Olimme Kuluttajia – neljä tarinaa vuodesta 2023, on Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen (Demos Helsinki-ajatushautomo) toimittama ja viime keväänä julkaistu kirja. Kirja käsittelee kuluttamisen tulevaisuutta ja esittelee vaihtoehtoja nykyiselle kulutuskulttuurille.

Kulutuskulttuurin lyhyt historia

Kirja kertaa kulutuskulttuurin historiaa: 50-luvun Suomessa tavarat olivat pitkälti standardoituja ja ihmiset tyytyivät siihen mitä oli. Sitten 70-luvulla alkoi jo olla mahdollista luoda oma minuus kuluttamisen kautta esimerkiksi musiikkia ja vaatteita ostamalla. Sen jälkeen kulutuskulttuurin voittokulku on nopeutunut ja mitä erikoisempia ja fokusoituneempia tarpeita luodaan ja tyydytetään. Nyt kuluttaminen on työntynyt joka paikkaan ja se kuka olet määräytyy pitkälti siitä mitä ostat. Olemme joutuneet tilanteeseen jossa paikat ovat pullollaan tavaraa ja jotkut meistä kärsivät tavaraähkystä.

Miksi kulutuskulttuurin pitäisi muuttua?

Seuraavaksi kirja summaa kuluttamisen vaikutuksia. Eksponentiaalinen kasvu ei mahdu äärelliselle maapallolle jossa ilmasto on muuttumassa. Jos kiinalaiset ja intialaiset alkaisivat kuluttaa kuten me, tarvittaisiin monta maapalloa resurssien tuottamiseksi. Näille ja muille oleellisille asioille annetaan sopivasti taustaa. Kirja tarjoaa aiheeseen selkeän yhteenvedon joka on sinänsä perustietoa aiheeseen perehtyneelle.

Neljä tarinaa vuodesta 2023

Kirjan toinen puoli käy läpi neljä tulevaisuuden skenaariota jotka ovat tutkielmia kehityskuluista erilaisiin enemmän tai vähemmän kestäviin yhteiskuntiin vuonna 2023. Osassa muutos tapahtuu pääosin viranomaisten pakolla ja toiset enemmän ihmisten ruohonjuuritason toiminnan ansiosta. Skenaario 1 jossa muutosta ei juuri tapahdu on ikävän realistinen ja minun makuuni turhan pessimistinen. Skenaario 3 “Planetaarinen tahto herää” oli taas minulle liian utopistinen.

Itseäni puhuttelivat eniten Skenaariot 2 ja 4. Skenaario 2, “Paikallisvastuu” lähtee siitä että paikallisesti lokaalit yhteisöt ja verkossa virtuaaliyhteisöt ovat keskeisessä roolissa ajamassa muutosta kestävään yhteiskuntaan. Ihmiset ja tavarat eivät liiku yhtä paljon kuin nyt, mutta tieto liikkuu informaatioverkoissa. Skenaariossa 4 “Da Capo” EU säätää edelläkäyvät päästörajoitusnormit, sen jälkeen tehdään kattavat kansainväliset sopimukset  ja näiden seurauksena yritykset ryhtyvät kilvan tarjoamaan ympäristöystävällisiä ratkaisuja ja palveluja. Tämä kehityskulku vie meidät uuteen mukavaan tapaan elää, eräänlaiseen 50-luvun ihannekuvaa muistuttavaan idylliin.

Kaikissa neljässä sinänsä erilaisessa skenaarioissa toistuvat tietyt teemat, kuten Netcyclerille keskeinen kulutustavaroiden kierrätys ja uudelleenkäyttö.

Tulevaisuus saa suuntansa myös siitä, miksi ihmiset sen kuvittelevat

Olimme Kuluttajia on puheenvuoro siitä millainen kestävä yhteiskunta voisi tulevaisuudessa olla ja kuinka visioita voi laatia.  Lopussa kirja nostaa esiin “me pystymme” ajatuksen ja toteaa että  viimeaikoina kulutuskeskeinen “minä haluan”-mentaliteetti on korvautumassa “me pystymme”-periaatteella. “Me pystymme”-periaatteen mukaan on aina parempi kysyä mitä me voisimme yhdessä tehdä haasteille, kuin odottaa että joku tulee ja ratkoo ongelmat.  Ajatuksen mukaan kannattaa tehdä hyvää, ei vain keskittyä vastustamaan pahiksia. Kuullostaa hyvältä!

Suuren ja merkittävän muutoksen aikaansaaminen tarvitsee yhteisen jaetun ymmärryksen tavoitetilasta jota kohti ollaan pyrkimässä (vision).  Tavoitetilan tulee olla tulevaisuuden kuva joka ymmärretään ja jota kohti ihmiset haluavat ponnistella.

Seuraavaksi voisikin määritellä tavoitetilan jota kohti me kaikki haluamme pyrkiä! Onko helpommin sanottu kuin tehty? Ehdottomasti, mutta me pystymme!

Kirjoittaja: Juha

Ei ihme, että Nokia kompuroi törmätessä Oven pieleen. En ymmärrä alasta paljoakaan, mutta sen ymmärrän, että seuraava kännykkäni on muun merkkinen. Ja se on tarpeeksi se.

Suppean ymmärrykseni mukaan kännykköiden kehitys on ollut jotakuinkin seuraavanlainen: inhimillinen koko → personoitavat kuoret ja näyttö → yhdistäminen muihin laitteisin → verkkotoiminnot ja ohjelmat → jakaminen. Hauskinta on, että olen kuullut tuosta “sosiaalisesta” jakamisesta Nokian työntekijän suusta viimeistään vuonna 2003, mutta ilmeisesti strategit olivat päättäneet tehtailla huippuhalpoja rasioita Kiinan markkinoille…

Käynnissä on siis uusi jako jaettavan tiedon/hauskuuden ja rautarasioiden tarjoajiin. Maissa, joissa tietoa ei paljoa liiku (Kiina, Pohjois-Korea) näitä tarvitaan vielä lähitulevaisuudessa ja Kiinan kohdalla volyymia riittänee, mutta kehittyneet markkinat lienevät menetetty.

Edessä on ensimmäisen ei-nokialaisen hankinta.

P.S. Jos jonain päivänä Oven kalenteria pystyy jakamaan, niin se on parempi päivä.

Lehtimainoksen mukaan “Omo PikkuJätti on kaksi kertaa tiivistetty”… “verrattuna OMO 1L nesteen annostukseen”. Tämä tarkoittaa “puolet vähemmän vettä, 40% vähemmän pakkausmateriaalia, puolet vähemmän rekkoja”. Kaunista, eikö niin?

Tiivisteet voivat olla ihan hienoja asioita,  kannattaisiko siis tiivistää myös pakkaukset? Se on ihan samaa, kuinka tiivistettyjä murosi ovat, jos viidennes pakkauksesta on ilmaa, eikä pakkaus edes mahdu hyllyjen väliin kuin hot rod-mallisena. Jos pakkauksen funktion painottaa massiiviseen esillepanoon, niin kuluttaja saa maksaa murojen lisäksi lopulta myös ilmasta. Maksaa saa niin vaivalla kuin rahallakin, sillä rahtaus ei ole ilmaista.

Kiitos tyhjästä à la Hobby Hall

Ymmärrän, että esim. micro SD-muistikortit ovat aivan liian pieniä ja vaativat kokoonsa nähden valtavan pakkauksen. Syinä voivat olla niin tuotteen brändääminen, löytyminen, esillepano tai varkausten vaikeuttaminen. Sitä en tahdo hyväksyä, että elämäni hankaloitetaan ilman raahaamisella kaupasta ja postista kotiin.

Mutta tarviiko aina tarrautua kaavoihin, tarvitaanko aina edes pakkausta? Mikä on pakkauksen funktio? Uudempaa ajattelutapaa edustaa HP, joka korvasi kannettavan tietokoneen pakkauksen laukulla. Kierrätysmateriaaleista valmistettu laukku suojaa tietokonetta jo itsessään ja vie kaiken lisäksi vähemmän tilaa verrattuna perinteiseen tietokonepakkaukseen. Pakkaus ei enää olekaan rasite, josta eroon pääseminen maksaa vaan sillä on lisäarvoa kaupassa ja käyttöarvoa ostostapahtuman jälkeenkin. Ostoksen jälkeen kuluttaja saa kantaa kotiinsa 97% vähemmän jätettä.

Tällaisten esimerkkien jälkeen raahatessa ilmaa ei voi kuin kiittää tyhjästä.

