Kustannustehokkuuden kehittäminen julkishallinnon IT-hankkeissa

Nykypäivän tietojärjestelmät ovat monimutkaisia ja jatkuvasti kehittyviä kokonaisuuksia, joiden hallinta ja ylläpito luo suuria kustannuksia.

Tarkoituksenmukainen IT-strategia tukee olennaisella tavalla menestyksekästä toimintaa. IT-strategiaa kehittämällä luodaan mahdollisimman hyvät edellytykset toteuttaa onnistuneita hankintaprosesseja, joissa investoinneista saatu hyöty maksimoidaan.

Viime aikoina kokonaisvaltaisesta ICT-suunnittelusta on haettu ratkaisua kustannusten kurissapitämiseen ja monet organisaatiot ovat pyrkineet systematisoimaan ICT-kokonaisuutta mm. kokonaisarkkitehtuurien luomisen avulla.

Tule vahvistamaan osaamistasi!
Tässä seminaarissa kuulet mielenkiintoisia esityksiä ja katsauksia kustannustehokkuuden kehittämisestä julkishallinnossa. Samalla verkostoidut alan kollegoiden ja asiantuntijoiden kanssa. Aihetta käsitellään sekä teoriassa että käytännönläheisten case-esimerkkien kautta.
Puhujina seminaarissa mm.: Tomi Voutilainen, Valtiontalouden tarkastusvirasto – Valtion IT-hankkeiden haasteet, Juha Mattila, Puolustusvoimat – Hallittu hankintaprosessi  ja Timo Karvinen, Tieturi Oy – IT:n kustannustehokkuuden parantaminen kokonaisarkkitehtuurilla.

Lue lisää, tutustu ohjelmaan ja ilmoittaudu mukaan www.tieturi.fi/seminaarit
31.3.2009, Tieturin Oppitori, Ruoholahti Helsinki

Liikenne- ja viestintäministeriö järjestää Helsingissä 4. syyskuuta seminaarin sosiaalisesta mediasta, uutisissa kerrotaan. Organisaatioille sosiaalisen median eri muodot ovat tarjonneet mahdollisuuden muuttaa tapaa toimia, innovoida ja kehittyä.

Kuten ainakin yliopistolaiset hyvin tietävät, erilaisilla perusteilla ja erilaisiin tarkoituksiin tehdyt arvioinnit ovat viime vuosina yleistyneet kovaa vauhtia, ja ne ovat saaneet yliopistojen virallisessa viestinnässä suurta huomiota. Esim. Helsingin yliopistossa laatujärjestelmän auditointia mainostettiin viime syksynä päärakennuksen aulassa värikkäillä julisteilla, ikään kuin kyse olisi ollut kaikkien yliopistolaisten yhteisestä asiasta ja yliopiston toiminnan keskeisestä sisällöstä. Laatujärjestelmän päämääristä kerrotaan myös yliopiston Laatu ja arviointi -sivustolla.

Niinpä onkin osuvaa, että Hallinnon tutkimus -lehti käsittelee arviointeihin liittyviä kysymyksiä vuosittaisissa teemanumeroissa. Artikkelit eivät suinkaan ole pelkkää arviointiliturgian kierrätystä, vaan aihepiiriä käsitellään usein kriittisesti ja arviointien perustelemiseen käytettyjä argumentteja kyseenalaistaen.

Hannu Kauppi valaisee artikkelissaan “Kuka tarvitsee arviointia, mihin? : arvioinnin ristiriitaiset pyrkimykset” (2/2004) julkishallinnon arviointi-innostuksen taustoja. Hänen mukaansa kysyntä ei julkisella sektorilla ohjaa tuotantoa ja kulutusta, eikä julkishyödykkeillä siten ole selkeää markkinahintaa. Arvioinnilla pyritään siten korvaamaan sitä palautetta, jonka yritykset saavat markkinoilta. Lisäksi arviointien yleistymisen taustalla on julkisen hallinnon ohjaus- ja johtamisjärjestelmien muutos, siirtyminen tulosohjaukseen ja yhteiskunnallisten vaikuttavuustavoitteiden korostuminen pelkän määrärahojen jaon tai suoritetavoitteiden asettamisen sijasta.

Toisaalta Jari Vuori pohdiskelee numeron 3/2006 pääkirjoituksessa sitä, merkitseekö arviointi itse asiassa byrokratian uudelleensyntymistä. Vaikka byrokratialla on negatiivinen maine, ja sen kuolemaa on ennustettu pitkään, sille voi kuitenkin edelleen olla tarvetta julkisen toiminnan moninaisuuden koordinoijana. Tässä on toki myös vaaransa: Vuori epäilee kuitenkin numeron 1/2005 pääkirjoituksessa, että arvioinnista voi tulla yliopistoissa itsetarkoitus ja innovatiivisen toiminnan este: menestyminen saattaa pikemminkin vaatia arviointikriteerien edellyttämien suoritteiden tuottamista kuin todellisten uusien ajatusten tai innovaatioiden kehttelyä.

