Mitä pidempi nimi sitä parempi objektiivi. Tai ainakin niin tuntuu Tamron heppujen järjenjuoksu toimivan. Onneksi nimessä sentään käytetään runsaasti lyhenteitä. Tässä artikkelissa kertoilen vähän kokemuksia tästä samana päivänä uuden kameran kanssa hankkimastani lasista.

Yleistä, runko ja härpäkkeet
Tämä Tamron on polttoväliltään näitä peruszoomeja. Käytännössä korvaisi Nikonien kittilinssiä 18-55mm. Tamron omaa hiukkasen lisää pelivaraa laajakulmapuolella, mutta antaa 5mm myöten telepäässä. Se on suunniteltu aps-c kokoisille kennoille, joten 35mm kameroihin sitä ei kannata kiinnittää ellei välttämättä halua katsella kuvan reunoilla objektiivin sisäseinämiä. Lasissa on jatkuva f2.8 maksimi aukkokoko zoomialueella. Etuelementit ei pyöri tarkennettaessa, joten esim. polarisaatiosuodattimen käyttö on vaivatonta. Obessa on aspherikaalisia lasielementtejä vähentämään värien leviämistä (aberraatiota) korkeakontrastisissa reunoissa. Painoa 570g ja suodinhalkaisija 72mm, eli kyseessä ei ole mikään keijukainen.

Runko on painosta huolimatta muovia, joskin objektiivin kiinnikkeet kameraan on metallia. Kädessä Tamron tuntuu laadukkaalta ja zoomauksen tuntuma on jykevä ja kestävä. Valitettavasti objektiivin kiinnikkeissä ei ole Nikkorin paremman ryhmän tapaan kumitiivistettä pölyä ja kosteutta vastaan. Paino johtuu pitkälti suuren valovoiman vaatimista isoista lasielementeistä. Tuo paino voi aiheuttaa zoomin valumista telepäähän, jos kameraa+linssiä roikottelee alaspäin. Tätä vastaan Tamronissa on zoomilukko, jolla linssi saadaan lukittua 17mm polttoväliin. Toistaiseksi en ole valumista havainnut vaikka lukko ei olisikaan päällä, mutta zoomin tuntuma saattaa ajan myötä löystyä ja tällöin sille olisi tarvetta.

Mukana paketissa tulee muovinen vastavalonsuoja. Linssisuojus on samantyyppinen kuin Nikkoreissa, eli ns. “nipistyslukitus”. Paketissa ei valitettavasti tullut parempien Nikkor-lasien tapaan suojapussukkaa.

Tarkkuus/resoluutio
Tamron on yllättävän tarkka jo suurimmalla aukolla (jolloin tarkkuus on usein heikommillaan) ja vähän aukkolukua pudottamalla ei tarkkuuden suhteen jää enää toivomisen varaa. Jopa laidoilla ja kulmissa tarkkuus on varsin hyvä. Alla oleva kuva on otettu täydellä aukolla (f2.8) polttovälillä 17mm Koben hämärässä kulmaruokalassa. Alempi kuva on 100% rajaus (eli käytännössä se mitä kuvasensorin pikseleille tallentuu) tarkennuspisteeseen, kukkavaasiin.

Aberraatio, vinjetointi ja vääristymät
En ole havainnut pahaa aberraatiota RAW-kuvissa ja vaikka sitä olisi niin D300s korjaa sitä automaattisesti kameran jpeg:eihin tai sen voi tehdä nopsasti RAW-tiedostojen jälkikäsittelyssä. Vinjetointia, elikkäs varjostusta kulmissa, olen havainnut vain täydellä aukolla ja täysin laajakulmapäässä. Muutenkin sitä ei normaalissa kuvauksessa juuri havaitse ellei kuvaa taivaita tai seiniä (niinkuin alla). Vähäinenkin aukon pienennys tai polttovälin lisäys poistaa vinjetoinnin käytännössä kokonaan.

Jonkin verran on tynnyrivääristymää laajispäässä, mutta muuten kaikki on ok. Mulla nyt ei tietenkään ole välineistöä sen mittaamiseen enkä nyt jaksa kuvailla ruutupapereita tahi tiiliseiniä. Normaalien kuvauskohteiden kanssa vääristymää ei juuri havaitse poislukien juuri tiiliseinät, viivasuorien rakennusten kohtisuora kuvailu tai shakkimatsin kuvaaminen ylhäältäpäin.

Automaattitarkennus
Tamron sisältää tarkennusmoottorin itse objektiivissa, joten se automaattitarkentuu myös Nikonin järkkäreissä, joissa ei ole tarkennusmoottoria (mm. D40, D3000 ja D5000). Moottori ei kuitenkaan ole näitä kehittyneempiä hiljaisempia ultraäänimoottoreita, joten se pitää huikkasen ääntä (tärinävaimentimen lisäksi) tarkennettaessa. Ääni ei kuitenkaan ole hirmuisen kova, mutta ehkä kuitenkin huomioitava seikka hiljaisuutta vaativissa tilanteissa. Joskin sulkimesta ja peilistä tulee kuvaottohetkellä kovempi ääni kuin tarkennusmoottorista.

Tarkennus toimii moitteetta useimmissa valaistusolosuhteissa, mutta havaitsin sen sahaavan enemmän ja lukittuvan vähän heikommin pimeässä kuin Nikkoreiden AF-S lasit. Hyvässä valossa se on riittävän nopea ja tarkka. Tarkennuskaavion kuvaaminen ei paljastanut etu- tai takatarkenteisuutta.

Tärinävaimennus
Tamron kutsuu sitä nimellä VC, Vibration Compensation (vrt. Nikon VR: Vibration Reduction, Canon IS: Image Stabilation, Sigma OS: Optical Stabilation). Elikkäs oben sisällä on lasielementtejä… ilmeisesti jotain enemmän tai vähemmän irrallaan hyllyviä, jotka korjaavat tärinästä aiheutuvaa epätarkkuutta. VC systeemi pitää vähän surisevaa ääntä ja se käynnistyy tarkennettaessa (laukasinnappia painettaessa puoliväliin). Tämä Tamron onkin ensimmäisiä valovoimiasia peruszoomeja, joissa tärinänkorjaus on mukana. Helpottaa kuvaamista pitkillä valotusajoilla kun tämmönen laiskimus ei viiti kolmijalkaa raahata mukana tai ei ole nikkaroinut vänkää kivääritukea.

