I have the Kumma tutorial video ready but its taking ages to upload onto You tube because its 117mb. The video is high quality hence the size.

My husband suggested i do another video but make it shorter, cause this one is 5 mins 39 secs. He also suggested that i can only show you how its started and then fast forward the rest. 

I mean i could do it faster but then you would not be able to understand, or see very well and if thats the case  then whats the point then? It is supposed to be a tutorial so the aim of the video is to show you the techinque from beginning to end!

So if you have any suggestions then let me know, i really want to share the video with you.

In Oman, the traditional outfit is a Dishdasha  (long white robe) with a Kumma/Kimma (Omani cap) or Mussar (turban – which is mostly worn for official occasions). The mussar is usually worn over the kuma.

Here you can see the man on the left is wearing a mussar and the other two are wearing Kummas.

Picture taken by Mary Paulose

These caps are made from white cotton material, and they are usually hand stiched. It takes months to finish a cap and they sell for about 150 RO approx 389 $USD. Yeah, i know why so expensive! Thats because it takes a couple of months to finish one cap and thats because of the embriodery which is called Tanjim!

The technique is basically small circles with holes in the middle which are called najim translated means stars. Another one is nus najim (half star) which is basically half a circle and that takes even longer! They come in lots of colours, some match with the dishasha so if they are wearing a green dishdsha then a green cap or a contrasting colour.

I will post a tutorial on how its done, cause yes this is one thing i know how to do

I couldnt find a close up of a Kumma but this one shows the vibrant colours that they come in.

Image taken from Wandering Spirit Travel Images

Thanks to Omanymous whom after reading that this topic provided me with closeup pictures of the tanjeem embroidery click here to view

Jos olisin rahoitusexpertti ja Kaizers Orchestra listattu osakeyhtiö, antaisin nyt ostosuosituksen. Keikoilla tulee käytyä nykyään harmittavan vähän, mutta nyt todellakin osui kohdalle ehdottoman ensiluokkainen helmi joka palautti uskon keikkakalenterin täyttämiseen myös arkipäivinä. Norjalainen Kaizers Orchestra on nimittäin yhtye, joka todella panee itsensä peliin ja tekee kaikkensa jotta fanit viihtyisivät. Lisäksi heidän musiikkinsa on mukaansatempaavaa ja tuoretta.

Itse en vielä eilen Tavastialle saapuessani kuulunut “faneihin” sillä sain ensikosketukseni bändiin vasta tänä kyseisenä iltana. Heti ensitahdeista lähtien oli kuitenkin selvää että tulisin pitämään soitannasta, sillä ensimmäinen kappale toi läheisesti mieleen toisen eksentrisen norjalaisryhmän, Bogus Blimpin, joka on pyörinyt iPodissani jo joitakin vuosia. Tarjolla on siis hieman erikoisempaa indie-kamaa, eräänlaista kakofonista sirkusrokkia, jossa tyylilajilla ei ole niinkään väliä, kunhan se tehdään “Rock ‘n’ Rollin nimissä”, kuten solisti asian ilmaisi.

Mehukkaan musiikin lisäksi Kaizerit tekivät ensikappaleesta lähtien selväksi, että esiintymässä maailmanluokan keikka- ja showbändi. Lavarekvisiitta toi mieleen Söderkullan Mummolan interiöörin aina kaasunaamaripäistä kosketinsoittajaa myöten ja instrumentteina toimivat parhaaseen Stomp-tyyliin välillä myös rautakanget ja peltiset roskatynnyrit. Tunnelmat vaihtelivat miehisestä White Stripes-rockista Billie Jean -discosfääreihin kun taas välillä kitaristit tiluttivat ilmiselvässä Iron Maiden -nostalgiassa. Myös gospelmeininkiä tavoiteltiin keikan loppupuolella ja kuuluipa esitykseen Ennio Morricone -henkinen vislaustuokiokin (kontrabasisti on kuulemma Norjan mestari vihellyksessä, mitä ei näytteen perusteella ole vaikea uskoa).

Yleisö sai myös kysyä bändiltä kysymyksiä Talk-show-tyyliin kappaleiden välissä ja parhaat kysymykset palkittiin oluella jonka sai noutaa keikan jälkeen bäkkäriltä. Illan kruunasi kuitenkin yhtyeen täydellinen fuusio yleisön kanssa, kun laulaja nosti lavalle kymmenisen fania joraamaan täysillä samalla kun laulaja itse ja kitaristi lähtivät jammailemaan yleisön sekaan ja yläbaarin portaille. Kokonaisuutena erittäin menevä ja hymyn suupieliin nostattava, erittäin positiivinen kokemus. I like it Yeah!