P.S. Kuinka kuljettamalla vähemmän ilmaa ja myymällä tuttua tuotetta voi pyytää melkein kolminkertaisia hintoja?

a) Tarjoamalla Kellogg’s-muroja b) Kehittämällä kuutiovesimelonit.

Ruotsalainen E24 ennustaa, että moni muotialan yritys tulee menemään konkurssiin tämän vuoden aikana finassikriisistä johtuen. Koska kysyntä ei ole yhtä suurta kuin ennen, monet liikkeet joutuvat luonnollisesti vähentämään sisäänostoaan. Ruotsalainen Moderådet teki pari vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan suuri osa uusista muotiyrityksistä menee konkkaan ensimmäisten kolmen vuoden aikana. Tämä johtuu ennenkaikkea siitä, että suunnittelijat haluavat toteuttaa itseään liian kreatiivisesti ja heiltä puuttuu kyky ajatella kaupallisesti. Nyt taantuman aikana Ruotsissa pelätään, että ennen kaikkea nämä nuoret yritykset kaatuvat. Eli kaikki siis vaan shoppailemaan ja kuluttamaan niin lama ei iske yhtä kovaa!! Lue koko ruotsinkielinen artikkeli TÄÄLTÄ.

Eihän sen itse asiassa pitäisi olla mikään uutinen, koska Ghana on yksi maailman suurimmista kaakaontuottajista, mutta yleensä raaka-aineen lähtömaata ei kerrota, vaan kotimaaksi kerrotaan se maa, jossa prosessin viimeinen vaihe on tehty. Muistelen itse asiassa, että esimerkiksi Fazer ei taannoin edes suostunut paljastamaan suklaidensa raaka-aineiden alkuperämaita liikesalaisuuksiin vedoten.

Tässä tapauksessa kyse on tanskalaisen Anthon Bergin suklaasta, joka on tehnyt sarjan ‘Chocolate Origins’ ja eteeni siis tuli sarjan osa Ghana. Paketissa on kuvailtu kyseistä suklaata kuin viiniä. Tässä vapaamuotoinen käännös pakkauksesta löytyästä suklaan kuvauksesta: Suklaa on kauniin punertavan ruskeaa. Se on tehty ghanalaisista kaakaopavuista ja yllätyksenä mukana on paahdettuja kookosrakeita. Tällä ghanalaisella Forastero-kaakaopavulla on hyvin tunnistettava makuprofiili jollaista ei löydy muista afrikkalaisista kaakaopavuista. Maku on pyöreä, mieto ja kukkainen. Kookosrakeet täydentävät tekemällä kaakaon mausta vahvempaa jättäen miellyttävän jälkimaun, jossa tuntuu vaniljaa ja makeaa suklaata.

Ei muuta kuin herkuttelemaan

Kenenkään ei pitäisi lopettaa joulupukille kirjoittamista. Vaikka olisi sovittu, että joululahjoja ei anneta, niitä kuitenkin lähes aina annetaan. Ja kun lahjoja kuitenkin annetaan, olisi hyvä udella, mitä ihmiset oikeasti toivovat lahjaksi – jotain sellaista, jota olisivat muutenkin ehkä hankkimassa. Kun lahjatoiveet ovat tiedossa, sieltä voi valita jonkin sopivan vaihtoehdon, eikä ostaa turhaa tavaraa, joka jää kaapin perukoille pölyyntymään.

Syötävät, juotavat tai muuten käytettävät lahjat ovat käteviä aina ja varsinkin silloin, kun lahjan saaja ei ole kovin tuttu tai ajatus on lahjan sisältöä tärkeämpi. Pieni piparkakkutalo, viinipullo, luksussuklaarasia tai kynttiläkäärö katoaa ajan kuluessa ja tulee parempaan käyttöön kuin jälleen yksi ylimääräinen koriste-esine tai patalappu.

Ellei suoranaisia lahjatoiveita ole, voi suosia lahjoituksia hyväntekeväisyysjärjestöille tai hemmotteluhoitoja vaikka kosmetologilla tai hierojalla. Teatteri-ilta tai leffaliput ovat monille mieluisia, ja läheisille voi aina lahjoittaa vaikka ikkunoiden pesua, lastenhoitoapua tai niskahierontaa.

Lahjojen antaminen ei tietenkään ole joulussa tärkein asia, mutta onhan vaikka vain yksikin lahja mukava antaa tai saada. Porukoille ilmoitan aina selvät lahjatoiveet: muutaman valikoidun kirjan tai dc-levyn, jotka ovat omalla hankintalistalla ja joista voi valita sopivan. Mummolta tulee nykyään poikkeuksetta rahaa saatteella ”voit sitten ostaa jotain kivaa itsellesi” – paljon parempi näin kuin jälleen yhdet vaaleanpunaiset lakanat tai villasukat.

Ja kuinkas tänä jouluna kävikään? Haaviin jäi yksi turha koriste-esine, kaksi pientä sisustukseen sopimatonta käsipyyhettä, väärän väriset vähän pienet lapaset, kaapin perälle jäävä liian hankala kokkikirja. Pari yllätyslahjaa osui oikeaankin – kirja on jo luettu ja osa leffalipuista lunastettu. Ja suklaa maistuu aina.

Ehkäpä ensi jouluna on taas aika kirjoittaa joulupukille.

Olen pohtinut viime aikoina tilanteita puetuista mielikuvista kahdessakin suhteessa. Ensimmäinen on puetun brändin tuoma lisä-arvo omalle statukselle (jossain avaruudessa, kuten esim. sosiaalisessa tai seksualisessa) ja toinen on brändin kuviteltu käyttöarvo, josta on maksanut.

Väitän, että viimeiseksi mainittuun on helpompi pettyä, koska asian todeksi osoittaminen on huomattavasti helpompaa ja todisteet osoitettavissa. Kun taas brändin syyttäminen siitä, että maksaessaan kaksi kertaa enemmän juuri tämän tuotteesta seksuaalisen viehätyksen nousteessa vain 10% on hieman hankalampaa.

Olen hyvissä asemissä, sillä käsittelen brändin kuviteltua käyttö-arvoa kokemuksena Ecco-kengät. Varokaa ja korjailkaa, jos olen väärässä.

Mukavat Ecco-kengät ovat kuin tehty kävelemistä varten. Mutta hetkinen, kävelemistä vai siirtymistä?

Ecco pitää jalkasi kuivina, kun olet astumassa autostasi. Muuhun ei niistä valitettavasti ole. Todistin omatoimisesti kahden parin pohjien halkeamisen puolessatoista vuodessa. Kyseessä on sekä kevyet-, että talvikengät, jotka vuotavat alhaalta päin. Hyvä suoritus Gore-texilta, mutta Eccolle asia on vähemmän mairitteleva. Hinnaksi tulee parille 100€/vuosi, ellet käytä niitä sitten siirtymiseen autolla. Kuvittelen, että korkokengät kestävät yhtä hyvin. Ne voi sentään hoitaa suutarilla korkolapun vaihdolla.

Ecco tarjoaa kieltämättä (ensimmäistä viikkoa lukuunottamatta) “mukavia kävelyhetkiä”, mutta pidempään seurusteluun niistä ei ollut.

Tarviiko ihmitellä, etteivät elämäntapa-tuotteet kestää elämäntapaa? Kyllä, minä teen niin! Jos annetaan ymmärtää takin olevan sporttinen, niin sen pitäisi kestää liikkumista, niin kuin käyttäjän kestää takkiakin. Jos annetaan ymmärtää kenkien olevan mukavia kävelyyn, niin näiden on kestettävä kävelyä. Ellei kengissä kävele tarpeeksi, näiden mukavuudella ei ole merkitystä.

Kengillä saisi olla (vapaaehtoinen) luokitus, ihan kuin IP-luokitus valaisimissa. Kuulostaako hullulta? Noh, ei mielestäni. Sittenhän tietäisi, mihin ympäristöön tuote on suunniteltu, ulkonäön perusteella kun ei voi päätellä yhtään. Luokituksen pitäisi olla muokattu kuvailemaan suunta-antavaa tietoa myös kulutuskestävyydestä ja sen voisi myöntää vaikkapa jokaisen maan paikallinen VTT:nsa. Näin ei tarvitsisi kinastella siitä, mistä satojen eurojen kengissä oikein maksaa. Tällä kertaa todistajan taakka olisi valmistajalla, eikä pettyneellä kuluttajalla.

Sinulla ei todennäköisesti ole varaa Bugattiin, mutta saatat ostaa sportti-henkisen Bugatti-takin. Bugatti-mies ei vain aja punttisalilleen, kuljettaja ajaa sen ohi. Siinä on muutaman kaupan vaatekokojen selityskin: takit alkaen koko XL. Uskon kuitenkin, ettei Bugatti-takki hajoaa, jos jostakin syystä alatkin liikkumaan muuten kuin autolla.