Kokemukseni VC:stä on vain positiivisia. Esim. ylhäällä oleva ruokamestakuva on suljinajalla 1/8 sekuntia. Hitaammillakin tulee vielä kelvollisia kuvia. Alhaalla ääriesimerkki. Kuvasin karkkipussia polttovälillä 50mm VC päällä ja pois valotusajalla 1 sekunti.

Loppumietteet
Hyvä lasi tuo on. Ja hintaansa nähden joka jenin väärti. Vastaava valovoimainen Nikkor (ilman VR:ää) on hinnaltaan yli kaksinkertainen. Tosin Tamronin kohdalla joutuu vähän joustamaan AF:ssä ja viimeistelyssä (ei kumitiivistettä, ei suojapussia). Lasi on kuitenkin hyvinkin suositeltava vaihtoehto perus kittilasin tilalle, jos lompakko kestää vähän korkeamman hinnan ja kunto kestää suuremman painon.

Lasin tuoreuden takia netissä ei hirviästi ole vielä arvioita, mutta tässä pari linkkiä.

Käyttäjäarvio: http://www.photoshopphotography.com/tamron-17-50-vc-review/
SLRgear: http://www.slrgear.com/reviews/showproduct.php/product/1297/cat/23

Jos joitain nyt sattuu digitaaliset järjestelmäkamerat kiinnostamaan, niin tässä on jonkinmoinen selostus ensimmäisistä käyttökokemuksista tuon uuden hankintani kanssa. (jos ei kiinnosta niin tämän artikkelin saapi skipata hyvällä omallatunnolla… en suutu) Taidan vielä olla uuden kameran kanssa “kuherruskuukaus” -vaiheessa, joten kannattaa huomioida että arviot voi olla ehkä vähän sokeita puutteille.

Pidemmittä puheitta aloittakaamme.

Nikon D300S on ko. valmistajan APS-C kokoisella kuvasensorilla varustettujen kameroiden lippulaiva. Se on päivitetty versio noin pari vuotta sitten julkaistusta D300:sta. Isoimmat muutokset vanhempaan versioon ovat videokuvauksen lisääminen, SD + CF muistikorttipaikat, muutokset kontrolleissa ja muutamia muutoksia kuvausnopeuteen sekä automaattitarkennukseen (jälkimmäinen ilmeisesti softamuutoksilla). Runko yleisilmeeltään ja sensori ovat säilyneet ennallaan. Ominaisuuslistausta voipi käydä kurkkaamassa yllä olevasta linkistä Nikonin sivuilta. Keskityn tässä artikkelissa enemmänkin omiin fiilareihin ko. kamerasta.

Runko
D300S:n runko on lujaa magnesiumseosta ja sen huomaa heti ottaessa kameran käteen. Sormet tuntevat kylmän metallin, joka viestii korkeammasta kestävyydestä verrattuna kuluttajakameroiden muovisuuteen. Kameralla on myös metallirakenteen seurauksena jonkusen verran painoa… ilman objektiivia lähes kilon verran. Käytössä tuntuu että kyseessä ei ole mikään lelu, vaan lähes tankkimainen kokonaisuus. Toki FF-kamerat, kuten D700 ja D3s, ovat vieläkin painavempia, mutta silti D300S:n kohdalla ei puhuta enään mistään tavalliseen käsilaukkuun tungettavasta tykistä. Mutta on lujasta rakenteesta hyötyäkin jos onnistuu kolhimaan kameraa (olen sähläri) tai sitten sillä voi kolkata mahdollisen rosvon pimeällä kadulla (suosittelen heiluttamaan kameraa ison zoomilasin kanssa kaulanauhasta pitäen laajoissa kaarissa moukarin tapaan). Kaikenkaikkiaan D300S tuntuu pirun hyvältä kädessä ja tasapainoiselta vähänkin kookkaampien lasien kanssa.

Koko verrattuna 0,5 litran limupulloon ja perus pankkikorttikokoon:

Huom! Tamron obe ei ole ihan sieltä pienimmästä päästä, joten se voi saada kameran näyttämään pienemmältä kuin oikeasti on.

Nappulat
Ne tuntuu olevan melkoisen hyvin sijoitettu. Erinäisten arvioiden mukaan Nikonin ergonomia on yleisesti ollut hiukkasen kilpailijoita edellä ja voin yhtyä tuohon mielipiteeseen. Nappulat tuntuvat olevan loogisesti sijoitettuja ja toiminnot saa käyttöön suuremmin näyttövalikkoihin menemättä. Vielä joudun välillä katselemaan mitä painan, kun sijainnit eivät ole selkäytimessä. Vanhempaa versiota en ole käyttänyt, mutta muutokset näppäinsijainneissa ja -toiminnoissa vaikuttavat ihan fiksuilta ratkaisuilta.

Etsin ja näyttö
Etsin kattaa koko 100% kuva-alasta, eli toisin sanoen kuvaaja näkee juuri sen alan mikä tallentuu kuvakennolle laukaisinta painettaessa. Tämä on yllättävän harvinaista järjestelmäkameroissa. Edes kalliimmat FF-kamerat eivät moista ominaisuutta tarjoa. Mieleeni tulee vain yksi toinen kamera (Canon 7D) D300 ja D300S:n lisäksi, jossa on 100% etsin.

Näyttö on 920000 pikseliä (640×480) ja 3 tuumaa. Ei valittamista. Suuri tarkkuus helpottaa otettujen kuvien arviointia heti kuvaamisen jälkeen. Jotkut voi ehkä jäädä kaipaamaan D5000:n ja eräiden pienempien kameroiden kääntyvää näyttöä, joka helpottaa sommittelua hankalissa kuvausasennoissa. Valikkohierarkia tuntuu melko hyvältä, joskin jotkut toiminnot voisi olla nopeammin saavutettavissa (ne voi kyllä asettaa omaan “pikamenuun”, jos haluaa, mutta en ole jaksanut sen kanssa räpeltää vielä).

