Päivän uutisvuo tuo (hieman enemmän tai vähemmän) hämmentäviä uutisia oikeuslaitoksen suunnasta. Näitä asioita pitäisi lukea sen periaatteen kautta, että onko laki kaikille sama.

Kihlakunnansyyttäjä Leena Hakavuori vaatii Joroisten terveyskeskuksen entiselle ylilääkärille  yli yhden vuoden ehdollista vankeustuomiota.

Ylilääkäriä syytetään kahdesta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja kahdeksasta muusta rikoksesta. Syytökset liittyvät seitsemän potilaan hoitoon vuonna 2002.

Vakavimmat syytteet tässä kirjelmässä liittyvät kahden vanhuksen kuolemiin. Syyttäjän mielestä ylilääkäriaiheutti iäkkäiden potilaiden kuoleman liian vahvoilla kipulääkkeillä.

Ylilääkäri on kiistänyt syytteet. Hän kommentoi 80-vuotiaan naisen hoitoa kertomalla, että tämän “ainoa toive oli päästä haudan lepoon”. Voimakasta laastarina annettua kipulääkettä tarvittiin, koska naisen verenkierto oli heikentynyt.

Jutun puinti Mikkelin käräjäoikeudessa kesti yli kolme viikkoa. Käsittely päättyi tiistaina syyttäjän ja puolustuksen loppulausuntoihin.

Oikeus antaa päätöksen jutussa 18. joulukuuta.

Tämä on varsin mielenkiintoinen tapaus noin oikeuspoliittisessakin mielessä. Tässä näkyy osittain se todeliinen yhteiskunnallinen intressi tuottaa kärsimystä rangaistuksen muodossa yhteiskunnallisia regulaatiota vastaan rikkoneelle jäsenelleen.

Ylilääkäri kiistää syytteet, mutta huomauttaa samaan hengenvetoon, että hänen potilaanaan olleen 80-vuotiaan naisen ainoa toive oli päästä haudan lepoon. Näin ylilääkäri myöntää syyllistyneensä vähintään eutanasian avustamiseen.

Eutanasia on lainsäädännössämme kriminalisoitu asia.  Tämän tabuna pidetyn aiheen nosti viimein  Freddy Van Wontherghem viime vuodenvaihteessa pöydälle.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tosiasiassa eutanasia on jo nykyään (ja on ollut jo jonkin aikaa) laajasti käytössä saattohoidon yhteydessä, osoittaa taas sen, että suomalainen lainsäädäntö alkaa olla yhtä kaukana ihmisten todellisuudesta kuin Tarja Halonen kalliolaisen työttömän arjesta.

Yhteiskunta osoittaa tässä tapauksessa syyttäjän kautta joko tai/ja kaksi asiaa tämän tapauksen yhteydessä.

Ensimmäinen on se, että vanhukset ovat yhteiskunnallisesti tarpeetonta tai jopa haitallista  joutoväkeä – etenkin sellaiset, jotka eivät ole yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa.

Virka-aseman väärinkäyttö ja virkavirhe, jotka ovat johtaneet tällä kerralla  kahteen (vanhuksen) kuolemantapaukseen, osoittautuvat syyttäjän mielestä  ehdollisen tuomion arvoisiksi  – ja oikeus tulee beesaamaan tätä näkemystä.

Näin yhteiskuntamme osoittaa sen, kuinka paljon se arvostaa vanhuksiaan.

Se toinen yhteiskunnan osoittama asia on sitten  se, että oikeuskäytännössä eutanasia näyttää olevan hyväksytty – vaikka sitä ei ole kirjattu lainsäädäntöön.

Eräänä asiaan – siis oikeuskäytäntöön ja – politiikkaan – liittyvänä kuriositeettina tulee mieleen Seppo Lehdon tapaus .

Kun vanhusten kuoleman aiheuttamisesta ehdollinen tuomio on oikeuslaitoksemme mielestä kohtuullinen, niin jotenkin absurdin mausteen antaase, että tunnettu alapäähuumorin suurmies ja kansantaiteilija tuomittiin internetissä yhteiskunnan vaikuttajista levittämien  (täysin epäuskottavien) tietojen perusteella 2 vuoden ja  4 kuukauden ehdottomaan  vankeusrangaistukseen.

Nyt näyttää siltä, että yhteiskuntamme painottaa rikoksen uhrin yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta kansalaisen fyysisen koskemattomuuden kustannuksella.

Niin – onko laki kaikille sama?

Lähde:HS

Viime vuosina olen alkanut muistamaan myös lapsuuteni hyvät ja rakentavat onnen hetket. Elämässäni on ollut kuitenkin aikoja jolloin olen muistanut vain kaiken sen paskan mitä olen saanut lapsena kokea. Tiedän monilla olleen paljon hirveämpää ja minunhan pitäisi olla todella onnekas kun olen syntynyt turvalliseen Suomeen. No, turvallisuutta voinee olla monenlaista. Joidenkin tutkimusten mukaan monissa sodan runtelemissa Afrikan maissa ihmiset kokevat olevansa onnellisempia kuin suomalaiset…

No, omien muistojeni mukaan koin lapsena usein olevani hyvin onneton. Niin onneton, että pohdin 5- tai 6-vuotiaana vakavasti ensimmäisen kerran tekeväni itsemurhan. Tunsin olevani epätoivottu, kelpaamaton ja jatkuvasti tiellä. Ja kärsin. Näin jo tuolloin kuoleman olevan äärimmäinen helpotus kärsimykseen.

Tiesin itsemurhan olevan tabu ja tiesin saavani vain lisää kärsimystä rangaistuksena jos puhuisin siitä tuntemilleni aikuisille. Joistakin asioista ei vaan saa puhua – ne täytyisi vain tehdä. Niinpä kokeilin asiaa enoni kanssa joka oli minulle tuolloin kaikkein läheisin. Olimme aikalailla kuin veljekset, koska hän on vain kaksi vuotta minua vanhempi. Niinpä kerran kun leikimme pihalla puuhun ripustetun köyden kanssa, niin tein köyteen kiristyssilmukan ja kokeilin miltä hirttäytyminen tuntuu.

Eipä se fyysisesti ainakaan alkuun kovin kummoiselta tuntunut siihen paskaan nähden mitä olin saanut siihen mennessä kestää. Mutta enoni oli järkyttynyt ja vihainen, samoin mummoni, enoni ja äitini äiti, joka sattui näkemään kokeiluni – mummolan, siis kotipihalla kun olimme leikkimässä.

Äidilleni ei onneksi asiasta kerrottu hän olisi mitä todennäköisimmin suuressa viisaudessaan piessyt minut tuollaisesta kokeilusta oikein kunnolla. Ja mitähän se olisi saanut minut haluamaan entistä enemmän?? Ai, kun äidit voivat sitten olla niin ihania…

En tiedä miten tällainen oman historiansa terapeuttinen purkaminen kirjoittamalla kannattaisi ”oikeasti” tehdä. Ymmärtääkseni jo se, että ylipäänsä kirjoittaa historiansa paperille saattaa auttaa kuulemma suuresti sen rakentavassa käsittelyssä… Noh, katsotaan millaista tarvetta tunnen kirjoittaa ylös joka ainoan väkivaltakokemukseni, jonka muistan. Tuo nimitys, väkivaltakokemus, terapeuttini antoi sen nimityksen kokemuksilleni tänä keväänä, kun kerroin lapsuudestani.

Äitini on aina puolustautunut ja kieltänyt hakanneensa minua – lääkäriä ei ole koskaan tarvittu, eikä järin näkyviä jälkiä jäänyt. Taitava kiduttaja…

Jos vielä jatkan kirjoittamista tästä, niin sisälläni oleva raivo saattaa alkaa purkautua. Ja koska olen juuri toipumassa kuumeisesta flunssasta, en taida sitä nyt jaksaa vaan jatkan kirjoittamista taas myöhemmin.

Persujen Freddy Van Wontherghem kirjoittaa kipeästä yhteiskunnallisesta (ja etenkin yksityisestä) asiasta tämän päivän  Hyysärin “Ota kantaa”-osiossa ( sama kirjoitus on julkaistu myös Freddyn US-blogissa).