Noh, onhan niitä Harley-Davidsonin hajusteitakin ollut markkinoilla, mutta sellainen ei lupaa enempää kuin pystyy antamaan. Jos nelitahtinen vibra jalkojen välissä ei tyydytä, voi ainakin kävellä saman tuoksun ympäröimänä.

Mihin johtaa brändilupaus, joka antaa ymmärtää, muttei ymmärrä pettymystä?

– Hei, sinä Ecco-kenkiin pukeutunut tyyppi siellä, juuri sinä! Tiedän, ettet kävele juurikaan, mutta taatusti arvostat kuivia jalkojasi noustessasi ulos autosta. Varo, ulkona voi olla kosteata, ai niin, sinullahan on Gore-texit…

Siis kirjoittaako tänne kukaan yli 20-vuotias?

- nimimerkki Urkki. “Luksuksesta tuli noloa”, Taloussanomat kommentit 28.10.2008

Tänään on siis kuntavaalipäivä. Olen tähänastisen elämäni aikana käynyt äänestämässä kaikissa vaaleissa. Olen siis tunnollisesti täyttänyt kansalaisvelvollisuuteni. Joku kutsuu sitä myös kansalaisoikeudeksi. Demokratian toteutuminen  kuulemma vaatii, että rahvas vaikuttaa sillä ainoalla tavalla, joka sille on suotu. Mutta mietitäänpäs nyt hieman. Jos homma on velvollisuus, niin silloinhan olisi pakko äänestää – ikään kuin muinaisessa Neuvostoliitossa, vain lähimmän esimerkin mainitakseni. Siellähän äänestysprosentti lienee parhaimmillaan ollut yli 100. Tosi demokraattista!

No entä sitten se oikeus? Totta kai minulla voi olla oikeus äänestää – mutta yhtä hyvin minulla on myös oikeus olla äänestämättä. Sekin on kannanotto, vaikka puoluekoneisto ei suin surminkaan halua sitä tunnustaa. Jotain on pielessä, kun äänestäjä ei ole kiinnostunut vaikuttamaan omaan elämäänsä. Ehkä puolueiden olisi syytä katsoa peiliin eikä syyttää äänestämättä jättäneitä. Pieni osa heistä voi olla evvk -idiootteja, mutta loppujen valinnan takana on sanoma. Kuka sitä kuuntelisi?

Tuskinpa monellakaan on kanttia nimittää vaikkapa Esko Valtaojaa idiootiksi. Hän ei kuitenkaan ole koskaan käynyt äänestämässä, koska hän ei halua tukea nykyistä järjestelmää. Se toimii hänen mielestään huonosti: pitäisi osata olla hiljaa, jos ei ole mitään muuta sanottavaa kuin mielipide, eikä sille yhtään ainoaa perustetta. Äänestämättä jättäminen voi siis olla harkittu valinta. Fiksuimmat meistä ovat jo oivaltaneet, ettei tällainen järjestelmä vain voi toimia pitkän päälle – mutta tälle järjestelmälle eivät vaalit tarjoa yhtään vaihtoehtoa.

Olen oikeastaan kateellinen Eskolle, että hän on jo nuorena ymmärtänyt tällaisen asian. Minä olen suorittanut suurimman osan elämääni kiltisti yhteiskunnan ohjeita ja odotuksia noudattaen. Vasta vanhemmiten olen ruvennut ajattelemaan itsekin. Lopputulos on se, etten mene tänään uurnille.

Demokratiasta voisi siitäkin olla montaa mieltä. Jos Yhdysvallat ovat demokratian lähettiläs maailmalla, en halua olla missään tekemisissä demokratian kanssa. Kansalaisten ääniä ostetaan surutta ja kilpaa. Ei ollut J. K. Rowlingin miljoonan punnan lahjoituskaan Britannian työväenpuolueelle pelkkää hyväntekeväisyyttä – hyväntekijät kun löytyvät ihan muualta kuin poliittisista puolueista. Eivät ihmisten äänet ole samanarvoisia, sen tietää jokainen. Poliitikot eivät vain uskalla sitä myöntää. Ja miksi myöntäisivätkään, politiikkahan on heidän ammattinsa. Siinä on ensimmäinen demokratian kompastuskivi.

Katsotaanpa nyt näitä Suomen puolueita. Ketä voisin äänestää? Myönnetään, että minulla voi olla hieman erikoinen maku, sillä kukaan tähän asti äänestämäni henkilö ei ole tullut valituksi. En olekaan äänestänyt ”istuvaa” poliitikkoa kuin kerran – ja juuri silloin tämä tippui palliltaan. Sekin on myönnettävä, että ennen ajattelemaan ryhtymistäni äänestin myös naisehdokkaita. Ja voisihan heitä äänestää nytkin, joka puolueesta löytyy kauniita naisia. Se ei vaan ole (enää) tarpeeksi hyvä syy äänioikeuden käyttämiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut ”omaa” puoluetta, joten olen äänestellyt ketä sattuu. Paitsi vasemmistopuolueita. Se varmasti tulee geeneissä. En ymmärrä heidän ajattelutapaansa ja vielä vähemmän nyt, kun sekä vasemmistoliitto että demarit kilpailevat keskenään Suomen feministisimmän puolueen tittelistä. Ei kiitos sellaista sumutusta lisää. Miksi en heitä ymmärrä – ehkä siksi, että heidän filosofiansa ihmisestä on vielä enemmän todellisuuden vastainen kuin muilla puolueilla. En esimerkiksi halua, enkä halunnut lapsiani laitokseen hoidettavaksi.

Vihreä Liitto voisi kai olla oikea puolue? Sehän syntyikin kansalaisliikkeenä, Koijärven rantamilla. Sillä on useimmiten fiksuimmat ympäristöpoliittiset näkemykset, mutta ei sekään tarpeeksi selkeästi uskalla kyseenalaistaa jatkuvan kasvun ideologiaa. Täydet pisteet Vuotoksen ja Kollajan altaiden ryhdikkäästä vastustamisesta, mutta toisaalta juuri vihreiden tuella Suomeen rakennetaan parhaillaan maailman suurinta turvevoimalaitosta. Tämän koplauksen eräs pääarkkitehti on sittemmin palkittu keskeisellä roolilla puolueorganisaatiossa. Vihreiden ympäristöohjelmassa myös vastustetaan jätteiden polttoa, koska he pelkäävät lajittelun ja kierrätyksen vähentyvän sekä jätteiden määrän lisääntyvän. Tämähän on yhtä viisas ajatus kuin että lopetettaisiin keuhkosyövän hoitaminen sillä perusteella, että hoito lisää tupakointia.

Vihreiden ihmiskuva ei ole sen kummempi kuin vasemmistopuolueilla. Mitä muuta oikeastaan voisi odottaakaan puolueelta, jonka yksi tukijalka on feminismi ja toinen kommunismi. Ei siis ole mikään ihme, että vihreiden äänestäjät sijoittavat itsensä vasemmistoliiton ja demareiden väliin. Oikeasti on sääli, että puolueen kaksi muuta tukijalkaa, ympäristö ja suvaitsevaisuus, jäävät noiden kahden jalkoihin. Tässä kai onkin se perustavanlaatuinen sisäinen ristiriita, joka vihreiden politiikkaa leimaa.

Ihmiskuvan näköalattomuudesta tarjoaa hyvän esimerkin puolueen puheenjohtaja Tarja Cronberg. Kahdesta tohtorintutkinnostaan huolimatta hän ei näytä ymmärtävän, että nainen on keskimäärin parempi pienen lapsen hoitaja kuin mies. Muuten on vaikea ymmärtää hänen vaatimustaan perhevapaamallista, jossa molemmille vanhemmille on kiintiöity oma vapaa, jota toinen ei voi käyttää. Tällainen malli johtaa automaattisesti lasten hoitotason alentumiseen. Tutkimukset kun osoittavat kiistattomasti, että naisella on fysiologista ja aivotoiminnallista erityisosaamista, jota miehet eivät opi edes kymmenessä tuhannessa vuodessa.

Mutta Cronbergin perustelu pakkolomamallilleen onkin perinteinen: malli parantaisi työhön palaavien äitien palkkakehitystä. Työ siis on taas lasta tärkeämpi! Tällainen vaatimus on sitäkin ihmeellisempi, kun vihreiden periaateohjelmassa todetaan, että viranomaisten ja lakien sijaan ihmisten tulee saada itse määritellä perheensä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että homoperhe on yhtä hyvä kuin heteroperhe – mutta se ei siis näköjään tarkoita sitä, että vanhemmat itse olisivat tarpeeksi kyvykkäitä päättämään, kuka heidän lapsensa hoitaa.

