I see that in the north of Finland, kaamos or  has long begun. Philosophers please note, in Utsjoki the sun will not come up tomorrow. Or the next day. Or the day after that. In fact, no sun until mid-January.

Meanwhile, here in Helsinki, about 6 degrees below the Arctic Circle,  a miserable spell of mild, grey, drizzly weather has given way to exhillerating crisp, clear days. All the same, it is strange to get up in what feels like the middle of the night and look out onto the street to see people scurrying to their offices like disturbed house-mice. I do my best to get out during some of the precious hours of lightness.

But I have to admit I do have a predisposition for warm dark places. And with the innovative ways that Finns find to heat their homes, you can enjoy your overheated flat with a certain level of ecological impunity.

… tappaa motivaation valokuvaamiseen.

Kaamosajan kelit eivät todellakaan houkuttele suljinta tanssahtelemaan kesän aurinkoisten kelien tavoin.

Tänään sain revittyä itseni kuvaamaan lumisateen keskelle, kuvatessa kuitenkin havahduin nauttivani.

Kaikki kuvat otettu Canonin EF 50mm f1.4 -objektiivillä BULB -tilassa, ISO -arvolla 1600 täytenä RAW:ina.

Kuume alkaa olla laskusuunnassa, mutta olo on vielä ontto ja unirytmi ihan sekaisin. Eikä tää kaamos auta asiaa yhtään. Tylsäksi käy kun ei ole vielä iskussa, mutta tulee kohta makuuhaavoja tästä makaamisesta. Onneksi mä olen keksinyt itselleni peintä viihdykettä, nimittäin naamakirjan Farmville-pelin. Pelaan sitä siis yksityisessä naamakirjassani. Ihmettelin pitkään, että mitä vitun sorsa- ja kurpitsapostauksia kaverit lähettelee mun seinälle. Olisikohan ollut uutisissa pari viikkoa sitten juttua siirtolapuutarhoista ja siitä, että ihmiset joil ei ole omaa pihaa tai palstaa, ovat kiinnostuneet Farmvillestä.

Peli on yllättävän addiktoiva. Olen nyt tasolla 9 ja huomaan miettiväni, ovatko palstat tasaisissa riveissä, missä järjestyksessä mun kannattaisi viljellä, istuttaisinko koko pläntin täyteen samaa tavaraa. Aluksi vedin sinne kaikki mansikat, soijapavut ja kurpitsat sekaisin. Mutta sit huomasin, että on paljon kivemman näköistä, jos palstalla on vain yhtä ja samaa kasvia. Nyt mä alan varmaan keskittyä artisokkiin. Tossa pelissä toimii paljolti verkostoitumisen logiikka, joka mua on pitkään kiinnostanut ja josta olen luennoillakin puhunut. Smile and they will smile you back. Niinku lannota kaverin siemeniä ja se lahjottaa sulle kanan, jonka voit myydä tai ottaa tilallesi munimaan

Olen viritellyt taas peliä iranilaiseen tsubuuni nyt kun kkulli on parantunut. Sovittiin eilen tekstareilla, että kun olen parantunut, tehdään jotain kivaa. Mitäköhän se vois olla Jos mä pelaisin sen kaa Farmvillee ja vähä lannottaisin sen vakoo…

Nyt se naapurin räkäperhe mesoo tuolla rappukäytävässä. Se mutsi on ällöttävä hurmosmamma. just tollanen hirviö, jonka on pakko päästää räkäpaiseensa tarhaan levittään tauteja heti kun on eka kuumeeton päivä. Mä kerran murisin sille yhelle mukulalle kun se mutsi ei huomannut. Kakru alkoi itkeä kuin vietävä mutta kun ei se natiainen mitään puhua osaa vielä, niin se mutsi ihmetteli että mikäs meidän Aatueemeliadalmiinalle tuli. Buaahhhhaahhhhhaaaaah!

Ai niin, se tippuriteini aloittaa yhdyskuntapalveluksensa viikon lopulla. Ehkä mussa on vielä bakteereja jäljellä ja voin tartuttaa sen vuorostani.

