Lääkeaineiden tutkijat yrittävät kopioida kannabiksen hoidollisia vaikutuksia, mutta ilman “sivuvaikutusta” jota kutsutaan pilveksi.

Hintavat lääkkeiden markkinointiesitteet ovat ylistäneet kannabiksesta johdettuja lääkkeitä teollisuudenalan seuraavaksi jymymenestykseksi, mutta suurimmat yhtiöt tutkivat ensisijaisesti lääkkeitä, joiden vaikutukset ovat päinvastaisia kuin yrttimuotoisella kannabiksella.

Lukuisat tutkijat yrittävät kehittää lääkkeitä, jotka matkivat yrtin terapeuttisia vaikutuksia ilman savun hengittämisestä koituvia haittoja, ja ilman sivuvaikutusta, joka saa ihmiset pilveen.

Toiset tutkijat työskentelevät kannabinoidiagonistien parissa, aineiden kanssa jotka tehostavat kehon luonnollista kannabinoidijärjestelmää – tai kannabinoidiantagonistien parissa, jotka hillitsevät tätä järjestelmää, ja jotka ovat lääkejättien keskeisin mielenkiinnon kohde. Huolimatta miljoonista lääkekannabiksen käyttäjistä, sekä USA:n hallituksen asettamat rajoitukset että lääkeyhtiöiden tarve yksinomaiselle omistusoikeudelle ovat vaikeuttaneet kasvimuotoisen kannabiksen tutkimusta.

Joka tapauksessa on todennäköistä, että kestää vielä hyvän tovin ennen kuin lukuisat kannabispohjaiset lääkkeet saapuvat lähiapteekkiisi.

“Kiinnostusta on olemassa paljon, mutta ensi viikolla ei tosiaan olla julkaisemassa vielä mitään”, sanoi pitkäaikainen lääkekannabistutkija, joka halusi pysytellä nimettömänä.

Toistaiseksi vain kolme kannabispohjaista lääkettä on markkinoilla:

- Valeant Pharmaceuticalsin valmistama Cesamet, jota käytetään kemoterapian aiheuttaman pahoinvoinnin hoidossa, tuli myyntiin Yhdysvalloissa vuonna 2006. Tuote sisältää nabilonea, kannabiksen tärkeimmän psykoaktiivisen ainesosan THC:n synteettistä muotoa.

- Marinol on synteettistä THC:tä kapseleissa, ja on ollut markkinoilla vuodesta 1986. Nykyisin lääkettä valmistaa belgialainen Solvay Pharmaceuticals, ja geneerisiä valmisteita ollaan tuomassa markkinoille.

- Sativex, kokokannabisuutelääke, jota tuottaa brittiläinen GW Pharmaceuticals, on saatavilla Kanadassa. Kyseessä on suuonteloon annosteltava suihke, joka imeytyy limakalvoilta kielen alta ja poskien sisäpinnoilta. Sativex sisältää jotakuinkin samassa suhteessa THC:tä ja kannabidiolia (CBD). Kannabidiolin uskotaan vähentävän sekä kipuja että kannabispilven hermojaraastavimpia puolia. Suihke on tällä hetkellä kolmannen vaiheen kokeissa – laajoissa ihmiskokeissa, joissa tutkitaan lääkkeen tehokkuutta – MS-tautiin Euroopassa ja syöpäkipuihin USA:ssa.

Ainakin viisi maailman kymmenestä johtavasta lääkeyhtiöstä on tutkinut tätä aluetta. Vuonna 2006 noin 18 kannabiksensukuista yhdistettä oli aktiivisen lääketieteellisen kehityksen alaisena, kertoo tri George Kunos, Kansallisen terveysinstituutin alkoholin väärinkäytön ja alkoholismin keskuksen tieteellinen johtaja. Kyseessä olivat lähinnä kannabinoidiantagonistit.

Monet näistä yhdisteistä eivät kuitenkaan koskaan päädy markkinoille. Uusien lääkkeiden tulee todistetusti olla turvallisia ja tehokkaita, lääkeyhtiöt haluavat niiden olevan tuottavia, ja hyväksymisprosessi voi viedä jopa kymmenen vuotta.

Tämän vuoden tammikuussa Novartis ilmoitti, että oli saanut päätökseen ensimmäisen vaiheen kokeet kannabinoidiagonistilla nimeltä CRA13, jota voidaan ehkä käyttää kroonisen kivun hoidossa. Ensimmäisen vaiheen kokeet ovat yleensä pienimuotoisia aineen turvallisuutta testaavia kokeita, joissa tutkitaan myös kuinka hyvin koehenkilöt sietävät sitä, sekä aineen farmakokinetiikkaa, eli kuinka nopeasti aine kulkeutuu elimistöön, mihin se kulkeutuu, ja kuinka kauan pysyy siellä.

Lääkejättien ensimmäisen siirtymä kannabinoidilääkkeisiin päättyi kuitenkin epäonnistumiseen. Vuonna 2006 ranskalainen Sanofi-Aventis alkoi markkinoida Euroopassa kannabinoidiantagonisti rimonabantia kauppanimellä Acomplia.

Estämällä luonnollisen kannabinoidien toimintaa aivojen CB1-kannabinoidireseptoreissa, Acomplia sai aikaan “mässyjen” vastakohdan. (Erään lääkeyrityksen mukaan CB1-reseptorien aktivaatio “näyttää saavan aikaan ruoan nauttimista jopa kylläisyyden vallitessa.”) Tri Kunosin mukaan lääke vaikutti lupaavalta myös diabeteksen hoidossa, koska se lisäsi kehon insuliiniherkkyyttä. Brittiläinen lääketeollisuuden julkaisu ennusti Acomplian muodostuvan “ensimmäiseksi kannabinoidisuurmenestykseksi.”

Yhdysvaltain ruoka- ja lääkehallinto päätti kuitenkin hylätä Acomplian vuonna 2007, koska sen sivuvaikutuksien joukossa oli itsetuhoiset ajatukset. Vuoden 2008 syksyllä Euroopan lääkevirasto suositti lääkkeen vetämistä markkinoilta, koska se lisäsi masennuksen riskiä. Saman vuoden marraskuussa Sanofi-Aventis ilmoitti luopuvansa kaikesta lääkkeeseen liittyvästä tutkimuksesta.

Lääkeyhtiöt Pfizer ja Merck Sharp & Dohme, joilla oli samankaltaisia lääkkeitä kolmannen vaiheen testauksessa, lopettivat nekin oman kehityksensä. Myös Solvay, jolla oli markkinointisopimus Bristol-Myers Squibbin kanssa SLV319-nimellä kutsutusta kannabinoidiantagonistista, keskeytti omat tutkimuksensa. Kolmannen vaiheen kokeet olivat todenneet yhdisteen tehokkaaksi ylipainolääkeeksi, mutta yhtiön tutkimusjohtaja viittasi “korkeisiin sääntelyesteisiin.”

Riskit nähtiin kenties ennakolta. Koska endokannabinoidijärjestelmä löydettiin vasta 90-luvun alkupuolella, ymmärrys sen roolista tunteiden säätelyssä ja sen käpälöinnin vaikutuksista ovat vielä lapsenkengissä.

