Tuntuu hullulta lähteä Jyväskylästä päiväksi Ouluun festareille yhden bändin vuoksi, kun pelkät matkat tekevät kahdelta opiskelijalta yhteensä yli satasen ja matkat kestävät yhteensä yli kymmenen tuntia. Manic Street Preachersin vuoksi voi kuitenkin tehdä kummallisiakin asioita ja loppujen lopuksi oli aika kivaa lähteä ikäänkuin lomamatkalle kahdestaan puolison kanssa.

Qstockilla ei ole omaa leirintäaluetta, koska sellaista ei ilmeisesti mihinkään järkevään paikkaan festarialueen lähistöllä saa ja toisaalta Nallikari Camping on vain muutaman kilometrin päässä. Parempaa leirintäaluetta festarilla tuskin voisi ollakaan. Nallikarissa on luonnollisesti kunnon vessat ja suihkut, jos sellaisia harrastaa ja teltan saa oman mieltymystensä mukaan joko varjoon tai auringonpaisteeseen. Ensimmäinen erikoisuus mikä Nallikarissa pistettiin merkille, oli hyttyset. Niitä nimittäin ei olekaan tullut täällä etelämpänä nähtyä koko kesänä, eikä oikeastaan moneen vuoteen muutenkaan. Eipä ole ollut ikävä, mutta syy hyttysten katoamiselle keskisestä Suomesta vähän huolettaa. Varmasti niitä vielä jossain metsiköissä tapaa, mutta… no, ehkä Etelä-Pohjanmaalla asuessa niihin tottui metsikössä asuessa niin paljon, että niitä odottaa näkevänsä kaikkialla. Joskaan en ole niitä Etelä-Pohjanmaallakaan aikoihin nähnyt.

Mutta se hyttysistä. Qstock on saanut viime vuosina negatiivista palautetta erityisesti jonoistaan. Tänä vuonna kuitenkin onnistui lipun vaihtaminen rannekkeeseen jo hyvissä ajoin ennen festariporttien aukeamista, joten sen puolesta ei tarvinnut jonottaa hetkeäkään. Alueen avauduttua jonoja heti nähtiinkin ja syy oli selvä: turvatarkastus porteilla oli ERITTÄIN huolellinen. Olimme sen verran aikaisin asialla, ettei sisäänpääsyä hidastava laukkujen penkominen haitannut, pikemminkin vähän huvitti. Ja tulipahan huomattua, että kesäkilot näkyvät minulla ilmeisen selvästi. Ruumiintarkastusta tehdessään järkkäri puristi mahasta ja kysyi “Mitäs täällä on?”. Vastasin “Se on maha” ja järkkäri pahoitteli töksäytystään. Naispuolinen järkkäri puolestaan katsoi asiakseen puristaa Armia rinnoista… Noh, ei voi syyttää, hyvä maku naisella. Jälkikäteen tuli huomattua, että tarkastuksen huolellisuudesta huolimatta omia juomia olisi pystynyt tuomaan yllättävän helposti sisään. Otin laukustani hupparin pois helpottaakseni tarkistusta, eikä huppariin kiinnitetty mitään huomiota.

Qstockin anniskelussa ei pahemmin tarvinnut jonotella. Tiskiä riitti joka lavan läheisyydessä niin ettei jonoja päässyt muodostumaan. Palvelu oli ystävällistä sellaiseen jäyhään pohjoispohjanmaalaiseen tapaan. Eri anniskelualueiden poikkeavat tavat hieman ihmetyttivät. Rockpolis-lavan anniskelualueella lonkku maksoi vitosen ja tölkit (tänä kesänä festarijuomat näköjään anniskellaan vihreyden vuoksi alumiinitölkeissä. ei kovin vihreää jos minulta kysytään) sai itse käydä heittämässä niille varattuihin roskiksiin. Muilla anniskelualueilla tölkki maksoi puoli euroa enemmän ja siitä sai sen puoli euroa takaisin, kun kävi palauttamassa tölkin. Pidin systeemiä vähän älyttömänä, koska tölkkejä ei ole mitään järkeä kerätä välittömästi takaisin, vaan ihan yhtä hyvin olisi voinut laittaa niitä varten omia roskiksia ympäri anniskelualuetta (kuten Ilosaarirockissa). Perjantaiyönä systeemi pettikin ainakin päälavan anniskelussa, kun palautuspisteestä loppui rahat eikä pantteja saanutkaan takaisin. Aika monet olivat keräilleet tölkkejä ja olivat palauttamassa niitä todella monia kerralla. Järkkäriparat saivat aikamoista huutoa.

