Over the summer, Second Child got to be fond of taking long walks; she often brought home things she found that she thought I would like. Among them were the dried husks of several cicadas. And a wonderful intact–though dead–dragonfly that still retains much of its iridescent brilliance. The cicadas live on the top shelf of my desk. All summer they’ve been looking down at me while I’ve been looking up at them. Here is one of them, perched atop a discarded bit of nice wood left over from a fly-rod handle turned by my Better Half; it sits next to a little origami Jizo and a wonderful sculpture by Second Child.

Tonight I set up shop in my studio (i.e., our kitchen table) to play with painting them.

A sumi ink cicada:

And another:

The dragonfly in watercolor. I’m trying to work in monochrome:

Ditto for a katydid we found last week. Its body looks more like a leaf than a leaf does. But its face is ghostly:

The katydid had to be put outside immediately after its sitting–it smelled horrible. But the others are back on my shelf. I think I’m going to want to keep working on those cicadas.

Check it out: Of Earth Store Bodhisattva

… What can change these people is what they least deserve: love. But not naive and helpless Xtian love, please. Their disease will just batten on that. The Bodhisattva’s compassionate love is both great and informed and capable of fixing these disorders. The Bodhisattva has the conscious equipment to help these miserable hell-beings build back lawful egos and gradually to free themselves of their entire legacy of suffering, and to re-enter normal human society.

Because the Bodhisattva has this Knowledge and this Power, he/she vows, as Kshitigharba:

UNTIL HELL IS EMPTY, I WILL NOT CERTIFY TO BUDDHAHOOD.

By my vow.

GATE, GATE, PARAGATE, PARASAMGATE, BODHI, SVAHA!

Namu Amida Butsu
Xing Ping

My friend Ryushin (“dragon heart“) is senior novice at Great Vow Zen Monastery. Many things keep him from sleeping past 3:43 in the morning; his current duties include caring for the gardens. He writes:

Where’s that Sacred Fool? You’ll find him in the garden whispering sweet nothings to Chamomile sprouts. He sews seeds calling each by their secret name: lyopersicon esculentum, anethum graveolens, and eruca sativa. He wanders through rows, making water offerings to the vegetables, flowers, and weeds equally, beaming and chanting his heart’s song.

What does he drink to see the world like this? Nothing more or less than the sparkling air and gently-sieved sunshine. He eats the colour green with avid eyes and soaks hands in rich loam. He lives in divine madness, piling up rock stupas and bowing with decided reverence. Assuming the venerable hoe-leaning posture, he contemplates the nature of rust and calls to crows. The crows know better than to pay him any mind.                

Beauregard lives next to the compost bin, though ordinary people just call him “rat.” Field mice dig tunnels mere inches below Earth. Slugs and earthworms crawl their way to and fro. Each handful of dirt is a world of wonder, and in the garden lies a veritable universe. We all share equally in this bounty of the earth as she offers herself freely. The Fool places himself no higher than the others, just another splash of orange dripping down the canvas in the painting of life.  

And does he simply wander around all day, an unproductive bag of oatmeal and peanut butter? But, no! The function of the Fool is to respond. To welcome everything that comes forward with a warm and undefended heart is simply the red nose of Jizo Bodhisattva.  

In a world of freely functioning the action of the question calls forth an answer. This reply begins in heart, or perhaps the gut, which commences to wiggle. It grows into a quiver then a twitch to a quake until the force echoes in the fingertips. The Fool belches out an answer, and walks away without apology.  

So, take him as he is: innocent, fearless. And if you aspire to such grandeurs of incorruptibility … talk to plants and walls and sky. Forget birthdays and Tuesdays and instead appreciate the Purpledays and Maybedays. Wrap yourself equally in people’s praise and blame, then slough both off and roam naked through afternoon meadows. Cherish these teaching and revere them as holy as everything else until they lose all meaning and you become natural.

If when traveling you like to stay in quirky, cool, friendly, “atmospheric” places, then have I got an inn for you . . . in Kyoto.

Allow me to introduce you to Kikue “Kay” Yamada, part-owner and manager of the Three Sisters Inn, Annex, in Kyoto.  I’ve known Kay since late September 2001, when I and my Then-Significant Other first stayed at Three Sisters.  I will be writing extensively on Kay and Three Sisters in the future (she deserves a novel, I’m just working on a short-story/novella), so this is not meant as The Definitive Three Sisters Story.  No, just a simple comment letting you know that over the course of 8 years I’ve stayed at Three Sisters for an total estimated time of 4-6 months, as I’ve several times stayed for 10-day to 2-week stretches.   It all adds up, you know.