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen brändätty lyhytelokuva:

(via otaku.anime.fi)

Mutta mitä tämä nyt sitten on? Sponsori on kaikkien tuntema luksuslaukkujen valmistaja Luis Vuitton, ohjaaja Mamoru Hosoda animen lahjakkaimpiin kuuluvia nousevia kykyjä ja visuaalisen tyylin suunnitellut Takashi Murakami Japanin nimekkäimpiä pop-taiteilijoita, jonka töihin allekirjoittanut ihastui Tennarin parin vuoden takaisessa Japan Pop -näyttelyssä. Viestin kanavana  toimii kuvanlaadullaan pröystäilemätön YouTube, jollaista Luksusbrändi tuskin olisi edes harkinnut vakavasti sanomansa levittämiseen pari vuotta sitten.

Tämä on jälleen erittäin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten perinteisten medioiden valta-aseman vavahdellessa syntyy uusia tapoja päästä ihmisten mieliin ja puheisiin. Ihmisten laatukriteerit ovat muuttuneet: luovalta ja viihteelliseltä idealta sekä tuotannon laadulta vaaditaan selvästi enemmän kuin ennen, samalla kun median (“viimeisen metrin”) laatuvaatimukset ovat laskeneet radikaalisti. Tämä avaa mahdollisuuksia monenlaisiin uusiin toimintamalleihin (viiden minuutin lyhäri 30 sekunnin spotin sijaan…).

Vuittonin ja Murakamin rajoja rikkovaa yhteistyötä pääsi tarkastamaan myös Los Angelesin MOCAssa, jossa Murakamin disainaama kauppa oli eräs näyttelytöistä. Kauppa myi museon näyttelytiloissa Murakamin disainaamia Vuitton laukkuja yli kolmasosan kalliimmalla kuin vieressä Beverly Hillsissä. Sovinnaisuuden laitamia koetteleva tempaus on saanut paljon palstatilaa, mm. Suomen talousmediassa. Luis Vuitton onkin ainakin omasta vinkkelistäni kohottanut ajankohtaisuuttaan ja osakkeitaan tuntuvasti.

Saatuamme kirjamme valmiiksi Nikon kanssa päätimme juhlistaa sitä käymällä lounaalla. Vähän kivemmalla lounaalla. Tarkoitus ei ole alkaa kirjoitella ravintola-arvosteluita tänne Kummaan, mutta tämä oli taidetta. Chez Dominique loihtii lautaselle teoksia, joita ei voi olla kummastelematta, ihastelematta - tai syömättä. Chez Dominique tai CD, kuten kanta-asiakkaat kuulemma paikkaa tituleeraavat tarjoilee tavallisemmillekin kukkaroille unohtumattoman kokemuksen juuri lounaan muodossa: 39 eurolla saa kolmen ruokalajin verran maistaa mistä Michelin tähdet on tehty. Kolmen ruokalajin lisäksi saimme alkuun keittiön tervehdyksen, joka oli suupalallinen erilaisia makuja ja erilaisia juuri leivottuja sämpyläleipiä. Onhan neljä kymppiäkin paljon rahaa, varsinkin lounaasta, mutta verrattuna illallispöydän 139 euron yllätysmenuun, tuntuu se ihan siedettävältä. Oheiset kuvat on otettu omakätisesti kännykällä. Mikä ei ehkä kuulu etikettiin, mutta en voinut vastustaa kiusausta napata pari muistoa.

Ravintola on kulttuurikohde.  

Ja, pitäähän ihmisen syödä.  

Kaikkihan me pienenä askartelimme paskartelimme lumihiutaleita paperista. Pienellä vaivalla sai aikaan hyvännäköisiä symmetrisiä kuvioita, joita sitten liimailtiin ikkunaan joulun alla. No, Peter Callesen vie homman aika uusiin sfääreihin omilla paperiveistoksillaan.

Mun piti heittää tähän täsmälleen sarjakortillinen kiinnostavia leffoja mutta loppujen lopuksi niitä tulikin 12. Anyway, seuraavat pyrin mahdollisuuksien mukaan väijymään:

Aachi & Ssipak

Ai miksi kiinnostaa? Huumepatukoista riippuvaiset aseistetut jättivauvat. ‘Nuff said.