Automaattitarkennus
D300S sisältää tarkennusmoottorin rungon sisällä. Tämä tarkoittaa sitä että käytännössä kaikki vuoden 1970-paikkeilta lähtien valmistetut Nikkor-objektiivit automaattitarkentuvat tässä kamerassa. No, itse en moisia omista, mutta lienee tärkeä pointti jollekkin pidempään valokuvausta harrastaneelle. Laadukas lasihan ei “vanhene” läheskään samaan tahtiin kuin runkoteknologia. Nykyäänkin ominaisuus on edelleen tärkeä, koska kaikki kolmannen osapuolen lasit eivät välttämättä sisällä tarkennusmoottoreita, vaan turvautuvat runkoon tarkennusruuvin kautta (esim. hankintalistalla oleva mainio Tokina 11-16mm f2.8 laajiszoomi). Käyttökokemusta siis moottorin toiminnasta ei vielä ole, koska nykyiset lasit sisältää omat tarkennusmoottorit.

Ehkä suurimpia ihastuksen aiheita henk. koht. kamerassa on mainio automaattitarkennussensori. D300S:ssä on arvostelijoiden kehuma 51-tarkennuspisteen järjestelmä. Se oli aikas iloinen muutos siirtyessä aikaisemmista 3-11 tarkennuspisteen kameroista. 51-pistettä kattaa lähes koko kuva-alan mahdollistaen täten tarkentamisen sommitelmassa juuri haluamallaan tavalla. (Huom! Pienellä syväterävyydellä “tarkenna ja uudelleensommittele” -menetelmä aikaansaa takatarkenteisia kuvia.) Tarkennusjärjestelmä voi halutessa seurata kohdetta kuvatason lisäksi myös syvyyssuunnassa. Tämä osoittautui toimivan hyvin… ainoa ongelma oli enään kuvaajan refleksit pitämään kohde suunnilleen ruudussa.

Kuvailu
Kuvausparametreja voi säädellä laajasti… tai sitten automatisoida melko pitkälle, jolloin D300S:n saa muuttumaan isoksi point&shoot -kameraksi. Itse olen automatisoinnissa lähinnä jättänyt ISO-herkkyyden kameran valittavaksi. Auto-ISO toiminto wörkkii ihan kiitettävästi esim. käytettäessä A, S ja M -kuvaustiloja. D300S ainoana tämän hintaluokan kamerana mahdollistaa auto-ISO:n säätämisen esim. pisimmän suljinajan ja suurimman ISO-arvon (itselläni 1/15s ja 3200). Minulla auto-ISO on toiminut järkevästi, mutta joitain ongelmia on raportoitu sitä käytettäessä salamakuvauksen yhteydessä… en henk.koht. pidä salaman käytöstä, vaikkakin pienellä opettelulla ja täytesalamalla saisi ehkä parempia kuvia.

Automaattisessa valkotasapainossa ei ole valittamista sen mitä olen suoraan kameran JPEG:jä katsellut. Kuvaan kuitenkin RAW-muodossa, joten tarvittavat valkotasapainon säätelyt teen jälkikäsittelyssä. Valotuksen mittaamisesta huolehtii noin tuhannen pisteen sensori ja en ole havainnut siinä moitittavaa.

Active D-lighting simuloi tavallaan HDR-kuvaamista laajentamalla keinotekoisesti dynaamista aluetta… tai siis käytännössä tekee pienimuotoista tonemappingia. Ei luonnollisestikkaan vedä vertoja oikein tehdylle HDR-kuvaamiselle, mutta voi auttaa varjojen yksityiskohtien esiin tuomista. Jälleen ko. funktiota käytetään jälkikäsittelyssä kuvattaessa RAW-muodossa.

D300S:ssä on pyöreästi 12Mpikselin kenno. Käytännössä se on aivan riittävä koko minulle. Resoluutioero 12mpix:in ja esim. 20mpix:in välillä ei ole havaittavissa yleensä edes A3:kokoisissa tulosteissa. Epäilen etten tule koskaan moisia julisteita tulostelemaan, joten pienemmästä pikselimäärästä on vain hyötyä pitäen tiedostokoot järkevämpinä. Lisäksi nykyisen objektiiviteknologian resoluutio APS-C -kokoisilla kennoilla alkaa olemaan rajoittava tekijä, ei niinkään pikseleiden määrä. Edelleen kameralla otettujen kuvien laatu riippuu melkeinpä enemmän käytetystä lasista, joten en tässä tarkemmin sitä käsittele (joskin ei minulla ole ammattitaitoakaan/kokemuspohjaa moiseen). Näytekuvina voitte pitää viimeaikaisia blogissa esiintyneitä otoksia, katutaiteilijafotoja lukuunottamatta. Huom! Usein JPEG-konversion jälkeen siltakameran ja järkkärin kuvia ei juuri voi erottaa laadullisesti toisistaan.

Kohina on varsin siedettävää suurillakin herkkyyksillä. Kohina (tai kohinan poiston vaikutus yksityiskohtiin) olisi havaittavissa vain erittäin suuria tulosteita tehdessä tai kuvia rajattaessa rankalla kädellä.

Korttipaikat
Ehkä vähän hölmöä laittaa oma osio korttipaikoille, mutta mielestäni sen toteutustapa on yksi D300S:n silmiinpistäviä ominaisuuksia. Eli kamerassa on siis korttipaikat sekä SD- että CF-korteille. Edellisiä käytetään useimmiten kuluttajakameroissa ja jälkimmäisiä ammattikameroissa. CF-kortit ovat kookkaampia ja yleensä nimellisesti nopeampia sekä omaavat paremman tila/hinta -suhteen. Eli siis tämä tarkoittaa että alemman hintaluokan kamerasta siirtyvän ei tarvitse heti uusia kortteja välttämättä hankkia.