Kay Yamada at the Entrance to Three Sisters Inn, Annex.

I‘ve stayed elsewhere in Kyoto, notably the Kyoto Royal Hotel on Kawaramachi Street (great location, but is getting pricey these days, though unless you catch it “off season”) and at the home of my former Japanese language professor and his wonderful wife from back in University of Alabama days, but Three Sisters has become my default location for when I’m in Kyoto.  It’s a ryokan of sorts.  Ryokans are Japan’s traditional inns where you sleep on tatami mat floors on and under plush, comfortable, immaculately clean futon bedding that have been laid-out for you every evening by the housekeepers.   Kay’s version doesn’t feature communal baths or lavish, in-room meals, but it’s less expensive than the more traditional ryokans and it caters almost exclusively to foreign visitors who use it as a hotel, not as a destination spa.  Three Sisters’ inclination towards the foreign guest became vital to me and my former business partner (who happened to be my spouse) when we were making 1-4 buying trips to Kyoto and its environs per year to stock-up on various antiquities to bring back and sell in the U.S. — imagine your average hotel room, let alone hallway outside the hotel room, filled floor-to-rafter with large boxes filled with porcelain plates, bronze incense burners, scrolls and other 19th Century Japanese antiquities.  Guests making a habit of using their hotel as a storage depot for their export business could wear out a welcome pretty fast in most places.  But not at Kay Yamada’s inn.  One time we were so overloaded with merchandise and so short on time, with a truck on its way to pick up our load of boxes to take to Nippon Express to be pallettized and shipped, that with Kay’s kind permission we ended up leaving an large, 80-or-so pound, stone Jizo-san in the front foyer of Three Sisters, for several months until our next buying trip.  Unless it’s been sold or moved that Jizo-san now graces the gardens of Escondido, California’s Golden Door Spa.

Three Sisters is tucked away off the quiet, north end of Okazaki Street, just about where it ends at Marutamachi Street.  It was once the home of a prominent Kyoto doctor.  On on its south side, just over a wall whose ledge is playground for three to five cats, is the back of the famous Heian Shrine garden.

"Omikuji" (fortunes) at Heian Shrine. The film "Lost in Translation" shot a very brief scene here.

On the other side, right on the corner of Okazaki and Marutamachi, is a church and day care center — Shinto and Christianity, intersected by Three Sisters.  There’s something deep there.  Perhaps.

In the mornings I often wake early, around 6:00 a.m. and walk down to the Lawson convenience store and get a can of hot or cold coffee, or I just stop at the  jidohanbaiki at the corner, in front of the small, Yaosen grocery store, and buy a can of Georgia, or Boss,  or some such coffee from the machine (hot in the fall and winter, cold in the spring and summer), then walk over to Kurodani Temple, just five minutes away through a couple of narrow, residential streets, and listen to the priests chant a greeting to the morning as the sun rises up from behind the East Mountain, Higashiyama.  I might walk straight back to Three Sisters, or stroll back to Marutamachi and get a cup of “Kilimanjaro” at the peaceful Hanafusa Coffee shop, “Home of Kyoto’s First Siphon Coffee”, which is always library-quiet, except for the cool jazz almost always playing low in the background.

Looking east down Marutamachi Street, with Okazaki Street just behind. About 1 min from Three Sisters and 4 or 5 minutes from Hanafusa Syphon Coffee.

For now I will hold off telling  “Tales of and from Kay” , but trust me — she has them.  And she’s become a dear friend over the years.  And she plays the koto.  And she and her sisters, Sadako (“Sandy”) and Terumi (“Terry”) are decended from samurai.  And for the past several years, whenever I walk down the flagstone path from Okazaki Street to Three Sisters’ entrance and slide open the front door and step through it into the stone genkan (where one takes off and leaves their shoes before stepping up and into the tiny foyer-proper), I now say, “Tadaima” . . .  “I’m back home”.  To which Kay or whomever of her staff is there answers, “Okaerinasai” . . .  “Welcome back”  .  .  .  .

