Oheinen artikkeli on ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 3/2008.

VAATIMATON KANSALLISKIRJAILIJA

Iso-Britannian siirtomaassa Australiassa elettiin 1800-luvun loppuvuosina suurten taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten mullistusten aikaa. Maan itsenäisyys häämötti näköpiirissä. Naisten asemassa oli tapahtumassa muutoksia. Uudet keksinnöt – auto, polkupyörä, puhelin, sähkö – muuttivat maailmankuvaa. Tuhannet maanviljelijät ajautuivat 1890-luvulla miesmuistiin pahimman kuivuuden seurauksena konkurssiin. Merenkulkijat ja lampaankeritsijät lakkoilivat. Victorian ja New South Walesin osavaltioiden hallitukset kaatuivat. Queenslandissa armeijan joukot taltuttivat lampaankeritsijöiden lakkoa. Osavaltio oli sisällissodan partaalla.

Andrew Barton “Banjo” Paterson

Keskelle kuohuntaa ilmestyi runokirja, joka nousi Australian ensimmäiseksi bestselleriksi. Vuonna 1895 ensipainoksensa saanut The Man From Snowy River –teos teki kirjoittajastaan Andrew Barton “Banjo” Patersonista (1864-1941) hetkessä kuuluisan. Patersonin runoutta luettiin ja luetaan edelleen kaikkialla Australiassa. Muualla maailmassa hänet tunnetaan etenkin Watzing Matilda –balladistaan.

Patersonin kirjoittamaa laulurunoutta alettiin kutsua bush balladeiksi, eräballadeiksi. Perinteistä elämäntapaa ja vakaata maailmankuvaa ylistävät tekstit löysivät kaikupohjan ajan muutosten keskellä sinnittelevien ihmisten mielistä. Paterson kirjoitti hevosmiehistä, lammaspaimenista, maaseutua kiertelevistä työläisistä, villihevosista ja lampaista. Balladit olivat laulumuotoon puettuja tarinoita värikkäistä hahmoista ja mieleen jäävistä ihmiskohtaloista. Ne korostivat kovan työn ja vapauden merkitystä – jopa kuoleman uhalla.

Waltzing Matildan tarina

Patersonin tunnetuimman balladin, Waltzing Matildan, päähenkilö hukuttautuu lähteeseen. Tarina kertoo Australian maaseudulla tuohon aikaan yleisestä kiertelevästä maatyöläisestä. Maatilalta toiselle kulkeva pätkätyöläinen keittää teetä nuotiolla. Maailmassa ei tunnu olevan huolia. Aurinko paistaa, linnut laulavat. Erityisen onnekas sattuma on yksinäisen lampaan ilmestyminen leiripaikan lähelle. Kulkija päättelee lampaan olevan vailla omistajaa ja tappaa sen ravinnokseen.

Tällä, kuten kaikilla lampailla, on kuitenkin omistaja. Lampaan omistaja saapuu poliisien kanssa pidättämään kulkijaa, joka hukuttautuu lähteeseen ja on siitä lähtien kummitellut kuolinpaikallaan.

Romanttisen tarinan taustalla on tositarina lampaankeritsijöiden lakon aikaisesta ajojahdista, jossa lammastilan omistaja kolmen poliisimiehen avustamana ajaa takaa lakkolaista. Takaa-ajettu päättää mieluummin ampua itsensä kuin antautua pidätettäväksi. Hänen ruumiinsa löydetään ”billabongin” – erämaan juottolammikon – viereltä, joita karja ja ihmiset käyttävät virkistyksekseen matkatessaan Australian muutoin rutikuivassa maastossa.

Lakimiehestä sotakirjeenvaihtajaksi

Hevostilalla syntynyt Paterson tunsi läpikotaisin maaseudun olosuhteet ja ihmiset, joista hän kirjoitti. Paterson vietti nuoruudessaan pitkiä ajanjaksoja erämaassa. Hän onki kaloja vuoripuroista, metsästi jäniksiä sekä toimi hevospaimenena. Kirjallista uraansa aloitteleva nuori runoilija valitsi jopa kirjailijanimensä suvun hevostilan Banjo-nimisen hevosen mukaan.