Mahdollisuus eutanasiaan myös Suomen vanhuksille

“Lääkäri kysyi, oliko äitini kenties ajattelut eutanasiaa, koska parannuskeinoja hänen sairauteensa ei ollut olemassa.”

Eutanasialla eli armomurhalla tarkoitetaan parantumattomasti sairaalle ihmiselle hänen omasta vakaasta tahdostaan toteutettavaa kuolemaa. Eutanasian tekee aina lääkäri. Se on nykyisin sallittua kahdessa EU-maassa, Hollannissa ja Belgiassa.

Olen itse kotoisin Belgiasta, ja siksi minulla on melko tuoreita kokemuksia eutanasian toimeenpanosta.

Matkustin ilman paluulippua synnyinmaahani lokakuussa 2007. Oma rakas äitini oli vakavasti sairas, eikä toivoa enää ollut. Lääkäri ei osannut arvioida jäljellä olevaa elinaikaa.

Äitini oli aikaisemmin ilmoittanut, että hän haluaa kuolla kotonaan, omassa sängyssä, ja minä halusin antaa siihen mahdollisuuden.

Äitini suurin pelko oli taudin pitkittyminen ja se, että hän joutuisi jonkinlaiseksi lääketieteen koekaniiniksi. Myös televisio-ohjelmat vanhusten huonosta kohtelusta eri laitoksissa pelottivat vanhaa ja sairasta äitiäni.

Noin viikko sen jälkeen, kun olin saapunut hoitamaan äitiäni, tuli kotilääkäri tavanomaiselle kotikäynnilleen. Hän kysyi, oliko äitini kenties ajattelut eutanasiaa, koska parannuskeinoja hänen sairauteensa ei ollut olemassa.

Äiti lupasi harkita, ja minä kysyin lääkäriltä asian laillisuutta. Selvisi, että Belgiassa oli ollut voimassa eutanasialaki jo jonkin aikaa. Muutamaa päivää myöhemmin kirjoitimme äitini ja lääkärimme kanssa eutanasiaan liittyvät paperit valmiiksi.

Tämän jälkeen äiti, osittain minun avustuksellani, otti yhteyttä kaikkiin sukulaisiin ja tuttaviin, jotka hän vielä haluaisi hyvästellä.

Äidin kunto heikkeni päivittäin. Hän muun muassa menetti täysin näkökykynsä. Viimeisen vieraan lähdettyä hän pyysi minua soittamaan lääkärille. Varmistin, että hän oli tosissaan.

Lääkäri saapui mukanaan niin kutsuttu eutanasiasarja. Se sisälsi kolme suonensisäisesti annettavaa ainetta, joista ensimmäinen oli nukahtamislääke.

Lääkäri varmisti vielä useaan otteeseen, että äitini olisi valmis kohtamaan kuoleman. Raskain mielin seurasin, kuinka vastaus oli jokaisella kerralla myöntyvä.

Istuin äitini vierellä, kunnes hän nukahti. Sen jälkeen siirryin lääkärin pyynnöstä viereiseen huoneeseen.

Noin viidentoista minuutin kuluttua kaikki oli ohi. Maksoin lääkärille 38 euron laskun, ja hän poistui.

Ihmettelin hetken, ja kävin katsomassa rauhallisin ja tyytyväisin ilmein pois nukkunutta äitiäni. Soitin hautausurakoitsijalle, joka haki hänet noin tunnin kuluessa pois.

Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että äitini sai kuolla arvokkaasti ja tyytyväisenä.

Minulle kokemus oli henkisesti rankka, sillä autoinhan kuolemaan hänet, joka kerran oli antanut minulle elämän. Toisaalta, vielä rankempaa olisi ollut elää itse täällä Suomessa tietäen, että päivä päivältä huonompaan kuntoon menevä äitini olisi maannut elävänä ruumiina jossakin laitoksessa.

Mielestäni eutanasia on kaunis tapa poistua ja olen valmis siihen itsekin. Kokemusteni valossa haluaisin saman mahdollisuuden myös suomalaisille vanhuksille.

FREDDY VAN WONTERGHEM

Kotka

Näin päästäänkin sitten viikon kysymykseen:

* * *

Olen – henkilökohtaisesti ja itseäni koskien -  taipuvainen ajattelemaan samoin – nähtyäni isoisäni, isäni ja appiukkoni syöpäkuoleman vanhuuden kynnyksellä. Vielä enemmän (kuin näiden tapausten vuoksi) olen vakuuttuneempi asiasta nyt – haudattuani jokin aika sitten (nopeaan kolmen kuukauden pituiseen syöpään) 39-vuoden iässä kuolleen parhaan ystäväni.

Se, että eutanasia on jo nykyään (ja on ollut jo jonkin aikaa) laajasti käytössä saattohoidon yhteydessä, osoittaa taas sen, että suomalainen lainsäädäntö alkaa olla yhtä kaukana ihmisten todellisuudesta kuin Tarja Halonen kalliolaisen työttömän arjesta.

Minun mielestäni esimerkiksi Terho-kodissa noudatettava käytäntö olisi syytä laillistaa – ja ulottaa näin varakkaimmista kansanosista myös vähemmän varakkaiden kärsivien ihmisten saatavaksi.

Lähteet: HS, US

Uskon vahvasti, että kärsimys on illuusio, vaikka kokemustasolla se onkin todellinen. Kärsimyksestä itsestään (henkinen ja fyysinen) voi kuitenkin oppia ja sen jälkeen pystyy nauttimaan positiivisista asioista vielä vahvemmin. Kärsimyksestä voi siis oppia sen, että se on nautinnon vastakohta. Tämän oppimalla voi kokea nautinnon vieläkin paremmin/suurempana, kun tietää paremmin mitä se on (valon oppii paremmin, kun on kokenut pimeyden, joka tuo kontrastia).

Katsoin tänään UFC 99, joka on siis vapaaottelua/urheilua, jossa ihmiset satuttavat toisiaan (vähän kuin nyrkkeilyä, mutta vapaammilla säännöillä, jossa lähes kaikki on sallittua). Ironista, mutta nautin sen katsomisesta viihteenä. Ottelijat lyövät toisiaan, tuomari katselee tilannetta tarkkaavaisena, valmentajan huutojen samaan aikaan kuuluvan yleisön hurrauksen yli.

UFC-ottelijat taistelun tiimellyksessä

Afrikassa monet ihmiset kärsivät nälkää, mutta kuvat ja videot afrikkalaisista ovat hämmästyttäviä. Luulisi, että noissa olosuhteissa kaikki olisi pelkkää kärsimystä, mutta todellisuus näyttää olevan toisenlainen. Lapset hymyilevät aurinkoisesti ja positiivinen energia on käsin kosketeltavaa/aistittavaa. Ihan kuin kärsimys olisi vain illuusio, josta meidän tulisi oppia.

Hymyileviä lapsia

Mitä tästä voimme oppia? Voimme mm. oppia havainnoimaan kaikki meille annetut asiat positiivisina. Jollain tasolla ottelijat nauttivat saamastaan huomiosta ja ottelemisesta. Afrikassa lapset pystyvät nauttimaan pienistäkin asioista. Ehkä tämänkaltaiset asiat ovat koetuskiviämme. Katsommeko tilannetta negatiivisena vai positiivisena? Pyrimmekö havainnoimaan tilanteen, mutta samalla sulkemaan sen pois todellisuudestamme, vai pyrimmekö seuraamaan ja nauttimaan tilanteesta jatkossakin, vai olemmeko neutraaleja vain tarkkaillen tilannetta? Haluammeko kokemuksillemme muutoksia? Tässä on asioita, joita jokainen voi miettiä kohdallaan.