Viime viikkoina olen alkanut tuntea ylipääsemätöntä väsymystä. En keksinyt tälle mitään muuta syytä kuin päivien lyhenemisen. En ehdi saada päivänvaloa kertaakaan arkiviikkoina, sillä olen aina töissä vähintään kello yhdeksän ja kolmen välillä. Viikonloppuisin olen pyrkinyt tekemään pitkiä lenkkejä valoisan aikaan, mutta tämä ei ole mielestäni auttanut kuin hetkellisesti. Arkiaamuisin torkutan herätyskelloa viimeiseen asti kunnes on aivan pakko nousta, jotta ehdin töihin.  Töiden jälkeen olen muutamana iltana ottanut monen tunnin päiväunia iltakuuden ja yhdeksän välillä, mikä ei ole oikein.

Tällä viikolla kuitenkin päätin kokeilla tehdä asialle jotakin. Ostin kirkasvalolampun. Viime talvena olin jo ensimmäisen kerran aikeissa ostaa lampun, mutta havaitsin kaamosoireeni  aivan liian myöhään keväällä, jotta lamppu olisi mielestäni kannattanut ostaa. Kävin paikallisesta Instrumentariumista hakemassa Innosol Boston Twin kirkasvalolampun joka sattui vieläpä olemaan tarjouksessa (89 euroa). En halunnut isompia ja kalliimpia kirkasvalolamppuja, sillä ne ovat mielestäni epäkäytännöllisiä muulloin kuin pimeän aikaan, vaikka ovatkin yleensä tehokkaampia. Tätä valaisinmallia pystyy nimittäin käyttämään hyvänä työvalona työpöydällä muulloinkin kuin kaamosaikaan. Valaisin sisältää kaksi kappaletta Osramin 23 watin energiansäästölamppua, joiden värilämpötila on 4000 kelviniä.

Kyseinen lamppu tulee hyvin pakattuna ja mukana tulevat selkeät ohjeet lampun käytöstä ja asennuksesta. Ohjekirjasessa on vieläpä mukana päiväkirja, jonka avulla voi seurata lampun käyttöä ja sen vaikutuksia. Valaisimella on 2 vuoden takuu. Valaisin vaikuttaa laadukkaasti tehdyltä ja sopii sisustukseen yllättävän hyvin.

Olen nyt käyttänyt lamppua nelisen päivää kotona tietokoneen ääressä ollessani. Lampun kätevät varret mahdollistavat valaisimen asettelun siten, että valo tulee kohtisuoraan tietokoneen näytön takaa. Vaikka voisi kuvitella tällaisen vastavalon häikäisevän ja haittaavan työskentelyä, ei yllätyksekseni näin ole vaan lampun valo on jollakin tavalla miellyttävää eikä häikäise juurikaan ellei aivan suoraan katso valaisimeen. Olen käyttänyt lamppua töiden jälkeen siten, että iltakahdeksan jälkeen käännän lamput valaisemaan epäsuorasti seinän kautta. Ohjeissa nimittäin ei suositella kirkasvalon käyttöä iltakahdeksan jälkeen, sillä tällöin on vaarana nukahtamisvaikeudet nukkumaan mennessä.

Kuvittelin ennen asuntoni olevan valoisa pitäessäni kaikkia valoja päällä, mutta täytyy todeta olleeni väärässä. Kuten tiedetään, on kaikki suhteellista ja kiinni siitä mihin silmä tottuu. Tällainen päivänvalon spektrin sisältävä valo näyttää ja tuntuu kyllä paljon valoisammalta kuin perinteinen yleisvalaistus normaaleine hehku- ja halogeenilamppuineen.

Vaikka kirkasvalohoidon vaikutusten luvataan alkavan vasta viikon-kahden jälkeen hoidon aloittamisesta, tunnen jo piristyväni istuessani työpäivän jälkeen valon ääreen. Normaalisti olisin ollut melkoisen väsynyt ja päivätorkkuja ottamassa. Aika näyttää onko kyseessä vain uutuudenviehätyksestä johtuva placeboefekti vaiko “todellinen” fyysinen muutos vireystilassa.