Hevoset eivät kuitenkaan elättäneet runoilijaa. Hän opiskeli oikeustiedettä Sydneyn yliopistossa ja sai valmistuttuaan paikan kaupungissa toimivasta lakifirmasta. Lakimiehen ammatissa Paterson ehti toimia vain muutaman vuoden ajan ennen kuin myyntimenestykseksi nousseen runokirjan myötä saavutettu maine avasi hänelle oven kansainvälisen journalistin ammattiin.

Paterson pestattiin silloisen Australian suurimman sanomalehden Sydney Morning Heraldin sotakirjeenvaihtajaksi Etelä-Afrikan buurisotaan vuonna 1899. Palattuaan Australiaan hän kiersi maata luennoimassa sodasta.

Vuonna 1901 oli vuorossa Kiinan boksarikapina – joka Patersonin saapuessa paikalle oli jo ehditty taltuttaa. Kiinasta Paterson siirtyi Englantiin, josta hän myös lähetti juttuja australialaisiin sanomalehtiin. Uusille Hebrideille suuntautuneen reportaasimatkan jälkeen vuonna 1903 Paterson asettui aloilleen toimien Sydneyssä ilmestyvän sanomalehden päätoimittajana.

Viimeinen seikkailu

Sydneyn tavoitelluimmaksi poikamieheksi tituleerattu Paterson avioitui vuosisadan alussa. Hän osti maatilan, sai lapsia ja alkoi viljellä maata. Rauhaiseloa kesti Ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Viisikymppinen Paterson värväytyi vapaaehtoisena Ensimmäiseen maailmansotaan ja sai ambulanssinkuljettajan pestin Ranskan rintamalla. Ranskasta runoilija komennettiin Lähi-itään, jossa hän huolehti Yhtyneiden joukkojen sotahevosista ja sai ansioistaan ylennyksen majuriksi.

Vuonna 1919 Paterson palasi lopullisesti Australiaan. Seikkailijan ura oli ohi. Hän sai nimityksen urheilulehden päätoimittajaksi ja jäi vuonna 1930 eläkkeelle. Loppuelämänsä Paterson omisti kirjoittamiselle – ja hevosille.

Runoilijan perintö

Vaatimattoman Patersonin mukaan hänen ”ontuvat riiminsä” eivät kauan eläisi. Hänen suosionsa johtui ainoastaan siitä, että hän sattui kirjoittamaan maassa, jolla ei vielä ollut omaleimaista kirjallisuutta.

Paterson oli puoliksi oikeassa. Hänen tuotantonsa on viimeisen sadan vuoden aikana ratkaisevasti muokannut kuvaa Australiasta ja australialaisista. Sillä on paikkansa maan mytologiassa, riippumatta kirjallisista ansioista.

Paterson muistetaan runoilijana, joka antoi äänen nuorelle kansakunnalle, kun se sitä tarvitsi. Waltzing Matilda –balladi on toiminut useissa yhteyksissä Australian epävirallisena kansallislauluna, ja sille on perustettu jopa oma museonsa. Australian keskuspankki julkaisi 1990-luvun puolivälissä kymmenen dollarin setelin, johon on painettu sekä Patersonin muotokuva että The Man From The Snowy Riverin alkusäkeet.

Kaikesta tästä huolimatta Patersonin balladit viehättävät myös vierasmaalaista lukijaa edelleen.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN

Oheinen artikkeli on ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 4/2007.

RUNOILIJAN SATEENVARJOT

Runoilijan päivä alkaa keskellä yötä. Ovelle koputetaan. Runoilija raottaa raskaita silmäluomiaan, digitaalikellon viisarit näyttävät lukua 4:23. Runoilija pomppaa sängystä, vetää paljaiden koipiensa peitoksi reisipituiset shortsit ja T-paidan päälle uusiseelantilaisesta villasta Kiinassa kudotun paidan. Jaloissa on mustat sukat ja lenkkeilytossut, kassin sivutaskussa aurinkolasit, ulkona pilkkopimeää. Runoilija nousee korkean jeepin matkustajan puoleiselle istuimelle. Runoilijan pomo käynnistää vanhan uskollisen kaupunkikulkurin ja kääntää auton nokan kohti Sydneyn Bondi Beachia viidentoista kilometrin päässä Tyynen valtameren rannalla.