Learn more about Japan at www.Shinto-Religion.com
Or visit us on eBay at The Old Tokaido

Come join me for a pleasant afternoon ride and hike from Shizuoka city to the top of nearby Mt. Ryuso. This particular outing takes us from the busy city to a mist-shrouded peak seemingly removed from the bustle of the Japanese metropolis below. This hike can easily be enjoyed in a day and there are several excellent places to rest and picnic. Expect crowds on the weekends though you will likely enjoy having the mountain to yourself if you pick a weekday for your hike.

My Ryuso is actually two peaks very closely situated to one another. On a clear day Mt. Monjudake (1041m) and Mt. Yakushidake (1051m) are visible from almost any location within Shizuoka city, and provide a backdrop and tantalizing hint at the much higher and more rugged peaks of the Japan Southern Alps beyond. Japanese people have been climbing these mountains for centuries as both peaks are considered holy sites within both the Buddhist and Shinto traditions. The summits can be reached via three separate trails originating from the area around the Abe river (near Gojima village I think), central Shizuoka (at Sengen shrine) and the area between Shizuoka and nearby Shimizu (the route and trail used in this video).

Google Earth Info:
You can visit Mt Ryuso yourself via Goggle Earth at the following coordinates: Lat: 35° 5′2.79″N Long: 138°24′3.47″E

Learn more about Japan at www.Shinto-Religion.com
Or visit us on eBay at The Old Tokaido

If I should become pregnant, I would have an abortion. I had my share of parenthood helping to raise my stepdaughter; that’s as much motherhood as I need, want, and can handle. I don’t think abortion is ever a Good Thing, but sometimes it is the Only Right Thing, and therefore it should be legal, a decision to be made by a woman and, with her consent, the man involved, not by a government.

In Mahayana Buddhism, the bodhisattva Kshitigarbha, best known by his Japanese name of Jizo, is the helper of beings who suffer in the hell realms and of children who die before their parents, including those who are stillborn, miscarried, or aborted. For the past day I have been thinking that Jizo will protect Dr. Tiller, who did his best for the unborn whom Jizo helps to good rebirths. As I was reading about him this morning, I realized that Jizo will help the doctor’s murderer, too, if he wants to get out of the hell he’s in.

I felt very fortunate to be invited by Mr. Futami to visit the famous trail which winds up the side of Big Stone mountain. The path we climbed is very old and has been enjoyed by Japanese nature lovers for centuries. The trail winds along the edge of a small stream and through natural stone gardens shaped and arranged by the playful whim of nature. Many of the more interesting stones have been named and small signs are in place to identify each of these. The trail to the mountain passes through some charming old villages and homesteads and there are remnants of mountain agriculture endeavors found in many places along the mountain path.

After we reached the top of the mountain Mr. Futami and I descended down the backside of the mountain where we visited more small villages and had a pleasant chat with a bee farmer who fashions his hives the old way from the hollowed-out stumps of logs. We found several abandoned homes and out-buildings in various states of decay and enjoyed several more hours of exploring a deep valley before we once more climbed Big Stone mountain in order to return home the way we had originally come. I apologize that I have no video footage for the latter half our trip as my camera battery did sadly run dry.

Thank you Mr. Futami for a wonderful day in your beautiful hometown!

Learn more about Japan at www.Shinto-Religion.com
Or visit us on eBay at The Old Tokaido

Templo de Chikurinji. Godaisan. Kochi, Japón
Leica M6 + Summicron 35mm f2.0 ASPH. Ilford Pan F Plus 50

Los Bosastu Jizo o Warabe Jizo, son la adaptación en Japón de la figura budista del Ksitigarbha, que llegó a este país desde el Asia continental a través de China. Esta deidad surge originariamente como protector de los niños, las embarazadas, los condenados, y los emigrantes y peregrinos. De ahí que, tradicionalmente, estuvieran colocados al borde de los caminos. En Japón, esta figura es ligeramente distinta y son también los guardianes protectores de los bebés nacidos muertos, los que murieron al nacer, los abortados o los niños que murieron antes que sus padres. De ahí que también puedan estar presentes en los cementerios.

No computer this weekend, so I am leaving you with this video from Japan.

These are jizo statues at Zojo-ji Temple in Minato-ku, Tokyo. Jizo is simply the god who protects children.

