book by Jorges Luis Borges

annotation by Tina Rubin

With the earlier stories in this collection (Part I: The Garden of Forking Paths), Borges not only “explodes all previous notions of genre,” as critics have said, he also exploded my own naiveté about the impact magical realism can have when done well. Borges’ references to ancient literature, his explorations on the nature of reality, and his hints at chaos theory literally elated me. I had long boxed these subjects into the nonfiction category (philosophy, religion, history), not realizing that they could be incorporated into fiction. A few years ago I began a nonfiction novel based on translations of ancient texts, on the order of his “Circular Ruins” story in which thought form becomes reality which, in effect, turns out to be thought form. The few people who read my early chapters labeled it science fiction, and I promptly put it away. I hadn’t yet discovered magical realism. Reading Borges, however, gave me insight about writing in this genre and the courage to pick up my previous work.

Borges’ well-crafted stories, many written with tongue-in-cheek humor, are excellent examples of how to amuse while expanding a reader’s mind. I wasn’t sure what to expect, but the first story, “Tlön, Uqbar, Orbis Tertius,” contains this sentence: “Then Bioy Casares recalled that one of the heresiarchs of Uqbar had stated that mirrors and copulation are abominable, since they both multiply the numbers of man.” If you’re going to write about possibility, probability, and a chaotic universe, it’s probably a good idea to be funny while you’re at it.

Borges weaves his philosophy, which questions our perception of reality (including books), through his stories. Our perception of reality is one of my favorite topics, and one I’ve incorporated into my current novel, so I read with great interest to see how he did what he did. “The Babylon Lottery” reflects on the Godlike qualities an artificial system can take on, making the reader wonder whether our own notion of God began with such an artificial system. Borges’ reviews of imaginary books (which brought Vladimir Nabokov to mind—specifically The Real Life of Sebastian Knight, in which Nabokov’s narrator convincingly analyzes his dead half-brother’s novels) astounded me with their implications. And from the world of Uqbar, where there are no nouns, to the Library of Babel, a chaotic universe where books have no meaning, the message seems to be this: Don’t take reality for granted; there are innumerable probabilities and you can choose whichever future you like.

Although Borges carries his themes through the second half of the collection, Part I resonated more with me. The stories in Part II, however, were excellent examples of craftsmanship and narrative story, conveying an equal measure of action to theme with not quite as much intellectualism.

Ficciones is a difficult collection to annotate—with these two pages, I haven’t begun to do it justice. But as Pierre Menard, Borges’ fictional author of Don Quixote, suggests, every time we read we are, in effect, creating an entirely new text simply by viewing it through the distorting lens of history. So it is with Ficciones. I could create any number of pages here, since with each review I go off on an entirely new tangent. Such fun!

Los muebles de caoba perpetúan
entre la indecisión del brocado
su tertulia de siempre.
Los daguerrotipos
mienten su falsa cercanía
de tiempo detenido en un espejo
y ante nuestro examen se pierden
como fechas inútiles
de borrosos aniversarios.
Desde hace largo tiempo
sus angustiadas voces nos buscan
y ahora apenas están
en las mañanas iniciales de nuestra infancia.
La luz del día de hoy
exalta los cristales de la ventana
desde la calle de clamor y de vértigo
y arrincona y apaga la voz lacia
de los antepasados.

Jorge Luis Borges

HANIEL, KAFZIEL, AZRIEL E ANIEL

Na Babilônia, Ezequiel teve uma visão com quatro animais ou anjos, “e cada um deles tinha quatro rostos e quatro asas” e “a figura de seus rostos era rosto de homem, e rosto de leão do lado direito, e rosto de boi do lado esquerdo, e ao mesmo tempo os quatro tinham rosto de águia”. Avançavam para onde os levasse o espírito, “cada um na direção para a qual estava voltado seu rosto”,

Chi legge i romanzi di Lilian Jackson Braun sa che Koko, il simpatico co-protagonista (insieme alla tenera Yum Yum) dei suoi gialli, ama la lettura.