Olemme matkalla maailmankuulun rannan katveessa sijaitsevaan pieneen kahvilaan, jonka katuosuudella seisovat auringonvarjot tiimimme on palkattu pesemään. Kiidämme keskustan autioiden katujen halki, noukkaamme kulmasta kyytiin brasilialaisen Fernandon, jonka nimi aiheuttaa välittömästi koko päivän kestävän, taukoamattoman ABBA-konsertin runoilijan päässä. Auton peiliin kiinnitetty GPS-paikannin neuvoo ajamaan viisisataa metriä eteenpäin, kääntymään oikealle, tekemään u-käännöksen. Satelliitit tuntuvat tulleen hulluiksi tänä aamuna. Pomo sulkee laitteen ja sukeltaa vanhasta muistista tunneliin, jota tuntuu riittävän ja riittävän. Maanpinnalle palatessa aurinko on jo melkein suostunut nousemaan. Matkaa Bondille on enää muutama hassu kilometri.

Parin korttelin päässä rannasta sijaitsee vanha, rähjäisen oloinen bensa-asema. Kurvaamme aseman pihalle. Runoilija juoksee hakemaan kiihkeästi kaipaamaansa nikotiinipurukumia, pomo ostaa varjojen puhdistukseen tarvittavan pesuaineliuoksen. Jatkamme viimeiset parisataa metriä rannalle, peruutamme kahvilan takapihalle. Otamme pesuvälineet esiin – harjat, sangot, pitkän ja paksun vesiletkun ja vesipyssyn – käynnistämme perävaunun päällä kököttävän generaattorin, marssimme rantaan ja kahvilan pihaan kuin miehet, jotka tietävät että heitä tarvitaan. Tästä on leikki kaukana, mutta hauskaa tämä on.

Runoilija on ollut koko ikänsä unelma-ammatissaan. Hän kirjoittaa runoja, surfaa kielellä, potkii sanoja maaliin ja maalin ohi ja välillä torjuu omia rangaistuslaukauksiaan kuin jakomielitautinen jalkapalloilija. Hänellä on hauskaa, mutta rahaa hän ei ole ammatistaan koskaan saanut. Tai onhan sitä joskus tipoittain ripotellut taivaan lahjana apurahalautakunnilta. Ei sellainen voi kovin pitkälle tyydyttää meitä kunnon miehiä, jotka tahdomme tarttua oman kohtalomme rattiin ja ohjata avaruusaluksemme seuraavalle nakkikiskalle ja nauttia omin käsin, jaloin ja hikirauhasin ansaitulla valuutalla maksetun einespaketin.

Sillä tavalla se maistuu parhaalta. Tähtien korttelissa, kaukana tai lähellä kotia, ystävän seurassa tai yksin – mutta ansaitusti. Sen vuoksi voi vaikka pestä jalkakäytävän levyisiä auringonvarjoja aamunkoitteessa, kun suurkaupunki herää katkonaisesta unestaan ja ensimmäiset naiset ilmestyvät omilta kotiplaneetoiltaan lenkkeilemään kasteenkostealle rantabulevardille.

Sen vuoksi voi vaikka kirjoittaa runon.

Oheinen kolumni on julkaistu Kirjailija-lehden numerossa 3/07.

TYÖ, RAHA, TOTUUS

Kirjoittajan työtä on kirjoittaa ja kirjoittamisen määrästä ja laadusta riippuu hänen toimeentulonsa. Tämän yksinkertaisen yhtälön ymmärtämiseen minulta meni yli kymmenen vuotta. Kuvittelin olevani runoilija, taiteilija jumalan ja apurahalautakuntien armosta. Päästin itseni helpolla, koska ajattelin, että olen runoilijana se, mikä olen enkä muutu.

Kuvittelin myös haluavani ja pystyväni elämään jonkinlaisessa Walden-metsikössä rahatalouden ulkopuolella, käpyjä keräillen. Mielessäni oli kuva Aleksanteri Suuresta, joka laitatti arkkunsa reunoihin reiät, joista hänen tyhjät kätensä työnnettiin läpi merkkinä siitä, ettei edes hän, koko tunnetun maailman valtias, voinut viedä mitään kuoleman rajan tuolle puolen.