Se, että ihmisten koko elämä alistetaan työelämän ehdoille, on kestämätöntä politiikkaa. Työelämänhän pitäisi olla alisteinen ihmisten tarpeille! Lastenhoidon kustannukset ja uhraukset on mahdollista kompensoida äideille työelämän keinoin, kuten olen jo aiemmassa kirjoituksessani todennut. Poliitikoilla pitäisi vain olla tähän näkemystä, halua ja kykyä. Nykyinen politiikan teko osoittaa, ettei mikään näistä lampuista pala yhdenkään valtakunnallisen päättäjän aivoissa.

Jostakin syystä vihreät varastivat nyt tämän palstatilan. Johtuu varmaan siitä, että heihin kohdistui joskus suuri toive muutoksesta. Nythän toive on osoittautunut turhaksi. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi seuraavasta sloganista: vihreä feminismi on myös miesten vapautusliike. Ei kiitos enää tällaista valehtelua.

Voisiko keskustapuolue sitten olla potentiaalinen valinta? Sehän puolustaa maaseutua, josta kaikki olemme riippuvaisia. Valitettavasti se on myös kaikkein ympäristövihamielisin puolue, joten siitä on syytä pysytellä kaukana, jos aiomme elää täällä vielä tuhannen vuoden päästä. Sinänsä on aika ristiriitaista, että samassa puolueessa tiivistyvät kaksi näin vastakkaista näkökulmaa. Keskustan imagoa ei paranna myöskään politiikan suuren pikkuvitsin Mauri Pekkarisen näkyvä asema puolueessa.

Vuotos ja Kollaja koituivat siis keskustapuolueen tuhoksi. Sama koskee myös toista porvaripuoluetta kokoomusta. Kokoomus on myös Suomen lammasmaisin puolue. Tiedättekö mitään muuta puoluetta, joka olisi järjestelmällisesti jättänyt hyödyntämättä karismaattisinta kykyään pelkästään pelosta, että moralistit polttaisivat kääminsä? Ja sitten kun sellainen oikosulku tapahtui, puoluejohto jätti Suuren Poikansa yksin. Varmaan taustalla on ollut myös Suurta Kateutta.

Mitä meille siis jää käteen? Muutama pikkupuolue, joita voisi kai vitsiksikin nimittää. Jos joku uskoo taruolentoihin ja pyrkii sillä vakaumuksella jopa hallitsemaan muita, ihmisten olisi syytä olla enemmän kuin varuillaan. Tosin ei sentään niin pimeää, etteikö joskus valokin pilkahtaisi. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen sentään vastustaa ajatusta perheiden kiintiövapaista.

Sitten on tämä Timo Soini. Järkevä ja osaava kaveri monissa asioissa, mutta populistipuolueen liikkumavara näyttää olevan kovin rajoittunut. On pakko vastustaa EU:ta ja leimautua enemmän tai vähemmän rasistiseksi. Sellainen ei nyt vaan mitenkään uppoa apinalauman käsitykseen hyvästä elämästä.

Onko siis perustettava oma puolue, kun tarjolla ei ole mitään muuta kuin sälää? Miltä kuulostaisi Anarkistiapinat ry? Siitä olisi helppo vääntää slogan AA- lauma – aina apunasi. Ei kai tuollaista houkutusta kukaan voisi vastustaa? Tosin ihmiset pelkäisivät anarkismitermiä, sillä 90 % toimittajista luulee, että se on synonyymi sanalle terrorismi ja on saanut pelkonsa välittymään myös tavallisiin pulliaisiin. Termi on lisäksi jo valmiiksi pilattu sosialismipuheilla ja muilla evoluution vastaisilla höpinöillä, että se siitä sitten. Vai pitäisikö perustaa ihan oma ideologia: apina-anarkismi.

Oma puolue olisi täydellinen puolue tietysti vain niin kauan kuin siinä olisi pelkästään yksi jäsen eli perustaja itse. Edes kaksi ihmistä ei voi ajatella kaikista asioista samalla tavalla. Entäpä sitten, kun tavoitteena tietysti olisi olla suurin puolue, jotta saisi jotain aikaankin? Silloin pitäisi myös olla samanlainen kuin kaikki muut puolueet (siksi nykyisiä puolueita ei erotakaan toisistaan), sillä eihän kansa halua muutosta. Natojäsenyys on hyvä esimerkki. Vaikka kaikki tosiasiat puoltavat järjestöön liittymistä, kansa sanoo ei. Hauskinta on tietysti se, että konservatiivisimpia tässä(kin) asiassa ovat vasemmistopuolueet.

Ettei menisi ihan pelkäksi haukkumiseksi, täytyy todeta, että on politiikassa joitakin ihan täysijärkiseltäkin vaikuttavia persoonia – ainakin julkisuuteen välittyneen kuvan perusteella arvioituna. Heitä lienee joka puolueessa. Vasemmistoliiton Claes Andersson, vihreiden Osmo Soininvaara, demareiden Jörn Donner, kokoomuksen Pertti Salolainen ja Sirpa Pietikäinen, vain joitakin mainitakseni. Jostakin syystä keskustasta ei nyt tullut ketään mieleen. Demareiden Erkki Tuomioja putosi listalta hänen nimensä ja kuvansa löydyttyä erään telaketjufeministin tukisivulta.

Myös ehdokkaina on toki hyviä ihmisiä, en sitä epäile. Heitä ei vain löydä – ja vaikka löytäisikin, he ovat kaikki jonkin puolueen listoilla, sitoutumattomana tai ei. Eli kun häntä äänestät, tuet samalla jotain mitättömistä puolueistamme. En halua enää tällaista piilotukea puolueille. En enää halua puolueita ollenkaan. Ne ovat kuin keskiaikainen henkäys keskellä 2000 –lukua. Pärjäisimme jo ilman niitä, mutta kun luopumispäätös pitäisi tehdä puolueiden toimesta, emme tule sitä näkemään. Kukapa nyt vallasta luopuisi.

Nykyisenä tietotekniikan aikana koko vaalijärjestelmä voitaisiin panna nettiin sen jälkeen, kun puolueista on päästy eroon. En usko, että politiikan taso mihinkään muuttuisi, vaikka luottamusmiehet valittaisiin kansan parista satunnaisotannalla. Mutta jos vaaleja halutaan käydä, se voisi tapahtua vaikka siten, että kuka tahansa voisi ilmoittautua ehdokkaaksi vaalikoneeseen ja kertoa itsestään. Vaalilupausten teko olisi kielletty, koska ne eivät kuitenkaan ole uudenvuodenlupauksia kummempia. Kaikenlainen mainonta vaalikoneen ulkopuolella olisi myös syytä kieltää. Kun vaalikone ylläpidettäisiin julkisilla varoilla, ei raha pääsisi vaikuttamaan vaalien lopputulokseen ainakaan nykyisessä määrin.

Kuka tahansa voisi siis olla ehdokkaana tasa-arvoisin eväin. Siis kaikki muut paitsi jo kaksi kauttaan luottamustehtävässä toimineet. Kuntavaaleissa voisit äänestää kaikista kuntasi alueella asuvista, valtiollisissa vaaleissa voisit äänestää ketä tahansa koko valtakunnan alueella ja EU –vaaleissa tietysti ketä tahansa EU –alueella ehdokkaana olevaa. Äänestyksessä voitaisiin soveltaa monia erilaisia tapoja. Voitaisiin käyttää Idols –systeemiä, jolloin jokainen saisi äänestää niin monta kertaa ja montaa ehdokasta kuin haluaa. Tai sitten samasta IP –osoitteesta hyväksyttäisiin vain yksi ääni. Toki voitaisiin myös olla vanhanaikaisia ja sallia vain yksi ääni apinaa kohden. Lopputulos olisi kuitenkin ihan sama.

Vaalihuoneistot (onpa juhlallinen termi, aivan kuin Tuomiokirkko) sulkeutuvat vajaan tunnin kuluttua. Joissakin lehdissä on järjestetty varjovaaleja jo ennakolta. Niissä on annettu moninkertaisesti normaali määrä ääniä. Onkin mielenkiintoista verrata, kuinka erilainen  tai samanlainen oikeiden vaalien lopputulos on näiden varjovaalien tulokseen verrattuna. Ainakin näyttää siltä, että monen kunnan ääniharava varjovaaleissa on ollut kauniit, symmetriset kasvot omaava nuorehko naaras.