Systeemin nerokkuus piileekin enemmänkin tiedostojen lajittelussa. Kamerassa voi säätää monipuolisesti mihin korttiin tai miten kuvat tallentuvat esim. varmuuskopio tai “ylivuoto” -moodit. Itse olen asettanut että kuvatessa kamera tallentaa automaattisesti kaksi tiedostoa samasta kuvasta. RAW-tiedosto suurempana tallentuu nopeammalle CF-kortille ja JPEG-kopio SD-kortille. Tällöin saan valmiin JPEG-tiedoston nopeasti nettiin siirtämistä tai kaverin muistikortille siirtämistä varten ilman tarvetta jälkikäsittelylle. Mutta lisäksi saan RAW-tiedoston, jota voin tarkemmin säädellä häviöttömästi halutun laiseksi ja muuntaa se esim. TIFF-muotoon kuvamanipulointia varten.

Lisäksi olen asettanut videotiedostot tallentumaan SD-kortille, koska kortin tallennusnopeus ei kuitenkaan rajoita videokuvaamista. Lisäksi JPEG:ien ollessa murto-osa RAW-tiedoston koosta on SD-kortilla enemmän tilaa (molemmat kortit ovat 8GB:n kokoisia).

Video
D300S edeltäjästään poiketen voi kuvata 720HD -videokuvaa 24fps. Itse en hirviästi videoinnista välitä, mutta varmasti ko. ominaisuus on kätevä esim. häitä kuvatessa, kun appiukko on lausumassa koskettavaa puhetta. Varoituksena täytyy sanoa että HD-video täyttää isommatkin muistikortit kovin äkkiä. Valittavana on myös vaihtoehto kuvata pienemmällä resoluutiolla. Edelleen useimmista muista valokuvakameroista poiketen D300S mahdollistaa automaattitarkennuksen kuvauksen aikana. Menetelmä nojaa kontrastieroon eikä nopeampaan vaihemuutostarkennukseen, joten se ei ole mikään “pikajuoksija”. Lisäksi linssien tarkennusmoottorit (myös uudemmat ultraäänimoottorit) pitävät jonkin verran ääntä, joka tallentuu sitten rungon mikin kautta videolle (esim. minun Tamron vanhantyyppisine tarkennusmoottoreineen tekee iloisen “rup rup rup” -äänen videoon). Ratkaisu on läntätä videoihin musiikki päälle tai käyttää erillistä stereomikrofonia.

Ohessa lyhyt videopätkä köysiradalta. Katsoaksesi sen HD-laadulla mene videon otsakkeesta Vimeon sivuille ja laajenna video kuvaruutuun oikean alakulman painikkeesta.

Loppusanat
Kaikenkaikkiaan varsin mainio kamera. Moitittavaa on vaikea löytää. Tosin useita arvioita lukeneena tiesin etten osta sikaa säkissä. Ominaisuuksia on sen verran että kuvien laatu on varmasti kuvaajasta kiinni ja kamera ei ainakaan piiitkään aikaan rajoita kehittymistä valokuvaajana. Ehkä huonona puolena voi nostaa esiin painon, joka voipi pidemmän päälle rasittaa olkapäitä, jos kameraa roikottaa hihnassa. Se voi olla ratkaisevaa vanhemmilla kuvaajilla tai muuten vaan heikkokuntoisemmilla. Itse valitsen paljon mieluummin tämmöisen painavemman tukevan käyttöä kestävän rungon, kuin muovisen heppoisen kameran, jonka kolhimista saisi alati olla pelkäämässä. Toistaiseksi D300S laatu on pitänyt kutinsa, mutta tulen toki raportoimaan (itkemään), jos havaitsen jotain perustavanlaatuista vikaa siinä.

Pari linkkiä:
Digital Phography Review arvostelu: http://www.dpreview.com/reviews/nikond300s/page30.asp
Nikon Digitutor D300S:n huomionarvoisimpiin ominaisuuksiin: http://www.nikondigitutor.com/eng/d300s/

Vastailen mielelläni kysymyksiinne / kommentteihinne niin hyvin kuin osaan.

(arviota uudesta Tamron 17-50mm f2.8 VC -objektiivista myöhemmin)

…on valokuvauksen termi, jolla tarkoitetaan Marko-nimisten henkilöiden kuvaamista. Makrokuvaus, tai lähikuvaus, puolestaan tarkoittaa valokuvaustekniikkaa, jossa kohde tallennetaan filmille tai sensorikennolle lähes samassa koossa tai jopa suurennettuna kuin “todellisuudessa”. Kohde on yleensä käsittää pieniä tarkkoja yksityiskohtia, mutta sen ei sinällään tarvitse olla kooltaan pieni. Kasvit ja hyönteiset lienee suosituimpia kohteita. Lähikuvauksessa käytettyä välineistöä on lueteltu wikin artikkelissa. Yksinkertaisin ja aloittelijaystävällisin tapa päästä kiinni tähän kuvaustyyliin lienee makrokuvaukseen kehitetyn objektiivin hankkiminen. Valitettavasti ko. menetelmä on yleensä myös kaikista kallein.

Ostin tuossa jokin aikaa sitten hintavahkon makrolasin. Järkisyin tommosta investiontia on vähän vaikea perustella, mutta toisaalta digikuvailu on muutenkin vähän tämmöstä konkurssia aiheuttavaa harrastusta. Valokuvauksessa olen aloittelija ja makrokuvauksessa täysi märkäkorva, mutta koitan silti vähän kertoa kuvaustavan erityispiirteistä.