Rana ve Berna Canok, RB markası ile 2010-2011 Sonbahar Koleksiyonlarını Galata’da açtıkları ilk mağazalarında sergiliyor.2010 -2011 Sonbahar Aksesuar ve Kıyafet koleksiyonlarının adını, İskandinav ülkelerinin kış mevsimi olan KAAMOS olarak belirleyen RB markasının yaratıcıları, modern çağın stilini, son derece rafine pastel pudra renk tonlarıyla birlikte harmanlayıp özel dokulu ipek-bambu karışımı kumaşlar, saf ipekler, deri, şifon, tafta, keten ve trikolarla beraber kullanarak geleceğe gönderme yapıyorlar.

Sezonun gözde parçalarından olan keten ve saten üstler, tığ işlemeleri ile etnik dokunuşları, şehire taşıyor. Pembe, doğal keten rengi ve vizon renklerden tasarlanan üstler, inci ve deri detaylardan hazırlanan büyük çiçek motifli kolyeler ile kombinleniyor.Her sezonun vazgeçilmez rengi olan siyahla hazırlanan, farklı yaka ve kol kesimlerine sahip üst ve elbiseleri, spor ya da şık bir havaya büründürmek için kullanacağınız altın rengi, siyah tığ işli veya gümüş detaylı kolyeleri koleksiyonda bulabilirsiniz.

İster sade bir beyaz gömlek ile isterseniz de şık bir gece elbisesi ile kombinleyebileceğiniz ve farklı renklerde tasarlanan Lui yakalar, özellikle modayı yakından takip eden kadınlar için tasarlandı.Güneydoğu Anadolu’daki kadınların sosyal ve ekonomik olarak güçlenmesini hedefleyen Argande Projesinde de tasarımları ile yer alan Rana ve Berna Canok’un aksesuar ve kıyafetlerini Galata Kule Sok. No:9/2 Salvatore Apt. Galata’da bulabilirsiniz.

Tel: (0212) 245 02 05

Kun länsimetro tulee, matka metroradan päästä päähän kestää yhtä pitkään kuin junamatka Lahteen. Talvella työntekijät ovat väsyneitä, ja metrossa on kolkkoa ja näkymät mustaa. Metro on nykyisellään kylmä ja tylsä: matkustaminen ei nosta mielialaa.

Siispä on kehitettävä kaamosystävällinen metro. Johtoajatuksina  tässä metrossa ovat kaamosajan elämää helpottavat ominaisuudet, kodinomaisuus ja lämmin tunnelma sekä piristäminen ja osallistaminen.

Metrossa valon määrä kasvaa mitä lähemmäs metron etuosaa menee. Etuosassa on kirkasvalolamput, toisessa päässä unihämärää ja keskellä jotain siltä väliltä. Penkit ovat pehmeät, lämmitys on säädettävissä ja puhaltimet kuivaavat loskanriippeet.

Värimaailma kaamosystävällisessä metrossa on koivua: se on virkeää, vaaleaa ja antaa toivoa keväästä. Metro on sisustettu olohuonemaisesti: sisustettu fiilis ja roikkuvat kattolamput tuovat pehmeyden ja lämmön vaikutelmia mieleen.

Metrossa on pyöreät istuinryhmät, joiden ulkoreunalta voi katsella omassa rauhassa ulos, ja toisella puolella voi istua porukalla ringissä. Penkkiryhmän keskellä on virkistyspöytä: pöytään on upotettu peli, musiikkisoitin tai kirkasvalolamppu. TäJoka tapauksessa se on ryhmässä istujille yhteinen aktiviteetti.

Kaamoksen kadottava toimisto on dynaaminen tila, jossa voi olla helposti joko seurassa tai yksin.

Sosiaalitilat mahdollistavat yhteiset aamiaiset, ja koko toimisto on yhtä suurta tilaa. Yksityisyydenpuuskassa voi kuitenkin koteloitua katosta laskeutuvan laatikon sisään.