Ihmiskokemukseen kuuluu asioiden määrittely tietoisesti tai tiedostomattomasti. Tämä tapahtuu mm. tunteiden avulla. Kun pyrkii havainnoimaan kaikki mitä ympärillä tapahtuu ja nauttimaan, sekä oppimaan niistä, niin voi muuttaa omaa todellisuuttaan kohti nautintoa. Mielestäni ei kannata kärsiä toisten puolesta. Voit toki nähdä tilanteen, mutta miten näet sen ja miksi juuri sinun pitäisi kärsiä toisten puolesta?

Ajatuksillamme ja reaktioillamme on väliä. Mitä sinä ajattelet, miten sinä reagoit? Miten se vaikuttaa todellisuuteesi? Tiedäthän, että sinä luot/valitset kokemasi todellisuuden mm. tunteittesi avulla? Jos tunnet olevasi masentunut, niin sellaisena koet ympäristösi ja kokemuksesi, mutta jos tunnet olevasi iloinen ja nautit, niin siten ihmiset ja ympäristösi myös reagoivat. Miksi siis kärsiä jos voi nauttia ja edistää hyviä kokemuksia?

Uskon, että jokainen todellisuus ja kokemus on tärkeä ja oikea. Jos näet ihmisen, joka kärsii, niin se on hänen kokemuksensa. Tämä ihminen ei kärsi turhaan. Kyse on siitä millaisessa todellisuudessa sinä haluat elää. Miksi kohtasit tämän ihmisen? Mitä voisit siitä oppia? Oppi voi olla mm. auttaminen (auttajana olemisen kokeminen) tai henkilön todellisuuden hyväksyminen Jumalallisena.

Mulla on vähän tukala olotila… ei yhtään niin kivaa. Mutsi on syönyt jotain mistä en oikein tykkää ja koko vatsa pitää sellasta ääntä, että varmaan kuuluu naapuriin saakka. Mua ärsyttää niin hiivatisti, että ajattelin laittaa mutsin sisäelimet vähän lisä-ärsytykseen! Kärsiköön nyt sitten kunnolla! Kyllä sekin mua kiusaa. Esimerkiks tänään en ole vielä saanut muuta kun kahvia napaani. Alkais olla jo vähän nälkä ja tekee mieli kiinteempää safkaa, mutta mutsi vaan ei suostu mitään syömään. Hitto, mä lupaan, että puolen tunnin sisään sillä tulee olemaan ihan kamala olo! No, kärsiköön!

Muutenkin täällä sisällä on aika kuumaa ja tylsää. Mutsi keksi jostain syystä pukea päälleen ihan hurjan kireet (vaikka se sano, ettei ne kireet vielä kuukaus sitten olleet) pökät ja villaliivin pömppöä peittämään. Se ei sitten taas ajatellut, että ulkona on ihan kesä ja sisätiloissakin villan käyttö voi tuntua hieman kuumalta – ainakin täältä sisältäpäin! Ugh!

Onneks mulla oli edes kiva viikonloppu. Mutsi otti mut ja jätkät metsäretkelle kattomaan peikkoja, haltioita ja eläintenpesiä! Meillä oli tosi kivaa. Aika paljon naavaakin saatiin kerättyä askarteluhommia ajatellen, kun sitä on tossa mökin liepeillä ihan mahottomasti. Jätkätkin oli ihan mahtavia siellä metsässä. Käveli tunnin lenkin lähes valittamatta ja tykkäs kovasti niinkun mäkin. Sitten illalla faija rupes miettiin mulle nimiä. Ajatelkaa, ehdotuksia tule seuraavanlaisia: Maj, Vanessa, Katarina ja Anna-Lise. Aika tyttömäisiä nimiä, toisaalta porukat on aika tyttöfiiliksissä.. sen näkee sitten joskus.

No joo. Tämä Pampula taitaa nyt ottaa pienet tirsat ja jatkaa jutustelua sitten kun vatsa tästä vähän rauhoittuu!

Ciaukki

Pampula 6+5

Homonaisista vain pieni osa on lesboja, loput ovat feministejä. Tämä historiaa mullistava apinateoreettinen oivallus syntyi vähintään yhtä pitkällisen tieteellisen työskentelyn tuloksena kuin teoria lasikatosta. Mutta päin vastoin kuin lasikattoteoria, apinateoria perustuu tosiasioihin poliittisuskonnollisen tarkoitushakuisuuden sijaan. Se perustuu kahteen tosiasiaan. Ensinnäkin, ihmisellä on kaikkien muiden nisäkkäiden tapaan aivot. Toisekseen, nämä aivot lisääntyvät uros- ja naarasmerkkisten sukupuolten keskinäisen seksuaalisen vuorovaikutuksen avulla.

Tässä ei pitäisi olla kenellekään mitään uutta. Yllättäen keskuudessamme elää kuitenkin suuri joukko apinoita, jotka eivät ole näitä perusasioita koskaan omaksuneet. He kertovat olevansa milloin kreationisteja, milloin feministejä. Ihan sama lopputuloksen kannalta. Kolmas yleisbiologinen totuus kun sattuu olemaan, että laumaeläimillä on taipumus seurata johtajaa, joka huutaa kovimmalla äänellä. Siksi meillä on riesanamme nämä lukemattomat uskonnot, joiden välinen kilpailu näyttää ohjaavan apinaelämää maapallolla.

Ihmislajin sisäinen ristiriita ei ole miehen ja naisen välinen suhde vaan erilaisten poikkeustapausten kokema ulkopuolisuuden tunne, joka saa erilaisissa historiallisissa vaiheissa vaihtelevia ilmenemismuotoja. Joskus nämä vähemmistöt onnistuvat kovaäänisyydellään jopa manipuloimaan koko yhteisöä. Tällaista aikakautta elämme parhaillaan ainakin läntisessä maailmankolkassa. Tämän ymmärtämiseksi meidän on mentävä tutkimaan sylttytehtaan perustuksia.

Alussa on nainen

Kaikkien ihmisten aivoaihiot ovat heti munasolun hedelmöittymisen jälkeen samanlaisia. Jos mitään ei tapahdu, kaikista apinanpennuista tulisi naaraita. Mutta lajin olemassaolo on ainakin tähän mennessä vaatinut, että osan apinoista pitää olla uroksia. Siksi urospentujen aivojen kehitys kokee dramaattisia muutoksia raskauden aikana. Mieshormonit, joita tässä nyt yksinkertaisuuden vuoksi nimitän testosteroniksi, saavat aikaan sen, että urosten aivot kehittyvät täysin erilaisiksi naaraiden aivoihin verrattuna ja tämä ero vielä levenee murrosiässä.

Mutta sikiönkehitys on altis erilaisille häiriöille. Testosteronia voi tulla liikaa tai liian vähän tai väärään aikaan tai väärälle sikiölle. Siksi meillä on joukossamme homoseksuaaleja. Ja siksi homomiehiä on enemmän kuin lesboja, koska urosaivot joutuvat todennäköisemmin erilaisten virheellisten altistusten kohteiksi. Ja koska näitä altistusmahdollisuuksia on lukematon määrä, myös lopputulemia on lukematon määrä. Biseksuaalien ja transseksuaalien lisäksi on ihmisiä, joilla on ”homoaivot”, mutta se ei näy poikkeavuutena keskimääräisestä seksuaalisesta suuntautumisesta. Heidän aivonsa vain toimivat eri tavalla kuin on totuttu odottamaan tyypillisen pojan tai tytön tai miehen tai naisen käyttäytyvän.

Todennäköisesti nämä hormonialtistuksen virheet vaikuttavat poikasikiöihin voimakkaamin kuin naarassikiöihin, jolloin myös seksuaalinen suuntautuneisuus kellahtaa selvemmin raiteiltaan, mikä selittää lesbojen pienemmän määrän. Naisaivoihin muutokset voivat olla keskimäärin lievemmät – mutta johtaisivat sitten suhteellisesti runsaampaan sellaisten naaraiden määrään, joilla on jollakin tasolla keskimääräistä maskuliinisemmat aivot. Vastaavien lievästi altistuneiden miesten määrät ovat todennäköisesti suhteellisen pienet, mikä selittäisi muun muassa profeministimiesten mitättömän esiintymisen populaatiossa.

