Kaukosäädin ja viltti kuuluvat talvi-iltojeni vakiovarustukseen. Kaamosta on kätevää paeta kotisohvalle, lempiohjelmiin tai vuokraleffaan uppoutuen. Katsomistottumukseni ovatkin syklisiä, sillä ne seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Kesäisin en katso televisiota juuri koskaan, eikä viime kesä ollut poikkeus. Muutin kesäkuun alussa, mutta television johto ei ollut seinässä vielä elokuun lopussakaan. Sama koskee elokuvissa käyntiä. Kukapa nyt haluaisi nyhjöttää sisällä, kun on niin lämmintä, että voi viettää aikaa ulkona ilman pelkoa paleltumisesta?

Viime kesänä tein kuitenkin yhden poikkeuksen. Vaihdoin vastaansanomattomasti valoisan kesäillan elokuvateatterin pimeyteen, enkä katunut. Tuolloin ihastusta, mutta myös paljon vihastusta niittänyt puolidokumentaarinen komedia Brüno saapui elokuvateattereihin. Elokuvassa homoseksuaali muotitoimittaja lähtee valloittamaan Amerikkaa tavoitteenaan tulla ”kuuluisimmaksi itävaltalaiseksi sitten Hitlerin”. Minä nauroin niin, että mahaan sattui ja kyyneleet valuivat silmistä. Myös muiden seurueen jäsenten mielestä elokuva oli yksikertaisesti loistava. Vaikka olen tutkinut huumoria monta vuotta, en loppujen lopuksi osaa sanoa, mille nauroin – ja ehkä hyvä niin. Tutkijan näkökulmasta asiat eivät kuitenkaan ole ”luonnostaan hauskoja”, vaan sosiaalistumme myös huumoriin. Vaikka nauru olisikin globaalia, huumorintaju on pikemminkin lokaalia.

Yksi merkittävimmistä huumoria koskevista teorioista on niin sanottu ylemmyysteoria. Teorian mukaan nauramme muille, kun tunnemme ylemmyyttä suhteessa naurun kohteisiin. Ei siis ihme, että tutkimuksessa on painotettu eroa sen välillä, nauraako itselle vai muille. Jonkun kanssa nauramista on pidetty poikkeuksetta hyväksyttävämpänä kuin jollekin nauramista. Huumoria onkin usein lähestytty sosiaalisten erontekojen näkökulmasta, sillä sen on nähty toimivan tehokkaana keinona ”meihin” ja ”muihin” jakamisessa. Brünossa pilkkakirves sohaisee pahemman kerran sosiaalisten kategorioiden ja hierarkioiden ampiaispesää poliittisesta korrektiudesta välittämättä. Mikään tai kukaan ei näytä olevan turvassa pilkalta, kun Brüno lähtee välittämään rauhaa Lähi-itään tai hakeutuu heteroksi käännyttämiseen tähtäävän kristillisen järjestön edustajan puheille.

Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä pahasuovasta naurusta. On esitetty, että
poliittisesti epäkorrektiin huumoriin liittyy ajatus “pilkan kautta sisällyttämisestä”. Poliittisesti epäkorrekti huumori perustuu erilaisten ryhmien tasapuoliseen loukkaamiseen, eikä kukaan säästy pilkalta. Tällöin naurun maailma näyttäytyy tasa-arvoisuuden tyyssijana. Huumori, joka loukkaa kaikkia tasapuolisesti, on nähty myös yhteisöllisyyden luomisen välineeksi. Toisaalta voidaan kysyä, voiko jokaisen loukkaamista todella tarkastella ei kenenkään loukkaamisena. On myös tärkeää, ettei poliittisella korrektiudella leikittelemistä käytetä tekosyynä vaikkapa seksististen tai rasististen vitsien kierrätykselle. On harhaluulo, että huumorin ”äärimmäisyys” tyhjentäisi sen pohjimmiltaan vihamielisistä merkityksistä.

Huumorista kirjoittamisen kiehtovuutta ja samalla vaikeutta on kuvattu sanomalla, että huumori pakenee helposti kaikenlaisia tulkintoja. Aikoinaan ensimmäisen pääaineeni, yleisen kirjallisuustieteen, opinnot veivät nautinnon lukemisesta. Ennen niin rakkaasta harrastuksesta tuli puhki analysoimisen väline, ja vanhaa sananlaskua lainatakseni metsää alkoi olla vaikea nähdä puilta. Huumorin tutkimuksen tekeminen ei onnekseni ole vienyt iloa elämästä, ja vaikka huumorista on vaikea sanoa mitään perustavanlaatuista, nauru hyvässä seurassa lämmittää talven lähestyessä. Brünokin jaksaa nostattaa hymyn huulille, vaikka kotisohva on taas korvaamassa kesäiset aktiviteetit.

Marjo Kolehmainen

Lähdekirjallisuus:

Critchley, Simon (2002): On Humour. London: Routledge.

Dentith, Simon (2000): Parody. London: Routledge.

Gill, Rosalind (2007) ‘Postfeminist media culture: Elements of a sensibility’. European Journal of Cultural Studies 10(2) 147-166.

Palmer, Jerry (1994): Taking Humour Seriously. London: Routledge.

Weinstock, Jeffrey Andrew (toim.) (2008): Taking South Park Seriously. New York: State University of New York Press.

Mikä yhdistää minua ja Anneli Kantoa?

Monikin asia, mutta päällimmäisenä nyt se, ettemme pidä marraskuusta.

Koko ajatuskin – phyi!

Tänä vuonnapa keksimmekin konstin, jonka avulla emme edes huomaa ankean kuukauden olemassaoloa:

Aiomme nanowrimoilla eli osallistua kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen!

Anneli kirjoittaa kolmannen osan ihanalle Futistyttö-sarjalleen (jonka kursailematon fani olen), minä taas kirjoitan romaania, joka kulkee työnimellä MKK eli tuttavallisesti murheenkryynikäsis. Tiedän jo nyt, että on päiviä, jolloin kadun hullua päähänpistoamme, mutta samalla odotan jo nyt sunnuntaita kutkutuksella…

Yksin en tähän pystyisi. Luotan Annelin tukeen ja kannustukseen.

Kirjoittelemme romaanien etenemisestä tänne Grafomaniaan vuoroviikoin. Minä rustailen mietteitäni myös omilla sivuillani.

Viikon blogivinkkimme tulee sähköisiä medioita aktiivisesti seuraavalta kuntalaiselta. Hän on löytänyt naapurikuntaa käsittelevän blogin, jossa kiinnitetään huomio kunnassa vallitseviin epäkohtiin ja niinpä hän esitti samalla kysymyksen, miksi HausjärviNewsin sivuilla ei puututa oman kunnan epäkohtiin yhtä selkeästi?

Jos tähän kysymykseen pitäisi vastata kahdeksalla sanalla, niin vastaus kuuluisi: ”Se ei ole blogimme tarkoitus”. Pyrimme nostamaan keskusteluun aiheita, joista kunnassamme keskustellaan kuntalaisten kesken, mutta emme kritikoi niitä tai anna niihin valmiita vastauksia. Tai jos annamme, niin ainakin verhoilemme ne ilmeisen ylilyönnin ja täysin tarpeettoman spekulaation mahdollistamin keinoin, huumoriakaan välttämättä. Vaikka toimittajamme toimittavat juttuja itsenäisesti, niin joukkueena olemme sisäistäneet tämän saman linjan. Toivoaksemme tämä vastaa myös muutamien muiden kysymyksiin, jotka koskevat toimituksemme linjaa.

Mutta alkulämmittelyn ja parin toimituksemme linjaa valaisevan vastauksen jälkeen itse viikon blogiin: Vaikka tämä blogi ei käsittele Hausjärven asioita, niin myös muiden kuntien ongelmat täällä Hausjärven seutukunnassa ovat samankaltaisia. Niinpä valitsimme viikon blogiksi Lopen ongelmia selkeästi käsittelevän blogin, joka ei kaihda vaikeiden kysymysten esittämistä tai valmiiden vastauksien tarjoamista (vai kaihtaako sittenkin?).

Epäkohtia on kaikkialla, jos keskitymme niihin. Epäkohtien ratkaisijoita on harvassa, jos keskitymme niihin. Jokainen valitsee, mihin keskittyy?

Toimituksemme kanta on, että onneksi tällaisia blogeja on, se on tervettä demokratiaa. Toimituksemme palaverissa pohdimme vain sitä, mikä on tärkeää ja miten esitettynä? Viikon blogiksi oli tarjolla toinenkin aivan erilaista linjaa edustava paikallinen blogi ja niinpä laitamme senkin tähän näkyviin, nimittäin erään Hausjärveläisen kirjoittajan blogin.

Kumpi sinusta on tärkeämpi sisällöllisesti ja kumpi viihdyttävämpi, kumman tyyli vetoaa sinuun? Vastaa toimituksemme sähköpostiosoitteeseen. Yhtään vastausta tai yhteystietoa ei julkaista, vain yhteenveto vastauksista. Molemmat blogit löytyvät linkkilistastamme.

