Jatkan lisää aiheesta, josta viime blogissani aloitin, eli merkityksellisyydestä. Kävi nimittäin niin, että osallistuin perjantaina Subin aamiaisseminaariin, jossa oli pääpuhujana Jody Turner aiheenaan “Brands and the Meaning Economy, How Brands Can Make A Difference and Create Successful LoveMarks”. Jody Turner toimii muun muassa Trendwatching.com -asiantuntijana, ja Fast Companyn social media –bloggaajana. Hän on tehnyt töitä muun muassa Applen, Nike ID:n ja Microsoftin kanssa.

Merkitystalouden synty on ollut pitkä prosessi. Ilmiö on muuttunut heikosta signaalista vahvaksi 2000-luvun aikana. Turnerin synnyinmaassa Bushin hallinto ja lama ovat olleet muutosvoimista suurimpia. Turnerin mukaan amerikkalaisilla oli Bushin hallinnon aikana tunne, että heitä ei kuunneltu, jolloin epäsuoria vaikutuskanavia ryhdyttiin luomaan itse. Asioihin vaikutettiin etenkin muuttamalla kulutustottumuksia, toisin sanoen yritysten kautta. Tahot, jotka tarjosivat kuluttajalle ostovalinnan kautta mahdollisuuden vaikuttaa, voittivat asiakkaita. Esimerkeiksi brändeistä, jotka ovat muuttaneet ihmisten ajattelua tai maailmaa,  Turner nimesi muun muassa Threadless-T-paidat, Coca-Colan ja Porkkanamafian. Esimerkiksi Coca-Cola on äskettäin palkannut bloggaajia, jotka paraikaa kiertävät maailmaa raportoimassa onnellisuudesta.

Merkitystalouden syntyyn on vaikuttanut etenkin nuoremmissa sukupolvissa näkyvä asennemuutos suhtautumisessa elämään ja työhön. Puhutaan arvojen pehmenemisestä. Olen viitannut samaan ilmiöön aikaisemmissa kirjoituksissani, joissa käsittelin vastuullisuutta ja merkityksellisyyttä. Aikaisemmin ajateltiin, että työnteon funktio oli tuotannollinen. Ihmisen piti ensisijaisesti huolehtia siitä, että hänellä on riittävästi rahaa. Raha mahdollisti sen, että ihminen kykeni tekemään asioita, joita rakasti. Elämä rakennettiin ulkoapäin tulevien odotusten mukaisesti, eikä omaa sisäistä paloa juurikaan kuunneltu. Materian omistaminen oli tärkeää.

Nuoremmilla sukupolvilla, joita nimitetään myös sukupolviksi X:ksi ja Y:ksi, lähtökohta on itsensä toteuttaminen myös työn sfäärissä, puhumattakaan vapaa-ajan valinnoista. Keskeinen sana on intohimo. Mielestäni on oleellista huomata, että intohimon kohde saa vaihtua. Vain kokeilemalla saa selville, mistä todella nauttii. Turner nimesi tämän uuden ajattelun esikuvaksi muun muassa Applen perustajan Steve Jobsin.

Vanha ja uusi malli Bobbi Siltenin ja Bonon mukaan (The Gap Foundation), Lähde: Jody Turner

Older Western Economic Cultural Model 1

“You have to have money to make money to do what you love in order to be who you are supposed to be.” Newer Economic

Cultural Model 2

We are Designing To “Be who you are now and in the doing of it you will redefine what having is to you.”

Merkitystaloudessa yritysten on tärkeää antaa ihmisille mahdollisuus toteuttaa itseään ja intohimoaan kulutusvalinnoissaan. Näin innovatiiviset ihmiset ja brändit kohtaavat, ja merkityksellisyyttä luodaan yhdessä. Esimerkkeinä muun muassa Converse 1HUND(RED) Artists Exhibition, NBC:n Shine a Light-projekti, jossa tuetaan yrittäjyyttä sekä Googlen Project 10¹⁰⁰ , jossa haastettiin ihmisiä ideoimaan paremman maailman puolesta. Google vastaanotti yi 150 000 ideaa, joista parhaimmat selviytyivät finalisteiksi. Yleisö sai äänestää mieleistään voittajaksi. Kisa on sen verran tuore, että voittajan selviämistä joudutaan odottelemaan vielä tovi.