Ensinnäkin kuten arvata saattaa kameran tärinän vaikutus kuvattaessa on moninkertainen “normaaliin” kuvaamiseen verrattuna. Käytännössä efekti on sama kuin kuvaustekniikan toisessa ääripäässä pitkien teleobjektiivien kanssa. Pieni liike kamerassa aiheuttaa näennäisen suuren heilahduksen kuvassa. Telekuvailun tapaan parhaita lääkkeitä tähän on käyttää kolmijalkaa, ajastettua laukaisua, peilin nostamista ennen valotusta ja muita tärähtelyä vähentäviä tekniikoita. Valitettavasti ne ei aina ole mahdollisia… ei jaksa roudaa kolmijalkaa tai kohde on vikkelä öntiäinen, joten ajastus on turhaa tai sitten kamerassa ei edes ole peilin nosto (Mup) -toimintoa (Järjestelmäkameroissa on siis peili, joka ohjaa linssin läpi tulevan valon etsimeen. Laukaisun yhteydessä peili nousee pois tieltä päästäen valon suoraan kennolle sitten kun suljin räpsähtää auki. Peilin nouseminen voi aiheuttaa kameran tärähtämisen ja täten epätarkemman kuvan, mutta peilin ollessa ylhäällä ei kuvaa nähdä enää etsimen kautta.) Jos edellä mainuttuja keinoja ei voi käyttää täytyy turvautua nopeaan suljinaikaan pysäyttämään liike (optimi) tai sitten objektiivin mahdolliseen tärinänvaimennusominaisuuksiin (huonompi vaihtoehto, koska ei poista liike-epäterävyyttä esim. öttiäisiä kuvatessa). Tuo käyttämäni makrolasi on ensimmäisiä tärinänvähennystekniikkaa sisältäviä makrolaseja ja siten auttaa liikkumattomien kohteiden kuvaamisessa esim. heikossa valaistuksessa, kun nopean suljinajan käyttö ei ole mahdollista.

Joku voisi sanoa että tuo ensimmäinen kuva marjoistahan on ihan epäterävä… siten päästäänkin makroilun toiseen erityispiirteeseen, eli pieneen syväterävyyteen. Pieniä asioita voidaan kuvata ihan tavallisilla taskukameroillakin joskin tällöin pienen kuvakennon epätarkkuuden lisäksi on seurauksena myös kohtuullisen suuri syväterävyys vaikka käytettäisi suurta aukkoa (pieni f-arvo). Suuremmilla digijärkkäreiden aps-c kokoisilla kennoilla ja erityisesti filmikoon FF-digijärkkäreillä on mahdollista saavuttaa erittäin pieni/lyhyt syväterävyys. Tällöin kohde saadaan “irti” taustasta ja mahdollinen kuvan katselijaa häiritsevä sekava tausta saadaan sumeaksi helpottaen keskittymistä olennaiseen. Toki taskukameran kuvan taustaa voi jälkikäsittelyllä sumennella ja suttailla, mutta se lisää yhden askeleen kuvan manipulointiin ja lopputulos saattaa silti näyttää epäaidolta tai muuten vain rumalta. Tältä kannalta erityisesti makrokuvaukseen suunnitellut obet on suositeltavia, koska niissä on panostettu myös tyydyttävän bokehin (epätarkkuusalueen laadun) aikaansaamiseen esim. käyttämässä aukon sulkijassa yhdeksää kaarevaa liuskaa seitsemän suorareunaisen sijaan (aukko on täydellisempi ympyrä eikä monikulmio). Bokehin laatu on kohtuullisen hankalasti mitattava parametri ja sen “hyvyys” riippuu yleensä vain katsojan mieltymyksistä.

Tarkkuusalue, tai syväterävyys, voi olla makrokuvauksessa vain yhden millimetrin, jos sitäkään. Aukon pienentäminen (suuri f-arvo) pidentää syväterävyyttä tiettyyn rajaan asti, mutta tällöinkin puhutaan vain maksimissaan senteistä. Halutessa kauttaaltaan tarkkaa kuvaa “paksusta” kohteesta, joudutaan joskus ottamaan useita kuvia eri “tasoilta” ja yhdistämään ne jälkikäteen tietokoneella. Sanomattakin on selvää että moinen menetelmä on jokseenkin mahdoton liikkuvien kohteiden kuvaamisessa. Esimerkiksi alla olevien kuvien kärpänen on kovin pieni elukka, mutta silti koko elukka ei ole terävä kohtuullisen pienestä aukosta (about f7 muistaakseni) huolimatta. Tästä päästään hienosti kavioeläimensiltaa pitkin seuraavaan makropointtiin.

Tarkentaminen liikkuviin kohteisiin on melkoisen hankalata. Pieni syväterävyys ei anna paljoa pelivaraa tarkennusvirheille ja kuva-alan x,y -mittojen ollessa sentin luokkaa, kohteen seuraaminen voi olla haasteellista. Hyvä kameran ominaisuudet voi auttaa asiassa paljon (oman kameran kehumisvaroitus!), kuten Nikon D300S:n kehittynyt automaattitarkennussysteemi (AF). D300, D300S, D700, D3 jne. -kameroissa käytetään varsin kattavaa 51-pisteen AF-tekniikkaa, joka kattaa lähes koko kennon alueen. Vertauksena useimmissa taskukameroissa ja “entry level”-järkkäreissä on vain 3-9 tarkennuspistettä. Lisäksi asettaessa D300S:n jatkuvan tarkennuksen 3D-tilaan, seuraa kamera alkutarkennuksen kohteen liikettä x,y-tason lisäksi myös syvyyssuunnassa. Järjestelmä toimii yllättävän hyvin, henkilökohtaisesti ongelmaksi vikkeliä luteita kuvatessa jäi kohteiden seuraaminen kameralla sekä laukausun ajoitus, joskin jatkuva korkean kuvausnopeuden (FPS, frames per second) -moodi auttoi jälkimmäiseen. Lude kun kattoi etsimen kuvasta noin puolet, niin sen lähes randomin vipeltämisen seuraaminen osoittautui melko mahdottomaksi. Vaikka olen kohtuullisesti FPS-pelejä (hehe… toinen FPS. Zing!) räiminyt niin ei vaan refleksit olleet tarpeeksi nopeat. Ostetaan: digijärkkäri hiiri+näppäimistö -yhdistelmällä.

Makroilu on vaikeudestaan huolimatta ihan pirun hauskaa.

Kärpänen ja croppikuva sen päästä:

Disclaimer:
Makrokuvia kannattaa tarkastella mahdollisimman isoina ja yllä olevat pikkukuvat ei anna oikeaa osviittaa kuvien laadusta. Markokuvia kannattaa tarkastella mahdollisimman pieninä, jos ko. Markolla on “huono tukka -päivä” tai hän on muuten vaan ruma. En ole millään muotoa valokuvauksen ammattilainen tai edes taitava harrastaja, joten artikkelissa voi olla paljon virheitä tahi epäkohtia. En ota vastuuta esittämieni tietojen aiheuttamista huonoista kuvista tai henkilövahingoista.