Vähemmistövalta

Tässähän ei so far ole mitään ihmeellistä. Mutta kun nämä hieman väärin ymmärretyt yksilöt kokevat tulevansa syrjityiksi ja tekevät siitä poliittisen lyömäaseen, tullaankin jo aivan eri kokoluokan asioiden äärelle. Jossakin vaiheessa voidaan kysyä, alkaako vähemmistö hallita enemmistöä. Otetaan esimerkiksi huumori. Feministien mielestä tyypillinen mieshuumori on huonoa, ellei jopa rikollista. Se ei naurata feministejä. Mutta toisaalta, eihän feministihuumorikaan naurata apinaa. Kumpiko on oikeassa? Jos kysymme feministeiltä, niin oikeassa ovat tietysti feministit. He siis elävät yhden totuuden maailmassa ja heidän mielestään kaikki muutkin pitää pakottaa samaan malliin.

Ei sillä väliä, että suurin osa naisista nauraa myös miesten huumorille, tulee heidän kanssaan toimeen ja jopa hallitsee heitä myötäsyntyisillä avuillaan. Feministien mielestä tämä enemmistö kuitenkin on alistettu patriarkaattiselle vallalle ja heidän tulisi vapautua siitä ja ryhtyä nauramaan niille asioille, jotka ovat feministiuskonnon sallimia. Tämä ei paljonkaan eroa talebanien ajatuksenjuoksusta. Naisten enemmistö on siis väärässä ja sikiöaikana pieleen menneen testosteronialtistuksen tuottamat aivot ovat oikeassa. Missä on logiikka?

Koko nykyinen tasa-arvo ja feministihype on siis peräisin vain siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että miehiset aivot päähänsä saanut nuori nainen kokee elämän ahdistavaksi, kun häneltä odotetaan ”vääriä” asioita. Mahdollisuuksien maailmassa tämä on tietysti ongelma ja kaikille pitää antaa mahdollisuus olla juuri sitä kuin haluaa. Mutta ei tätä ahdistusta voi siirtää todennäköisyyksien maailmaan ja ruveta sillä perusteella muuttamaan normaalisti toimivan enemmistön käyttäytymistä. Seurauksena ei ole muuta kuin pakkoyhteiskunta.

Kuten terävimmät lukijat lienevät jo huomanneet, feministien tulilinjalla eivät ole pelkästään miehet, vaan myös naiset, joiden aivot ovat juuri sellaiset kuin niiden pitääkin olla – siis suuri enemmistö (noin 90 %) naisista. Mutta valistus on tehokasta. Kun joka päivä kuulee olevansa alistettu ja uhri ja mitä milloinkin, laumaeläin saattaa pian uskoa aivopesun suorittajia ja kääntyä uskoon, vaikka omat aivot eivät olisi koskaan mitään patriarkaattista ahdistusta kokeneetkaan. Ihmisapinoiden kyky itsenäiseen ajatteluun on hämmästyttävän alhainen, siitä on todisteena vaikkapa kirkkoon kuuluvien suomalaisapinoiden suuri määrä.

Tulta munasoluille!

Feministisen vihan kärki näyttää nyt kääntyvän entistä enemmän toisia naisia kohtaan – ja nimenomaan äitejä kohtaan. Feministipapeillehan suurin paholainen tuntuu olevan tyytyväinen ja onnellinen, omia jälkeläisiään hoitava naarasapina. Heistä ei saa enää kirjoittaa mediassa riviäkään. Ja tämä näkyy vaikkapa tänä keväänä, näin äitienpäivän kunniaksi. Mediassa on hehkutettu pelkästään äitiyden kielteisiä puolia, kuinka se on pelkkää itkua ja hammasten kiristystä ja kuinka naiset olisivat moninverroin onnellisempia, kun pääsisivät kokonaan eroon lapsista ja synnytyksistä ja raskauksista. Jopa suuresti kunnioittamani toimittaja Kirsi Virtanen kehtasi ohjelmassaan [1] lytätä äitiyden maan rakoon.

Eihän siinä mitään, kaikki asiat saa kyseenalaistaa (ehkä siis feminisminkin?), mutta jokin logiikka ja totuuspohja pitäisi olla arvostelulla ja jopa satiirilla. Ehkä juuri nyt on ollut pakko tiivistää äitivastaista rintamaa, kun Nina Mikkosen ansiosta laitoshoidon järkevyys onnistuttiin kyseenalaistamaan. Lasten laitoshoito ja subjektiivinen hoito-oikeushan ovat naisliikkeen suurimmat saavutukset – eli äitien erottaminen lapsistaan. Feministien suurin huolenaihe on Suomessa se, että täällä yhä edelleen hoidetaan liian moni lapsi kotona! Tämä on mm. väkivaltafeministi Anne Moilasen pääteesejä.

Sopivasti samaan saumaan YLE mainostaa [2] Väestöliiton kirjaa Äitien kielletyt tunteet. Niistäkin toki pitää voida puhua, mutta joskus olisi tasapuolisuuden vuoksi paikallaan käsitellä myös äitiyden ylivoimaisesti suurinta eli positiivista puolta. Muutoin vajotaan sille mediapornon tasolle, jossa kahden prosentin valituksella hallitaan koko yhteiskuntaa. Vain kärsimys on tärkeää. Siinä ilmapiirissä on seksikästä leimata äitiys myytiksi tai alkukantaiseksi vaistoksi. Kärsimys sen sijaan on sivistynyttä ja tavoiteltavaa? Tämä kai perustuu siihen humanistien keksimään myyttiin, että kärsimys jalostaisi ihmistä – mikä ei tietystikään pidä paikkaansa.

Tämä mediaporno kertoo meille joka päivä, kuinka mies pelkästään raiskaa, hakkaa ja pettää, kun nainen taas edustaa kaikkea inhimillistä hyvää. Nyt rinnalle on tullut toinen ulottuvuus, jonka mukaan äiti lyö, äiti ryyppää ja äiti on vaaraksi lapselleen. Isä sen sijaan on lapsen autuas pelastaja, iloinen kotihengetär. Mies on paha, mutta isä on hyvä – nainen on hyvä, mutta äiti on paha!!! Tällainen logiikka on mahdollista vain täysin aivottomille olennoille. Tällä menolla feminismi sekoaa omaan näppäryyteensä. Ei kai epäloogisuus voi loputtomiin kantaa, eihän?

Jos isät olisivat keskimäärin yhtä hyviä pienten poikasten hoitajia kuin äidit, emme olisi sukua apinoille. Ehkä feministit ihan oikeasti näin luulevatkin? Ajattelevathan he niinkin, että mollaamalla äitiyttä ja siinä samalla lapsia, isät saadaan innostumaan tämän autuuden jakamisesta… Feministilogiikan johtopäätös on ollut, että laitoshoito pelastaa lapset. Kun tässä lapsisodassa miehiä kutsutaan hämäyksen vuoksi isiksi, laitoksia vastaavasti kutsutaan päivä”kodeiksi” – vaikkei niillä ole mitään tekemistä minkään sortin kodin kanssa. Ikävintä tietysti on, että sodan kohteilta eli lapsilta ei kukaan koskaan halua kysyä mitään.

Käsi, joka kehtoa keinuttaa

Feministit haluavat valtaa. Siinä innossaan he ovat sortuneet ihailemaan miehiä. Vain miesten tapa käyttäytyä on oikea ja kaikkien naisten pitää saada miesten asema ja miesten palkka, vaikka naisilla on vuosimiljoonien ajan ollut käytössään omat ja vielä miehiä tehokkaammat vallankäytön välineensä. Feministit eivät niitä kuitenkaan tunne, sillä heillähän ei ole naisten aivoja. He luulevat henkisesti olevansa miehiä ja siksi heidän pitää päteä samalla viivalla miesten kanssa. He toisin sanoen alentavat itsensä miesten tasolle.

