Olipa kerran poika, tai oikeammin kaksi poikaa, jotka olivat oikeastaan jo aikuisia miehiä, jotka eivät olisi halunneet kasvaa koskaan aikuisiksi. Poikien, tai oikeammin siis miesten kotimaa oli kaukana pohjoisessa, jossa oli kylmää ja pimeää. Kotimaan asuinolosuhteetkaan eivät näiden poika-miesten mielestä olisi olleet viihtymisen kannalta niin haitallisia kuin kotimaassa vallitseva ilmapiiri. Poika-miesten mielestä kotimaan ilmapiiri oli aivan tietystä syystä suorastaan tylsä ja suvaitsematon. Poika-miehet olisivatkin mieluimmin asuneet kaukaisessa Mikä-Mikä-Maassa, jossa oli kuulemma paljon hauskempaa ja viihtyisämpää. Mikä-Mikä-Maassa kenenkään ei tarvinnut kasvaa aikuiseksi. Mikä-Mikä-Maan osoite oli ”toinen lähti oikealta mutta toinen ei ihan vielä keskemmältä”.

Poikamiehillä, kutsuttakoon heitä tässä sadussa leikkisästi vaikka nimillä Viuh ja Vauh, oli yhteisen asuinpaikkansa ja yhteneväisen, mutta sangen persoonallisen tunne-elämänsä ohella paljon muutakin yhteistä. Molemmilla oli merkittävä virka paikassa, jossa valmistettiin taikapölyä. Taikapölyä käytettiin pitämään pohjoisen maan asukkaiden silmät kirkkaina. Molemmat satumme poikamiehistä olivat selkeitä, tai ainakin melkein selkeitä johtajatyyppejä, olivathan he merkittävissä viroissa. Toinen, Viuh, oli sitä kuitenkin jonkin verran enemmän kuin toinen, Vauh.

Molemmat olivat lisäksi karanneet kotoaan, toinen heistä useammankin kerran. Molemmat olivat vielä lisäksi karanneet usein myös toisten kotoa, sattuneista syistä. Joskus oven kautta, joskus ikkunastakin. Siitä, olivatko he karanneet toistensa kodeista, ei ole tietoa. Myös monet olivat karanneet heidän kodeistaan, myös sattuneista syistä, tavaroiden kanssa. Molemmilla pojilla oli myös taito, ja niin ikään suuri halu – lentää, ja he lensivätkin usein ja eri tavoilla. Molemmat lentelivät maasta toiseen, perinteisemmillä tavoilla. Sen lisäksi toinen heistä, Vauh, lensi merkittävästä virastaan, toisen vasta harjoitellessa virastalentoaan, aivan erityisellä tavalla.

Itsensä lennättämisen ohella sekä Viuh että Vauh osasivat sujuvasti lennättää ajatuksiaan. Ajatuksensa he pukivat lentäviksi sanoiksi, joita he sitten innokkaasti lennättelivät toista sukupuolta edustaville ystävilleen, joita tässä voitaisiin kutsua vaikka nimellä ”artissit”. Artissit eroavat heitä kovin muistuttavista artisteista eräiden tiettyjen kahden ominaisuutensa perusteella, joita tässä sadussa ei eritellä tarkemmin, onhan tämä perhesatu. Jotkut näistä artisseistä olivat aivan huumaavia keijuja, osa ihan tavallisia art-titsejä, jotka nekin olivat toki paljon ihmeellisempiä kuin edellä mainitut artistit. Kaikki artissitkaan, poikamiesten tavoin, eivät halunneet kasvaa aikuisiksi, ainoastaan osa heistä halusi, se jälkimmäinen osa. Artissejä olivat muun muassa Suit ja Sait. Kuuluisimmat lentäviä sanoja saaneet artissit olivat kuitenkin Pimp ja Pomp.

Poikamiehillä oli yhteinen unelma lentää joskus Mikä-Mikä-Maahan yhdessä ystäviensä, artissien ja muutaman kadonneen muun poikamiehen kanssa. Unelma ei ole vieläkään toteutunut. Yksi syy on Viuhin lentoharjoittelun keskeneräisyys. Toinen syy on yhden artissin, Pompin, yhtäkkinen halu kasvaa aikuiseksi. Viuh ei ole ajatuksesta pitänyt, ja niinpä kamppailua ajatusten välillä käydään kylmän ja tylsän kotimaan ilmapiirin pilanneen Sanan, kaikkien poikamiesten yhteisen vihollisen johdolla. Sana on tyystin toisenlainen kuin poikamiesten lennättämät kevyet ja yksityiset sanat. Sana on julkinen ja erityisen raskas. Ja sen vuoksi poikamiesten mielestä samalla erityisen vastemielinen, jopa kertakaikkisen ikävä ja pahansuopa.

Satu ei ole päättynyt, mutta se päättyy aikanaan. Kysymykset jäävät elämään. Kuinka käy poikamiesten? Entä artissien? Liittyykö joukkoon lisää kadonneita poikamiehiä, tai keijuja, tai muita napalankoja? Kuka lopulta vetelee naruista ja päästää porukan lentoon kohti vapautta, kohti Mikä-Mikä-Maata? Onko voittaja lopulta Sana, Viuh ja Vauh, artissit, joku narsissi, vai peräti J.M.Barrie. Tulkinnallekin on jätettävä mahdollisuus, saduissa. Sen pituinen se oli. Ai mikä muka?!

“Of course, it also shows that Peter is ever so old, but he is really always the same age, so that does not matter in the least. His age is one week, and though he was born so long ago he has never had a birthday, nor is there the slightest chance of he is ever having one. The reason is that he escaped from being a human when he was seven days’ old; he escaped by the window and flew back to the Kensington Gardens.”
J.M. Barrie

Peter Pan e’ comparso per la prima volta nella realta’ come nella fantasia: in una notte di Maggio nei Kensington Gardens. Camminando lungo la Serpentine lo trovi saltellante ed ammiccante, proprio come te lo sei immaginato quando ne ascoltavi la storia, ma nella forma di una statua di bronzo. La statua era stata voluta e richiesta dall’autore stesso e anche se lui, per primo, non era soddisfatto del risultato, i visitatori ci si sono subito affezionati. Il bambino che non cresce mai li sbeffeggia dall’alto del suo piedistallo, potrebbe prendere il volo da un momento all’altro. Guardandolo ti chiedi se davvero non ne siamo piu’ capaci, se la magia si perda, se sia colpa del tempo, del cinismo o semplicemente fisiologico. Ma il suo spirito aleggia nell’aria, sfiora le panchine dove J.M. Barrie sedeva e raccontava le sue favole, si colora nelle risate di quei bambini che oggi, come all’inizio del 900, giocano nella splendida cornice di questo parco, estate e inverno. Un timido raggio di sole e’ condizione piu’ che sufficiente. E forse la magia piu’ bella.

“Why can’t you fly now, mother?”
“Because I am grown up, dearest. When people grow up they forget the way.”
“Why do they forget the way?”
“Because they are no longer innocent and heartless. It is only the innocent and heartless who can fly.”

.:Kensington Gardens:.
Tube stations:
Lancaster Gate & Queensway – Central Line
Bayswater – District Line
High Street Kensington – Circle and District Lines

God gave us our memories so that we might have roses in December.”
– J. M. Barrie

A busy dragonfly caught in the act of dining on a rose…