Ihmettelen edelleen kovasti, miksi verkkoblogien katsotaan kuuluvan tutkimuksessa journalismitutkimuksen piiriin. Journal of Computer Mediated Communicaton, kesäkuun numero käsittelee jopa verkkopäiväkirjoja osana “tiedontuotantoa” ja journalismia. Ilmeisesti tämä on jo itsestään selvää, koska artikkeleissa ei lainkaan problematisoida onko kyse journalismista.
Ihmettelen sitä, että miksi verkkopäiväkirjojen ilmaisutapa ei voi ratkaista, mihin genreen kukin blogi kuuluu. Luettuani artikkelia blogit ja “knowledge production” jossa vertailtiin filtteriblogeja ja verkkopäiväkirjoja, ihmettelin mitä tiedon tuotantoa ovat tänään lukemani verkkopäiväkirjat, joista eräs kertoo päivästä meren rannalla ja toinen siitä kuinka tyytyväinen on lekotteluun kotona. Asiaa ei ole nimeksikään, Kolmas huone välittää vain rentoa tunnelmaa rennolla kielenkäytöllä:

“Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa.. “

Täytyy pitkään selittää, että tätä voi pitää “tiedontuotantona” . Täytyy selittää myös miksi tämä on journalismia. Onko siinä yhteisiä tyylipiirteitä jonkun lehtijuttujen lajin kanssa: se ei ole kolumni, vaikka onkin henkilökohtainen.

Tiedon tuotanto verkossa on aivan muualla, sen varmin merkki on se että kirjoitus on jäsennetty tiedonhaun kannalta toimivaksi. Verkkopäiväkirjat eivät pyri siihen.

Te kaikki nykyiseen suomalaiseen mediaan ja kansalaiskeskusteluun (itse asiassa sen olemattomuuteen ja sensurointiin) kyllästyneet – tutustukaa juuri avattuun Hommaan.

Homma on nousussa – kuten oheinen kuvakin kertoo:

Hesari yrittää vetää rajaa perinteisen median ja nykyaikaisen kansalaisjournalismin väliin. Tätä kirjoitettaessa ovat täällä kansalaisjournalismin puolella Hesarin kirjoitusta ehtineet kommentoimaan ainakin Helena ja SchizoBlog. Odotettavissa on lännen ja lounaanpuoleista vilkastuvaa keskustelua ja polemiikkikuuroja. Iltapäivällä lämpenevää.

Itse olen jo muutaman vuoden ollut Viron Journalistiliiton jäsen, vaikka en koskaan ole ollut yhdessäkään perinteisessä mediatalossa palkattuna työntekijänä, (tarjouksia otan mielelläni vastaan). Vapaana toimittajana olen aikanani toiminut Greengate.ee:n Pohjoismaiden kirjeenvaihtajana ja kirjoittanut kolumneja pääasiallisesti virolaisiin julkaisuihin. Kun kokemukseni blogosfäärissä eivät määrällisesti ja ajallisesti ole vähäiset, voin seurata tätä keskustelua niin sanotusti aidan molemmilta puolilta.

Perinteisellä medialla on suuria vaikeuksia sopeutua siihen, että verkkoa käyttävä kansalainen ei enää ole sidottu sanomalehden tilaukseen eikä radio- ja televisiokanavien aikataulutettuun uutis- ja viihdetarjontaan. Jokaisella on mahdollisuus hankkia niin uutistietonsa, taustatietonsa kuin haluamansa viihteen itse valitsemistaan lähteistä ja tutustua tarjontaan itse haluamanaan ajankohtana. Monopolistisesta mediasta on jo aikoja sitten siirrytty vapaavalintaiseen median käyttämiseen; minunkin Google Readerissäni, on tällä hetkellä 203 syötettä, joista perinteisiä mediajulkaisuja 21.

Perinteisen median puolella tuntuu olevan sitkeä harhaluulo, että lähdekritiikkiin ja uutistaustojen hahmottamiseen sekä jäsentämiseen kykenee vain korkeasti koulutettu journalisti. En suinkaan väheksy  koulutuksen merkitystä, mutta eivät valveutuneet kansalaiset sentään ole tyhmää lammaskarjaa, joka tarvitsisi uutisvirtojen portinvartijaa ja sananselittäjää. “Kuinka tyhminä toimittajat meitä lukijoita oikein pitävät?“, kysyy SchizoBlog ja aiheesta kysyy.

