Kivenkova A-lohko, jossa Magia pelaa on nimensämukainen. Jatkoon päästäkseen Magian on otettava heti alkuun isoja voittoja. Iso koetinkivi on toisena viikonloppuna, kun Magia pelaa 3 ottelua neljään päivään.

B – Boston Bruins -esimerkki

Boston Bruinsin NHL-joukkue on esimerkki siitä, kun maalivahti-, puolustus-, hyökkäyspeli, taktiikka, huippuyksilöt ja joukkuehenki on kohdillaan niin kaikki on mahdollista.

C – Captain Hyöki

Erkiltä odotetaan taas paljon. Ehkä liikaakin, mutta Hän on se, jota joukkue seuraa.

D – Dream

Spiral kevätsarjan mestaruus on kaukainen unelma, joka voi hyvinkin kaikkien tähtien loistaessa toteutua. Urheiluhistoria tietää monenmonta muuta tuhkimotarinaa.

E – Etävalmennus

Juha Niutasen ja Jussi Vilkin luoma pelikirja on todennäköisesti kansia vaille valmis. Nyt toivotaan, että myös pelaajat saisivat lukea sen. Jos ei, niin iso työ tulee olemaan valmennusjohdolla iskostaa joukkueen pelitapa.

F – “Fuckin referee”

Alasarjoissa myös tuomarit ovat heikompia, mutta silti Magian täytyy pitää maltti, vaikka tuomiot eivät olisikaan aina oikeudenmukaisia. Kaikkea on nähty.

G – Goals

Viime vuonna kauden alussa maalinteko oli suurin ongelma. Juho Hyvärisen tultua nämäkin ongelmat ratkesivat. Nyt Hyvärinen & Co. ovat alusta alkaen mukana.

H – Hirvenpään terassi

Paikka, josta on löydetty itsemme monen tappion ja monen voiton jälkeen.

I – Ilves

Tässä joukkueessa ei ole kuin oikeasieluisia ihmisiä. Vilkin Jussikin on huutanut todistettavasti “Hyvä Ilves” – jos ei muualla, niin ainakin Euroopassa. Ilves liittyy myös Magiaan siten, että joukkue on jäädyttänyt Raipe Helmisen pelinumerotkin.

J – Joukkuehenki

Asia, jota on mainostettu liikaakin, muttei liikaa. Aivan uskomattoman hieno.

K – Karaoke

Magian lähes tärkein voitonlähde. Aikuinen Nainen, Satulinna, Haaveissani vainko oot mun, Levoton Tuhkimo, Sankarit… …

L – Laukaukset

Magia laukoi viime kaudella liian vähän. Hienot kuviot oli päällimmäisenä mielessä, kun joukkue kärsi alkukaudesta tappioita. Laukaus on johto maaliin.

M – Maalintekijät

Lindroos, Niutanen, Hyöki, J.Hyvärinen, Haataja, Tuomisto… …. maalintekijöitä pitäisi löytyä kyllä laajaltarintamalta. Myös muilta odotetaan tehoja, muissa pelaajissa on yllättävän paljon huomaamatonta potentiaalia.

N – Noususuhde

Monista muistakin seuroista, kuten vaikkapa AHK:sta, voisi ottaa mallia, kuinka kehitys jatkuu. Puskista voi tulla, jos Magia nostaa keväällä pokaalia.

O – Orimuskatu

Magian syntymäkoti, entinen toimisto, koko Sydän. Niutaselle sakot, että konttori on lähes Turussa. Voi sitä karaokee muuallakin laulaa ja voi sitä alkoholia muuallakin juoda. Näköjään.

P – Pentti

Myös Antti-Pentti Darrana tunnettu puolustaja, joka aiheuttaa harmaita hiuksia valmennusjohdolle nousuillaan ja leipomisillaan. Potentiaalia on, mutta kuka kaivaa sen esiin?

Q – Questionmarks

Mitä tapahtuu, kun kausi alkaa? Onko maalivahdit kunnossa? Pettääkö puolustus? Pystyykö hyökkäys tekemään maaleja? Onko saunaillat kunnossa? Kysymyksiä riittää…

R – Ryöstöretket

Viime vuonna hyvä esimerkki Puukuulia vastaan. Samankaltaisia venymisiä tarvitaan tänä vuonna erityisen paljon, jos halutaan pelata Pojasta.

S – Sakkokassa

Onko kenties pystyssä? Tuomas Kokkola varmaan johtaisi vieläkin ylivoimaisemmin.

T – Taivas Tippuu

Kotiteollisuuden hieno biisi, jonka mukaan Magia laulaa taustastemmaa haa-haa-haa -tahdissa. Mutta, jos pleijarit jää väliin niin se Taivas Tippuu ihan oikeasti.

U – Uudet kujeet

Kokkola on reenannu, Libbe on reenannu, Hyöki, Niutanen, Vilkki on liikaa reenannu. Uusia kujeita on ihan varmasti.

V – Voitto

Maailman ihanin tunne heti Absinthen jälkeen.

W – Winning Goals

Juho Hyvärinen ja Erkki Hyöki tekivät melkein kaikki voittomaalit. Kaikilta vaaditaan esiintuloa ratkaisuhetkillä.

X – X

Leppäsen Jarkon lähdettyä Niutasen papereissa oli pitkään X, joka realisoitui Niko Lindholmin sainauksella.

Y – Yrjö

Heti Absinthen jälkeen. Heti saunaillassa. Jäänyt liian monta kertaa väliin.

Z – ZZ-zzz

Toivottavasti Magia ei nuku onnensa ohi. Jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus, joka voi kuitenkin olla viimeinen.

Å – Ålli Hyvärinen

Hylsy teki hyvin maaleja viime kaudella, tosin välillä  vähän ailahtelevalla menestyksellä. Tahdin odotetaan muuttuvan.

Ä – Älämölö

Maalien aiheuttama hypetys on aina hienoa. Voittojen vielä parempaa. Housuuni tulen, kun mietin niitä lukuisia maaleja, mitä keväällä tulee.

Ö – Öylätti

Saadaan ehtoollisella. Viimeinen ehtoollinen on kuitenkin Magian touhusta kaukana. Tämä on vasta tarinan alku.

Jännä on ollut huomata, että menneisyydestäni lastentarhanopettajana on ollut hyötyä. Hirveästi minua ei ole testattu, mutta olen ottanut aika tiukan linjan. Tiedän, kuinka helposti homma karkaa käsistä. Eilen eräs oppilas kysyikin, missä koulussa olen opettajana. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena.

Vaikka opetuskeikat vievät aikaa kirjoittamiselta, ne myös antavat paljon: Tapaa uusia ihmisiä, saa vaihtelua rutiineihin ja esiintymiskokemusta. Ja kyllä rankan rundin jälkeen osaa myös arvostaa eri tavalla omaa työpöytäänsä ja kirjoittamisaikaa.

Kiitos muuten Markulle, jota sain konsultoida ennen rundia.