Kuvassa näkee selvästi nuolenmuotoisen, dynaamisen ruokapöydän sekä katosta laskeutuneen kopin työntekijän takana.

Kaamoksen aikaan on hankala pitää vuorokausirytmistä kiinni. Jos herää auringonnousuun, on todennäköisesti auttamattomasti myöhässä. Illalla tulee keikuttua hereillä, vaikka väsyttää.

Virtuaaliäiti ratkaisee ongelman. Virtuaaliäiti-palvelu lähettää käyttäjälle noin puoli tuntia ennen tämän itse ilmoittamaa tavoitenukkumaanmenoaikaa tekstiviestin, jossa ohjeistetaan lopettelemaan päivän puuhastelut, pesemään hampaat ja suuntaamaan pikkuhiljaa peiton alle.

Palvelusta voi valita mieltä rauhoittamaan iltasadun, jonka virtuaaliäiti lempeällä äänellään lukee – muttei aivan loppuun asti. Tarinan loppu kerrotaan nimittäin vasta aamulla, kun virtuaaliäiti soittaa herätyspuhelun. Näin on helppo motivoitua heräämään, jotta saa kuulla, kuinka Tuntemattoman Rokalle tai Leijonakuninkaan Simballe kävi.

Erityisesti kaamoksen aikaan myös aikuiset tarvitsevat sosiaalista tukea pysyäkseen arjen syrjässä kiinni. Tähän tarpeeseen vastaa virtuaaliäiti.

Ei huvittanut lähteä lenkille, tuli nuivailtua kaverille ja jätettyä monta kivaa hommaa tekemättä. Mutta nyt on kaamos. Hep. Tuliko taas laitettua asioita kaamoksen piikkiin?

Kaamospiikki on kaunis tuleva design-klassikko (ensimmäinen prototyyppi yllä), joka auttaa käyttäjäänsä reflektoimaan tekemistensä ja tekemättä jättämistensä syitä. Aina kun käyttäjä laittaa jotain kaamoksen piikkiin, hän laittaa myös kaamospiikkiin pienen lapun, jossa kertoo, mistä oli kyse. Ajan kuluessa lappujen määrää ja sisältöä tarkastelemalla kaamospiikin omistaja oivaltaa jotain itsestään ja saattaa muuttaa toimintatapojaan. Esimerkiksi lenkille lähtöä epäröidessä tulee lähdettyä helpommin, ettei tarvitse laittaa kaamospiikkiin uutta lappua.

Kaamospiikkiä voi käyttää yksin tai esimerkiksi puolison kanssa kaamoskärttyilyjen rakentavaan läpikäyntiin.

Myöhemmässä vaiheessa tuoteperheeseen voidaan lanseeraata kiirepiikki ja kännipiikki.

On ilmoja pidellyt. Niin sanotaan, kun ei ole mitään sanottavaa ja kaamos tympäisee.

Kaamostakki tekee säiden vaihtelusta hauskaa, yllättää kantajansakin ja tarjoaa sytykettä sosiaaliselle kanssakäymiselle, vaikkapa bussia odotellessa. Takin kangas reagoi olosuhteiden vaihteluun: ilman kosteuteen (sataako?), lämpötilaan (onko pakkasta?) ja valoisuuteen (kylläpä onkin pimeää!). Sade muuttaa takin väriä, pakkanen nostaa pintaan pienet pinkit sydänkuviot ja takin LED-napit syttyvät pimeän laskeutuessa.

Lisäksi kankaaseen koodataan käyttäjällekin yllätyksenä tuleva elementti, joka saattaa lävähtää näkösälle milloin vain. Siinä sitä sitten matkaa metrossa supermies-takissa. Takki on tarkoitettu niille, jotka osaavat suhtautua itseensä tarvittavalla huumorilla ja haluavat ilahduttaa kanssaihmisiään. Kun kaveri ostaa uuden uniikin kaamostakin, sitä oikein odottaa räntäistä päivää, jotta pääsisi näkemään, millaiseksi toisen takki silloin muuntautuu.