Tiivistäen voisi sanoa, että merkitystalouden kuluttajien tavoittamisessa muutama asia nousee keskiöön. Näitä ovat intohimo, jakaminen, vaikutusmahdollisuuden tarjoaminen ja kuluttajien voimaannuttaminen sekä fokuksen siirtäminen minä-keskeisestä viestinnästä yhteiseen hyvään.

Nykyään jo monella toimistolla löytyy omat blogit, Twitter-sivut, Facebook-profiilit tai -fanisivut (myönnettäköön, niinhän meilläkin) ja kaikkien näiden tarkoitushan on mainostaa yritystä niin suorasti kuin epäsuorastikin.

Toimistot panostavat enemmän ja enemmän hassunhauskoihin ja “ajantasalla” oleviin blogeihin ja profiileihin, joissa joka toinen kirjoitus sisältää näitä muka superhauskoja uutisia maailmalta, hauskoja youtube-videoita tai muita trendkkään imagon rakentamiseen liittyviä juttuja. Kirjoituksissa yritetään käsitellä mainosmaailmaa sarkastisesti, mutta usein siinä epäonnistuen. Monet toimistot ajattelevat, että todistaakseen omaa asiantuntijuuttaan ja osaamistaan, on blogissa ja sivuilla kirjoitettava aika ajoin aiheista “Miten tunnistaa toimivat sosiaalisen median paikat”, “Twitter vs. Facebook – vai ovatko molemmat jo so last season?”, “Milloin on hyväksyttävää luopua asiakkaasta – vai onko milloinkaan?” ja “Pyöriikö mainosala paikoillaan? – miten erottautua?”. Nämä aiheet ovat jo niiin loppuunkäsiteltyjä, että kirjoittajaakin haukotuttaa (mutta silti tämän tyyppisiä pohdintoja ilmestyy melkeinpä päivittäin).

Jotkut toimistot ovat unohtaneet kokonaan edellä mainitun “viihteellisen” puolen näissä sosiaalisissa medioissa. He keskittyvätkin häikäilemättömästi mainostamaan omia palvelujaan, tulevia tapahtumia ja uusia kampanjoita blogeissaan ja profiilisivuillaan. Myös kuvagalleriat tursuavat työnäytteitä, joita sitten toimiston muut kollegat on pakotettu kommentoimaan ja ylistämään. Ja jos joskus satutaan joku alan palkinto voittamaan, hehkutetaan sitä tietysti profiilissa ja blogissa seuraavat kolme viikkoa.

Kolmas, turha käyttötapa on pitää yrityksen Facebook-profiilia toimiston sisäisenä yhteydenpitokanavana, jossa sovitaan päivittäin esimerkiksi lounastreffeistä ja naureskellaan yleisesti.

Ps. Ja kaikki tämä vain siksi, että blogien ja profiilien ylläpitäjät saavat luistaa muista töistään ja jutella Facebookin chatissä kavereidensa kanssa.

Pps. Tämä kirjoitus on kirjoitettu rakkaudella kaikkia mainostoimistojen blogeja yms. kohtaan. Me olemme ihan yhtä turhaa ajanvietettä kuin tekin. Älkää vaan lopettako, että meilläkin riittää kirjoitettavaa, naureskeltavaa, purnattavaa ja kiusoiteltavaa. Kiitos IDBBN ja 101 B2B Kliseetä.