Vuonna 2003 neurokemisti Dale Deutsch, entinen kansainvälisen kannabinoiditutkimusyhdistyksen johtaja, ennusti että kannabinoidiantagonisteista tulisi tehokkaita ruokahalun vähentäjiä, mutta että niitä käyttävät henkilöt “voivat olla erittäin ärtyisiä”.

Lääkkeiden tutkijat yrittävät nyt löytää kannabinoidiantagonisteja ilman psykologisia sivuvaikutuksia. Sillä välin “nettiapteekit” mainostavat yhä rimonabantia “huomaamattomassa pakkauksessa” ja “ilman lähettäjän nimeä.”

Johnson & Johnson sanoo, että yritys ei tee kannabinoidilääketutkimusta, eikä yhtiössä olla sen puhemiehen mukaan “tietoisia yhdestäkään muusta” yhtiöstä, joka tutkimusta suorittaisi. Toisaalta, lääkeyhtiöt eivät kovinkaan todennäköisesti kerro kilpailijoille tutkimuksista, joita suorittavat.

“Se on kaikki yksityistä tietoa”, sanoo Paul Armentano kannabislakien muutosta ajavasta NORML-järjestöstä. “On syytä uskoa, että kannabinoidilääkkeiden tutkimuksessa on tapahtunut räjähdysmäinen kasvu, mutta suuri yleisö ei saa tietää siitä ennen kuin nämä lääkkeet ovat lähellä markkinoille pääsyä.”

Viidentyyppisiä kannabislääkkeitä

Tutkijat tarkastelevat viittä eri aluetta kannabislääkkeissä. Kaksi ensimmäistä ovat kasviuutteet ja THC:n puhdistetut muodot. Kolme muuta lääketyyppiä vaikuttavat endokannabinoidijärjestelmään.

GW Pharmaceuticalsin Sativex on lähimpänä hyväksyntää USA:ssa oleva kokokasviuute. Lääkettä on kehitetty useita vuosia. Sativex suunniteltiin suihkemuotoiseksi, jotta se imeytyisi ja toimisi lähes yhtä nopeasti kuin poltettu kannabis. Tällä vältettiin yleisimmät valitukset, joita potilailla on oraalisesti annostellun THC:n kanssa; vaikutuksen alkamiseen voi mennä jopa tunti, annoskoon määrittely on vaikeaa ja suun kautta otetut lääkkeet ovat hyödyttömiä, jos on liian huonovointinen, jotta ne pysyisivät sisällä.

GW on myös aloittanut tutkimukset, joissa CBD yhdistetään toiseen kannabinoidiin THCV:een II-tyypin diabeteksen hoidossa. Pitkäaikaiset lääkekannabiksen puolestapuhujat tohtori Robert Melamede, Coloradon yliopiston biologi ja kalifornialainen aktivisti Steve Kubby, perustivat yhteistuumin Cannabis Science Inc. -yrityksen. Yhtiö suunnittelee kehittävänsä kasvipohjaisia lääkkeitä ja niiden ottotapoja. Yritys aikoo esitellä tuotteensa ensimmäisenä Kanadan markkinoille. Heinäkuun alussa yhtiö erotti Kubbyn keskellä riitoja ja taloudellisia sotkuja.

Eräs suurimmista esteistä yhdysvaltalaisille tutkijoille, jotka yrittävät kehittää kasvipohjaisia kannabislääkkeitä, on liittovaltion rajoitukset kasvin saatavuudelle. Ainoa laillinen lähde on tri Mahmoud ElSohlyn laboratorio Mississippin yliopistolla. ElSohlylla on ollut erityinen sopimus Kansallisen huumeidenkäytön instituutin (NIDA), jonka on hyväksyttävä tutkijoiden hakemukset kannabiksen saamiseksi, kanssa jo lähes 40 vuotta.

NIDA:lla on ollut voimakas ennakkoasenne, joka on suosinut kannabiksen väärinkäyttöön liittyviä tutkimuksia. Instituutti on evännyt kannabiksen toimituksen useille tunnetuille tutkijoille, jotka ovat suunnitelleet lääkekannabiskokeita.

Huumausainevirasto DEA on kieltäytynyt myöntämästä millekään muille tahoille lisenssiä kasvattaa kannabista tutkimuskäyttöön. Tämän vuoden alussa se kielsi luvan Lyle Crakerilta, Massachusettsin yliopiston professorilta, joka jätti hakemuksen jo vuonna 2001 ja päätyi lopulta haastamaan DEA:n oikeuteen, koska se ei reagoinut hakemukseen. DEA jyräsi oman hallinnollisen lakimiehensä, joka vuonna 2007 oli vaatinut liittohallinnon monopolin lopettamista.

“Lupaa edes kannabiksen lähelle pääsemiseksi on mahdoton saada”, sanoo Armentano.

Euroopassa esteitä on vähemmän. Mutta kun saksalainen yrttilääke- ja kosmetiikkayritys Weleda AG rahoitti brittiläistä tutkimusta THC-CBD -uutteen käytöstä MS-taudin kouristuksien hoidossa, tutkimus jouduttiin keskeyttämään vapaaehtoisten koehenkilöiden puutteessa.

Marinolin geneeriset muodot, THC:tä nimellä dronabinoli, alkavat saapua Yhdysvaltain markkinoille. Kaksi johtavaa geneeristen lääkevalmisteiden tuottajaa, Par Pharmaceutical ja Watson Pharmaceuticals alkoivat markkinoida sitä viime vuonna, Watsonin ollessa Solvayn autorisoitu lisenssinhaltija.

Saksalainen yrttilääkeyritys Bionorica AG hakee Yhdysvaltojen liittovaltion hyväksyntää dronabinolilääkkeelleen, joka sisältää kasveista eristettyä THC:tä. Bionorican USA:n edustajan Gary Kleinin mukaan yhtiö on myynyt tuotetta Saksan ja Itävallan apteekeissa viimeisen 10–12 vuoden ajan. Yhtiö kehittää myös THC-tippoja, jotka imeytyisivät kielen alta.

ElSohly, jolla on hallussaan hallinnon monopoli tutkimuskannabikseen, työskentelee Mallinckrodtin kanssa kehittäen kasviuutemuotoista Marinolia. Lääkekannabisaktivistit ovat kritisoineet häntä terävästi tästä johtuen. Americans for Safe Access -järjestö syyttää ElSohlya siitä, että hän “hyötyy monopolista tekemällä taloudellista voittoa kannabispohjaisten lääkkeiden tutkimuksesta ja myynnistä.”

ElSohly on myös patentoinut peräpuikon, joka sisältää THC-hemisukkinaattia, joka hajoaa elimistössä muuntuen THC:ksi. “Kyseessä ei ole suosittu lääkkeenottotapa”, huomioi nimettömänä pysyvä lääkekannabistutkija.

Kanadalainen Cannasat Therapeutics on jättänyt patenttihakemuksen THC-pilleristä nimeltä Relivar, jota käytettäisiin neuropaattisen kivun hoidossa. Kuten eräät migreenilääkkeet, pilleri sulaisi suussa sen sijaan että se tarvitsisi niellä. Yhtiön mukaan tämä saa lääkkeen toimimaan nopeammin kuin nieltävät THC-pillerit. Lisäksi hyötysuhde olisi suurempi ja pillerit olisivat vähemmän päihdyttäviä kuin olemassaolevat. Cannasat työskentelee myös kannabidiolipohjaisen skitsofreniahoidon parissa.