…myöhässä.

Synttärit oli jo jokin aikaa sitten, mutta olen semmoinen sadisti/masokisti että annoin lahjan itselleni vasta tänään. Eheh.. Olipas heikko intro. Pyyhinkö pois?! Nääh, en pyyhi. Nyyh.

Asiaan!

Ostin siis tänään itselleni synttärilahjan. Uuden digitaalisen järjestelmäkameran ja siihen uuden objektiivin (+ CF ja SD -kortit). Kamera on Nikon D300S. Se irtosi työkaverin selvittelyavustuksen myötä Narasta Midoo-kamera kaupasta noin 145.000 jenillä. Saimme siis tingittyä hinnan kakaku.com:in (paikallinen Hintaseuranta) halvimman hinnan hujakoille. Euroopan rahoissa se onpi pyöreästi 1080 eskoliinia. Kotoinen Hintaseuranta kertoo haarukaksi 1568 – 1708 €. Yasuiiiii! Halpaaa! Suomi on joskus kallis maa. En edes viitsi alkaa vertailemaan autojen hintoja. Siinä tulisi vain vihaiseksi. Lisäksi tuossa ei ole nyt postimyynnin mukanaan tuomia vaaroja. Pystyin tsekkaamaan kameran ihan paikan päällä ennenkuin lämäsin valuutat tiskiin ja kameran voipi mennä helposti vaihtamaan tahi korjauttamaan, jos siinä ilmenee jotain vikaa.

Lasina ostin uunituoreena markkinoille tulleen nimihirviön: Tamron SP AF 17-50mm F/2.8 XR Di II VC LD Aspherical [IF] Nikon mount. Koita tota sitten morgertaa niin ettet kuulosta ihan alienilta. Sen puolestaan kaappasin mukaan Osakan Nipponbashilta Tokiwa Camerasta. Hintaa sillä oli 48.000 jeniä, elikkäs vajaa 360 egetsykkeliä. Hintaseuranta kertoo obelle hinnaksi suomessa 477-587 euroa (kannattaa olla tarkkana, koska markkinoilla on vielä vanhempaa versiota ilman VC:tä, eli tärinän vaimenninta). Sekin siis ihan kivijalkamyymälästä, mikä helpottaa toimintaa mahdollisissa ongelmatilanteissa.

Pari kuvaa tuosta kombosta pölyisellä lattialla.

Tarkempaa kuvausta noista kamoista ja omia käyttökokemuksia sitten kun olen räpeltänyt niitä riittävästi.

Nyt on aika kaikkien Japanin expatien vakioartikkelille. Sinällään hassua että perinteisesti lattiatason kouruvessoja harrastaneet japanilaiset omaksuivat länsimaisen toilettityylin (vanhan rinnalle) ja korottivat sen sitten potenssiin sata. Listaan alle vain epämääräisessä järjestyksessä vastaan tulleiden pönttöjen funktioita, joita ei yleensä tavata koto-Suomen posliinialttareilla.

- lämpiävä istuinosa
- erilaiset suihkut ja sumut eri puolille alapäätä (joskus jopa Kärscheri-painepesuri jää kakkoseksi)
- kuivainilmavirta
- ääniboksi nolojen molskahdusden, lirinän ja paukkujen maskeeraamiseksi
- automaattinen vessan veto (istuimelta nousu / oven avaus)
- “powerful deodorizer”
- vesitankin täyttyminen hanan kautta
- esiin tuleva paperinen istuiosan suoja
- liiketunnistimella havaitseminen ja automaattinen kannen nosto
- istuinosan putsaussysteemi

Lisään tähän lisää jos muistan lisää.
Sanookohan mikään pönttö “sisään”?

Itse tykkään puiden pilkkomisesta, mutta jos iso urakka on edessä klapikone varmaan auttaa. Video (yllä) esittelee hieman järeämpää klapikonetta ja tämä ei taida olla perus mökkikäyttöön sopiva?

Oletko kyllästynyt tavallisiin tylsiin avaimenperiin?
Onko sinulta aikaisemmin kysytty noin pökkelöä kysymystä?
Onko kolme kysymystä tarpeeksi pohjustamaan artikkelia?

Digitaaliset kuvakehykset on tätä päivää. Niitä on aika lailla joka lähtöön. On isoja (käytännössä telkku ajaa sen asian) ja sitten pienempiä. Joku insinööri aivokopassaan kekkasi että semmosen laittaminen avaimenperäksi on loistava idea. No, onhan se ihan kiva. Ei mikään ihan tavallinen taskuntäyttäjä.

Tämä ruutujustka on Keian yhtiön tuote, mutta noita ihan vastaavia kapistuksia on lukuisilla eri nimillä. Luulen että Kiinassa on vain jumbokokoinen tehdas, joka väsää niitä ja pistää erilaisiin kuoriin riippuen asiakasfirmasta. Speksit pysyy aikalailla muuttumattomana. Tuon ominaisuuksia on 1,5 tuuman näyttö, tilaa 52 kuvalle, usb-piuhalla ladattava akku, kello, “slideshow”, kalenteri jne.

Vuoden takuu.
Maksaa euroissa noin kympin.

Aaltokoneen hälytin alkoi huutaa. Sen pintaan on kertynyt enemmän kalkkilevää kuin mihinkään muualle, ja veikataan, että kalkkeutumia on myös koneistossa. Etikkakylpy odottaa.

Samaan päätyyn saattaa kertyä muutakin möhnää, ainakin käärmetähden on nähty keplottelevan itsensä aaltokoneen taakse. Ihmeellistä tuo konvergenssi.

Tällä viikolla tuli hankittua ko. objektiivi. Se onpi kohtuullisen valovoimainen prime lasi ja omaa melko käyttökelpoisen polttovälin. Lähinnä hankin tuon mahdollistamaan kuvaamista vähän pimeämmissä olosuhteissa ilman että ISO-herkkyyttä tarvihtee pökkiä kovin ylös. Polttovälinsä puolesta sopii hyvin muutenkin tommoiseksi nopeaksi yleisobjektiiviksi.