Kohderyhmä? Rikkaat hassuttelijat.

Kaamoksen aikaan on pimeää. Haluaisin luovaa tekemistä, joka toimii pimeässä, joten koodailin omaksi ilokseni valomaalailuohjelman. Se toimii niin, että läppärin kameralla kuvataan pimeyttä ja jollain valonlähteellä, vaikka pienellä taskulampulla, luodaan valoa maalaukseen. Enter-nappi tyhjentää ruudun ja muut napit toimivat paussina.

Ohjelma on ladattavissa Mäkille, Windowsille ja Linuxille. Pura zip-paketti ja aja. En mene takuuseen yhdenkään toiminnasta

Blogi. Miksi ihmeessä alan kirjoittamaan blogia? Idea blogin pitämiseen tuli viime talvesta, jolloin koin elämäni ensimmäisen kaamosmasennuksen. Masennus yhdistettynä työperäiseen stressiin ei ollut mikään hyvä yhdistelmä. Olen kuitenkin ihminen, joka on erittäin tietoinen itsestään ja olemisestaan, joten sain karistettua itsestäni Tammikuun aikana suurimman osan oireista ja olenkin sen jälkeen pyrkinyt jatkamaan samaan malliin elämäntapamuutosten osalta. En hankkiutunut sairaslomalle vaan hoidin itse itseni. Ja olen siitä tyytyväinen. Voin sanoa että olen nyt vahvempi kokemaan stressiä ja masennusta koska voin sanoa voittaneeni itseni. Jos olisin hakeutunut sairaslomalle voisin ajatella luovuttaneeni.

Edelleenkin, miksi haluan kirjoittaa blogia? Ensisijaisesti siksi, että pystyn analysoimaan omia tunteitani tarkemmin. Ja muutenkin muistamaan paremmin niin hyvät kuin huonotkin päivät. Tavoitteenani ei tietenkään ole, että tästä blogista muodostuisi vain negatiivisten fiilisten temmellyskenttä vaan tarkoitukseni on kirjoittaa melkein mistä asioista vain, jotka pyörivät mielessä tai ympärilläni.

On jokseenkin lamaantunut olo. Nuutunut. Kuin kasvilla ravinteettomassa, kuivassa maaperässä. 

Minulla on ollut kiinnostusta, innostusta ja halua moniin harrastuksiin ja ihmisten kanssa olemiseen. Eikä aina tarvitsisi olla sosiaalinen ja tekeväkään, joskus olisi ollut ihana vain oleskella itsekseen tekemättä mitään. Kaikki on vaan ollut “sitten kun saan tämän valmiiksi”, “ei nyt”, “ehkä ensi viikolla”. Haluamisen tukahduttamista ja siirtämistä. Kunnes en enää osaa haluta mitään. En osaa olla rauhassa enkä osaa tehdä mitään mukavaa, ei-pakollista. Pikemminkin suorittamisesta tulee täyte tyhjyydentunteeseeni. Tyhjyys = haluista tyhjä.

Niinpä niin. “Minun täytyy” tulee selkeämmin sisältä kuin ulkoisista vaatimuksista. On pakko “täytyä”, koska en osaa ajatella “minä haluan”.

Huomaan toistavani samaa kierrettä elämässäni. Haluan saada elämän tasapainoon – en ehdi – turhaudun – en haluakaan mitään – palaudun ja uusi toivo herää, tiedän, mitä elämääni tarvitsen – suunnittelen mukavia asioita – en ehdikään – …. Jne. 

Kierre on olemassa myös elinvoimaisuuden ja kuoreni alla piilevän dynaamisuuden kanssa. Talvisaikaan painan sen piiloon, kunnes se keväisin ryöppyää ulos, olen sosiaalinen ja aikaansaava. Suunnittelen siirtäväni samoja mukavia asioita arkeen ja syksyyn, mutta innostus loppuu marraskuussa. Joulukuussa pitäisi jo saada mullat vaihtoon ja uutta voimaa tyhjään takkiin. 