Maakunnan kuntaliitolle toimittamien tietojen mukaan Hausjärven kunnalla on peräti neljä ystävyyskuntaa. Pineto Italiassa, Naie Japanissa, Strömsund Ruotsissa ja Väike-Maarja Virossa. Ystävyyttä Hausjärven päättäjät pitävät yllä tekemällä ystävyyskuntiin kohteliaisuuskäyntejä. Matkojen tarkoitus lienee ottaa oppia toisten kuntien virheistä ja etsiä kehitysideoita siitä missä ystävyyskunnat ovat onnistuneet paremmin.

Kuntalaisten mielipiteitä päättäjien matkoista on saatu seurata paikallislehdistä, joiden yleisönosastoilla kieli on paikoin värikästäkin. Tänä kansainvälistymisen aikana on kuitenkin hyvä, että päättäjätkin pääsevät näkemään oman mökin pihapiirin ulkopuolelle. Onpa seurueeseen joskus kuulunut opiskelijoitakin ja ihan Japanissa asti ovat lukiomme edustajat päässeet kokemaan kansainvälistä ilmapiiriä. Epäilemättä sieltä on tuotu tuliaisena uusia virikkeitä ja intoa rutiininomaisen opiskelun keskelle.

Nuorissa on tulevaisuus, eikä olisi hullumpi ajatus käyttää opiskelijoita ystävyysvierailuilla useamminkin. Lukiomme saisi uutta kansainvälistä luonnetta, jos ensimmäisen vuosikurssin oppilaat pääsisivät keväisin Väike-Maarjaan tai Strömsundiin, toisena opiskeluvuotenaan Pinetoon ja kolmannen vuoden opiskelijat kävisivät kunnan laskuun Naiessa. Tutustumiskäynneillä solmittaisi tärkeitä kansainvälisiä kontakteja.

Matkat naapurimaihin onnistuisivat viikossa ja pitemmät matkat kahdessa. Kun matkat olisivat opintoretkiä, niin niiden vuoksi ei tarvitsisi edes lukuvuotta pidentää. Tulisi kielen ja kulttuurin tuntemusta ja ennen kaikkea karttuisi laajempaa käsitystä ympäröivästä globaalista maailmasta. Kansainvälisyys on tärkeä tekijä uusien sukupolvien kasvatuksessa ja saisivat paikallispoliitikotkin kiitosta ja roppakaupalla ääniä nuorilta äänestäjiltä. Lukiomme profiloituisi kansainvälisyyttä painottavaksi opinahjoksi ja tuo maailmankansalaisuuden aate toisi lisävärinsä opiskeluun läpäisten kaikki oppiaineet. Voi sitä intoa, millä opiskelujen parissa aherrettaisiin. Sitä mainetta ja kunniaa jonka koulu ja koko kunta saisi kansallisissa vertailuissa. Hakijoiden määrät kohoaisivat pilviin ja olisi mistä valita huippuoppilaita Hausjärvelle. Yhden prosentin veroäyrin nostoon kuntalaiset suhtautuisivat kyllä ymmärtäväisesti – kai?

Väkivalta monissa muodoissaan on pelottava osa inhimillistä todellisuutta. Väkivallan taiteellinen tai viihteellinen esittäminen saattaa olla pelottavaa ja ahdistavaa mutta myös kiehtovaa ja lumoavaa, jopa riemastuttavaa.

Kulttuurievoluution myötä eläinten luonnolliseen käyttäytymiseen kuuluville aggressioille on annettu yhteisöllisesti valvotut muodot, rajat ja kohteet. Niiden vaaliminen on keskeinen osa paitsi yhteisön sisäistä ja ulkoista turvallisuutta, myös sen identiteettiä ja sosiaalista hierarkiaa. Väkivallan representaatioilla on tässä keskeinen osuus. Niiden kautta yksilöt sisäistävät hyväksyttävät tavat tulla toimeen väkivaltaisten impulssiensa kanssa ja tarpeen tullen kohdistaa yhteisön ja sen sisäisen järjestyksen puolustamiseen. Nämä tavat saattavat vaihdella suuresti kulttuurista toiseen.

Väkivallan estetisoiminen ja leikillistäminen on keskeinen osa tätä väkivallan kulttuurisen muodontamisen prosessia. Mitä moninaisimmissa fiktion muodoissa ja fantasiaskenaarioissa työstetään ja hyödynnetään väkivaltataipumuksia tekemällä niistä osa esteettistä kokemusta tai peliä. Voimme nauttia sellaisenkin väkivallan representaatioista, joka todellisessa elämässä on meille vastenmielistä, jopa kauhistuttavaa. Kostotarinat tuntuvat vetoavan primitiiviseen tarpeeseen saada nähdä pahatekijöitä rangaistavana ja kokea oikeuden voitto – vaikka sitten väkivalloin, todellisen elämän institutionaaliset keinot kun harvoin tuottavat psykologisesti tyydyttäviä tuloksia tässä suhteessa. Erämaiden yksinäiset sankarit samoin kuin urbaanit vigilante-hahmot vastaavat tarpeisiin, joihin yhteiskunnallinen todellisuus ei kykene vastaamaan – muuta kuin tarjoamalla foorumit fiktiolle ja fantasialle.

Väkivallan representaatioista nauttiminen kytkeytyy turvallisuudentarpeeseemme, olkoonkin että tavalla, joka ei tee kunniaa älynlahjoillemme. Todellisen maailman kompleksisuuden edessä väkivaltaviihde tarjoaa nautittavaksi yksinkertaistavia ratkaisuja, joissa moraalinen universumi on kirkas ja valinta hyvän ja pahan välillä yksiselitteinen. Ja tyypillisesti ensisijainen samaistumisen kohteemme, sankari, väkivaltaan vastentahtoisesti turvautumalla lopulta päihittää pahat tyypit.

Missä määrin nämä asenteet vuotavat todellisuutta koskevien käsitystemme puolelle? Saako se meidät hyväksymään helpommin väkivallan käytön lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi – jopa yleisesti hyväksyttyjen ihmis- ja perusoikeuksien kustannuksella? Pahan retoriikalle löytyy käyttöä aina kansainvälistä politiikkaa myöten.

Elokuvallisia keinoja voidaan käyttää tehokkaasti väkivallan tekemiseksi siedettäväksi, hyväksyttäväksi, nautittavaksi tai hauskaksi – tai aidosti kauhistuttavaksi. Kuten elokuvatutkija David Bordwell on todennut, elokuvan tekijät ovat ”intuitiivisia psykologeja”, jotka osaavat erittäin taitavasti ohjailla huomiokykyämme ja vedota perustavaa laatua oleviin tarpeisiimme. Usein tämä tapahtuu ohi kulttuurisesti sisäistettyjen normien. Taustalla ovat tyypillisesti vaikeudet toiseuden kohtaamisessa ja minuuden määrittelyssä. Fiktio voi hienosyistää tai kärjistää tätä kohtaamista, kehittää empaattisia kykyämme mutta se voi myös vedota taipumukseemme korostaa minuuttamme toiseuden kustannuksella. Toiseuden kohtaaminen representaatiossa heijastaa ja kehittää suhtautumistamme toiseuteen myös todellisessa elämässä. Meillä on fantastinen kyky ottaa todesta fiktiivisiä henkilöhahmoja ja käsitellä niiden kautta todellisen elämän ongelmia. Suhtautuminen väkivaltaan on näistä yksi tärkeimpiä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen hyvinvointimmekin kannalta.

Aivan liian harvoin perehdytään kysymykseen siitä, miksi väkivallan representaatiot ovat niin keskeinen osa taidetta ja viihdettä. Viihdeväkivallan tutkimuksessa on erittäin vahvasti keskitytty vaikutustutkimukseen. Joillakin tahoilla on havaittu erittäin vahva korrelaatio väkivaltaviihteestä nauttimisen ja aggressiivisten taipumusten kanssa. Tulokset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Mikä on tuon korrelaation luonne? Selvästikään väkivallan representaatiot eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla, ja viime kädessä henkilöhistorialliset syyt ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen aiheuttavat sosiaaliset ja bioloogiset tekijät ovat ratkaisevasti tärkeämpiä väkivaltaisen käyttäytymisen aiheuttajia. Silti voidaan kysyä, missä määrin viihdeväkivalta todella lisää mahdollisuutta, että jotkut ihmiset jossakin tilanteessa käyttäytyvät väkivaltaisesti? Mutta miten tämä riski sijoittuu akselille karhujen – liikenteen ihmiselle aiheuttamat vaarat? Ja pitäisikö omaksua asenne: Ammutaanhan karhujakin.