Breath

Kim Ki-Dukin uusin ja joidenkin mielestä jopa paras. Ensimmäinen on jo syy katsoa, toinen tekee tämän missaamisesta kuolemansynnin.

4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää

En muista nähneeni romanialaista elokuvaa. Ja tämä on kuulemma niistä paras.

Dai Nipponjin

Mies omaa kyvyn kasvaa jättimäisiin mittoihin ja taistella hirviöitä vastaan – suorassa lähetyksessä.

Forbidden to Forbid

Brasilian yhteiskunnan ongelmia monelta kantilta. Eihän tän pitäis mua kiinnostaa. Mutta kiinnostaa nyt kuitenkin.

Freestyle: The Art of Rhyme

Eminemin 8Mile In Real Life.

I’m a Cyborg but that’s OK

Pikkutyttö ravitsee itseään pattereilla ja joutuu mielisairaalaan. Mut silleen söpösti.

Like a Dragon

Miikeä ei tarvitse selitellä. Mies palaa parin iisimmän pätkän jälkeen kuulemma takaisin täydelliseen sekapäisyyteen. Pakko olla kova.

Paprika

Perfect Blue oli kelpo kamaa ja ohjaajan uusin kuulemma lähenee jo Miazakin Henkien Kätkemän sfäärejä. En tosin ihan usko mutta tsekataan silti.

Persepolis

Lapsuus Tehranin vallankumouksen jälkeisessä poliisivaltiossa tyylikkään omaperäisenä mustavalko 2D:nä toteutettuna.

Sharkwater

Hankin hiljattain sukelluskortin ja olen muutenkin hienon vedenalaisen kuvauksen ystävä.

Triangle

Tsui Hark on yksi kovimpia Honkkarileffan kultakauden ohjaajia ja muutkin ohjaajat (yhteensä kolme kappaletta!) nimitekijöitä.

Martin Klimas tekee hienoja kuvia. Mies jättää kameran linssin auki pimeään huoneeseen ja tiputtaa kameran eteen posliinifiguurin. Kun figuuri kilahtaa lattiaan, valot syttyvät sekunnin murto-osaksi. Tuloksena olevista kuvista voi melkein kuulla särkyvän posliinin äänen.

On masentavaa, että Darren Aronofskin uusin elokuva The Fountain jäi meillä kokonaan pois teatterilevityksestä, siksi komeaa koettavaa elokuvan audiovisuaalinen anti on. Kaupallinen menestys se tuskin olisi ollut, sillä kyseessä on taide-elokuva joka käsittelee raskaita teemoja ja jonka transendentaalinen kerrontatekniikka tuskin on mieleen niille, jotka lukevat mielummin Matti Nykäsen uusimmat kuulumiset kuin tarttuvat hyvään kirjaan. Avoimen mielen omaaville kyseessä on omaperäinen, koskettava ja palkitseva matka ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle. Liikutuin puolitoistatuntisen aikana aikana useammin kuin kerran, ja vaikka osan tästä voi toki laittaa herkän olotilani (krapulan) piikkiin, voin todeta että kyseessä on mielestäni vuoden tähän mennessä vaikuttavin elokuva.

Elokuvassa kolme eri aikakautta (1500-luku / nykyisyys / tulevaisuus) nivoutuu yhdeksi eeppiseksi tarinaksi miehen rakkaudesta ja väsymättömästä taistelusta pelastaa rakkautensa kohde. Menneisyydessä konkistadori Tomas ponnistelee löytääkseen elämän puun ja pelastaakseen siten maansa ja kuningattarensa. Nykyajan tiedemies Tommy taas etsii parannusta vaimonsa aivokasvaimeen. Tulevaisuuden visiossa Tom kuljettaa kuolevaa puuta ekosfäärisessä tähtialuksessaan tähtisumu Xibalbaan, jolla on näkyvä rooli myös menneisyyden ja nykyajan tarinoissa. Tarina siirtyy jatkuvasti edestakaisin tarinoiden välillä, vähä vähältä valottaen ja täydentäen juonikulkua, joka vaatii paljon huomiota ja pohdintaa. Paljon jätetään katsojan oman tulkinnan varaan, ja elokuva inspiroi vahvasti erilaisia tulkintoja kuten hyvällä taiteella on tapana.

The Fountainin idea sai alkunsa jo 1999 Aronofskin nähtyä The Matrixin. Hän oli erittäin vaikuttunut Wachovskien hengentuotteesta, mutta samalla alkoi pohtia olisiko enää mahdollista tehdä Sci-Fi elokuvaa jota ei siihen verrattaisi. Alunperin elokuva oli roolitettu Brad Pittille ja Cate Blanchetille, mutta viime hetkellä Brad nosti kytkintä tehdäkseen Troijan. Homma pistettiin yhtiön puolesta jäihin, mutta Aronofskin onnistui parin vuoden päästä saada kasaan puolet alkuperäisestä budjetista ja hommata pääosiin Hugh Jackman kihlattunsa Rachel Weiszin aisapariksi.

Haasteet ja niiden vaikutukset olivat elokuvalle lopulta vain hyväksi, sillä Jackman tekee elokuvassa erittäin vakuuttavan roolityön enkä olisi oikein nähnytkään Bradia hänen tilallaan vaikka diggailenkin miehen näyttöjä etenkin tällaisissa hieman epätavallisemmissa rooleissa. Weisz loistaa hauraana mutta äärimmäisen määrätietoisena ja urheana Izzienä ja päänäyttelijöiden keskinäinen kemia toimii uskottavasti. Myös teknisellä puolella budjetin kutistuminen vain rikasti tuotosta, sillä tietokonetehosteiden sijaan avaruus- ja tähtisumuefektit tehtiin makrokuvaaja Peter Parksin laboratoriossa sekoittamalla eri värisiä ja eri koostumuksen omaavia nesteitä keskenään ja videoimalla kemialliset reaktiot. Saattaa kuulostaa alkukantaiselta, mutta lopputuloksena on ennennäkemättämän hienoja ja orgaanisia mielikuvitusmaisemia, joihin tietokoneella ei olisi edes päästy.

The Fountain poikkeaa edeltäjistään Unelmien Sielunmessusta ja Pistä epälineaarisella kerronnallaan ja monella muullakin tapaa, mutta yhtäläisyyksiäkin on, kuten päähenkilöiden uhrauksia vaativa ponnistelu saavuttaakseen saavuttamattoman ja erilaisten substanssien eksplisiittisesti kuvattu ja toistuva nauttiminen (lääkkeet Pissä, huumeet Sielunmessussa, elämänpuun kaarna Fountainissa).

Alkuperästään huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan scifi- eikä myöskään rakkauselokuva, vaan tarina kuolemasta ja sen hyväksymisen vaikeudesta; ajaton teema, joka tällä kertaa onnistuttiin vangitsemaan lähes täydelliseen muotoon. 5/5

—

p.s. Sami, kysyit videovinkkejä, tässä sellainen.

Inhoan hyviä kauhuelokuvia. Sellaisia jotka saavat sinut kääntämään katseesi pois ruudulta toivoen että kohtaus olisi jo ohi – ja tykittävät ruudulle uuden tällaisen kohtauksen toisensa perään. ‘Uhka’ (‘Ils’) on hyvä kauhuelokuva.

Gore ja splatter pätkiä sekä kaikenmaailman ihmissudet vs. vampyyrit -leffoja katsoo ongelmitta, sillä eksplisiittinen karmivuus ja peruskauhuelokuvakaavaa noudattavat tarinat eivät juurikaan vie yöunia vaan ovat lähinnä harmitonta ajanvietettä.

‘Uhkassa’ sitä vastoin olet ensi sekunneista lähtien yhtä ymmälläsi tapahtumista kuin päähenkilötkin – ja yhtä kauhuissasi. Leffan pelottavuuskerrointa nostaa tieto siitä että elokuva perustuu tositapahtumiin. Lyhyen johdantojakson jälkeen Romaniaan muuttaneen ranskalaispariskunnan elämä muuttuu radikaalisti kun tuntemattomat hyökkääjät eristävät heidät ulkomaailmasta ja alkavat kolistella nurkissa. Oudosti ääntelevät tunkeilijat tekevät pariskunnan omasta kodista pelon labyrintin, josta ulospääsy näyttää toivottomalta. Kiusaajien motiivit ovat hämärän peitossa mutta ainakaan onnea ja menestystä ne eivät ole tulleet toivottamaan.

Elokuva on suhteellisen lyhyt ja sisältää erittäin tiukkaan pakattua aitoa hätää ja ahdistusta – sekoitus jota en voi suositella varauksetta. Mutta mikäli pidät realistisesta (= pelottavasta) kauhuelokuvasta, tämä on sinulle.

Leffan ehdottomasti karmivin kohtaus ladataan katsojan silmien eteen juuri ennen lopputekstejä – mutta katsokaa itse niin tiedätte mitä tarkoitan.

Tänään Image Kustannukselta tuli tiedote, jossa kerrottiin Muoto-lehden lopettamisesta. Lehden lopettaminen on sääli,  mutta ei ihme, sillä lehti on jo pitkään tuskaillut löytääkseen paikkansa. Edes keväinen uudistus ei saanut ihmisiä innostumaan.

Tässä Image Kustannuksen Tomi Halosen läpät asiasta:

“Sisällöllisesti ja visuaalisesti uudistus onnistui hienosti ja lehden
lukijat ottivat uudistuneen lehden hyvin vastaan. Uusia tilaajia ja
mainostajia ei kuitenkaan saatu tavoitteisiin nähden riittävästi
eikä lehden kannattavuuden kehitys parantunut asetettujen
tavoitteiden mukaisesti. Markkina ei selkeästi ole kyllin suuri
suomenkieliselle elämäntapa-design-lehdelle.”

Arvausleikki – mistä elokuvista yllä olevat  kuvat on otettu?
Arvauksia voi heittää vaikka ei kaikkia tietäisikään esim. 1. Star Wars ja 8. Thelma&Louise.  Numerointi ylärivistä alaspäin 1,2,3 jne.

Eniten oikeita nopeimmin (tuomarointiperusteet täysin puolueellisia) voittaa jotain kivaa!

Muistutus! Jos haluatte osallistua Helsingin Juhlaviikkoille, muuhunkin kuin taiteidenyöhön ja Art Goes Kapakkaan, kannattaa ohjelma ja liput katsoa jo nyt. Sen verran kerkesin tutustua ohjelmaan, että löysin muutamia mielenkiintoisia tapahtumia. Flow eli ns. “aikuisten ihmisten kaupunkifestivaalit” kiinnostaa kokonaisuudessaan, erityisesti siellä Architecture in Helsinki, !!! (vaikka en siitä mitään tiedäkään) ja Jenny Wilson. Huvilateltassa kuvassa oleva Ayo on kiinnostava, koska siskoni jätti CD:n autoon ja kuuntelin sitä kesäreissussa, Collectif AOC: Question de Directions Kanadalainen kokeellinen sirkus voisi olla hieno myöskin.

Kertojaa jos bongaatte ohjelmistosta jotain hyvii tärppejä!

Flow festivaalit: 17-19.8 Suvilahden Vanha Voimala, Yksi päivä 33€ / kaksi päivää 50€ / kolme päivää 70€.
Ayo: 1.9 Huvila teltassa, 35€
Collectif AOC: Meripuistossa monta esitystä. 35€, mutta ilmeisesti opiskelijoilta vain 15€(?)

Jos elokuun lopussa on hyvät kelit, picnic Huvilateltan ulkopuolella on varteenotettava säästöbudjetin kulttuurivinkki. Viime vuonna ulkopuolelta näki jopa lavalle ja musiikkihan kuuluu ulos hyvin, koska Huvilateltta on nimensä mukaisesti vain teltta.

Taikin sivustoilla kerrotaan, että The Helsinki School on yksi menestyneimpiä kulttuurin vientituotteitamme Euroopassa. The Helsinki School -käsitteeelä viitataan TaiKissa opiskelevien, opiskelleiden ja opettavien valokuvataiteilijoiden lähestymistapaan valokuvataiteeseen. Käsitettä eivät määritä kansallisuus, maantieteellinen alue tai taiteenala, vaan se edustaa Taideteollisessa korkeakoulussa kehittynyttä lähestymistapaaa, jossa jokaiselle sukupolvelle on annettu mahdollisuus löytää oma kuvakielensä.

Jos edellämainitut asiat ei Helsinki Schoolin taideteoksia määritä tai yhdistä, niin mikä sitten?  No, ehkä se, että ne kaikki on perkeleen hienoja!

Valokuvaus on mielenkiintoinen taiteenlaji, koska työskentelyväline tavallaan kaikkille sama: kamera – jonka läpi maailmaa pitää tulkita ja jonka avulla taide pitää tuottaa. Silti vaikka väline on suunnilleen sama, on hämmästyttävää kuinka paljon erilaisia tulkintoja ja kuinka monenlaisia töitä voidaan saada aikaiseksi.

Koska itsekin kuvaan osaan suhtautua juuri valokuvataiteeseen ehkä kaikkein intohimoisimmin, mutta silti täytyy sanoa, että Helsinki School -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa on parhaita näyttelyitä missä olen käynyt pitkään aikaan. Oikeastaan kaikki työt miellytivät, jotkin todella paljon. Minimalistisemmista töistä jäi mieleen Ea Vaskon mustat kiiltävät tutkielmat valosta ja Joonas Alhavan ensin todella pelkistetyt työt, jossa seinälle oli ripustettu tyhjät suuret väripinnat  — punainen, sininen ja olikohan se keltainen. Toisella vilkaisulla työt alkoivat kuitenkin hahmottua, jolloin tyhjä pinta ei ollutkaan enää niin kovin tyhjä… Enemmän sisältö ja viestiä välittävistä töistä pidin todella paljon Meri Silojärven ja Jari Silomäen valokuvista.  Meri Silojärven Leijonaportrettissa oli hieno tunnelma. Jari Silomäen uudet valokuvateokset sodan runtelemasta Kosovosta (?) ovat erittäin koskettavia. Silomäki katsoo sotavalokuvausta uudesta näkökulmasta, maalaten sodan rei’ittämistä seinistä tähtitaivaita. Näkökulma ei kuitenkaan yhtään aliarvioi tai vähättele sodan vaikutuksia. Valokuvista löytyy paljon sanottavaa.

Näyttely avoinna 26.8. asti: ti – su klo 11 – 18. Pääsymaksut 6€/4€ – aikuiset/alennukset, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.
Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas.

Lipun hinnalla pääsee katsomaan myös Harmaa Aines valokuvanäyttelyn, mikä tuntui Helsinki Schoolin jälkeen hieman rikkonaiselta. Toisaalta 40 minuutin jälkeen ei pysty enää ottamaan taidetta sisään samaan tapaan kuin silloin kun astuu ovesta sisään.

Kipin kapin videovuokraamoon.

Little Miss Sunshine on elämänmakuinen mustaa huumoria viljelevä komedia luusereista. Tiesin ensimmäisistä hetkistä asti pitäväni elokuvasta, enkä pettynyt. Elokuvan huumori on kaukana liioltellusta slap-stick huumorista, perustuen enemmän hiljaisuuteen, stereotypiohin ja odotuksiin. Uppoaa. Näyttelijäsuoritukset loistaa.

Voiko elokuva edes olla huono, jos tarinan perheeseen kuuluu epäonnistunut Jari Sarasvuo “sinä- olet-voittaja” -tyyppinen luennoitsijaisä, joka luennoi voittamisesta tyhjille saleille. Perheessä on lisäksi tytär joka ei ehkä ole kedon kaunein kukkanen, mutta haluaa lapsimissiksi, teini-ikäinen angstinen poika, joka on ollut puhelakossa yli vuoden koska vihaa perhettään, sekä äidin veli — kirjailija joka jouduttiin ottamaan perheeseen hoitoon hänen ollessaan liian vaarallinen itselleen, koska oli yrittänyt itsemurhaa homorakastajansa takia. Eikä siinä kaikki, tarinaan kuuluu vielä isoisä, joka on sotaveteraani-kokaiininarkkari.

Patsas jota ei ollut. Hevonen ilman hevosta. Kiasman uuden Tarinankertojien aika -näyttelyn salissa jäin jumittamaan hevospatsasta, mikä koostui pelkistä kavioista jalustalla. Tämän “näkymättömän” hevosen pystyi kuitenkin helposti hahmottamaan seisomaan ylväänä. Vaikuttavaa.

Näyttely oli valokuvapainotteinen. Valokuvateoksista paras oli Elena Vorobyevan ja Viktor Vorobyevin: “Kazakstan. Sininen kausi, 2002-2005″. He olivat kuvanneet ehjän kokoelman vihertävänsinisiä asioita roskatynnyreistä betoniseiniin. Maalina oli käytetty Kazakstanin uutta turkoosia lempiväriä nimeltään “Kok”, joka oli korvannut neuvostoajan vähän vähemmän vapaaehtoisen lempivärin – punaisen.

Muista valokuvateoksista en lämmennyt. Kolmannen maailman maissa matkustaneena, valokuvat ränsistyneistä bussipysäkeistä, moskeijoista tai autiotaloista eivät saanet minussa aikaan mitään tunteita. Peruskamaa. Niin, ja lisäksi minun mielestä valokuvataiteessa kuvaajan tulee “tehdä” taidetta kamerallaan, eli löytää kiinnostavia tai uusia näkökulmia olemassaoleviin asioihin.

Moskovalaisen kuraattori Viktor Misiano koostama näyttely avautuu tänään 21.6., loppuen 30.9. Kiasma kuvailee näyttelyä näin: Teosten kautta avautuu näkymiä lähes epätodelliselta vaikuttavaan ympäristöön, jossa useat aikakaudet elävät sulassa sovussa: shamaanit ja vaeltavat dervissit, esihistorialliset hautakummut, moskeijoiden kupolit ja minareetit, teollisuuslaitosten piiput ja neuvostoajan jättämät rauniot ja saastunut ympäristö, rapistuvat betonilähiöt ja koristeellinen fantasia-arkkitehtuuri.

Taideteollisen korkeakoulun lopputyönäyttely Masters of Arts on, jos ei nyt aivan tajunnan räjäyttävää korkeakulttuuria, niin vakuuttavaa viihdettä ainakin. Esillä komeilee siis noin 80 tämän kevään maisterin taidonnäytettä koulun kaikilta osastoilta. Erityisellä mielenkiinnolla kannattaa huomioida näyttelyn markkinahenkisyys: töitä on tehty mm. Nokialle, Aarikalle ja Suomen Postillekin. Kännykänkuorien, Idoli-parodioiden, älytelevision ja trendivaatteiden lisäksi näytillä on toki myös sitä “oikeaa” taidetta, kierroksella saa väistellä kuolleita lintuja ja ihmetellä ihan tavallisia maalauksiakin. Perinteiset taidepläjäykset ja käytännöllisemmät tuoteinnovaatiot muodostavat hauskan ja virkistävän kontrastin, tosin ensinnä mainitut tuntuvat välillä jäävän hieman jalkoihin. Yleisön keskuudessa suurinta suosiota näytti nauttivan elokuvataiteen lopputyö, jossa videolla pyörii otteita eri leffoista, taidokkaasti editoituna. Voi toki olla, että suosioon vaikutti myös screenin edessä ollut penkki – taide voi uuvuttaa. Oma suosikkini oli kuunteleva tyynymallisto Parle-moi. Sympaattisempaa ideaa ei ole!

Näyttelyn perusteella uudella huippuyliopistolla on tulevaisuutta. Ainakin teollisen muotoilun osaston voisi yhdistää suoraan HSE:n ja TKK:n kanssa, sen verran samanlaista ajatustapaa töistä löytyy.

Mediakeskus Lumen näyttelytila oli myös upea, kannattaa lopuksi/aluksi vilkaista vielä kokonaisnäkymä yläkerroksen “parvelta”. Kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus, suosittelen tsekkaamista.

Tässä linkki kaikille Euroviisufriikeille: http://jaiku.com/channel/esc = Jaikun kanava, jolle Euroviisu-insiderit kirjoittavat tapahtumasta, bileistä, treeneistä yms. yleensä minuutti minuutilta.

Helsinki Design Week on pyöräyttänyt Euroviisujen kylkeen aika hienon kokoelman design- ja muotitapahtumia. Löysin kivan listan, jossa ohjelma. Ajattelin itse ainakin käydä Hel-Looks näyttelyssä pääposti-talossa ja jos vain kerkiän niin pitää käydä katsomassa jotain Reddress esitystä Design museossa.

Myöskin nuo muotoilutoimistojen avoimet ovet kiinnostavat – ovet auki iltapäivisin 8.5 ja 9.5. Harri Koskinen, Studio Suppanen, Naoto Niidome, Pentagon Design ja Syrup Helsinki ainakin toivottavat uteliaita tervetulleiksi.

LISN Helsinki pitää myös avoimia ovia tällä viikolla. Kävin paikalla eilen kaverin kanssa kuuntelemassa hetken kiotolaisen Re-Wall -ryhmän musa/videoinstallaatiota “Meeting in the Forest”. LISN kauppa sievä ja pieni, myy suitsukkeita. Skumppa oli hyvää.

Ravintola Meccassa on esillä valokuvaaja Jere Hietalan yhdeksän teoksen valokuvanäyttelyn aiheesta “valaistuminen”. Minusta ne oli niin hienoja, että ravintolassa kannattaa käydä jo ihan niidenkin takia. Hietala kuuluu myös uuden design hotelli Glon porukkaan ja näimpä hotellissa ja ravintolassa on myös Jeren kuvia näytillä.

Le’Enfantin metroasemalla Washingtonissa seinän viereen asettuu nuorimies soittamaan viulua. Kello on noin kahdeksan aamulla ja ihmiset kiirehtivät peräkanaa virastoihin töihin. Viulistilla on farkut ja harmaa paita, hän on asettanut viulukotelonsa eteensä, jotta ihmiset voisivat jättää rahaa. Katusoittaja aloittaa.

Katusoittaja aloittaa soittamalla “Chaconnen”, yhden vaikeimmista viululle sävelletyistä kappaleista — Johann Sebastian Bachin, Partita No. 2 D Minor. Sinä aamuna metrokulkijat saivat kuulla jotain uskomatonta. Katusoittaja oli Joshua Bell, yksi parhaista klassisen musiikin taitajista maailmassa joka soitti hienoimpia koskaan sävellettyjä klassisen musiikin teoksia, yhdellä maailman parhaimmista viuluista (Gibson ex Huberman, Antonio Stradivarin käsityö vuodelta 1713 – $3,5 miljoonaa).

Mitä tapahtuu? Osaavatko ihmiset arvostaa musiikkia vai meneekö tässä maailman kauneimpia klassisia helmiä sioille?

The Washington Post oli päättänyt kokeilla välittyykö kauneus, lavastamalla yhden tunnetuimmista viulisteista katusoittajaksi. Onko ihmisillä aikaa pysähtyä? Ymmärtävätkö he kuulevansa jotain erilaista?

Bell soitti melkein tunnin ja yli 1000 ihmistä kuuli hänen soittavan. The Washingon Post oli varautunut tungokseen. Turhaan. Ketään ei näyttänyt kiinnostavan maailman hienoin klassinen musiikki. Tuhannesta ohikulkijasta 7 ihmistä pysähtyi, 27 antoi rahaa, jota Joshua Bell sai kerättyä yhteensä 32 dollaria.

Hienon artikkelin aiheesta kirjoittanut Gene Weingarten on saanut tähän juttuun liittyen enemmän palautetta kuin koskaan aikaisemmin. Yli sata lukijaa kertoi itkeneensä lukiessaan Weingarten artikkelin. Seth Godin kirjoittaa myös aiheesta osuvasti.

Ranskassa tehdään sukupuolivalistusta käyttäen tehokkaasti hyväksi mainonnan keinoja. Erittäin paljon pysäyttävämpää ja toimivampaa kuin perinteinen holhoava linja, jota normaalisti Suomessakin näkee. Hyvä Ranska!

Komedia on vaikea laji. Varsinkin jos komediaa pitäisi tehdä massatuotannolla joka ilta ja vielä improvisoiden. Ehkä juuri tästä syystä Stella Polariksen improvisaatioteatteriesitys jäi vähän keskinkertaiseksi. Ryhmästä näki, että he olivat tehneet improvisaatiota yhdessä jo jonkin aikaa, sillä näytti siltä että he osasivat odottaa miten toiset näyttelijät reagoisivat tai tekisivät seuraavaksi. Mielestäni tälläinen latistaa improvisaatioteatterin suurimman hienouden eli juuri sen yllätyksellisyyden, jonka eteen laitetun näyttelijän reaktioita on mahtava seurata.

Ja miksi keskinkertainen? No, sen takia, että Stella Polariksen näytelmässä päästiin ajoittain niin hienoon menoon, että muu esitys tuntui siihen verrattuna keskinkertaiselta. Olisin toivonut ehkä enemmän yllätyksiä, ehkä yleisön mukaan ottamista enemmän kuin näytelmän nimen keksimiseen osallistumiseen. Näyttelijöistä ilopilkuiksi nostaisin miesrooleista Teijo Elorannan ja Simo Routarinteen, muista takuuvarman Outi Mäenpään. Routarinne yritti kiitettävästi sekoittaa pakkaa omilla keskeytyksillään ja juonen suunnanvaihdoilla. Muissa rooleissa Tiina Pirhonen, Micke Rejstöm ja musiikista vastaavana Juoni Kannisto. Musiikin improvisointi tilanteisiin toimi hyvin.

K aapelilla esitykset loppuvat, Korjaamolla jatkuu vielä muutamalla esitykselle keväällä. Toivottavasti uudessa paikassa on yllätyksellisemmät kujeet. Impro on parhaimmillaan parasta.