]]> http://lessormore.wordpress.com/2008/10/12/tahdon-kuluttaa-myos-palveluita/ Sun, 12 Oct 2008 19:46:02 +0000 moreofmore http://lessormore.wordpress.com/2008/10/12/tahdon-kuluttaa-myos-palveluita/

Jokainen Suomen ulkopuolella käynyt tiedostaa, ettei tämä ole mikään palveluiden mallimaa. Mitä tahdon siis ehdottaa? Kuluttajana on helppo aloittaa itsestään.

Joskus on niitä hetkiä, kun tajuaa kodin olevan täynnä kaikenlaista roinaa. Ja kun maailma ei ole paremmaksi muuttumassa harkitsee kuluttavan palveluita.

Heti perään on kuitenkin tunnustettava, että rakastan tavaroita. En rakasta niistä kuin ehkä kolmisen prosenttia, mutta niitä olenkin sitten valmis antamaan vaikkapa lahjaksi. Joskus valinta mutkistuu kuitenkin entisestään, koska ei ole varma lahjan täydellisestä sopivuudesta saajalleen.

Olenkin jo vuosia ihmetellyt sitä, että miksei minulle markkinoida kuin häälahjapalveluita ja tavallisia lahjakortteja. Koen, että lahjan antajana minulla on oikeus valita toiselle lahjan. Ongelma on vain siinä, etten tunne saajan salaista haavetta muuttaa koko keittiönsä punaiseksi, vaikka tiedän maailman parhaimman riisinkeitin-mallin. Ongelma on siinä, että silmäni laulavat nähdessäni upeat rintaliivit muiden kymmenien joukossa, mutta minulla ei ole täyttä varmuutta tietyn koon istuvuudesta naiselleni.

Oi, kauppojen johtajat, rukoilen, helpottakaa elämäni, sillä tiedän jo ratkaisun! Se ei ole häälahjakortti (, sillä olemme jo naimisissa ja minä olen maksamassa lahjan), eikä se ole tavallinen lahjakortti (, koska saaja kuitenkin valitsisi ne muut 97% tavaroista) vaan se on valitun lahjan kortti. Tahdon, että ystäväni toteuttaa salaisen haavensa ja valitse minun suosikki-keitinmallin punaisena. Tahdon, että naiseni ei piilota ostamani rintaliivit kaapin pohjalle pelkästään väärän koon vuoksi, sillä hyllytilaa meillä on jo muutenkin liian vähän.

Jos joku ei vielä ei ymmärtänyt, niin kerrataan vielä. En ole antamassa tavallista lahjakorttia, koska tiedän, mitä valitsisin. Haluan vain varmistaa, että valitsemastani lahjaryhmästä poimitaan saajan kannalta se mukavin vaihtoehto.

Toinen minua ärsyttävä piirre nykylahjakorteissa on pakko määritellä summa. Palvelun laatu on sellainen, että se palvelee lähinnä ajattelua “ei anneta hänelle rahaa, koska hän kuitenkin ostaa viinaa, meikkejä, huumeita, aseita…” Jos haluan jonkun kuluttavan tietyllä summalla, niin enköhän minä voin muutenkin antaa sen summan hänelle.

Mikä estää minua tänä verkko-aikana tekemästä sopimusta liikkeen kanssa siitä, että minua veloitetaan vasta lopullisen lahjavalinnan jälkeen? Mitä, jos liikkeessä onkin kaksi eri hintaista, mutta yhtä hyvää riisinkeitintä? Riittää, että lukitsee vaihtoehdot. Mitä, jos olen joka tapauksessa vaikkapa Sokoksen kanta-asiakas ja jopa S-pankitilin omistaja? Mitä, jos tahdon ystävättäreni tekevän itse päätöksen ihan vain fiiliksen mukaan mistä tahansa kampaamon palvelusta? Jos laskulla tai suoraveloituksella ostaminen onnistuu, niin miksei tämä koskisi ideaani?

Markkinoikaa minulle helpoksi tehtyjä valitun lahjan kortti-palvelujanne, niin pääsen toteuttamaan itseäni “parempien” tavaroiden ja palveluiden suosijana ja antajana.

Juttutupa keräsi tempauksella reilusti yli 3000 euroa, mutta toteutus jätti monien mielestä toivomisen varaa muutamassa suhteessa. Parista asiasta olen samaa mieltä 1) porkkanamafia puolueettomana organisaationa olisi ehkä voinut valita jonkun vähemmän aatteellisesti leimaantuneen kohteen 2) maailman parantaminen kaljan juonnilla?? – vain siinä tapauksessa ettei hyvä asia ja mukava seura houkuttanut ottamaan paria ylimääräistä. Niin kauan kuin porkkanamafia levittää positiivisen huomion ilosanomaa sisäisesti vastuullisille toimijoille, antaa palaa. Kaupallisuudesta moralisointi on ehkä hieman kaukaa haettua. Ympäristön kannalta paras kuluttaminen on tietenkin kuluttamatta jättäminen, mutta esimerkiksi syödä pitää kuitenkin ja silloin…

Tutustu myös kuntavaalisivustooni osoitteessa www.peuhkuri.fi

Oletteko koskaan miettineet miksi jotkut – minä mukaanlukien – laitattavat hiuksensa rastoille?

Jo pari vuotta sitten annoin tutun kampaajan kieputtaa hiukseni muovikuitujatkojen kera rastoiksi. Muovia tarvittiin koska omista hiuksista olisi tullut hyvin lyhyet rastat, enkä halunnut luopua pituudesta. Ajan myötä sain sitten kuidut katkottua pois kun omat hiukset kasvoivat.

Syy oli hyvin käytännöllinen: jouduin olemaan pienten lasten kanssa kuukauden verran yksin, joten halusin hiukset joita ei tarvitse laittaa, kammata eikä suihkutella kemikaaleilla. Sängystä ylös ja valmis kaupungille! Ihastuin rastoihin oitis, ja vaikka hiukseni ovatkin niin hennot että niistä tulee melko ohuet rastat, pidän niitä mieluummin kuin leikin kamman ja kemikaalien kera.

Sain hetken päähänpiston repiä etuosasta muutaman rastan auki jotta saisin otsahiukset (ks. vaalikuva), mutta ei kestänyt kauaa kun tuskastuin niiden jatkuvaan vääntämiseen. Ei kun niputtamaan hiuksia uudelleen! Nyt näytän lähinnä töyhtöhyypältä (ainakin erään työkaverin mukaan), kun otsa ja päälaki ovat täynnä pikkuisia rastantynkiä.

Elämä “hippinä” on oikein mukavaa. En tarvitse hiuslakkaa, muotovaahtoa, hoitoaineita, pinnejä tai mitään puolen tunnin aamurituaaleja. Ainoa kemikaali jota hiuksiini laitan on aivan tavallinen shampoo, jota laimennan vedellä reilusti jotta saan pesuliuosta imeytymään hiuksiin. Shampoon on oltava todella peruskamaa: ei mitään hoitavia aineita tai silikonia jotta hiukset jatkossakin takkuuntuvat rastoille.

Veikkaanpa että ekologinen jalanjälkeni on hiustyylin ansiosta pienentynyt roimasti verrattuna entiseen. Puhumattakaan siitä miten helppoa tämän kanssa on elää!

Toinen arkiratkaisu oli kuukupin hankinta. Ne naiset (se on siis “naisten väline”), jotka eivät kuukupista tiedä vielä mitään, käykää katsomassa tämä sivusto. Kuukuppi on elämäni parhaita hankintoja. Se on terveellinen, turvallinen, helppo puhdistaa,  kestää käyttöä vuosikausia ja säästää uskomattoman summan rahaa.

Nämä olivat hyvin yksinkertaisia esimerkkejä siitä, miten suhteellisen pienillä valinnoilla voi vaikuttaa omaan kuluttamiseensa, ympäristöön sekä vieläpä talouteensa ja omaan mukavuuteensa. En tarkoita että nämä ratkaisut sopisivat kaikille, mutta ne ovat eräs vaihtoehto monien joukossa. Minulle ne tulivat sattumalta ja oman mukavuuden vuoksi, ympäristönäkökohdat tulivat hyvänä sivutuotteena mukana.

Eivät ne toki minusta mitään superekologista kuluttajaa vielä tee, mutta onpahan jotain josta saa hyvän omatunnon.

Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.

Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.

Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen.

Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:

Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.

Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.

Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.

Viihtymistä pimeissä luolissa!

