of rice, the other with rice on the side. All I can tell you is that you will never find eel of that quality anywhere in the States. It tasted like they just caught it that morning. Best eel ever! Both came with a little dish of Japanese pickles. They were probably damn good pickles, but I don’t like pickles so I let Yuki eat mine.

After the Unagi was a clear broth soup with an ingredient we couldn’t figure out. At first, we thought it was some sort of mushroom. It wasn’t. Then we thought it might be shiroko, fish sperm sack. It wasn’t that either. We finally found out that it was eel liver, probably from the Unagi we just ate. It had kind of a crunchy yet soft texture. Not something you’ll find on any old menu.

Finally, to finish things off was a plate with fresh persimmons and grapes. persimmons are in season right now and are everywhere while Japanese grapes are absolutely huge compared to what we get.

All in all this was my 5th Kaiseki. I wish I could afford to eat like this every night as there is always something unusual and strange to the western palette. If any of you get to Japan I highly recommend splurging at least once to experience the delicate yet sophisticated Japanese cuisine at it’s finest.

Gefunden bei tv-suedbaden.de:

Freitag, 6. November 2009 17:25

IKA in Staufen streicht 105 Stellen

STAUFEN Geschäftsleitung und Betriebsrat einigten sich auf einen Interessenausgleich und einen Sozialplan

Der Laborausrüster IKA in Staufen streicht 105 Stellen. Die Geschäftsleitung und der Betriebsrat einigten sich auf einen Interessenausgleich und einen Sozialplan, der die Betroffenen weitreichend absichern soll. Durch Vorruhestand, Altersteilzeit und das Auslaufen befristeter Anstellungsverhältnisse müssten noch 70 Mitarbeiter das Unternehmen verlassen, teilte die IKA-Geschäftsleitung mit. Diese könnten aber in eine Transfergesellschaft wechseln.

Hmm… vad sägs om en liten uppdatering? Känner iofs att de som vill följa min resa kan kolla på min reseblogg, men men… Anna verkar ju sjukt dålig på att uppdatera så då får jag väl ta saken i egna händer…

Kanada är hur härligt som helst, inte lång tid kvar här borta nu, snart är det dags att packa väskorna och bege sig till Svea, det känns trist. (Jag som precis satt upp bilder på väggarna)

Annars så har jag kanske träffat en av världens bästa killar också, vi får se vad som händer… kan ju bli en trevlig vinter om inte annat : )

Utklädda till en av halloween-festerna

Eilen illalla luin mielenkiintoista artikkelia New York Timesista. Artikkeli käsitteli ikääntyvien ihmisten teknologiapalveluita. Luin mielenkiinnolla jutun, koska lähipiirissäni on useampi ikäihminen, joka on kiinnostunut käyttämään matkapuhelinta, tietokonetta, skypeä ja muita teknisiä apuvälineitä. Jopa erittäin onnistuneesti. Puheet siitä, että ikä tuo esteitä teknologian hyödyntämiseen, ovat puppua. Ehkä hiukan hidasteita. Sen takia näillä ihmisillä on käytössä nuoremmat sukulaiset.

Jutussa oli mielenkiintoisia palveluita, joista esille nostan Bigscreen- nimisen palvelun. He muokkaavat tietokoneen ruudun sellaiseksi, että sitä on erittäin helppo käyttää. Idea on yksinkertainen ja minusta todella pohdinnan arvoinen asia. Käyttöliittymä on selkeä ja kaikki perustoiminnot saadaan nopeasti käyttöön. Tälläiselle palvelulle olisi varmasti kysyntää muokattuna myös Suomessa.

Tänään pilvet viistävät maata. Kaikki kastuu. Polulla vastaan astelee ala-asteelta kotiin palaava urospentu taiteillen sateenvarjonsa kanssa niin kuin vain testosteronialtistukselle joutuneet aivot saattavat keksiä. Selässä reppu, jossa istuu Puma. Joko puumanaisten fanitus on levinnyt näin nuorten uroiden keskuuteen?

Ainakin urospuoliset apinat syyllistyvät silloin tällöin – tai siis oikeastaan jatkuvasti – kuvittelemaan olevansa erittäin hyviä, ellei täydellisiä. Siitäkään ei voi syyttää muuta kuin testosteronia. Mutta onneksi aina välillä putoaa hetkeksi todellisuuteen. Yksi tällainen herättelijä on YLE:n radiokanavilla kuultava ohjelma Miten minusta tuli minä. Siinä esitellään toinen toistaan loistokkaamman uran tehneitä apinoita. Näitä kertomuksia on ilo kuunnella. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka eräät persoonat pystyvät tekemään niin paljon ja niin laadukkaasti.

Ehkä apina on jo siinä iässä, jolloin aika rientää liian nopeasti. Niin nopeasti, ettei päivän kuluessa ehdi tehdä yhtä asiaa enempää. Aivan luonnonlakien vastaisesti aika rupesi kulumaan kaksi kertaa aiempaa nopeammin juurikin samana päivänä, kun 50 vuotta tuli täyteen. Onkohan kukaan muu huomannut samanlaista kummallisuutta? Pientä lohtua tuovat vanhat kalenterit, jotka kertovat, että on sitä itsekin joskus revennyt moneksi. Ehkä näiden radio-ohjelmien harha onkin siinä, että niissä näkee toisista apinoista vain heidän saavutuksensa. Oma itse sen sijaan kaatuu silmille kokonaisena pakettina.

Eilinen Miten minusta tuli minä -ohjelma [1] lähetettiin suorana Helsingin kirjamessuilta. Kirjalla menee nyt lujaa, näilläkin messuilla kävi kaikkien aikojen kuhina. Huhut kirjan kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja ja vaikerrukset urospentujen vähäisestä lukemisinnosta osoittavat vain lausujansa ihmisluonnon tuntemuksen puutetta. Ei poikien tarvitsekaan lukea yhtä paljon kuin tyttöjen. Miksi kenenkään ylipäätään pitäisi tehdä jotakin vain siksi, että se joidenkin itseään parempina pitävien mielestä olisi hänelle ”hyväksi”? Tällä filosofiallahan meille uskon asioitakin tuputetaan.

Eilisen ohjelman tähtenä oli kirjailija Leena Lehtolainen. Kovasti hän vaikutti jalat maassa olevalta, sympaattiselta apinalta. Hänen ensimmäinen romaaninsa Ja äkkiä onkin toukokuu julkaistiin, kun hän oli vasta kaksitoistavuotias! Lukemaan hän oppi viisivuotiaana ja hotki kolmekin kirjaa päivässä. Päiväkirjoja hän kirjoitti seitsemänvuotiaasta saakka, välillä koulutunneillakin. Kouluaineet olivat kahden vihkon mittaisia. Mielikuvitusolennot täyttivät hänen päänsä. Ei kai tällaisista lähtökohdista voi muuta tullakaan kuin kirjailija?