“Hei me blogataan…”

Kuva on jälleen kerran lainattu netistä, kiitos!

olet kaunis; kaunis kiitos 1541:lle

Silläkin uhalla, että tämä saattaa säikäyttää ujommat kirjastolaiset vielä syvempään epäilyksen suohon avoimen lähdekoodin ohjelmien suhteen, haastan kuitenkin kaikki kirjastolaiset miettimään sitä mitä sinun kirjastosi voisi konkreettisesti tehdä avoimen lähdekoodin hyväksi?

Tuolla ulkona on joitain avoimen lähdekoodin kirjasto-ohjelmistoja. Osa niistä on kokonaisia, integrated library system (ILS) -paradigman mukaisia kokonaisratkaisuja kuten Koha, NewGenLib ja Evergreen. Osa uudelleen toteuttaa vain joitain kirjastoautomaation komponentteja, tyypillisesti web-käyttöliittymän l. näyttöluettelon l. aineistoluettelon l. OPACin. Tässä joukossa ovat SOPAC ja XC.

Avoin lähdekoodi on ohjelmistona lähtökohtaisesti ylivertainen suljettuun lähdekoodiin; suljettu lähdekoodi on markkinataloudellinen kompromissi, jonka tuotteen ostaja saattaa joutua tekemään. Noniin, se siitä.

Kirjastoissa on totuttu ostamaan kirjastojärjestelmä. Eli antamaan jollekin rahaa siitä, että saa käyttää jotain ohjelmistoa. Tai toisinpäin: antamaan rahaa siitä, ettei ole estetty käyttämästä jotain ohjelmaa. Avoimen lähdekoodin ohjelmissa tällaista varainsiirtoa ei tehdä, vaan ohjelma sinänsä on ilmainen (free merkityksessä gratis, “free as free piimä”).

Tämä on sinänsä yksinkertaista ymmärtää. Rahaa maksamalla ostaa itselleen myös oikeuden olla antamatta muuta; raha vastaa tuotteen arvoa. Näen kuitenkin, että avoimeen lähdekoodiin ja yleisemminkin ottaen avoimuuteen ja jakamiseen kuuluu moraalinen velvoite antaa takaisin. Puhutaankin esim.  kehittäjäyhteisöistä ja yhteisöt perustuvat juuri siihen, että kaikki tavalla tai viidennellä tuovat kortensa kekoon.

(Muunmuassa) tämä asia on kodifioitu copyleft-ajatukseen ja on juuri sen ytimessä. Copylefthän on nerokas tekijänoikeudellinen kikka, ja tarkoittaa sellaista kohtaa lisenssissä, että teos on kokonaisuudeen (ml. lähdekoodi tai muu tuotantoprosessi) vapaasti saatavissa, mutta teoksesta muokattuja versioita ei saa levittää ilman että tämän uusikin versio on vapaasti saatavilla. Tällainen “tarttuva” vapaus suojaa teosta ja yhteisöä riistolta. Tässä kohtaa free as freedom.

Copyleft lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla itsellään on koskaan tehty. Ellei tunne asiaa, tätä voi olla hieman vaikeaa hahmottaa, eikä ihme. Asia kannattaa kuitenkin selvittää, copyleft osoittaa aivan nerokasta ajattelua ja on erinomaisen tyydyttävä brainfuck. Kuuluisin copyleft-lisenssi on GNU General Public License, mutta vastaava copyleft-ominaisuus on myös Creative Commonsin Sama Lisenssi (engl. Share Alike).

Termit tekijänoikeus ja copyright eivät suoranaisesti tarkoita samaa asiaa (vrt. author’s right vs. kopiointioikeus), mutta copyleftin voisi kääntää esim. tekijän velvollisuudeksi.