Kannabinoidiagonistilääkkeiden, jotka lisäävät kannabinoidien sitoutumista reseptoreihin aivoissa ja elimistössä, tutkimus on ollut lähinnä “esikliinistä”, eli niitä on testattu eläimillä ihmisten sijaan, kertoo Kunos. Hänen mukaansa lääkeyhtiöistä löytyy voimakasta vastustusta näitä tuotteita kohtaan, koska ne ovat psykoaktiivisia, matkien marihuanan vaikutuksia aivoissa.

Israelilainen lääkeyhtiö Pharmos oli asettanut paljon toiveita ei-psykoaktiiviseen synteettiseen kannabinoidiin HU-211. Alustavat kokeet osoittivat, että yhdiste saattaisi suojata aivoja neurokemialliselta myrskyltä, jonka aivoinfarkti tai trauma saa aikaan. Vuonna 2004 suoritetut kolmannen vaiheen kokeet todistivat kuitenkin, että yhdiste ei eronnut tehokkuudessa ratkaisevasti plasebosta.

Neljäs kannabinoidilääkkeiden alue ovat yhdisteet, jotka estävät FAAH:n, aivoissa olevan entsyymin, joka hajottaa endokannabinoideja anandamidia ja 2AG:ta, eritystä. Nämä tuotteet toimivat tavalla, joka on karkeasti verrattavissa Prozacin kaltaisiin antidepressantteihin, jotka estävät serotoniinin takaisinottoa. Danielle Piomelli Kalifornian yliopistosta on patentoinut useita mahdollisia FAAH-estäjälääkityksiä, mukaanlukien ahdistuneisuuden helpottaja, yskänlääke ja kivunlievittäjä.

Viimeiseksi, kannabinoidiantagonistien tutkimus jatkuu. Kunosin mukaan tavoitteena on nyt löytää sellainen yhdiste joka “ei tunkeudu aivoihin”, lääke joka vaikuttaisi ainoastaan aivojen ulkopuolella oleviin kannabinoidireseptoreihin, ja jolla ei näin ollen olisi psykologisia sivuvaikutuksia jotka saivat rimonabantin raiteiltaan. Kunosin mukaan eläinkokeet osoittavat lupaavuutta.

Tanskalainen 7TM Pharma, joka on erikoistunut aineenvaihduntasairauksiin vaikuttaviin lääkkeisiin, suunnittelee aloittavansa vielä tänä vuonna kokeet kannabinoidiantagonistilla liikalihavuuden ja II-tyypin diabeteksen hoitoon. Yhtiön mukaan lääke “on erityisesti suunniteltu saamaan aikaan hoidolliset vaikutuksensa perifeerisissä kudoksissa sijaitsevissa CB1-reseptoreissa”, aivoissa sijaitsevien sijaan.

Kannabiksen lääketieteelliset mahdollisuudet

Sillä välin, lukuisat akateemiset tutkijat löytävät suunnattomia määriä kannabiksen ja kannabinoidien lääketieteellisiä mahdollisuuksia. Eräässä viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa Madridin Complutensen yliopiston tutkijat saivat selville, että THC sai aivosyöpäsolut tuhoamaan itseään.

Erlangenin yliopistossa Saksassa CB2-reseptorin agonisti vähensi ihon paksuuntumista ja fibroosia, joita havaitaan MS-taudin varhaisvaiheessa. Yhdiste myös vähensi supistuneen verensaannin aiheuttamaa vahinkoa aivoissa, kun sitä tutkittiin aivoinfarktieläinkokeilla.

Kanadalainen asevoimien psykiatri kertoi nabilonen vähentäneen tai poistaneen painajaisunia 34:llä 47:stä posttraumaattinen stressioireyhtymä -potilaasta, joita hän tutki.

Kalifornian yliopistossa San Diagossa tutkitaan parhaillaan, auttaako höyrystetty kannabis diabeetikoiden neuropaattisen kivun hoidossa.

Lääkekannabiksen puolestapuhujat ovat vankasti sitä mieltä, että kokokasvilääkkeet tulevat olemaan kaikkein tehokkaimpia. Tutkimus on osoittanut, että useiden kannabinoidien synergia toimii paremmin kuin yksikään yksittäinen kasvin molekyyli, sanoo Americans for Safe Access -järjestön Caren Woodson.

“Voimakkain lääke ei ole välttämättä paras”, lisää nimettömänä pysyttelevä tutkija. Hänen mukaansa kehon järjestelmät ovat hienovaraisia ja tarvitsevat “pehmeän työnnön eikä voimakasta tönäisyä.” Hän jatkaa, että voimakkaat synteettiset molekyylit ovat todennäköisesti toksisempia kuin substanssit, joita ihmiskunta on käyttänyt tuhansia vuosia. Hänen mukaansa “maksalla on kova työ prosessoida iso karvainen molekyyli, jossa on paljon fluoria ja sivuketjuja”.

Hyötymisjärjestelmä saa luonnollisen kannabisyrtin heikkoon asemaan. Lääkeyhtiöt eivät tule käyttämään aikaa ja rahaa aineeseen, jota ne eivät pysty patentoimaan, huomauttaa Woodson. Toisaalta, ne voivat patentoida tinktuuroita, eristämismenetelmiä ja höyrystimiä, jotka lämmittävät THC:n sisäänhengitettäväksi höyryksi sen sijaan, että yrtti poltettaisiin toksiseksi savuksi.

Tuollaiset lääkkeen käyttötavat tyydyttävät todennäköisesti lääketiedeyhteisöä pannaan julistetun polttamisen sijaan, lisäksi ne tyydyttävät yhteisön halun tarkkaan standardoidulle annostelulle.

Woodson epäilee, että keskittyminen synteettisiin kannabinoideihin saattaa olla “takaovireitti” lääkekannabiksen hyväksynnän estämiseksi. Toisaalta, hänen mukaansa liittohallinto on hyväksynyt neljä Kalifornian osavaltion rahoittamaa I-vaiheen tutkimusta poltetun kannabiksen käytöstä HIV-potilaiden kivunhoidossa. Woodson sanoo, että tässä vaiheessa “mikä tahansa, mikä saa hallinnon askeleen lähemmäksi lääkekannabiksen hyväksymistä” on hyvä asia.

“Kyseessä saattaa olla 21. vuosisadan aspiriini”, sanoo hän, mutta se ei tule tapahtumaan ennen kuin “lääketeollisuuden yritykset tutkivat sitä samalla tavoin kuin ne tutkivat mitä tahansa muuta lääkettä”.

Lähde:

http://www.alternet.org/drugreporter/141522/is_big_pharma_trying_to_take_all_the_fun_out_of_pot_/?page=1

Huhhuhhuhhuh. Venähti sit HIEMAN tää kotiinpaluu (ja olis venähtäny vieläki pitempään, ellei faija olis lennähtäny yksityisjetillä roomaan .. tästä alempana lisää). Jumalauta koulutki alkaa iha just… alkaakohan se huomen vai koska, ei miiitään hajua. Ja jäbät on tääl varmaa meitsin poissaolles polttanu kaikki tärkeet paperit kostona ku ei niit mistää löydy prkl… pieni tuskahiki ja krabbe. Tyylikkäästi jetis vedettii kotimatkaperseet.