Taiteen tekijät ovat apinayhteisölle tärkeitä. Tämä ei kylläkään tule ensimmäisenä mieleen, jos kuuntelee poliittisten päättäjien liturgiaa tai raottaa hieman koulutusputken reaalimaailmaa. Tuottavuudella tai pisa -sijoituksilla ei luovuutta mitata eikä edistetä. Apina muistaa omalta koululuokaltaan erään vallattoman Jussin, jota ei koulutyö liiemmin rasittanut, mutta josta sittemmin kuoriutui merkittävä taiteilija. Koulu ei onneksi pystynyt lahjakkuutta vielä siihen maailmanaikaan nujertamaan.

Kirjamaailmassa kuohuu. Kaksitoista WSOY:n nimekästä kirjailijaa Sofi Oksasen johdolla uhkaavat vaihtaa kustantamoa, ellei talossa meno muutu. Heidän mukaansa kustannusosakeyhtiön hommat ovat kaaosmaisessa tilassa ja henkilökunta voi huonosti. Etenkin markkinointi tökkii ja kirjailijoiden mielipiteitä väheksytään. Ansioituneita, jopa legendaarisen maineen saaneita työntekijöitä on hyllytty. Syyllisetkin nimetään kirjeessä yksiselitteisesti. Ehkä arvaattekin? Nämä oireethan viittaavat naaraspomosyndroomaan.

Ja todellakin, kirjailijoiden tähtäimessä ovat juurikin WSOY:n toimitujohtaja Anna Baijars sekä markkinointijohtaja Tarja Virolainen. Molemmat naiset tulevat Gummerukselta. Tässä on tainnut käydä niin, että Baijars on nimittänyt ystävättärensä markkinointijohtajaksi. Kyllä ne naisetkin osaavat. Kiintoisaa on tietysti se, että kirjailijoiden mukaan WSOY:n markkinointi lähti alamäkeen jo silloin, kun markkinointijohtaja Roleff Kråkström jätti lafkan suivaannuttuaan kaupalliseen johtajaan Elina Ahlbäckiin.

Baijars ei ymmärrä, miksi häntä syytetään ja lähtee lomailemaan juuri Helsingin kirjamessujen ajaksi… Oksasta pitää yhtiössä vain kustannuspäällikkö Harri Haanpään olemassolo. Toinen henkilö, jota kirjailijat arvostavat, on yksikönjohtaja Jyrki Nieminen. Kolme naaras- ja kolme urosnimeä siististi rintamalinjan eri puolilla. Siltikin näiden naaraiden täytyy olla kymmenen kertaa uroksia parempia, niinhän meille joka käänteessä vakuutetaan. Johtopäätös: kirjailijoiden on siis pakko olla väärässä?

Jyväskylässä kuohuu myös. Siellä kirjoista halutaan tehdä bioenergiaa. Näin epätoivoiseen tilanteeseen joudutaan varmaankin vain kaupungissa, jossa on rakenteilla maailman suurin turvevoimalaitos, joka juuri on saanut luvan polttaa kivihiiltä. Alunperinhän projektia markkinoitiin vihreydellä ja puupolttoaineella. Mutta mikä oivallinen keksintö – kirjathan itse asiassa ovat puuta… Ei siis muuta kuin kirjaston kirjat uuniin palamaan.

Näin ovat päättäneet kaupungin viisaat. 16 000 kirjaa poltetaan, koska varastointikuluissa halutaan säästää. Tuo määrä kirjoja on ollut varastossa odottamassa uuden kirjastorakennuksen valmistumista. Polttoaikeista on noussut melkoinen paikallinen haloo. Ja aiheesta, sillä virkamiesten – vai pitäisikö nyt sanoa virkanaisten – perustelut ovat kovasti heppoisia. Ensimmäinen ihmetyksen aihe on, kenen taskuun ovat menneet varastoinnin hulppeat vuokrarahat. Tuollaiselle kirjamäärälle on vuokrattu tilaa 240 neliömetriä, josta kaupunki on maksanut 17 500 euroa vuodessa!

Siis reilun euron per kirja per vuosi. Montakohan vuotta niitä on jo varastoitu? Nyt sitten ruvetaan säästämään ja hävitetään 160 000 euron arvoinen kirjakasa. Taas loppuu apinan ymmärrys. Kirjat ovat hyväkuntoisia, joten mistään loppuunluetuista opuksista ei ole kysymys. Kirjahan on enemmän kuin kasa paperia. Kirjaston kirja on pala kulttuuria, yhteisillä varoilla yhteiseen käyttöön ostettu. Jos ihmisellä on sielu, silloin myös kirjalla on sellainen. Kirja johdattaa meidät uusiin maailmoihin. Se on rakas kapine kämmenellä, aivan jotain muuta kuin tiedosto lukulaitteessa.

Nopeasti arvioituna minulla on kolmisen tuhatta kirjaa työhuoneeni hyllyillä. Ne mahtuvat kymmenneliöisen huoneen kahdelle seinälle. Jos kaksi muutakin seinää otettaisiin käyttöön, huoneeseen mahtuisi 6000 kirjaa ja vielä olisi tilaa työskentelyllekin. Jos lattialle pinottaisiin pahvilaatikoita, ei olisi mikään ongelma säilöä kaikki 16 000 kirjaa yhteen huoneeseen. Tarkoitus on vain osoittaa, että joku on tehnyt todella tyhmän vuokrapäätöksen. Apina voisi luovuttaa yhden huoneen moiseen tarkoitukseen vaikkapa 300 euron kuukausivuokrasta. Kaupunki säästäisi 14 000 euroa vuodessa ja apina saisi asua kolossaan ilmaiseksi. Kaupungin olisi jopa kannattanut ostaa yksiö Kirkkopuiston reunalta ja rahdata kirjat sinne mieluummin kuin ylihintaiseen varastoon…

Kirjastohmiset vetoavat lakiin, kosteusvaurioihin ja hankaluuteen. Nämä seikat estävät kaikkien muiden ongelmanratkaisujen etsimisen. Laki estää lahjoittamasta niitä yksityisille. Erilaisiin laitoksiin niitä ei muka voi lahjoittaa, sillä ne ovat olleet kosteusvauriotiloissa. Kirjojen myynti normiapinoille taas on hankala järjestää, sillä kirjoja on kallis kuljettaa, sanoo kirjastotoimen apulaisjohtaja Raila Junnila. Samasta Keskisuomalaisen uutisesta (16.10.) kuitenkin selviää, että kirjat ovatkin Tikkakosken kirjaston yläkerrassa. Olisipa tosiaankin pitkä kuljetusmatka.