Näitä kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen 11–12.9.2009 järjestämässä seminaarissa Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä. Yhteistyötahoja ovat mm. Valtion elokuvatarkastamo sekä Koulukino/Mediakasvatusseura. Lisätietoja oppiaineen kotisivulla osoitteessa:

http://www.helsinki.fi/taitu/tet/ajankohtaista.htm

Henry Bacon

Kuulun Pirkkalaiskirjailijoiden edustajana lautakuntaan, joka jakaa kriitikkopalkinto Vaaskivi-plakaatin ensi vuonna. Eilen kävimme kiinnostavaa keskustelua kirjallisuus- ja teatterikritiikin nykytilasta. Tiedätte varmaan, millainen keskustelu oli sävyltään.

Kritiikkien määrä sanomalehdissä on vähentynyt reilusti viimeisen vuoden aikana. Pessimistien mukaan alamäki vain syvenee, optimistit yrittävät olla toiveikkaita.

En nyt jaksa jauhaa aiheesta “Lasten- ja nuortenkirjat ovat joka tapauksessa kritiikkikatveessa”, vaan minua mietityttää, mikä on riittävästi.

Jos ajatellaan puhtaasti kritiikkien lukumäärää, kuinka monta kritiikkiä / per kirja teoksistanne on julkaistu noin keskimäärin? Nouseeko joku kirja tuotannossanne sellaiseksi, että siitä on kirjoitettu enemmän? Mihin olette pettyneet, mistä ehkä yllättyneet? Milloin kirjailija voi olla tyytyväinen?

Yläaste- ja lukioajoiltani 1980-luvun lopulta ja 90-luvun alusta muistan luokkakaverini Samin (nimi muutettu), joka mielellään kertoi kaikille jotka viitsivät kuunnella katsomistaan splatter-elokuvista. Näissä ihmisiä tapettiin mitä mielikuvituksellisemmilla ja verikylläisemmillä tavoilla — sekä sitten todella groteskisti revitellen. Sama henkilö harrasti myös ns. goregrind –musiikkia, jonka Bosch-tyyliset nekrofiiliset ja nekrofagiset sanoitukset hän naureskellen jakoi eteenpäin meille kummastuneille kuulijoille.

Näistä tekijöistä huolimatta Samista ei tullut koulusurmaajaa. Viihteellisen väkivallan kuluttaminen ei ohjelmoinut hänestä tappajaa tai pannut häntä soveltamaan näkemiään teurastustekniikoita todelliseen elämään. Itse asiassa juuri tämä seikka – väkivaltaviihteen monimiljoonainen kuluttajakunta – on yksi keskeisimmistä argumenteista ns. moraalipaniikkeja vastaan. Yleinen piirre moraalipaniikeissa on pyrkiä esittämääm väkivaltaviihde keskeisenä syynä ilmiöihin, joilla on lähes poikkeuksetta paljon monisyisemmät taustat.

Esimerkkinä käyköön Helsingin Sanomien yleisön osaston kirjoitukset jotka Jokelan koulusurmien jälkimainingeissa syyttivät tapahtuneesta mediassa näkyvää väkivaltaa, erityisesti väkivaltaisia tietokone- ja videopelejä. Kuitenkin miljoonat ihmiset pelaavat samoja pelejä kuin Pekka Auvinen, eivätkä päädy samanlaisiin tekoihin. Jos Kellopeli appelsiini vaikuttaisi kaikkiin katsojiinsa niin kuten sen väitettiin vaikuttaneen muutaman tapon ja pahoinpitelijän tapauksissa 1970-luvun alun Britanniassa, kaikkien elokuvatutkijoiden ja leffafriikkien pitäisi olla jo paatuneita taparikollisia  ja yhteiskunnan vihollisia.

Asia voidaan esittää myös kääntäen. Jos suoraviivainen, yksiselitteinen yhteys olisi olemassa, silmitöntä väkivaltaa pitäisi olla paljon enemmän. Näin ei kuitenkaan ole. Väkivaltaa vain tuntuu olevan enemmän, koska siitä ja siihen liittyvistä rikoksista on jatkuvasti saatavilla suunnaton määrä tietoa. ”Good news is no news” tai ”If it bleeds it leads” kuvaavat populaarin uutisteollisuuden myyvyyttä tavoittelevaa lähtökohtaa aiheeseen.  Myös poliitikoilla on taipumus tarttua moraalipaniikkeihin, tuoda esiin oma paheksuntansa ja kalastella siten helppoja ääniä.

 Toisin sanoen, samaan aikaan kun meille kerrotaan yhä useammin ja yksityiskohtaisemmin väkivallasta, sen määrä on tosiasiassa vähentynyt.  Ja mikä pahinta moraalipanikoitsijoille, trendi on samanaikainen tietokonepelien myynnin räjähdysmäisen kasvun kanssa.

Vaikka väkivaltaviihteen ylenmääräisen käytön aiheuttamista haitoista ja riskitekijöistä on olemassa positiivisia tutkimustuloksia (Salokorpi & Mustonen), yksimielisyyttä asiasta ei ole. Livingstone ja Millwood-Hargrave toteavat tv-väkivallan vaikutustutkimuksia kartoittaneessa metatutkimuksessaan, että ”jotkin tv-sisällöt ovat haitallisia joillekin joissakin olosuhteissa.” Eli muitten ympäristö- ja perimätekijöiden vaikutus on tässäkin, kuten muidenkin AV-median ilmiöiden kohdalla, merkittävä. Samoin silmittömien väkivallan tekojen taustalta löytyy usein syykompleksi eikä vain jokin yksi, helppo, kätevän konkreettinen ja dvd-paketin kokoinen syy.

Panikoimisen ja tuomitsemisen sijaan eikö meidän pitäisi Martin Barkerin tavoin kysyä, mitä väkivalta eri ihmisille merkitsee? Siis kysyä ihan lapsilta ja nuorilta ja yhä kasvavassa määrin aikuisilta itseltään, mitä he väkivallasta ajattelevat, toisaalta virtuaali-, toisaalta live-maailmassa? Millä tavoilla eri sukupolvet, luokat, sukupuolet tai kansallisuudet tai näitten erilaiset yhdistelmät määrittelevät  väkivaltaa ja millä tavalla he puhuvat tai tuottavat väkivallan diskursiivisesti kuten asia ”akatemiaksi” ilmaistaisiin? Ja ennen kaikkea, ottaen huomioon väkivaltaviihteen valtaisan suosion, miksi niin monenlaiset ihmiset tuntevat vetoa väkivaltaan, määrittelivätpä he sen miten tahansa?  Olisiko tätä yleistä trendiä tai joitain sen piirteitä mahdollista selittää ihmisen evoluution kautta?

Näitä ja monia muita kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen seminaarissa 11–12.9.2009. Seminaarin otsikko on ”Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä” ja mukaan on ilmoittautunut jo näyttävä valikoima alan tutkijoita, mukaan lukien biokulturalismin pioneeri Torben Grodal. Kaksipäiväisen seminaarin ensimmäinen päivä on ainakin pääosin suomenkielinen ja suuremmalle, mediakasvatuksesta sekä elokuvien ja pelien tarkastuskäytännöistä kiinnostuneelle yleisölle, suunnattu. Toinen päivä on englanninkielinen ja luonteeltaan tieteellinen, aiheen biologisiin ja kulttuurisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin peruskysymyksiin pureutuva.

Kannattaa tulla mukaan. Kaikki varmasti tuntevat jonkun ”Samin”, jota väkivalta eri muodoissa on kiehtonut. Tai sitten olet itse ”Sami”, jolloin pääset peilaamaan omia kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta muiden enemmän tai vähemmän samanhenkisten parissa.

Seminaarista tiedotetaan myöhemmin lisää, tälläkin palstalla.

Hyvää kesää toivottaen,

Harri Kilpi, pj.

Kuukauden kolumni:

TÄHTI EDUSTAA

Huhtikuussa nykyisen asemamaani Japanin TV-uutisista kajahti korvaani nimi “Jackie Chan”, ja armottomana Hongkong-elokuvaentusiastina ryntäsin heti koventamaan TVn ääntä. Jackie Chan oli pitänyt kohua aiheuttaneen puheensa talousfoorumissa manner-Kiinassa, esittäen, että kiinalaiset tarvitsevat lisää kontrollia, jottei maa sorru samaan kaaokseen kuin Hongkong ja Taiwan. Molemmat mainitut kiinalaisalueet suuttuivat ymmärrettävästi. Hongkongilla oli varmasti enemmän pohjaa kritisoida Chania: olihan sen epäjärjestelmällinen ja kaoottinen elokuvateollisuus nostanut Jackie Chanin nykyiseen asemaansa kansainvälisenä supertähtenä.