Mut nii, pieni kertaus reissusta. Meitä oli liikentees kolme: mä, jukkis ja make: pari muuta jäi viime hetkil pois reissusta. Mentii siis eka laival saksaan ja sieltä lähettii kiemurtelee siksakkii junilla ja busseilla kohti etelää. Reissun paino oli pienes budjetis, eli snadien nyssäköiden plus skedejen kans oltii liikentees, eikä ollu tarkotus maksaa erikseen yöpymisistä, ainakaa ite. Se onnistuki enimmäkseen. Junailtiin meinaa öisin aina maasta toiseen ja siel kyydis si kunnon koomat.  

Selostan ny vaa nopsaa maat ja merkitykselliset paikkakunnat, ja keskityn enempi loppureissuun. Kyselkää si jos tarkemmin kiinnostaa reitit. Elikkäs: Saksasta matka jatku puolan, tsekin ja slovakian kautta itävaltaan, wieniin, jossa tapahtui reissun ensimmäinen käännekohta. Meitsi tapas ihanaisen NAISEN, Sabinen! Kysees oli itävaltalainen, mut italias asuva mua pari vuotta vanhempi plikka. Tutustuttiin paikallises yökerhos ja siinä pienes sieväs Sabinen ehdotus lähtee sen mukana Italiaan kuulosti hyvinki houkuttelevalta. Tää oli lauantai-ilta ja laatuaan ensimmäinen ku jäätiin mestoille yöks, eikä reissattu. Sabine oli itävallas työmatkal ja sil oli siel asunto. Päästii sinne yöks ja täytyy täs ny iha pikkasen kuuluttaa: MEITSI SAI!!!!!! Kyyyylläääääää. Ei oo väärin… kuivaa kautta oliki jatkunu aina Karsu-kaudesta asti. Ja en ees kehtaa täs kerrata kuinka kauan siit on aikaa. Noh, yhdyn kuitenki p-manin vertaukseen etnasta: räjähdysaltista aluetta down there. Mut olipa autuasta ja plikka oli tyytyväine kerta oli viel aamullaki sitä mieltä et meidän pitäis lähtee sen mukana italiaan.

Tos vaihees aloin jo pyöritellä päässäni jotain iha hulluja kuvitelmia sabinen tuomisesta manselaan ja testokseen… liekö seksi vai joku ihme rakkaushuumakohtaus pistäny äijän pään sekasi. EVT. No mut kuka ny ei olis sulaa vahaa sellasen hottiksen edes. Sabine teki kyl uskomattoman ensivaikutelman. Vähä sellanen sportti/hiphop -look, meitsi diggas. Timmi kroppa (UNELMAPERSE), pituutta ~170, ruskeet silmät pitkine ripsineen, nätti suora nenä, täyteläiset huulet, siistit kulmat ja tummat pitkät hiukset vedetty korkeelle kii ponnarilla. Ja (myöhemmältä)näppituntumalta 70B etuvarustus. Päällä mimmil oli vähän sellaset löysemmät housut, toppi ja SKEITTIKENGÄT. Uijuijui. Hiphop-tyttö.

Mut joo, takas reissuun. Aluks tarkotus ei ollu lähtee niin kauas etelään ku italia, mut miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Onneks make ja jukkis oli iha tules ajatuksesta suunnata roomaan. No sinne mentii si parilla junal ja bussil. Ei ollenkaa paska kaupunki (ainakaa ensivaikutelmalta), täytyy myöntää. Ja hyvii skeittimestoi! Tosin täytyy sanoo sekin et sabineen tutustumisen jälkee skeittaus jäi ehkä inasen kakkossijalle reissun aktiviteeteis, juu nou. Roomasta si varattiinki viiden tähden hotla isukin piikkiin, kiitsa isu! Ei varmaa tarvis erikseen mainita et paljo tuli vietettyä aikaa viiden tähden makkaris! Samois merkeis meniki sit useempi päivä. En valita.

Mut ei makiaa mahan täydeltä… tästä meinaa päästäänki hiljallee uuteen, vähemmän mukavaan käännekohtaan. Keskiviikko (12.8) aamuna sabine oli noussu mua aikasemmin ja poissa ku ite heräsin. No ei siin mitää, aattelin lähtee tsekkaa läheisee puistoon onko pojat skeittaas. Matkal puistoon törmäsin sabineen ja pieneen 2-3v lapseen ja ne oli selk…. wait, WHAT?! LAPSI. Mitä helvetee?? Mun ilme oli varmaa aika näkemisen arvonen… ja nii oli kyllä sabinenki, vaik eri taval. Se oli jotenki yhtä nolona ku teini, jonka porukat on yllättäny kuksimasta.. mut se ilme myös paljasti asioita. Ei auttanu vaik se kuinka yritti selittää muksun olevan siskon lapsi. En uskonu ja aika pian muksu sit paljastikin kun kyseli jotain “mamma_blaablaa_italiajargonia_tähän”. Jepjep. Ja kaiken kruunas se, ku hetken ihmettelyn jälkeen paikalle asteli sellanen italogigolo, joka otti lapsen syliin, antoi sabinelle suukon, kätteli mua ja kysyi selkeesti, vaikkaki italiaks et kuka oon?! En ymmärrä sen paremmin italiaa, joten ei mitään hajua mitä sabine sille selitti mun henkilöllisyydestä. Tuskin ainakaa totuutta kerta en turpiin saanu. Ei oikeestaa voinu siinä vaihees enää vähempää kiinnostaakaa. Käännyin pois, vinkkasin makelle ja jukkikselle et lähen kohti hotlaa.

Siellä si jumitin ja ihmettelin itekseni et miten vitus naiset voi olla noin perseestä?! Mies ja lapsi, eikä vaivautunu sit infoon aiheest. Ei mul lapsia vastaa mitää oo, mut minen iha periaatteesta koskis varattuun… hyvät morkkikset pukkas, vaik mistä olisin voinu tietää ku muija kirkkain silmin vakuuttaa sinkkuuttaan ja hehkuttaa kuinka ihanaa meil yhes on, eikä sormessakaan näkyny sormusta. Jontte olis varmaa ollu iha tules tosta paljastuneesta asetelmasta… Tosin kai tääki on pieni upgrade, et muikki on naimisis, eikä sentää vaiha nakista sämpylään, kuten eräskin nimeltä mainitsematon karsu aikonaan teki.