Eksyin aiheesta. Palaan: jos kirjasto valitsisi käyttää avoimen lähdekoodin ohjelmia (kuten yhä useammassa kirjastossa on valittu), mitä kirjasto voisi antaa takaisin? No tietenkin ihan pelkkää rahaa suoraan yhteisölle tai sitä tukevalle säätiölle tai yhdistykselle jos sellainen on. Kirjasto voisi ostaa tukipalveluja yhteisöltä tai yksittäisiltä henkilöiltä. Ja kirjasto voisi luovuttaa tekemänsä tai teettättämänsä muutokset, parannukset tai korjaukset takaisin yleiseen käyttöön vaatimalla alihankkijoiltaan lähdekoodin avoimuutta ja vapautta (ellei sellaista jo edellytetä lisenssissä).

Niin kaunista on copyleft, kirjasto ja maailma, että laitan tähän kuvitukseksi ensimmäisen Creative Commons-lisensoidun kuvan, jonka Flickr löytää haulla “kaunis”. Kiitos kuvasta 1541

Pitäisikö ladata surutta kaikki mielenkiintoiset levyt internetistä? Niitähän ei paljon kauppojen hyllyiltä löydy. Vai pitäisikö maksaa kiskuri-hintaa yksittäsistä kappaleista? Itseasiassa enää ei tarvitse miettiä näiden kahden toimintatavan välillä, koska Napster, joka toi ensimmäisenä nopeat ja suositut mp3-tiedostojen haut sekä lataamiset mahdollisiksi, on pukannut ulos uuden palvelun.

Palvelun käyttäjä maksaa tietyn kuukausimaksun. Tämän tehtyään asiakas saa suoratoistona kuunnella mitä tahansa Napsterin valikoimista löytyvää musiikki-kappaletta. Eikä tässä vielä kaikki – kuuntelija saa ladata samalla kuukausimaksulla viisi mp3-tiedostoa kuukaudessa.´

Valikoimat ovat monipuoliset ja kaikin puolin laajat. Näistä uskoisi kovemmankin diggailijan tai friikin löytävän makuunsa ja persoonallisuuteensa sopivat ja omasta mielestään toimivat biisit. Harmi vain, että palvelu toimii tällä hetkellä vain Yhdysvalloissa.

Heti aamun alkajaisiksi löysin Teoblogista hienon merkinnän niukkuusmyytistä. Daniel Nylund toteaa, että elämän ristiriitoja perustellaan yhteiskunnassamme usein tuotteiden ja resurssien niukkuudella ja siitä aiheutuvalla kilpailulla. Perusoletuksena on, että resurssien rajallisuus pakottaa meidät kilpailemaan, ja että kilpailussa vahvemmat voittavat ja heikommat häviävät. Vapaan markkinatalouden myytissä tätä pidetään vain luonnollisena. Nylund antaa kuitenkin toisen näkökulman asiaan:

“Meihin verrattuina erittäin köyhissä yhteisöissä niukkuuden kokemus on yleensä paljon pienempi tai puuttuu kokonaan. “Primitiivisissä” yhteisöissä tällaista kilpajuoksua rajoittaa epämääräisen tai selkeän “pyhän” sanelema keskinäisen lojaalisuuden vaatimus, kateuden ja “pahan silmän” pelko ja heikoimmille antamisen velvollisuus. Niukat resurssit jaetaan tavalla, joka jättää useimmat tyytyväisiksi siihen mitä heillä on.

Markkinatalous taas rakentuu niukkuuden kokemukselle ja sen jatkuvasti uudelleen luomiselle. Vanhan pyhän tilalle on tullut kokemus loputtomasta puutteesta, joka pitää tyydyttää. Yltäkylläisessä yhteiskunnassa pyhän paikalla on nyt ontologinen puutostila, aukko joka pitää täyttää tulemalla itse muita arvokkaammaksi. Sellaiseksi tullaan pääasiassa omistamalla jotain arvokkaampaa kuin muut. Muita suurempi omaisuus muuttuu tämän harhan mukaan muita suuremmaksi haluttavuudeksi. Mitä rikkaampi on, sitä halutumpi on ihmisenä. Siksi rajaton statusomistamisen kilpailu vain kiihtyy pyhän katoamisen myötä. Kuka tahansa voi muuttua kenen tahansa epäjumalaksi, minua enemmäksi jonka paikalle on päästävä.”