Naiset sen sijaan ovat aina tienneet, että seksin säännöstely on paras tapa saada kaikki haluamansa ja jälkeläisten kasvattaminen on todellista vallankäyttöä. Maailmanlaajuinen kansanviisauskin sen tietää: käsi, joka kehtoa keinuttaa, hallitsee maailmaa. Miehet ovat pelkkiä naisvalinnan tuloksena syntyneitä apinoita. Naaraat valitsevat parittelukumppaninsa. Vain pieni prosentti jälkeläisistä syntyy raiskausten tuloksena. Naiset myös pääosin kasvattavat niin tyttönsä kuin poikansakin. Tämän biologisen yhtälön tuloksena meillä nyt sitten on sellaisia miehiä ja naisia kuin on.

Feministit siis ovat valmiita luopumaan tästä syvällisimmästä vallan muodosta saadakseen välittömän palkinnon eli muutaman euron lisää palkkaa. Mikä tahansa eläin pystyisi samaan. Jotenkin tämä vaihtokauppa muistuttaa erästä satua, jota apina nyt ei saa päähänsä. Olisiko ollut jokin hölmöläissatu vai mikä lie… Mutta agiteeraus kantaa hedelmää. Viiseisimmästä Cosmopolitan -lehdestä löytyy harhaanjohdettu mies, Janttu Rosvall, joka valittaa, ettei voi synnyttää. Hänen toiveensa on, että tiedeyhteisö keksisi keinon, jolla mies voi kantaa ja synnyttää lapsen… katkeruudessamme päätimme, että jos me (miehet) emme saa olla äitejä, naiset eivät saa olla muuta kuin äitejä…

Kuvan perusteella Janttu näyttää nuorelta urokselta. Eikö koulussa tosiaankaan kerrota mitään testosteronista, evoluutuosta tai aivojen erilaisuudesta? Siitä ei tietystikään kerrota, että naisella voisi olla miesten aivot ja miehillä naisten aivot. Tieto voisi kuitenkin helpottaa nuorten ”itsensä löytämistä” siinä missä homoudesta puhuminen. Ehkä se on liian radikaali tieto nykyisessä feministisessä todellisuudessa, jossa biologiset tosiasiat, kuten äidinvaisto, voidaan sumeilematta kieltää ja tilalle tarjota haikailuja miesten raskauksista.

Kulttuuriennakkoluuloja

Raskausajan monimutkaisesta kemiasta ei taideta tietää vielä kuin pieni pintaraapaisu. Kuinka esimerkiksi ympäristössä ja ravinnossamme piileskelevät hormonihäiritsijät vaikuttavat sikiöiden kehitykseen? Uhkaavatko ne jossain vaiheessa koko lajimme lisääntymistä? Sehän jo tiedetään, että äidin kokema rankka stressi, esimerkiksi sota, lisää homovauvojen osuutta. Jos olet kuunnellut YLE:n Elävän arkiston ohjelmia ajalta ennen viime sotia, et varmaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka naisten ääni silloin oli paljon korkeampi kuin nykyään…

Esimerkkinä yksipuolisesta negatiivisesta tiedonvälityksestä voisi mainita romanttisen parisuhdemallin, jota me täällä lännessä pidämme ainoana oikeana. Pidämme myös oikeana sitä, että meille tarjotaan muualta maailmasta pelkiä vääristeltyjä tietoja – harvinaisia poikkeustapauksia yleistetään koskemaan kokonaisia kulttuureja. Vai etkö muka ole sitä mieltä, että esimerkiksi Intiassa nainen on alistettu ja nöyryytetty, mies jyrää perheessä ja järjestetyt avioliitot ovat perseestä? Valokuvataiteilija Magi Viljanen kuitenkin todistaa, että niin se ei missään tapauksessa oo [3]. Ja hän sentään on nainen ja hänellä on parinkymmenen vuoden kokemus intialaisen kylän arjesta. Hänen visuaalinen viestinsä on nähtävissä Kulttuurien museossa Helsingin Tennispalatsissa. Sinne on ripustettu koko loppuvuodeksi valokuvanäyttely Ram ram Ludia – hyvästi kyläni.

Kevät saapui tänään. Onhan näitä aurinkoisia päiviä toki jo ollut, mutta tänään se tuntui ensimmäistä kertaa aidolta. Ilma tuntui talvista kevyemmältä hengittää ja maa oli löyhkäävä sekasotku lumen alta pilkottavia ikäviä yllätyksiä.

Kevät sekä tuoksuu että löyhkää. Vuodenaikojen extreme-urheilija.

Viinikanlahden rantatörmältä paljastui musta tossu.

Luultavasti jonkun juoppolallin viimeinen jalkinehankinta. Pian voi taas huoletta sammua tienpientareellekin. Jos tämä lama on yhtään mistään kotoisin, Viinikanlahden tenuheimo saa monia uusia kokelaita tänä kesänä.

Jää säilyy vaarallisena enää varjoissa. Sain tuntea sen tänään nahoissani. Asfaltin paljastuessa lumen alta, pyöräilijän on vaikea olla innostumatta. Tilannenopeudet kasvavat typerryttäviksi. Ei tarvita kuin pieni läntti jäätä ja hups. Idiootti saa sitä mitä tilaa.

Aamuinen keräilyni ei onneksi rikkonut muuta kuin housunpolvet. Kipeää se kyllä tekee, kun laskeutuu oikealle polvelleen jään, soran ja asfaltin sekoitukselle ja liukuu siinä muutaman metrin. Enemmän se kuitenkin raastaa ylpeyttä. Kaatuminen oli osoitus silkasta typeryydestä. Liian kova tilannenopeus, kuten Enska asian ilmaisisi.

Jatkoin lenkkiäni vielä tunnin verran kivusta huolimatta. Verta kun en vuotanut, niin kyse ei voinut ollut edes haavasta. Pientä asfalttiihottumaa vaan.

On hyvä kaatua välillä. Siinä oppii asioita. Huomaa omien kykyjensä vajavaisuuden ja perusteettoman ylpeytensä – vai voiko ylpeys ikinä edes olla perusteltua? Kaatuminen on sama kuin häviäminen, tai epäonnistuminen. Ainoastaan häviö opettaa jotain. Voitto ja onnistuminen ovat itsetyytyväisyyden ja pysähtyneisyyden juhlaa. Voittajat ovat kuin pienet siat lätissänsä, tyytyväisinä ja turhina. Ne, jotka luulevat oppivansa aina vaan onnistumalla, ovat ymmärtäneet koko leikin aivan väärin.

Kärsimys jalostaa, sanotaan. Vaikka inhoankin näitä ”one-linereita”, tuon voin kyllä allekirjoittaa. Vaikka itse en oikeasta kärsimyksestä mitään tiedäkään.

Kärsimys…

Luin aikoinani Japanissa Hiei-vuorella elävistä maratonmunkeista (tendai-buddhalaisia) ja heidän vuosisatoja vanhasta, Kaihogyo-nimisestä koettelemuksestaan, ja tulin siihen tulokseen, että jos jonkun elämä tällä pallolla on merkityksellistä, niin se on maratonmunkkien.

Lyhyesti selitettynä, kaihogyo on seitsemän vuotta kestävä fyysinen ja henkinen koettelemus, jonka vertaista ei toista löydy. Kaihogyo-harjoittelu jaetaan 100 päivän jaksoihin. Pääosin harjoitus on kävelyä vuoristopoluilla. Kyllä, aivan tavallista kävelyä. Tähän tavallisuus sitten päättyykin.

Munkkikokelas aloittaa kaihogyon kävelemällä ensimmäisenä vuotena satana peräkkäisenä päivänä 40km matkan. Eli siis käytännössä maraton päivässä – siinä olisivat nykymaratoonaritkin ihmeissään. Toisena vuotena homma jatkuu: 40km/päivä sadan päivän ajan.

Munkeilla ei ole käytössään mitään lenkkitossuja tai lisäravinteita. Reitti on kapeaa vuoristopolkua. Päiväkävelynsä aikana kokelas ei pysähdy juomaan eikä syömään, ainoastaan lausumaan rukouksia tietyillä alttareilla. Yllään hänellä on perinteinen asu ja jaloissa pelkät narusandaalit. Lisäksi munkkikokelas kantaa mukanaan veistä ja narunpätkää. Jos hän ei jostain syystä, loukkaantumisesta tms., voi suorittaa päivämatkaansa, hänen on tapettava itsensä joko avaamalla vatsansa tai hirttäytymällä.