Jackie Chanin epäviisas lausahdus heijastanee sitä, että mies on joutunut istumaan vähän liian monella tuolilla, ja vaikka onkin tunnetusti vikkeläjalkainen, on nyt sekaantunut hieman eri rooleissaan. Jo vuosituhannen vaihteessa Hongkongin elokuvafestivaalille mennessäni minua tervehti lentokentällä matkailumainoskyltti, jossa Jackie Chan toivotti tervetulleeksi kaupunkiin. Hongkongin PR-viranomaiset olivat älynneet käyttää kielitaitoista ja jo Hollywoodissakin tunnetuksi noussutta actiontähteään kaupunkipromootiossaan. Vuonna 1989 Chan kritisoi Tiananmenin aukion tapahtumia, mutta se ei ole estänyt hänen nousuaan manner-Kiinan suosikiksi. Viime kesäisissä Olympialaisissa Chan esiintyi sekä avajais- että lopettajaisseremoniassa, siirtyen siis aiemmasta puolivirallisesta Hongkongin kasvo –imagostaan koko Kiinan kansantasavallan mediaedustajaksi, samalla kun Hongkong on siirtynyt osaksi PRC-Kiinaa. Hongkongissa syntynyt, Pekingin oopperakoulussa kouluttautunut Chan sopinee rooliin hyvin.

Lisää julkkismöhläilyä seurasi Japanista, kun supersuositun poikabändi SMAPin jäsen Tsuyoshi Kusanagi pidätettiin aamuyöstä umpihumalassa ja vailla rihmankiertämää puistosta. Puhtoista imagoa manageritoimistonsa Johnny’s Jimushon vaatimuksesta 15 vuotta ylläpitänyt ryhmä on noussut dominoivaan asemaan Japanin TVssä: heilä on oma sketsi-musiikkivieras-kokkausshow joka maanantai-ilta, jokaikinen yhtyeen viidestä jäsenestä näyttelee TV-draamoissa ja elokuvissa, suosituin, Takuya Kimura ollen varmaan suomalaisille tutuin Wong Karwain 2046:sta ja Miyazakin Liikkuvan linnan prinssi-lohikäärmehahmon ääninäyttelijänä. Mainostauoillakaan ei voi ryhmältä välttyä, koska he mainostavat kaikkea mahdollista ilmeisen tehokkaasti.

Tapauksessa ei hämmästyttänyt niinkään itse Kusanagin käytös, vaan se mediameteli, mitä siitä seurasi. Toyota veti heti pois TVstä mainoksen, jossa Kusanagi oli, samoin vedettiin pois mainokset, joissa tähti oli PRnnyt 2011 lanseerattavaa digi-TV-verkkoa. Koko toukokuun on nähty vain uusintoja vanhoista SMAP-showsta, kun uusia ei voi kuvata. Yksi poliitikko jopa meni nimittämään Kusanagia alhaisimmaksi mahdolliseksi ihmiseksi, vaikka poliitikkojen omasta piiristä löytynee paljon isompia rötösherroja.

Kusanagi on saanut kuitenkin sympatiaa faneiltaan. Hänen televisioitu pressitilaisuutensa, jossa tähti miltei purskahti itkuun lehdistön tentatessa häneltä, että onko ennenkin mennyt muisti ryypätessä, oli vaikeaa katsottavaa. Eihän hänen möhläilynsä ole suurikaan erhe verrattuna länsimaisten tähtien koottuihin töppäyksiin. Juopuneen tähden pidätettäessä poliiseille huutamasta “Hadaka ni natte nanika warui” – “Mitä pahaa on alastomuudessa”, tuli heti uusi lentävä lause, ja lausahduksen koristamia teepaitojakin on myynnissä.

Eija Niskanen

Olen kateellinen kaikille teille, joilla on oma yritys ja – miten ylellistä – oma kirjanpitäjä. Minulla ei toistaiseksi ole, ja tiedätte kyllä, mitä se tarkoittaa…

Mikä on friikun kevään kohokohta – vuoden odotetuin päivä?

Veroilmoituksen täyttäminen & siihen liittyvä kuittirumba tietenkin.

Olen saanut nauttia tästä aurinkoisesta kevätpäivästä neljän seinän sisällä palkkakuittien, tositteiden, junalippujen, kymmenien erilaisten lippulappujen ja laskimen seurassa. Viime vuonna minulla oli 24 eri toimeksiantajaa, mikä lisää kivasti byrokratian haastavuustasoa.

Mutta ähäkutti! Olen jo voiton puolelle. Julma lomake luuli olevansa ovelampi, mutta päihitin sen. En 6-0, mutta sinne päin…

Miten on sinun laitasi? Oletko niin onnekas, että sait kuoren postiin jo tällä viikolla, vai nyherrätkö papereiden parissa ensi viikolla?

“Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta runsaasti ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta kuitenkaan en kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamisesta”, kirjoittaa Claes Andersson hienossa Luova mieli -kirjassaan.

Eilen kirjoituskurssilla listasimme kaikkia niitä tekosyitä, jotka estävät meitä kirjoittamasta. Ja jep jep. Kyllä ammattilainen kirjoittaa joka tapauksessa, mutta uskonpa, että kirjoittamisen vältteleminen on meille kaikille tuttu ilmiö.

Tässä muutamia tekosyitä:

* Olen patalaiska.

* Poikaystäväni häiritsee minua, en pysty keskittymään.

* Pitää pestä pyykkiä.

* Haahuilen päämäärättömästi blogeissa.

* Haluan aakkostaa kirjahyllyn.

* Kirjoittaminen pelottaa. Fiktiivisessä maailmassa seikkaileminen on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta.

* On liian hyvä ilma. Menen mieluummin lenkille.

* Kurja sää. Masentaa.

* Ei huvita.

* Kirjoja ilmestyy joka tapauksessa liikaa. Maapallo pyörii, vaikken kirjoittaisi tänään(kään).

Jatka listaa!

Kirjailijakollega pahoitti mielensä, koska toimittaja siteerasi häntä jutussa väärin. Itse asiassa aivan päinvastaisesti. Mitä ilmeisimmin kirjailija ei ollut ehtinyt lukea haastattelua ennen kuin se oli painettu lehteen.

Kuinka monelle on käynyt näin? Toivottavasti ei kovin monelle…

Muistathan, että Journalistin ohjeissa lukee:

“Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista.  Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.”

Jutun tyyliin ei ole oikeutta puuttua (“Mulla olisi pari otsikkoehdotusta, ja inkustakin voisi saada paremman, ja itse asiassa muuttaisin koko haastattelun rakennetta, korjasin tätä koko iltapäivän…”), mutta mahdolliset asiavirheet on syytä poimia. Se on sekä toimittajan että haastateltavan etu. Oikaisun julkaiseminen on tympeää.

Minulla on tapana luetuttaa omat juttuni haastateltavillani, koska aika ajoin käy niin, että keskustelusta saattaa ymmärtää jotain väärin. Toimittajaparkakin on ihminen. Editointivaiheessa mieleeni myös juolahtaa monesti lisäkysymyksiä. Aikakauslehtityössä luetuttaminen on myös ajankäytöllisesti helpompaa vrt. kiireiset sanomalehtien uutistoimitukset. Jos tulee todella kiire, jutun voi lukea haastateltavalle puhelimitse.

Millaisia haastattelukokemuksia teillä on? Positiivisia ja negatiivisia?

A – A-Lohko

Kivenkova A-lohko, jossa Magia pelaa on nimensämukainen. Jatkoon päästäkseen Magian on otettava heti alkuun isoja voittoja. Iso koetinkivi on toisena viikonloppuna, kun Magia pelaa 3 ottelua neljään päivään.

B – Boston Bruins -esimerkki

Boston Bruinsin NHL-joukkue on esimerkki siitä, kun maalivahti-, puolustus-, hyökkäyspeli, taktiikka, huippuyksilöt ja joukkuehenki on kohdillaan niin kaikki on mahdollista.

C – Captain Hyöki

Erkiltä odotetaan taas paljon. Ehkä liikaakin, mutta Hän on se, jota joukkue seuraa.

D – Dream

Spiral kevätsarjan mestaruus on kaukainen unelma, joka voi hyvinkin kaikkien tähtien loistaessa toteutua. Urheiluhistoria tietää monenmonta muuta tuhkimotarinaa.

E – Etävalmennus

Juha Niutasen ja Jussi Vilkin luoma pelikirja on todennäköisesti kansia vaille valmis. Nyt toivotaan, että myös pelaajat saisivat lukea sen. Jos ei, niin iso työ tulee olemaan valmennusjohdolla iskostaa joukkueen pelitapa.

F – “Fuckin referee”

Alasarjoissa myös tuomarit ovat heikompia, mutta silti Magian täytyy pitää maltti, vaikka tuomiot eivät olisikaan aina oikeudenmukaisia. Kaikkea on nähty.

G – Goals

Viime vuonna kauden alussa maalinteko oli suurin ongelma. Juho Hyvärisen tultua nämäkin ongelmat ratkesivat. Nyt Hyvärinen & Co. ovat alusta alkaen mukana.

H – Hirvenpään terassi

Paikka, josta on löydetty itsemme monen tappion ja monen voiton jälkeen.