Puutteen kokemuksen tyydyttäminen ei siis tässä kuviossa johda tyytyväisyyteen, vaan uuteen puutteen kokemukseen, joka pitää vuorostaan tyydyttää. Kierteestä ei pääse ulos hankkimalla lisää. Nylund ehdottaakin päinvastaista ratkaisua: omastaan jakamista. Kun jakaa, saattaa huomatakin pärjäävänsä vähemmällä, ja samalla lievittää jonkun muun puutetta. “Niukkuus voi opettaa meille enemmän anteliaisuuden välttämättömyydestä kuin yltäkylläisyys.”

Tähän samaan aiheeseen liittyy pari päivää sitten lukemani Leo Babautan artikkeli, joka osoittaa hämmentävän päivänselvällä tavalla, miten vähempi voikin olla parempi. Babauta puhuu hitaamman kulttuurin puolesta: sellaisen kulttuurin, jossa kävellään mieluummin kuin ajetaan autolla, syödään hitaammin, ostetaan vähemmän, asutaan pienemmissä asunnoissa, koska ei omisteta turhia tavaroita, jotka vaatisivat tilaa.

Jaetaan ruokaa. Jaetaan hetkiä. Kuljetaan sellaista vauhtia, että ehditään nauttia maisemista.

Kun tämän perusasian ymmärtäminen tuntuu tietyille piireille olevan täysin mahdotonta, niin kirjaan varsin lyhyesti – opiksi, ojennukseksi ja lainattavaksi -aksioomani omasta ruokapöydästä.

1. Jokaisella on ensisijainen oikeus omalla työllään ansaittuun tai perittyyn ruokapöytään ja sen sisältöön.
2. Jos joku haluaa tarjota omasta ruokapöydästään, hän ei voi vaatia toista samassa tilanteessa olevaa jakamaan omastaan vastoin tämän tahtoa.
3. Vieraat käyttäytykööt talon tavoilla.

Piste.

Ohjelmoimisesta tuli avointa ja osa ohjelmista julkaistiin vapaalla lisenssillä. Käyttäjät tekevät itse päivityksiä ja uusia parempia versioita syntyy kun paljon ammattitaitoista porukkaa on työskentelemässä yhteisen päämäärän eteen. Suuri osa ennen maksullisista ohjelmista on nykyään ilmaisia ja maksullisia vastaavia tehokkuuden ja ominaisuuksien osalta.

Voisiko sama olla mahdollista musiikin osalta? Tavallisen talliaisen kyky ohjelmoida kehittyi ja samalla waretuksen määrä kasvoi. Open Source -ohjelmat korvasivat osittain kaupalliset tuotteet. Musiikin osalta on tultu myös tilanteeseen, jossa koetaan oikeaksi kopioida  joidenkin artistien levyjä. Samaan aikaan moni vastustaa ja kieltäytyy kohdatessaan omakustanteiden kopioimista. Joitain levyjä taas on yksinkertaisesti vaikea saada ostettua tavallisesta kaupasta. Ainakin etsiminen vaatii aikaa.

Nykyään musiikkiin toisilta lainattuja piirteitä tuodaan ja muovataan niistä omaa saundia. Näin on ollut jo pitkään hiphopin osalta. Nyt markkinat vaan ovat isommat kuin ennen ja genre on pinnalla. Musiikin tekemisen taitavien ihmisten määrä on kasvussa. On todella vaikeaa erottaa mikä on kenenkin omaa. Hiphopin osalta usein vain sanoitukset ovat omaa ja taustat lainattuja.