Jorma Myllärniemi on kuvannut hyvin ihmisen mielen viettien tasapainoa ja tasapainottomuutta, sitä miten haluaminen ja lamaannus voivat herkillä ihmisillä olla yhteydessä toisiinsa. ” Toisinaan – lamaannus on alkanut tilanteessa, jossa asianomainen on kokenut jotain myönteistä. Hän on kokenut yhteyttä tai läheisyyttä jonkun kanssa, tai hän on ollut innostunut jostain. Hän on tuntenut, että joku on ymmärtänyt häntä, oman elämän suhteen on herännyt toivoa. Toivon heräämisessä on kuitenkin jotain sietämätöntä. Tämän paradoksaalisen reaktion mieli on kuitenkin siinä, että elämälle ja sen erilaisille ilmenemismuodoille, haluamiselle ja toiveille ei voi antaa valtaa itsessään. Masentunut voi ilmaista sen sanomalla, ettei hän voi ottaa vastaan mitään sellaista. Sellainen on vaiennettava, koska haluamisen ilmaisemiseen liittyy jotain uhkaavaa ja tuskallista.” 

Tänään heräsin vuoden lyhimpään päivään surkeana. Pitkän harkinnan jälkeen halusin lähteä ulkoilemaan ja syömään itämaista ruokaa. Maut lämmittivät suussa ja sielussa. Ne tekivät tehtävänsä, ja kurja päivä kääntyikin hyväksi. Sain mitä halusin, kunhan jaksoin haluta. 

En halua kieriskellä itsesäälissä. Siksi halusin yrittää kuvata neutraalisti sitä, miten tämä elämä kulkee. Näillä eväillä mennään.

Luin myös viime talvena Myllärniemen tekstejä ja koin silloinkin vastaavan oivalluksen, huomasin kehän yrityksen ja lamaannuksen välillä. Mitä opin tästä? Toivottavasti taas jotain.

Työpöytäni äärestä avautuu espoolainen maisema, josta en erityisesti pidä. Viime päivinä olen ihmetellyt, miten jotain niin harmaata voi ylipäänsä olla olemassa: Harmaita taloja, harmaita autoja, harmaa taivas. Auringon noustessa tilanne kohenee hieman – ei paljon, mutta näkee ainakin, että osa autoista on punaisia. Hyvinä päivinä voi nähdä vilauksen sinistä taivasta, ehkä jopa auringonpaistetta.

Näin kaamosaikaan aurinkoa on kuitenkin kovin vähän ja “koska kaikki (kyllä, kaikki) pimeässä hohtavat asiat ovat siistejä“, parkkipaikkaa ympäröivät talot pitäisi mielestäni maalata glow-in-the-dark-maalilla. Maalin hohdon pitäisi kuitenkin perustua esimerkiksi hukkalämpöön, koska perinteinen valoa varaava ratkaisu ei sattuneesta syystä toimisi aamuisin. Jos kokeilu osoittautuisi onnistuneeksi, voitaisiin maalata muitakin taloja, mutta innovatiivisuuteen pyrkivä business park (sic) olisi sangen joutava koekaniiniksi.

Minusta siinä olisi oma hohtonsa. Vähän väriä Espooseen, kiitos!

     
I’m drinking hot chocolate ala the ancient Maya’s. No milk today; it’s independence day, so the shops aren’t open. I’d forgot. Chili dreams, trying to cure the “writers block”(homework)… ;S

     
Talking to May on the phone and feeling rather happy climbing the ladder. I found some rusks, otherwise I’m pretty much out of everything. Total darkness outside. Obscure figures in the corner of Vesijärvenkatu. The hat shop still keep the lights on, showing off, even though they’re never open. May’s vandal cat, Pyry find a string to pull and stuff are now raining down from the kitchen table, she reports…

The title comes from the song ‘Αμνησία’ (Amnesia) from the greek punk/rock band “Τρύπες” (Holes). I discover that as I grow older, things that I want to love don’t give me the chills anymore. I never love “things”. I save feelings for people. However, I make an exception for music.