Neljäntenä vuonna panokset nousevat ja kokelas kävelee 200 päivää 40km/päivä. Sama toistuu viidentenä vuonna. Kuudentena vuonna kokelas kävelee 60km/päivä sadan päivän ajan.

Seitsemäs, ja viimeinen vuosi kaihogyossa onkin sitten aivan omansa… Kokelas kävelee 84 km/päivä sadan päivän ajan, jonka jälkeen toiset sata päivää 40km/päivä.

Seitsemäntenä vuonna on myös 7 vuorokautta kestävä paasto, jonka munkkikokelas istuu luostarissa polvillaan syömättä ja juomatta, hereillä koko ajan kahden toverinsa valvonnassa. Tämän paaston ei kuulemma pitäisi olla lääketieteellisesti mahdollinen. Maallikkona en osaa sanoa tuohon mitään, mutta ottaen huomioon sen rääkin mitä munkki on jo joutunut kokemaan sitä ennen, seitsemän päivän totaalinen paasto kuulostaa ainakin täysin mahdottomalta. Paaston raakuutta kuvastaa sekin, että sen ajankohtaa jouduttiin aikoinaan muuttamaan kesästä talveksi, koska kokelaiden sisuskalut alkoivat mädäntyä kesähelteellä.

Vuosien 1585-2008 välisenä aikana ainoastaan 46 munkkia on läpäissyt seitsemän vuoden/1000 päivän kaihogyon. Sitä yrittäneiden ja siinä kuolleiden määrää en tiedä. Luultavasti se on moninkertainen.

Kaiken tämän kärsimyksen päämääränä on luonnollisesti valaistuminen.

Saavuttavatko he valaistuksen. Ovatko he buddhia? Henkilökohtaisesti minua ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa, olen vaan niin totaalisen otettu heidän maallisia iloja/kärsimyksiä halveksuvasta asenteestaan, sitkeydestään ja järjettömästä rohkeudestaan.

Kirsikkapuut kuulemma kukkivat Japanissa juuri tällä hetkellä. Kevät on siis sielläkin. Ja jossain Hiei-vuoren sumuisilla rinteillä on varmasti yksinäinen munkki suorittamassa kaihogyoaan. Onnea yritykseen.

Olen elänyt pian 13 vuotta selibaatissa. Tämä on ainoa asia, mistä olen itsessäni ylpeä. Se on ainoa saavutukseni.

Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemmin, kuten tuo linkki yllä osoittaa, mutta ajattelin vielä kerrata muutamia asioita, nyt kun aihe on saanut huomiota mediassa.

Neljä vuotta ilman? Ei tuo vielä anna tarpeeksi hyvää pohjaa kirjalle. Epäilen, että aika suuri osa ihmisistä elää jossain elämänvaiheessa vuoden pari ilman seksiä.

Mitä enemmän ajattelen omaa “saavutustani”, sitä pienemmiksi suoritukseni meriitit kutistuvat. Ei tämä ole ollut edes kovin vaikeaa – no viimeiset pari vuotta ole hiukan epäillyt päättäväisyyttäni, mutta kuitenkin. Saatan nykyään osallistua tilanteissa, missä voisi kuvitella vain kumppania etsivän ihmisen osallistuvan, mutta minulle se on vain pelkkää tutkimusta. Tunnustan kyllä, että huomion saaminen on mukavaa.

Selibaatin aloittaminen oli hetken päähänpisto, kokeilu, jonka juuret ovat varmasti USA:ssa kärsityissä opiskeluvuosissa. Suomeen palatessani, minusta vain tuntui, että jonkin on muututtava. Ajattelin, että selibaatin kautta kehittyisin vielä jollain tavalla. Sellaista tyypillistä munkkimeininkiä.

Mutta taustalla oli myös muuta. Ajatukset pitkistä parisuhteista, avioliitosta, lapsista jne. ovat aina saaneet ihoni kananlihalle.  Ne eivät ole minua varten. Jäljelle jää siis sarjadeittailu yms. säätö. Näissä lopunaikojen pyörteissä yksinäisenä, sängystä toiseen vaeltavana sutena ainoa todennäköinen kohtalo on jokin hirvittävä sairaus tai mustasukkaisuusdraama. En kestäisi sellaista toimintaa.

Minun on pakko todeta myös se, että seksi ei ikinä oikein tuntunut vaivansa arvoiselta. Kuten jo jossain viestissä mainitsin, nautinto ei ikinä ole yhtä suuri ja mahtava kuin mitä ihmismieli odottaa. Ainoa asia mikä tässä elämässä on vaivan arvoista on odotus, odotus jostain vielä kokemattomasta ja kauniista, vaikka sen todellinen luonne paljastuukin mielikuvia laimeammaksi. Heti kun päämäärä on saavutettu, masennus valtaa mielen. Ja taas kulttuurin raiskaamat aivot antavat uudet ohjeet jostain toisesta, “upeasta” päämäärästä.

Tämä olkoon minun määritelmäni orgasmista. Se on kuin karkkipussi. Makeaa ja nautinnollista pienen hetken. Jälkeenpäin kaduttaa koko juttu. Mikä olikaan sen merkitys elämälle ja hyvinvoinnillesi? Orgasmi. En tiedä yhtään suurempaa huijausta mitä ihminen joutuu elämänsä aikana kärsimään. Jälkiorgastinen tyhjyys ja uudelleen tyhjästä kehittyvä halu… kohti mitä? Ei mitään.

Miksi ei siis valitsisi selibaattia?

No, olenko kehittynyt sen ansiosta? Enpä juuri. Tämän tiedostaminen on saavutukseni suurin paljastus. Olen kyllä saanut enemmän seurattavaa – ulkopuolisena näkee paremmin syihin ja seurauksiin. Mutta siinä jää yksin.  Olen oppinut myös tutkimaan ja kyseenalaistamaan… ja väistämättä masentumaan. Ihmiskunnan maaninen keskittyminen seksiin on saanut minut tavallaaan epäilemään omaa lajiani ja sen olemassaolon järkevyyttä.

Seksuaalisten perversioiden ja niihin liittyvien rikosten monimuotoisuus on loputon. Etenkin miesten elämä perustuu vain ja ainoastaan seksuaalisen vallan ja tarpeen voimistamiseen ja tyydyttämiseen. Me opimme tämän viimeistään yläasteikäisinä.

Miesten loputon panohalukkuus on niin monella tavalla säälittävää. Ei tarvitse mennä kuin johonkin netin miljoonista keskusteluhuoneista, niin koko totuus paljastuu kaikessa tylyydessään. Pahinta siinä on se, että 99 prosenttia meistä ei tajua kuinka  ääliömäiseltä se jatkuva vonkaaminen vaikuttaa. Ei minkäänlaista kunniaa tai omanarvontunnetta, kunhan vaan pääsee pesälle. Järkyttävää heikkoutta. Vielä pahempaa on seurata naisihmisten kuvien kommentointia jollain nimeltä mainitsemattomalla sivustolla. Olen kai huono mies, koska en käsitä mikä saa nämä idiootit kuolaamaan kommenttiensa kautta niin varauksetta.

Ehkä minua harmittaa eniten se, että naisten on niin helppo kontrolloida miehiä seksuaalisin keinoin. Minä en ikinä taivu sellaiseen.  En ole heikko. Lukijan mielestä helpointa olisi kai julistaa minut homoksi and be done with it. Se olisi kuitenkin valhe. Olen ihan tavallinen hetero. Ja mitä tulee kommentteihini sukupuoleni käyttäytymisestä, kyllä, olen hyvin ylimielinen. 13 vuoden jälkeen uskon, että minulla on siihen oikeus.