Voisiko musiikissa tapahtua sama mikä tapahtui tietokone-softalle? Pystyisimmekö tekemään parempaa musiikkia lainaamalla ja tekemällä lähes rajatonta yhteistyötä? Voitaisiinko tämä yhdistää kirjallisuuteen, valokuvaukseen ja muuhun taiteeseen. Totuutta lähempänä ollaan jo kun otetaan vastaan muiden ajatuksia ja avataan näin keskustelua…siis silloin kun ei puhuta vain itsensä-elättämisestä ja rahasta…

Lähes kymmenen vuotta sitten sain kuulla, että netistä saa nyt ladattua mitä tahansa musiikkia ilmaiseksi. Kyseessä oli ohjelma nimeltään Napster. Suosio oli valtava siihen pisteeseen asti, että jotkut bändit vaativat korvauksia ja palvelinten sulkemista. Tiedostojen jakaminen loppui, kun keskuspalvelimet suljettiin.

Aikaa kului vähän mutta ei silti kovinkaan kauan. Napster ei enää ollut täydessä toiminnassa. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin ilmestyi vertaisverkkoihin pohjautuvia ohjelmia, joissa ei suuria keskuspalvelimia ollut vaan verkon käyttäjät yhdistivät suoraan toisiinsa.  Näin vastuu laittomasta musiikin levittämisestä siirtyi palvelinten ylläpitäjiltä yksityishenkilöihin. Musiikin hakemiseen käytettävät ohjelmat luopuivat myös vastuusta.

Musiikin jakaminen on laitonta, mutta vaikutukset levymyyntiin eivät ole välttämättä niin suuria kuin jotkut tahot saattavat väittää. Tietokonepelien kohdalla on jo vakiintunut periaate: “jos pidät tuotteesta niin osta se” ja “hyvät ohjelmoijat ansaitsevat palkkansa”. Ei ole mitään mieltä kopioida jo ennestään halpoja omakustanne-levyjä tai sellaisten artistien tuotoksia jotka herättävät kunnioitusta ja mielenkiintoa.

Ilmainen netissä julkaistu levy voi olla hyväksi haettaessa lisää kuulijoita. Jotkin sivustot (Mikseri.net, SoundClick, MySpace) perustuvat siihen, että käyttäjät rekisteröityvät palveluun ja pystyvät sitten jakamaan omaa musiikkiaan sekä tekstejään ja videoitaan.  Tiedostojen jakamiseen tarkoitetuille keskuspalvelimille pääsy vaatii jo todellista hittimateriaalia. Toisaalta jollakulla saattaa olla juuri sitä omakustanne-musiikkia josta myös sinä pidät.

Jos et ole vielä kyllästynyt yhteistyön ylistykseen, maailman parhaan tarinankertojan Charles Leadbeaterin We-think -kirja ilmestyi juuri. Lue se ja katso tämä video. Jos et, lue vain tämä postaus.

We-Thinkiä ei – tietenkään – kirjoittanut vain Charles, vaan reilun vuoden verkossa vellonutta käsikirjoitusta kommentoivat tuhannet lukijat. Innostuin – tietysti – kirjoittamaan aiheesta myös Tietoviikkoon kolumin:

Olet mitä jaat

Jakaminen on hyve. Ystäväni lähetti joukolle ystäviään koko osoitekirjansa sisällön. Sekä listan levyistä, kirjoista ja elokuvista, joita hän haluaa jakaa. Mitä kävisi, jos toimisimme kaikki samoin?
Viime vuoden suosituin vanha sana oli yhteisöllisyys. Tänä vuonna asiantuntijat keuhkoavat jakamisesta. Se ei ole ihme. Oikein jakamalla voitto voidaan moninkertaistaa. Siksi tänä vuonna olet mitä jaat.

Jakaminen on vanha perinne. Osa asiantuntijoista jäljittää sen syntymän yhteisiin laidunmaihin, niin sanottuihin commonseihin. Commonsit ovat asioita, joita ei voi – tai ei ainakaan ole järkevää – omistaa, mutta jotka kannattaa jakaa. Commonsit eivät kuulu markkinoille eivätkä valtiolle. Tosin 1900-luvulla valtio otti osan commonseista vastuulleen. Näin syntyi hyvinvointivaltio.