Koko ogni sera, invariabilmente, tira giù un libro dalle librerie di Qwill, il suo corpulento umano, che provvede a leggere ad alta voce, per la gioia dei due siamesi.

Ora è successo che uno dei quattro puzzoni (ma escluderei Emily) abbia tirato giù un libro, in mia assenza purtroppo, sicché non posso ringraziarlo.

Sì, perché – sebbene avessi vaghe e remote intenzioni di leggere l’autore di quel libro, non avevo idea del momento in qui sarebbe avvenuto. Trovando il libro in terra invece ho pensato, “Toh, uno dei puzzoni vuole suggerirmi qualcosa”.

Questa ovviamente è una mia fantasticheria, al massimo i puzzoni possono suggerirmi che “la ciotola è vuota, e vedi di provvedere, vecchia mia”…

Però io ho letto ugualmente il libro.

Si tratta di tre racconti di Gustav Meyrink raccolti da Jorge Luis Borges.

Ora, inutile trascrivere qui quello che si può leggere anche su wiki. Meyrink è uno scrittore gotico. Uno scrittore dell’orrore soprannaturale, dunque.

E anche se poi ho letto anche altri suoi racconti, e mi è venuta voglia di recuperare Il Golem, questi tre mantengono un fascino particolare. Sono diversi dai soliti racconti gotici. I protagonisti non sono giovani studiosi, giornalisti o avventurieri, ma vecchi ormai stanchi. Gli orrori che vedono non li meravigliano più di tanto, e si sente piuttosto un senso di nostalgia. La natura non è maligna, se attacca l’uomo, avviene in modo quasi dolente, è l’istinto, quasi tenta di ritrarsi, anche da quei paesaggi di pietre e strade abbandonate.

Grazie a Borges, allora. E grazie a Koko, cioè, volevo dire al mio misterioso puzzone.

Julian Barnes, El loro de Flaubert. Barcelona: Anagrama.

Segons un vell escriptor argentí molt amic nostre, hauriem de considerar a Gustave Flaubert com el primer exemplar d’una nova espècie que ell mateix hauria creat: l’espècie del novel·lista com a sacerdot. La imatge de Flaubert tancat a la seva casa familiar de Croisset, inclinat sobre els seus papers, lluitant hores senceres amb la sonoritat d’una sola frase, és gairebé una icona d’aquesta vocació estranya que empeny a algunes persones, persones adultes i sovint responsables, a dedicar bona part del seu temps i tot el seu cervell a explicar-nos històries que mai no van succeir.

Aquesta imatge del Flaubert malalt de literatura, esclavitzat per l’escriptura dels seus llibres, té el seu origen en la correspondència del propi escriptor, un corpus immens de cartes enviades als amics i a les amants on Flaubert, com aquell qui explica grans aventures, anava detallant dia rera dia el procés de creació de les seves novel·les, des de la inicial Madame Bovary fins a la inconclusa Bouvard et Pécuchet. A poc que us interessin Flaubert i el seu «destí exemplar» (Borges dixit), la lectura d’aquesta correspondència és gairebé un plaer obligatori; a la nostra biblioteca, sense anar més lluny, trobareu una selecció editada per Fuentetaja sota el títol Sobre la creación literaria.

A la novel·la que avui us recomano, Julian Barnes aprofita aquesta imatge sacerdotal de Gustave Flaubert però la matisa (la complementa, millor) amb un munt d’altres imatges possibles. El Flaubert de El loro de Flaubert és un home que als vint anys ja es sentia vell, condemnat a somniar la vida en lloc de viure-la, però és també un home que es va passar dos anys viatjant per Egipte i per Terra Santa, que va ser condecorat amb la Legió d’Honor i que va tenir tota mena d’aventures sexuals més o menys estranyes amb prostitutes orientals, amb escriptores parisines i fins i tot amb amics de tota la vida.  