Täs vaihees elettiin muistaakseni viime viikon torstaita ja yks nihkee ylläri oli viel tulos. Jukkis syöksy meinaa kämpille tuli perseen alla ja huusi mua äkkiä apuun. Tiesin et kyse on pakko olla makesta. Joopa joo, se oli ryöstetty ja mukiloitu. Fiksu jätkä oli pitäny passia ja rahoja messis skedeparkis… cool. Mukiloinnista se selvis pienillä ruhjeilla, mut oli se aika sekasin tapahtuneesta. Tehtii kyl rikosilmotus mut ei paljo jossai italiassa paina jos ulkomaalanen käy tekemäs. Turistin omaa syytä myös ryöstetyks tuleminen ilmeisesti, ainaki semmosen vaikutelman sai. Tää episodi oli siis pääsyy siihen miks jumituttii roomaan… 

Tos vaihees ei olis voinu yhtää vähempää kiinnostaa jäädä samaan kaupunkiin sen paskan naisen kans. Se muute on yrittäny vähä väliä soittaa mulle, mut en oo vastannu puheluihin enkä tekstareihin, pitäköön tunkkinsa. Sama se näyttää olevan mikä maa, mikä valuutta (tosin sama valuutta kyl)… nii naiset on aina naisia. En ala. Alan harkittee vakavasti takas ruotsiin muuttoo… sieltä on parhaat kokemukset naisista.

Mut nii se maken passi. Soitin isukille et onko sillä jotain kontakteja tai ideoita et mitä vittua tehään ku ny kävi näin. Se oli just honkkareis työmatkal ja vähä kiireinen, nii piti venailla muutama päivä sen apua. Mut kyl sitä apua sit herukin. Meille soitti joku tyyppi sit suomen konsulaatista ja järkkäs nopsaa väliaikasen passin makelle. Ei ollu vaikeeta, ku kyseessä sentää eu-maa. Ja isäpappa lupas vielä kurvata kotimatkal rooman kautta ja poimia meidät jettiin. Loistavaa, joskus siitäki jotain konkreettista apua. Ei tarvinnu enää siksakata uusiks paskaeuroopan läpi paskafiiliksil… 

Tänää siis kotiuduttii aamusta ja päivä on menny täyskoomates ja sitä koulun alkamista selvitelles. Noh, alko koska vaan, nii huomen en viel oo tod menos. Pakko saada nollattua vähä. Et semmone reissu täl kertaa. Ainii… myös maken digipokkari pöllittiin samas rytäkäs, eli kuvia ei oo herumas, ellei nyt viitti laittaa jotain paskalaatusii kännykamerakuvii..

Jäi varmaa paljon settiä pois tästäki entrystä mut on pää nii jäässä ettei ny pysty parempaan… ja oha tää jo iha saatanan pitkä, hyvä jos kukaa pääsee loppuun asti. Siistiä jos joku jakso lukee. Se olis ny adjö, palataa asiaan myöhemmin!

Morot ja öitä tyypeille!

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Wienin keskushautausmaa on mielenkiintoinen – jopa karmivakin paikka. Sieltä voi bongata kuuluisia mullanalaisia säveltäjiä ja myös kasaripoppari Falcon (jonka hautaa emme valitettavasti vielä löytäneet), sodan pommituksessa tuhoutuneita hautakiviä sekä lasten hautausmaan, jossa haudat on koristeltu leikkikaluilla ja tuuliviireillä.

Hautausmaalla vaanivat kuitenkin vaarat. Kyseessä ei ole mahdollinen yöaikaan näyttäytyvä zombi tai vampyyri vaan koiperhonen, jonka karvat voivat aiheuttaa allergisen reaktion. Vai mitä tuo kyltti oikein tarkoittaa?

Olemme Wienissä käyneet toistaiseksi katsomassa kolme elokuvaa, Kolmas mies -klassikon, uuden Star Trekin ja Slumdog Millionairen. Kaikki filmit ovat olleet omalla tavallaan erinomaisia, mutta miellyttävä elokuvakokemus on rakentunut myös muista tekijöistä. Nuo filmit olemme käyneet katsomassa eri teattereissa, joista kaikki ovat olleet pieniä ja nuhjuisia, mutta henkineet todellista elokuvainnostusta. Kaikissa teattereissa on ollut myös miellyttävä kahvila, jossa olisi voinut viettää aikaa vähän pidempäänkin.

Toistaiseksi ehkä kaikkein kivoin teatteri on ollut Votivkirchen lähellä sijaitseva VotivKino, joka on myös hauskalla tavalla paketoinut elokuvaelämyksiä ruuan ja juoman kanssa. Votiv Kinosta löytyvät toki Suomestakin tutut vauva-kinokonseptit, mutta siellä järjestetään niin ikään sunnuntaisin elokuva-aamiaisia, jolloin voi ostaa aamiaisen ja filmin yhteislipun. Aamiaistarjoilu alkaa kymmenen jälleen, mistä kylläinen filmiväki siirtyy seuraavaan elokuvanäytöstä. Toisenlaista nautintoa tarjoavat puolestaan viininmaistelun ja elokuvan yhdistelmät, joissa filmiä voidellaan usean paikallisen viinitilan vaihtelevilla tuotteilla. Tällaisia mahdollisuuksia tulee ikävä, kun palaa Suomeen popkorneja tulvivien multipleks-teattereiden ja Hollywood-räiskintöjen pariin.

Toisin kuin kuvasta voisi hätäisesti päätellä, en ole Raumalla vaan Grazissa työhuoneessa numero 1. Muualle suuntautuneet konferenssi- ja opetuskiertueen jälkeen olen palannut työpisteelle, jossa yritän muun muassa supistaa 45 000 merkin mittaisesta artikkelistani 30 000 merkin version (vaatii aikamoista lobotomiaa – minulle tai tekstille). Samalla vastailen sähköposteihin, hyväksyn laskuja ja matkasuunnitelmia Rondolla ja Travelilla sekä kirjoittelen joitain tarvittavia sivuja tutkimussuunnitelmiin. Tavallista akateemista puurtamista siis on tiedossa.

Tutkimuskirjallisuudesta olen saanut osittain luettua kiinnostavan Residual Media -artikkelikokoelman, joka antaa mukavasti lähtökohtia tietotekniikan kulttuuriperintöprosessin tutkimukseen. Kirjassa käsitellään muun muassa Internetin roolia muistikoneena, tietokoneiden muuttumista jätteiksi ja mielenkiintoisella tavalla myös museomedioiden ja muutamien unohtuneiden mediateknologioiden (kuten takistoskoopin) historiaa. Elähdyttäviä olivat myös kirjoitukset vinyylilevykulttuurin muotoutumisesta ja uudelleenmuokkautumisesta.

Siinä missä kuohuviinipullot ovat täällä jättimäisiä, niin jätskiautot kuuluvat höyhensarjaan. Ohessa otos parin viikon takaa Wienin keskustan liepeiltä.

Kaikki me tiedetään että oppijoita on monenlaisia. Toiset meistä on Eeroja, jotka nappaavat pian lukemisen idean ja toiset lukeminen saa raivon partaalle. Niin kuin  nyt Juhanin.

Kun tämä tiedetään niin siihen sitten reagoidaan. Eikö niin? Kirjasto oppimisen tilana on myös Juhanille… ehkäpä joo …

EBLIDAn vuosikokous oli tänä vuonna Wienissä (ensi vuonna muuten Helsingissä!) Seminaarin yhteydessä oli seminaari A Library Policy fo Europe.