In 1995, I remember myself saying that if I died, I would like my family to play in my funeral the song “Life – another shape of sorrow” by Dismember. With other friends, we listened to “shadows in the deep” by Unleashed and we actually enterred the damp cave of the afterlife, encountering the grief of souls deceived by religions. We were actually terrified by songs like “Jumping at shadows” and “subconscious terror” by Benediction. We were getting depressed with “Icon” and “Draconian Times”. The eponymous song from the first black sabbath album was giving as the creeps, and when I would leave my friend’s house at 1 o’clock in the morning, I hoped I wouldn’t come across the figure on the layout! We were getting home from school and we would headbang for hours listening to Maiden (I always picked “the loneliness of the long distance runner“), Helloween, Savatage (the killer part in Strange Wings (at 2:15)!), Slayer and so on. Heavy metal, thrash, swedish death metal were in our minds and hearts 24/7 (hence the bad grades)! What happened and these scenes don’t give me the chills anymore?

To get one thing straight, I don’t say that I stopped loving all the forementioned bands. I still love them, listen to them, and go to the gigs. But when they release a new album … it just doesn’t feel the same. OK, I admit that some scenes like traditional heavy metal apply more to teenagers, mainly due to their simplistic lyrics and juvenile attitude and appearance. But what about death metal? Don’t let me get started on the revival of the old swedish death metal scene and crap like that. Bands like Kaamos, Bloodbath, and so on are plain ridiculous. But lets take one thing at a time.

First of all, bands that used to play old school swedish death metal at the same time created that scene! They didn’t say “Lets start an old school death metal band”! That was what they knew to do best and they did it. Bands that start to play old school death metal today are out of context. Old school death metal and contemporary times, are two incompatible things. Even in 10 years time, Bloodbath will not be old school swedish death metal. They will be a third wave brutal death metal band without an identity! The sole reason the first Bloodbath album sounds old school (and has some awesome ‘edge of sanity’ riffs), is Swano who is old school! Who are the other members? Did they ever do anything decent in the death metal scene before Bloodbath? The Opeth guy has always been a ‘Swano wannabe’. He replicates Swano’s voice and with his band (i.e. Opeth) he proposes things incoherent, some of which “Edge of Sanity” and “Panthymonium” did In the early 90s! Other new bands that say that they play old school swedish death metal, are in my eyes bands that study old death metal bands, like british kids study in their schools how to become successful pop-rockers. You don’t learn how to play old school swedish death metal.

Of course, it is obvious that for more than 10 years, playing death metal means making a lot of cash. That’s how the exponential expansion of the death metal scene, especially the technical american one, the past decade is explained. Technique and professionalism of course killed death metal. It made it devoid of emotions and friendly to the masses. Anyone who is a passerby in the scene or music in general, finds it easy to like new death metal because it has “proved its worth”!!! Its technical, so I should not feel ashamed listening to death metal anymore! I will refer in more detail to this issue in a post in the future though… My point now is that the guys from Bloodbath clearly made that band to gain extra cash. Other bands reunite, or play “like in the old times” because it sells.

However, this post is about a personal problem, that is that I can’t relate to and love the things I was supposed to love. Well one of the reasons I don’t like the new swedish death metal scene is because it is a fake one. Another reason the scenes I loved in the past are unable to give me the chills anymore, is because, as I mention in an older post (i.e. Internet and Demystification), these scenes are demystified. The more mainstream a scene becomes and the more access to information about the bands’ personal lives is granted, the more the image of the rebellious youth that plays extreme music and wants to shake the moral foundations of society and shock, is destroyed.

Another issue is that the death metal scene, in contrast to what most people believe, has always been a highly comercialised and conventional scene. This means that death metal musicians like other metal musicians want to become rock stars! Maybe an even more “masculine” version of past rock stars but definetely rock stars. Further, record companies view them as and promote them to be rock stars. Bands want to make more money, companies are interested in maximising their profit. Even with bands like “Dismember” who never became extremely successful, it is evident that they did not have freedom of expression inside their company. In the DVD ‘live blasphemies’, members of the band explain how Nuclear Blast wanted them to sound like Entombed (Wolverine Blues era) on their new album. Of course Dismember, could not sound like Entombed because they listen to completely different music (Dismember listens to british heavy metal, Entombed listens to Punk and alternative bands), and so they released the masterpiece named Masive Killing Capacity.