Jet lagged in japan ,
joel , and myself hook up with Scotty stevens and gary Milton transworld filmer for a few fun days in japan ,
first stop , sbj , the japan snowboarding trade show and then a fun little shred day in the rain at joetsu .
www.capitasnowboarding.com
www.bondlimited.com
www.unionbindingcompany.com
www.myairblaster.com
www.sourceboards.com
www.bernunlimited.com
www.thesnowboardrealms.com
www.deeluxe.com
www.lifetimecollective.com

Here is a new design for Ojizo-sama Lucky Charm I just put up on TinyShiny.com.

Jizo 地蔵 (or as we Japanese call him Ojizo-sama) is the Bodhisattva (Bosatsu) and is often portrayed as a child-monk.

Jizo is also believed to give us health, longevity, wisdom, wealth, a good harvest, easy birth etc…

They are handmade sculptures made with polymer clay.
They can be attached to cell phone, camera, bag, zipper, etc..
Jizo Size: about 3.5 cm tall.

Read about Jizo Article at TinyShiny.com

Shop for Jizo Clay Sculptures at TinyShiny.com

Shop for Jizo Pincushions at TinyShiny.com

Read about Japanese Arts and Crafts at LittleAkiko.com

Sorry if my blogging rhythm is totally screwy. I have had some other projects going on. It’s also not like I haven’t been writing for this blog: I’ve got over a hundred drafts for this site, many of which are almost finished, but I just can’t get around to finishing them when I’m at home.

Anyway, is there really an Amida Buddha, Kannon, Jizo Bosatsu, or Mary? That archetype, does it really exist? Sure it does. Just watch almost any movie directed by Hayao Miyazaki and you’ll be exposed to some of the deepest love that exists. And I don’t just mean like, he puts a deep love into the direction of these films — I mean, they actually exude incredibly deep cosmic love. Very powerful stuff — sorcery perhaps, on the level of only a handful of artists and visionaries in existence at any one time.

Who else exudes such high levels of love? There are many, but here is just a small handful:

• Jason Becker
• Susumu Hirasawa
• Akira Kurosawa
• ABBA

The irony here is that guys like Miyazaki and Kurosawa supposedly either work their staff like dogs, or picked mercilessly on certain members of their crew. So what’s the deal with that? Furthermore, Miyazaki is pretty rough on his son, as far as I know. But at the same time, I sort of understand… I’ve definitely had teachers who were great to me and the other students, but were neurotic and crazy on their own, or known really good people who are awful to their own families, and vice versa. Isn’t that so strange?

One of Miyazaki’s masterpieces, My Neighbor Totoro, subtly incorporates the theme of Jizo Bosatsu into the storyline. The patron of unborn children, stillborn children, dead children and orphans — the Jizo is a protectorate of the helpless who drown in the samsaric sea before they even get a chance to swim in it. I like that idea. Miyazaki’s films are primarily aimed at young children, particularly girls, hoping to inspire them with a sense of compassion and self-worth while they are still young, providing them with positive role models. Although the protagonists are not orphans, they encounter the carefully placed Jizo shrines in the story, at pivotal plot points. It does not seem so apparent at first, but upon a second viewing I felt pretty sure that this was significant to Miyazaki’s message.

Many children are orphans, and at the very least many children do not have good role models. Even if there is no tangible, concrete protector deity floating around saving them, I like the idea quite a bit. It’s one worth drinking to. And Miyazaki’s body of work comes pretty close to embodying those ideals. It’s too bad that his recent film, Ponyo on the Cliff by the Sea, is to be his last. But really, in this foaming sea of chaos, where we swim around looking for purpose, it’s very nice to know that someone like Miyazaki made his vision become reality.

La semaine dernière je me suis attachée à vous faire découvrir le Senso-ji mais après notre visite du temple, nous nous sommes, comme à l’accoutumée, promenés dans le quartier au hasard des rues. Voici donc un aperçu des splendeurs et des fantaisies croisées en ce lieu mais aussi de ses “ratés”. Et non tout n’est pas parfait à Tokyo… enfin ça on le savait déjà. Nous avons ainsi rencontré des “Jizo”, des “Tanuki”, et des “Maneki-neko” !! Cela relève presque des rencontres du 3° type… je sens que quelques explications s’imposent alors accrochez-vous, c’est parti !