Puhujista vaikutuksen teki Paul Sturges, joka puhui tuttua asiaa, mutta mahtavalla paatoksella ja suoraan sydämestä. Hän muistutti meitä siitä, että yleisin tiedonhaun ja oppimisen tapa on suullinen, eli kysytään kaverilta, opettajalta, äidiltä tai tädiltä. Jos ei tietoa kysymällä löydy, niin sitten menee monimutkaisemmaksi. Kirjasto on perinteisesti tukenut sitä tiedonhaun monimutkaisempaa osaa: yksinäistä etsimistä ja lukemista.

Mitenkäs kirjasto mahdollistaa suosituimman oppimisen muodon?

No hyvät hyttyset, minä havahduin. Meidän Information Gas Stationia eli iGSiä eli Kysy mitä vain -palvelua käytetään juuri tuohon tapaan. Kysytään kaverilta.

Saara Ihamäki  Helsingin kaupunginkirjasto

Lauantaina matkasimme “nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. “puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Otsani rypistyi eilen, kun luin, että Itävalta aikoo lopettaa yli 50 vuotta kestäneen jäsenyytensä Euroopan hiukkastutkimusjärjestö CERN:issä. Perimmäinen syy tähän tempaukseen on tietenkin se, että fysiikan rahoitustilanne on suoraan sanoen kauhea ja rahaa ohjataan koko ajan muille aloille. Ohi ovat kylmän sodan vuodet, kun oli Vihollinen ja huomattiin, että nämä strangelovet pystyvätkin valjastamaan atomiydinten energian. Silloin luvattiin N kpl hyvää ja M kpl kaunista kunhan vaan tutkimukset etenevät. Mutta ei enää. Lisäksi fysiikan rahoitus on viime vuosina enenevässä määrin siirtynyt yritysten ja muiden ulkopuolisten rahoittajien kontolle. Nyt kun lama paukahti päälle ja rahahanat sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen, niin perustutkimusta tekevät fyysikot ovatkin pahan paikan edessä – ja sit vielä valtiotkin pettää. Fyysikot eivät ole myöskään onnistuneet rahastamaan ilmastonmuutoksella kovastipaljon. ITER:in rakennus on käynnissä, hienoa, sekä uusiutuvien energiamuotojen tutkimus, mahtavaa, mutta pitäisikö vähän kyynisesti sanoa, ettei se ilmastonmuutos kerkeä tarpeeksi paljon vaikuttaa tämän sukupolven elämään, että ihmisten mielestä energiavaihtoehtojen tutkimisella olisi niin suunnaton hoppu.

Itävallan päätöksessä ihmetytti kuitenkin ajoitus. He ovat kiltisti maksaneet 17 miljoonan jäsenmaksuaan vuosikausia, kun LHC hiukkaskiihdytintä rakennettiin. Nyt kun se viimein on valmis ja hyvää fysiikkaa on ehkä luvassa, niin itävaltalaiset sanovatkin, että se on ny niinku bänät. Onnea Itävallalle vain valitsemallaan tiellä, mutta itse katson päätöksen olevan aika lyhytnäköisin perustein tehty. Vaikka tiede ei kiinnostaisikaan, eikä edes 170 itävaltalaisen duunit CERN:issä, niin olisin kuvitellut, että CERN:in tarjoamaa asiantuntijaympäristöä ja isojen projektien spin-offeja oltaisiin arvostettu.

Niin, moinen on mahdollista Wienin Praterin huvipuiston 1800-luvun lopussa rakennetussa maailmanpyörässä. Härvelissä on umpivaunuja, joista joihinkin on laitettu ruokapöytiä. Vaunuja saa vuokrata yksityistilaisuuksia varten. Me tosin olimme maailmanpyörässä vapunpäivänä ihan tuikitavallisella kierroksella, mutta maailmanpyöräillallinen pimeän aikaa voisi olla kyllä hieno kokemus.

Liikuntaa on tullut harrastettua täällä Itävallassa turhan vähän, mutta olen yrittänyt käydä Wienissä uimassa (linkki Wienin uimaloihin). Ensin kävin muutaman kerran Amalienbad-uimalassa, jota kehuttiin matkaoppaassa. Halli olikin hieno, 1900-luvun alussa rakennettu Jugend-uimala, jonka ilmeisesti 1980-luvulla tapahtuneessa remontissa oli kohtalaisen hyvin onnistuttu säilyttämään paikan tunnelma. Amalienbad meni kuitenkin kiinni jo huhtikuun alkupuolella, jonka jälkeen pidin pari viikkoa uimataukoa.

Viime viikonloppuna ajoimme sattumalta raitiovaunulla Jörgerbadin ohi, ja sekin rakennus vaikutti ulkoa viihtyisältä. Halli osoittautuikin suunnilleen Amalienbadin ikäiseksi ja tyyliseksi: allasosastoa kiertävät parvet, joilta löytyvät puhuhuonetilat ja erilaisia palveluita. Jörgerbadin viimeisimmästä remontista ei liene kovin kauan aikaa, ja se olikin paremmassa kunnossa kuin Amalienbad. Se ei kuitenkaan ollut sisältä yhtä vanhahtavan viihtyisä.

Yhteistä molemmille uimahalleille on se, että erilaisia allasvalvojia tuntuu riittävän paljon, vesi on lämpimämpää kuin Suomen uimahalleista, aulakahvilasta saa viiniä ja olutta ja lippukassa ja kaapinavaimien antopiste ovat erillisiä. Uimaetiketti myös eroaa suomalaisesta. Altaassa uidaan sikin sokin, eikä esim. kierretä allasta tai ratoja vastapäivään. Näissä halleissa ei ole omia ratoja kuntouimareille.

Saunassa en ole vielä käynyt, sillä saunoihin on oma, kallis maksunsa. Niissä on myös joskus perhevuoroja, joka tarkoittaa sitä, että yksinäiset miehet tai miesryhmät eivät saa mennä saunomaan ilman naisseuraa ja/tai lapsia. Naku-uintiakin Jörgerbadissa näyttäisi olevan lauantaisin, mutta nakutunnit päättyvät nyt huhtikuun lopussa, joten ne jäävät kokeilematta.

Olen taas viettämässä työviikkoa Grazissa tieteen ja teknologian yhteiskunnallisen tutkimuksen yksikössä (IAS-STS). Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, yksikkö ei ole osa Grazin yliopistoa tai teknillistä yliopistoa – vaikka tekee yhteistyötä molempien kanssa (mm. niiden opiskelijoita osallistuu yksikön seminaareihin). Hallinnollisesti yksikkö kuuluu Klagenfurtin yliopistoon, vaikka onkin varsin itsenäinen. Toisaalta, tämä ei omiin yliopistokeskuskuvioihin verrattuna kuulosta yhtään kummalliselta

Muutamat ensimmäiset viikon täällä ovat sujuneet varsin rauhallisesti omiin artikkeliprojekteihini keskittyen. Työtilassa, jossa majailen, on muutamia muita tutkijoita, jotka niin ikään keskittyvät omiin juttuihinsa. Ne liittyvät muun muassa energiapolitiikkaan sekä geenimuunneltuun ruokaan. Viime viikolla yksi tutkija esittelikin tutkijaseminaarissa mielenkiintoista väitöskirjatyötään, joka liittyy paikallisen tason mahdollisuuksiin rajoittaa  geenimuunneltujen kasvien tai eläimien tuotantoa Yhdysvalloissa ja EU:ssa.