Kuten nimi antaa ymmärtää tämä on tarkoitettu DX-kennoisille (APS-C) Nikoneille, eikä sitä kannattane ruuvvailla full frame kameroihin kiinni… ellei ny välttämättä halua katsella mustia kulmia. Croppikennoisissa se siis vastaa noin 50mm polttoväliä täydessä filmikoossa. Sisältääpi sisäisen ja hiljaisen tarkennusmoottorin, joten automaattitarkennus toimii myös aloittelutason Nikonin järkkäreissä. Tärinävaimennusta ei ole, joskaan sitä ei näin nopeassa lasissa juuri kaipaa.

Mötikkä tuntuu alkunäpräilyn perusteella ihan tukevalta ja laadukkaalta. Pitkäaikainen kestävyys selviääpi sitten vuosien käytön jälkeen, joskin tuskimpa tämmösen kiinteän polttovälin oben kanssa suurempia ongelmia ole odotettavissa.

Hintaero Suomen ja Japanin välillä on pieni, koska tämä objektiivi on erittäin edullinen.

Pari arviota:
http://www.photozone.de/nikon–nikkor-aps-c-lens-tests/422-nikkor_35_18g
http://www.dpreview.com/lensreviews/nikon_35_1p8g_n15/

Yksi altaan ja sen asukasvalintojen suunnitteluperiaate oli, että sen pitää sallia lomailu. Siksi meillä on systeemi, joka lisää makeaa vettä haihtuneen tilalle, ja ruokintalaite, joka tiputtaa hiutaleita pari kertaa päivässä. Nyt on kuitenkin melko uusia kaloja, ja systeemin virittelykin jäi viime tinkaan, joten ystävällinen kummipoikamme vanhempineen kävi katsomassa allasta kerran, ja antamassa nirsoimmille pakastettua ruokaa.

Helmikardinaaliahvenet syövät hyvin hiutaleruokaa

Ruokintalaite perustilassaan pöläyttää hiutaleita veden pinnalle, mistä ne ajelehtivat ylivuotoon. Siksi piti virittää katkaistusta vissypullosta siihen ohjaussuutin.

Ruokapuoli oli mennyt hyvin; välskärit pitäneet etulasin puhtaana ja pinsettikala nälissään nirhinyt toisen kahdesta aiptasiaksi epäillystä ököstä. Makeavesiastia oli hurahtanut tyhjäksi loman loppupäivinä, mutta parinkymmenen litran vajaus ei vielä uhannut pumppuja.

Minulla on nyt PiTaPa-kortti. Se onpi Kansain alueella toimiva matkakortti julkiseen liikenteeseen. PiTaPa-systeemin kuuluu metrot sekä useita yksityisiä rautatieyhtiöitä. PiTaPa- korttia voi käyttää myös JR:n linjoilla, joskin homma ei luonnistu niin helposti kuin muilla rautateillä, koska heillä on oma ICOCA-kortti. Mutta käytännössä kumpaakin korttia voi käyttää molemmissa systeemeissä.

PiTaPa-kortti vastaa suunnilleen pääkaupunkiseudun YTV-korttia, mutta on kätevämpi ja vaivattomampi. Ensinnäkin PiTaPaa näytetään lippuportin laitteelle siirryttäessä laiturialueelle ja uudelleen määränpäässä poistuttaessa laiturialueelta. Matkan hinta lasketaan automaattisesti, eikä YTV-kortin tapaista matka-alueen valintaa tarvitse itse painella. Toisekseen, kortin käyttö velottaa suoraan pankkitiliä, eikä korttiin tarvitse latailla mitään sähkörahaa etukäteen. Iisiä kuin riisi! Mutta jos korttia haluaa käyttää JR:n linjoilla tulee korttiin ladata rahaa etukäteen, koska ICOCA-systeemi perustuu rahan latailuun eikä velotukseen pankkitililtä jälkikäteen.

Turistille PiTaPa-kortista ei ole iloa. Tai siis turisti ei moista voi edes hankkia. Kortin saaminen edellyttää japanilaista pankkitiliä, kotiosoitteen Japanissa ja vielä lisäksi tiedot työnantajasta. Ja myös käytännössä allekirjoituksen sijasta käytettävän henkilökohtaisen leiman, hankon. Mutta eipä tuolla sinällään väliä, koska paljon reissaavalle turistille rajoittamattomat päiväpassit tulee kuitenkin edullisemmaksi ja ovat myös varsin käteviä käyttää.

No, niitä on kaikkialla, se lienee jo tullut selväksi.

Mutta automaateista saapi normaalien juomien lisäksi esimerkiksi alkoholia ja tupakkaa. Mites sitten kontrolloidaan ettei tuhmat pikkupojat ja -tytöt ostele näitä paheellisia tuotteita? Palkataan joku tunnollinen vartija koneen viereen päivystämään? Hmm… se ehkä torpedoisi tehokkaasti automaatin ajatuksen. Tekniikan wonderlandissa on luonnollista turvautua huipputeknologiseen ratkaisuun.

Esimerkissä näkyvässä automaatissa on enemmän laskentatehoa kuin TKK:n tietokoneissa yhteensä. Kyseinen laite ottaa ostajan naamasta kuvan ja prosessoi sen jopa NASA:n ohjelmia kehittyneemmällä algoritmilla varmistaen tervakeuhkon täysi-ikäisyyden. Vaihtoehtoisesti Japani on Orwellimainen valvontayhteiskunta, jossa jokaisen kansalaisen naamavärkki tallentuu kansalliseen tietokantaan päivittäin ja kone vertaa kuvaa tähän tietoon. Oma arvioni on että ikäarviolaskentakaava sisältää ainakin seuraavat elementit: finnien määrä (käänteisesti verrannollinen), ryppyjen määrä (suoraan verrannollinen), hymyn määrä (käänteinen), tietokonelukutaitoisuus (käänteinen), väsymys (suora) ja naamanahan roikkuminen (suora). Varmistaakseen toiminnan ja lasten keuhkojen hyvinvoinnin, laitteessa lienee pieni ydinvoimala sähkökatkosten varalta.