Hollywood tuottaa elokuvia, jotka kertovat Hollywoodista. Nämä ovat teoksia, jotka vaikuttavat siihen, mitä ihmiset amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ajattelevat. Kaikki, minkä Hollywood itsestään esittää, on tietysti tarkkaan mietittyä. Tämän takia onkin hätkähdyttävää, että monet itserepresentaatiot ovat suorastaan synkkiä.

Varhaisia amerikkalaisen elokuvateollisuuden omakuvia ovat The Extra Girl (1923) ja The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra (1928). Näilläkin on varmasti edeltäjänsä, mutta paljon 1920-luvun taitetta kauemmas Hollywoodin historiaa ei parane ulottaa, sillä käsite Hollywood vakiintui juuri tuolloin. Tunnetuimpiin Hollywoodin omakuvista kuuluvat Ilveilijät (Show People, 1928), Kunnian hinta (What Price Hollywood?, 1932), Tähti on syttynyt -elokuvat (A Star is Born 1932 ja 1954), Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952), Särkyneiden haaveiden kaupunki (The Bad and the Beautiful, 1952) ja Mulholland Drive (2001). Vuosikymmenien saatossa Hollywoodista kertovia elokuvia on valmistunut aikamoinen määrä.

Vaikka Mabel Normandin tähdittämä The Extra Girl onkin komedia ja Laulavat sadepisarat hyvänmielen musikaali, löytyy näistäkin tummia alavireitä. Synkimmästä päästä on Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950), joka kertoo yleisönsä menettäneen mykkäelokuvatähden yksinäisyydestä. Mulholland Driven Hollywood on jo pelkkä painajaistehdas. Kunnian hinta on se tavanomainen tarina. Elokuvatähteydestä haaveileva kaunotar pääsee alkoholisoituneen ohjaajan avustamana kokeilemaan kykyjään kameroiden edessä. Haaveet toteutuvat, mutta todellisuus ei vastaa fanilehtien ruokkimia unelmia. Hollywoodissa ihmiset ovat häikäilemättömiä, halpamaisia ja karkeita, yksityiselämä jää elokuvanteon jalkoihin, avioliitot säröilevät ja ihailijat käyttäytyvät kuin petoeläimet. Elokuvan loppupuolella alkoholisoitunut ohjaaja ampuu itsensä nostattaen teollaan skandaalin.

Hollywoodin historiasta löytyy tummille representaatioille suuri joukko esikuvia. Elokuvateattereita 1920-luvun taitteessa haaliessaan Adolph Zukor lähetti ”the wrecking crew” ja ”the dynamite gang” -nimillä tunnetut joukkonsa terrorisoimaan monen elokuvateatterin toimintaa, kunnes omistajat myivät ne sopuhintaan. Vuonna 1921 Roscoe Arbuckle sai syytteen Virginia Rappen murhasta. Seuraavana vuonna William Desmond Taylor ammuttiin hengiltä ja sitä seuraavana Wallace Reid kuoli huumeiden yliannostukseen. Äänielokuvan läpimurto suisti tunnetusti monta uraa raiteiltaan. Auringonlaskun kadun Norma Desmond on toki kärjistetty tyyppi, muttei täysin perätön luomus, sillä Mary Pickford sulkeutui vastaavalla tavalla kartanoonsa. Ehkä järkyttävin oli mykkäelokuvia kirjoittaneen ja ohjanneen Clyde Bruckmanin kohtalo. Eräänä iltana parikymmentä vuotta elokuvauransa päättymisen jälkeen hän käsitti, ettei kyennyt suoriutumaan ravintolalaskusta. Bruckman käveli miestenhuoneeseen, ja ampui itsensä. Jopa Hollywoodland-kyltillä (sittemmin Hollywood) on synkkä historiansa. Vuonna 1932 näyttelijä Peg Entwistle kiipesi H-kirjaimen päälle ja hyppäsi alas.

Särkyneet haaveet ja surulliset ihmiskohtalot heijastuvat Hollywoodista kertovissa elokuvissa. Nämä ovat kuitenkin vain yksi juonne monien muiden joukossa. Monessa elokuvassa kuvataan studioiden toimintaa, elokuvanteon hauskuutta sekä amerikkalaisen unelman toteutumista. On suorastaan hämmästyttävää, ettei amerikkalaisen elokuvateollisuuden tavasta kuvata itseään ole saatavilla tutkimuksia. Olisi kiinnostavaa tietää, miten amerikkalainen elokuvateollisuus on halunnut itsensä eri aikoina esittää. Näppituntumalta sanoisin, ettei ainakaan studiokaudella valmistuneissa elokuvissa viitata studioiden itärannikolla sijaitseviin pääkonttoreihin, vaan elokuvantekoa koskevan päätösvallan väitetään kuuluvan Louis B. Mayerin kaltaisille moguleille. Miksi näin? On kutkuttavaa huomata, että amerikkalainen elokuvateollisuus on kertonut itsestään monia päivänvalolle arkoja ilmiöitä, mutta jättänyt monet elokuvantekoa ja studiojärjestelmää koskevat seikat tyystin vaille huomiota.

Jaakko Seppälä

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti - oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.

Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.

Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!

Helsingin sanomat päätti selvitä Tieteen päivistä pääosin yhdellä artikkelilla päivää kohti. Suluissa artikkelin osasto:

• 7.1. Kaikki kehittyy Tieteen päivillä (Minne mennä -palsta).
• 8.1. Suomalaisia tutkii maailmalla aiempaa vähemmän. Huippu saavutettiin 1990-luvulla, suomalaisia Euroopassa johtopaikoilla. (Kotimaa).
• 9.1. Henkisyys on muotia, uskonnollisuus ei. Suhde uskontoon on saattanut ratkaista presidenttipelejä Suomessa. (Kotimaa).
• 10.1. Yliopistot aiotaan velvoittaa kouluttamaan myös aikuisia. Elinikäisen oppimisen edistäminen nousemassa uudeksi tehtäväksi. (Kotimaa).
• 10.1. Kun apina nosti katseensa tähtiin. Tieteen päivien evoluutioteema etsii moraalia, dinosauruksia ja taidetta (Kulttuuri)
• 11.1. Koululainen irtaantui pulpetista. 2000-luvun koululainen oppii kieliä näytelmässä ja bloggaa verkossa (Kotimaa).
• 12.1. Äidillä ja sikiöllä on oma “äänikoti”. Musiikintutkija: Adoptiovauvalle kulttuurinsa musiikkia (Kotimaa).

Toki Hesarin varsinainen tiedesivu on vielä ilmestymättä sitten Tieteen päivien avauksen. Kaikkien luettavaksi (*) valikoituneitten artikkelien aihevalikoima kuitenkin on — ainakin näin tiedetoimittajan näkökulmasta — jokseenkin outo, kun huomioi 7.1. artikkelissa esitetyn kommentin: ”Tieteen päivillä esitellään uusia tutkimustuloksia, jotka vaikuttavat edelleen ihmiskäsityksemme muodostumiseen.” Kommentin tosin sanoi alun perin Tieteen päivien pääsihteeri Ilari Hetemäki, mutta silti tyhmempi luulisi Tieteen päiviltä löytyneen Hesarin lukijoita kiinnostavia aiheita muualtakin kuin koulutus-, tiede-, yliopisto- ja valtakunnanpolitiikasta. Tuskin niistä kaikkia on vielä uutisoitu.