Kosteusvaurio taitaa olla nykyään taikasana, jolla voi perustella mitä tahansa typeryyttä. Samoissa tiloissa ovat olleet kaikki muutkin Jyväskylän erään sivukirjaston kirjat, joita lainataan täyttä päätä ympäri maakuntaa. Ei siis mitään varoituksia kirjaston asiakkaille, mutta jos näitä samoja kirjoja ruvettaisiin myymään, Junnilan mukaan tarvittaisiin iso varoituskyltti myyntipisteen viereen. Olisikohan sellaisen raapustaminen kovinkin kallis operaatio?

Kosteusvaurioon vetoaminen on muutenkin vallan erikoinen peruste, sillä arkistoaineistojen puhdistusoperaatiot ovat arkipäiväistä puuhaa joka puolella Suomea. Homma tehdään yleensä imuroimalla ja ISS Palvelut Oy:n Matti Suomalan mukaan Jyväskylässäkin on parhaillaan menossa useita puhdistusoperaatioita. Puhdistus ja tuuletus ovat myös Työterveyslaitoksen hyväksymät tavat tällaisten aineistojen käsittelemiseksi. Kaiken kukkuraksi keuhkotautien erikoislääkäri Kari Venhokaan ei pidä kirjoja vaarallisina.

Nonniin. Mitä tästä nyt jäi käteen? Sattumalta saman Keskisuomalaisen eräässä otsikossa kirjailija (!) Kirsti Manninen kehuu kuinka vallassa oleva nainen on takuulla asiantunteva. Naarasjohtajilla on siis takuu? Montakohan vuotta se on voimassa – kiinnostaisi tietää, sillä Jyväskylän kirjafarssin takana on ainakin kolme naisjohtajaa: kirjastotoimenjohtaja Johanna Vesterinen, apulaisjohtaja Junnila ja kirjastonjohtaja Anna-Liisa Laine. Tai sitten on olemassa toinenkin vaihtoehto. Naaraat ovatkin olleet niin ovelia, että ovat keksineet koko operaation vain saadakseen kirjastotoimelle ilmaista mainosta?

Harloowz!!! Yesterday was such a tiring day… but I had fun… It was mummy’s b’day!!! She invited her work friends and some of my cousins over… and since Hidayah is jalan-ing raya, she made it to my house… **you guys are lucky you know!** Haha…if it was any other day, mother might not be free…

Anyway, they arrived at about 7pm… I think they were from Sharifah’s house… I didn’t know she moved house!!! So Hidayah, Airah, Mas, Afiqah & Rina was here… oh, and including Hidayah’s younger sister… it’s been a while since I last saw them so I was happy of course…

Let them settle in, took drinks for them and chatted while I watch my 7-8pm Korean drama… since it’s like a small mini-party/open-house, mother cooked quite a lot of food, lontong, sambal prawns, sambal goreng, and chicken wings… (We ran out of kuih since we all ate it up! Hehe)…

So let all of them eat as we chatted, talking random nonsense like ‘fighting over suju-boys’… haha… it’s kind of nostalgic… missed those times when we were doing all these stuff in school…

Oh, and I’m so surprised that Ika got along well with my friends!!! She cried a lot when my mum’s friends were at my house earlier… she didn’t cry with my friends… haha… maybe bcoz they accepted her as Jaejin’s daughter??? *LOL* I was kiddin around that Ika was Jaejin’s daughter… haha…

Anyway, I think they enjoyed the food well (sedap can???)… and I think this year was better than last year… maybe bcoz I don’t see them often so I find this year more better? Lol… anyway, the main point is I had fun and I enjoyed it…

Ooh, and as they were leaving, Airah and Mas shook my hand… so I teased Hidayah for not shaking my hand… *LOL** I was kiddin around… anyway, I don’t mind since I want to stay young forever!!! *HAHA*

Anyway, thanks guys for coming over!!! Had fun, lots of fun since it’s been a long while since I last saw you guys…

A picture i took of them when they were about to leave:

**Mas took a very cute picture with Ika, so i’m gonna get that from her later…**

Since i’m already uploading pictures, i’ll just upload some of Ika’s photos since i rarely do so…

Ika ‘bte Jaejin’ @RP when i took my school pants 2 days ago~~~

Just so adorable…

SoO CUTE rYtE… *hehe***

Today, she is 1 yr 3mths old!!!

Kauhistuin lukiessani mömmöstä (24/09) mainostoimistoalan ikäpolitiikasta ja siitä, kuinka lehden mukaan ikääntyvälle mainosalan ammattilaiselle on olemassa kolme tietä: ammatin vaihto, guruksi ryhtyminen tai ikäsyrjinnän kohteeksi paikoilleen jääminen.

Nu är man verkligen lite bakefter , ber om ursäkt för det. Men jag har varit lite deppig….ha ha ha! Bara skojar! Utställningen gick på skit som vanligt, ingen tycker att jag är snygg, förrutom matte som säger att jag är världens bästa Gazton. Lägger in lite foton här på hela familjen, börjar med mig.

Här är det jag och min lillmatte Astrid som kommer springande.

Sen så ville hon att jag skulle stå fint också…. men vem vill det?

Här är det min mor Cindi, hon är 11 år och tycker att hon får stå lite som hon vill.

Sen så är här Ella, min moster som har blivit långhårig på gammla dar. Bara för att hon har blivit livmoder opererad säger dom. Tossig har hon också blivit, är som en hel valp ibland fast hon är 9 år. Jisses!

Sen så har vi min syster Gizza. Hon som matvägrar och håller på att bantar i tid och otid fast hon inte behöver. Men är man lapphund så har man ju en egen vilja, på både gott och ont.

Här är det Gizza (med gammelmatte) och Happy (med lillmatte) som springer i ringen.

Sen så kommer Happy, hon har ju haft valpar så hon är lite utav Skallepär. Men hon fick vara med ändå

Fast hon gjorde lite protest Happy, vilket jag tyckte var rätt så sött

Sist men inte minst kommer Ika, som är Gizzas barn. Alltså är jag morbror till henne. Hon är gulligo och busig till max, är jättekul när vi träffas och man får springa och jaga henne. Som ni ser så vill inte hon heller stå fint, men varför göra det lätt för den som håller i andra sidan av kopplet.

Japp! Det var väl alla vi i familjen, förrutom katter och husse. Matte vill som vanligt inte hamna på bild, utan är den som står bakom. Vi hörs igen, snart! Lovar…jag skall bättra mig.

Dari tadi pagi aku ngenet cuma ingin bikin blog…Eh malah baru aja buat…Gara2 klik2 ga jelas…
Btw, aku belum ngerti nie…manfaat blog ini…Tapi, aku mau belajar ah…kayanya seru…tulisan2 kita bisa terpublikasikan…hehehe…Ok…Semangat!!