El loro de Flaubert és un llibre sobre Flaubert, però és també, o sobretot, un llibre sobre l’amor a Flaubert. Un excèntric narrador (vidu, metge jubilat i addicte als llibres i a la vida del nostre escriptor) és la lleugera excusa narrativa que serveix a Julian Barnes per bastir un exercici exemplar de metaliteratura: metaliteratura d’aquesta que, quan tanques el llibre, et fa córrer en busca dels llibres sobre els quals acabes de llegir. Julian Barnes ha llegit molt i molt bé a Flaubert, i sent els seus llibres com una cosa viva, important i útil encara després de tants anys. I, més important encara, ens sap transmetre a nosaltres aquesta sensació de vida. Llegir El loro de Flaubert és espiar pel forat del pany una relació ben íntima i intensa: la relació que s’estableix entre un lector i el seu escriptor favorit.

Vosaltres que sou també lectors apassionats i agraïts, segur que sabeu apreciar aquest regal que ens ha fet a tots el senyor Barnes. 

Maailmankirjallisuudessa ja eri kulttuurien mytologioissa on valtava määrä ihmeellisiä otuksia: arvoituksia esittävä sfinksi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus, irvistelevä Cheshiren kissa Lewis Carrollin romaanissa Liisa ihmemaassa, Helvetin porttia vartioiva Kerberos antiikin tarustossa ja trullipeikot Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt – vain muutaman mainitakseni. Nämä ja yli sata muuta fantastista olentoa löytyvät Jorge Luis Borgesin teoksesta Kuvitteellisten olentojen kirja (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos), joka on eräänlainen tarumaailman otusten hakuteos.

Vaikka Borgesin kirja onkin hauska ja ajatuksia herättävä, jää se lukukokemuksena yllättävän kevyeksi: olentojen esittelyt ovat lyhyitä, ja vaikka viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat hyvin valittuja, jää niitä kaipaamaan lisää. Kirjaa lukiessa tuleekin taas kerran miettineeksi sitä, kuinka aika on nakertanut tällaisten teosten merkitystä: ei pärjää Wikipedialle. – Toisaalta Borges on kerännyt joukon hyvin poikkeuksellisia ja harvinaisia olentoja, joita ei kannata etsiä nörttisukupolven kyhäilemästä nettisanakirjasta.

Kokoelmassa on paljon erikoisuuksia, mutta ehkä eniten minua viehättää omassa yksinkertaisuudessaan nerokas kuvittelun luomus, merihevonen:

Merihevosen ero muihin fantastisiin eläimiin nähden on siinä, että se ei ole syntynyt heterogeenisiä elementtejä yhdistelemällä. Kyse on yksinkertaisesti villihevosesta, joka asustaa meren syvyyksissä ja vierailee maan päällä vain kuuttomina öinä, silloin kun merituuli tuo sen sieraimiin laiduntavien tammojen hajun.

Borgesin kuvaama merihevonen herättää ihmetystä, sillä oma käsitykseni merihevosista perustuu kreikkalaisen mytologian kuvastoon. Kuvataiteessa ja patsaissahan usein kuvataan Poseidonin ohjastama hevosvaljakko, jossa hevosilla on hevosen eturuumis, mutta takajalkojen tilalla jonkinlainen kalan tai delfiinin pyrstö. – Borges ei kuitenkaan viittaa Poseidoniin, vaan hänen merihevosensa on itäisempää alkuperää, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mailta: itse Sinbad on nähnyt, kuinka merestä noussut ori hyppää tamman selkään … (en tuollaista kohtausta muista, mutta siitä onkin aikaa, kun olen Sinbadin matkoista lukenut).

Täsmentääkseen merihevostaan Borges siteeraa 1200-luvulla eläneen kosmografi al-Qazwinin tutkimusta Luomisen ihmeet:

Merihevonen muistuttaa tavallista hevosta, mutta sen harja ja häntä ovat pitemmät, sen väri kiiltävämpi ja sen kaviot halkinaiset aivan kuin villihärällä. Kooltaan se on tavallista hevosta pienempi, mutta hieman aasia suurempi.