IAS-STS-yksikössä on muutamia tutkimusryhmiä, jotka keskittyvät muun muassa nimenomaan geeniteknologiaan ja ympäristöön, tieteen ja teknologian sukupuolisuuden tutkimukseen, energiateknologioiden yhteiskunnallisiin merkityksiin sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologioihin. Oma ensisijainen artikkeliprojektini täällä linkittyy nimenomaan tietotekniikan sekä sukupuolisuuden tutkimukseen. Teen englanninkielistä versioita “Tietokone rakkauden työkaluna” -teemasta, jota olen käsitellyt aiemminkin. Sen ohella pyrin edistämään myös Internetin kulttuuriseen omaksumiseen ja retropelaamiseen liittyviä tutkimusaiheitani.

Rakkaus-teemaa esittelen täällä julkisesti ensimmäisen kerran kansainvälisessä seminaarissa parin viikon kuluttua. Seminaariin on tulossa noin 50 osallistujaa eri puolilta maailmaa. Yritän kerätä täältä vielä lisää sopivaa kuva-aineistoa esitelmää varten, vaikka teksti alkaakin olla jo kasassa.

Tämän postauksen mystisyyttä lisää se, että se hävisi yhden kerran jo kokonaan: kun olin kirjoittanut tekstin ja yritin lähettää sitä, se katosi johonkin bittitaivaaseen. Tämä on uusi versio – ja osin erilainen kuin alkuperäinen.

Tietyissä museoissa on vain sitä jotakin. Kun vaeltelee joidenkin suurten museoiden hämärissä saleissa, tulee vaikutelma salaperäisten voimien läsnäolosta. Tulee olo, että sulkemisajan jälkeen museoissa tapahtuu kummia: niiden esineet heräävät eloon tai niissä järjestetään salaseurojen kokouksia ja riittejä.

Vaikutelmaa ei ole omiaan vähentämään, jos on lukenut Umberto Econ Foucault’n heilurin. Se lähtee liikkeelle ja huipentuu Pariisin Arts et Metiers -teknologiamuseoon. Foucault’n heiluri on teos kollektiivisesta pakkomielteestä, hulluudesta, jonka kouriin joutuneelle kaikki palaset loksahtavat paikalleen ja kaikki teoriat selittävät toisia. Dan Brownin Da Vinci -koodi on vain laimea variaatio vähän vastaavasta historia- ja kooditeemasta ilman samanlaisia ihmisen psyyken ja lähdekritiikin tarkastelun tasoja – viihdyttävä teos toki sinällään.

Pariisin teknologiamuseossa en ole vieraillut, mutta olen tuntenut maagisia museofiboja muutamassa muussa paikassa. Ehdoton vierailukohde on Münchenin Deutsches Museum ja erityisesti sen kellarin eksyttävä ”hiilikaivos”, joka myös Econ kirjassa ja joissakin muissa fiktiivisissä teoksissa mainitaan. Kolonialistisemmasta näkökulmasta omaa taianomaisuutta on myös Amsterdamin Tropenmuseumissa. Pohjoismainen suosikkini on Uppsalan yliopistomuseo Gustavianum ja erityisesti sen anatominen teatteri, joka tuo jotenkin mieleen Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan tunnelmat.

Wienistä löytyi uusi lisä edelliseen listaan. Valtava, tiettyä kirkkomaista uskonnollisuutta ja mahtipontisuutta sisustuksellaan henkivä luonnonhistoriallinen museo (Das Naturhistorische Museum Wien) laittoi sekin mielikuvituksen liikkeelle. Vaikka kellarikerroksessa lähdettiinkin liikkeelle Vivariumista, elävien matelijoiden, kalojen ja hyönteisten osastosta, museon pääantia ovat elottomat objektit, jotka kuitenkin heräävät eloon viimeistään kävijän mielikuvituksessa.

Museon ykkösesine lienee 25 000 vuotta vanha taidokkaasti kaiverrettu Willendorffin Venus, jonka sijoittelu korostaa pienen artefaktin kulttimaisuutta ja taikuutta. Venus on esihistoriallisen näyttelyhallin keskellä omassa pimeässä huoneessaan. Hahmoon on kohdistettu yksi ainoa valo, ja vitriinin voi kiertää. Pienessä tilassa ilmastoinnin huminat ja lamput särinä syöpyvät mieleen niin, että ne vaikuttava museokäyntiin koko vierailun ajan.

Kuva Willendorfin Venuksesta tehdystä hologrammista

Luonnonhistoriallisessa museossa on toinen toistaan seuraavia saleja, joihin instrumentti-, eläin- ja mineraalikokoelmia on aseteltu tietynlaista fetisististä pakkomiellettä muistuttavalla tavalla taksonomisiksi suurkokoelmiksi, jotka olemassa olollaan tekevät museostaan elämyksellisen paljon paremmin kuin joku multimediaesitys tai kokeiltava laite. En tiedä, voiko tätä kokemusta kutsua yleväksi, mutta vaikuttava museotila itsessään, esinekokoelmat sekä yksittäiset Willendorfin Venuksen kaltaiset kulttiesineet (monessakin mielessä) yhdessä synnyttävät sen museoelämyksen, jota uuden teknologian keinoin niin usein turhaan tavoitellaan.

Wienin luonnonhistoriallisessa museossa uuden museomedian käyttö on maltillista; se sulautuu vanhaan, 1800-luvun arkkitehtuuriin, patsaisiin ja maalauksiin. Valaistuksen ja ikkunalasimaalausten käyttö on taidokasta, eikä kävijälle tarjota turhan paljon omaa tekemistä – vaikka sitäkin on lastenosastoineen ja viihtyisine kahviloineen. Suosittelen käyntiä luonnonhistoriallisessa museossa – erityisesti sellaiseen aikaan, että muita kävijöitä on vähän ja jolloin voi erityisessä tavalla uppoutua museon hämärään tunnelmaan.

Haluaisin suihkuveteni sekoitettuna, en hämmennettynä tai en ainakaan kuuman ja kylmän vuorotteluna (Dry Martinin pitää kyllä olla hämmennetty – sanovat ne bondit sitten mitä tahansa). Jos ulkomailla vessanpytyt ihmetyttävät tiettyyn muotoon tottunutta suomalaistakamuksen haltijaa, niin aivan yhtä mahtavaa on tarkkailla vesihanojen kansallisia vaihteluja. Täällä(kin) ainakin vähän vanhemmissa taloissa kuuma ja kylmä vesi tulevat eri namikoista ruuvaamalla – jos mitään kovin lämmintä vettä tulee. Olen kai liian lämpimään veteen tottunut nössö, mutta suihkussa saa olla koko ajan varuillaan: lämpimän veden ilmaantuminen pitkän odotuksen jälkeen voi olla vain lyhytaikainen ilo, vaikka kaasupoltin tekee parhaansa veden kuumentamiseksi. Välillä taas hanasta purskahtaa liiankin kuumaa vettä. No ei tämä mikään suuri ongelma ole, mutta valivali kuitenkin.
Yksi toinen pikku huomio: ainakin kahden grazilaisen majoitusliikkeen kokemuksen perusteella tuntuu siltä, että Grazissa tai ehkä laajemminkin Itävallassa taidetaan pedata peitot sängylle sivuttain! Ekan kerran pimeässä peiton alle kömpiessään tällainen minunlainen minimieskin ihmetteli, miksi jalat pyrkivät pitkälle peitosta ulos, vaikkei edes nenä ollut toisessa suunnassa peiton alla. Ja ei, en pötkähtänyt sängylle sivusuunnassa. Kyllä se oli se peitto, joka oli aseteltu “kummallisesti”.