Naisten ja miesten tarpeiden eroavaisuus on paljon suurempi kuin mitä halutaan uskoa. Niissä on tuskin mitään samaa. Ainoastaan tarve lisääntyä on molemmille sama. Sen ympärille on kulttuurievoluutio ohjelmoinut erikoisen lisääntymisen unohtaneen, mutta sen periaatteelle perustuvan nautinnonhakujärjestelmän, jolla ei ole lopulta yhtään mitään merkitystä, muuta kuin harhauttaa ajatukset pois kaikesta olennaisesta.

Jos uskoo evoluutioon, uskoo myös siihen, että ihminen on eläin, jolla on tapansa lisääntyä ja taata lajinsa selviytyminen. Jos tämä on meidänkin lajimme käyttäytymistä ohjaava periaate, on meidän myös hyväksyttävä se tosiasia, että mies on luonnostaan pettäjä ja nainen on enemmän sidoksissa jälkikasvuun.

Ongelmiemme pohja on siis suurimmaksi osaksi pelkkää biologiaa. Sitä ei toki saa sanoa ääneen, koska se on seksististä ja naisia alistavaa. Äitiydestäkin on tehty jonkinlainen kummajainen, naisen arvoa ja roolia aliarvioiva prosessi. Lapsen ei toki saa häiritä äidin uraa, sehän olisi kauhistus. Ei muuta kun isät imettämään ja hoitamaan lapsia. Kyllä niistä kasvaa tasapainoisia lutusia, kyllä vaan.

Minulle nämä tasa-arvoon ja lisääntymiseen liittyvät asiat ovat  kuitenkin aivan sama; jos kukaan ei enää haluaisi lisääntyä, lajimme kuolisi sukupuuttoon ja maapallon ongelmat katoaisivat siinä samalla. En keksi mitään parempaakaan tapaa lopettaa kaikki tämä turha jauhaminen. Kuka kehtaa väittää, ettei tämä olisi parempi paikka ilman ihmistä? Niin, olisiko sillä mitään merkitystä, jos kukaan ei olisi sitä todistamassa? Hyvä kysymys. Silti, jos arvostamme rauhaa, puhtautta ja jatkuvuutta, niin ihminen ei ole ensimmäinen laji, joka tulee mieleen.

Mutta seksuaalinen halu,  se on toki luontaista, ajattelee suurin osa teistäkin (teitähän oli kaksi?).  Kyllä, mutta vain tiettyyn pisteeseen. Median vallan kasvaessa, meitä manipuloidaan yhä enemmän tunnustamaan seksiä ja seksikkyyttä esimmäisenä arvona ja päämääränä. Seksikäs (mikä nyt sitten yleisesti siksi lasketaan) ihminen ei voi olla huono ihminen!  Ja taas, mitä merkitystä tällä “seksikkyydellä” on, kun se ei ole sidoksissa lisääntymiseen?

Jos oikein pedanttisia ollaan,  seksin luontaisuus on ollut kyseenalaista aina siitä lähtien kun ihmiset ensimmäisen kerran älysivät lisääntymisperiaatteen ja miten kontrolloida sitä erinäisin ehkäisymenetelmin.

Palatakseni omaan tilanteeseeni, valintani on tietenkin eristänyt minut. Olen marginaalissa, jossain siellä hullujen ja oikeiden, uskonnollisista syistä maallisesta rakkaudesta luopuneiden kanssa (eli siis hullujen?). Olen ei-ihminen siinä mielessä, että vältän omistamista ja kilpailua, etenkin fyysisessä mielessä. Nämä ovat yhä enemmän asioita, jotka määrittelevät sen mitä on olla ihminen. Nykyään kaikki, ihmisyys etenkin, mitataan materiassa ja siinä kuinka paljon mitäkin kullakin on. Rakkauskin on omistamista. Se on hyvänolon ottamista toiselta. Nollasumma-peliä.

Yleensä ulkopuolelle ei jäädä omasta tahdosta. Tunnustan, etten minäkään täällä täysin vapaaehtoisesti nyhjää. Vaikka ihminen tekee omat valintanasa, me kaikki synnymme tietynlaisiksi, sellaisiksi kuin geenimme määräävät.

Olenko katkera? Nah. Jotkut nokkelat viisastelijat voisivat sanoa, että saarnaamiseni ja “negatiivisuuteni” on suoraa  seurausta selibaatista. “Tyyppi tarvii vaan panoa, that’s it.”  Olin tällainen masentunut nilkki jo pienenä, joten tuskinpa yksi pano tätä tilannetta muuttaisi kovinkaan paljon. Ja kuten jo sanottu, en minä aina selibaatikko ollut. Minulla on aivan tarpeeksi kokemusta takana tietääkseni missä mennään.

Noin yleisesti pidän ihmisistä paljon vähemmän kuin mitä 13 vuotta sitten. Mutta en pidä sitä negatiivisena asiana. Elämä on täynnä itsekkyyttä, valheita ja yksinkertaista turhuutta. Se on ihan okei, niin kauan kun sen vaan tajuaa. Typeryys ja tyhmyys ei ole sallittua. Ja kaikki se, mikä saa elämän tuntumaan hyvältä, on sekin valhetta. Trust me,  et vain ole vielä tajunnut sitä. Ihminen sulkee silmänsä liian helposti, koska totuus on liikaa. Haluat onnelliseksi, jotta sinun ei tarvitsisi ajatella. Onni on yhtä kuin itsensä turruttaminen yksinkertaisimpaan käsillä olevaan “totuuteen”. Mitä enemmän ymmärrystä, sitä vähemmän onnea. Usko pois vain. Tietäminen ei vielä riitä, pitää myös ymmärtää. Miksi etsiä ymmärrystä? Se on parempi kuin elää unessa.

Entä jatkanko tällaisena hautaan saakka? En tiedä. Kaikkea voi aina tapahtua. En vaan tiedä mikä voisi saada minut muuttumaan. Ehkä tältä radalta kääntyminen on jo liian vaikeaa. Järki ei enää anna periksi.

Jos  buddhalaisia on uskominen, elämä on suurimmaksi osaksi kärsimystä ja elämän ainoana (järkevänä?) tarkoituksena on kärsimyksen lopettaminen sammuttamalla itsekkyys ja halu takertua maalliseen – asia mikä luonnollisesti on kaiken pahan alku ja juuri.

Ei kovin miellyttävä lähtökohta modernille, itsekeskeiselle länsimaalaiselle paskiaiselle. Mutta elämä on kärsimystä. Kaiken muun voi unohtaa, mutta ei sitä.

Mistä tietää, että kärsimys, pettymys ja kipu ovat yhdessä se elämän positiivinen ja voittava voima? Kärsimys, pettymys ja kipu tuntuvat aina pahemmilta ja pidempikestoisilta kuin mitä etukäteen kuvittelit. Ilo, onni ja nautinto eivät taas ikinä tunnu yhtä hyviltä ja kestä niin pitkään kuin mitä odotit. Kaikki miellyttävä loppuu aikanaan, mutta kukaan ei osaa sanoa onko kärsimykselle loppua.

Kärsimys on tylsyyttä, juuri sitä mitä voihkit päivät pitkät miettiessäsi kuinka tyhjä ja merkityksetön elämäsi lopulta on. Siis jos ajattelet laisinkaan. Kärsimys on viikko, nautinto on viikonloppu. Hyvä humala on ohi hujauksessa, mutta sen tuottama krapula kantaa aina kauemmaksi.

Elämä on tehtävä, mikä pitää suorittaa. Tehtävä on velvollisuus ja velvollisuus ei ole miellyttävä – ei edes samuraille, jos haluaa hakea äärimmäisiä esimerkkejä historiasta.

Schopenhauer, meidän tuomittujen pessimistien suurmestari, havainnoi kärsimyksen voittoa nautinnosta kuvittelemalla tilannetta, missä eläin tulee syödyksi toisen eläimen toimesta. Kärsimys on dynaaminen ja positiivinen, aina hallitseva. Nautinto on vain kärsimyksen puutetta, negatiivista ja passiivista.