(*) Tiedeviestijöiden keskuudessa tuntuu olevan vähän kiistaa siitä, kuinka laaja joukko lukee erillisillä tiedesivuilla olevia juttuja. Uskoisin ennemmin niitä, jotka kannattavat vain pienen murto-osan kiinnostusta. Hyppään itsekin urheilusivut yli, miksei siis moni muu hyppäisi teemasivuja?

Silloin sen tajusin, kaipuu Magian touhuihin oli valtava. Joitain kavereita en ollut nähnyt sitten Kirkkareiden, jonka jälkeen lähdettiin maata puolustamaan. Mutta Magian saunaillassa kävi sitten lopulta selväksi, kuinka suureksi instituutioksi itse Musta Magia oli kasvanut sydämeeni – pysyvästi.

Oli niitä hetkiä, jolloin turhautuminen oli valtaisaa, oli hetkiä, jolloin kaikki tuntui onnistuvan. Oli mietintämyssyn alla, että pelaisin Kokin kanssa, mutta lopulta pelasin Libben kanssa, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Se oli niin sanotusti +/- nolla -ratkaisu meille kaikille. Ja minäkin hymyilin enemmän.

Mutta kaikki päättyi liian nopeasti. En ehtinyt nähdä saravonpekkaakaan montaa kertaa lattialla, enkä nähnyt meidän nostelevan enää keväällä pokaalia, enkä enää päässyt nauttimaan siitä joukkuehengestä. Ei päästy enää Kokin kanssa jälkipeleille meidän terassille.

Kun sitten eräs ilta joulukuun alussa mietin, että mitä minulta puuttuu, kun on jo kaikkea. Niin vastaus löytyy ystävistä. Helppoa ei ole kuitenkaan myöntää sitä, että joskus saattaa tulla jopa kyynel silmäkulmaan, kun ei näekään kavereita. Ja sitten tulee sitä takapainetta. Ja lopulta tulee kysyneeksi – olenko näin paska ystävä?

Mutta, kun vuosi vaihtui ja Kokkola laittoi Magian sivuille jotain pitkästä aikaa, niin tajusin, että kevät on elämän parasta aikaa. Ilves alkoi ottamaan voittoja kotona, ollen lähes voittamaton. Penguins katkaisi viiden ottelun kotitappioputken ja viiden ottelun tappioputken aamuna, jolloin kirjoitin tämän. AHK:n sivuille kirjoitettiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja nyt kirjoitan tätä tänne Magian sivuille.

Nyt, kun suunnittelu AHK:n osalta ensi kesäksi on alkanut osaltani ja Magian (mahdollisiin) peleihin ollaan jo hetki valmistauduttu, niin hymy on taas kasvanut todella suureksi. Libben kanssa ollaan niin täysillä puhuttu AHK:sta, Magiasta, musiikista, että jo ihan nämä pienet jutut ovat saaneet odotukset nousemaan taas taivaisiin. Ja moni tietää jo kysymättäkin, että Pentti ja Kokkikin ovat saaneet hirvittävän takapaineeni.

Ei ollut tarkoitus nyyhkyttää, mutta hienoa sekin on, jos sen taidon osaa. Mutta kun miettii, mitä kaikkea sitä on jo ehtinyt Magiankin kanssa kokemaan niin täytyy vain nöyrästi todeta;

Kaipuu on suuri.

Tiede on demokraattista siinä mielessä, että tieteen ja tutkimuksen vapaus on perusoikeus, joka kansalaisille taataan. Periaatteessa kansalaisilla on oikeus kouluttautua ja kullakin harjoittaa tiedettä kykyjensä mukaan. Tiedeyhteisö arvioi tieteen foorumilla esitettyjä väitteitä ja tutkimustuloksia. Tässä tiedeyhteisö soveltaa omia pelisääntöjään.

Filosofi Charles S. Peirce erotti tieteen menetelmän itsepäisyyden, auktoriteetin ja intuition menetelmistä. Peircen mukaan tieteen menetelmää luonnehtivat puolueettomuus, julkisuus ja itsensä korjaavuus. Listaan voitaisiin lisätä autonomisuus ja edistyvyys, ja puolueettomuus korvata objektiivisuudella.

Objektiivisuus tarkoittaa sitä, että koe- tai tutkimustulokset eivät riipu tutkijan persoonasta. Julkisuuden merkitys on se, että tiedeyhteisö kriittisesti arvioi ja koettelee esitettyjä väitteitä ja tutkimustuloksia. Itsensä korjaavuudessa on ajatuksena, että tiedeyhteisön toiminta lopulta korjaa sellaisia ”totuuksia”, jotka ovat virheellisiä. Kaikki tieto on jossakin mielessä vajavaista ja puutteellista.

Autonomisuus merkitsee, että tieteen tulokset eivät saa riippua esimerkiksi ulkopuolisesta painostuksesta. Edistyvyys tarkoittaa sitä, että yhä enemmän tiedetään ja virheellisiä käsityksiä oikaistaan. Tietyssä mielessä ajatusta tieteen edistymisestä voidaan kutsua rationalistiseksi, vastakohtana esimerkiksi kuhnilaiselle relativismille.

Auktoriteetin menetelmän erään muodon mukaan totta on se, mitä useat auktoriteetit totena pitävät. Tieteen menetelmä eroaa auktoriteetin menetelmästä siinä, että tieteellisen tiedon tulee olla tieteellisesti, so. tieteen menetelmällä tuotettua ja koeteltua, eikä siinä ole kyse kenenkään – ei sen enempää jonkin väitteen tai tutkimustuloksen esittäjän kuin sitä arvioivan tiedeyhteisön jäsenen – persoonasta.

Tällaiset ovat siis tieteen karkeat suuntaviivat, sen yhteisten pelisääntöjen ensimmäiset pykälät, kovin kulunutta pelisääntömetaforaa käyttääkseni. Pelisäännöistä puhumisella on retorinen ulottuvuutensa. Tuskin kukaan pystyy antamaan tyhjentävää selvitystä minkään yhteisön pelisäännöistä.

Platon tarkastelee Valtion neljännessä luvussa oikeudenmukaisuutta yksittäisessä ihmisessä ja valtiossa. Ihmisen järjen tulisi hallita kiihkeyttä. Halut ovat molemmille alamaisia, sillä kiihkeys järjen palveluksessa toimii halujen ylivaltaa vastaan. Samaan tapaan valtiossa filosofit hallitsevat, vartijat vartioivat ja ammatinharjoittajat hoitavat omia tehtäviään.

Oikeamielinen ihminen on se, jolla kukin sielun osa hoitaa oman tehtävänsä. Vastaavasti oikeudenmukaisessa valtiossa eri ihmisryhmät palvelevat kokonaisuutta kukin omalla paikallaan. Platonin valtio ei ole demokraattinen. Ihanteellisessa yhteiskunnassa hallitsee ihannetapauksessa filosofikuningas, tai sellaisen puuttuessa useampi filosofi, jolloin kyseessä on aristokratia.