Les “Jizo” sont ces statues de pierre portant la plupart du temps des bavoirs et des bonnets rouges. Dans la religion bouddhiste, un “Jizo” est un être qui a atteint l’illumination mais qui a fait le voeu de ne pas accéder au statut de bouddha avant d’avoir sauvé toutes les âmes qu’il croise. Le “Jizo” est le protecteur des enfants, des femmes enceintes, des pompiers, des voyageurs et des pèlerins (voyez le baton de marche dans sa main droite). Au Japon, il est aussi le protecteur des enfants “non nés” (avortement, fausse couche…) car ces derniers selon la croyance vont au purgatoire entasser des pierres ! Les fleurs et les offrandes ont donc pour objectif de faire intervenir le “Jizo” en faveur de l’enfant.

Non loin de là se tenaient deux “Tanuki”. N’ont-ils pas l’air adorables? Au Japon le “Tanuki” qui fait partie des sept divinités de la bonne fortune (je vous en dirai plus une autre fois) a des attributs magiques. Ainsi en plaçant une feuille sur sa tête, il peut changer de forme autant de fois qu’il le souhaite et modeler les objets environnants. Un de ses passe-temps préférés est de duper les humains, je vous donne cette légende en exemple : après avoir transformé les feuilles d’un arbre en billets verts, il se transforme en humain et part acheté du saké (et oui, il adore le saké). Une fois à l’abri, il sirote ses emplettes alors que le commerçant voit sa recette redevenir de simples feuilles. A côté de ça David Copperfield c’est de la rigolade ! Et en lisant ces légendes je me dis que j’aimerais bien être un Tanuki, pas vous ? Comme vous pouvez le voir, les effigies de terre cuite le représentent avec une bouteille de saké dans la main, un ventre bedonnant (signe de prospérité) de couleur blanche et d’énormes testicules (encore signe de prospérité) et une coiffe sur la tête. Ce porte-bonheur et symbole de bon vivre est en fait un mammifère omnivore qui appartient à la famille des canidés. Inconnu en Europe occidentale et en Amérique du Nord, on dit qu’il ressemble à un blaireau ou à un raton laveur.

Quelques rues plus loin au coeur d’un jardin, c’est à un “Maneki-neko” (招き猫) que nous avons dit bonjour. En général le Maneki-neko est représenté avec trois couleurs (blanc, marron et noir) supposées porter bonheur. Plus rarement le Maneki-neko peut être d’une seule couleur (blanc pour la pureté, rouge ou noir pour la santé, contre les mauvais esprits, dorée pour la fortune, rose pour l’amour et vert pour la réussite scolaire). Le “notre” étant tout blanc, vous savez ce qu’il est censé apporter. La patte levée a elle aussi son importance; la gauche est supposée amener plus de clients (d’où la présence de ces figurines à la caisse ou à l’entrée des magasins) alors que la droite est associée à la fortune (l’un dans l’autre…). Enfin, d’ordinaire le Maneki-neko porte un collier rouge auquel est suspendu un grelot doré. Ces deux artifices sont peut-être les vestiges du temps passé où le chat occupait une place particulière au japon. Je dis peut-être car il existe plusieurs théories à ce sujet.

Nous disons donc “au revoir” à ce cher Maneki-neko, nous faisons quelques mètres et là… un tout petit être semblant prier pour ne pas se prendre l’orange sur la tête ! Mais quelle idée de se planter là sous l’oranger ! Il est bien mignon avec sa petite bouche et sa bouille toute ronde mais visiblement il n’est pas très malin, alors tant pis on le laisse là.

Nous voilà donc repartis à arpenter les rues jusqu’à ce que nous apercevions une entrée, un toit différent des autres… Ce temple est calme (oups le pléonasme), nous en profitons pour faire une pause.

C’est sur le bord de la rivière Sumida que nous terminons notre journée et d’où nous observons Le “raté” de ce quartier : un immeuble aux façades de verre noir avec à son sommet cette oeuvre de Philippe Starck. Il s’agit officiellement d’une flamme d’or (de 43 m de long) censée symboliser l’esprit de conquête des employés de la grande brasserie Asahi. Pourquoi pas ? Je vous laisse juger.

Et pour finir ce billet, une séquence “souvenir souvenir” : Kiki, le kiki de tous les kikis…. dans tous ses états !