Viimeksi päästiin kodin rauhaan. Annoin ohjeen nuorille miehille, mutta soveltuu se vanhemmillekin. Ehkä Olli Saarelankin olisi ollut hyvä muistaa ohje, ennen kuin uhkasi vetää Eero Heinäluomaa turpaan Tanjan valittaessa hänelle vaikeista neuvotteluista valtiovarainministeriössä. Mutta Saarela teki vielä toisenkin virheen. Hän julkisti asian. Tässä vaiheessa Ollin käytös muuttui riikinkukkopörhistelyksi, johon Eero olisi voinut vastata kysymyksellä: miekat vai pistoolit? Eeron ansioksi on laskettava se, ettei hän suostunut provosoitumaan, mikä jäikin hänen poliittisen uransa ainoaksi sankariteoksi.

Laumani naarasapinat halusivat vielä täydentää ohjettani. Miehen ei sovi tarjota neuvojaan silloinkaan, kun nainen sitä vasiten kysyy, sillä kysymys ei ole oikeasta kysymyksestä eikä edes retorisesta kysymyksestä. Se on testi. Testi siitä, kuinka hyvin mies pystyy ymmärtämään naista ja hillitsemään itsensä. Lisäksi neuvominen loukkaa naista, sillä eihän mies koskaan keksi mitään sellaista, mitä nainen ei jo tietäisi. Neuvominen olisi siten vain osoitus naisen aliarvioimisesta.

Kolmas syy neuvojen karsastamiseen on tietysti se, että valittaminen on yksi naaraiden vallankäytön muodoista. Neuvot on siten helposti koettavissa uhkaksi tälle vallankäytölle. Tämä logiikka toimii sekä parisuhteessa että yhteiskunnallisella tasolla. Tarkkailkaapa naispoliitikkoja!

Pidättyminen neuvojen antamisesta on miehelle kuitenkin todella vaikeaa, sillä miesten keskuudessa neuvoilla on aina kysyntää ja hyvillä neuvoilla voi saada arvostusta miesporukassa. Neuvot siis pyrkivät suusta ulos automaattisesti. Mutta silti kannattaisi yrittää opetella pelkkää aktiivista kuuntelemista. Jos miehet sitä oppisivat, avioerojen määrän voitaisiin arvioida vähentyvän neljänneksellä.

Kotiin kuuluvat myös lapset. Lasten kasvatus onnistuu naisilta keskimäärin miehiä paremmin samasta syystä kuin siivouskin. Kasvattamisen ei pitäisi olla mikään kielteinen asia, sillä kasvattajalla on kaikki vallan avaimet käsissään – ainakin, jos ajatellaan ihmistä humanistien määrittelemänä olentona. Mutta samaiset humanistit ovat ensimmäisinä sysäämässä lapset miesten hoitoon. Aika ristiriitaista.

Koska suurin osa kodeista on edelleen perinteisiä ydinperheitä, niin puhun tässä lähinnä näistä kahden aikuisen ja lasten muodostamista yhteisöistä. Tämä ei tarkoita yksinhuoltajakotien tai muiden vastaavien kotien väheksyntää. En kuitenkaan ole kirjoittamassa kirjaa, joten jotain rajauksia täytyy tehdä. En edes ole ydinperhefani, joten tässä suhteessa voimme olla feministien kanssa jopa samoilla linjoilla. Mutta ydinperhe nyt vain sattuu olemaan nykyisen yhteiskunnan perusyksikkö.

Perheen piiriin kuuluu myös raha. Siitähän on tehty ”tasa-arvon” ikoni syystä, jota on vaikea ymmärtää. En lähde tätä nyt syvällisemmin perustelemaan, asia ansaitsee ihan oman juttunsa. Koti on yhteisö, jossa on yhteiset rahat – ainakin silloin, kun yhteisö toimii hyvin. Ennen nykyistä ”tasa-arvo”hysteriaa raha tuotiin kotiin yhteiseen kassaan koko perheen hyväksi. Tilanne saattaa olla nyt toinen, kun naiset haluavat itse hankkia ”omat” rahansa. Ehkäpä miehetkin vähitellen oppivat pitämään hankkimansa rahat itse.

Luulisi, että vallankäytön ja siten tasa-arvonkin kannalta on tärkeämpää, kuka yhteiset rahat käyttää kuin se, kuka ne hankkii. Rahan hankkimista kun voidaan pitää eräänlaisena modernina orjuuden muotona. Time-lehden mukaan maailman vähittäiskaupassa pyörivistä rahoista 85% kuluu naisten tekemiin hankintoihin. Tämä prosenttiluku ei selity muuten kuin sillä, että naiset käyttävät valtaosan myös miesten rahoista. Ja kuluttaja käyttää valtaa, näinhän meille opetetaan. Työläisen vallasta harvemmin puhutaan.

Sama suhde pätee varmaan kaikkeen kuluttamiseen. Esimerkiksi asunnonvälittäjät tietävät kertoa, kuinka suurin osa asuntokaupoista tulee vireille naisten aloitteesta ja kuinka naiset useimmiten myös tekevät yhteisen ostopäätöksen. Mutta autokauppa kai on miesten maailmaa? Miehet lukevat testejä ja käyttävät aikaansa teknisten nippeleiden ihailuun.

Mutta kun perhe menee autokauppaan, kukapa sen valinnan yleensä tekeekään? Nainen ihastuu tiettyyn korimalliin tai väriin ja siinä se on. Jopa poikamiesten autovalinnan määrää nainen. Siis se, millaisessa autossa istuessaan mies kuvittelee olevansa parhaimmillaan naisten iskemistä ajatellen.

Heikoimpien siivoojien (pesänhoitajien) ja jälkeläisten hoivaajien geenit ovat hävinneet vuosimiljoonia kestäneen kehityksen kuluessa. Miehillä tällaista karsintaa ei käytännössä ole tapahtunut, sillä urosten geenit ovat karsiutuneet lähinnä saalistusretkillä ja kahakoissa naapuriheimojen kanssa – sekä tietysti niissä ”sankariteoissa”, joihin urosten on täytynyt pyrkiä seksiä (lisääntymismahdollisuuksia) saadakseen. Yksi osa tätä sankaritarinaa ovat keksinnöt. Mies keksii heti jonkin työtä helpottavan koneen, myös siivoamaan joutuessaan. Arvelisin, että pölynimuri, pesukone, sähköliesi ja astianpesukone ovat kaikki miesten keksimiä.

Miksi omena näyttäisi aina putoavan miesten päähän? Olisiko meillä sähköäkään ilman miehiä? Toki suuri osa keksinnöistä on aivan turhia tai jopa vaarallisia, kuten sotakoneet. Naisten osuus patenttien hakijoista on kaikissa länsimaissa vain kymmenen prosentin luokkaa, Suomessa selvästi allekin. Naisten pientä osuutta on totuttu selittämään teknisten alojen miehisyydellä ja lasikatoilla. Enää tämä ei kelpaa selitykseksi, sillä naiset alkavat jo olla miehiä paremmin koulutettuja ja naisten osuus on kasvanut myös teknisillä aloilla.

Patenttimäärien ero ei tietysti ole mikään arvoasetelma. Se vain on yksi selitys sille, miksi miehillä on enemmän aivosoluja – siksi että he voisivat tehdä keksintöjä seksiä saadakseen. Tämä siis vain vahvistaa miesten ikuista juoksemista seksin perässä. Loogisesti ajateltuna kirjoitettu historiamme on vain kertomus siitä, kuinka miehet ovat ponnistelleet tällä saralla. Feministit valittavat, ettei historia kerro naisten näkökulmaa, mutta historiaahan ei olisi olemassakaan ilman naisia.

Kun miehet ovat näin oivia keksijöitä ja seksi niin rajallinen luonnonvara, voisi kuvitella, että robottinainen olisi jo keksitty. Puhallettavat barbarat ovat vain säälittävä versio siitä, mihin miesten aivojen voisi kuvitella pystyvän. Siihen loppuisi vonkaaminen eikä miesten sen jälkeen enää tarvitsisi keksiä mitään.

Näin loistavan ajatuksen saatuani tarkistin, mitä Google tietää robottinaisesta. Tuloksena oli 248 osumaa – aika vähän oikeastaan. Suurin osa linkeistä tuntui liittyvän osakehuijaukseen. Mutta löytyihän sieltä helmikin. David Levyn väitöskirja on viime vuonna julkaistu nimellä Love and Sex With Robots. Levy ennustaa, että vuonna 2050 meillä on niin hyviä robotteja, ettei eroa aitoon huomaa. Tämä avaakin aivan uusia näköaloja sekä tasa-arvoon että parisuhteisiin, lisääntymiseen ja koko ihmislajin kehitykseen. Olisiko tämä alku uuden ihmislajin synnylle? Vai lopullinen niitti alastomalle apinalle?