Demokratia oli Platonille yksi vähemmän hyvistä hallinnon muodoista. Tieteellinen päätöksenteko muistuttaa hieman Platonin toiseksi parasta hallitusmuotoa, aristokratiaa, sillä se on perinteisesti perustunut kollegiaalisuuteen. Tieteellisissä kollegioissa vertaiset, esimerkiksi professorit, ovat päättäneet asioista. Näin kai yliopistoille on ennen maailmassa rehtoritkin valittu?

Emeritusprofessori Antero Jyränki käsittelee kirjoituksessaan ”Tulossa suuri yliopistovallankumous” (Kaleva, alakerran Kirjoittajavieras, 2.12.2008) yliopistojen uutta hallintomallia. Vanhassa mallissa yliopistoilla oli muista valtionhallinnon yksiköistä poiketen itsehallinto. Sen tavoitteena oli ”turvata yliopistoissa tieteen ja tutkimuksen vapaus, joka perustuslaissa erikseen taataan kaikille kansalaisille perusoikeutena”.

Onko uuden mallin tarkoituksena ”ottaa perustuslain hengessä kaunis askel lisääntyvän itsehallinnon suuntaan”, kysyy Jyränki, ja vastaa, että ei ole. Pikemminkin kyse on humboldtilaisen sivistysyliopiston korvaamisesta hyöty-yliopistolla. Sitä johtavat kollegioiden sijasta yksittäiset johtajat. Uuden ajan tunnus yliopistossakin on managerismi.

Platonin mukaan huonoin kaikista hallitusmuodoista on tyrannia. Yliopistojen uusi hallintomalli vahvistaa ohjausta ylhäältä alas. Jos esimerkiksi korkeimmalle pallille, rehtoriksi, ei saada valituksi jonkinlaista valistunutta itsevaltiasta, niin ollaanko vaarassa lipsahtaa tuohon kaikista hallitusmuodoista huonoimpaan? Entä miten käy akateemisen vapauden yliopistossa, joka tähtää sellaiseen ”elinkeinoelämän tarpeita välittömästi hyödyttävään tutkimukseen”, jonka tarkoitus on tuottaa kaupallisia innovaatioita?

Demokraattinen hallitusmuoto ei maailmassa välttämättä ole niin suosittu kuin ehkä äkkiseltään saattaisi luulla. Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi demokratioita ovat maailman toiseksi väkirikkain valtio Intia, tärkeä talousmahti Japani sekä jotkut Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maat. Rajoitettua demokratiaa esiintyy Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Kokonaan oma lukunsa on Venäjä. Suurin osa Afrikkaa ja Aasia on autoritaarisen hallinnon alla.

Tieteellä sekä myös tieteestä tiedottamisella, tiedeviestinnällä, on tärkeä roolinsa demokraattisissa, avoimissa yhteiskunnissa. Näissä yhteiskunnissa on useimmiten vallalla vapaa markkinatalous. Sittenkin on virhe omaksua yritysmaailman käytäntöjä tieteeseen ja tieteelliseen päätöksentekoon. Professori, professoriliiton puheenjohtaja (2007-2008) Risto Laitista lainatakseni: ”Tieto synnyttää innovaatioita, innovaatiot harvemmin tietoa”.

Demokratian ja tieteen suhde on siten ”vähän kaksipiippuinen juttu”. Tiede itsessään on yhteensovitettavissa demokratian aatteen kanssa. Yliopistot ovat toimineet opiskelevan nuorison edistyksellisten ajatusten tyyssijoina. Tiede voi myös toimia eräänlaisena vastavoimana autoritaarisissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi entisissä Itä-Euroopan maissa, joissa oli kommunistinen hallinto, tarjosi tieteen harjoittaminen kansainvälisiä kontakteja ja mahdollisuuden hengen vapauteen ainakin sellaisilla tieteenaloilla, jotka eivät olleet luonteeltaan kovin yhteiskunnallisia.

Tieteellä ja tiedon tavoittelulla on itseisarvo, jonka ei soisi olevan erilaisten yhteiskunnallisten suhdannevaihteluitten armoilla. Toivoa myöskin sopisi, että tiedeinstituutio vastaisuudessakin säilyttäisi riippumattomuutensa, ja että tieteen menetelmään edelleenkin kuuluisivat nuo alussa mainitut puolueettomuus, julkisuus ja itsensä korjaavuus.

Olemme eläneet keskellä kummallista, hieman absurdia kirjasyksyä. Kirjojen sisällöt eivät ole juuri tiedotusvälineitä hetkauttaneet, mutta ehdokkuudet ja ilman ehdokkuutta jääneet ovat vieneet sitäkin enemmän palstatilaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuus harvoin aiheuttaa isoja myrskyjä kulttuuritoimitusten vesilaseissa.

Sitäkin suuremmalla syyllä meidän on syytä onnitella Finlandia Junior -voittajaa, pitkän linjan kirjailijaa, monipuolista tekijää Esko-Pekka Tiitistä. Onnea Esko-Pekalle ja Villapäät-romaanille!

Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan ehdotus palkinnon eriyttämisestä on ehdottomasti pohtimisen väärti – ja enemmänkin. On mahdotonta vertailla keskenään lasten kuvakirjoja ja nuortenromaaneja. Alan ihmisille se on ollut selvää koko ajan.

Visuaalisella puolella olen vähän moukka. Pidän pääasiassa vain “perinteisen kauniista” asioista, en oikein osaa katsoa jonkin ulkoisesti rujon kuvataideteoksen syvempiä tasoja (juu, Kiasmassa olen usein ns. hoomoilasena). Valokuvataide aukeaa usein paremmin, mutta joskus sitäkin joutuu joku viisaampi minulle selittämään…

Elokuva sen sijaan yhdistää suht helposti ymmärrettävän tarinankerronnan ja kuvan. Kirjan tapaan elokuva voi olla pysähdyttävä tarinaltaan, ja silti hillitty ilmaisultaan (esim. Tunnit) – tai tarinaltaan perinteinen, jopa kliseinen, mutta tunneilmaisultaan vahva ja upea katsella (Moulin Rouge).

Mutta jos yksi ainoa pitäisi nimetä yli muiden, niin olen oman lajini luopio, ja äänestän musiikkia. Musiikista voi nauttia silmät kiinni, täydellisen rentona, tai metsässä kävellessä, tai ruuhkabussissa (jossa se peittää mukavasti kaikenlaisen möykän), tai autoa ajaessa, missä vaan. Ja varsinkin kirjoittaessa. Musiikki luo mielen kautta aivan omat ihmeelliset maailmansa, jotka ovat luultavasti jokaiselle kuulijalle aivan omanlaisensa. Musiikki voi antaa voiman tunnetta, silloin kun sielu sitä tarvitsee, tai se voi rauhoittaa ja tyynnyttää. Musiikki on ainoa taiteenlaji, jonka parissa olen todella tuntenut, kuinka selkään kasvaa siivet.