Joitakin vuosia sitten olimme T:n ja kumppanien kanssa Töölönlahdella Hiroshima-päivänä 6. elokuuta. Sytytimme kelluvia kynttilöitä auringon laskiessa. Paikalle harhautui japanilainen turistiryhmä, joka ihmetteli, että mitä on meneillään. Annoimme ryhmälle pienen infoläpyskän jossa oli hieman tekstiä englanniksi ja he alkoivat tavaamaan tätä keskenään. He vaikuttivat hieman hämmästyneiltä siitä, että Suomessa asti vietetään tapahtuman muistopäivää. Samalla kuitenkin eräs vanha japanilaisen nainen näytti kovin surulliselta ja muut tulivat hänen luo taputtelemaan häntä olkapäille. Vaikka emme osanneetkaan japania oli helppo arvata että tuo vanha nainen oli hibakusha, atomipommituksen kokenut ihminen. Ryhmän johtaja palautti infoläpyskän minulle, kumarsi, sanoi thank you ja ryhmä jatkoi matkaansa.

Viime keskiviikkona saimme uuden tilaisuuden tutustua paikan päällä hibakushiin kun otimme shinkansen-junan Kiotosta Hiroshimaan ja lähdimme asemalta sporalla atomipommin muistomerkille (Genbaku-doomu). Kun räpsimme kuvia rakennuksen rauniosta tuli paikalle eräs japanilainen nainen, joka tarjoutui ilmaiseksi oppaaksi muistomerkeille. Hänen äitinsä oli ollut kaupungissa kun atomipommi räjähti ja oli toiminut sen jälkeen vastaavassa vapaaehtoistyössä. Tytär koki että hänen oli jatkettava tätä työtä nyt kun hänen äitinsä oli sairaalassa syövän takia. Saimme kuulla usein kerrotut tarinat pommin aiheuttamista kauheuksista: kuinka ihmisten iho paloi luihin asti tuhansien asteiden kuumuudessa, kuinka paineaallon aiheuttama alipaine sai silmät pursuamaan silmäkuopista, kuinka ihmeen kaupalla hengissä selvinneet kuolivatkin parin viikon kuluessa yllättäen säteilymyrkytykseen etc.Täti näytti henkiinjääneiden piiroksia tapahtuneesta. Tuntui kuin meidät olisi tempaistu Barefoot Gen -sarjakuvaan. Näimme myös punaisiin vaatteisiin puetun Jizo-patsaan, jonka hiotun pinnan kuumuus oli sulattanut karkeaksi ja hautakiviä jotka olivat tummuneet Mustasta sateesta. Mutta opas kertoi myös ylpeänä kuinka nopeasti kaupunki oli sodan jälkeen jälleenrakennettu. Ensimmäinen juna lähti Hiroshiman asemalta kaksi tuntia räjähdyksen jälkeen viemään haavoittuneita hoitoon (asema oli tosin usean kilometrin päässä räjähdyksen keskipisteestä) ja ensimmäinen pankki avasi ovensa parin päivän päästä. Monet olivat huolissaan, että olisiko kaupungissa enää ollenkaan turvallista elää säteilyn takia, mutta radioaktiivisuus laantui jo pian räjähdyksen jälkeen kun lyhytikäiset fissiotuotteet hajosivat nopeasti pois tai huuhtoutuivat taifuunien mukana mereen. Kiitimme kovasti opasta kierroksen jälkeen ja suuntasimme kohti Peace memorial parkia, jossa oli legioonittain koululaisia uniformuissaan kumauttelemassa rauhankelloa.