Toiset asiantuntijat väittävät jakamisen alkaneen jo kansanrunoudesta. Homeros ei kirjoittanut runoja Odysseuksen matkoista vaan ne kirjoittivat sadat aikalaiset, jotka kehittivät sankarinsa retken kohtauksia lopulliseen mestariteokseen. Teksti eli yhteisenä omaisuutena pitkään ennen lopullista kirjausta. Puhumattakaan Kalevalasta. Kielitieteilijät jaksavat huomauttaa, että kieli on ihmisten yhteistyön ja kulttuurin kehittymisen mahdollistava super-commons – omistamaton ja kontrolloimaton olio, joka kehittyy jaettaessa.
Yhtä kaikki, commonseille on tyypillistä, että sen jakaminen ei vähennä sen arvoa. Erittäin menestykkäitä ovat commonsit, joiden arvo vain lisääntyy niiden käytöstä, kuten tieteellinen tieto tai Wikipedia.

Mikäli kustantajia on uskominen, kontaktinsa ja dvd:nsä jakanut ystäväni on todellinen edelläkävijä. Alkuvuoden aikana on ilmestynyt ainakin neljä kirjaa, jotka lähestyvät jakamista eri näkökulmista, Wiredin päätoimittajan Chris Anderssonin Free, Miikka Leinosen Strategy of Giving, Kari A. Hintikan Osallistumistalous sekä Charles Leadbeaterin We Think. Leadbeaterin teos on tosin osittain commonsin tuotos: se ilmeistyi jo vuosi sitten kommentoitavaksi ja korjailtavaksi verkkoon.
Kaikki kirjat tutkivat perinteiseltä taloustieteeltä karkaavaa maailmaa, jossa työkalut ovat ilmaisia, eikä niiden käytöstä makseta palkkaa. Tätä on liikkeenjohdon vaikea ymmärtää. Miksi toiset yritykset jakavat tuotteitaan ja palveluitaan ilmaiseksi? Miksi ihmiset tuottavat ilmaiseksi asioita ja tekevät korvauksetta töitä?
Motivaatiota osallistua ja perustaa esimerkiksi Facebook-ryhmä, neuvoa keskustelupalstalla toista muotientusiastia tai kirjoittaa pätkä avointa lähdekoodia ei kukaan ole pystynyt aukottomasti selittämään. Selitystä on hapuiltu milloin hakkerietiikasta, milloin vertaisten arvostuksesta, milloin itseilmaisusta. Uskon, että kyseessä on jotain syvempää. Uskon, että todistamme uudenlaisen yhteiskuntia muovaavan ajattelun syntyä.
Sosialismi, liberalismi ja vihreä liike jäivät toisen vuosituhannen viimeisiksi ideologioiksi. Kolmas vuosituhat saattaa saada jakamisesta ensimmäisen uuden, poliittisia ulottuvuuksia ideologian. Voimme hyvin kuvitella jakamispuolueen ja jopa jakamiselle perustuvan talouden.
Se on johdonmukaista jatkoa sosialismille, liberalismille ja vihreälle liikkeelle, jopa niiden ominaisuuksia kantava jälkeläinen. Se lainaa sosialismilta ajatuksen keskeisten työkalujen yhteisomistuksesta, liberalismilta itsenäisen ihmisen ideaalin ja vihreiltä vaatimuksen luonnon resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta.
Charles Leadbeater on kuvailee kirjassaan hyvin aikamme uutta eetosta: You are what you share. Olet mitä jaat. Leadbeaterin mukaan Wikipedian ja linuxin kaltaiset menestystarinat nopeuttavat ihmisten ja organisaatioiden kykyä ja halua jakaa.
Wikipedian opetus on The More We Share, The Richer We Are. Tässä paino on rikkaudella, ei rikkauden vastaisella kommunismilla: fiksu jakaminen saa hyvinvointimme kasvamaan. Materiaalien fiksu jakaminen saa meidät materaalisestikin rikkaammiksi. Tämä on suuri lupaus nelinkertaisesti maapallon kantokyvyn ylittävälle keskivertosuomalaiselle.
Leadbeater vertaa muutosta karteosilaiseen käännökseen. Eli hetkeen, kun ranskalainen filosofi Rene Descartes julisti yksityisen ajattelun ylivallan alkaneeksi toteamalla “ajattelen, siis olen”.
Leadbeaterin mukaan jaamme nyt ajatuksiamme, jotta tietäisimme olevamme olemassa. Ajattelu ei enää ole yksityistä dialogia. Yhä enemmän uutta syntyy avoimissa keskusteluissa.
On luonnollista, että jakaminen lähti digitaalisesta maailmasta. Siellä commonsien synnyttäminen on helppoa. Vielä luonnollisempaa on, että jakamiseen ja hajautettuihin resurssehin perustuvat toimintamallit irtautuvat osaksi laajempaa tapaamme toimia ja organisoitua.
Ajatellaanpa esimerkiksi teollisen aikakauden ykköstuotetta, autoa. Nyt jo Suomessa kehitellään avoimeen lähdekoodiin perustuvia sähköautoja. Taksit, bussit, vuokra-autot ja city-car-clubit jakavat autoja monien käyttöön. Onko mahdotonta ajatellaa maailmaa, jossa kaupankäynti olisi vuokrausta ja omistus käyttöoikeutta?”