Mikä on sinun mieluisin taidemuotosi?

Ylen sivuilta lainattua:

Ehdokkaina ovat Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnéas svartaste tanke (Vesta-Linnea mieli mustana), Tuula Kallioniemen Karoliina ja noidutut tossut, Marja-Leena Lempisen Punainen Lumme, Annika Lutherin Brev till världens ände (Kirje maan ääriin), Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Yökyöpelit sekä Esko-Pekka Tiitisen Villapäät.

Ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta Tuula Kallioniemen hurmaavan Karoliina-kirjan. Eskari-ikäisestä Karoliinasta kertova lastenkirja aloittaa kutkuttavan sarjan. Kallioniemen huumori on jälleen kerran elementissään, ja aikuislukijakin huomaa kikattelevansa. Mainiosta kuvituksesta plussaa!

Viikonloppuna luin Marja-Leena Lempisen Punaisen lumpeen, joka on riipaiseva ja koskettava kuvaus 16-vuotiaan Ellan suuresta salaisuudesta.14-vuotiaana Ellalle tapahtui jotakin, jonka ympärille hän on rakentanut suojamuurin. Lempinen kuvaa taitavasti ja herkästi nuoren mielen sairastumista. Sarjassamme erittäin tärkeitä kirjoja.

Seuraavana lukulistallani on Esko-Pekka Tiitisen Villapäät.

Kirjoita joululahja!

Uskallan paljastaa, että olen kirjoittamassa rakkaille kummipojilleni lahjaksi lastenkirjaa. Kirja on mittatilaustyö pojille, enkä edes aio tarjota sitä kustantajalle. Vanhemmilleni aion kirjoittaa perinpohjaisen matkapäiväkirjan tämän vuoden reissuistani. Elämäni tärkeimmälle ihmiselle aion kirjoittaa kirjeen. Ystävistä en voi puhua, sillä he taitavat lukea tätä blogia…

Ei sen tarvitse suurta kaunokirjallisuutta olla. Ajatus on tärkein. Tai oikeastaan aika. Että antaa läheiselleen edes pienen hetken elämästään, käyttää aikaa läheisen ajattelemiseen, eikä käy kipaisemassa suklaarasiaa ostarilta työkiireiden keskellä.

Kirjoita runo, aforismi, katkelma päiväkirjaa, novelli, tarina, juttu… ihan mitä vain mieleesi juolahtaa.

Yllättävän hyvin. Louhi tiedettiin heti ensimmäisen vihjeen perusteella, samoin vastaus lähes jokaiseen muuhunkin kysymykseemme. Monen koululaisen kotoa löytyi Suomen lasten Kalevala, josta kansalliseepoksen hahmot olivat tulleet tutuiksi. Etupenkin pojat tunsivat kaikki sarjakuvasankarit ja ilmoittivatpa lukevansa tuhteja fantasiaromaanejakin.

Kun eskarilainen poika vastasi oikein Veljeni Leijonamieltä koskevaan kysymykseen, olin pudota penkiltä. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat! Juuri nämä ovat niitä kirjailijan työn tähtihetkiä: kirjallisuudella tuntuu oikeasti olevan merkitystä. Kirjojen hahmoista tulee lapsille rakkaita ja tärkeitä. Lapsi ja aikuinen ovat täysin samalla viivalla vaihtaessaan ajatuksia Pupu Tupunasta ja muista suosikkikirjoista.

Eilinen oli muutenkin hauska esimerkki kirjailijan työn moninaisuudesta: aamupäivä kului alakoululaisten seurassa, ilta yliopisto-opiskelijoiden. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta järjesti mainion keskustelutilaisuuden Tamy goes art, johon osallistui lisäkseni Sari Peltoniemi ja Reidar Palmgren (Harria jäätiin kaipaamaan!). Minusta tuntui, että intensiivisen keskustelun aikana päästiin pintaa syvemmälle. Moni asia jäi kuplimaan mieleen; tänään yritän saada niitä paperille.

Kirjoitusiloa itse kunkin kammioon!

Anu puhui kiinnostavaa asiaa muun muassa nuorten lukutottumuksista. Nykyisinhän monet aikuislukijat juoksevat pelkästään uutuuksien perässä. Itselläkin on vaikeuksia ehtiä lukea yhtään vanhempaa tuotantoa puhumattakaan klassikoista, kun työn puolesta saa / joutuu ahmimaan vinot pinot uutuuskirjallisuutta. “Nuoret eivät valitse luettavaa palkintojen tai kirjailijan julkisuusstatuksen perusteella”, Anu havannoi.

Sari sanoi viisaasti, että kirjailijuus pitää ansaita uudestaan kirja kirjalta. Työ on aina aloitettava alusta. Lisäksi hän puhui kauniisti ja ajankohtaisesti sydämen sivistyksen puolesta. Harva nykylastenkirjailija haluaa rautalangasta vääntää opetuksiaan lukijoille. Kirjailija voi kuitenkin välittää hyvinä pitämiään arvoja. Välittää, ei tyrkyttää.

Kirjailijoilta kysyttiin heidän oman tuotantonsa suosikeista. Sari nimesi lempparikseen Kukka Kaalisen pulkassa, Anu esikoisensa Kristallien valtakunnan.

Pystytkö nimeämään oman tuotantosi suosikin?

Tampereella käynnistyi eilen alemmassa postauksessa puffattu Miten lastenkirjani ovat syntyneet? -luentosarja. Ensimmäisinä puhujina olivat Tomi Kontio ja Vuokko Niskanen. En nyt sen kummemmin spoilaa luennon sisältöä, koska kirjailijat esiintyvät vielä ensi viikolla Helsingissä, mutta ainakin minä onnistuin kokemaan illalla suuren Ahaa!-elämyksen.

Viime vuosina olen alkanut keräillä divareista kirjoja, jotka ovat olleet minulle erityisen tärkeitä lapsena ja teini-ikäisenä. Niistä on hauska kertoilla koulukeikoilla, koska esimerkiksi Sue Townsendin Hadrianus Molesta ei ole kovinkaan moni nuori kuullut. Nykyäänhän kirjan päähenkilö on jo keski-ikäinen mies, ja sarja jatkuu aina vain.

Eilinen luento palautti minut kuitenkin parinkymmenen vuoden päähän, aikaan, jolloin olin ekaluokkalainen, ja jolloin hain koulun jälkeen luettavaa kotipaikkakuntani kirjastosta mennäkseni mummolaan ahmimaan kirjapinoa.

Olen oppinut lukemaan Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarjan avulla. Juttelin asiasta tänään kaveripiirissäni, ja muitakin Hiekkalan lapsista lumoutuneita ilmoittautui. Nyt tekisi mieli saada kirjat jostakin käsiinsä. Mutta mistä? Kurkkasin Antikka.netiin, mutta palvelu tarjosi ei oota. Vinkkejä otetaan vastaan.

Harmi, että luentoaika on rajallinen, sillä Niskanen ei ehtinyt kertoa sarjastaan juuri mitään.

Hyvän aasinsillan tästä kuitenkin saa. Muistaako joku muu, mikä kirja on ollut se ratkaiseva, joka on innostanut lapsena lukemaan?