Tutkijaseminaarin jälkeen piipahdin lasillisella muiden seminaarilaisten kanssa, ja testasin ensimmäistä kertaa Almdudler-limsasta ja paikallisesta Murauer-oluesta sekoitettua Radleria. Kun auringon laskiessa suuntasin Grazin keskusaukion ratikkapysäkille, koin anadigiyllätyksen: suljettujen torikojujen etulevyissä oli kuvattuina värikkäitä hymiöitä.
Samaan aikaan aukiolle pölähti lauma turisteja, jotka innokaasti näpsivät otoksia toisistaan, aukion arvorakennuksista sekä keskellä jököttävästä pompöösistä patsaasta. Minäkin kaivoin kameran esiin, mutta kuvasin torikojuja. Pitivät varmaan minua pimahtaneena, kun taltioin ihan väärää kohdetta. Sama vaikutelma syntyi Bled-järvellä Sloveniassa, kun upeiden järvimaisemien sijasta syvennyin kuvaamaan rannan metalliroskista, johon oli hakattu järven nimi.

Jaahas, se on kesä tulossa täälläkin. Wienissä Südbanhoffin ja suunnilleen jokaisen muunkin aseman ympäristön liikkenne on remontin takia järjestetty uudelleen. Grazin pääkauppakadun pinta on auki, ja jalankulkijat puikkelehtivat puolelta toiselle.

Näkymä Grazin Herrengasselta viime viikolta

Pensionaatti, jossa tällä viikolla yövyn, menee toukokuussa kiinni muutamaksi kuukaudeksi korjaustöiden takia. Ja kaiken kukkuraksi työpaikalla korjataan ikkunoita ja maalataan ikkunapuitteita. Työmiehet hyörivät tässä ympärillä, kun kirjoitan. Katurakennus- ja muu korjausvimma muistuttaa ihan Suomea. Täällä ehkä ollaan vähän varhaisemmin keväällä liikkeellä. Ehkä myöhemmin alkaa olla ulkona niin kuuma, että rakennustyöt kannattaa saada valmiiksi ennen sitä.
Kaiken rakentamisen keskellä näkyy kaunistakin. Kirsikat, magnoliat ja muut puut kukkivat.

Tässäpä tulee pääsiäismunainen postaus. Milkan päältä ruskeat ja sisältä vaalean ja pehmeän lusikoitavat Löffel Eit (lusikkamunat) ovat makean hyviä. Ja Ei ei tarkoita tässä suklaamunien ylisyöntikieltoa vaan munaa saksaksi, minkä minäkin siis kielitaidottomana opin. Onkos näitä löffelöitäviä munia vielä Suomessa? Ainakin muutama vuosi sitten oli, mutta tänä vuonna ennen lähtöä tänne en ainakaan sellaisia nähnyt.

Rauhallista konemusiikkia aulassa, selkeän miellyttävä värimaailma, baariin yhdistetty vastaanotto, ilmainen nettiyhteys, retro-vespoja vuokrattavana, ilmaisia sateenvarjoja panttimaksua vastaan ja niin edelleen. Grazin rautatieaseman lähellä olevaa Hotel Danielia on tituleerattu jossain huokeaksi design-hotelliksi. Tämä Mondo-miehen trendihotla onkin kohtuullisen edullinen, mutta jatkossa taidan yöpyä jossain vielä halvemmassa paikassa, vaikka hotelli onkin kiva ja hyvällä paikalla.

Pieni miinus: vaikka se konemusa onkin ihan kivaa, niin ei sitä tarvitse väkisin soittaa myös kaikille hotellin nettisivuilta huonetta bookkaaville.
Ja digiaiheinen huomio: ilmeisesti design-hotellin erottaa junttihotellista siitä seikasta, että aulassa pitää olla keskeisellä paikalla suuri iMac-tietokone asiakkaiden käyttöön. Junttihotellit piilottavat vanhat Windows-PC-räyskänsä jonnekin nuhruisten sermien taakse ja pahimmassa tapauksessa niiden käytöstä veloitetaan minuuttimaksua. Ja design-hotellissa on tietty myös langaton netti sylimikroileville asiakkaille. Mutta jos näyttäydyt PC:n kanssa lobbyssa loggailemassa, niin trendivaikutelma on auttamattomasti pilalla, ja vastaanottovirkailija vaihtaa konemusan tirolilaisen torviorkesterin puhkuvaan jollotukseen.

No ei, vaan kyseessä on Grazin vinkeä taidemuseo, joka on matkan varrella rautatieasemalta työpaikalleni. Iltasella kyseinen maapähkinä saa pintaansa välkehtivän valoshown.

Oheinen kuva ja pyyntö löytyivät työpaikkani vessasta. Keskustelunaihe on tuttu, mutta enpä ollut ennen nähnyt tällaista pilapiirrosta aiheesta:

Aloitin tänään vierailevan tutkijan työni Grazin tieteen ja teknologian tutkimuksen yksikössä. Työpisteeni on vanhan jugend-talon kolmannessa kerroksessa, ja kerroksessa on toistaiseksi hiljaista. Vierailijoita ei tällä hetkellä ole monta, ja yksikön varsinainen väki työskentelee pitkälti eri kerroksessa tai kokonaan eri rakennuksessa. IAS-STS on Klangenfurtin yliopiston hallinnoima yksikkö, jolla on kuitenkin enemmän yhteistyötä Grazin yliopiston ja Grazin teknillisen yliopiston kanssa.

Grazissa on kaikkiaan noin kahdeksan korkeakoulua, edellä mainittujen lisäksi mm. taideyliopisto, yliopiston statuksen vastikään saanut opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen sekä pari ammattikorkeakoulua. Opiskelijoita on 250 000 asukkaan kaupungissa noin 40 000, eli aika vilkasta opiskelijaelämää vissiin piisaa.

Yhteyshenkilöni Günther esitteli minut kaikille paikalla olijoille. Täällä tuntuu olevan paljon energiaan ja bioteknologiaan liittyviä projekteja sekä myös informaatio- ja kommunikaation sekä gender-tutkimuksen hankkeita. Saan tulla ja mennä varsin vapaasti, kunhan ilmoittelen menemisistäni. Enemmän tai vähemmän toivottavaa tai pakollista on, että kirjoitan artikkelin yksikön vuosikirjaan, osallistun toukokuussa järjestettävään konferenssiin sekä parin viikon välein pidettäviin seminaari-istuntoihin.

Vuoristonäkymiä, lumilaikkuja, murmelinreikiä niityillä, korvat lukkoon paineenvaihteluista tunneleissa ja korkeuksissa. Alppitaloja – ja vuoresta kasvanut kerrostalo.