Kuolema on kuitenkin elävälle kaukainen unelma. Arkielämän välttämättömyyksiin, saati pieniin mukavuuksiin, tarvitsemme rahaa. Rahansaantikeinoja puolestaan on rajallinen määrä: joko sen kanssa syntyy tai sitä tekee. Tavalla tai toisella.

Rikollisin keinoin en rahaa halua hankkia ja liikemieheksi tai pörssikeinottelijaksi minusta ei ole. Hanttihommia olen valmis tekemään tarvittaessa, mutta niiden lisäksi minulle on jäänyt ainoastaan se, miksi olen tälle pallolle syntynyt: kirjoittaminen.

Olen iän karttuessa havainnut, että kaipaan enenevässä määrin rahan mukanaan tuomaa turvallisuutta. Kaksikymppisenä saatoin lähteä muutamaksi kuukaudeksi Intiaan välittämättä matkanjälkeisestä toimeentulosta. Ainahan sitä rahaa jostakin tulee.

Ja niin sitä tulikin. Mutta ei koskaan niin paljon, että olisin voinut kuvitella elättäväni perhettä, hankkivani asunnon tai auton. Rahaa oli aina sen verran, että selvisin seuraavaan kuukauteen, seuraavaan laskuun.

Olin tyytyväinen silloiseen elämäntapaani enkä osannut haluta muuta.

En syytä itseäni tehdyistä valinnoista, mutta tunnen muuttuneeni, haluavani muuta. Asun ulkomailla, nautin kansainvälisen elämän mukanaan tuomasta maailmanlaajuisesta perspektiivistä enkä suin surminkaan haluaisi muuttaa takaisin Suomeen. Suomi on työnantajani, koska kirjoitan suomeksi. Tunnen olevani etätyöläinen samalla tavoin kuin esimerkiksi maalla asuva ja netin välityksellä työnantajaansa yhteyttä pitävä freelancekirjoittaja. Minäkin olen vapaa kirjoittaja, oman työni armoilla.

Työ sinänsä ei vapauta, edes vapaata kirjoittajaa. Se antaa kuitenkin mahdollisuuden toimia maailmassa sekä omanarvontuntoa, joka puolestaan vapauttaa arvostamaan ja rakastamaan itseään.

Vain totuus voi tehdä vapaaksi. Oman totuuteni tajuamiseen meni kauemmin kuin monella muulla. En ymmärtänyt, että minun työtäni on kirjoittaa.

Mutta kenties ei ole liian myöhäistä: olen elossa, työ ei ole valmis.

Seuraava kolumni on ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 2/07.

KIRJASTON ENKELIT

City of Angels -elokuvan pitkätakkiset enkelit tapaavat kokoontua Los Angelesin suuren kirjaston parvilla ja kaartuvien hyllyjen väleissä. Hiljaiset, näkymättömät henkimiehet seuraavat asiakkaitten virtaa aitiopaikoiltaan tahi kumartuvat lukemaan sanomalehteä ihmisolkapään yli. City of Angels ja esikuvansa Berliinin taivaan alla antavat yhden selityksen sille oudolle tunteelle, ettei ole yksin tyhjässä huoneessa. Että jokin aineeton kulkee ohi, saa selkäpiin väreilemään ja hiukset nousemaan pystyyn.

Enkelien olemassaolo on kaunis ajatus. On lohdullista kuvitella, että jokin minua viisaampi ja voimakkaampi seuraa tekemisiäni, kenties opastaa oikeasta kadunkulmasta, oikean ihmisen luokse. Tapaan hänet, jota en tiennyt kaivanneeni. Elämä saa uuden suunnan ja olen hetken täynnä tietoa ja tunnetta suuremmasta tarkoituksesta – siitä ettei sattumaa ole.

Sattumaa ei ole sekään, että elokuvaenkelit viihtyvät juuri kirjastoissa. Ihmiskunnan siipihöyhenet on historian saatossa imuroitu viisaiden miesten ja naisten toimesta miljooniin kirjoihin ja kansiin. Enkelianalogia on vastustamaton kuvakertomuksia luoville mytologisen historiansa tunteville ammattielokuvaajille ja rahakkaille suuryrityksille. Notkuva hyllykilometri toisensa jälkeen tarinoita, muistoja, elämäkertoja; menneisyyden ja tulevaisuuden lukemattomia vertauskuvia. Enkeleiden koti on itsestään selvästi kirjastossa.