Marketta Rajavaara toteaa omassa artikkelissaan “Vaikuttavuuden tietokulttuurit” (3/2006), että julkisella sektorilla tehtävissä arvioinneissa hyödynnetään tyypillisesti “laadun” tai “vaikuttavuuden” kaltaisia epämääräisiä käsitteitä. joilla ei ole mitään yksiselitteistä tai yleisesti hyväksyttyä merkitystä. Toisaalta esim. vaikuttavuus-käsitteen moniselitteisyys mahdollistaa sen, että sitä voidaan käyttää hyvin monenlaisissa konteksteissa ja erilaisten järkeilytyylien puitteissa.

Kaikkiaan Hallinnon tutkimus -lehden vuosikerroista 2004-2006 löytyy yhteensä 31 arviointi-teemaan liittyvää artikkelia, eli mielenkiintoista luettavaa riittää yllin kyllin!

Olen tässä hieman lueskellut Kirjastolehtiä 1/2008 ja 2/2008. Muutama asia on tullut mieleen. Kirjoitan näistä useamman blogimerkinnän, kohdistamatta näitä vastauksina yksittäisiin artikkeliin. Pitäkäähän kiinni niistä nutturoistanne!

Miksi kirjastoissa pidetään tärkeänä tarjota henkilökohtaisia kommunikointipalveluja kuten sähköpostia, ja jopa Mese ja Skype-opetustakin tarjotaan. Eihän siellä koskaan ole opetettu puhelimenkaan käyttöä. Kirjastolehteä lukiessa saa sellaisen kuvan, että kirjasto on hyvinkin yhteisöllinen kohtaamispaikka, tai pikemminkin saa kuvan että kirjastolaiset ajattelevat tai haluavat ajatella näin. Eihän kirjastossa ole saanut edes puhua, ja kännykkäkielto on edelleen yleinen. Ainoa diskurssi jota kirjastossa voidaan hyväksytysti käydä tapahtuu kokoelman kautta; joku kirjoittaa ja julkaisee kirjan tai lehtiartikkelin ja tämä hankitaan kirjaston kokoelmaan. Joku toinen taas lukee sen ja kirjoittaa samasta aiheesta toisen kirjan tai lehtiartikkelin joka sekin hankitaan kirjaston kokoelmaan. Tietysti tämä on jonkinlaista keskustelua tämäkin, mutta yhteisöllisyydeltään erittäin heiveröistä.

Vaikka netissä julkaistuja tekstejä (foorumi-keskustelut, blogikommentit, wiki-muokkaukset tm. näkyvillä olevat) pitäisikin uudenlaisena kirjallisuutena (joka on perusteltua), ei sähköpostia tai muuta julkaisematonta asiointia voi laskea samaan joukkoon. Sähköposti on vastaavanlainen kirjallisuuden muoto kuin kirjeiden kirjoittaminen. Ehkä joskus sankarin aseman saaneiden henkilöiden sähköpostinvaihtoa julkaistaan heidän kuolemansa jälkeen kuten kirjeenvaihtoakin on julkaistu. Jos kirjallisuuden ja myös kirjallisuuden tuottamisen monipuolinen tukeminen on kirjastojen tehtävä, tässä mielessä sähköpostin käytön tarjoamista voidaan pitää perusteltuna mutta aika kaukaa on haettava.

Kirjastoissa ei ole (ilmaisia) yleisöpuhelimia. Miksi pääsy sähköpostiin on kirjaston tehtävä? Siksikö ettei mikään muukaan julkishallinnon toiminto tarjoa tuota palvelua ja laajan asiakaskontaktinsa vuoksi kirjasto on jonkinlainen muualta karsittujen yhteiskunnallisten palvelujen kaatopaikka jonne rippeet siirretään kun niitä ei haluta tuottaa muualla? Miksi sähköpostin käytön tarjoaminen edes on julkishallinnon tehtävä, jos teleliikennetoiminnotkaan eivät ole. Kirjasto on teleliikennelaitoksen, oppilaanohjauksen, nuorisotyön ja sosiaalitoimen epäammattimainen korvike.

Onko sähköpostin käytön tukeminen kirjastossa oikeasti tavallaan vahinko, sillä sitä tehdään tietokoneilla jotka on varsinaisesti hankittu ja tarkoitettu tiedonhakuun eikä ensinkään mihinkään omien asioiden hoitoon?

J. J. Kasvin haastattelussa Kirjastolehdessä 2/2008 sanotaan:

Nuorille internet on uutisten ja tiedon lähde, televisio ja lehdet viihteen välineitä. Munasta on tullut tietoteknisesti viisaampi kuin kana. “Lapset ja nuoret joutuvat itse kasvattamaan itsensä tietoyhteiskunnan sosiaaliseen kulttuuriin”, sanoo Kasvi.

Viisauden sanoja herra Kasvi, jälleen. Artikkelissa on paljon hyvää asiaa.

Mikä muuten on tietoyhteiskunta? Onko se yhteiskunta, joka rakentuu tiedon (ei luulon tai uskomusten) varaan vai sama kuin tietoyhteiskuntaa edeltävä yhteiskunta paitsi että veroilmoitus ja yhteishaku tehdään weblomakkeella?