Ei siis todellakaan mikään kreikkalaistyylinen hippocampus. Ongelman voisi ratkaista selittämällä, että rannalle noustessaan merihevonen ottaa maaeläimen hahmon ja pyrstö muuttuu takajaloiksi. Tällaisesta metamorfoosista Borges ei kuitenkaan mainitse mitään, joten voihan olla, että itäisissä mytologioissa merihevoset laukkaavat myös veden alla nelijalkaisina. – Samalla kun ihmettelen merihevosen hevosmaisuutta, tajuan, että löytyyhän kotimaisesta kirjallisuudesta aivan täydellinen vastine Borgesin kuvaamalle merihevoselle, nimittäin Tove Janssonin romaanista Muumipappa ja meri. Aina ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti – toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. Toisinaan ne heittäytyivät päistikkaa veteen, joka pärskyi korkealle ja loi sateenkaaria kuutamoon, sitten ne laukkasivat takaisin omien sateenkaariensa alle, pyörittivät silmiään ja taivuttivat päänsä alas korostaakseen kaulan ja selän kaarta. Näytti siltä kuin ne olisivat tanssineet peilin edessä.

Muumipappa ja meri on kertomus siitä, kun muumiperhe lähtee yksinäiselle majakkasaarelle. Saari sijaitsee kaukana Muumilaaksosta ja on aivan toisenlainen ympäristö kesäiseen ja vehreään kotiseutuun verrattuna: karu, kivikkoinen, tuulinen ja hyvin yksinäinen. – Merihevosille saaren rantahietikko on tietenkin otollinen paikka telmimiseen, kaukana asutuksesta ja liian uteliailta katseilta. Muumipeikolle merihevoset kuitenkin näyttäytyvät, ja samalla paljastuu niiden narsistinen luonne: vaikka ne kaipaavat rauhaa, nauttivat ne silti ihailun kohteena olemisesta.

Tove Janssonin kuvittelemat hevoset poikkeavat itämaisista lajitovereistaan siinä, että ne tanssivat rannalla nimenomaan kuutamossa, kun taas Borgesin luonnehdinnan perusteella kaukoidässä orit nousevat vedestä vain kuuttomina öinä. Yhteistä hevosille on kuitenkin villi alkuvoimaisuus: vaikka Janssonin romaanin merihevoset eivät saavukaan rannalle tammojen tuoksun kiihottamina, on niidenkin hevostelu luonteeltaan keimailevaa ja eroottistakin.

Muumipeikon kohtaamista merihevosten kanssa tuskin kuitenkaan voi tulkita havahtumiseksi omaan seksuaalisuuteen, vaikka hän merihevosiin tutustuttuaan kokee määrittelemätöntä halua ja kaipuuta. (Lue: Bruno Bettelheim –tyylisillä seksuaalisuustulkinnoilla ei tarvitse kaikkea lastenkirjallisuutta pilata!) – Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:

Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:

- Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa.

Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä.

Merihevosten ihastelua ei jatku loputtomiin, ja Muumipeikko ymmärtää, että merihevoset ovat narsismissaan pinnallisia ja vain pilailevat peikon kustannuksella. Möröstä tuleekin merihevosia tärkeämpi, sillä Muumipeikko on ottanut velvollisuudekseen lievittää sen yksinäisyyttä viemällä öisin myrskylyhdyn rannalle, jotta Mörön ei tarvitse olla pimeässä. – Viimein paloöljy loppuu, eikä Muumipeikko voi enää sytyttää lyhtyä. Hän joutuu menemään rannalle ilman lyhtyä. Mutta silti Mörkö aloittaa ilolaulun nähdessään peikon, ja Muumipeikko tajuaa, että Mörkö ei välitäkään lyhdystä, vaan ilahtuu nähdessään hänet.