Aucklandissa enkelit voivat keskuskirjaston lisäksi majoittua kuuteentoista alueelliseen kirjastoon sekä harvaanasutuilla seuduilla kulkevaan kirjastobussiin. Kaupungin keskuskirjasto edustaa 70-luvun arkkitehtuuria tyylikkäimmillään. Sen neljästä avarasta kerroksesta ylin on varattu vaihtuville taidenäyttelyille ja pysyvälle historiallisten esineiden kokoelmalle. Kolme alempaa kerrosta sisältävät lainamateriaalia, joka käsittää paljon muutakin kuin kirjoja. Kirjastosta voi lainata perinteisten kirjojen lisäksi elokuvia, sanoma- ja aikakauslehtiä, pelejä, dvd-filmejä ja musiikkia. Eikä kirjaston toiminta rajoitu lainaamiseen. Se järjestää kursseja, kirjailijavierailuja ja konsertteja. Se ylläpitää lukukerhoja ja lasten satutunteja. Alakerran kahvilasta voi hakea lisäpotkua lukemiseen kofeiinipitoisista juomista.

Kuva: Auckland Central City Library

Kirjaston kellarikerroksessa sijaitsee elokuvateatteri, jossa näytetään kansainvälisiä elokuvia. Suomalaisia rainoja teatterin näytöslistalla ei tällä hetkellä näyttäisi olevan, mutta maanpäällisistä kerroksista kotomaan hengentuotteita sitä vastoin löytyy jonkin verran. Valikoimissa on ainakin Veijo Meren, Arto Paasilinnan ja Mika Waltarin teoksia. Markus Jääskeläisen kirjoja niistä ei jostain syystä vielä löydy, olen etsinyt. Toisaalta valikoimissa ei ole myöskään sellaisten runohirmujen kuin Pentti Saarikosken tai Paavo Haavikon tuotantoa. Onko vika lukevan yleisön vai suomalaisten kustantajien laiskan markkinoinnin, kysyy epätietoinen. Suomalaista musiikki- ja elokuvaväkeä kirjaston lehtereillä nimittäin parveilee tungokseen asti. Edustettuina ovat suuret nimet Kaija Saariahosta Aki ja Mika Kaurismäkeen, mutta myös moni pienempi ja pienemmän piirin tuntema suuruus.

Toisaalta Uudessa Seelannissa on minun lisäkseni ainoastaan kolmisensataa suomalaista. Siihen nähden kansallisen kulttuurimme edustajia tämän pienen kaukaisen maan kirjastolistoilla on varsin huomattava määrä.

Kovin moni heitä ei varmasti huomaa, mutta paikalla he ovat – kuin hiljaiset, vakaat enkelit.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN

Oheinen kolumni ilmestyi Kirjailija-lehden numerossa 1, maaliskuussa 2007.

JULKINEN EPÄONNISTUMINEN

Uuden Seelannin matkani alkoi julkisella epäonnistumisella. Olin
sopinut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kanssa pitäväni blogia
lehden nettisivuilla kymmenen viikon ajan. Tarkoitukseni oli tuona
aikana kävellä Uuden Seelannin päästä päähän. Matkaa kertyisi 1400
kilometriä. Selviäisin urakasta nostamalla jalkaa toisen eteen
parisenkymmentä tuhatta kertaa päivässä.

Tavoite ei tuntunut ensialkuun epärealistiselta. Olin kävellyt
urakalla asuessani Sydneyssä, jossa toimin mm.
mainostenjakotehtävissä. Australian väkirikkaimman kaupungin
loputtomia esikaupunkeja kartta kädessä tallustaessani saatoin
hyvinkin taittaa kahdenkymmenen kilometrin matkan päivässä. Lähdin
liikkeelle keskipäivän helteen hiukan hellitettyä ja kävelin
pysähtymättä auringonlaskuun saakka, jolloin en enää löytänyt
postilaatikkoja pensasaitojen kätköistä. Neljästä seitsemään tuntia
taivallettuani olin toki uupunut mutta en niin puhkipoikki, ettenkö
olisi jaksanut nauttia illastakin – mitä se sitten toikin tullessaan.