Jos ja kun journalistista koulutusta omaamaton kansalainen kykenee käyttämään uutislähteitä kriittisesti, kykenee hän myös itse tuottamaan riippumatonta mediasisältöä. Google Readerin tilauksissani on kymmeniä blogeja, joiden sisältö on journalistisesti laadukkaampaa kuin monen perinteisen mediajulkaisun. Tämä koskee sekä kiel(t)en että toimituksellisen sisällön laatua.

Kansalaisjournalistin uskottavuus lukijoidensa silmissä perustuu avoimuuteen. Jos minä saan tietyn sisällön julkaisemisesta rahaa tai muuta aineellista etua, kerron sen lukijoilleni, jotka osaavat siten sijoittaa tekstini asianomaiseen kontekstiin. Mistä tiedän, mitkä taloudelliset tai muut sidokset vaikuttavat vaikkapa Hesarin tai Washington Postin sisältöön? (Tästä postituksesta saan palkakseni ainoastaan totuuden puhumisesta aiheutuvaa mielihyvää.)

Mediassa on viimeisen 5-10 vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia, mutta seuraavien 5-10 vuoden aikana tapahtuu vielä suurempia. Rajojen hämärtymisestä on turha puhua Hesarin tavoin, koska käytännössä niitä rajoja ei enää olekaan. Jos joku kollega ottaa oikeudekseen väittää tuotoksiaan laadukkaammiksi kuin minun tuotantoni ja perustelee sitä ainoastaan sillä, että saa kuukausipalkkaa jostain mediatalosta, väitän minä, että asianomainen on pihalla kuin lumiukko. Kannattaa kiinittää huomiota laatuun, sillä kuukausipalkan jatkuvuus ei ole itsestään selvä asia.

Edit: Petteri Järvinen kommentoi asiaa epäsuorasti mutta osuvasti.

Hesarin “Lukijan kuvat” (jota lehti erehdyttävästi kutsuu palveluksi) täyttää vuoden. Onnea syntymäpäivän johdosta! Merkkipäivän kunniaksi Hesari järjestää parhaista “palvelunsa” kautta julkaisemistaan kuvista näyttelyn.

Kun Hesari viime vuonna lanseerasi lukijakuvapyydyksensä, käytiin sen ehdoista blogosfäärissä kriittistä keskustelua, johon minäkin osallistuin. Rajoittamatoman ja ikuisen käyttöoikeuden luovuttamista Hesarille pidettiin kohtuuttomana vaatimuksena. Itse kutsuin sopimusehtoja orjakontrahdiksi ja totesin, etteivät minun kuvani noilla ehdoilla Hesarille heltiä. Vaikka sopimusehtojen sanamuotoiluja on nyttemmin hiukan siivottu, ei niitä tuolta osin juurikaan ole muutettu. Enää siellä ei sentään mainita “toistaiseksi tuntemattomia liiketoiminnan alueita”, joskin voinee tulkita “ikuisen ja rajoittamattoman” käyttöoikeuden kattavan myös toistaiseksi keksimättä olevat bisneksen tekemisen muodot.

Juhlanäyttelystä kertovassa uutisessaan Hesari mainitsee, että lukijakuvia on vuoden aikana lähetetty noin 12.000 ja niistä valtaosa on myös julkaistu. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kuvia lähetetään keskimäärin yli 30 päivässä. Hesari on siten saanut lukijakuvista edullisesti merkittävän lisän kuvavarastoonsa, vieläpä ikuisella ja rajoittamattomalla käyttöoikeudella. Tekijänoikeudet sentään jäävät kuvaajalle, kiitos siitäkin!

Miksi ihmiset sitten suostuvat antamaan kuviaan valtalehdelle noin huonoilla ehdoilla? Luulen, että kuviaan lähettävät pääasiallisesti ns. tavalliset kännykänrääkkääjät, joiden itsetuntoa hivelee se, että kuva kelpaa valtamediaan. Heille ehkä raha on asiassa toisarvoinen suure ja muu juristeria menee yli hilseen. Otetaan tyytyväisenä vastaan se, mikä annetaan.

Ja tämähän nimenomaan olikin tarkoitus. Kansalaisjournalismi on pantu paikalleen eikä muutaman blogikirjoittajan urputtamisesta tarvitse välittää, koska suurin osa kuvien lähettäjistä tuskin lukee blogeja.