]]> http://simpanssifilosofiaa.wordpress.com/2008/06/18/suomen-ymparistokeskus-%e2%80%93-kenen-asialla/ Wed, 18 Jun 2008 15:10:50 +0000 apina http://simpanssifilosofiaa.wordpress.com/2008/06/18/suomen-ymparistokeskus-%e2%80%93-kenen-asialla/

Ympäristön suojelu on vaikea laji. Kun yhtä ongelmaa yrität parantaa, saattaa toinen pahentua. Tai voipa olla, että alkuperäinenkin ongelma vain vaikeutuu, koska kaikkia vaikutusmekanismeja ei oltukaan ajateltu loppuun saakka. Kasvihuoneilmiön torjunnassa tähän on törmätty jo monta kertaa. Tähän asti toteutetut toimet ovat olleet lähinnä kosmetiikkaa. Ja tämä kosmetiikkakin on aiheuttamassa enemmän harmia kuin hyötyä.

Ympäristöasiat ovat kuin kalastus. Kaikki kuvittelevat olevansa siinä asiantuntijoita kuultuaan aiheesta yhden luennon tai käytyään kerran soutelemassa järvellä. Ja vaikka ala on niin tärkeä, sitä ei tunnuta arvostettavan kovinkaan korkealle, mikäli asiaa mitataan palkkamittarilla. Ja miksemme mittaisi? Jos Sinun pitäisi neuvotella talouskasvu-uskovaisten kanssa, joilla on huomattavasti parempi palkka kuin itselläsi, uskottavuutesi ei ole samaa tasoa heidän kanssaan. Näin se inhimillinen käyttäytyminen vain toimii.

Taloussanomia on kiittäminen eri ammattien palkkojen julkaisemisesta. Kuntapuolen palkoissa ympäristönimikkeitä on eniten, joten ne soveltuvat hyvin vertailun kohteeksi. Lisäksi ne kertovat ympäristöalan neuvotteluvoimasta kunnissa, joissa monet tärkeät valinnat tehdään.Ympäristöalan akateemiset ammatit sijoittuvat samalle tasolle kuin huonoina pidetyt sosiaali- ja hoitoalan ammatit. Mitä tämä kertoo julkisyhteisön arvostuksesta alaa kohtaan? Tässä joitakin esimerkkejä kuukausipalkoista:

Liikenne on yksi kasvihuoneilmiön keskiöön joutunut ympäristön kuormittaja. Niinpä Suomen ympäristökeskus selvitettiin, mikä on henkilöauton paras uudistusikä. Tutkimus tehtiin VTT:n ja Tampereen teknillisen yliopiston asiantuntemuksen tukemana. Tulos on se, minkä media viikko sitten ansiokkaasti uutisoi. Viestihän oli, että nykyiset autot tulisi vaihtaa uusiin vähäpäästöisiin autoihin välittömästi riippumatta auton iästä. No, itse selvitys ei tietystikään ollut aivan näin kategorinen, mutta tämä oli se viesti, joka kansalle välittyi. Millään muullahan ei oikeasti ole väliä.

Näin Suomen ympäristökeskus tuli vahvistaneeksi hallituksen linjaa, jonka mukaan uuden auton ostaminen on paras ympäristöteko, jonka tavallinen kansalainen voi tehdä. Selvityksestä ei aivan käynyt ilmi se, millainen painoarvo luonnonvarojen käytölle oli annettu. Joka tapauksessa vertailujen pohjana oli pelkästään ilmastovaikutukset. Näin siis päästään kestämättömään johtopäätökseen, että kuluttaminen pelastaa maapallon.

Suomen ympäristökeskuksen rooli olisi kai mieluumminkin sanoa, että vanhat autot on romutettava eikä uusia kannata ostaa tilalle – ryhtykää pyöräilemään, kävelemään ja käyttämään julkisia liikennevälineitä. Hallitus ei ole tehnyt mitään tehokkaan ilmastomuutoksen nujertajan eli julkisen liikenteen hyväksi.

Selvitys on epäilemättä pätevästi tehty ja siitä selviää monia mielenkiintoisia seikkoja suomalaisesta henkilöautoilusta. Se paljastaa mm. sen tosiseikan, ettei Euroopassa ole pysytty missään henkilöautojen tähänastisissa päästövähennystavoitteissa. Sieltä löytyy myös lause: ”Ilmastonmuutoksen hillintään voi osallistua myös vanhalla, päästöiltään epäedullisella autolla, kun vähentää ajokilometrejä”. Tämä olisi ehkä tehokkaampikin tapa päästöjen vähentämiseen kuin uuden auton hankinta. Kun alla on vähäpäästöinen auto, sillä helposti ajetaan entistä enemmän. Kun se nyt on niin ekologistakin! Ja kun Suomen ympäristökeskuskin sitä suosittelee!

Selvityksessä ei siis kyseenalaisteta mitään nykyisiä kulutustrendejä eikä kulutuksen kasvua sinänsä. Liikenteen kasvua pidetään itsestäänselvyytenä. Siinä tarkastellaan asioita vain kasvihuoneilmiön kannalta, ikään kuin se olisi ainoa maapallon kohtalonkysymys. Käytämme maapallon resursseja ikään kuin niitä olisi olemassa viisinkertaisesti maapallolla oleviin resursseihin verrattuna. Jos maapallo ja samalla ihmislaji halutaan pelastaa, tarvitaan rankkaa kulutuksen vähentämistä. Tämä tietysti vaatisi poliitikoilta ja koko yhteiskunnalta aivan uudenlaista ajattelua ja uudenlaisia tekoja. Meidän pitäisi oppia luopumaan.

Selvitys myös syyllistetään ihmisiä, joilla ei ole varaa uusiin autoihin eli ihmisiä, jotka muutenkin jo kuluttavat vähemmän kuin keskivertoporukka. Selvityksen laatijakin totesi ajavansa vanhalla autolla. Ei ole minullakaan koskaan ollut varaa ostaa uutta autoa. Kuten todettiin, ympäristöalan ihmiset ovat alipalkattuja.

]]> http://yopop.wordpress.com/2008/06/14/pienia-poimintoja-cover-kappaleista/ Sat, 14 Jun 2008 16:10:11 +0000 yopop http://yopop.wordpress.com/2008/06/14/pienia-poimintoja-cover-kappaleista/

Mikä tekee hyvän coverin? Omasta mielestäni hyvä cover tuo alkuperäisestä kappaleesta esiin uusia vivahteita, mutta kuulostaa silti tunnistettavalta. Sen lisäksi hyvä cover on persoonallinen ja tuo myös sitä esittävän artistin/yhtyeen esiin omana itsenään.

Mikä tekee huonon coverin? Mielestäni sellaiset versioinnit ovat epäonnistuneita, joista paistaa läpi laskelmoitu yliyrittäminen ja yleisön kosiskelu epäuskottavalla tavalla. Ja toki sitä tulee seurattua omien suosikkibiisien coverointia toisinaan suhteettomankin ankaralla tutkalla. Niin ja jos ei kolahda, niin ei vain kolahda, eivät mielipideasiat ole loppujen lopuksi mitään väkisin perusteltavaa tiedettä.

HIENOA

Johnny Cashin versiota NIN-kappaleesta Hurt en tähän enää uudelleen laita, sillä sitä olen hehkuttanut jo aiemmin tässä postauksessa.

Tämä seuraava on mielestäni aivan täydellisen onnistunut veto.

Alkuperäinen:

The Black Eyed Peas – My Humps (tässä versiossa mukana myös sanoitukset) (levyltä Monkey Business, 2005)

Cover-versio:

Esittäjänä Alanis Morissette (ilmeisesti julkaisematon kappale)

Alanis tykittää alkuperäistä kappaletta kiväärillä silmään ja vielä osuu ja saa ruudin uppoamaan kohteeseensa. Alkuperäisen kappaleen naurettava blingbling-hetkuketku vaihtuu Alanisin versiossa säälittäväksi ja surulliseksi ja näyttää, mikä alkuperäisessä kappaleessa ja koko sen edustamassa maailmassa mättää: Tyhjyys. Mitä jää, kun Dolcet ja Gabbanat kipataan tunkiolle, botox-huulet rupsahtavat, äijät kyllästyvät hehkuttamaan rankkaakin rankempaa Bronxiaan ja yökerhot menevät kiinni? Krapulan lisäksi, siis.