I – Ilves

Tässä joukkueessa ei ole kuin oikeasieluisia ihmisiä. Vilkin Jussikin on huutanut todistettavasti “Hyvä Ilves” – jos ei muualla, niin ainakin Euroopassa. Ilves liittyy myös Magiaan siten, että joukkue on jäädyttänyt Raipe Helmisen pelinumerotkin.

J – Joukkuehenki

Asia, jota on mainostettu liikaakin, muttei liikaa. Aivan uskomattoman hieno.

K – Karaoke

Magian lähes tärkein voitonlähde. Aikuinen Nainen, Satulinna, Haaveissani vainko oot mun, Levoton Tuhkimo, Sankarit… …

L – Laukaukset

Magia laukoi viime kaudella liian vähän. Hienot kuviot oli päällimmäisenä mielessä, kun joukkue kärsi alkukaudesta tappioita. Laukaus on johto maaliin.

M – Maalintekijät

Lindroos, Niutanen, Hyöki, J.Hyvärinen, Haataja, Tuomisto… …. maalintekijöitä pitäisi löytyä kyllä laajaltarintamalta. Myös muilta odotetaan tehoja, muissa pelaajissa on yllättävän paljon huomaamatonta potentiaalia.

N – Noususuhde

Monista muistakin seuroista, kuten vaikkapa AHK:sta, voisi ottaa mallia, kuinka kehitys jatkuu. Puskista voi tulla, jos Magia nostaa keväällä pokaalia.

O – Orimuskatu

Magian syntymäkoti, entinen toimisto, koko Sydän. Niutaselle sakot, että konttori on lähes Turussa. Voi sitä karaokee muuallakin laulaa ja voi sitä alkoholia muuallakin juoda. Näköjään.

P – Pentti

Myös Antti-Pentti Darrana tunnettu puolustaja, joka aiheuttaa harmaita hiuksia valmennusjohdolle nousuillaan ja leipomisillaan. Potentiaalia on, mutta kuka kaivaa sen esiin?

Q – Questionmarks

Mitä tapahtuu, kun kausi alkaa? Onko maalivahdit kunnossa? Pettääkö puolustus? Pystyykö hyökkäys tekemään maaleja? Onko saunaillat kunnossa? Kysymyksiä riittää…

R – Ryöstöretket

Viime vuonna hyvä esimerkki Puukuulia vastaan. Samankaltaisia venymisiä tarvitaan tänä vuonna erityisen paljon, jos halutaan pelata Pojasta.

S – Sakkokassa

Onko kenties pystyssä? Tuomas Kokkola varmaan johtaisi vieläkin ylivoimaisemmin.

T – Taivas Tippuu

Kotiteollisuuden hieno biisi, jonka mukaan Magia laulaa taustastemmaa haa-haa-haa -tahdissa. Mutta, jos pleijarit jää väliin niin se Taivas Tippuu ihan oikeasti.

U – Uudet kujeet

Kokkola on reenannu, Libbe on reenannu, Hyöki, Niutanen, Vilkki on liikaa reenannu. Uusia kujeita on ihan varmasti.

V – Voitto

Maailman ihanin tunne heti Absinthen jälkeen.

W – Winning Goals

Juho Hyvärinen ja Erkki Hyöki tekivät melkein kaikki voittomaalit. Kaikilta vaaditaan esiintuloa ratkaisuhetkillä.

X – X

Leppäsen Jarkon lähdettyä Niutasen papereissa oli pitkään X, joka realisoitui Niko Lindholmin sainauksella.

Y – Yrjö

Heti Absinthen jälkeen. Heti saunaillassa. Jäänyt liian monta kertaa väliin.

Z – ZZ-zzz

Toivottavasti Magia ei nuku onnensa ohi. Jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus, joka voi kuitenkin olla viimeinen.

Å – Ålli Hyvärinen

Hylsy teki hyvin maaleja viime kaudella, tosin välillä  vähän ailahtelevalla menestyksellä. Tahdin odotetaan muuttuvan.

Ä – Älämölö

Maalien aiheuttama hypetys on aina hienoa. Voittojen vielä parempaa. Housuuni tulen, kun mietin niitä lukuisia maaleja, mitä keväällä tulee.

Ö – Öylätti

Saadaan ehtoollisella. Viimeinen ehtoollinen on kuitenkin Magian touhusta kaukana. Tämä on vasta tarinan alku.

Olen kiertänyt  viime päivinä paikallisissa alakouluissa pitämässä sanataidetunteja. En ole pitänyt oppitunteja peruskouluissa ennen. Oppilaat ovat olleet innostuneita, koska tehtävä (henkilökortti) on mielenkiintoinen. Tuntien jälkeen olen ollut yleensä väsynyt, mutta onnellinen. Oma roolini on ollut alkusysäyksen antaja ja loppukommentoija. Silti olen ottanut itselleni kunnian omassa mielessäni, kun lapset ovat olleet innostuneita ja saaneet hauskoja juttuja aikaan.

Jännä on ollut huomata, että menneisyydestäni lastentarhanopettajana on ollut hyötyä. Hirveästi minua ei ole testattu, mutta olen ottanut aika tiukan linjan. Tiedän, kuinka helposti homma karkaa käsistä. Eilen eräs oppilas kysyikin, missä koulussa olen opettajana. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena.

Vaikka opetuskeikat vievät aikaa kirjoittamiselta, ne myös antavat paljon: Tapaa uusia ihmisiä, saa vaihtelua rutiineihin ja esiintymiskokemusta. Ja kyllä rankan rundin jälkeen osaa myös arvostaa eri tavalla omaa työpöytäänsä ja kirjoittamisaikaa.

Kiitos muuten Markulle, jota sain konsultoida ennen rundia.

[Julkaistu Viikko Eteenpäissä 12.3.2009.]

Kun Harry Potter löylyttää Voldemortia tai kun Rambo tykittää vihollisiaan, kyse on aina hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Tämä mustavalkoinen malli on varmasti vanhempi kuin ensimmäiset kartat, joissa vihollivaltioita kuvattiin barbaarisiksi villeiksi. Fantasiassa malli on hyvä ja toimiva, mutta ongelmia syntyy kun alamme nähdä ympäröivän maailmamme saman filtterin läpi.

Muistan yläasteelta epämääräisen ajan, jolloin erilaiset arvoasetelmat alkoivat näyttäytyä kyseenalaistettavilta, lukiessani elämänkatsomustiedon oppikirjaa. Jo varhaisemmassa lapsuudessa yritin käsittää kuinka hyvälle paha on pahalle hyvä, siis kuinka arvot voivat olla subjektiivisia. Kuitenkin metakielen tasolla kaikissa ongelmatilanteissa voitiin yhä kysyä, mikä nyt on se oikeasti hyvä ja oikeasti paha. Vasta myöhemmin alkoi syntyä hatara ja vaikeastihyväksyttävä ajatus, että kenties tuo selkiytymätön ”oikeasti” olikin koko ajattelun ongelma.

*

Opiskelijana on kenties velvollisuuteni kirjoittaa yliopistolain uudistuksesta ja asiaan liittyvästä närästä. Ylioppilastoimintamme internet-sivuilla (opiskelijatoiminta.net) julistetaan uuden yliopistolain tekevän yliopistosta elinkeinoelämän nöyrän palvelijan, ynnä muuta varsin huolestuttavaa. On tottakai selvä, että yliopistojen tutkimus on pidettävä puolueettomana, irrallaan liiketaloudesta, sillä yliopistonhan viime kädessä ainakin väitetään ylläpitävän humanistista tieteenihannetta.

En ole itse lukenut uutta lakiesitystä, eikä ole sopivaa hutkia ennenkuin on tutkittu. Asia sai minut kuitenkin palaamaan ajatukseen mustavalkomalleista. On suhteellisen selvää, että ihminen muokkaa kokemustaan ympäröivästä maailmasta. Yksinkertaistaen sanotaan joskus, että näemmä maailman sellaisena kuin haluamme sen olevan, mutta henkilökohtaisesti en usko tällä olevan mitään tekemistä haluamisen kanssa. Pikemminkin näemmä maailman sellaisena kuin meidän on pakko.

Filosofisesti on mentävä vielä hieman pidemmälle. Saksalaisfilosofi Immanuel Kant esitti, että kaikki havaintomme maailmasta ovat ainoastaan oman ymmärryksemme mukaisia, siis näemmä vain mitä meidän on mahdollista nähdä, ikäänkuin sellaisen linssin lävitse, jota emme voi koskaan riisua. Menemättä tämän syvällisemmin Kantin ajatteluun (sillä sen tulkitsemiseen ovat monet laittaneet koko elämänsä), on todettava että esittämäni mustavalkomallit eivät kuitenkaan ole tällaisia, kokemukseemme sisäisestirakennettuja kategorisointeja.