Jag tror hon är borttappad igen.

Så om någon har sett en flicka som ser ut som mig, fast med rakare hår. Så kan ni väl ta hand om henne, ge henne något att äta (för vi vet ju alla att Anns matlagningskunskaper är begränsade) och säg till henne att maila sin syster!

Okej?

Det börjar närma sig midnatt, eller närma sig o närma sig. Det är midnatt här borta nu.

Och jag som hade tänkt gå o lägga mig tidigt, så gick det med det.

Jag får väl skylla på Micke. Hade vi inte börjat chatta så hade jag inte varit uppe nu. (en bidragande faktor kan ju vara att jag inte pratat med honom på ett par dar också men men)

Allt blir så underligt när man bor så nära varandra i en liten liten bubbla. Har fått många fina vänner, och är verkligen glad för de vänskapsband jag fått knyta. Men visst känns det konstigt när man inte träffas varje dag, alla timmar på dygnet. Det är väl bara att anpassa sig.

Men jag är verkligen, verkligen glad för att få ha träffat alla dessa underbara människor.

Dags för att sova nu, har ju lektioner hela dan imorrn. Spotify-listan får jag fixa senare…

Aivan aluksi en voi olla kommentoimatta pääministeri Matti Vanhasen tuoreimpia aivotoiminnan tuotoksia. Hänhän on keksinyt, että kun poliitikot ovat jostakin syystä ihastuneet mediamaksuun YLE:n rahoitusmallina, sen huonot puolet voitaisiin poistaa kirjallisella vakuutuksella. Maksusta vapautusta haluava apina voisi vakuuttaa kunnian ja omantunnon kautta – ja ilmeisesti käsi Raamatulla – ettei hän missään olosuhteissa eikä millään välineellä ikinä koskaan nauti mistään YLE:n ulostuksista.

Jokaisen normiapinan on helppo pelkällä ydinjatkoksella ymmärtää moisen ehdotuksen typeryys. Saahan pääministerikin joskus lausua harkitsemattomia, mutta onko nyt ihan pakko reaalimaailmassa ruveta apinoimaan Jari Tervon vasta julkistamaa Koljattihahmoa? Vanhasen mukaan maksusta kun voisivat vapautua vain ne, jotka kirjallisesti todistavat, etteivät käytä mitään välineitä, joista Yleisradion ohjelmaa lähetetään [1]. Siis radiota, televisiota, tietokonetta, matkapuhelinta… Pääministerin esikunta selitteli lausuntoa sillä, että Matti vain ”kävi läpi mahdollisuuksia” mm. vammaisten vapauttamiseksi mediamaksusta.

Siis että kun on tarpeeksi vammainen eikä enää ymmärrä puhetta tai kuvaa, voisi vapautua maksusta? Tämäkö on sitä kepulaista sosiaalipolitiikkaa? Ei taida Matti-poika ymmärtää, että suomalaisista olisi pian kolmasosa vammaisia. Ainakin poliisilla riittäisi työtä, kun he kävisivät jokaisen luona tarkistamassa, ettei mistään vain välity Ylen ohjelmaa näihin ”vammaisiin” aivoihin. Oikeastaan tarvittaisiin ympärivuorokautista valvontaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin kyseinen yksilö sattuisi piipahtamaan vaikkapa kirjaston tietokoneelle. Miksi tällainen stasimeininki niin paljon kiehtoo suurinta osaa poliitikoistamme?

Varsinainen juttu alkaa kuitenkin vasta tästä. Aiheen raapustukseen antoi tällä kertaa Markus Kajo aivan ensiluokkaisella (YLE -kanavan) radio-ohjelmallaan. Markuksen kuiva huumori on loistavaa ja toimii kuin kuuma veitsi voihin. Tällaisesta lutuisasta persoonasta ei kai pahimman luokan telaketjufeministilläkään voi olla mitään pahaa sanottavaa? Toki tietysti voi haukkua peräkammarinpojaksi, sehän sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. Markuksella on myös tasonsa mukaiset kotisivut, joilta selviää, että hän on kirjoittanut mm. kirjan Ihmisen käsikirja. Täytyypä tutustua.

Kajon kaltaiseen iloitteluun pystyvät todennäköisesti vain miestyyppiset aivot. Tämä on varsin helppo ymmärtää, kun muistaa, että huumori on tapa vongata seksiä ja että seksiä joutuvat vonkaamaan nimenomaan urosapinat, koska seksuaalinen valta kaikilla eläimillä on naaraiden hallussa. Ennen kuin vedät herneen nenääsi, arvoisa naaras, tämä ei tietystikään tarkoita sitä, etteikö munattomillakin apinoilla voisi olla huumorintajua, koska monilla naarailla on sikiönaikaisen virheellisen testosteronialtistuksen vuoksi enemmän tai vähemmän miestyyppiä edustavat aivot korviensa välissä.

Nonniin. Kajon ohjelmahan perustuu siihen, että hän kaivelee Yleisradion pohjattomia ääniarkistoja ja löytää sieltä mitä mielenkiintoisimpia juttuja. Tällainen äänimatkailu on yhtä kiintoisaa kuin kaukomatkailu – ja on muuten paljon ekologisempaa. Vanhat radio-ohjelmat todistavat samoin kuin muilla mailla samoilu sen, että ihminen on aina ja kaikkialla samanlainen sekä ajattelee samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Matkailu siis avartaa ja sama vaikutus on vanhoilla radio-ohjelmilla. Apina ei voi olla pohtimatta, onko nykyisissä ohjelmissa paljonkaan kiinnostavaa materiaalia viidenkymmenen vuoden päästä, ellei nyt sitten halua kuunnella pelkkää musiikkia.

Ennen vanhaan, hyvään aikaan toimittajat valitsivat haastateltavat ja matkustivat heitä jututtamaan alkeellisen tekniikan kanssa pitkien ja usein tiettömien taipaleiden taakse. Tuloksena oli syvällistä pohdintaa elämästä ja olemisesta. Toimittajat tuntuivat löytävän helposti apinoita, joilla oli jotain sanottavaa. Mutta silloin radiotoimittajat olivatkin mie… No nyt sitten elämme aikaa, jolloin ohjelmien teko on ulkoistettu satunnaisille kansalaisille. Julkisuudenkipeät apinat tekevät ohjelmia soittamalla toimittajille ja höpöttämällä turhanpäiväisiä musiikin lomassa. Toimittajat istuvat perseillään studioissa ja ovat alentaneet itsensä puhelinvaihteen hoitajiksi. Kansanradio taitaa olla ainoa tämän formaatin ohjelma, jossa saattaa kuulla jotain oikeasti mietittyä asiaa.