- Merihevoset vaikuttavat Mörköön verrattuna latteilta ja epäaidoilta otuksilta, ainakin näin marraskuun harmaudessa synkistelevän suomalaisen näkökulmasta. Ja onhan Mörössä potkua, kyllä se kestää kansainvälisen vertailun pelottavien otusten sarjassa. Mörkö sopisi hyvin Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaan, koska Mörkö ei pelkästään kulje Muumilaakson metsissä ja pihoilla kasvillisuutta palelluttamassa, vaan se löytyy myös jokaisen omasta päästä. Lapsuuden pelottavimmaksi kirjallisuuden ja elokuvien olennoksi monet nimeävätkin Mörön. Möröllä ei juurikaan ole tarkasti kuvattuja yksittäisiä ominaispiirteitä, joten jokainen kasvattaa sitä mielessään jonkinlaisena omien pelkojensa peilikuvana. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Lohdullista kuitenkin on, että oman Mörkönsä voi kohdata ja sen kanssa voi tulla toimeen. Niin tekee Muumipeikko, miksen siis minäkin? – Merihevoset pitäkööt hauskaa keskenään, ei niiden perään kannata haikailla …

Minha boca pronunciou e pronunciará, milhares de vezes e nos dois idiomas que me são íntimos, o pai-nosso, mas só em parte o entendo. Hoje de manhã, dia primeiro de julho de 1969, quero tentar uma oração que seja pessoal, não herdada. Sei que se trata de uma tarefa que exige uma sinceridade mais que humana. É evidente, em primeiro lugar, que me está vedado pedir. Pedir que não anoiteçam meus olhos seria loucura; sei de milhares de pessoas que vêem e que não são particularmente felizes, justas ou sábias. O processo do tempo é uma trama de efeitos e causas, de sorte que pedir qualquer mercê, por ínfima que seja, é pedir que se rompa um elo dessa trama de ferro, é pedir que já se tenha rompido. Ninguém merece tal milagre. Não posso suplicar que meus erros me sejam perdoados; o perdão é um ato alheio e só eu posso salvar-me. O perdão purifica o ofendido, não o ofensor, a quem quase não afeta. A liberdade de meu arbítrio é talvez ilusória, mas posso dar ou sonhar que dou. Posso dar a coragem, que não tenho; posso dar a esperança, que não está em mim; posso ensinar a vontade de aprender o que pouco sei ou entrevejo. Quero ser lembrado menos como poeta que como amigo; que alguém repita uma cadência de Dunbar ou de Frost ou do homem que viu à meia-noite a árvore que sangra, a Cruz, e pense que pela primeira vez a ouviu de meus lábios. O restante não me importa; espero que o esquecimento não demore. Desconhecemos os desígnios do universo, mas sabemos que raciocinar com lucidez e agir com justiça é ajudar esses desígnios, que não nos serão revelados.
Quero morrer completamente; quero morrer com este companheiro, meu corpo.

Jorge Luis Borges in Elogio da Sombra

El nuevo museo dedicado a Jorge Luis Borges abrirá sus puertas por un día

El museo dedicado al brillante escritor argentino, que será inaugurado en 2010, podrá visitarse durante La Noche de los Museos de Buenos Aires.

El sábado 14 de noviembre el museo dedicado a Jorge Luis Borges abrirá sus puertas por unas horas aportando un sitio inesperado para visitar en La Noche de los Museos.

La casona de la calle Anchorena 1660, lindera a la casa donde vivió Borges entre los años 1938 y 1943, será la sede del museo dedicado a la vida y obra del escritor que se inaugurará oficialmente el año próximo. Manuscritos, libros y objetos del exquisito autor de El Aleph podrán apreciarse en la planta baja de la casa del barrio de Palermo, según manifestó María Kodama, viuda de Borges.

El flamante espacio podrá ser visitado por el público gratuitamente durante La Noche de los Museos sumándose a los numerosos lugares abiertos durante la noche del sábado en la cultural ciudad de Buenos Aires.

Como adelanto, podrá disfrutarse de 18 vitrinas con material de la obra del autor, un espectáculo musical y proyecciones del video “Paseo por el Aleph de Borges”. Luego, una vez inaugurado, el museo contará con dos plantas en las que se recreará el dormitorio y la biblioteca del literato.

