en elokuvaa ole nähnyt mutta kokemuksesta katson lähes kaikki kriitikoiden lyttäämät elokuvat.useimmiten olen pitänyt näkemästäni.joskus olen katsonut ns.5 tähden elokuvaa ja ne vasta tekotaiteellista paskaa ovat.

- nimimerkki jououou, “Kummeli – Alivuokralainen on huono”. Plaza.fi Kaista, Elokuva-arvostelut, kommentit, 11.9.2008

Julkaisemattomia-blogi sisältää Matti Nummelinin haastattelun lisäksi paljon muutakin noteeraamisen arvoista. Turun Sanomien elokuvakriitikon Tapani Maskulan haastattelu on aiemmin ilmestynyt vain turkulaisten elokuvakerhojen julkaisemassa Zoom-lehdessä.

Keskeisenä puheenaiheena on Maskulan elokuvakerhotausta, mutta jutussa sivutaan myös filmien arvioimista. Tässä puhutaan 1960-luvun alusta:

- Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
- Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.

Monta sukupolvea 1900-luvun jälkipuoliskolla ympäri Suomea kasvattaneet elokuvakerhot ovat olleet varmasti monelle muullekin arvostelijalle jonkinlainen ammatillinen ponnahduslauta. Enää elokuvakerhoja ei samassa mittakaavassa ole, ja niissä jäljellä olevissakin ohjelmisto on käytännön pakon sanelemana usein muutaman viime vuoden maahantuonteihin keskittynyttä.

Jääkö kotikatselu tulevaisuudessa ainoaksi keinoksi ottaa elokuvan historia haltuun? Palauttaako elokuvateattereiden lähivuosien vääjäämätön digitalisoituminen kerhoille toimintaedellytykset?

Tietokirjailija Juri Nummelin on julkaissut blogissaan laajan haastattelun isästään Matti Nummelinista, joka arvioi elokuvia 1960-luvun lopulla Forssan lehteen ja vuosina 1977–1983 Satakunnan Työhön. Matti Nummelin puhuu muun muassa kriitikon kohtaamasta elokuvan katsomisen haasteesta:

Olen aina sanonut, että elokuvia pitää katsella ihan tietyllä tavalla. Silloin, kun elokuva pyörii, ei analyyttista katsomista oikein voi olla tai analyysi voi mennä pahasti pieleen. Elokuva pitää ensin katsella tunteella ja sitten analysoida järjellä.

Nummelin vanhempi antaa myös käytännön neuvoja ns. taide-elokuvien käsittelemiseen:

Minulla on aina ollut jotain vinkkejä, joilla joistain vakavasti otettavista taide-elokuvista on voinut päästä perille. Olen aina kiinnittänyt huomiota johonkin outoon, jolloin jotain omituista on tapahtunut, enkä ole vain hyväksynyt sitä, vaan olen aina pohtinut sitä, miten se liittyy kokonaisuuteen. Olen huomannut, että näissä oudoissa kohdissa näkyy se, mitä on haluttu sanoa ja mitä painottaa. Useissa tapauksissa tämä on juuri se tapa, millä tekijät ovat halunneet tuoda omia näkemyksiään esille. Tarkoitan tällä outoudella esimerkiksi jotain kohtausta, joka tulee aivan yllättäen eikä kaikkea siihen liittyvää ole näytetty tai näytetä. Tämä on myös elävää elämää.

Arvokas haastattelu sekä Jurin omat yhteenvedot on jaettu yhteensä kuuteen blogimerkintään:

1. Takaisin asiaan

2. Lisää isää

3. Elokuvakritiikistä (ylläolevat lainaukset ovat tästä merkinnästä)

4. Isää vielä

5. Isän nykyisyys

6. Analyysi edelläolleesta

Joel Siegel, amerikkalaisen ABC-televisiokanavan aamuohjelman Good Morning American elokuvakriitikko, on saanut ohjaaja Kevin Smithin vihat niskoilleen. Siegel osallistui maanantai-iltana New Yorkissa pidettyyn Clerks II -elokuvan lehdistönäytökseen, mutta poistui salista noin 40 minuutin jälkeen.