Puiston penkillä istui kaksi noin kuusikymppistä tätiä paksuissa takeissaan ja huiveissaan. He toivottivat minut tervetulleeksi kaupunkiin ja alkoivat juttelemaan niitä näitä. He sanoivat haluavansa harjoitella englannintaitojaan, vaikka tuntui pikemminkin siltä että he yksinkertaisesti halusivat vain jutella. Heidän mielestään oli varsin kolea marraskuinen keli kun itse taas hikoilin päälle 20:n asteen lämmössä. He kysyivät tietenkin, että onko Suomessa jo lunta. Keskustelu sujui varsin hyvin vaikka aina silloin tällöin tädit joutuivatkin turvautumaan taskutietokoneisiinsa sanoja hakiessaan. He luulivat aluksi, että olen lääkäri – ilmeisesti sen takia, että ‘physicist’ ja ‘physician’ sanat menivät heiltä sekaisin. Täsmensin, että olen tutkija, vähän niin kuin Hideki Yukawa. Tätien silmät kirkastuivat ja he sanoivat, että ahaa, tottahan toki jokainen tietää täällä kuka Yukawa oli. Tuntui siltä, että jos vain kärsivällisyyttä ja aikaa riittää niin japanilaisten kanssa pystyy hyvin juttelemaan englanniksi melkein mistä vain. Kysyin lopulta, että olivatko he syntyperäisiä hiroshimalaisia ja kokivatko heidän perheensä atomipommituksen. Toinen tädeistä oli syntynyt vähän sodan jälkeen, mutta sanoi, että hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat kaikki olleet kaupungissa kun pommi oli räjähtänyt. Hänen äidillään oli ollut kolme kertaa syöpä mutta hän oli selvinnyt niistä. Isoäiti oli 95-vuotias ja sairaalassa. Täti jatkoi, että hänen isoisänsä oli ollut puuseppä ja että he itse asiassa istuivat juuri penkillä, jonka kohdalla hänen pajansa oli aikoinaan ollut sodan aikana, vain lyhyen matkan päässä räjähdyksen keskipisteestä. Paineaalto oli tasoittanut kaikki talot paikalta. Kun räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olivat sammuneet tädin isoäiti oli tullut etsimään miestään, mutta paikalta oli löytynyt vain paljon tunnistamattomiksi palaneita ruumita. Lopulta hän löysi erään hiiltyneen luukasan vierestä vasaran. Sen kahva oli ollut puusta ja palanut tuhkaksi, mutta vasaran rautainen pää oli jäljellä. Hän muisti tuon vasaran kuuluneen miehelleen ja oletti, että myös sen vieressä olevat luut olisivat hänen. Niin hän otti tuon vasaran talteen, keräsi luut kärryyn ja kuljetti ne pois.

Tässä vaiheessa oli tulla tippa öögaan. On niin eri asia lukea atomipommista ja nähdä valokuvia tuhotusta kaupungista kuin kuulla ihmisten kertomuksia siitä, mikä on ollut tapahtuman henkilökohtainen merkitys heille. Erityisesti tuo vasara näytti symbolisoivan tädin perheelle jonkinlaista jatkuvuutta ja pysyvyyttä katastrofin jälkeisessä surussa. Tätien ilmeet olivat muuttuneet varsin vakaviksi ja he keskustelivat nyt keskenään matalalla äänellä. Ajattelin, että olinko kuitenkin nostanut pintaan liian surullisia muistoja. Toisaalta tuntui siltä kuin japanilaiset eivät suhtaudu tapahtuneeseen niin kuin se olisi ollut jonkinlaisen selittämättömän, epänormaalin pahuuden ilmentymä, kuten holokaustista usein ajatellaan. Sen sijaan heidän ajattelussaan kuvastuu pikemminkin buddhalainen filosofia, että myös näinkin valtava kärsimys on seurausta ihmisen luonnosta ja kaikki mahdollinen tulisi siten tehdä, että ihmiskunta luopuisi atomiaseista.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää päivän jatkoa, kumarsimme kaikki kohteliaasti ja jatkoin matkaa. Kävelimme T:n kanssa seuraavaksi ikuisesti palavan tulen ohi kohti Peace memorial museota. Sisään pyrki muutama amerikkalainen turisti stetsonit päissään, mutta he jäivät sumppuun satapäisen japanilaisen koululaisryhmän keskelle. Koska ajattelimme käydä Miyajiman saarellakin ja valoisaa aikaa ei ollut kovasti jäljellä päätimme jättää museossa käynnin seuraavaan kertaan ja suunnata sen sijaan kohti lauttarantaa (Miyajima-guchia).