Aivan samoin kuin 15-vuotiaat ET-opiskelijat kykenevät oppitunnilla ymmärtämään vaikkapa aborttikeskustelun kaksi vastakkaista puolta, kykenevät niin päättäjät kuin mieltäänosoittava yliopisto ymmärtämään asian kummatkin puolet. Näin ainakin haluan uskoa. Mutta tämä ei ole saavutus sinänsä. Tavoitteena tulisi olla nähdä koko kaksijakoisen mallin taakse. Pelkään pahoin, että monet näkevät maailman tällaisten toisiaan vastustavien voimien taistelukenttänä.

En kuitenkaan hyväksy ajatusta, että kaikki ongelmat palautuvat humanismin ja kapitalismi, demokratian ja kommunismin, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden, sekä muiden tämänkaltaisten taisteluparien väliseksi nahisteluksi. Tulee pyrkiä näkemään tilanteet, ei vain siitä meta-arvostelmien tasolta jossa kysymme mikä esitetyistä näkemyksistä on ”se oikea”, vaan vielä korkeammalta metatasolta, jossa voimme tutkia koko esitetyn konfliktin, sen käsitteiden ja esitettyjen arvostelmien pätevyyttä. Tähän kai pyrimme ja kenties jotkut jopa uskovat poliittisen järjestelmämme saavuttaman tämän toiminnan tason.

Samaan hengenvetoon on todettava, että itse en näe kuinka se olisi yhteiskunnassamme mahdollista. Tällainen, implisiittiset mallimme kyseenalaistava päätöksenteko on kenties samanlainen unelma kuin luonnontila oli Jean-Jacques Rousseaulle – ihanteellinen, mutta lopullisesti yhteisöltämme saavuttamattomissa. En kuitenkaan tiedä voiko siitä syyttää yhteiskuntaa, senkin ollessa vain inhimillinen konstruktio. Kenties on joudumme lopulta vain humanistisesti toteamaan, että ihmisiähän tässä vaan ollaan. Kuinka pystyisimme parempaan?

Valkokankaan Hollywood

Hollywood tuottaa elokuvia, jotka kertovat Hollywoodista. Nämä ovat teoksia, jotka vaikuttavat siihen, mitä ihmiset amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ajattelevat. Kaikki, minkä Hollywood itsestään esittää, on tietysti tarkkaan mietittyä. Tämän takia onkin hätkähdyttävää, että monet itserepresentaatiot ovat suorastaan synkkiä.

Varhaisia amerikkalaisen elokuvateollisuuden omakuvia ovat The Extra Girl (1923) ja The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra (1928). Näilläkin on varmasti edeltäjänsä, mutta paljon 1920-luvun taitetta kauemmas Hollywoodin historiaa ei parane ulottaa, sillä käsite Hollywood vakiintui juuri tuolloin. Tunnetuimpiin Hollywoodin omakuvista kuuluvat Ilveilijät (Show People, 1928), Kunnian hinta (What Price Hollywood?, 1932), Tähti on syttynyt -elokuvat (A Star is Born 1932 ja 1954), Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952), Särkyneiden haaveiden kaupunki (The Bad and the Beautiful, 1952) ja Mulholland Drive (2001). Vuosikymmenien saatossa Hollywoodista kertovia elokuvia on valmistunut aikamoinen määrä.

Vaikka Mabel Normandin tähdittämä The Extra Girl onkin komedia ja Laulavat sadepisarat hyvänmielen musikaali, löytyy näistäkin tummia alavireitä. Synkimmästä päästä on Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950), joka kertoo yleisönsä menettäneen mykkäelokuvatähden yksinäisyydestä. Mulholland Driven Hollywood on jo pelkkä painajaistehdas. Kunnian hinta on se tavanomainen tarina. Elokuvatähteydestä haaveileva kaunotar pääsee alkoholisoituneen ohjaajan avustamana kokeilemaan kykyjään kameroiden edessä. Haaveet toteutuvat, mutta todellisuus ei vastaa fanilehtien ruokkimia unelmia. Hollywoodissa ihmiset ovat häikäilemättömiä, halpamaisia ja karkeita, yksityiselämä jää elokuvanteon jalkoihin, avioliitot säröilevät ja ihailijat käyttäytyvät kuin petoeläimet. Elokuvan loppupuolella alkoholisoitunut ohjaaja ampuu itsensä nostattaen teollaan skandaalin.

Hollywoodin historiasta löytyy tummille representaatioille suuri joukko esikuvia. Elokuvateattereita 1920-luvun taitteessa haaliessaan Adolph Zukor lähetti ”the wrecking crew” ja ”the dynamite gang” -nimillä tunnetut joukkonsa terrorisoimaan monen elokuvateatterin toimintaa, kunnes omistajat myivät ne sopuhintaan. Vuonna 1921 Roscoe Arbuckle sai syytteen Virginia Rappen murhasta. Seuraavana vuonna William Desmond Taylor ammuttiin hengiltä ja sitä seuraavana Wallace Reid kuoli huumeiden yliannostukseen. Äänielokuvan läpimurto suisti tunnetusti monta uraa raiteiltaan. Auringonlaskun kadun Norma Desmond on toki kärjistetty tyyppi, muttei täysin perätön luomus, sillä Mary Pickford sulkeutui vastaavalla tavalla kartanoonsa. Ehkä järkyttävin oli mykkäelokuvia kirjoittaneen ja ohjanneen Clyde Bruckmanin kohtalo. Eräänä iltana parikymmentä vuotta elokuvauransa päättymisen jälkeen hän käsitti, ettei kyennyt suoriutumaan ravintolalaskusta. Bruckman käveli miestenhuoneeseen, ja ampui itsensä. Jopa Hollywoodland-kyltillä (sittemmin Hollywood) on synkkä historiansa. Vuonna 1932 näyttelijä Peg Entwistle kiipesi H-kirjaimen päälle ja hyppäsi alas.

Särkyneet haaveet ja surulliset ihmiskohtalot heijastuvat Hollywoodista kertovissa elokuvissa. Nämä ovat kuitenkin vain yksi juonne monien muiden joukossa. Monessa elokuvassa kuvataan studioiden toimintaa, elokuvanteon hauskuutta sekä amerikkalaisen unelman toteutumista. On suorastaan hämmästyttävää, ettei amerikkalaisen elokuvateollisuuden tavasta kuvata itseään ole saatavilla tutkimuksia. Olisi kiinnostavaa tietää, miten amerikkalainen elokuvateollisuus on halunnut itsensä eri aikoina esittää. Näppituntumalta sanoisin, ettei ainakaan studiokaudella valmistuneissa elokuvissa viitata studioiden itärannikolla sijaitseviin pääkonttoreihin, vaan elokuvantekoa koskevan päätösvallan väitetään kuuluvan Louis B. Mayerin kaltaisille moguleille. Miksi näin? On kutkuttavaa huomata, että amerikkalainen elokuvateollisuus on kertonut itsestään monia päivänvalolle arkoja ilmiöitä, mutta jättänyt monet elokuvantekoa ja studiojärjestelmää koskevat seikat tyystin vaille huomiota.

Jaakko Seppälä

Upeaa alkanutta vuotta! Nyt kun syksyn kirjallisuuspalkintokohkaaminen on onnellisesti takana, voi jo vähän rauhallisemmin pöyhäistä pölykasaa ja katsoa, mistä kaikessa tuossa arvottamisessa oikein on kysymys. Itselleni jäi päällimmäiseksi syvä hämmennys. Syy on hyvin subjektiivinen. Kun syksyllä sain kustantajaltani ilouutisen Topelius-palkintoehdokkuudestani, olin tietenkin onnellinen ja liikuttunut: maailmassa oli joku, joka tykkäsi kirjastani niin paljon, että kelpuutti sen tuollaiselle listalle. Toisaalta tunsin oloni vähän kummalliseksi; minä kun olin aina ollut sitä mieltä, ettei ehdokkuuksitta jääminen hetkauta minua pätkääkään. Vaikka järjen ääni yrittikin kuiskia, ettei kirjani nyt niin hyvä ollut että se sitä palkintoa saisi, halvaannutti viikkojen odottelu minut täysin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti - oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.

Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.

Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!

Tiede-lehden uusin numero ilmestyi juuri ennen Tieteen päiviä. Lehti otti varaslähdön tapahtumaan ja kunnioitti evoluutioteemasta mielenkiintoisimmiksi poimittuja esityksiä yhteensä parinkymmenen sivun paketilla. AAAS:n vuosittaiset tiedeviikot taitavat saada suunnilleen saman verran palstatilaa Tiede-lehdessä.