Pari päivää sitten työhuoneellani vieraili joukko Utön alakoulun virkeitä nuoria, jotka Vinskin toimittaja oli nakittanut treffeille kirjailijan kanssa. Itse asiassa paikalla oli koko koulu, kuusi oppilasta, joista nuorin oli ekaluokkalainen ja vanhin kuudennen luokan oppilas. Haastattelukysymykset porautuivat olennaiseen. Sain vastata mm. sellaisiin kysymyksiin kuin että onko kirjoittaminen kivaa, mikä kirjoittamistani kirjoista on omasta mielestäni paras, teenkö itse kirjojeni kansikuvat, mitä harrastan, mikä on lempieläimeni, pidänkö vapaapäiviä, mikä on lempiruokani jne. Kysyipä eräs tarkkanäköinen kuudesluokkalainen tyttö sellaistakin, että miksi niin monessa kirjassani syödään sienipiirakkaa. En ollut ikinä edes ajatellut moista. Samainen tyttö on laatinut Vinskiin arvostelun uusimmasta kirjastani, joten nyt kyllä jännittää, mitä hän siitä ajattelee. Tytön arviota on kiva sitten joskus verrata “oikeaan” lehtikritiikkiin, jos jokin lehti nyt ylipäätään katsoo kirjani arvioinnin arvoiseksi. On selvää, että aikuislukijat ja kirjallisuuden ammattilaiset lukevat lasten- ja nuortenkirjoja erilaisten rillien läpi kuin niin sanottuun kohderyhmään kuuluvat lukijani. Edellä sanottu pätee myös lasten- ja nuortenkirjapalkintoraateihin. En missään nimessä väheksy aikuisten kirjallisuusihmisten näkemyksiä, mutta jostakin syystä Lasten LukuVarkaus -palkintoraadin pohdinnat kiinnostavat minua paljon enemmän kuin vaikkapa arvovaltaisen Finlandia Junior -raadin julistukset. Ja kun pöly kaikenmaailman arvostelu- ja palkintorumban jälkeen lopulta laskeutuu, uskon ja toivon, että hyvät kirjat aina lopulta löytävät tiensä parhaiden lukijoidensa luokse.

Leipätöiden ja lastenhoidon johdosta elokuvien katselusta teatterissa on allekirjoittaneelle tullut harvinaista herkkua. Leffat jäävät myöhäisiltojen ja viikonloppujen dvd:tten varaan. Niinpä oli äärimmäisen palkitsevaa päästä teatteriin ja onnistua valitsemaan elokuva, joka tuotti lumoavan kokemuksen, jonka olisi suonut jatkuvan yli kahden ja puolen tunnin esityskeston. Sean Pennin Into the Wildin (Erämaan armoille) kuvavirtaa, kummallista tarinaa ja ambivalenttia arvomaailmaa olisi voinut
jäädä tuijottelemaan ja pohtimaan pidemmäksikin aikaa.

Niille jotka eivät tiedä tai muista: kyseessä on tositapahtumiin perustuva kertomus Christopher McCandlessistä, joka lukion jälkeen katoaa ja löytyy kolme vuotta myöhemmin kuolleena keskeltä Alaskan erämaata. Päiväkirjamerkinnöistä keriytyy auki henkilökohtainen vaellus- ja kehityskertomus, omien rajojen, merkityksen ja onnen etsintä, jossa yhteiskuntakriittisyys ja sinisilmäidealismi, teinikapinallisuus ja orastava ekologinen tietous kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa.

Vaikka olin tietoinen kriitikkojen ylistävistä arvioista, episodisen ja välillä pitkiä puhtaan visuaalisia luonto-otoksia sisältävän elokuvan vaikuttavuutta lavensi omakohtainen perehtyminen ekokritiikin nimellä kulkevaan tutkimussuuntaukseen. Kuten millä tahansa nuorella teoriasuuntauksella on ekokritiikilläkin vaikeuksia määritellä itsenä yksiselitteisesti. Tässä kuitenkin riittänee, jos totean sen tarkastelevan erityisesti ihmisten ja muun elollisen suhteita ja kuvauksia tekstuaalisissa ja usein fiktiivisissä ympäristöissä. Ekokritiikki on kehittynyt lähinnä kirjallisuustieteen parissa, mutta on viime aikoina löytänyt tiensä myös muiden taidemuotojen kuten elokuvan pariin.

Koska Into the Wild toistuvasti nostaa esiin luonnon vuoroin ihmetyksen ja nöyryyden, vuoroin instrumentaalisen henkilökohtaisen merkityksen ja hyödyn lähteenä tarjoaa se mielenkiintoisen kohteen ekokriittiselle analyysille. Tila ei tässä riitä kaikkien elokuvassa esiityvien teemojen syvälliselle
erittelylle, joten tyydyn mainitsemaan muutamia tulkinnallisten polkujen alkupäitä, jotka voisivat tarjota hedelmällistä materiaalia jatkoanalyysille.

Kontekstit. Into the Wild vilisee suoria sitaatteja amerikkalaiseen erä- ja luontokirjallisuuteen (nature writing, kuten esim. Jack London) ja enemmän tai vähemmän vihreäksi tai ekologiseksi ajateltavaan yhteiskuntakriittiseen kirjallisuuteen, kuten Thoreau’hon ja Tolstoihin. Chrisin kautta hahmottuvan eränkävijän ja seikkailijan kautta välittyy myös epäsuorasti monista kriittisistä äänistä tuttu vastenmielisyys kulutusyhteiskuntaa kohtaan sekä ihmetyksen ja hurmion kokemus luonnon valtavuuden edessä. Mieleen tulevat tässä suhteessa paitsi jälleen Thoreau, myös John Muir,
Aldo Leopold, Edward Abbey ja miksei Theodore “Unabomber” Kaczinsky ja kotoinen Pentti Linkola. Näiden kaltaisten tekstien kautta McCandlessin tarina liittyy laajempaan luontoa käsittelevään ja muokkaavaan ekologissävytteiseen diskurssiperinteeseen sen mitä erilaisimpine
painotuksineen ja näkemyseroineen.

Spektaakkeli. Pennin käsittelyssä mitä moninaisimmat maisemat saavat hehkua sekä Chrisin että katsojan ihasteltavina minuuttikaupalla ja Eddie “Pearl Jam” Vedderin alakuloisen eteerisen musiikin säestäminä. Korkeat näköalapaikat, kaukaiset horisontit, estetisoivat hidastukset, majesteettiset kopterikamera-ajot ja villieläimet toteuttavat pilkun tarkasti David Ingramin analysoimaa spektaakkelin kieltä, jolla luonto ja sen kokeminen tehdään säväyttäväksi, dynaamiseksi ja yltäkylläiseksi. Huonoa säätä ja luonnon arkipäiväistä “tapahtumattomuutta”, hollywoodilaisittain dramaattisen toiminnan puutetta, ei näiden näytösluontoisten otosten valikoimaan ole juurikaan päästetty.