The reason why today american (and european) death metal bands play hyper-fast technical brutal death metal is because of a historical event! The fact that a couple of bands like Nile and Suffocation became really successful! In the past bands played technical death metal as well, but they sunk and hit rock bottom. Who remembers Oppressor a band really ahead of its time, or Broken Hope (GODS!), or even Disincarnate? They all played technical death metal but they did not cause a revolution in the scene. None copied them. These bands did not become rich. Thats why kids did not become obsessed and did not start playing like them. But Nile and Dying Fetus, were obviously fabulous (until 2000!), and happen to have lived in a time where information is easily passed around, so they became successful. All kids fueled by their desire to (and the high possibility of becoming) become famous, accompanied by record companies’ desire to maximise profit, led to a homogeneous, fake, emotionless scene of technocrats playing brutal death metal.

There, I said it! Because of the nature of the music business, styles and scenes that persist are fake and not interesting! A scene that is original is original only for a few years. A handful of bands start a new scene, like with the old swedish death metal scene. At that time, the bands are playing what they want with themselves making the rules. If this early scene produces profits for the record company, that means that the record company will advertise that style of music. Thenceforward the scene will become both boring and later on fake. Boring, because bands will become bored of playing the same thing over and over, but will be forced by their company and fake because new bands will learn how to copy the original sound (like Bloodbath and Kaamos). If this scene does not produce profits, it will cease to exist, like the old swedish death metal scene, which by the mid-nineties had vanished.No wonder why I am not interested in the contemporary swedish (or american for that matter) scene. The same goes for the contemporary punk scene. I still listen to the old bands playing but it still does not feel the same.

Aurinkoa taas, pitkästä aikaa, mieli nousee sateesta ja harmaasta. Se muistaa miksi elämä on ihmiselle annettu.

Hän seisoo taivaan alla koko pitkän työpäivän, paita jää nukkumaan nurmikolle, hänen selkänsä on paljaana valolle, sitä kertyy iholle kuumotukseen asti. Puna kohoaa niskaan, rannekellon valkoinen varjo ranteessa käy yhä valkoisemmaksi. Hän hieroo aurinkovoidetta käsivarsiin, kasvoille, niskaan. Onko säteily ehtinyt jo ihon alle?

Hän miettii kuuman maan kulueriä; kuinka ne ovat kuitenkin pienemmät kuin kylmässä maassa, esim. Suomessa. Hän on ostanut aurinkovoidetta, lippalakin, reisishortsit, t-paitoja. Ne maksavat vähemmän kuin talvivaatteet ja talon lämmitys. Ja keskitalven kaamos, joka tekee paremmastakin ihmisestä sisäänpäin kääntyneen ja sulkeutuneen ja aiheuttaa vahinkoa bisnekselle tekijän istuessa kotona nappi vesilasin vierellä. Se saa aikaan myös aurinkopaniikin: kesän jokainen valoisa päivä on otettava vastaan bikineissä tai paidatta, vaikka lämpöä olisi vähemmän kuin laki sallisi. Valon puute tuntuu ruumiissa, d-vitamiinin määrä laskee pakkaslukeman tasolle, voimia ja haluja ei ole mihinkään. Paidattomuus alkaa äkkiä näyttää järkevältä ratkaisulta.

Täällä se ei ole. He ajavat pohjoisista kaupunginosista takaisin kotinurkkaukseen. Auton ikkuna on auki, käsi lepää kaiteella, liikennettä on vähän, vauhti kiihtyy kahdeksankymppiin, he ohittavat merenlahden, ylittävät muutaman sillan, seisovat valoissa, kääntyvät kotitielle. Aurinko laskee, on viileää, hän pukee ylleen villapaidan. Alkaa viikonloppu.

It’s been a hard day’s night.