Helsingin sanomat päätti selvitä Tieteen päivistä pääosin yhdellä artikkelilla päivää kohti. Suluissa artikkelin osasto:

• 7.1. Kaikki kehittyy Tieteen päivillä (Minne mennä -palsta).
• 8.1. Suomalaisia tutkii maailmalla aiempaa vähemmän. Huippu saavutettiin 1990-luvulla, suomalaisia Euroopassa johtopaikoilla. (Kotimaa).
• 9.1. Henkisyys on muotia, uskonnollisuus ei. Suhde uskontoon on saattanut ratkaista presidenttipelejä Suomessa. (Kotimaa).
• 10.1. Yliopistot aiotaan velvoittaa kouluttamaan myös aikuisia. Elinikäisen oppimisen edistäminen nousemassa uudeksi tehtäväksi. (Kotimaa).
• 10.1. Kun apina nosti katseensa tähtiin. Tieteen päivien evoluutioteema etsii moraalia, dinosauruksia ja taidetta (Kulttuuri)
• 11.1. Koululainen irtaantui pulpetista. 2000-luvun koululainen oppii kieliä näytelmässä ja bloggaa verkossa (Kotimaa).
• 12.1. Äidillä ja sikiöllä on oma “äänikoti”. Musiikintutkija: Adoptiovauvalle kulttuurinsa musiikkia (Kotimaa).

Toki Hesarin varsinainen tiedesivu on vielä ilmestymättä sitten Tieteen päivien avauksen. Kaikkien luettavaksi (*) valikoituneitten artikkelien aihevalikoima kuitenkin on — ainakin näin tiedetoimittajan näkökulmasta — jokseenkin outo, kun huomioi 7.1. artikkelissa esitetyn kommentin: ”Tieteen päivillä esitellään uusia tutkimustuloksia, jotka vaikuttavat edelleen ihmiskäsityksemme muodostumiseen.” Kommentin tosin sanoi alun perin Tieteen päivien pääsihteeri Ilari Hetemäki, mutta silti tyhmempi luulisi Tieteen päiviltä löytyneen Hesarin lukijoita kiinnostavia aiheita muualtakin kuin koulutus-, tiede-, yliopisto- ja valtakunnanpolitiikasta. Tuskin niistä kaikkia on vielä uutisoitu.

(*) Tiedeviestijöiden keskuudessa tuntuu olevan vähän kiistaa siitä, kuinka laaja joukko lukee erillisillä tiedesivuilla olevia juttuja. Uskoisin ennemmin niitä, jotka kannattavat vain pienen murto-osan kiinnostusta. Hyppään itsekin urheilusivut yli, miksei siis moni muu hyppäisi teemasivuja?

[Julkaistu Viikko Eteenpäissä 9.1.2009]

”- – tai kylttyyri kyykkii housut kintuissa pusikossa paskalla.” – Ismo Alanko, Taiteilijaelämää

Lähestymme vuosikymmenen vaihdetta. Kohta alamme puhua 2000-luvusta pasé mielessä, kunnes se väistämättä palaa takaisin muotiin samoin kuin 80- ja 90-luvutkin ovat nostaneet rumat päänsä kulttuurin hautuumaalta.

Kulttuuri ymmärretään suppeassa mielessä taiteen synonyymiksi, mutta laajemmin nähtynä se kattaa alleen kaikki ihmisen luomukset – jossain mielessä myös ihmisen itsensä, sillä ainakin itseni on hankala sisäistää espoolaisia Nokia-juppeja tehdaskiiltoisissa Hummereissaan ”eläinlajiksi”.

Yllä mainitun valossa tulee mieleen, mitä tästä vuosikymmenestä muistetaan jälkeenpäin. Paitsi miljoona identtistä reality-sarjaa, joissa auktoritäärisille julkkiksille annetaan valta verbaalisesti pahoinpidellä vapaaehtoisia osallistujia, luulen että 2000-luku tunnetaan kulttuurin itsemurhan vuosikymmenenä. Eikä tässä ole kysessää mikään la petite mort.

*

Kaksi nykykulttuurin kirosanaa ovat internet ja formaatti. Puhutaan CD:n kuolemasta aivan kuin se olisi jotakin välttämätöntä – hitto siitähän se on kiinni, ostammeko levyjä vai lataammeko ne. Musiikin julkaisu vain ladattavassa, ei-fyysisessä formaatissa ei ratkaise ongelmaa laittoman jakelun kannalta. Jos mitään niin se lisää houkutusta olla maksamatta mitään, kun eihän musiikin kylkiäisiksi saa edes enää nättiä levykoteloa.

Internet on tässäkin takana, mutta internet on saanut paljon pahaa aikaan. Onneksi sentään ebookit eli digitaaliset kirjat eivät ole järin yleistyneet. Itse en kyllä jaksaisi lukea ensimmäistäkään romaania näyttöruudulta.

Netti on muuttanut julkaistun sanan muotoa ja kieltä. Varsin epäkorrektissa jenkkisarjassa Californication päähenkilö Hank Moody raivoaa haastattelussa siitä, kuinka nettislangin yleistyminen puhekieleen kertoo kielemme degeneraatiosta. LOL hyvinkin! Runoilija Teemu Manninen tuntuu kommentoivan jotakin hyvin samankaltaista runossaan ”OMGWTFROFLMAO”. Pelko ei ole niin yliampuvaa kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa, sillä eräiden tutkimusten mukaan niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin peruskoulun ja lukion oppilaat ovat alkaneet käyttää nettilyhenteiden lisäksi jopa hymiöitä esseissään!

Onneksi silti v-sana on edelleen kielletty tv-sarjoissa. Herranen aika, sehän voisi vaikka tarttua lasten kielenkäyttöön! Siis niiku OMG!

*

Kun fyysiset taideformaatit häviävät – ja nehän häviävät sillä mehän kuluttajina emme voi asialle mitään – asetamme koko kulttuurimme tietotekniikan varaan. Kuinka monelta on kaatunut kotikone tai ulkoinen kovalevy lasahtanut lopullisesti? Itseäni ei ainakaan motivoisi luomaan uutta yhtään-mitään jos kaikki tekeleeni olisivat vain USB-johdon varassa.

Kulttuurin epäfysikaalistuminen johtaa samalla siihen, että tekijät saavat teoksistaan vähemmän tuloja ja laiton jakelu kasvaa entisestään. Tämä johtaa siihen, että kulttuuri köyhtyy taloudellisesti ja on yhä vähemmän resursseja tehdä yhtään mitään, saati sitten uutta. Ei sillä etteikö Arto Paasilinnaa ja Tommy Tabermania myytäisi vielä vuonna 2112 kun kaikki kirjat tuotetaan neliulotteisina kokemuksina suoraan kuluttajan aivokuorelle.

*

Olenko sortunut olemaan liian negatiivinen, kaukonäköinen vai ihan vaan liian scifiä? Ehkä, mutta kirjoitanhan tätä aikana, jona suuret taiteelliset innovaatiot tehdään peleissä, joita kukaan ei kuitenkaan arvosta, ja A. W. Yrjänää lainatakseni, runoilijan yleisö on sukupuuttoonkuollutta. Ai että ahistaako, hä?

Se oli se lokakuinen ilta, jolloin istuttiin pitkästä aikaa yhdessä. Lähes kaikki oli paikalla, kun väritettiin tarinoita ja muisteltiin menneitä saunan lämpimillä lauteilla.´

Silloin sen tajusin, kaipuu Magian touhuihin oli valtava. Joitain kavereita en ollut nähnyt sitten Kirkkareiden, jonka jälkeen lähdettiin maata puolustamaan. Mutta Magian saunaillassa kävi sitten lopulta selväksi, kuinka suureksi instituutioksi itse Musta Magia oli kasvanut sydämeeni – pysyvästi.

Oli niitä hetkiä, jolloin turhautuminen oli valtaisaa, oli hetkiä, jolloin kaikki tuntui onnistuvan. Oli mietintämyssyn alla, että pelaisin Kokin kanssa, mutta lopulta pelasin Libben kanssa, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Se oli niin sanotusti +/- nolla -ratkaisu meille kaikille. Ja minäkin hymyilin enemmän.

Mutta kaikki päättyi liian nopeasti. En ehtinyt nähdä saravonpekkaakaan montaa kertaa lattialla, enkä nähnyt meidän nostelevan enää keväällä pokaalia, enkä enää päässyt nauttimaan siitä joukkuehengestä. Ei päästy enää Kokin kanssa jälkipeleille meidän terassille.

Kun sitten eräs ilta joulukuun alussa mietin, että mitä minulta puuttuu, kun on jo kaikkea. Niin vastaus löytyy ystävistä. Helppoa ei ole kuitenkaan myöntää sitä, että joskus saattaa tulla jopa kyynel silmäkulmaan, kun ei näekään kavereita. Ja sitten tulee sitä takapainetta. Ja lopulta tulee kysyneeksi – olenko näin paska ystävä?

Mutta, kun vuosi vaihtui ja Kokkola laittoi Magian sivuille jotain pitkästä aikaa, niin tajusin, että kevät on elämän parasta aikaa. Ilves alkoi ottamaan voittoja kotona, ollen lähes voittamaton. Penguins katkaisi viiden ottelun kotitappioputken ja viiden ottelun tappioputken aamuna, jolloin kirjoitin tämän. AHK:n sivuille kirjoitettiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja nyt kirjoitan tätä tänne Magian sivuille.