Ja järkkäreistä kun nyt tuli puhe, niin toteanpa yhden suurimmista riman alituksista mitä olen järkkäripuolelta kohdannut. Muutoin Qstockin työntekijöissä ei ollut mitään valittamista, mutta Koomalavan portilla perjantaina seisoskellut jääkaappipakastin osasi kyllä vetää mauttomuuden aivan omiin lukemiinsa. Ymmärrän että järjestyksenvalvojan työ ei ole niitä helpoimpia, ja erityisesti Oulussa, missä yleisö näköjään tykkää vetää oikein kunnon koomaperseet, varmasti kohtaa vaarallisiakin tilanteita. Tästä huolimatta on täysin kohtuutonta ja kuvottavaa, että henkilö, joka on paikalla pitämässä huolta yleisön turvallisuudesta, PITÄÄ NYRKKIRAUTAA VYÖLLÄÄN. Nyrkkiraudalla on vain yksi käyttötarkoitus: pahentaa nyrkiniskun aiheuttamaa vahinkoa. Moinen aseistus ei todellakaan kuulu järjestyksenvalvojalle. Tämänhän täytyy olla paitsi täysin mautonta, myös lainvastaista? Toivottavasti kyseinen kaveri sai kunnon ripityksen ylilyönnistään ja joko otti opikseen tai menetti järkkärikorttinsa. Itse en viitsinyt käydä ilmoittamassa esim. poliisille, koska en halunnut käyttää ainoata festaripäivääni valittamiseen. On todellinen ihme jos se tolvana pääsi tuosta ilman jälkipuheita.

Mutta sitten bändeihin. Festivaalin avasi tänä vuonna 22 Pistepirkko, jota moitin tylsäksi livebändiksi jo aikaisemmin. Tässäpä kuva heidän keikaltaan.

Puoli tuntia myöhemmin aloitti oululaisille bändeille omistetulla Rockpolislavalla Blue Frequency, josta en etukäteen tiennyt muuta kuin sen, mitä Qstockin sivuilla sanotaan. Englanninkielistä alternativerockia soittava poppoo oli varsin piristävä yllätys. Musiikki sinänsä ei ollut kauhean yllättävää, mutta se oli yllättävän hyvää. Ihan menevää rokkia, jota anniskelualueelta seuraili aivan mielellään. Laulajan aksentti oli lievästi ärsyttävän suomalainen, mutta niin on tosin monilla muillakin ihan hyvillä laulajilla. Bändillä oli välillä varsin kunnianhimoisia rytmityksiä, joissa oli tavoiteltu Meshuggahin tyylistä jarrutus-kaahaus-jarrutus -efektiä, mutta kun yhteissoitto ei ollut vielä kovin tarkkaa, homma vähän hajosi paikoin. Vuosien myötä tästä bändistä saattaa kuitenkin vielä tulla jotakin. Potentiaalia oli ilman muuta olemassa. Ja vaikka se soitto ei ihan kellontarkasti yhteen aina osunutkaan, niin yksittäiset soittajat osasivat kyllä käyttää instrumenttejaan erittäin mallikkaasti.

Blue Frequencyn jälkeen aloitti Koomalavan ensimmäinen bändi, paljon kehuttu virolaisyhtye, The Sun, jolta odotimmekin aika paljon. Jo ensimmäisen biisin aikana kuitenkin kävi selväksi, ettei yhtyeessä ole mitään erityistä. Asenne bändillä oli kohdillaan, mutta musiikki oli jotain Metallican ja Kotiteollisuuden väliltä. Godsmack tuli mieleen useammin kuin kerran. Tässäpä kuva The Sunin keikalta.

Koska The Sun ei innostanut, päätimme käydä katsastamassa Happiteltassa esiintyvän Äänijännitteen. Menevää indietronicaa soittava ryhmä oli todella piristävä yllätys. Tekisi mieli tituleerata sitä electro-Ristoksi. Tämän haluan nähdä joskus uudestaan. Äänijännitteestä varmasti kuullaan vielä, ainakin vähän pienemmissä piireissä.

Sitten olikin aika siirtyä taas Rockpolislavan läheisyyteen, sillä siellä esiintyisi upeasti nimetty Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi. Ennen keikan alkua lavalle oli pystytetty vaalea, puolitoistametrinen risti, ja avausnauhana kuultiin jonkun kansakunnanpelastajan (ehkä Niilo Yli-Vainion?) “Tehkää parannus!”-saarnausta. Tunnelma nousi aika mielenkiintoiseksi, mutta latistui heti kun bändi aloitti soittamisen. Musiikin piti olla “poprockia psykedeelisellä otteella elektrovaikuttein”, mutta edes koskettimet eivät kuuluneet kunnolla ja musiikki muistutti lähinnä kehnoa punkrockyritelmää. Paikoin tuli mieleen loistava Risto, mutta ihan riittävän ristoa Tuomas Henrikin JKB ei ollut, jotta se olisi jaksanut kiinnostaa paria biisiä enempää. Bändissä oli kyllä tiettyä potentiaalia, mutta pelkkää potentiaalia. Toivottavasti siitä kehittyy vielä joskus jotain parempaa.