Luontokuva. Elokuvasta välittyvä laajempi, käsitteellisempi asenne luontoon, jota voidaan kutsua luontokuvaksi, on hyvin monimielinen ja eikä aina tahallisen ristiriitainen. Toisaalta spektaakkelin kautta juhlitaan luonnon elähdyttävyyttä ja oletettua aitoutta tukahduttavan ja lannistavan kaupunkielämän ja konsumerismin vastapainona. Toisaalta se, että Chris asuu erämaan keskelle unohtuneessa bussinromussa, kertoo kätevästi häntä yhä sitovista teollisen yhteiskunnan napanuorista. Hartaista auringonlaskuista ja vuorimaisemista huolimatta luontoa ei juuri koskaan nähdä ikään kuin sen itsensä ehdoilla, vaan sen tehtävänä on toimia ihmisen henkilökohtaisen valaistuksen välineenä. Kun Chris on saanut “onnen salaisuuden” selville luonnon helmassa, hän päättää saman tien lähteä takaisin; luonto ei sittenkään löydä todellista identiteettiä kulutusyhteiskunnan vastapainona
ja -kohtana. Taustalla loimottaa länsimaisen kulttuurin elävä ja todellinen “suuri kertomus” individualismista ja itsensä toteuttamisesta suurimpana ja luovuttamattomimpana hyveenä kaikkine epäekologisine aspekteineen.

Vaikka Penn muuten tuntuu pitävän kapinallisen Chrisin puolia, parissa kohtaa hän ansiokkaasti puhkaisee tämän idealismin ja näyttää tämän lohduttoman “kaupunkilaisuuden.” Erakkoutensa loppupuolella Chris ammuskelee tyhjään ja huutelee, että missä olette eläimet, on nälkä. Samanlainen kohtalokas naivius ilmenee Chrisin tavassa luottaa vain yhteen kasvikirjaan ja hyvänpäivän tutulta kuulemiin ohjeisiin hirven nylkemisestä. Tulos voi olla vain katastrofaalinen. Lisäksi jotkut Chrisin
ääneen lausumista ajatelmista kalskahtavat hätkähdyttävän latteilta ja idealistisilta, mikä tavallaan lisää niiden banaalia uskottavuutta. Perheen viiteryhmässä sama kuvio toistuu: hänen hahmonsa häilyy periaatteellisen kapinan ja teini-ikäisen uppiniskaisuuden ja omaan napaan tuijottamisen
välimaastossa. Verkkokeskusteluissa elokuvan aiheuttama voimakas ihastus ja vihastus seuraili usein näitä linjoja.

Ihmisluonto. Ekokritiikki voisi myös tarjota mahdollisuuden soveltaa evolutionäärisen biologian ja psykologian sekä ihmisluonnon tutkimuksen tuloksia myös elokuvan alalla. Vaikka elokuvat aina kantavat ihmis- ja muissa kuvauksissaan kaikuja kulttuurinsa historiallisista diskursseista, niiden takaa voidaan erottaa myös liki-universaaleja, yleisinhimillisiä piirteitä. (Todistusaineisto on lavea, hyviä johdantoja ovat esim. Donald E Browin Human Universals sekä Steven Pinkerin Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature.)

Into the Wildissa tällaisia piirteitä voisi olla ihmiselämän jako vaiheisiin lapsuudesta vanhuuteen sekä voimakas korostuneen ruumiillinen orientoituminen maaailmaan, jota rikas luontokuvasto vahvistaa. Myös onnellisuuden häilyväisyys sekä sen löytäminen sosiaalisuudesta ja “laumaelosta” tuntuvat ylikulttuurisilta sisällöiltä anglosaksisesta ilmiasustaan huolimatta. Perhesuhteiden keskeisyys tulee ilmi Chrisin hylätessä ne ja hänen kohtaamien ihmisten kummastellessa tätä menettelyä. Lopulta vastavuoroinen altruismi, jota Chris lähes vaistonvaraisesti osoittaa kohtaamilleen ihmisille ja jonka läsnäololle hän on ironisen, traagisen sokea, on yleisinhimillinen piirre, jolle on osoitettu evolutionääriset peruusteet jo kolmisen kymmentä vuotta sitten.

Elokuvateollisuus. Lopulta voisi pohtia Into the Wildin kaltaisten elokuvien asemaa elokuvien tuotantoteollisessa kontekstissa. Tällainen lähestymistapa voisi keskittyä pohtimaan elokuvan vaikutusta maailman, sen ekologista jalanjälkeä. Vaikutuksen voisi jakaa fyysisiin, mitattaviin seurauksiin, kuten tuotannon synnyttämiin päästöihin, kuormituksiin, muihin suoriin ympäristövaikutuksiin ja sekä epäsuoriin, abstraktimpiin vaikutuksiin, kuten mahdollisiin ideologisiin vaikutuksiin: uusintaako elokuva vanhoja ajatusmalleja ja kritisoiko se niitä? Jos kritisoi, niin kuinka uskottavasti? Vai onko kyseessä vain “viherpesu” tai kapina-chic, jota voi nauttia lyhyenä virtuaalivirkisteenä elokuvateatterin hämärässä?

Taide- tai crossover-elokuvana Into the Wild ei kuluta luontoa valtavilla budjeteilla, tuotantoarvoilla ja avustaja-armeijoilla. Samoin sen oheen ei ole rakennettu valtavaa tuotemarkkinaa, kuten useimpien, myös ekologisväritteisten, lasten elokuvien tapauksissa usein on laita. Tämä myös tarkoittaa sitä, että valtavirrassa Chrisin tyylistä yhteiskunta- ja kulutuskritiikkiä löytää harvoin, eiväthän elokuvat halua propagoida rahoittajilleen elintärkeitä tuoteperheitä vastaan. Toisaalta joku voisi varmasti väittää, että tämän kaltaiset elokuvat syntyvät Hollywoodin valtavirran siivellä, sen luomien massiivisten kassavirtojen avulla; useat nimekkäät ohjaajatkin joutuvat tekemään aina välillä “crowd-pleasereitä” voidaakseen saada tilaa, aikaa ja ennen kaikkea rahaa taiteellisesti kunnianhimoisemmille projekteille. Näin taide-elokuvakaan ei vältä kytkeytymästä läheisesti elokuvataiteen kulutusintensiiviseen puoleen. Ekologisesti melankolinen totuus on, että näistä syistä johtuen tärkeät sisällöt jäävät vähemmistöyleisöjen marginaaleihin.

Harri Kilpi, pj

Päiväkirjan pitäminen mahdollistaa helposti uudet alut. Ei siihen sen kummempaa, dramaattisempaa elämänmuutosta tarvita. Uusi päiväkirja on yhtä kuin uusi alku, sen ensimmäinen, puhdas sivu. Uuden päiväkirjan valitseminen ei ole yhdentekevää. Tiedän sen, tästä aiheesta voi käydä loputtomia keskusteluja päiväkirjailijoiden kanssa. Päiväkirja, jonka nyt lopetin, oli joululahja hyvältä ystävältäni. Nyt edessä onkin visainen tehtävä: valitsenko uudeksi kirjaksi anopin joululahjan (Helene Schjerfbeck -kantisen) vai äidin antaman syntymäpäivälahjan, kauniin violetin kirjan? Hmm… (päiväkirjojen kirjoittajille on helppo ostaa lahjoja, koska kirjojen menekki on 2-5 vuodessa).