Kokonaisen maan halki käveleminen on tietysti eri asia kuin reipas
kuntoilu roskapostin jakamisen lomassa. Matkalla olin oman
neuvokkuuteni varassa. En päässyt iltaisin kotiin kokkaamaan ja
nukkumaan. Kaikki elämiseen tarvittava piti kantaa rinkkaselässä.

Mainoksia jakaessa laukku on painavimmillaan päivän alkaessa. Paino
vähenee sitä mukaa kuin kaupalliset tiedotteet saavuttavat
kohdelukijansa.Kävelyretkellä tavaran määrä selässä tuntui sitä
vastoin lisääntyvän päivä päivältä. Jalkoihini ilmestyi suuria
rakkoja, jotka pakottivat pysähtymään välillä päiväkausiksi. Podin
jalkojani 30 dollarin hotellihuoneissa tölkkipapuja ja salamivoileipiä
mutustellen. Pahimpien pahkuroiden silittyä jatkoin uudella innolla
-vain huomatakseni rakkojen palaavan kahta kauheampina.

Koko tämän ajan kirjoitin Helsingin Sanomille sopimuksessani mainitut
kaksi kolme blogikirjoitusta viikossa. Tunsin ammattiylpeyttä
voidessani elättää itseni kirjoittamalla. Huomasin runoilijana
nauttivani (journalistisen) proosan vaatimasta lineaarisesta
ajattelutavasta. Asiat selkiytyivät päässänikin, kun ne sai paperille
(=kommunikaattorin ruudulle) virtaviivaiseen järjestykseen.

Blogia kirjoittamalla sai myös kosketuksen lukijoihin. Koko
runoilijanurani aikana en ole saanut kuin yhden tai kaksi kirjallista
kommenttia työstäni. Suulliset kommentit ovat olleet “ihan kiva”
-tasoa. Kenties en ole onnistunut kirjoittamaan lukijaa koskettavaa
runoutta. Kenties lukijoita ei vain ole tarpeeksi. Blogin
lukijoistakin kommentin jättää noin prosentti.

Palautteen saaminen ja yhteyden muodostaminen lukijoihin on tärkeimpiä
syitä kirjoittaa. Olemme sosiaalisia olentoja ja nautimme
kosketuksesta muihin kaltaisiimme. Kirjoittamalla ja lukemalla
määritämme ja tarkistamme jatkuvasti omaa ja yhteiskunnan henkistä
tilaa. Sanalla sanoen keskustelemme.

Kävelyurakkani jäi kesken kolmen viikon tuskaisen taivaltamisen
jälkeen. Proosallisten rakkojen kanssa olisin ehkä oppinut elämään,
mutta matkan katkaisi aitorunollinen tapaturma. Olen aina ollut
yöeläjä ja siksi nytkin valvoin majapaikkani keittiössä muiden
nukkuessa sikeästi. Kohteliaana ihmisenä en halunnut herättää
kanssamatkaajiani kolistelemalla vessassa, joten suuntasin asialleni
pusikkoon ikkunan takana. Kompastuin pimeissä betoniportaissa ja
katkaisin kylkiluuni. Tajusin heti maasta noustessani, että rinkkaa en
vähään aikaan kantaisi.

Jatkoin matkaa liftaamalla ja yleisiä kulkuneuvoja käyttäen. Jatkoin
myös blogin kirjoittamista. Vastoin pelkojani lukijani hyväksyivät
muuttuneen matkasuunnitelman. Sain jopa sympatiaa osakseni – vaikken
sitä hakenutkaan.

Kymmenen viikon matkustamisen jälkeen suhtauduin realistisemmin
ruumilliseen rajallisuuteeni. Neljänkympin korvilla ei tuosta vain
kävellä minkään maan päästä päähän, olipa maa kuinka pieni tahansa.

Kirjoittajana tunsin kuitenkin löytäneeni uuden vaihteen. Blogin
lehtiympäristöä epävirallisempi ilmapiiri karsi paineen tuottaa
kuolematonta tekstiä. Matkan edistyminen loi kertomukselle juonen kuin
huomaamatta.

Alkuun päästyäni tiesin jatkavani loppuun saakka.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN