Muistattekos, mitä tapahtuu huomenna, 27.11.? Älä osta mitään -päivä. Tuli siis hiukka kiire sännätä kauppaan. Pitäis löytää uus puhelin (btw: Yonten firman piikkiin!) sekä ostaa safkaa ja juominkia viikonlopulle. Kännykkä on renkannut siitä asti, ku heräsin Siuron mökiltä etumus jäätyneenä joitain villei iltoi sitten. Voi kulliparkaa ja tupla voivottelut puhelinparalle…

Näyttö oli pimeenä osittain ja sitä koristi myös suhteellisen isokokoisen tassun aikaansaama raapasujälki. Käytännössä ruutu oli laidasta laitaan asti halki. Ottaisin kuvan, mut se on hankalaa, ku kamera on puhelimessa. Aloin miettiä, olinko Ipassa tai Siurossa jossain kovemman luokan katutappelus, koska ei ruutu hajoa mistään pikkukopautuksesta. En muista ainakaan moista. Ehkä oon vaan kaatunut puhelimen päälle tai lyöny sen vahingossa johku takan kulmaan. Kajari on tööt. Soittajan ääni rätisee helvetin ärsyttävästi. Tuli mieleen mummolan 60-luvun luuri.

Viimeinen niitti oli korjata puhelinta itse. Jouduin teippaan kuoret kii, ku paskoin parit ruuvinpäät flow-tilassa. Samoin jäi yli pari osaa. Mitä lie. Toinen on semmoinen kuparinvärinen nuppineulan pään kokoinen ja ampullin mallinen jude. Toinen taas musta muoviosa, jossa saattaa mikroskoopilla havaita jotain vitun liimaa. En tiedä, ihan sama, ku nyt toimis jotenki huomiseen tuo kaamea kapula. Nim. Koulutusta vaille elektroniikkainsinööri.

Luuttua perkele.

Puhuin tänään Tippuriteinin kanssa tulevaisuuden työkuvioista. Niin, meistähän tuli siis työkaverit. Yontte jätti mut suht kuseen eukon perehdyttämisen kanssa, koska äijä ittehän on suuntaamas Lappiin stressisemmaan. Ja meikän pitäis ajaa femakko sisään tuleviin tehtäviin. Voi vittu, mä oon yhtä noviisi. Sain Yontelta onneks suht selkeet speksit: “Tee muijan elämästä helvettiä”. Reilu peli on perseestä, eiks jeah…?

En ottanut tota täysin tosissani, koska tiedän femakko-hippi-radikalisti-vegaani-anti-kapitalistin kärsivän riittävästi jo siitäkin, et joutuu ylipäänsä tekemään töitä toiselle ja vieläpä mulkun alaisena ja suht ahdistavassa ilmapiirissä. Ja virheisiin ei varaa, koska Y kostaa taatusti. Se on pidettävä mölyt mahassa ja tippuri omissa pöksyissä.

Koitin tänään kasata jonkinmoista alustusta eukolle ja sainkin sen suht hyvälle mallille. Pistän muidun paitsi hoitaan kaikki assarin, sihteerin ja harkkarin paskahommat kahvinkeitosta siivoukseen, myös duunaamaan meitin ens vuoden hittituotetta varten pohjatutkimusta. Tarkoittaa siis käytännössä eräänlaista media-analyysia. Toimistolla oottaa parin vuoden Seiskat paperinumeroina paskahuussissa. Eukko saa putsaa ja lajitella ne. Lisäksi tein alustavan listauksen Suomen suosituimmista juorusaiteista ja pistän neitokaisen käymään ne läpi ja kirjaamaan halutut havainnot rapsoiksi. Tarkoituksena ois luoda jonkinmoista pohjatietoa siitä, milaisiin vaikeuksiin nämä realitysarjojen taukit ovat ajautuneet yksityiselämässään, ja etenkin median näkökulmasta.

Tippuriteinihän ei ole ikinä käyttänyt exceliä, mutta Yontte laittoi sille jotku amk-aikaiset excel-prujut meilillä tänää. Oliko siinä nyt sit 114 sivu asiaa ja maanantaina pitäis olla pro excelöinnissä, tai tulee noutaja = meikkis. Mutta tällaista Manseen loppuviikosta. Täytyy joku päivä avautua uimareissusta. Oli muuten viimeinen kerta seuraavaan 80 vuoteen. Moron! Älkää unohtako Totuuden hetkeä tänää!

Tänään on Älä osta mitään -päivä. Teemana on tänä vuonna sen miettiminen, miksi ostamme asioita joita ostamme, ja olisiko mahdollista ostaa vähemmän. On siis sopiva hetki pohtia hieman Kassin ekologista ja yhteiskunnallista merkitystä.

Osallistuin eilen Kulutusjuhla-blogin tilaisuuteen, jossa olivat puhumassa mm. Markku Jussila Kuinoma-palvelusta ja Vesa Kaartinen BookaBooka-palvelusta. Molemmat ovat mainioita palveluita: ensin mainitussa ihmiset voivat vuokrata toisiltaan tavaroita, jotka ovat kalliita ja joita käytetään vain harvoin, teltasta lumivyörypiippariin. BookaBooka taas on keskittynyt tenttikirjojen myynti-, lainaus- ja vuokraustoimintaan, joista kaksi viimeksimainittua tosin ovat tällä hetkellä jäissä typerän tekijänoikeuslainsäädännön seurauksena.

Tapahtumassa puhuttiin myös “hyvän laittamisesta kiertoon”. Mace Oja kertoi tapahtuman jälkipuinneissa, että jos hän maksaa toiselle kahvit tai lounaan, hän pyytää, että toinen tarjoaa vastaavasti kahvit tai lounaan jollekulle muulle, eli laittaa hyvän kiertämään.

Kassin pyrkimyksenä on pyrkiä edistämään kaikkia edellämainittuja hyviä asioita. Jos kaikki Kassin käyttäjät laittavat palveluun tarjolle edes muutaman lainatavaran, syntyy palveluun jo niin kattava tarjonta, että siitä koituu säästöä kaikille, kun kaikkea ei enää tarvitse ostaa itse. Samalla turha kuluttaminen vähenee. Jos taas jokainen on valmis tarjoamaan muille palveluksia ilman suoraa vaatimusta vastapalveluksesta, lähtee hyvä toden teolla kiertämään Kassi-yhteisössä, ja lopulta siitäkin hyötyvät kaikki.

Hyvää Älä osta mitään -päivää kaikille.

Älä osta mitään -päivän viettäminen on helppoa Netcyclerin avulla. Netcyclerissa tarvitsemansa tavarat voi hankkia vaihtamalla tavaran tavaraan, tai ottamalla vastaan ilmaisia tavaroita. Uusia tavaroita tulee joka päivä, joten kannattaa käydä katsomassa, mitä uutta omilla tavaroilla saisi sitten viime käynnin. Jatkossa palvelussa ei tarvitse ravata katsomassa tilannetta, mutta nyt alkuvaiheessa se kannattaa. Pian olemme valmiita lähettämään käyttäjille viestejä, joissa selviää, mitä omilla tavaroilla voi saada vaihdossa. Eli vaikka omia toiveita ei vielä olisikaan tarjolla, näytämme mitä muuta mielenkiintoista ylimääräisellä tavarallaan voi saada.

Saivartelijat voivat kysellä, saako Älä osta mitään -päivänä ostaa ruokaa. Ostamisen lopettaminen päiväksi tai siirtäminen seuraavalle päivälle ei ole päivän idea, vaan omien kulutustottumuksien miettiminen ja kyseenalaistaminen. Ruokakaupassakin voi pohtia ostoksiaan, esim. kuinka suuri osa ruokakorista sisältää ravitsemuksellisesti tarpeellisia tuotteita, ja mikä on ns. ”viihderuoan”, kuten makeisten ja virvoitusjuomien osuus.

Älä osta mitään -päivän paras puoli onkin se, että se pysäyttää meidät miettimään ostamisen syitä. Miksi sinä ostat? Älä osta -sivulle on kerätty joukko huonoja, mutta ah niin tyypillisiä syitä ostamiseen. ”Ostin, koska oli huono päivä.”, ”Ostin, koska sain halvalla.” Kestävän tulevaisuuden näkökulmasta olisi kuitenkin toivottavaa, että jatkossa syy ostamiseen ja hankkimiseen olisi yhä useammin: ”Hankin, koska aidosti tarvitsitsin kyseistä tavaraa, ja olin todennut sen ympäristön kannalta parhaimmaksi vaihtoehdoksi.”

Kirjoittaja: Johanna

Kuinka moni kirjoittaa ostoslistan ennen ruokaostoksille lähtöä? Entä kuinka moni pystyy pysyttelemään vain ja ainoastaan listalla mainituissa tuotteissa välttyen heräteostoilta? Toivottavasti aika moni. Mitä useampi sen parempi. On tunnustettava, että minulla tämä ei aina toimi ihan näin tai sitten syyllistyn liian lavean ostoslistan laatimiseen. Ostoslistallahan on kaksi tarkoitusta: a) varmistaa, että kaikki tarpeellinen tulee ostettua ja b) varmistaa, ettei mitään ylimääräistä ostella. Ostoslista ja itsehillintä ovat tarkan sentinvenyttäjän korvaamattomia apulaisia.

Ostoslistaan liittyvä tarveharkinta ja suunnitelmallinen elämäntapa säästävät sekä kuluttajan rahavaroja hyödyllisimpiin käyttökohteisiin että ympäristöä sen eri muodoissa. Ostoslistalle päätyvien tuotteiden valikoinnin kohdalla maalaisjärjenkäyttöllä pääsee todella pitkälle. Kuluttajille on tarjolla jos jonkinlaista sertifikaattia ja merkkiä, joilla luvataan suurimpiirtein kaikkea mahdollista maasta taivaisiin – delfiineille vaarattomia verkkoa, reilusti kohdeltua työvoimaa, käytetty kierrätysmateriaaleja, käytetty ympäristöystävällisiä prosesseja ja aineita, onnellisia ja vapaita tuotantoeläimiä yms. Puhumattakaan erilaisista kierrätys- ja lainaustoiminnoista. Kuluttajalla näyttäisi vaihtoehtoja todellakin olevan, mutta mikä sitten lopulta on se paras. Mikä näiden eri merkkien ja sertifikaattien takana väijyvä todellisuus on? Missä on organisaatioiden ulkopuolinen riippumaton valvonta ja millä tavalla sitä toteutetaan?

Jos reilunkaupan kahvista maksetaan kahvilassa parikymmentä senttien enemmän kuin tavallisesta, niin kuinka paljon tästä hinnasta lopulta päätyy kahvin tuottajalle ja kuinka paljon itse organisaatio ahmaisee tästä parista kymmensenttisestä. Pitää muistaa, että sertifikaatit eivät ole pystyssä ilmaiseksi ja niistä maksetaan vuotuiset maksut, joilla rahoitetaan markkinointia ja mahdollisia tarkastuksia matkan aikana. Sama pätee kaikkeen muuhunkin ns. reiluun tuontiin. Voiko tuontitavara koskaan olla oikeasti reilua ja eettistä, siis normaalin sietokyvyn rajoissa olevilla hinnoilla? Etenkään kun kyse on vielä tällaisista yleellisyystuotteista kuten esimerkiksi kahvi tai banaanit. Minusta tällaisten viimekädessä tarpeettomien ylellisyystuotteiden tuomiseen ei pitäisi sotkea reilun tai eettisen kaupan ideologioita hämärtämään sitä todellisuutta, että me kuluttajat olemme kuitenkin riistämässä tuottajilta jotakin. Minusta olisi paljon reilunpaa, jos reilunkaupan kahvin tuottamiseen käytetyt resurssin käytettäisiin alueen normaalin ruoantuotannon kasvattamiseen paikallista väestöä silmällä pitäen  (ja miksei ylituotantotapauksissa myös vientiin). Ainoa reilu ja eettinen tuotanto on käytännössä lähituotantoa.

Monissa tapauksissa kierrättäminen on kätevä ja ympäristöystävällinen tapa jatkaa materiaalien elinkaarta muodossa tai toisessa, mutta ei ole silti syytä palvoa sokeasti kierrättämistäkään. Kierrättäminenkin vaatii energiaa ja tuottaa päästöjä muodossa jos toisessa (esim. kuljetus, puhdistus, jatkojalostus). Tuntuu, että ainakin luonnonsuojelujärjestöjen kamppanjoinnissa hyvin helposti tuppaa unohtumaan, että kierrätys on hyödyllistä ja järkevää vain tarkkaan laskettuna ja suunniteltuna, mutta silloinkin vain joissakin ympäristöissä, joskus esimerkiksi välimatkat voivat syödä kierrätyksen eduista leijonan osan. Puhumattakaan sitten kierrätysorganisaatioiden tehottomuudesta tai jopa vilpillisyydestä, kuten YLE:n Silminnäkijä (Silminnäkijä – Ryysyillä rikkauksiin? 2.12.2009 saakka) osoitti UFF:n tapauksessa.

Tärkeintä on JÄRKEVÄ ja NUUKA kuluttaminen, ei niinkään se onko tuote mistä peräisin tai minkälaiset sertifikaatit sillä on. Hyvää Älä Osta Mitään -päivää!

Lisäys: Mitä jos tämä päivä siirrettäisiinkin joksikin joulunaluskaupan sunnuntaiksi? Vaikka ensimmäiseksi adventtisunnuntaiksi, jos näin kirkollinen päivänmääritys sallitaan.

Perjantaina vietetään taas Älä osta mitään -päivää. Hieno ajatus, vaikka monia riepookin “ylhäältä päin” syötetty pakko. Päivä on kuitenkin tarpeen keskustelun herättäjänä, ja jos se saisi ihmisiä miettimään kulutustottumuksia useamminkin kuin kerran vuodessa, teho olisi jo suuri.

Itse pohdin tätä viimeksi pari viikkoa sitten, kun purin taas kavereille mieltäni ikuisesta yrityksestämme päästä kodissamme eroon turhasta tavarasta. Kaveri kaunistelematta ja viisaasti totesi: en usko että ikinä pääsette tavoitteeseenne, olette sellaisia hamstereita. Totta, pienet tavarat, kirjat, lehdet ja dvdt löytävät meille tiensä helposti, ja vaikka kulutusta pyrkisi järkevöittämään muusta suunnasta, näitä pieniä asioita ei osaa itseltään yhtä helposti kieltää. Onneksi kirjojakin on osannut jo vähän päästää kiertoon, Fidalla ilahtuivat suunnattomasti hyvälaatuisista ja huonommistaki painoksista. Olen pienesti myös ylpeä virtuaalisesta elämästämme: monet heräteostot ovat nykyään digitaalisessa muodossa, mikä vähentää jätettä ja roinavuorta. (Toki digitaalisetkin asiat tulee pitää järjestyksessä.)

Eilen taas teimme olohuoneeseen tilaa juniorin pyöriä: sohvapöytä siirrettiin sivummalle. Tilasta tuli avara ja paljon viihtyisämpi, ja mietityttikin, mihin ihmeeseen uskomme sohvapöytää tarvitsevamme. Kahvia juodaan pöydän ääressä niin harvoin että sen vuoksi pöytää ei tarvitse. Useimmiten sen päällä onkin pidetty tilpehööriä, ja jalkoja televisiota katsellessa.

Teemaan liittyen kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ja kokemusta pohdittiin kulutus.fi:ssä Tavaramaailman lumo-postauksessa. Kirjoittaja pohti, että yksi syy siihen miksi kulutuksen tuhlaavuuden tiedostamisesta on niin pitkä matka käytännön tekoihin on siinä, että kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ei ole otettu riittävästi huomioon. Jäin pohtimaan, miten tuota riippuvuussuhdetta voisi hoitaa – mikä on kuluttamisen metadonia?

Hienointa olisi, jos kuluttamisen tuottama mielihyvä voitaisiin korvata tekemisen tuottamalla mielihyvällä. Yhä enemmän peräänkuulutetaankin osallistuvaa kansalaista kuluttaja-termin sijaan, aihe josta itsekin olen joskus kirjoittanut. Valitettavasti tekeminenkin kietoutuu vahvasti ostamiseen. Monet asiat, vaikkapa lukeminen, bloggaaminen tai lenkkeily ovat ilmaisia, mutta useimmista asioista (myös näistä) saa kuluttamisen tekosyitä. Ja ovelan markkinoinnin ansiosta kuluttamisesta saadaan fasadi tekemiselle: jos ostan kitaran, voin kuvitella soittavani sitä vaikka aikaa ja innostusta ei riittänytkään. Kitaran ostamalla ostin mielikuvan itsestäni kitaravirtuoosina tai leirinuotiolla laulattamassa ilman, että minun tarvitsi nähdä lainkaan aikaa ja vaivaa itse soiton opetteluun!

Tällainen tekemisen transponointi on salakavalaa ja siitä pääsee vain tietoisella päätöksellä – nuoremman polven suhteen saattaisi vielä tehota valistus ja pohdinta. Jos ostoksen korvaa vaikkapa vuokratulla tai lainatavaralla, voi helposti selvittää, riittikö into siltikään. Siirtymä on helpompi kuin uskoisi, sillä lainatavarassa on shoppailun tarjoama tärkeä tunne: se hetki kun konkreettisen tavaran saa käsiinsä ja sitä voi kokeilla ja kosketella. Ongelma on vain, että kaupan illuusio vaihtoehdoista syö lainatavaran houkutusta: et saa päättää kitarasi väriä tai mallia sadoista, korkeintaan parista vaihtoehdosta. Näin ollen lainattu vaihtoehto saattaa tuntua köyhemmältä, vaikka malli olisi todellisuudessa sama mihin olit itse päätynyt.

Valitettavasti lainaus ei myöskään ole niin helppoa kuin kauppaan meno, ainakaan mielikuvissa. Webisaitin klikkaus tai ilmoituksen jättö on helppoa, mutta kaupassa käymiseen on totuttu: kynnys on siis pienempi. Toimijoitakin on vuokrabisneksessä toistaiseksi vähemmän. Ongelma lienee samaa juurta kuin se, että uusi reitti tuntuu pidemmältä ensi kertaa kävellessä. Kun jää on murrettu, vuokrauksesta ja lainauksesta kenties tulee se helppo vaihtoehto, totuttu tapa. Onnistui se kirjastoillekin.

Suunnittelen siis kitaran vuokraamista. (Luulitko muka, että kyseessä oli teoreettinen esimerkki?) Vasta jos soitin ei jää nurkkaan pölyttymään, voin harkita sen ottamista ruokakuntaan pysyvästi.

Sander van der Leeuwilta on ilmestynyt mielenkiintoinen puheenvuoro, jossa hän resoneeraa että nykyihmisen kyvyttömyys ratkaista pitkän aikavälin ongelmia on evoluution tulosta. Videolla “Archelogy of Innovation” (maksullinen, vaatii rekisteröitymisen), hän selittää että

But by 300,000 years ago the human brain had developed a sufficiently complex short-term working memory to keep 7 (plus-or-minus 2) considerations in mind at once. We could handle problems of multi-dimensionality.

The brain has not progressed since then, nor has needed to. The skills of innovation moved on from the biological brain to social constructs and modes of communication and information processing. That bootstrapping process continues to this day. The cave paintings show that cognitive agility reached the point of being able to reduce 3 dimensions to a representative 2 dimensions, for instance.

Niinpä ilmiöitä, joiden elinkaari kattaa enemmän kuin yhden sukupolven, ei yksikertaisesti kyetä normaalisti edes havaitsemaan, saati tunnistamaan ongelmiksi. Tuttu teema: “Historiasta ei opita mitään”.

But we have become “disturbance dependent.” As our cities and density of communications grow, they create ever more difficult problems, for which we have to innovate ever more sophisticated solutions. Technology is “the biggest Ponzi scheme of all.”

Vaikket halua maksaa videosta, niin lue ainakin yhteenveto.

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut “päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

Syksy on saapunut siihen pisteeseen, jolloin on viimeistään mietittävä lastenvaatteiden sesonginvaihdosta. Viimevuotiset kengät ja toppavaatteet ovat monessa tapauksessa jääneet pieniksi, ja uusien vaatekertojen hankkiminen on edessä. Varsinkin päivähoidossa oleville lapsille tarvitaan monesti useampi ulkovaatekerta. Kahden lapsen äitinä tiedän, kuinka paljon vaatteiden uusiminen käy kukkarolle.

Netcyclerissa on mahdollista hoitaa samalla kertaa vanhoista tavaroista luopuminen ja uusien hankkiminen. Lastenvaatteiden kohdalla voi helposti saada pieneksi jääneellä tavaralla oikean kokoisen tavaran käyttöön ilman, että rahaa ja aikaa tarvitsee kierrättää välissä. Vaatekomeron perukoilta voikin löytyä käypää valuuttaa vaihtomarkkinoille!

Kirjoittaja: Hanna

Mul oli täs parikin erikoist härveliä esiteltäväks mimmiteemaviikolle, mut sit törmäsin ni mielenkiintoiseen katsaukseen naisten kulutuskäyttäytymisestä, et värkit saa venaa. Meikä on jotenki kuvitellut, että teinit ja keski-ikäiset äijät ois sitä suurint ostajamassaa, mut ainakin Jenkkilässä tilanne on toinen. Tässä lyhyt kooste naisista kuluttajina! Ei passaa aliarvioida GirlPOWERIA.

"Hei! Minä olen nainen ja olen perheen kulutusjohtaja".

1. Vaikka naisten dollari (ja euro) on about 80 prossaa miesten palkkaeurosta, niin naiset tekevät kaikista ostopäätöksistä kotona n. 80 prossaa. Naiset myös paneutuvat shoppailuun aivan eri tavalla kuin me miehet. He vertailevat vaihtoehtoja, selvittävät tarkempaa tietoa ja ennen kaikkea ostavat vähemmän mainoshuumassa kuin me ukot! Naisostajaa tulis kutsua “perheen kulutusjohtajaksi” sanoo ammattilaiset.

2. Naiset eivät luota perinteisiin tv-mainoksiin, mikä on pakottanut myyjät muuttamaan markkinointitapaansa. Perinteisten mainosten sijaan rahaa tulisi laittaa lehtien tuotekatsauksiin sekä erilaisiin täsmäiskuihin, kuten tuoteasetteluun mielenkiintoisissa ja arvostetuissa talk showssa (Esim. Oprah) ja promootioihin myyntipisteissä. Näitä kohtaan mimmit on vähemmän skeptisiä. Ai, on vai?

3. Naisten ostovoima on kasvanut 50 vuodessa n. 63 prosenttiyksikköä, kun miehillä vastaava luku on n. 0,6. Jenkeissä 75 prosenttia naisista, jotka työskentelee vähintää toimitusjohtajan tittelil, tienaavat enemmän kuin miehensä. (Martha Barletta, Marketing to Women. How To Understant, Reach and Increase Your Share of the World’s largest Market Segment). Aika kovia lukua, wow!

4. Yritykset, jotka aikaisemmin suhtautuivat naisostajiin skeptisesti, ovat kääntäneet kelkkansa täysin. Perinteiset miesten tavarat, kuten puutarhasetit, työkalupakit ja autonkorjausvermeet, on stailattu ja personoitu naiskohderyhmille. Meidänkin mutsi nakuttelee taulut seinille pinkinpunaisella pörrövarsisella vasaralla. Kukkapenkin välit se mittaa Burberry (?)-mitalla. Isällä ei ole enää mitää saumaa tehdä näitä hommia. Faijaa varmaa harmittaaki ni helvetisti.

5. Naiset muodostavat merkittävän osan luksuskuluttajista! Keskituloiset naiset ovat omaksuneet merkkituotteiden ja -suunnittelijoiden arvomaailman, ja innostuneet syytämään rahaa ko. sektorille. Markkinoijat ovat luoneet näille naisille oman kategorian: keskituloiset massaluksuskuluttajanaiset. Mm. BMW:tä ja Mercedekseltä löytyy naisille suunnattu tyylikäs semiluksusmallisto. Kokemuksia plikat?

6. Naiskuluttajat ovat markkinoijalle suurempi haaste kuin mieskuluttajat. Naiset ovat kiireisiä ja heillä on lukuisia eri rooleja, joissa he ovat yhtä aikaa ostopäätöksiä tehdessään. Nainen voi olla samaan aikaan johtaja, äiti, puoliso, lapsi, ystävä, testimonial-henkilö, mielipidejohtaja yms. Naisille markkinointi vaatii näiden roolien ymmärtämistä, ja miehillä ei useinkaan ole naisten haluista ja tarpeista mitää käryä, vaikka he kuvittelisivat näin. Jep, voin niin kuvitella ton! Tätä jo Reenolle muistaakseni hehkutin…

7. Kun ennen puhuttiin multitask-ihmisistä, jotka suorittivat monia tehtäviä yhtä aikaan, nyt naisista puhutaan termillä multiminding. Naisten päässä pyörii enemmän ajatuksia, muistamista ja huomiota vaativia asioita kuin miesten. Minuutissa mimmi saattaa ajatella: lapsen hakemista kerhosta, auton pesettämistä, ruuan laittamista kotona, junnun vaatteidenpesua, sopivaa tv:n katseluhetkeä, tulevaa tyttöjeniltaa sekä miehen viettelemistä. Tällaisen multiminding-naisen huomio on suht vaikea saavuttaa perinteisen median keinoin! Siksi erilaiset tuotekokeilut, spottaukset, tapahtumat ja arvostelut tavoittavat naiset paremmin. Ni, ettäs tiedätte!

8. Naisostajia ei kiinnosta/vakuuta bullshittiä tai liian vaikeaa termistöä käyttäjät myyjät, eikä etenkään tylsät ja tekniset tuotteet. Etenki knoppailevat miesmyyjät saa naiskuluttajan pakenemaan. Toisin kuin luullaan, naiset ostavat paljon tekniikkaa ja elektroniikkaa, mutta myyjän on ymmärrettävä naista ja puhuttava tälle käytännöllisin ja selkein termein. (Wendy Liebmann, President of WLS Strategic Retail ja author of How to America Shops) Teknisiin tuoteryhmiin on alkanut ilmestyä yhä enemmän designattuja kameroita, läppäreitä, puhelimia ja televisioita. Näitä naisetkin ostavat mielellään! Eikun pinkkiä pintaan…

Niin, että pitäkää vaa tunkkinne sellaiset firmat, joihin palkataan pelkästää miesinsinöörejä, -tuotteistajia, -myyjiä ja -markkinoijia. Mä palkkaan ainaki vaan mimmejä jatkossa. Ja perustellusti: Nainen naista ymmärtää!

Lähde:
http://www.businessweek.com/bwdaily/dnflash/feb2005/nf20050214_9413_db_082.htm

Lisää talouskriisin analyysia ja johtopäätöksiä.

John Gerzema says there’s an upside to the recent financial crisis — the opportunity for positive change. Speaking at TEDxKC, he identifies four major cultural shifts driving new consumer behavior and shows how businesses are evolving to connect with thoughtful spending.

Kohtuullisuuden valintoja, valintoja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä

Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa oli pohjatekstinä 10 käskyä uudelle vuosituhannelle. Abien tehtävänä oli eritellä käskyjen herättämiä ajatuksia. 

Teksti on osa taiteilija Tea Mäkipään teoksesta vuodelta 2007.  

- Kulutustottumukset ovat hyviä tai pahoja tekoja. Teoksessa on lueteltuna yksinkertaisia käyttäytymissääntöjä päivittäistä elämää varten ekologisesta näkökulmasta, päämääränä elämän säilyminen maapallolla sellaisena kuin sen tunnemme, Tea Mäkipää sanoo.

- 10 käskyssä ei ole suomalaisille varsinaisesti mitään uutta. Se oli taideteoksen arvoinen siksi, että siinä määritellään hyvä ja paha. Se on moraalia alleviivatusti. Siinä osoitetaan selkeästi, että omat arkielämän valinnoillamme ja kulutustottumuksillamme on vakavia seuraamuksia. Valintamme ovat hyviä tai pahoja tekoja. Olen valinnut listalle vain kaikkein yksinkertaisimpia perusasioita. Varmasti monta tärkeää asiaa on jäänyt poiskin.

- Laatimani säännöt perustuvat nykyisin vallalla oleviin teknisiin ratkaisuihin, ei sellaisiin mahdollisesti parempiin standardeihin, jotka yleistyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Siksi ne ovat jokaiselle mahdollisia toteuttaa omassa elämässä.

Käskyt perustuvat kulutuksen itsesäätelyyn niin että ihmisen tekojen hyvyys tai pahuus määrittyy suhteessa ympäristöön.

10 käskyä tulevalle vuosituhannelle on perusasioiden kiteytys, joka jää helposti mieleen ja on helppo muistaa.

Kohtuus vaarassa - Kymmenen kohtuullista vaatimusta julkistettiin

Tea Mäkipään lista on samanhenkinen kuin Pohjois-Karjalassa, Kolilla 24.10.2009 Kohtuus vaarassa -kansalaisseminaarissa laadittu lista. Listat rinnastuvat toisiinsa. Kolin seminaarissa laadittiin ikään kuin yhteiskunnan tasolle kohoava jatko Mäkipään 10 käskylle. Kohtuuden lista sisältää koko yhteiskuntaa koskevia ja poliittista päätöksentekoa edellyttäviä ratkaisuja.

- Rajallisella maapallolla jatkuvan kasvun tavoite on tappava tavoite. Ilmastonmuutoksen ja muiden isojen ongelmien äärellä ei riitä, että vähän fiksataan teknologiaa. Tarvitaan muutos, joka koskettaa koko olemustamme ja muuttaa elämänarvojamme. totesi tutkija, teologian tohtori Pauliina Kainulainen.

- Ilmastokriisiin kulminoituu teollisen maailman kohtuuttomuuksiin kiihtynyt elämäntapa. Kohtuuden hyve on ollut kaikkien korkeakulttuurien keskeistä viisautta, jonka meidän aikamme on unohtanut.

1.Elämäntavan syvällinen muutos on välttämätön. Pelkkä teknologia ei pelasta.

2. Tarvitaan yhteisiä sitovia rajoituksia kulutukseen. Tulevien sukupolvien pöydästä syöminen on lopetettava.

3. Energian käytön vähentäminen on ainoa mahdollisuus vastata riittävän nopeasti ilmastokriisin haasteeseen. Kulutusta on supistettava oikeudenmukaisesti ja hallitusti.

4. Ydinenergian ja uraanikaivosten tilalle kotimainen, hajautettu ja uusiutuva energiantuotanto.

5. Mainontaa on rajoitettava. Se luo keinotekoisia tarpeita.

6. Paikallisen tiedon tuhoaminen on lopetettava. Kokemusperäistä viisautta tarvitaan ekologisesti kriisiytyvässä maailmassa.

7. Luonnonvarojen kuluttamista on verotettava progressiivisesti.

8. Asevarustelu on lopetettava. Se vie ihmiskunnalta voimavarat ilmastokriisin torjunnasta.

9. Rajallisella maapallolla on luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua.

10. Kohtuus arvoonsa. Se on vapautta kulutusriippuvuuksista.

Kohtuus Vaarassa 24.10.2009

Kohtuus-teesit naulattiin Luontokeskus Ukon oveen (YouTube)

Kohtuus vaarassa –prosessi jatkuu

Tulevan toiminnan suunnittelu on käynnistetty. Sitä jatketaan torstaina 12.11. klo 18-21 Joensuun laulutalolla (Kauppakatu 51). Seuraa nettisivuja.

Lue myös:

Epäkuluttajan sivut (Toimittaja Topi Linjama)

Luontosuhdeluonnos (Kuvataiteilija Heikki Räisänen)

Taiteilija Tea Mäkipää laati ekologiset käskyt. Suomen Kuvalehti 8.3.2007.

Kohtuus on vapautta (Pauliina Kainulainen)

Ekoteologiaa ja feministiteologiaa (Pauliina Kainulainen)

(M. K.)

Olen viime aikoina miettinyt perustuloa, kansalaispalkkaa tai miksi ikinä sitä haluaa kutsua. Kun työskentelen ei niin helpossa tilanteessa elävien nuorten kanssa, on ajatus vain kirkastunut. Ajattelen, että perustulo kansalaistaa. Tarkoitan, että on yhteiskunnasta syrjäyttävää joutua elämään erilaisten tukien varassa.  Sosiaaliturva on syyperusteinen. Kun en muuten selviydy, en pärjää omillani, tarvitsen ja saan tukea. Jos ensi- tai viimesijainen toimeentulo (riippuu näkökulmasta) olisi perustulo, lisäisi se tasa-arvoa kansalaisten kesken.

Esimerkki: lauantaina torilla kulkee monenlaista väkeä. Ylempi virkamies pysähtyy kahvilaan lukemaan lehteä. Kun hän nostaa katseensa, hän näkee opiskelijapariskunnan ostamassa viipurin rinkeliä. Heidän vieressään hoitovapaalla oleva sairaanhoitaja kiistelee lapsensa kanssa ilmapallon ostamisesta. Läheiseltä bussipysäkiltä kuuluu remakkaa naurua. Kadun miesten kööri on kokoontunut aamun ensimmäisille. Heille kaikille maksetaan perustuloa, jonka kartuttamiseen veroina he mahdollisuuksiensa mukaan osallistuvat. He myös tietävät tämän toisistaan.

Perustulo mahdollistaa valinnan erilaisten elintasojen ja elämänlaatutavoitteiden välillä. Se kannustaa tekemään työtä, kun kaikki tulo on ekstraa. Ennen kaikkea perustulo voi olla jaettu kokemus tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisen toimilla ja omalla aktiivisuudella on väliä.

Lempääläläisillä Riikoloilla on 19 lasta.Raha ei ole se tärkein asia suuressakaan perheessä, vaan rakkaus ja rauha Jumalan kanssa! Ja rakkaus vain lisääntyy kun sitä jaetaan.

Lapsia saa tulla vaikka 20, huudahti 17-vuotias Hannele Palokangas, kun hän haki opiskelemaan lastenhoitajaksi Rovaniemellä vuonna 1979.

Hannele ei voinut silloin tietää, että aika lailla niin oli käyvä. Muutaman vuoden päästä hänet vihittäisiin Risto Riikolan kanssa, johon hän oli kiinnittänyt huomiota jo rippikoulussa.

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Hannele ja Risto Riikola istuvat vierekkäin olohuoneessaan Lempäälän Kuljussa. Maailmaan on saatettu 19 lasta, joista osalla on omiakin lapsia.

Kaikki lapset eivät ole asuneet yhtä aikaa saman katon alla: kun Lyydia, nyt 7, syntyi, perheen esikoinen Antti oli jo 20-vuotias.

Vanhoillislestadiolaisessa perheessä on otettu kaikki lapset vastaan rakkaudella. Hannele ja Risto ovat varmoja, että lapsia on tullut juuri niin paljon kuin on ollut tarkoitus.

- Jos olisi ollut esimerkiksi sairautta, tuskin Luoja olisi antanut näin paljon lapsia, Hannele toteaa.

Joku ihmiseltä salattu tarkoitus on varmaan ollut silläkin, että perheen kuopus Aurora menehtyi kohtuun viisi vuotta sitten. Iloisen elämän keskellä Auroran kohtalo on Riikolan perheen surullisin asia.

- Vaikka se ei ole kenenkään syy, Risto toteaa mietteliäänä.

Surusta toipuessa suuresta perheestä oli apua. Eteenpäin piti mennä, vaikka surut oli surtava.

Ja nyt puolet perheen lapsista on maailmalla, kotona asuu enää yhdeksän.

- Helpoksi on käynyt, Hannele Riikola naurahtaa.

Tai helpoksi ja helpoksi. Minulle nousee hiki, kun yritän hahmottaa, kuinka paljon aikuisia ja lapsia Riikoloiden kotona on. Heitä on paljon, sillä haastattelupäivä on Pekan, 17, syntymäpäivä. Katariina, 26, on saapunut lapsineen Nastolasta. Mummu, Elsa Sieppi, istuu kiikkustuolissa ja nautiskelee hyörinästä.

Sohvalla vierekkäin istuvat Kristiina ja Kristiina, joista toinen on perheen tyttäriä ja toinen miniä. Toinen heistä on lempinimeltään Kitsu, mutta kumpi. Saman näköisiä ja oloisia kaunottaria. Tuolla pyörähtää Eki, Lauran kokemäkeläissyntyinen aviomies. Hänkin on muuten 19-lapsisesta perheestä.

Hannelen ja Riston syliin kapuavat vuoroin omat lapset, vuoroin lastenlapset, joita on yhteensä jo yhdeksän.

Joku kuuluu kattavan keittiön kolme- ja puolimetriseen pöytään kahvikalustoa.

Kaksospojat Olli ja Kalle, 14, heittävät välillä painiksi.

Päätän olla yrittämättä liikaa. Nämä nimet eivät painu päähän ihan heti. Se selviää, että lapsista neljä ei ole paikalla: Lääkäriksi valmistunut Antti, 27, on päivystysvuorossa Ähtärissä. Poissa ovat Kaliforniassa aupairina oleva Eveliina, 19, yliopistossa opiskeleva Lasse, 24, ja aina töissä oleva Anna-Tuulia, 21.

- Täällä ei ole koskaan tarvinnut olla yksin, paikalla olevat 1980-luvulla syntyneet lapset vakuuttavat kuin yhdestä suusta.

Uskon sen. Ja senkin, että jos on erityisesti halunnut olla yksin, on pitänyt lähteä erikseen ulos.

Lempäälässä on toki muitakin suuria perheitä, mutta lapset muistelevat, että koulussa on joskus ihmetelty sisarusten suurta lukumäärää.

- Eivätkä muut aina ole uskoneet, että meillä oikeasti on näin paljon sisaruksia, kertoo Kristiina, 18.

Arjen pyörittämiseen on tarvittu lukuisia pesukoneita, pakastimia, 24 kännykkää ja jopa oma linja-auto. Maitolitrojen ja perunakilojen kulutuksesta Riikolat eivät välitä puhua. Niistä kun tulee pahoja puheita jälkikäteen. Maitoa on ostettu, kun sitä on tarvittu. Piste.

- Mutta muuten ei ole juuri eroa sillä, onko lapsia yksi vai kaksikymmentä. Kaiken saa sujumaan, kun ymmärtää muutaman perusasian, Hannele Riikola toteaa.

Ja ne muutama perusasia ovat tässä: kun väsyttää, apua on otettava vastaan. Esimerkiksi kodinhoitoapua, ystävien ja sukulaisten apua.

Toiseksi: yöllä täytyy nukkua, lasten ja aikuisten.

Kolmanneksi: omia harrastuksia on oltava. Hannelekin pelasi aikoinaan lentopalloa, nyt rakkain harrastus on lukeminen. Risto kulkee metsällä.

Nykyisin Riikolat opettelevat elämään joka vuosi pienempänä perheenä. Vuosi sitten syksyllä Riikoloilta oli varsinainen muuttoaalto. Silloin omilleen lähtivät Anna-Tuulia, Eveliina ja Kristiina. Seuraavana lähtövuorossa on ehkä Pekka.

Isojen lähteminen näkyy ison perheen arjessa siten, että auttavia käsiä on vähemmän. Isot tytöt olivat paimentaneet pienempiään, olleet aikuisia talossa.

Muutoista huolimatta kaikenikäiset lapset ovat läsnä ja lähellä. Mikollekin rakennettiin oma koti viereiselle tontille talkootöinä.

- Minulla on pikkuveli Lasse alivuokralaisena. Ja joskus siskot tulevat siivoamaan, jos kauniisti pyydän, Mikko kehaisee.

Silja, 11, tuhahtaa vieressä.

Edith Ahola

 Aamulehti 25.10.2009

Yhdysvalloissa, Ohiossa on Duggarin 19-lapsinen perhe, joka tunnustaa baptismin konservatiivista suuntausta. Siinä ajatellaan samoin kuin vl-uskossa: lapset ovat Jumalan lahja. Perheellä on tiettävästi oma TV-show. Julkisuudessa on pohdittu lasten synnyttämisen rajallisuutta lääketieteelliseltä kannalta: miten paljon synnytyksiä olisi yhdellä naisella todella mahdollisuutta saada aikaan.

Väestönkasvu uhkaa lastemme elämää

Maapallolla elää nyt 6,8 miljardia ihmistä. Väkiluku kasvaa tätä nykyä joka vuosi yli 70 miljoonalla ihmisellä. Joka ikinen kuukausi maapallon väestö kasvaa 6,7 miljoonalla uudella ihmisellä. Joka ikinen päivä maailmaan tulee 220 000 uutta ihmistä lisää (nettokasvu: laskettu syntyvyys miinus kuolleet).

Ihmiskunta on nyt koko olemassaolonsa ajan suurimman uhkan edessä. Tutkija  James Lovelock on ennustanut, että ilmastonmuutoksen vuoksi maapallolla on tämän vuosisadan lopulla jäljellä enää vain miljardi ihmistä. Siis ennen kuin alkaa vuosi 2100, maapallon väestöstä valtaosa eli runsaat 5 miljardia on  tuhoutunut. 

Siihen on tasan 90 vuotta. Lapsi, joka on syntynyt tänä vuonna, voi nähdä elinaikanaan ihmiskunnan suurimman katastrofin.

Tälle 90 vuoden ajalle voidaan ennakoida päivittäinen ihmisten tuhoutumisen tahti, kun ilmastonmuutos on päässyt vauhtiin. Silloin emme enää voi estää katastrofia millään.

Mitä vähemmän meitä ihmisiä on, sitä paremmin voimme hallita ilmastonmuutosta nyt, kun vielä voimme edes jotain tehdä,  ja ehkä turvata elinkelpoisen ympäristön ja turvallisen ravinnon myös lapsenlapsillemme.  

Noin kaksilapsinen perhe on 21. vuosisadalla maapallon hallitun väestöpolitiikan ja elinympäristön turvaamisen ehdoton edellytys.

Syntyvyyden kasvu kiihtymässä

Teollisissa maissa ollaan lähes kaikkialla lähellä lukemaa kaksi tai sen alle. Mutta nyt myös länsimaissa syntyvyys on alkanut jälleen kasvaa (HS 11.8.2009).

Maapallon väestöräjähdys osoitti todellakin hiipumisen merkkejä 1900-luvun lopulla. YK:n ja Yhdysvaltain väestötoimistot korjailivat tuolloin ennusteitaan. Syntyvyys väheni vuosituhannen päättyessä odotettua nopeammin lähes kaikkialla, myös kehitysmaissa.

Rohkeimmat veikkasivat jo, että pelätty maapallon väestöräjähdys seisahtuisi 10–11 miljardiin ihmiseen. Tämä toteutuisi noin vuonna 2065 – ja sitten maapallon väkiluku alkaisi hiljalleen jopa laskea. Väestönkasvun pysähtyminen antaisi pienen mahdollisuuden sille, että ehkä ihmiskunta sittenkin  selviytyisi  ja kykenisi estämään ilmakehän lämpenemisestä seuraavan katastrofin.

Mutta syntyvyys on nyt alkanut jälleen kohota. Se  ei  enää alenekaan kohti länsimaista lukemaa, noin kahta lasta äitiä kohti. Mikä on muuttanut suunnan?

Modernisaatioteorian mukaan kakkien maiden pitäisi hiljalleen muuttua demokratioiksi, joissa syntyvyys on alhainen ja koulutustaso ja elintaso on korkea.  Mutta tämän kehityksen toteutuminen on asetettu viime aikoina kyseenalaiseksi, esim. The Economist-lehden julkistamien tutkimusten mukaan.

Tulkinta väestönkehityksen suunnasta kuuluu, että kun vauraus lisääntyy, ihmiset siirtyvät lisääntymisessään painottamaan määrän sijasta laatua ja tekevät vähän lapsia, mutta hoitavat nämä lapset erittäin hyvin. Tämä johtaaisi radikaalisti alhaisempaan syntyvyyteen, ja jopa siinä määrin, että mennään alle uudistumisen takaavan syntyvyyden.

Kun vauraus edelleen lisääntyy, näyttäisi käyvän kuitenkin niin, että lapsiluku alkaa jälleen nousta, kun olemassaolevien lasten hyvinvointi ei enää vaarannu vaikka perheeseen syntyisi lisääkin jälkeläisiä. Tämä on ympäristön ja luonnon kannalta uhkaava trendi, sillä korkean tuloluokan lapsista kasvaa todennäköisesti korkean kulutustason aikuisia.

Monien arkipäivässään tekemät havainnot tukevat tätä ennakoitua kehitystä. Alemman keskiluokan perheet tekevät usein yhden tai kaksi lasta, mutta ylemmän keskiluokan perheissä on jo nyt yhä yleisemmin kolme tai neljä lasta. Lisäksi, kyselytutkimusten mukaan suomalaiset haluaisivat tosiasiassa hieman suuremman perheen kuin mihin he todellisuudessa ovat päätyneet tai päätyvät.

Myös tilastot tukevat käsitystä ylemmän luokan keskimääräistä suuremmista perheistä.  Etenkin miesten korkeampi koulutus ja korkeampi tulotaso ennustavat lasten määrän kasvua. Naisten kohdalla suhde on yhä edelleen päinvastainen, muttei kuitenkaan yhtä voimakas, joten nettovaikutuksena todellakin koulutetummat ja paremmin tienaavat lisääntyvät länsimaissa enemmän. “Liian korkea elintaso” siis nostaa syntyvyyttä.

Lisäksi kehitysmaissa on yli 200 miljoonaa seksuaalisesti aktiivista naista, jotka eivät saa ehkäisyä, vaikka he eivät haluaisi tulla lähiaikoina raskaaksi. Joka vuosi arviolta 80 miljoonaa naista tulee raskaaksi haluamatta sitä.

Pitkään on tiedetty, että naisten koulutus on paras ehkäisykeino. Opiskelu lykkää lasten hankintaa, ja koulutetut naiset tuntevat ehkäisymenetelmät yleensä hyvin. Koulutetut naiset saavat kehitysmaissa 1–4 lasta vähemmän kuin vähän kouluja käyneet.

Mutta onko tämä liian hidas menetelmä? Onko valtioiden tartuttava ongelmaan nopeammin ja tiukemmin? Kiinassa ei jääty odottelemaan kasvun hidastumista “luonnollista” tietä, vaan se otti käyttöön tiukan yhden lapsen politiikan 1900-luvun lopulla.  On arvioitu, että sen ansioista  maailmaan jäi syntymättä noin 300 miljoonaa ihmistä. Kumuloituvat vaikutukset ovat tietysti merkittävimmät.

Luopuuko SRK ehkäisemättömyysvaatimuksesta?

Tuskin. Vanhoillislestadiolainen kirkkoherra Seppo Lohi on ennakoinut, että jos liike luopuu ehkäisykielteisestä opistaan, vanhoillislestadiolaisuus katoaa 50 vuodessa. Siis jopa nopeammin kuin koko ihmiskunta joutuu kohtaamaan liiallisen väestönkasvun ja kulutuksen aiheuttaman tuhonsa.

Vanhoillislestadilaisten määrällä ei sinänsä ole merkitystä maapallon nykysuunnassa suuntaan eikä toiseen. Kristilliseltä / hengelliseltä kannalta voidaan kysyä, voiko vanhoillislestadiolaisten lisääntymisratkaisu  olla mallina ja esikuvana maapallon kaikkien ihmisten elämäntavalle. Jos vl-lisääntymisratkaisu on Jumalan sanan mukainen, silloin sitä tulee voida suositella kaikille.

(M.K. , kommentit myös ktimo@suomi24.fi)

Lue myös:

Heikki Räisänen: Luontosuhdeluonnos

Ympäristövastuu alkaa makuuhuoneesta

Marjut Lindberg: Väestönkasvu verrattavissa päästöihin, HS 7.2.2009.

Eero Paloheimo: Teknisiä analogioita. Tieteessä tapahtuu 2/2008.

Kellojen siirtämisen myötä oma mieleni ja kehoni on siirtynyt väsymyksen aikaan, joka kumpuaa märästä pimeydestä ja talven odotuksesta. Kaupoissa odotetaan vesi kielellä joulumyynnin todellista käynnistymistä ja monessa kaupassa on ryhdytty virittelemään tiloja joulusälälle, jotta ihmiset voisivat taas kuluttamalla ilahduttaa itseään ja läheisiään. Itse katson todellisen joulun alkavan siitä, kun isot suklaalavat asetetaan kauppojen käytäville muistuttamaan ihmiselle suklaan ja joulun perinteisestä suhteesta. Myös monelle kiireiselle sielulle konvehtirasia tarjoaa helpon tien hänen miettiessään läheisilleen joululahjoja.

Tosiaan, marraskuu tuontihalloweenin jälkeen on ovella ja se todella on joulua edeltävä kuukausi, eli hyvinkin perustellusti voidaan julistaa joulun olevan lähellä. Kauppa alkaa myymään ihmisille ajatusta siitä, että lahjat voisi ostaa ennakolta jo marraskuussa. Samalla kaupan piirissä tiedetään ihmisluonto… me kulutamme joulukuussa ihan luonnostaan, sillä monelle ihmisille on tärkeää päästä muiden ihmisten joukkoon jouluisiin kauppoihin tekemään heräteostoksia.

En kuitenkaan pidä itseäni niin ylpeänä ja kulmikkaana ihmisenä että suin päin ryhtyisin soimimaan joulua ja siihen liittyviä lieveilmiöitä sinänsä. Joulumyynti tuo monelle ihmiselle työtä ja hyvinvointia ja ihmiset yleensä tuntuvat tyytyväisemmiltä jouluvalaistuksien häikäisemissä kaupoissa pimeän ja märän lokakuun jälkeen. Jouluun liittyvää kulutustakin on kyseenalaista arvostella, kun olemme rakentaneen järjestelmän jossa vain rahan käyttö pohjimmiltaan tuo lapsille koulutuksen, vanhuksille hoidon ja hyvinvoinnin noin ylipäänsä.

Mutta tosiaan, pian me ihmiset siirrymme henkisesti joulunodotuksen aikaan ja shoppailu saa ihan uusia muotoja ihmisissä. Olen miettinyt että meillä ihmisillä on aikamoinen tarve ja halu aina odottaa jotain jotta arjen rasitukset olisivat kevyempiä kantaa. Ehkä meitä myös keventää henkisesti se hetki, kun annamme itsemme ryhtyä asennoitumaan jouluun ja sen odotukseen. Onneksi kaupat tekevät kaikkensa jotta tuo hetki tulisi pian.

Väitän, että nykyinen opetus vanhoillislestadiolaisuudessa on kaukana todellisesta kristinuskosta, josta Jeesus opetti.

Alun alkaen kristinuskossa armon rinnalla Jeesuksella esiintyy julistus kaikkien maailman ihmisten sisaruudesta ja veljeydestä.  Rakkauden käsky velvoittaa meitä kaikkia. Sillä jolla on maallista hyvää paljon, tulee antaa siitä niille joilta sitä puuttuu, ja luopua jopa niin että se tuntuu. Ketään ei sovi hylätä eikä jättää heitteille, ketään ei sovi syrjiä.

Voidaan sanoa, että pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallissa yritettiin toteuttaa tätä kristinuskon neuvoa  ja  jakaa yhteistä hyvää kaikille, niin ettei kukaan jäisi kokonaan ilman, rahoittamalla perusturva verotuksen avulla. No, sitä ei enää ole. Mutta asiaan.

Tämän Jumalan tahdon toteutumisen pyrkii ihmisen taipumus itsekkyyteen estämään. Kolme suurta pahaa. vallanhimo, nautinnon halu ja mammonan himo!

Jeesuksen opetuksen mukaan toisen ihmisen hyväksikäyttäminen, välineellistäminen omassa nautinnon halussa ja vallanhimossa, on suurimpia syntejä. Samoin on puhdas mammonan palvonta, aineellisen omaisuuden ja rahan himo. Silloin ihminen on tehnyt vallasta ja mammmonasta itselleen epäjumalan. Sille on moni liikemies ja poliitikko myynyt  periaatteensa.

Olen monesti ihmetellyt, että näistä Raamatun mukaisia synneistä ei vanhoillislestadiolaisessa saarnassa enää puhuta yhtään mitään. Vai olenko istunut seuroissa liian etäällä ja ehkä jopa jäänyt suustani kiinni kahvilan puolelle? Eipä siinä mitään, väliaika voipi olla toisinaan seurojen paras anti.

Saarnoissa ja Päivämiehen kirjoituksissa ei tuomita vallanhimoa, esimerkiksi pyrkyryyttä eikä muiden velvoitteiden sivuuttamista ja uhraamista, päästäkseen etenemään liike-elämässä, ammatillisesti, rauhanyhdistyksessä, politiikassa tai muilla elämänalueilla. Samoin ei pidetä vääränä rahan ja omaisuuden asettamista lähimmäisenrakkauden ohi elämänarvojen etusijalle.

Huomio kiinnitetään johonkin semmoiseen kuten konsertissa käymiseen, joka ei merkitse enempää vallanhimoa kuin mammonan palvontaakaan, vaan Jumalan antamasta taiteen lahjasta iloitsemista. Kaikki energia vl-liikkeen syntiluettelossa pannaan epäolennaisiin kysymysten synnillistämiseen. Korvakorut, näytelmän seuraaminen teatterissa… lasi viiniä hyvän pihvin kanssa.

Mutta Paavali kirjoitti:

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin
21 “älä tartu”, “älä maista”, “älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.
Kol.2.20-23.

Ruumiin kurittamista ja kulttuuriharrastusten ym. asketismia vaativat “neuvot” eivät siis olekaan muuta kuin ihmisen ylpeyttä, Paavalin mukaan. Tämä on uutinen sellaiselle joka on kuullut vain nykyistä oppia.  (Kirjoittaja: “UT”)

Arviolta 40 prosenttia maailman väestöstä elää alle kahdella taalalla päivässä. Kun joutuu käyttämään 70 prosenttia tuloistaan ruokaan, muuhun jää alle puoli dollaria, määrittelee Suomen World Visionin Afrikan aluepäällikkö Juha Virtanen.

Kalliimpi ruoka merkitsee vähemmän ruokaa. Heikolla ja yksipuolisella ravinnolla lapsi ei jaksa käydä koulua – puhumattakaan, että perheellä olisi rahaa koulumaksuihin, jotka monessa kehitysmaassa nielevät melkoisen osan perheen taloudesta.

Suomen World Vision, tiedotuslehti 1/2009

Kirkon Ulkomaanapu

Lue myös:

Kilvoittelu armon varassa

Toisinaan näkee mainoskampanjoita, jotka tuntuvat heti alkuun kääntyvän itseään vastaan.

Mitä teille nimittäin tulee mieleen tästä Turkistuottajien uutisissakin paljon esillä olleesta mainoksesta (pdf), jossa kerrotaan pahojen eläinaktivistien haluavan turkisten lisäksi viedä villavaatteesi, hampurilaisesi ja maitosi? Minusta pöhinä on tässä tapauksessa oiva keino liittää turkiksiin liittyvät mielikuvat entistä vahvemmin eläinrääkkäykseen liittyviin mielikuviin.

Minun on jotenkin vaikea ymmärtää, miksi turkistuottajat katsovat tarpeelliseksi puolustautua, ja miksi juuri nyt. Olettaisin, että omalle sukupolvelleni turkikset ovat joka tapauksessa vähän epäilyttävä ja junttimainen valinta, vaikkei eläinsuojelusta olisikaan kiinnostunut.

Aihepiiri ei kuitenkaan enää ole kovin usein kovin isosti esillä missään. Enkä usko, että eläinaktivistien toiminta loppujen lopuksi missään vaiheessa on vaikuttanut kovin laajasti myyntiin, vaikka tarhaiskuilla on varmasti tehty tuhoa yksittäisillä tiloilla. Ensiksikin turkisala elää viennistä, eikä kuluttajan toiminta Suomessa siksi vielä hirveän paljoa vaikuta. Ja toisekseen, aktivistit tuhosivat ihan omatoimisesti aikoinaan mahdollisuuden mihinkään järkevään keskusteluun. Vaikkapa minkkien päästäminen Suomen luontoon kun on sen verran typerää toimintaa, että harva enää viitsii sitä taivasteltuaan miettiä itse pääasiaa eli turkistuotannon etiikkaa. Alkuperäisten kettutyttöjen jälkeen sillä ei enää saavuteta edes kovin suurta julkisuutta, eikä tarkoitus muutenkaan keskivertokuluttajan kannalta oikeuta mitä tahansa keinoja.

Silti, jos olisin turkistuottaja, tekisin kaikkeni, että tuotteeni ostaja ei ajattelisi ostavansa kuollutta eläintä. Pistäisin ennemmin rahani vaikka sellaiseen mainontaan, jossa leikiteltäisiin ylellisyydellä. Koettaisin vaieta kuoliaaksi sen ihmisten päässä asuvan kärsivän ketun, viitaisin mieluummin rikkauteen ja huolettomuuteen ja vanhaan Hollywoodiin. Tällä kampanjaa katsoessa tulee väistämättä mieleen, että miksi niiden pitää puolustautua – mitä salattavaa niillä oikein on? Kuten Talouselämä kirjoittaa, kyseessä on saarna jo uskossa oleville. Tapauskova enemmistö sen sijaan toimii, kuten jutussa esiin nostetussa klassisessa tutkimusasemassa. Kun riittävän monta kertaa toistetaan, että Jaakko ei hakkaa vaimoaan, mieliin jää vain, että Jaakko ja vaimon hakkaaminen liittyivät jotenkin yhteen.

Löytyihän se sieltä, kompromissi. Sekä kaupan että ravintolaruoka pääsevät veroaleen mukaan, mutta kaikkiaan alv:tä korotetaan prosentilla joka kategoriassa. Sokerin pohjalle (kirjaimellisesti) laittoi kuitenkin makeisveron palautus. Aiemminkin puhuin siitä, että tuoreita aineksia tulisi verotuksessa suosia einesten ja roskaruoan sijaan.

Fiilikseni ruoan alv-alesta ovat siis vähän ristiriitaiset – lopputulos rukkaantui alkuperäistä paljon paremmaksi, mutta en alunperinkään odottanut tuolta varsinaista elvyttävää tai köyhiä tukevaa vaikutusta (pennosiahan nuo) minkä puutteesta alea kritisoitiin ja mielestäni ale olisi parempi suunnata vielä selkeämmin terveysvalintoja tukevaksi. Eniten tässä taisi lopulta siis ilahduttaa hallituksen osoittama kyky kompromisseihin.

Odotus, synnytys, imetys, vauva, leikki-ikäinen. Reilun vuoden sisään mahtuu paljon muutoksia ja paljon tavaraa. Viimeistään loppuraskaudessa hankintalistalle tulevat äitiysvaatteet, jos kumppanin vaatekaapilta ei löydy riittävän tilavaa asua. Käyttöikä on lyhyt mutta tarve vaativa. Synnytykseen jotkut tarvitsevat vain pillimehun, toiset haluavat synnytysaltaan, musiikkia, jakkaran ja joogamaton. Viimeistään vauvan synnyttyä hankintalista saa lisätikkejä: vauvanvaatteita (oikean kokoisia!), vaippoja, sänky, kantoliina, rintapumppu, hoitoalusta, kylpyamme, vaunut, turvaistuin, imetystyyny, niistin, imetysvaatteita, muuten vain isompia vaatteita, harsoja, peitteitä, makuupussi, sitteri, itkuhälytin, leluja… Vähemmälläkin pärjää, mutta täysin entisellään tuoreen vauvaperheen koti ei säily.

Tavaroiden metsästäminen voi olla uuvuttavaa – ja kallista. Lyhyt käyttöikä tuntuu haaskaukselta, ja tavarat ovat käytön jäljiltä usein hyvässä kunnossa. Aika ajoin kotiin eksyy myös tavaroita, jotka jäävät täysin käyttämättä. Luopuminen on helppoa, mutta vaatteiden ja tavaroiden metsästyskierros jatkuu, kun lapsi kasvaa. Ideaaleinta olisi vaihtaa pieneksi jääneet tarvikkeet sopiviin, mutta harvalla sattuu olemaan vaihdossa esimerkiksi juuri oikeankokoisia vaatteita. Tässä Netcycler voi auttaa! Laittamalla vaihtoon pieneksi jääneitä tai tarpeettomia tavaroita voi vastineeksi saada juuri oikeankokoisia ja oikeaan ikävaiheeseen sopivia tavaroita. Usko tai älä, pitää vain tietää, mitä tarvitsee.

Kirjoittaja: Hanna

Topi Linjaman kannanotto siitä, mitä itse kukin voi tehdä ja miksi.

*   *   *

Lähtökohta ympäristöajattelussani (juhlallinen sana, tat-ta-rat-ta-taa-a) on se, että yksilölle, siis minulle, kuuluu vastuu omista tekemisistäni ja laiminlyönneistäni.

Yritys hahmottaa kysymystä globaalisti ei tuo harteilleni koko maailman ympäristötaakkaa. Harteillani on minun ikioma taakkani, jota en halua ulkoistaa millekään kunnalle.

Sanotaan nyt vielä sekin, että täydellistä vastuunkantajaa ei ole. Armoa tarvitaan.

Ympäristöajattelun lähtökohdat voivat olla monella suunnalla, esimerkiksi Raamatussa. Nostan esille pari minulle tärkeää pointtia.

Moosekselle Jumala antoi kymmenen käskyä – joista seitsemän on oikeastaan kieltoja. Jumala ei kehottanut eikä neuvonut, ei antanut suositusta eikä opastanut, vaan käski: “Älä varasta.” Luther selittää (nyt astutaan raamatuntulkinnan puolelle) seitsemättä käskyä näin:

“Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme anasta lähimmäiseltämme rahaa tai omaisuutta, emmekä saata sitä itsellemme petollisella kaupalla tai vääryydellä, vaan autamme häntä enentämään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan.”

Ovatko luonnonvarat minun ja lähimmäistemme omaisuutta? Onko Etelän raaka-aineiden kuskaaminen Pohjoiseen “petollista kauppaa”? Autammeko kuluttamisellamme kolmannen maailman köyhiä tai tulevia sukupolvia “enentämään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan”?

Myös muiden käskyjen, vaikkapa viidennen, selitystä voi miettiä globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

No sitten. Käskyt kiteytyvät tähän: rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Kiteytys kohoaa käskyjä abstraktimmalle tasolle, mutta yritän kysyä jotain siitäkin.

Mitä on lähimmäisen rakastaminen? Onko se sitä, minkä Jeesus tiivistää vuorisaarnassa: “Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille”? Mitä haluan ihmisten tekevän minulle, haluanko heidän kaventavan elinmahdollisuuksiani? Haluanko, että he saastuttavat ilman jota hengitän, veden jota juon, maan josta saan ruokani? Jos en halua, toiminko niin, että elinmahdollisuudet kolmannessa maailmassa tai meidän jälkeen tulevilla eivät heikkene? Elänkö niin, ettei ilma, maa ja vesi saastu?

Oman ekologisen jalanjäljen pienentämiseksi en keksi parempaa yleisohjetta kuin vähennä kulutusta. Kohtuullinen kulutuksen tavoitetaso voi olla vaikkapa 2/5 suomalaisten keskiarvosta. Nosta siis ostamisen ja matkustamisen kynnystä. Kaikkea ei tarvi omistaa, monenlaista voi myös vuokrata tai lainata (tartteeko joku muuten peräkärriä?).

Jäljellejäävän kulutuksen painopistettä voi siirtää kestävämmälle pohjalle. Tehokkaita ja helppoja tapoja on esimerkiksi lihansyönnin vähentäminen, sähkösopimuksen vaihtaminen vihreäksi ja vaikka “ei mainoksia” -tarran kiinnittäminen postilaatikkoon tai -luukkuun. Tehokasta, muttei välttämättä helppoa, on yksityisautoilun vähentäminen, lentämisen lopettaminen tai aurinkokeräimen liittäminen asunnon lämmitysjärjestelmään.

Itse yritän välttää tuotteita, jotka on tuotu kaukaa tai jalostettu pitkälle. Sähkö- ja moottorilelut jätän mieluummin kaupan hyllyyn.

Yhden ihmisen näpertelyt eivät tietenkään juuri vaikuta Isoihin Linjoihin. Mutta – vertaus on lukijoille tuttu – eipä yhden ihmisen pidättäytyminen väkivallasta hetkauta maailman väkivallan määrää sinne eikä tänne. Silti emme halua lyödä. Miksi? Koska se on väärin.

Poliitikkoja ja muita vallanpitäjiä kannattaa painostaa tekemään päätöksiä tulevaisuuden puolesta: Vaadi lähikauppaalta lähiruokaa. Lähetä kansanedustajalle sähköpostia. Kirjoita paikallislehden lukijan ääneen. Vaadi kuntapäättäjiltä kunnollisia pyöräteitä – ja käytä niitä. Ohjaa prosentti tuloistasi työlle ympäristön ja ihmisten hyväksi. Tai mitä ikinä.

Loppuun muutama random-osuma netistä. Nuista voi löytyä viiteryhmiä, ideoita tai inspiraatiota.

www.demos.fi/top5/

www.changemaker.fi/

www.maanystavat.fi/kamproj.php

www.ilmasto.org/lisatietoa.html

Kerään tähän linkkejä viimeaikaisiin ruokauutisiin; näitä en soisi unohtavani. Useimmista olette saattaneet kuulla jos olette lukeneet päivälehtenne mutta tässä koostetta. Linkit ovat viikon parin takaisia, aloitin postausta juuri ennen lomalaitumille lähtöä.

Uusi yhdistys, Puhtaiden makujen puolesta ry on perustettu. Jäseneksi voi jo liittyä, jäsenmaksu on 30 euroa. Yhdistys on osa laajempaa 10+ Kiehuu-projektia, ja liittymistiedot löytyvät toistaiseksi saitin etusivulta. Kyseinen 10+ -projekti on muutenkin kiinnostava, he ovat mm. 2008 perustaneet maatiaistorin jonka tarkoitus on yhdistää maatiaislajikkeiden ja -karjan kasvattajat ja ravintolat – ei siis yksityishenkilöille suunnattu hanke, mutta erittäin tervetullut. Viisitähteä.fi kertoo taannoisessa tiedotteessaan projektista seuraavaa:

10+ Kiehuu! on tukijoiden rahoittama ruokakulttuuriprojekti, joka koostuu mm. omasta internetsivustosta www.kiehuu.fi ja 7–8 ruokatapahtumasta vuosina 2009–2010. Elokuussa 2010 projekti päättyy Otavan kustantamaan, noin 450-sivuiseen teokseen uudesta suomalaisesta keittiöstä.

Metsästin taannoin tuottajia torilta. Glorian Ruoka&Viini tiesi kertoa seuraavaa: Helsingissä on kesän ajan lauantaisin Talonpojantori, jonne saapuu kasvattajia ja viljelijöitä myymään lihaa, viljaa, hunajaa ja vihanneksia. Tori pidetään 15.8, 29.8, 12.9  ja 26.9 Töölöntorilla, 5.9 Narinkkatorilla.

Tuorein Ruoka& Viini kannattaa muutenkin lukea läpi. Pääkirjoituksessa kerrotaan kyyttölehmiä tukevista uusista projekteista (MTT:n Juha kantasen vetämä alkuperäiskarjarotujen tutkimushanke), luomu- ja viljelijätoreista on muutenkin juttua ja Svarfvarsin luomutilasta on pitkä artikkeli. Itse tartuin mm. artikkelin sivulauseeseen, jossa Svarfvarsin isäntä Jukka Ahonala mainitsi meijeritoiminnan ja maitotuotteiden tilamyynnin loppuneen EU-säädösten myötä. Mistä tässä on kyse?

Olimme Kuluttajia – neljä tarinaa vuodesta 2023, on Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen (Demos Helsinki-ajatushautomo) toimittama ja viime keväänä julkaistu kirja. Kirja käsittelee kuluttamisen tulevaisuutta ja esittelee vaihtoehtoja nykyiselle kulutuskulttuurille.

Kulutuskulttuurin lyhyt historia

Kirja kertaa kulutuskulttuurin historiaa: 50-luvun Suomessa tavarat olivat pitkälti standardoituja ja ihmiset tyytyivät siihen mitä oli. Sitten 70-luvulla alkoi jo olla mahdollista luoda oma minuus kuluttamisen kautta esimerkiksi musiikkia ja vaatteita ostamalla. Sen jälkeen kulutuskulttuurin voittokulku on nopeutunut ja mitä erikoisempia ja fokusoituneempia tarpeita luodaan ja tyydytetään. Nyt kuluttaminen on työntynyt joka paikkaan ja se kuka olet määräytyy pitkälti siitä mitä ostat. Olemme joutuneet tilanteeseen jossa paikat ovat pullollaan tavaraa ja jotkut meistä kärsivät tavaraähkystä.

Miksi kulutuskulttuurin pitäisi muuttua?

Seuraavaksi kirja summaa kuluttamisen vaikutuksia. Eksponentiaalinen kasvu ei mahdu äärelliselle maapallolle jossa ilmasto on muuttumassa. Jos kiinalaiset ja intialaiset alkaisivat kuluttaa kuten me, tarvittaisiin monta maapalloa resurssien tuottamiseksi. Näille ja muille oleellisille asioille annetaan sopivasti taustaa. Kirja tarjoaa aiheeseen selkeän yhteenvedon joka on sinänsä perustietoa aiheeseen perehtyneelle.

Neljä tarinaa vuodesta 2023

Kirjan toinen puoli käy läpi neljä tulevaisuuden skenaariota jotka ovat tutkielmia kehityskuluista erilaisiin enemmän tai vähemmän kestäviin yhteiskuntiin vuonna 2023. Osassa muutos tapahtuu pääosin viranomaisten pakolla ja toiset enemmän ihmisten ruohonjuuritason toiminnan ansiosta. Skenaario 1 jossa muutosta ei juuri tapahdu on ikävän realistinen ja minun makuuni turhan pessimistinen. Skenaario 3 “Planetaarinen tahto herää” oli taas minulle liian utopistinen.

Itseäni puhuttelivat eniten Skenaariot 2 ja 4. Skenaario 2, “Paikallisvastuu” lähtee siitä että paikallisesti lokaalit yhteisöt ja verkossa virtuaaliyhteisöt ovat keskeisessä roolissa ajamassa muutosta kestävään yhteiskuntaan. Ihmiset ja tavarat eivät liiku yhtä paljon kuin nyt, mutta tieto liikkuu informaatioverkoissa. Skenaariossa 4 “Da Capo” EU säätää edelläkäyvät päästörajoitusnormit, sen jälkeen tehdään kattavat kansainväliset sopimukset  ja näiden seurauksena yritykset ryhtyvät kilvan tarjoamaan ympäristöystävällisiä ratkaisuja ja palveluja. Tämä kehityskulku vie meidät uuteen mukavaan tapaan elää, eräänlaiseen 50-luvun ihannekuvaa muistuttavaan idylliin.

Kaikissa neljässä sinänsä erilaisessa skenaarioissa toistuvat tietyt teemat, kuten Netcyclerille keskeinen kulutustavaroiden kierrätys ja uudelleenkäyttö.

Tulevaisuus saa suuntansa myös siitä, miksi ihmiset sen kuvittelevat

Olimme Kuluttajia on puheenvuoro siitä millainen kestävä yhteiskunta voisi tulevaisuudessa olla ja kuinka visioita voi laatia.  Lopussa kirja nostaa esiin “me pystymme” ajatuksen ja toteaa että  viimeaikoina kulutuskeskeinen “minä haluan”-mentaliteetti on korvautumassa “me pystymme”-periaatteella. “Me pystymme”-periaatteen mukaan on aina parempi kysyä mitä me voisimme yhdessä tehdä haasteille, kuin odottaa että joku tulee ja ratkoo ongelmat.  Ajatuksen mukaan kannattaa tehdä hyvää, ei vain keskittyä vastustamaan pahiksia. Kuullostaa hyvältä!

Suuren ja merkittävän muutoksen aikaansaaminen tarvitsee yhteisen jaetun ymmärryksen tavoitetilasta jota kohti ollaan pyrkimässä (vision).  Tavoitetilan tulee olla tulevaisuuden kuva joka ymmärretään ja jota kohti ihmiset haluavat ponnistella.

Seuraavaksi voisikin määritellä tavoitetilan jota kohti me kaikki haluamme pyrkiä! Onko helpommin sanottu kuin tehty? Ehdottomasti, mutta me pystymme!

Kirjoittaja: Juha

Mieleeni jäi taannoin Googlen maisemointivuohista kertovassa uutisessa eräs omituinen lukijakommentti. Artikkelin lukija totesi, että eikö Googlekin jo tiedä, että eläimet aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ja että ympäristöteko olisi jos he hankkisivat ruohonleikkurin.

Se, oliko kommentti vitsi, jäi selvittämättä. Samoin se, tukisiko kyseinen kommentoija kenties koko maapallon eläimistön ampumista metaanimasiinoina. Lausahdus tulee kuitenkin aina toisinaan mieleeni, kun kohtaan vastaavanlaisia äärimmäisyyteen vietyjä, todellisuudesta vieraantuneita kommentteja. Se tulee mieleen, kun Hesari puffaa eineksiä laman pelastajana tai joku kiivas ilmaston “puolustaja” ehdottaa taas kerran jotain äärimmäistä, ekosysteemiä rikkovaa keinoa joka teoreettisesti voisi hillitä hiilipäästöjä. Useimmat asiat ovat kokonaisuuksia, ja vasta laajemmassa kuvassa näkyy jonkin toimenpiteen kokonaisvaikutus. Usein sitä kokonaisvaikutustakaan ei voi täysin arvata, vaan pitää tehdä paras arvaus ja muokata toimenpidettä jälkikäteen. Näinhän kävi aikanaan alkoholiveron kohdalla – vaikka itse olin (ja moni muukin varmasti) sitä mieltä, että otsaluullakin näkee veronalennuksen olevan järjetöntä, niin silti ymmärsi missä kokonaistilanteessa päätös oli tehty. Otsaluu tosin oli oikeassa, ja korjausliike tuli aikanaan niinkuin järkevää oli. Eineksissä on myös tällainen ongelma: niiden tuotto menee pääasiassa parille yritykselle, joiden osinkoihin tuotto kolahtaa. Tuottajat ja välikädet saavat merkittävästi pienemmän osan, jolloin kiertoon tulee loppujen lopuksi vähemmän rahaa. Kansanterveyden puolesta taas einesten tuottama “voitto” on puhtaasti negatiivista.

Lihansyöntikampanjat, puolesta ja vastaan, osuivat taas silmiini – tällä kertaa Treehuggerin artikkelissa. Artikkelissa kerrottiin uutena tutkimustuloksena, että järkevästi hoidettu karja – käytännössä sellainen, joka syö vähemmän rehua ja vaikkapa maissia, jotka muodostavat paljon metaania lehmän ruoansulatuselimistössä ja pääosin ruohoa, joka on lehmän alkuperäinen ravinto – voi auttaa hiilen sitomisessa. Tämä vaatii järkeviä ja kestäviä laiduntamismenetelmiä, joissa pidetään suuria aloja luonnonniittynä joissa lehmät käyvät laiduntamassa. Laidunnus kasvattaa maan ravinteikkuutta ja näin sitoo hiiltä lehmän jätösten ja maatuvan ylijäämäruohon osalta, samoin kuin kasvavan ruohon avulla. Tämä sama alahan on nyt maissilla, jota käytetään tehotuotannon rehuna. Tehotuotantomenetelmien vuoksi kyseisen maan hiilipitoisuus on laskenut merkittävästi, mikä lisää käytännössä ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää.

Kun muistetaan, että vaikkapa Amerikan Keski-Lännen pellot ovat muutenkin laina-ajalla – vesi-intensiiviset maissi, puuvilla ja muut tehomaatalouden ihmeet imevät parhaillaan kuiviin uusiutumatonta vesiallasta preerian alla, ja sen arvioitu kestoaika on maksimissaan kaksisataa vuotta – peltojen ruoholle jättäminen ja kestävät laiduntamistekniikat olisivat pitkällä tähtäimellä ja taloudellisestikin järkeviä. (Puhumattakaan siitä, että vaikkapa puuvillaa tuotettaisiin halvemmalla aivan muualla.) Sitä odotellessa maltillinen lihansyöjä voinee vain toivoa parasta ja ostaa luomua tai muuten fiksusti tuotettua – luomuakaan ei tarvitse fanittaa fanaattisesti, mutta tällä hetkellä se on yksi harvoja tapoja lähettää kuluttajana signaalia parempien tuotantotapojen puolesta.

Artikkeli ei silti tarkoita, että meidän kannattaisi panostaa lihansyöntiin. Yksikään lääkäri ei suosittele lihansyöntiä länsimaiden nykyisin harrastamassa laajuudessa. Ja karjaa ei tarvittaisi ihan näin paljoa kuin nykyisin: jos lihaa syötäisiin maltillisesti, paineet tehotuotantolaitoksiinkin pienenisivät. Siksi kasvissyöjiä on taas tämän tutkimustuloksen varjolla turha syyllistää – päin vastoin. Itse en kuitenkaan kannusta kaikkia tiukkaan kasvissyöntiin; olen tylsyyteen asti keskitien kulkija, ja en ilahtuisi ajatuksesta, että joutuisin syynäämään ruokavaliotani erityisen tarkasti tai syömään vitamiinilisiä. Se ei tarkoita, että joka päivä tarvitsisi silti syödä lihaa tai että lihan tarvitsisi olla aterialla pääosassa. Ei se silti estä joskus syömästä kunnon pihviä. Mikäli ihmiset kohtaisivat vähemmän fanaattisuutta ja kokisivat ettei kaiken tarvitse olla joko-tai, kenties tässäkin asiassa päästäisiin pois poteroista.

Ongelmana tässä maailmassa on  (ja tulee olemaan, en elättele turhia toiveita tässä suhteessa) että keskitie saa poikkeuksetta vähemmän huomiota. Ääri-ilmiöt ja mielipiteet kiinnostavat kaikessa raflaavuudessaan, ja niiden suhteettoman suuri uutisointi mahdollistaa omituiset dieetit (kuten toivon mukaan hiipumaan päin olevan hiilihydraattihysterian), asioiden polarisoinnin (olet puolellamme tai meitä vastaan) ja vastakkainasettelun vaikkapa luomun ja tehomaatalouden välillä, jossa tuppaa unohtumaan että pienillä (no, joissain tapauksissa melko isoilla) muutoksilla saataisiin tavallisestakin tuotannosta huomattavasti parempaa.

Ilmastonmuutoskin johtuu perimmältään maapallon kapasiteetin ylittävästä kasvusta ja toisaalta ekosysteemiä rikkovista tuotantotavoista. Jos palattaisiin järkevämpiin metodeihin, moni asia korjaantuisi liki itsestään. Tämä ei tarkoita paluuta kivikaudelle, tai sitä etteikö vaikkapa fiksumpien viljelytapojen ohessa kannata kehitellä uusia teknologioita. Mutta biodiversiteetti ja luonnon tasapaino (voi, niin kovin hippejä ja epäcooleja asioita) kannattaa pitää mielessä myös uusia asioita kehiteltäessä.

Jo neljä kuukautta peräkkäin on amerikkalainen kuluttaja karttanut luottoja. Näin paljon luottojen ottaminen on viimeksi vähentynyt vuoden 1991 taantumassa. Lisäksi Fed raportoi, että mm. luottokorttivelat ja autoluotot ovat vähentyneet – toisaalta myös luottojen saatavuus on vaikeutunut.

BMO Capitalin Sal Guatieri kommentoikin:

- “Yksityinen kulutus pysyy heikkona, vaikka liittovaltio on yrittänyt vauhdittaa kulutusta veronalennuksin ja sosiaalituin.”

Samanaikaisesti luottotappioriskit ovat nousseet uusiin ennätyksiin – kulutusluottoja ja luottokorttivelkoja ei saada hoidettua pois alta.

Muista sinäkin tämä harkitessasi pikavipin ottamista!

Aiheesta uutisoi Kauppalehti.