Olen kirjoittanut 30-40 päiväkirjaa. Lukumäärästä en ole ihan varma. Selviäisi laskemalla, kaikki ovat tietysti tallessa olohuoneessani olevassa isossa matkalaukussa. Tyrmistyin, kun hyvä ystäväni POLTTI kaikki teini-iän päiväkirjansa ja väitti sitä puhdistavaksi. Itse en mistään hinnasta pystyisi samaan. Toisinaan on hauskaa / riipaisevaa / ahdistavaa / lohdullista palata vuosien takaisiin mietteisiin. Joskus päiväkirjoja, tietyn iän tuntoja, voi käyttää kaunokirjallisten tekstien lähteenä.

Kuka muu kirjoittaa aina vain päiväkirjaa?

Uudessa Anna-lehdessä Hannu Mäkelä antaa neuvoja kirjailijan urasta haaveileville niin osuvasti, että lauseet piti kirjoittaa muistiin:

“Pitää ymmärtää mihin ryhtyy, hyvässä ja huonossa. Pitää muistaa suhteellisuus. Unohdettu voidaan löytää, eikä menestys ole pysyvää: kukaan ei kulje tasaista tietä kunniaan. Kultaa ja voittoja ei täältä myöskään saa mukaansa. Mutta jos uskoo työhön ja itseensä ja jaksaa kestää maailman ivaakin, selviää. Puhuttu katoaa, kirjoitettu pysyy. Sana.”

Muuta taidetta tehdään paljon kirjojen pohjalta, elokuvia varmasti eniten. Taru sormusten herrasta on inspiroinut upeita maalauksia ja kokonaisia taidekirjoja. Myös piilovitsejä harrastetaan: Esimerkiksi Firefly-tieteissarjaan on ujutettu Dortmunder-niminen avaruusalus.

Ajelin mökille ja takaisin faijan uudella (vanhalla) Ladalla. Ja koska Ladassa on tyyliä ja asennetta ihan eri tavalla kuin vaikka Toyota Corollassa sillä pitää tietysti olla nimi. Mietin nimeä monta päivää, kunnes itsestäänselvin vaihtoehto välähti mieleen: Ilia Voljova, Alastair Reynoldsin avaruussaagan keskeinen hahmo.

Nyt tarvitaan vielä nimi auton kylkeen, mieluiten kyrillisin kirjaimin. Ihanaa nörtteilyä :mrgreen:

Millä tavoin kirjat näkyvät teidän elämässänne?

“Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!”

Haaste on aina ajankohtainen. Milloin nimittäin viimeksi on tullut annettua spontaania lukijapalautetta? Muistatko edes?

Suurin osa lukemistani kirjoista on arvostelukappaleita. Palaute julkaistaan kritiikkinä sanoma- tai aikakauslehdissä. Toinen merkittävä osa lukemistani kirjoista on kollegoiden, ystävien kirjoittamia. Joko valmiita tai käsikirjoitusvaiheessa olevia tekstejä. Niitä tulee tietenkin kommentoitua sähköpostitse, puhelimitse ja kasvotusten teemukillisen äärellä.

Parhaat tänä keväänä lukemani kirjat ovat olleet ulkomaisia. Tuntuu ponnistukselta etsiä kirjailijan yhteystiedot. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna: aika monella kirjailijalla on nettisivut yhteystietoineen ja suomalainen kustantaja varmasti auttaisi aina. Mutta se kliseinen “ei ole aikaa” -tekosyy vaivaa aina… Luulisi, että Kanadassa tai Ranskassa asuva kirjailija ilahtuisi, jos suomalainen lukija lähestyisi häntä.

Nuorilta voi ottaa oppia (tässäkin) asiassa. Teini-ikäiset lukijat ovat ihanan spontaaneja ja räväkkiä. Sähköposti on madaltanut kynnystä ottaa yhteyttä kirjailijaan. Olen saanut monenlaisia kirjeitä. Yhdessä nuori neuvoo vihaisesti, etteivät suomalaiset nuoret juo viiniä, vaan olutta. Toisessa kirjeessä lukija kiittää saaneensa kirjastani rakenteellisen vinkin kouluaineeseensa: “Kerrankin mun luokkakaverit pysyivät hereillä.” Joskus tulee tekstareitakin (aamuseiskalta!). “Kirjasi päähenkilö on ihan kuin paras kaverini…”

Annen haaste olkoon jatkuvasti voimassa. Positiivista palautetta ei saa tässä maailmassa koskaan liikaa. Ja voi negatiivisenkin esittää rakentavasti. Kävin lukijan kanssa varsin hedelmällistä kirjeenvaihtoa aiheesta nuoret & alkoholi.

Sunnuntain ottelu SC Teufelia vastaan tulee olemaan kova. Hyväkään tulos Teufelia vastaan ei välttämättä riitä taistelussa jatkopaikasta, mutta aivan turhaa on miettiä mitä muut joukkueet tekevät ja kenellä riittää motivaatio viimeisellä kierroksella, sillä aivan varmaa on se, että jos omaan tekemiseen ei keskitytä tarpeeksi, voidaan Hirven Pään terassilla ensi sunnuntaina aloittaa kesäloma.

Kaikki on mahdollista, ja niin kauan kuin peli jatkuu, unelmat elää.

Loppuun vielä muutama pelaaja alter-egoineen;

7 Jouni Heinonen – Chris Pronger; taitava käsistään, mutta kokonsa ja jumanjinsa puolesta ilkeämpi kuin Georges Laraque. Antaa maittavia pusuja kentällä, eikä laidatkaan välty suoristumisilta.

21 Juho Hyvärinen – Peter Forsberg; jokainen tietää tämän. Hirveä määrä taitoa ja syöttötaito on niin huima, että pärjää vertailussa isoihinkin nimiin. Pelisilmä huikea.

27 Tuomas Kokkola – Unknown; on koitettu istuttaa Patrik Stefanin ja Georges-boyn viittaa, mutta mikään ei ole tuntunut vielä sopivan. Kokoa etsitään, mutta korkea aika löytää se oma rooli. Kokenut sotaratsu, jolta oikeasti odotetaan enemmän.

44 Juha Niutanen – Johan Frantzen; ei ole kentän notkein, ei ole kentän sulavin. Todella hyvä laukaus, mutta välillä lennetään liian korkealla. Nöyrä molempiin suuntiin ja hirvimäisen olemuksensa ansiosta antaa tilaa pienemmille ketjukavereilleen.

93 Erkki Hyöki – Ryan Getzlaf; joukkueen taitavin – taikuri pallon kanssa. Tekee temppuja, joita kukaan muu ei edes viitsi yrittää. Tekee ratkaisumaaleja, mutta osaa myös bulgarialaisten metkut. Todellinen taitelija, joka johtaa joukkuetta.