Viimeisimmissä ohjelmissaan [2] Kajo on  esittellyt Niilo Ihamäen tekemiä kansanihmisten haastatteluja, joita YLE:n arkistoissa on kuulema satamäärin. Niilohan kuuluu niihin legendaarisiin radioääniin, joita ei tässä ajassa liiemmin enää synny. Miestoimittajalegendat ovat biologiaa – ei sen toteamiseen tarvita patriarkaattista salaliittoa eikä edes sovinistista mielenlaatua. Kysymys on paitsi ammattitaidosta myös äänestä. Joillakin se vain on. Osittain kai on kysymys myös suomen kielestä. Apina ei hirveästi ole huolestunut kielemme puhtauden raiskaamisesta, mutta jostakin syystä pari asiaa risoo aina aivoihin asti välittyessään.

Radio Puheen eräät naistoimittajat eivät taida olla koskaan kuulleetkaan, että suomen kielessä sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Kun se paino löytyy vasta kolmannesta tai neljännestä tavusta, verenpaineet nousevat apinametsässä tappiin. Onko tämä nyt jokin uusi muoti-ilmiö vai mistä ihmeestä on kysymys? Eksoottisuus viehättää? Toinen ärsyttävä asia on, kun joku alkaa puhumaan. No tämähän itse asiassa vain paljastaa kaikki äidinkielen tunneilta aikoinaan lintsanneet.

Jos siis ennen toimittajien ammattitaito ilmeni asioihin perehtymisenä ja valmiutena nähdä vaivaa, nykyään riittää, että toimittaja osaa lukea julkkisten blogeja ja hengailla heidän kanssaan. Kuka tahansa uuno, joka on kerran päässyt televisioon, on Suomessa Julkkis, jonka sanomisia ja mielipiteitä aiheesta kuin aiheesta siteerataan ”laatulehdistä” alkaen kautta koko mediakentän – onko meillä edes olemassa enää mitään laatumediaa? Ikään kuin julkkiksen mielipide olisi aina siteeraamisen arvoinen tai jopa esimerkillisen syvällistä analyysiä asiasta kuin asiasta.

Esimerkkejä? En nyt edes viitsi aloittaa siitä helpoimmasta päästä eli Johanna Tukiaisesta, BB -kansasta tai BB -kansan moraalia paheksuvasta Riitta Väisäsestä. Mennään suoraan porrasta ylemmäksi eli Marika Fingerroosiin. Hänhän on mainostanut, ettei imetä lastaan, koska imettäminen olisi vaikeuttanut muun muassa ratsastusharrastusta … ja tärkeää on ollut myös se, ettei tissi ole ollut ainoa ruokailuväline, joten Janikin on voinut syöttää [3]. Tasa-arvo lienee siis heidän perheessään huipussaan. Medialta tällainen mainostus on kansanterveydellinen moka, sillä jotkut aivottomat naaraat ovat ”uutisen” innoittamana epäilemättä tehneet samanlaisen päätöksen.

Seuraavalta portaalta löytyy missi Essi Pöysti, joka on mennyt toimittaja Katri Utulan halpaan ja alentunut muka vertailemaan miehiä ja autoja [4]. Essi on oikein kiikutettu Audin nokalle kuvattavaksi, joten moiseen turhuuteen on käytetty ihan oikeasti taloudellisia resursseja. Tällaisilla ”uutisilla” meitä apinoita sitten hellitään ja houkutellaan. Ellen aivan väärin muista, tämä journalistinen huippupinnistys oli oikein lööppikamaa.

Nyt mennään jo ehkä kerrosta ylemmäksi (?), mutta ei sieltä taida löytyä sen viisaampia ajatuksia. Vastavalittu euroedustaja Riikka Manner on hankkiutunut raskaaksi. Siinähän ei ole mitään moitittavaa, päin vastoin. Vähän aikaa sitten Riikka kertoi jossakin radiohaastattelussa, ettei pidä vauvalomaa lainkaan! Vauva syntyy sopivasti ennen europarlamentin vuodenvaihdevapaata ja Riikka pääsee sitten jo helmikuussa hoitelemaan hommiaan Brysseliin. Jos nyt joku päivä olisi pakko olla kotosalla, asioita voi silloinkin hoidella avustajan välityksellä.

Siinäpä vasta varsinaisia tehopakkauksia nämä Marika ja Riikka. Toivottavasti vauvansa ovat samaa mieltä. Tällainen elämänfilosofia vetää kyllä aivan sanattomaksi.

Piti pitää oikein pari päivää taukoa tässä kirjoituksen vaiheessa. Apina ei voi ymmärtää, kuinka ihmislajin on onnistunut päätyä tilanteeseen, jossa jälkipolven hyvinvointi koetaan rasitteeksi ja kiusaksi, josta on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Lapsia kyllä hyväksikäytetään vallan välikappaleina mm. kauhistelemalla, kuinka nämä altistuvat vaikkapa pornolle [5], mutta se tärkein eli oman lapsen perusturvan luominen laiminlyödään. Kosketus, läsnäolo ja läheisyys ulkoistetaan joillekin muille. Turha on sitten kymmenen-kahdenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellä, mikä tätä meidän nuorisoa oikein vaivaa.

Hitaudesta on tulossa eräänlainen muoti-ilmiö maailmalla. Mikäpä olisi sen parempaa hitautta kuin oman lapsen kanssa vietetty aika? Sukupuolellakin on väliä. Biologian näkökulmasta ei ole sama, hoitaako pientä pentua synnyttäjänsä vai oletettu siittäjänsä. Jos apinalta kysyttäisiin, alle kolmivuotiaan ihmisenalun hoito pitäisi olla äideille pakollista. Jos on niin kova hinku uran tai harrastusten perään, ettei tähän katso pystyvänsä, olisi kaikkien osapuolten ja myös yhteiskunnan kannalta parasta olla lisääntymättä. Vahingon sattuessa olisi oltava mahdollisuus antaa ei toivottu pentu adoptoitavaksi hoivavietin omaaville naaraille, sillä heitäkin sentään on olemassa.

Tässä vaiheessa apinan on varmaankin paras pyytää anteeksi sitä, että edelliset esimerkit koskivat kaikki naaraspuolisia yksilöitä. Tähän yksipuolisuuteen on olevinaan hyvä selitys. Urossikojen typeryydethän tulevat kattavasti ja yleensä ylimitoitetun tehokkaasti käsitellyiksi jo psykososiaalisen median toimesta. Oikeastaan urosten ei tarvitse edes mokata, kun heidät leimataan milloin mistäkin syystä. Otetaan tähän nyt vaikka kolme esimerkkiä: Esko Kiesi, Jarmo Korhonen ja Jussi Halla-aho.