Smithiä ei haitannut niinkään tunnetun elokuvakriitikon poistuminen sinänsä kuin tapa, jolla Siegel sen teki: noustessaan ylös Siegel ilmoitti kollegoilleen kovaäänisesti lähdöstään ja samalla jyrisi, kuinka Clerks II on 30 vuoteen ensimmäinen elokuva, josta hän on livennyt kesken näytöksen.

Häiriköinti pressinäytöksessä innoitti Smithin haukkumaan Siegelin pahanpäiväisesti blogissaan tiistaina, ja keskiviikkona asiaan tartuttiin myös New York Postin juorusivuilla. Osallistuessaan keskiviikkoaamuna Opie and Anthony Show -nimiseen radio-ohjelmaan Smith pääsi kaiken kukkuraksi haukkumaan Siegelin henkilökohtaisesti puhelimessa, kun ohjelman juontajat saivat Siegelin luurin päähän; linkki ohjelman mp3-tiedostoon on Smithin blogimerkinnän alalaidassa.

Radio-ohjelman kautta Siegel sai Smithiltä kovemman rökityksen kuin olisi ehkä ansainnut, mutta Smith on tietenkin siinä oikeassa, että on moukkamaista häiriköidä muiden kriitikoiden työtä ja katselukokemusta, vaikka ei itse sattuisikaan pitämään filmistä. Nyt on kiinnostavaa nähdä, mainitseeko Siegel itse tapauksesta mitään omassa ohjelmassaan; ilmeisesti hän ei ainakaan aio Clerksin jatko-osaa arvostella, kun kerran poistui kesken salista.

Radio-ohjelma paljasti myös erikoisen yksityiskohdan: kun Smith naljaili Siegelille tämän nettisivuilla olevista elokuva-arvostelujen “humoristisista” otsikoista (tyyliin “New Superheroes Are a “Fantastic” Bore“), Siegel ilmoitti, etteivät ne ole hänen keksimiään, eikä tiedä, kuka ne on kirjoittanut. Tämä johtaa tietenkin kysymykseen (jota ei ohjelmassa lausuttu ääneen), mahtaako Siegelin sivustolla olla paljonkin sellaista tekstiä, jota hän ei ole itse kirjoittanut.

Jarmo Papinniemi raportoi reilun viikon takaisilta Journalismin päiviltä uutisen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen linjan muutoksesta:

Hesarin Heikki Hellman kertoi keskustelussa, että Hesarissa ei aiota enää profiloida “pääkriitikkoja” Heikinheimon, Kajavan, Tarkan ja Helena Yläsen poistuttua rivistä.

Ajatus on hyvä siitäkin näkökulmasta, että ideaalitapauksessa tiedotusvälineen palveluksessa on toki vain hyviä kriitikoita, joista kaikkien tekstit ovat aina tärkeitä ja antoisia. Silloin yhden kriitikon nostaminen toisen edelle olisikin vain tarjolla olevien näkökulmien ja mahdollisuuksien turhaa rajaamista.

Toivottavasti Helsingin Sanomien päätös ei kuitenkaan merkitse jatkuvuuden täydellistä romuttamista: kiinnostavan kritiikin yhtenä elinehtona kun nähdäkseni on, että lukijalla on mahdollisuus tutustua kirjoittajan teksteihin (ja sitä kautta kirjoitustyyliin, taidemakuun ja maailmankuvaan) pitkällä aikavälillä, oppia tuntemaan kriitikon näkemyksiä ja suhteuttaa niitä omiinsa.

Helsingin Sanomien keväällä eläkkeelle jääneestä pääelokuva-arvostelijasta Helena Yläsestä mieleen jäi esimerkiksi se, että hänellä riitti aina yhtä lailla kärsivällisyyttä sekä huolella työstetylle eurooppalaiselle draamalle että Hollywoodin suurten miestähtien viihde-elokuville: erityisesti Clint Eastwood ja joskus Tom Cruisekin saivat häneltä lisäpisteitä.

Mutta entä Helsingin Sanomiin jäljelle jääneet elokuvakriitikot – onko kukaan heistä saanut niin paljon tilaa teksteilleen, että jäljestä erottaisi yksittäiselle kriitikolle läheiset elokuvalajit, ohjaajat tai näyttelijät?