Nyt, kun suunnittelu AHK:n osalta ensi kesäksi on alkanut osaltani ja Magian (mahdollisiin) peleihin ollaan jo hetki valmistauduttu, niin hymy on taas kasvanut todella suureksi. Libben kanssa ollaan niin täysillä puhuttu AHK:sta, Magiasta, musiikista, että jo ihan nämä pienet jutut ovat saaneet odotukset nousemaan taas taivaisiin. Ja moni tietää jo kysymättäkin, että Pentti ja Kokkikin ovat saaneet hirvittävän takapaineeni.

Ei ollut tarkoitus nyyhkyttää, mutta hienoa sekin on, jos sen taidon osaa. Mutta kun miettii, mitä kaikkea sitä on jo ehtinyt Magiankin kanssa kokemaan niin täytyy vain nöyrästi todeta;

Kaipuu on suuri.

ja jos voi, niin missä mielessä?

Tiede on demokraattista siinä mielessä, että tieteen ja tutkimuksen vapaus on perusoikeus, joka kansalaisille taataan. Periaatteessa kansalaisilla on oikeus kouluttautua ja kullakin harjoittaa tiedettä kykyjensä mukaan. Tiedeyhteisö arvioi tieteen foorumilla esitettyjä väitteitä ja tutkimustuloksia. Tässä tiedeyhteisö soveltaa omia pelisääntöjään.

Filosofi Charles S. Peirce erotti tieteen menetelmän itsepäisyyden, auktoriteetin ja intuition menetelmistä. Peircen mukaan tieteen menetelmää luonnehtivat puolueettomuus, julkisuus ja itsensä korjaavuus. Listaan voitaisiin lisätä autonomisuus ja edistyvyys, ja puolueettomuus korvata objektiivisuudella.

Objektiivisuus tarkoittaa sitä, että koe- tai tutkimustulokset eivät riipu tutkijan persoonasta. Julkisuuden merkitys on se, että tiedeyhteisö kriittisesti arvioi ja koettelee esitettyjä väitteitä ja tutkimustuloksia. Itsensä korjaavuudessa on ajatuksena, että tiedeyhteisön toiminta lopulta korjaa sellaisia ”totuuksia”, jotka ovat virheellisiä. Kaikki tieto on jossakin mielessä vajavaista ja puutteellista.

Autonomisuus merkitsee, että tieteen tulokset eivät saa riippua esimerkiksi ulkopuolisesta painostuksesta. Edistyvyys tarkoittaa sitä, että yhä enemmän tiedetään ja virheellisiä käsityksiä oikaistaan. Tietyssä mielessä ajatusta tieteen edistymisestä voidaan kutsua rationalistiseksi, vastakohtana esimerkiksi kuhnilaiselle relativismille.

Auktoriteetin menetelmän erään muodon mukaan totta on se, mitä useat auktoriteetit totena pitävät. Tieteen menetelmä eroaa auktoriteetin menetelmästä siinä, että tieteellisen tiedon tulee olla tieteellisesti, so. tieteen menetelmällä tuotettua ja koeteltua, eikä siinä ole kyse kenenkään – ei sen enempää jonkin väitteen tai tutkimustuloksen esittäjän kuin sitä arvioivan tiedeyhteisön jäsenen – persoonasta.

Tällaiset ovat siis tieteen karkeat suuntaviivat, sen yhteisten pelisääntöjen ensimmäiset pykälät, kovin kulunutta pelisääntömetaforaa käyttääkseni. Pelisäännöistä puhumisella on retorinen ulottuvuutensa. Tuskin kukaan pystyy antamaan tyhjentävää selvitystä minkään yhteisön pelisäännöistä.

Platon tarkastelee Valtion neljännessä luvussa oikeudenmukaisuutta yksittäisessä ihmisessä ja valtiossa. Ihmisen järjen tulisi hallita kiihkeyttä. Halut ovat molemmille alamaisia, sillä kiihkeys järjen palveluksessa toimii halujen ylivaltaa vastaan. Samaan tapaan valtiossa filosofit hallitsevat, vartijat vartioivat ja ammatinharjoittajat hoitavat omia tehtäviään.

Oikeamielinen ihminen on se, jolla kukin sielun osa hoitaa oman tehtävänsä. Vastaavasti oikeudenmukaisessa valtiossa eri ihmisryhmät palvelevat kokonaisuutta kukin omalla paikallaan. Platonin valtio ei ole demokraattinen. Ihanteellisessa yhteiskunnassa hallitsee ihannetapauksessa filosofikuningas, tai sellaisen puuttuessa useampi filosofi, jolloin kyseessä on aristokratia.

Demokratia oli Platonille yksi vähemmän hyvistä hallinnon muodoista. Tieteellinen päätöksenteko muistuttaa hieman Platonin toiseksi parasta hallitusmuotoa, aristokratiaa, sillä se on perinteisesti perustunut kollegiaalisuuteen. Tieteellisissä kollegioissa vertaiset, esimerkiksi professorit, ovat päättäneet asioista. Näin kai yliopistoille on ennen maailmassa rehtoritkin valittu?

Emeritusprofessori Antero Jyränki käsittelee kirjoituksessaan ”Tulossa suuri yliopistovallankumous” (Kaleva, alakerran Kirjoittajavieras, 2.12.2008) yliopistojen uutta hallintomallia. Vanhassa mallissa yliopistoilla oli muista valtionhallinnon yksiköistä poiketen itsehallinto. Sen tavoitteena oli ”turvata yliopistoissa tieteen ja tutkimuksen vapaus, joka perustuslaissa erikseen taataan kaikille kansalaisille perusoikeutena”.

Onko uuden mallin tarkoituksena ”ottaa perustuslain hengessä kaunis askel lisääntyvän itsehallinnon suuntaan”, kysyy Jyränki, ja vastaa, että ei ole. Pikemminkin kyse on humboldtilaisen sivistysyliopiston korvaamisesta hyöty-yliopistolla. Sitä johtavat kollegioiden sijasta yksittäiset johtajat. Uuden ajan tunnus yliopistossakin on managerismi.

Platonin mukaan huonoin kaikista hallitusmuodoista on tyrannia. Yliopistojen uusi hallintomalli vahvistaa ohjausta ylhäältä alas. Jos esimerkiksi korkeimmalle pallille, rehtoriksi, ei saada valituksi jonkinlaista valistunutta itsevaltiasta, niin ollaanko vaarassa lipsahtaa tuohon kaikista hallitusmuodoista huonoimpaan? Entä miten käy akateemisen vapauden yliopistossa, joka tähtää sellaiseen ”elinkeinoelämän tarpeita välittömästi hyödyttävään tutkimukseen”, jonka tarkoitus on tuottaa kaupallisia innovaatioita?

Demokraattinen hallitusmuoto ei maailmassa välttämättä ole niin suosittu kuin ehkä äkkiseltään saattaisi luulla. Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi demokratioita ovat maailman toiseksi väkirikkain valtio Intia, tärkeä talousmahti Japani sekä jotkut Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maat. Rajoitettua demokratiaa esiintyy Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Kokonaan oma lukunsa on Venäjä. Suurin osa Afrikkaa ja Aasia on autoritaarisen hallinnon alla.

Tieteellä sekä myös tieteestä tiedottamisella, tiedeviestinnällä, on tärkeä roolinsa demokraattisissa, avoimissa yhteiskunnissa. Näissä yhteiskunnissa on useimmiten vallalla vapaa markkinatalous. Sittenkin on virhe omaksua yritysmaailman käytäntöjä tieteeseen ja tieteelliseen päätöksentekoon. Professori, professoriliiton puheenjohtaja (2007-2008) Risto Laitista lainatakseni: ”Tieto synnyttää innovaatioita, innovaatiot harvemmin tietoa”.

Demokratian ja tieteen suhde on siten ”vähän kaksipiippuinen juttu”. Tiede itsessään on yhteensovitettavissa demokratian aatteen kanssa. Yliopistot ovat toimineet opiskelevan nuorison edistyksellisten ajatusten tyyssijoina. Tiede voi myös toimia eräänlaisena vastavoimana autoritaarisissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi entisissä Itä-Euroopan maissa, joissa oli kommunistinen hallinto, tarjosi tieteen harjoittaminen kansainvälisiä kontakteja ja mahdollisuuden hengen vapauteen ainakin sellaisilla tieteenaloilla, jotka eivät olleet luonteeltaan kovin yhteiskunnallisia.

Tieteellä ja tiedon tavoittelulla on itseisarvo, jonka ei soisi olevan erilaisten yhteiskunnallisten suhdannevaihteluitten armoilla. Toivoa myöskin sopisi, että tiedeinstituutio vastaisuudessakin säilyttäisi riippumattomuutensa, ja että tieteen menetelmään edelleenkin kuuluisivat nuo alussa mainitut puolueettomuus, julkisuus ja itsensä korjaavuus.