Tuskin kukaan Suomiapina on pystynyt välttämään tietoisuutta siitä, kuka on Esko Kiesi. Hän joutui eroamaan, vaikkei ollut tehnyt mitään väärää – ei ehtinyt vielä puhua edes puutarhanhoidosta. Mutta kuten Aarno Laitinen sanoo, Suomi on maailmankaikkeuden ainoa maa, jossa huumori on kriminalisoitu [6]. Media ei ole tähän päivään mennessä kertonut sen naarastoimittajan nimeä, joka kyseisessä Anna -lehden erikoisnumerossa vaati Kiesiä vertaamaan naisia autoihin. Todellinen syyllinen kohuun kulkee siis vapaalla jalalla – ja tuskin edes korkokengissä. Kiesiä voitaisiin syyttää korkeintaan tyhmyydestä, kun tuli noudattaneeksi naaraan toivomusta.

Oikeastaan tapaus Audimiehessä on positiivinenkin puolensa. Sehän paljasti jyvät akanoista, sillä niin moni akana veti herneitä nenäänsä. Myös monet urosapinat katsoivat tilaisuutensa tulleen ja täydensivät seksipistelaariaan liittymällä kauhistelijoiden joukkoon, vaikka 90 prosenttia uroksista on omien aivojensa sopukoissa täysin samaa mieltä Eskopojan kanssa. Ääneen sitä uskalsi lausua ani harva.

Jarmon suurin synti tuntuu olevan, ettei hän vastaa aina toimittajien soittoihin. Hän ei siis tanssi psykososiaalisen median pillien mukaan, mikä taitaa olla tämän maailmankaikkeuden suurin synti huumorin viljelemisen ohella. Siitä onkin sitten helppo vetäistä reipas otsikko Korhonen katosi maan alle – tai peräti perunakuoppaan, kuten kepulaiselle sopivaa onkin. Apinakin on tainnut joskus syyllistyä Jarmon mollaamiseen, mutta eräs elokuinen radiohaastattelu antoi aiheen tarkistaa näkemyksiä. Korhonen osaa ainakin puhua. Tässäkin apinassa on vähintään kaksi puolta.

Myös Jussipoika on joutunut narunjatkoksi melko heppoisin perustein. Tai ehkä Vihreän puolueen Naisjärjestön heppoisena pitäminen onkin aliarviointia? Tuskin kukaan on vaivautunut lukemaan sitä alkuperäistä tekstiä, josta käräjäoikeusepisodi sai alkunsa. Näin täytyy olettaa, sillä eihän Halla-ahon kirjoituksia esimerkiksi uutislähetyksissä muuten voitaisi siteerata niin väärin. Jokaisen Halla-ahoa kritisoineen pitäisikin lukea hänen blogikirjoituksensa Muutama täky Illmanin Mikalle.

Apina on nöyrän sopulilauman jäsenenä mollannut aiemmin myös Halla-ahoa. Maahanmuuttokriittisyyden ja rasismin välinen raja taitaa olla veteen piirretty viiva. Koska en ole lukenut tarpeeksi muita hänen kirjoituksiaan, en pysty ottamaan puolueetonta kantaa tähän asiaan. Mieleen herää kuitenkin epäilys, että jos kaikkea hänen kirjoittamaansa on vääristelty yhtä paljon kuin oikeudessa ollutta juttua, ollaan menty pahasti hakoteille. Onko asia vain niin yksinkertainen, että jos uros kirjoittaa asiaa, eräät muut yrittävät väkisin työntää rivien väliin tunteitakin?

Apinalogiikan perusteella käräjäoikeuden tuomio on perseestä. Halla-ahon edellä mainittu blogikirjoitus herjaa nimittäin vain erästä valtionsyyttäjää. Ehkä se onkin tuomion perimmäinen syy? Muodollisia perustelujahan lakimies löytää aina. Halla-aho tarjosi Illmanille kaksi syöttiä samoilla perusteilla. Toisen käräjäoikeus havaitsi uskonrauhan rikkomiseksi, toinen taas ei ollut kiihottamista kansanryhmää vastaan. Apinalogiikan mukaan molempia täkyjä olisi pitänyt käsitellä samalla vakavuudella, koska molemmat olivat samantasoisia fiktiivisiä – toki tosiasioihin perustuvia – väitteitä.

Sinänsä on järkyttävää, että Suomen lainsäädännössä on vielä jumalanpilkkapykälä. Niin kehittyneenä lajina kuin itseämme pidämme, uskomme vielä satuolentoihin ja jopa turvaamme harhaoppimme lakipykälillä. Tuskinpa mikään muu inhimillinen typeryys nauttii tällaista lain suojaa! Käräjäoikeus näyttää ihan tosissaan uskovan, että mailmassa olisi jotain ”pyhää”, jota ei saisi normaalijärjellä edes pohtia. Perusteluksi oikeus keksi, että maailmassa on kaksi erilaista totuutta: luonnontieteellinen ja uskonnollinen totuus. Logiikalla tai niin sanotulla järkiperusteilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa. Oikeus toisin sanoen itse todistaa, ettei sen tekemässä päätöksessä ole järkeä sen paremmin kuin logiikkaakaan.

PS. Enpä malta olla ihmettelemättä, kuinka on mahdollista, että Kaari Utrion esittämä ajatus kuolonpilleristä kaikille 70 -vuotiaille [7] on saanut niin ymmärtäväisen vastaanoton mediassa ja koko armottomassa nettimaailmassa. Jos vaikkapa joku Kimi Räikkönen tai kuka tahansa urospuolinen apina olisi tehnyt tällaisen avauksen, hänet olisi kivitetty (vähintäänkin) virtuaalisesti hengiltä jo moneen kertaan. Kaarin perustelutkin kuulostavat varsin kiesimäisiltä: hyvä ikä on kolme tiuta ja kymmenen eli 70 vuotta. Kiesin määritelmä sopivalle naarasiällehän kuului: miehen ikä jaettuna kahdella ja ynnättynä seitsemällä. Tässä meillä on siis kaksi eri tavoin kohdeltua kansanperinteen harrastajaa.

Suzuki-san

I met Suzuki-san in 1979 during my junior year at Sophia University. The house across the street had renovated their downstairs and opened up a small snack. (By “across the street” I mean about 15 paces from my front door!)

How strange I thought, that a snack would open up on a residential street. It really was true that you can open up a business anywhere in Japan! (A snack is a small establishment that serves alcohol and cooked food. Since they serve food, they can stay open until the wee hours of the morning. A bar, on the other hand, serves mainly alcohol, no cooked food, and has to close by midnight-1am.)

I had never ventured into that place because I was usually too busy with school, teaching, and partying with my friends at discos and “Live Houses” (places where live rock music was played). Besides, I didn’t like venturing into strange places if someone didn’t take me first.