La Fundación en homenaje al célebre escritor, presidida por María Kodama, ya presentaba en su sede de Buenos Aires objetos pertenecientes a Borges, pero no contaba con un espacio dedicado a su memoria.

13-11-2009
Fuente: Escribirte

Lembrem que Alfred North Whitehead escreveu que, entre as muitas falácias, há a falácia do dicionário perfeito – a falácia de pensar que, para cada percepção dos sentidos, para cada asserção, para cada ideia abstrata, pode-se encontrar um equivalente, um símbolo exato, no dicionário. E o próprio fato de as línguas serem diferentes nos faz suspeitar que isso não exista.

View Larger Map
On Exactitude in Science . . . In that Empire, the Art of Cartography attained such Perfection that the map of a single Province occupied the entirety of a City, and the map of the Empire, the entirety of a Province. In time, those Unconscionable Maps no longer satisfied, and the Cartographers Guilds struck a Map of the Empire whose size was that of the Empire, and which coincided point for point with it. The following Generations, who were not so fond of the Study of Cartography as their Forebears had been, saw that that vast Map was Useless, and not without some Pitilessness was it, that they delivered it up to the Inclemencies of Sun and Winters. In the Deserts of the West, still today, there are Tattered Ruins of that Map, inhabited by Animals and Beggars; in all the Land there is no other Relic of the Disciplines of Geography.

Suarez Miranda,Viajes de varones prudentes, Libro IV,Cap. XLV, Lerida, 1658

New Directions is going to publish a new book of Borges. It is unclear weather it has new material in English or is just a different approach at compiling his work.

Everything and Nothing collects Borges’ highly influential work – written in the 1930s and ’40s – that forsaw the internet, quantum mechanics, and cloning. In one essay, he discusses the relationship between blindness and poetry. As Roberto Bolaño succinctly said: “I could live under a table reading Borges.”

Que outros se jactem das páginas que escreveram;
a mim me orgulham as que li.
Não fui um filólogo,
não pesquisei as declinações, os modos, a laboriosa
mutação das letras,
o de que se endurece em te,
a equivalência do ge e do ka,
mas ao longo de meus anos tenho professado
a paixão da linguagem.
Minhas noites estão cheias de Virgílio;
ter sabido e ter esquecido o latim
é uma possessão, porque o esquecimento
é uma das formas da memória, seu impreciso porão,
o outro lado secreto da moeda.
Quando em meus olhos se apagaram
as vãs aparências amadas,
os rostos e a página,
entreguei-me ao estudo da linguagem de ferro
que usaram meus antepassados para cantar
espadas e solidões,
e agora, através de sete séculos,
desde a Última Tule,
tua voz me alcança, Snorri Sturluson.
O jovem, ante o livro, impõe-se uma disciplina precisa
e o faz em busca de um conhecimento preciso;
em minha idade, toda tarefa é uma aventura
que limita com a noite.
Não acabarei de decifrar as antigas línguas do Norte,
não afundarei as mãos ávidas no ouro de Sigurd;
a tarefa que empreendo é ilimitada
e há de acompanhar-me até o fim,
não menos misteriosa que o universo
e que eu, o aprendiz.

- Jorge Luis Borges in “Elogio da Sombra”

É evidente, em primeiro lugar, que me está vedado pedir. Pedir que não anoiteçam meus olhos seria loucura; sei de milhares de pessoas que vêem e que não são particularmente felizes, justas ou sábias. O processo do tempo é uma trama de efeitos e causas, de sorte que pedir qualquer mercê, por ínfima que seja, é pedir que se rompa um elo dessa trama de ferro, é pedir que já se tenha rompido. Ninguém merece tal milagre. Não posso suplicar que meus erros me sejam perdoados; o perdão é um ato alheio e só eu posso salvar-me. O perdão purifica o ofendido, não o ofensor, a quem quase não afeta.

- Jorge Luis Borges in “Elogio da Sombra”