Seuraavana Koomalavalla esiintynyt Black Magic Six ei pettänyt odotuksiani. Tässä kuva kyseiseltä keikalta.

Edellämainitun kanssa jokseenkin samoihin aikoihin soitteli Happiteltassa Rättö ja Lehtisalo, joita olin nähnyt kehutun useammassakin paikassa. Minulle duosta tuli lähinnä sellainen mielikuva, kuin Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala olisivat 90-luvulla keksineet, että “hei toi proge ois varmaan meidän juttu!” Ehkäpä tuo edellinen kuva olikin tältä keikalta, en ole ihan varma.

Kaikkien näiden pettymysten jälkeen odotukset Sahara Hotnightsinkin suhteen pääsivät hieman latistumaan. Ja kun yli kymmenen vuotta pystyssä ollut bändi avaa keikkansa cover-biisillä, se ei välttämättä lupaa kovin hyvää. Syntymävuonnani Anekan julkaisema Japanese Boy kuulosti kuitenkin verraten hyvältä ruotsalaismimmien käsittelyssä. Muutoinkin heidän tekemisestään näki ja kuuli paitsi sen, että he ovat soittaneet yhdessä jo pitkään, myös sen, että bändi on ruotsalainen. Heissä oli yhtä aikaa sympaattista tyttömäisyyttä ja naisellista karismaa, mutta toisaalta lavalla näkyi myös varsin mallikas rokkiasenne. Erityisesti rumpalilla oli sellainen ruotsalainen rokkimeininki koko keikan ajan. Koskahan Suomesta nousee jotain tällaista… ei varmasti ikinä.

Päälavan ensimmäinen kiinnostava artisti aloitti vasta yhdeksältä. En ole koskaan ollut Ismo Alangon fani, mutta Ismo Alanko Teholla toimii minulle aivan erinomaisesti. “Teho” Majamäki on kerta kaikkiaan nerokas. Ihastuin tähän duoon viime vuonna Ilosaarirockin Ylex-teltassa eikä kaksikko pettänyt ulkoilmassakaan. Alangon biisien pelkistetymmät versiot kellopeleineen sopivat kuitenkin hieman paremmin intiimimmälle telttalavalla, tai kenties klubille, mutta tämän vuoden Qstockissa päälava oli ilman muuta paras vaihtoehto. Molemmat sisälavat olisivat olleet auttamatta liian pieniä. Teho Majamäen vaikutus Alangon biiseihin on kyllä mielenkiintoinen. Mietin sitä, miksi biisit, jotka eivät aikaisemmin juuri olleet sydäntäni läikäyttäneet, vaikuttavat tämän kaksikon käsittelyssä aivan eri tavalla. Tulin vähän outoon lopputulokseen. Alangon biiseissähän laulumelodia seurailee aika tarkasti kitarariffejä. Akustisella kitaralla ja Majamäen lyömäsoittimilla kappaleisiin tuleekin aivan toisenlaista dynamiikkaa kuin normaalilla rockbändikokoonpanolla. Samoin Ismon omintakeinen lauluääni pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun taustalla soi akustinen kitara, eikä hänen omaa ääntään muistuttava särökitara.

Alunperin oli tarkoitus käydä Tehiksen jälkeen katsastamassa Rockpolislavalla vielä Moses Hazy, mutta emme halunneet ottaa pettymisen riskiä enää kertaakaan, vaan jäimme päälavan anniskeluun dokaamaan ja päivän pääesiintyjää, Manic Street Preachersia odottelemaan. Yhdet lonkut juotuamme päätimme mennä lavan edustalle odottelemaan. Yleisöä oli kerääntynyt lavan eteen jo pari riviä, vaikka keikan alkuun oli yli puoli tuntia. Loppujen lopuksi aika meni kuitenkin melko nopeasti. Viitisen minuuttia ennen keikan alkua tapahtui se, mikä aina pilaa pitkään bändiä odottaneiden fanien illan hetkeksi, jostakin eturiviin tunkee väkisin lauma kännisiä urpoja, jotka eivät ole halunneet seisoa odottamassa, mutta eteen on päästävä keinolla millä hyvänsä. Keikan alkupuolisko menikin aika pitkälti näiden idioottien tönimänä, kunnes yleisömeri onneksi työnsi meidät hieman kauemmaksi, missä taas oli omat urponsa. Olimme kuitenkin sen verran lähellä lavaa koko ajan, että toisaalta sen tiesikin, ettei siellä erityisen mukavat oltavat olisi, mutta toisaalta näimme bändin sen verran hyvin, että ympärillä tönivät ihmiset ihan niin pahasti haitanneetkaan.