Some nights when I was studying or trying to sleep, I would hear the singing of karaoke from that little place. It really bugged me at times, but I let it slide as this was, after all, Japan and karaoke was becoming all the rage. What the big deal was about karaoke was beyond me, but the Japanese just loved singing to the “empty orchestra.”

Yes, this was Japan. One of the few places in the world where you can rent an apartment with paper thin walls and hear your neighbors snoring or making love as clearly as if there were no walls. But, like everyone else, I pretended that I didn’t hear them, and never complained or knocked on the walls, and neither did they. After all, I knew they could hear me also when I had a “guest” for the night no matter how quiet we tried to be.  It was something you got used to and learned to live with as all Japanese do.

Anyway, one night at about 10 pm, having nothing to do, I decided to venture over to that place as it was so close rather than walking the 10 minutes to the places I knew around the train station. I opened up the sliding door and ducked under the curtain. Talk about a hole in the wall! The place was no more than eight feet wide by maybe, 16 feet long and had a counter that sat 6 people. That’s it. Any more than 6 or 7 people in that place and it would probably be deemed over crowded and a fire hazard.

The place was empty and I was greeted with the customary “Irrashaimase”, welcome, and sat at the counter. I could tell that the small (no more that 5 ft tall) mama-san was perplexed that a “gaijin” came into her place, so I quickly ordered a beer in Japanese. As the place was empty, I wanted to put her at ease in case she thought I was going to rob her or start some trouble.

She gave me the beer with the customary small plate of some snacks and poured it into my glass. Sometimes the snack would be potato chips, or peanuts, or pickles, or whatever she was serving with drinks that night.

Since I ordered in Japanese she began the conversation with the usual “20 questions” in Japanese. “Oh, you speak Japanese?” “What do you do?” “Do you like sushi?” “Do you live around here?” etc.

I answered her questions and I could tell that she quickly became at ease with me, especially since I told her I lived across the street. After the questions stopped it became eerily quiet, so I ordered another beer and wondered if anyone else would come in here.

The mama-san asked if I was hungry and I scanned the menu on the wall and ordered some edamame (soy beans in the pod) and some ika maru yaki (fried squid rings). Live in Japan long enough and you come to find out that one important, unwritten rule-of-thumb in Japan is that one MUST order food with ones drink in a snack.

She was impressed that I could read Japanese and quickly made my order. More small talk followed while she cooked my order and played some music in the background. Still no one came in.

After being there for what seemed like an hour or so, the sliding door opened and an older Japanese man with a black French beret and glasses on walked in. I glanced over to the door and was surprised to see that he had a dog on his back. He was carrying it the way mothers carried their babies on their backs! In Japan this is known as “Onbu suru”, to carry on ones back. How strange and cool I thought!

He came in and the mama-san got him his “key” bottle of whisky from behind the counter. I could read the name “Suzuki and Jiro” on the bottle. For those unfamiliar with the term, a “Key Bottle” is a bottle of Whisky, Sake, or other alcohol, that you purchase at a bar or snack for about double or triple its regular price depending on the area. Your name is put on it and it is kept on a shelf for the next time you come in. Once you purchase a “Key Bottle” you only have to pay for a bucket of ice & water or whatever, if you are drinking mixed drinks. This usually costs about 500 or more yen, again, depending on the area. If you are drinking it straight, then you pay nothing. In either case it is expected that you will order something to eat. It’s still the most economical way to drink when out in Japan and you frequent a place often.

Jiro was the name of his dog. It was a beautiful Shiba-ken dog.  Anyone who has lived in Japan for any length of time knows what type of dogs they are as they are very popular.

Suzuki-san bent his knees and lowered the dog to the floor. Mama-san brought the dog a bowl of water and Suzuki-san sat at the far end of the counter about three seats away and didn’t even acknowledge that I was there. I looked at him nodded my head in a greeting and said, “konbanwa” (good evening). He nodded back with a little grunt of “Un”.

I love dogs, so I bent over to pet his dog which was quite friendly. Still no acknowledgement or words from Suzuki-san. Well, the heck with you too, I thought and went about drinking my beer and eating my squid and edamame.

Mama-san played some more music and they began to talk. I ignored them as, although I could hear most of the words and phrases they were saying, I had no idea what the subject was. That’s one of the great things of the Japanese language. You can have a conversation with someone and only you two know what you’re talking about as the subject is understood between the speakers and is usually never mentioned in front of strangers.

After a while I heard him say, “Kono hito dare?” Who’s this person? Mama-san came over to me and asked my name. I told her it was Joe. She repeated my name to Suzuki-san and he said with a bow of his head, “Joe-san, yoroshiku hajimemashte,” Nice to meet you Joe. I noticed he was missing a middle tooth. He introduced himself as Suzuki.

I replied and introduced myself in Japanese and we began to talk with the usual “20 questions”.  I found out that he was a retired business man who lived alone with his dog about a 10 minute walk away. His wife had died two years previous and he had a son who lived somewhere up north. I also, later on in the relationship, found out that he and his son were not all that close.

He started looking through a book that was on the counter and after a while asked to sing a song. Mama-san slipped an eight-track tape into the player and he began to sing while reading the words from a book.

After the song was over, he asked if I could read Japanese. I replied that I could. He then asked if I could sing karaoke and I told him that no, I couldn’t. He said I should learn. I told him that I couldn’t carry a tune and would probably sound terrible. I also told him that I was too shy.  He said he would teach me. I replied to the effect of, “Thanks, but no thanks.” Suzuki-san looked disappointed and our conversation suddenly came to a halt. He continued singing now and then for the next half hour or so, but didn’t say much to me.

I didn’t know it then, but in Japan when you are asked to sing a song when out with a group or another person, no matter how shy you are or how terrible you sound, you MUST sing. Everyone does and no one will put you down or boo you for it like they do in the states on “kary okey” (US pronunciation) nights. Failure to do so will cause you to lose “face” and make you look “stuck-up” or “too good” in front of the others. Even if you can’t read Japanese, there will always be words to some corny song in English that everyone knows, like “Yesterday”, by the Beatles or “You Are My Sunshine” or “My Way” by Frank Sinatra, etc.

In my six years there to date no one had ever asked me to sing a song. Maybe they took it for granted that I couldn’t or wouldn’t sing. I don’t know. Besides, till then karaoke was not all that popular and was just coming into its own.

Anyway, another customer came in and he and Mr. Suzuki began to talk. After a while they were both singing. They asked me to sing and I politely declined. They just ignored me after that and I finally paid my bill and went home.