Nautinnon me ihmiset liitämme aina onneen, mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin väliaikainen harhautus, tietoisuutemme ylikierroksia hillitsevä ominaisuus, jonka kautta unohdamme hetkeksi sen kauheuden mikä meitä seuraavan kulman takana odottaa…  Jos joku ei vielä ole huomannut; elämä ei ole ikuinen jatkumo valoon, vaan lyhyt pyrähdys tiedottomuuden puhtaudesta tietoisuuden pimeään.

Ihminen  ei ole eläin, joka elää elämänsä ikuisessa preesensissä. Ihminen on se “suuri” poikkeus. Poikkeutensa ansiosta kirottu tajuamaan tilansa.  Alempaa eläintä ei hetkauta huominen, ei eilinen, ainoastaan seuraava ateria ja mahdollinen parittelukumppani. Se ei kanna kipujaan ja nautintojaan mukanaan kaikessa ja kaikkialle. Se hyväksyy ne osana todellisuuttaan ja jatkaa kunnes jalat kantavat. Ja hyvä niin.

Mitä korkeampi tietoisuuden taso, sitä korkeammat ovat myös kärsimyksen ja nautinnon huiput. Sama pätee myös niiden kestoon. Mitä enemmän tietoa, sitä enemmän kärsimystä – ehkä ainoa lause raamatussa mihin uskon varauksetta. Tieto kun ei ole pelastus vaan rangaistus. Älykkyys ei ole tie onneen, päinvastoin. Koiran mieli on ihmisen mieleen verrattuna kuin liikkumaton kivibuddha. Koiran ei-mieli on jotain , mistä zen-mestari voi vain haaveilla.

Onni, tai mielihyvä, miksi ikinä sitä haluaa kutsuttavan, ei tee ihmistä tietoisemmaksi tilastaan tai tilansa suhteesta ympäristöön. Päinvastoin. Onnellisuus saa ihmisen keskittymään juuri siihen mitä hänen tulisi juosta pakoon. Onni on aina jonkin loppu, uuden halun ja tarpeen alku, ikuinen ongelma, loputon ympyrä. Onnellisuus keskittyy subjektiin ja antaa sille luvan olla tyytyväinen. Se vähät välittää siitä mitä ympärillä tapahtuu. Mutta lopulta onni on vain kärsimyksen puutostila, dynaamisen ja positiivisen voiman puutostila. Se on pysähtyneisyyden ilmentymä.

Ja valitettavasti se on se ainoa asia, mikä saa ihmisen jatkamaan.

…tämähän on ihan helvetin surullista:P

Serotoniini, tuo iki-ihana aivojen välittäjäaine, voi olla syyllinen moneen kovaan kohtaloon. Serotoniinin roolista voi sanoa varmasti ainakin sen, että sen määrä ja toiminta vaikuttaa yksilön mielialaan. Eikä sen määrä ole kaikilla tietenkään vakio.

Me synnymme maailmaan tietyn serotoniinitason alaisina – mitä korkeampi taso, sitä onnellisempi ja optimistisempi luultavasti olet. Oli serotoniinin rooli mikä tahansa, ihmiset syntyvät eri onnellisuustasoissa -  näin olen  kuullut Liisa Keltikangas-Järvisen joskus sanovan.

Olkoon siis korkea serotoniinitaso se proverbiaalinen hopealusikka.

Tarkoittaako tämä, että korkea serotoniinitaso on hyvä kohtalo? Yllä mainitun mukaan onnellisuus, ja sitä kautta korkea luontainen serotoniinitaso ovat paremminkin patologisia tiloja. Ja koska onnellinen ihminen pärjää paremmin elämässä, voidaan yksinkertaisen syllogismin kautta väittää, että silloin myös yhteiskunta, missä onnellisuus ja tyytyväisyys jylläävät, on patologinen.

No, ihminenhän on patologinen peto ontogenialtaan. Mutta se on sitten eri tarina.

Jos höpötyksiini olisi uskominen, aivojen biokemialla voisi  selittää sen miksi ihminen ei kykene muuttumaan edes oman tuhonsa uhalla. Korkean serotoniinitason omaavien yksilöiden menestyminen voi olla kulttuurievoluution,  epäorgaanisen evoluution, suurin epäkohta. Siinä kulminoituu ihmisen patologisuus lajina. Meitä ajaa eteenpäin pääasiassa vain itsekäs tarve löytää hetkellinen turva kärsimykseltä, viis siitä mitä sen löytämiseksi täytyy tehdä.

But what do I know, I’m just a humanist.

http://www.dailymotion.com/video/xyho7_video-a-perfect-circle-passive

]]> http://henkimaailma.wordpress.com/2009/01/08/kaikkeus-illuusiot-karsimys-ja-lempeys/ Thu, 08 Jan 2009 00:32:01 +0000 HM http://henkimaailma.wordpress.com/2009/01/08/kaikkeus-illuusiot-karsimys-ja-lempeys/

Tässä Henkimaailman virallinen video #1

Käsiteltävät aiheet:

- Kaikkeus
- Illuusiot: aika, erinäisyys (erillään olo), pelko, viha
- 3D:n (tämä ulottuvuus) tärkeys
- Kärsimyksen turhuus
- Lempeys
- negatiivisuus ja positiivisuus

Kiitokset KeyWaylle hienosta visuaalisesta toteutuksesta.

Podcasti #1

Tässä Henkimaailman ensimmäinen virallinen Podcasti.

Tässä jaksossa käsitellään seuraavia aiheita:

- Kaikkeus
- Illuusiot: aika, erinäisyys (erillään olo), pelko, viha
- 3D:n (tämä ulottuvuus) tärkeys
- Kärsimyksen turhuus
- Lempeys
- negatiivisuus ja positiivisuus

Podcastin voit ladata koneelle täältä (auttaa myös jos sen kuuntelu ei toimi).

Seuraava Podcasti viimeistään ensi viikon maanantaina. Pari podcastia onkin jo editoimista vaille valmiina ja seuraava aihe on mahdollisesti “Toisen ymmärtäminen”, joka vaikuttaa hyvältä aiheelta seuraavaksi podcastiksi. Pysykää kuulolla.

Podcastiaiheita voi myös ehdoitella kommenttien muodossa.

Saman viestin voit myös kuunnella ja katsella videomuodossa tästä.

Tultuaan valituksi toiselle kaudelleen, erittäin pienellä äänierolla vastustajaansa Sauli Niinistöön verrattuna, Tasavallan presidentti Tarja Halonen ilmoitti haluavansa olla koko kansan presidentti – ymmärtäen myös niitä, jotka eivät äänestäneet häntä.

Sanahelinää vailla mitään pohjaa.

Eilinen Hyysärin Sunnuntai-osiossa julkaistu juttu paljastaa presidenttimme todelliset yksipuoliseen katseeseen juuttuneet vasemmistomilitantin kasvot – jälleen kerran.

Halonen ilmoitti Kallion lukiossa järjestetyssä vuoden 1918 tapahtumia käsitelleessä tilaisuudessa , että hän aikoo osallistua – istuvana presidenttinä – punavankien muistotilaisuuteen, mutta ei osallistu vapaussodan muistojuhlaan.

Koululla Halonen tuomitsi 1918 vankileirien tapahtumat, eikä hän hyväksy niiden vähättelyä.

Näköjään Halonen kuitenkin vähättelee aseelliseen kapinaan – laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan – nousseiden murhamiesten ja ryöstäjien tekoja ja heidän uhriensa kärsimyksiä.

Haluaako Halonenkin – muidenkin yksisilmäisten uuspunikkien tavoin – repiä auki vuoden 1918 vaivalla umpeutuneet kansalliset haavat ja jakaa yhtenäisen kansan uudelleen kahtia?

Tässäpä meillä koko kansan presidentti - vai sanoisimme kuitenkin, että varsinaisesta reilukerhosta, päivää?

Päivitys 2138: Myös Pikkupoika kirjoittaa samasta aiheesta. Tutustukaa – suosittelen.

Sen, joka säästyy omilta kärsimyksiltä,
on pidettävä luonnollisena muiden kärsimysten lieventämistä.
- Albert Schweitzer-