Ei tietenkään pidä unohtaa, että tällaiselle tanssittavalle musiikille on kysyntänsä ja oma kuulijakuntansa, eikä mielestäni kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Jos The Black Eyed Peasin Fergie haluaa laulaa omasta kinkkuudestaan, niin mikäs siinä. En voi kieltää, etteikö The Black Eyed Peasin – ja kaltaistensa – musiikki olisi “hetkuttavaa”, mutta itse en vain kestä tuollaista meininkiä. En itse asiassa lainkaan. Alanisin versio on siitä vallan mahtava, ettei hänkään ole liian ryppyotsaisena taistelemassa tasa-arvon tai “syvällisyyden” puolesta, mikä käy viimeistään ilmi videon lopusta. Bravo.

EI NÄIN

Alkuperäinen:

Tehosekoitin – Hetken tie on kevyt (kokoelmalevyltä Golden Greats, 2002)

Cover-versio:

Esittäjänä Vesa-Matti Loiri (tulkinta löytyy Ivalo-levyltä, 2006)

Okei, en tiedä, mitä sanoa. Kaikella kunnioituksella herra Loiria ja hänen uraansa kohtaan (hän oli Pahoissa pojissa uskottavin ikinä), en vain kykene suhtautumaan miehen Ivalo / Inari -cover-levykaksikkoon. Periaatteessa Loirin tulkinnassa on mukana upeaa herkkyyttä ja hänen äänensä on valloittava ja jeejee, kaikki on paperilla kohdillaan. Jostain syystä tämä versio jättää vain niin kylmäksi. En voi myöskään olla vetämättä Johnny Cash -korttia esiin tässä välissä; Cash teki tämän saman jo aikaa sitten ja vieläpä paljon aidommin.

Loirin tapauksesta tulee lähinnä mieleen (ja Warnerin sivutkin sen vahvistavat), että levy-yhtiössä on havahduttu siihen, että Suomessakin voisi olla kysyntää tällaiselle “kokemuksen tuoma arvokkuus tuo tuttuihin hitteihin uutta rehellisyyttä” -versioinneille, ja voin vain kuvitella, kuinka suurissa huoneissa on mietiskelty, kuka olisi tarpeeksi “kansan syviä rivejä” liikuttava ja kokenut konkari tällaista projektia ajatellen. Loiri toki, itseoikeutetusti.

Ja totta helvetissä tämäntyylinen musiikki myy; ihmiset ovat kiinnostuneita kuulemaan puhki soineet sinälähditpoissit ja tästäastiajat “kaikkien tunteman ja rakastaman” Loirin karismaattisina tulkintoina. Ehkä juuri siinä on se ongelma: Tämä on aivan liian itsestäänselvää ollakseen oikeasti koskettavaa. Paketti on liian tarkasti mietitty, kaikki on vähän liian hyvin hoidettu. Tällainen levy on aivan liian helppo ostaa joulun alla mummin tai tädin tai jopa sedän (Uuno-fani) lahjapakettiin, ja se koskettaa aivan liian laskelmoidusti.

Ehkä sen takia en tälle lämmennytkään, koska jostain syystä minun täytyy aina pohtia asioita aivan liikaa, ja jos havaitsen jotain epäillyttävää, en yleensä kykene nauttimaan elämyksistä, vaikka kuinka haluaisin.

Aitoa lauantaita kaikille!

Kesäkuun sarastuksen varhaisessa valaistuksessa makuuhuoneeni näyttää seuraavalta: Siivota voisi ja pitäisi, vaatekaapin voisi järjestellä, seinältä pudonneen paperimaalauksen voisi laittaa takaisin paikalleen ja levyhyllynkin siistiä. Paino sanalla ‘pitäisi’.

Heräsin Kodin Anttilasta ostetussa sängyssäni Hemtexin lakanoista ja tarkistin kellonajan Nokian puhelimestani: 12:14. Nousin istumaan ja harjasin hiukseni merkittömällä harjalla. Sen jälkeen menin suihkuun. Pesin hiukseni Biolon-erikoissampoolla, jonka piroctone olamine -tehoaine pitää hiukset ja hiuspohjan virkeänä ja elinvoimaisena ja laitoin sen jälkeen kutreilleni Tigi Bed Head Cosmeticsin Brunette Goddess -hoitoainetta. Sen vaikuttaessa laitoin kasvoilleni Lumenen herkän ihon kuorintaan tarkoitettua voidetta ja annoin sen vaikuttaa hetken. Sitten höyläsin kainaloni Pirkan Sensitive-höylällä (josta on sensitivemäisyys kaukana…) ja pesin vartaloni Pirkan Sport-suihkugeelillä, jonka turvin kuvittelen olevani sporttinen.

Kuivasin itseni merkittömään pyyhkeeseen ja pukeuduin ikivanhaan ja risaiseen kylpytakkiini. Sen jälkeen levitin hiusteni latvoihin Pienen Tuoksukaupan karitevoita estämään kaksihaaraisten muodostumista ja muualle hiuksiin L’Anzan Hair Repair -voidetta paikkaamaan hiusten värjäyksestä aiheutunutta haperoitumista.

Päästyäni ulos kylpyhuoneesta vilkaisin Mauri Kunnaksen Viikinki-kalenteria ja totesin, että tänään on edessä taas yksi tavanomainen mitääntekemättömyyspäivä. Sen jälkeen suuntasin keittiöön, jossa katsoin UPOn jääkaapista jotain syötävää. Havaitsin, että olin jo syönyt kaikki ostamani Ingmanin Jacky-vanukaspurnukat, joten tyydyin Valion mansikkajogurttiin, jota laitoin n. parin dl:n verran merkittömään kulhoon ja seuraksi otin Hackmanin teelusikan. Sitten otin jääkaapista myös Valion 17-prosenttista Edam-juustoa, Pirkan Jahti-leikkelettä ja vihreää vähäsuolaista KevytLeviä. Sen jälkeen kaivoin UPOn pakastimesta kaksi palaa, eli neljä viipaletta, Vaasan-ruisleipiä ja laitoin ne Matsuin mikroaaltouuniin sulamaan puolentoista minuutin ajaksi, mutta jostain syystä otin leivät mikrosta pois nopeammin ja niin levitin KevytLevit puoliksi sulaneille leiville. Sen jälkeen ahdoin leiville päälliset tässä järjestyksessä: Pirkan Jahti-leikkelettä yksi viipale heti KevytLevin päälle ja sen päälle puolestaan Valion 17-prosenttista Edamia. Sen jälkeen laitoin KevytLevin, Jahti-leikkeleen ja Valion 17-prosenttisen Edamin takaisin UPO-jääkaappiin ja otin sieltä kaksi suomalaista tomaattia K-marketin kirkkaanvärisestä hevi-pussista. Huuhtelin suomalaiset tomaatit Oras-hanan alla ja kannoin koko aamupalalliseni makuuhuoneeseeni, jossa avasin tämän Acerin kannettavan tietokoneen.

Käytin Rexonan Sensitive-deodoranttia ja puin ylleni H&M-merkkiset alusvaatteet, Threadless.comin Death – Our Nation’s Number One Killer -t-paidan ja Backstreetista ostamani kolisevat remmihousut, joiden myymistä olen harkinnut jo neljä kuukautta. Pukemisen jälkeen istuuduin tähän syömään aamupalaani ja kirjoittamaan tätä tekstiä.

Jos tuontyylinen tarkka, jokaisen liikkeen huomioiva merkkituotteiden nimiä vilisevä teksti uppoaa, kannattaa lukea paljon minun elämääni hohdokkaampi (ja paljonkin tarkemmin kuvailtu) tarina, nimittäin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko vuodelta 1991 (ensimmäinen suomenkielinen painos vuodelta 1993, suom. Erkki Jukarainen).

Olen itse vielä kirjan alkutaipaleella (kyllä, olen viivytellyt tämän kirjan lukemista jo vuosikaudet, sillä en ole ollut varma kyvyistäni kestää yhtä pikkutarkkaa murhakuvausta), mutta jo nyt olen ihan hämmentynyt Ellisin tavasta kertoa asiat. Kuinka röyhkeää! Kuinka mautonta! Kuinka hurjaa! Ja ennen kaikkea: Kuinka… lumoavaa! Tämä aikanaan valtaisan kohunkin aiheuttanut kirja kannattaa kahlata läpi, veikkaan. Tosin en ole vielä joutunut testaamaan väkivaltakuvausten sietokykyäni, sillä en ole päässyt sellaisiin asti. Olen itse asiassa juuri selvinnyt tuosta Aamu-kohtauksesta (jota siis tuo omakin tekstini mukaili). Tänään voisin lähteä taas kellumaan kirjan maailmaan. Kodin Anttilasta ostetulle sängylleni, Hemtexin lakanoihin. Ja niin edelleen.