I went there the next night as it was pretty convenient and was told that Suzuki-san came in there about 3 or 4 times a week always with his dog. I went there maybe 2-3 times a week after that and every time Suzuki-san was there he would try to get me to sing and every time I declined. However, he didn’t ignore me and we became close. Every time I went and he was there or would come in later, he would great me with a loud “Joe-san!” and a wave of his hand. I can still hear his voice today.

I began to frequent the place often and about three weeks later I went there at about 9pm and Suzuki-san was already there and, as usual, began singing. I really liked the tunes to some of the songs he was singing. Some of them I knew from the other bars and radio and TV and some I didn’t.  He pushed me again to sing and, again, I declined.

After about three beers, one which was bought by Suzuki-san, he again pushed me to sing. I finally gave in and said “Ok, I’ll try.” He selected what he called an easy song: “Omae Ni” by Frank Nagai. He opened the book of words and we began to go over it together. The words were simple, mostly hiragana with a few kanji that I knew. After he was satisfied that I could read all the words he asked mama-san to play the tape. We each had a microphone and we went over it together with me following his lead. It was a simple song that anyone could sing and was mostly in hiragana. Then he asked that I sing it alone. The tape was played and I did pretty well for my first try. He made me do it about three times afterwards to make sure I got it. With the echo turned up I didn’t sound half bad after all.

I mastered that song that night. The next time he taught me another song: “Kuchinashi no Hana” and I mastered that. After about a month I was able to sing about 10 different songs. My favorite song though, even today, is “Kitaguni no Haru by Sen Masao.

Soon he began to take me, and introduce me to, other places in the neighborhood and we would sing songs. He would sing one and then I would sing one and sometimes we would sing together. We became the hit of the neighborhood snacks and the bars around the train station. Me, Suzuki-san, and Jiro.

Jiro soon began to take to me and we would walk from the bar across from my apartment to the other places with Jiro on my back. Soon I was known and welcomed in almost every snack and bar in the neighborhood. I was known as the gaijin who could sing Japanese enka.

I made many more friends there and Suzuki-san and I became the closest of friends along with the mama-san. I looked to him like one would a grandfather. He would visit me often at my apartment with Jiro and we would sit and talk while watching TV and drinking. We would play pachinko together. Once or twice he even cooked for me. A couple of times he came with me to Yokohama when I carried the Omikoshi at festivals with my friend, and he even bought me a watch when I graduated the University which I still wear to this day.

I really came to love that man and we became the closest of friends. We were together at least 3 days a week for two years. We just plain enjoyed each others company and not once were our conversations conducted in anything but Japanese. Even though he knew some basic English, he never tried speaking it. I can still hear him knocking on my apartment door at about 8 or 9pm saying, “Joe-san, nomimashou!” Joe, Lets go drinking! Always with his constant companion, Jiro, on his back.

On August 17, 1981 I was awakened in the middle of the night by the sound of fire engines. They sounded really close. I looked outside, and since they weren’t on my street, I went back to sleep. The next morning I get a knock on the door and it is the mama-san in tears telling me that Suzuki-san and Jiro died in a fire the previous night. It turned out he fell asleep while smoking and the rest is history. I had just seen him a couple of days earlier and I must’ve cried for what seemed like a week after that I was so saddened.

Yes, even today I still visit a few of the places we used to frequent at Odakyuu-Sagamihara station that are still there when I make my yearly visit to Japan. Luckily, for me my in-laws live near that station. And every time I sing, I make sure to always sing “Omae Ni” in honor of Mr. Suzuki. The song may be 30 years old and ancient now, but I don’t care and it is always in the karaoke books. And I always preface the song with a tribute to my Ojiisan (grandfather) and “sensei” (teacher) who never gave up on the young gaijin and taught him to sing Japanese enka.

It was 29 years ago this August that he passed away and I have never forgotten about him. Sometimes, as I lay awake in bed waiting for sleep to befall me, or while driving at night, I fondly think of him and I can still hear his voice, loud and clear as if he were right next to me saying, “Joe-san, nomimashou!”

Nu när man börjar lära känna varandra så kommer ju alltid rolig information upp, chockade ganska många när vi pratade om syskon.
- Erika, do you have any sibilings?
- Yeah, two sisters
- Older or younger?
Det är nu det varje gång blir spännande hur man lite diskret får fram att man är tvilling, hur gör man för att inte få det till “värsta grejen”
- One younger and the other one is my twin.
Kalabalik i Cecilias rum. Önskar att jag hade tagit kort på deras ansiksuttryck, det här var i jämförelse med när folk ser Anna och mig för första gången, utan att veta att vi är två.
Lite bildvisning där då det blev ännu mer förvirring, en av fransmannen sa att jag såg bra ut på bilden, tack tack ska säga det till min syster ; )

Haha, det är alltid lika roligt att berätta att jag är tvilling, men det här var extrema reaktioner, så mycket brukar det inte bli förens de verkligen träffar oss båda. (Ja bortsett från Annas vän Frasse som inte ens verkade se att vi var två)

Javisst, sitter här i mitt nya hem. Som jag delar med en 18-årig kinesisk flicka som knappt kan engelska. Längtar verkligen till Magnus kommer så jag kan hänga lite med honom. Annars så skulle jag ju faktikst kunna gå till A.v.M. center o berätta om min försvunna väska som kommer skickas dit. Kan nog vara en bra idé. Ska ändå lämna ett papper o fråga om man kan låna kuddar o täcken, inte tänkte jag på att ha det med mig. Iofs kan jag vänta med det tills Magnus kommer så är vi två.

Annars så gillar jag stället, stort bara, men det ska nog gå bra. Måste ju betala för nån utflykt också, som egentligen verkar ganska B.

Oh herre, när blev jag så här negativ? Nej skärpning.

Om ni vill läsa om min resa har jag min resedagbok

När något händer min syster vill jag vara där för henne, vad det än gäller.

Har funderat på att åka ner och ge henne en kram, värm oboy och äta ostmackor som förr i tiden, det är vad jag egentligen vill… Jag vill vara ett stöd för henne, alltid!

Men ibland går det bara inte. Mina systrar är mitt allt. Och vill finnas där för dem som en ståtlig riddare på en vit springare. Anna, jag finns här för sig, alltid. När som helst.

Jag vet själv inte hur jag ska reagera, bara att jag gör det. Jag tänker, analyserar. Och ställer praktiska frågor.

“Tyvärr” är jag bättre på att agera än att reagera. Reaktionen kommer alltid lång senare, bra eller dåligt?

Men jag vet ändå att jag lätt skulle offra mina sista slantar och ta sms-lån för att finnas till för systrarna mina, när som helst, om det inte hade varit för Kanada….

Ibland gör man saker av ren vana, men när världens ställs på ända är det dags att ifrågasätta sina vanor. Tänka till, andas och kolla sig omkring. Ägna en minut åt någon annan.