Lienee turha mainita erikseen, että yleisöä keikalla oli aivan hillitön määrä ja huuto oli melkoinen. Kaikilla oli aikamoinen meno jo ensimmäisestä biisistä (alkupään tuotantoa oleva Motorcycle Emptiness, ellen väärin muista) lähtien. Itse keikka oli enimmäkseen yleisöä kosiskeleva hittikavalkaadi, mutta ketäpä se haittaisi, kun ne hitit ovat niin hyviä. Joitakin yllätyksiäkin sekaan mahtui. Itse en odottanut biisejä juurikaan esimerkiksi bändin ensimmäiseltä levyltä, mutta niitä taisi tulla jopa neljä. Suosikkeihini kuuluvalta Lifeblood -levyltä puolestaan ei taidettu soittaa ainuttakaan, vaikka he muutoin soittivatkin jotakuinkin jokaisen sinkkubiisinsä. Lifebloodilta sinkkuna julkaistiinkin ainoastaan The Love of Richard Nixon, aivan loistava kappale sinänsä. Biisi toisensa jälkeen sai kuitenkin yleisön yhä suurempaan hurmokseen. Paikallaolijat riemuitsivat jopa Umbrellasta, tuosta Rihanna-coverista, jota Manicsit nykyään soittavat keikoillaan. Ja kyllähän se tämän bändin käsittelyssä hyvältä kuulostaakin. Yksi erikoisista yllätyksistä oli myös se, että yhtäkkiä niin basisti Nicky Wire, kuin rumpali Sean Moorekin poistuivat lavalta ja laulaja-kitaristi James Dean Bradfield jäi yksin lavalle esittämään akustisen version Everlastingista. Ja millainen versio se olikaan! Yleisö lauloi mukana aivan hurmoksessa ja varmasti kaikki nauttivat kuulemastaan. Viimeisenä kappaleena Manicisit vetivät suurimman hittinsä, jolla on kaiketi pisin nimi kaikista brittien sinkkulistan ykkösistä kautta aikain, If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Encorea ei tullut, mutta bändi kiitteli yleisöä todella vuolaasti ja he kyllä silminnähden nauttivat esiintyä suomalaiselle yleisölle ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Yli 20 vuotta kasassa olleen bändin esiintymisessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaan päinvastoin, supertähteyden tuoma karisma oli todella vaikuttavaa. Tämä poliittisesti kantaa ottava älykköbändi on kestänyt ylä- ja alamäkiä ja myös todella erikoisen tapauksen, kitaristi Richey Jamesin katoamisen vuonna 1995. Miehen olinpaikasta ei ole vieläkään mitään tietoa, mikä luonnollisesti lisää bändin kiinnostavuutta.

Keikan jälkeen oli niin hyvä fiilis, ettemme todellakaan halunneet ottaa sitä riskiä, että myös Radiopuhelimet tuottaisi samanlaisen pettymyksen kuin niin moni aikaisemmin esiintynyt bändi. Niinpä hengailimme jonkin aikaa vielä päälavan anniskelussa ja lähdimme sitten kävelemään tyytyväisinä leiriimme.

Seuraavana päivänä oli krapulasta huolimatta aika mukava olo, vaikka linja-autoasemalla huomasimmekin joutuvamme odottamaan bussin lähtöä sellaiset viitisen tuntia ja istumaan siinä bussissa toiset viisi tuntia. Oli aika sankarillinen olo, kun viimein yhdentoista aikaan illalla pääsi rojahtamaan kotisohvalle. Asuntomme ovessa odotti yllätys, josta kirjoitan tänne varmasti ihan lähipäivinä…

P.S. Tässä on kuva nuoresta emopariskunnasta, joka oli minusta niin söpö etten voinut olla kuvaamatta. He pysyivät ansiokkaasti ihan eturivin tuntumassa koko Manicsien keikan ajan.

Ministeri Holmlund esittää uutisten mukaan, että nettisivuille tulee laittaa ikärajat lasten ja nuorten suojelemiseksi. Hupsista. Niin kaunis kuin ajatus onkin, kiinnostaa minua kovasti tietää, miten asia voitaisiin toteuttaa. Onhan esim. useilla pornosivuilla jo nyt K-18 merkitä, jossa tulee ruksata onko yli vai alle 18v. Kuka sitten pystyy -ja miten?- katsomaan, minkä ikäinen se ruksin laittaja oikeasti on?
Tosiasia on, että netinkäyttössä se fiksu käyttö on siellä korvien välissä! Sinne on saatava riittävä tieto ja valmiudet toimia oikein, mitkään ruksit tms. eivät auta. Ministerin ehdotus järjestyksenvalvojista on outo, sillä mikä taho kykenisi valvomaan miljoonia sivustoja.  Emme elä poliisivaltiossa, eikä tästä maasta toivottavasti koskaan sellaista tulekaan.