Törmäsin pari viikkoa sitten erittäin mielenkiintoiseen sivustoon, joka käsittelee uudenlaista liiketoimintamallia, antamisstrategiaa. Miikka Leinonen on kehitellyt kohta vuoden ajan mallia, joka auttaa yrityksiä hahmottamaan ilmaiseksi antamisen hyötyjä. Jakaminen liittyy vahvasti web 2.0:n henkeen, mutta malli on toki sovellettavissa myös muuhun liiketoimintaan. Antamalla palveluita, tuotteita tai tietoa yritys luo suhteen asiakkaaseen ja asiakkaalle syntyy mahdollisuus antaa takaisin esimerkiksi ostamalla tuote tai maksaa lisäpalveluista.

Esimerkkejä antamisen strategiaa noudattavista yrityksistä:

• Flickr – palvelun käyttäminen on ilmaista tietyin rajoituksin, ja maksamalla palvelusta käyttäjä voi ladata rajattomasti kuvia ja saa käyttöönsä erikoisominaisuuksia
• Blyk – asiakkaat saavat käyttöönsä ilmaisen kännykkäliittymän sillä ehdolla, että vastaanottavat mainoksia puhelimeensa
• MySQL – tietokantayhtiön ohjelmisto on vapaata lähdekoodia, mutta tietokantojen tehokkaaseen käyttöön liittyvät konsultointipalvelut luovat kassavirtoja, yritys on listautumassa pian
• Google – niin.

Antamiseen liittyy, kuten esimerkiksi Blykin tapauksessa huomaa, selkeästi antamisen tarkoitushakuisiin ja siitä avoimesti viestiminen. Asiakas on tietoinen pelin hengestä ja antaa yritykselle luvan harjoittaa liiketoimintaansa vastalahjana tämän antamille palveluille, Blykin tapauksessa ilmaisiin puheluihin ja tekstareihin.

Toimintamallit ovat kyllä olleet tuttuja jo aiemmin, mutta Leinosen malli kiteyttää näitä ajatuksia hyvin selkeäksi kokonaisuudeksi. Odotan innolla hänen ilmaiseksi netissä julkaistavaa kirjaansa aiheesta!

Lisätietoja
Antamisstrategia pähkinänkuoressa (pdf)
Blogista löytyy myös kirjan sisällysluettelo