Saaren edustalla on iso postikorteista tuttu oo-tori portti, joka on nousuveden aikana meren peitossa, mutta jonka luo pääsee laskuveden aikana kuivin jaloin. Tämä tarkoittaa kuulemma, että koko saari on shintolaisen uskonnon mukaan pyhä jossa kaikki eläimet ja puut on rauhoitettuja. Paikka on iso turistirysä, mutta se on rakennettu hyvän maun mukaan eikä turistiparvista huolimatta tule sellainen tunne, että on jossakin teemapuistossa. Saarella vilisti satapäin söpöjä peuroja kerjäämässä ihmisiltä ruokaa. Näitä pidetään shinto-uskonnossa jumalallisina viestintuojina. Kun olin valokuvaamassa tori-porttia niin eräs oma-aloitteinen yksilö pisti päänsä reppuuni ja rouskaisi pohjalle vierineitä wasabi-herneitä. Jouduin repimään erään toisen kurkusta muovista lusikkaa, joka ei luultavasti olisi tehnyt kovin hyvää peuran ruuansulatukselle. Kiertelimme jonkin ajan saarta auringon laskiessa. Mietin, että olinko koskaan ollut missään kauniimmassa paikassa. Sen luonto ja ilmapiiri aiheuttivat melkein pakonomaisen tarpeen heittää hanskat tiskiin, leikkauttaa munkkimallisen tukan ja ryhtyä vaikka temppelin puutarhuriksi koko loppuiäksi. Lopulta oli kuitenkin aika ravistaa haaveet ja palata Ihmemaasta takaisin Kiotoon ja workshoppiin.

Edit 8.12.2008: Kävi ilmi, että tuo Hiroshiman opas olikin Michiko Yamaokan tytär. Yamaoka-san on yksi tunnetuimmista hibakushista, jonka selviytyminen hengissä vain 800 metrin päässä räjädyksen keskustasta oli eräänlainen ihme. Hän matkusti 50-luvulla Amerikkaan ja kävi siellä läpi 27 leikkausta palovammojensa hoitamiseksi. Huomattuaan häntä hoitaneiden vapaaehtoistyötä tehneiden amerikkalaisten myötätunnon hän pääsi yli Amerikkaa vastaan tuntemasta vihastaan ja omistautui atomipommien vastaiselle työlle kertomalla kokemuksistaan kaikille Peace memorial parkissa vieraileville ihmisille. Tuota työtä hänen tyttärensä oli siis jatkamassa nyt kun Yamaoka-san itse oli sairaalassa.

Never believe that we are powerless. Peace will come through the accumulation of individual efforts. My heart’s deepest desire is the abolition of nuclear weapons and genuine peace on Earth. – Michiko Yamaoka

Kyoto is very well known for its traditional side and its countless shrines and temples. Among the last are amazingly beautiful structures registered as UNESCO World Heritage sites.

Far less known are the many small temples scattered around town, some of them so tiny one have to really look to find them in between the modern buildings and the effervescence of the shopping streets.

-

-

I have a thing for those small temples.

Their very existence breaks the rhythm of the otherwise modern side of Kyoto. Like a reminder of things past. Still so much alive.

And although they are often overlooked by visitors, it is easy to see they still hold an important place within the local community.

One of those small temples is the Chugenji (仲源寺), still standing in Gion district.

-

-

It is literally stuck in between souvenirs shops and restaurants, but once you enter the small compound, you find yourself in a whole other world.

Just a few steps are needed to see everything in there, and yet the atmosphere is amazing.

The short time I spent there, I saw half a dozen persons of various age come in and engage in quiet prayer.

Not the quick and formal prayer often seen in bigger shrines or temples. But a more dignified, deeply involved kind of contemplation.

-

-

This was a very moving experience for me. So much that I didn’t have the heart to take the pictures I came for and disturb the atmosphere of the place, until there was no one left praying.

-

-

This was such a nice place to be for a while, just to let this peaceful atmosphere sink in.

I’ll definitely go back !

-

]]> http://qjphotos.wordpress.com/2008/10/05/mizuko-shrine/ Sun, 05 Oct 2008 11:57:14 +0000 qjphotos http://qjphotos.wordpress.com/2008/10/05/mizuko-shrine/

Shrine for “mizuko,” aborted and miscarried babies.

Description

This authentic small (please see size information below) Japanese Buddhist Mizuko Jizo figure is made of stone and depicts the bodhisattva in a standing position holding a religious object and wearing an expression of benevolent calm.  The statue is less than 40 years old and is in good condition with no cracks though there are marks and scratches from handling.

Size:
Height: 2.4 inches (6.2 centimeters)
Weight: 2.2 ounces (62 grams)

Click here to see additional items from Japan

item code: R1S3-0005743
category code: mizukojizosama
ship code: L1650