Kaikkea ne keksii. Loistava laite, kun se ilmeisesti osaa sanoa iän päivän tarkkuudella. “Naps! Sinulla on tänään synttärit! Näytätkin paljon täysi-ikäisemmältä kuin eilen. Ole hyvä osta syöpäkääryle ja lyhennä onnetonta aikuiselämääsi tehokkaasti, kun vapaa nuoruutesi on täten päättynyt.”

Den Den Town onpi lähinnä elektroniikkaliikkeiden täyttämä kaupunginosa Osakassa. Useasti sitä on verrattu Tokion Akihabaraan. Molemmista löytyy sähkövempeleiden lisäksi paljon otaku-kulttuuriin liittyvää tavaraa. Den Den Townin liikkeet ovat Sakai-suji tien varrella Nanban ja Tennojin välissä. Sinne voipi saapua joko pohjoisesta Nippombashin asemalta tai sitten Ebisuchon asemalta Den Den Townin eteläpäästä. Alue sopii kohtuullisesti myös sateisille päiville kävelyteiden ollessa katetut kauppojen edustoilla koko Den Denin alueella.

Den Den Townia pohjoiseen:

Den Den Townia etelään:

Elektroniikkakauppojen ja animeliikkeiden joukossa on myös muita putiikkeja, joiden tuotteista tyypillinen Den Denin asiakas (nuori mies) voisi olla kiinnostunut esim. pienoismallikauppoja, pelihalleja, musiikkikauppoja sekä jokunen “maid” kahvila. Joukossa on myös sähkölaitteisiin keskittyneitä “antikvariaatti”liikkeitä, joista voi tehdä mielenkiintoisia löytöjä, jos on kiinnostunut vähän vanhemmista sähkölaitteista. Den Den Town on myös yksi sellainen paikka jossa tinkimistä hinnoista ei katsota karsaasti. Sieltä löytyypi kuuluisa mecha-animen fanittajien mekka, Osaka Gundam’s. Se onpi monikerroksinen kauppa, joka on pyhitetty kaikkeen mahdolliseen tavaraan liittyen Gundam-universumiin. Kyseinen animesarjoista ponnistanut hässäkkä on aikas suosittu täällä ja jokseenkin muuallakin maapallolla. Tuotemerkillä näyttää olevan arvoa jopa 50 miljardia jeniä. Itse en hirviästi Gundamista välitä, joten en viihtynyt paikassa pitkään.

Den Den Townin pohjoispäässä kohtisuorassa itään on Hakimono-Tonyagai. Se on katu jonka varrella on useita kenkäkauppoja. Valikoima painottuu näemmä perinteisiin japanilaisiin kenkiin. Lisäksi myynnissä on paljon erilaisia sateenvarjoja. Hakimonosta pohjoiseen aina Nippombashin asemalle asti on Kurumon Ichiba kauppakuja. Siellä on paljon lähinnä ruokatavaroihin ja kodinhoitoon liittyviä kojuja sekä tekstiiliä. Alue onkin mitä mainioin paikka jonne jättää porukan/perheen hameväki ukkojen suunnistaessa Den Den Townin elektroniikkataivaaseen.

Loppukaneettina voisi todeta että Den Den Town on psaikkedeelinen kokemus. Visuaalisen väri-ilotulituksen lisäksi korviin tulvii koko ajan iloinen(?) musiikin, äänitehosteiden ja tarjoustentoitottajien sekamelska. Äänimaailma alkaa melkein muistuttamaan pahimpia pachinkohalleja. Mutta, oikeasti jos jotain sähkötuotetta ei tuolta löydy niin sitä ei oikeasti tarvita tahi sellaista ei ole vielä keksitty.

Puolet koralleista on uudessa altaassa, samoin vaahdotin, nyt sitten tuli mieleen että voisi ottaa kokonaisuuskuvan siitä, mitä kaikkea myydäänkään. 

Ylhäältä: Giesemann-valaisin, canopy, pääallas, jalusta, ala-altaat.

Ostin elektronisen sanakirjan. Tuo paperinen taskusanakirja toimii vaan tiettyy rajaan asti. Varsinkin kun pitäisi selvittää oudon kanjin lausuntatapaa ja merkitystä, on perinteinen sanakirja melko hyödytön. Sanavarastokin on jokseenkin suppea. Senpä vuoksi hankin upouuden “miniläppäri” -mallisen sanakirjan Nanban Bic Camerasta. Tuli taas käyttöä pointtokaadolle.

Kyseessä on siis Canon Wordtank V823. Se on Japani-Englanti-Kiina sanakirja. Kiina-osuus on vähän turha minulle, kun en ko. kieltä harrasta, mutta saatavilla ei ollut versiota, jossa muuten olisi ollut vastaavat ominaisuudet ilman Kiinaa. No, eipä tuo haittaakaan tee. Canonin Wordtank -sanakirjat ovat jokseenkin länkkäriystävällisiä, koska valikoihin voi valita kieleksi englannin. Useimmissa sähkösanakirjoissa tuota vaihtoehtoa ei ole, koska käyttäjäkunta lienee vähintään 98%:sti japanilaisia. Kunnon englanninkielistä manuaalia mukana ei tule, mutta sentään 20 sivuinen ‘quick reference’ opas, joka käy perustoiminnot hyvin läpi.

laitteen ominaisuuksia mm. ovat:
- japani-englanti-kiina sanakirjat
- kosketusnäyttö kynällä esim. kanjien kirjoittamiseen
- Oxford eng-eng sanakirja
- Kanji-sanakirjoja
- sanojen ääninäytteet kielillä… myös japaninkieliset näytteet! (harvinainen ominaisuus näissä laitteissa)
- nappikuulokkeet
- USB-portti
- SD-korttipaikka
- laskin
- MP3-soitin

Hintaa tuolle masiinalle tuli noin 30000 jeniä, eli reilu 230 euroa.

Kirjoittelen sitten tarkemman analyysin ja käyttökokemuksia myöhemmin, kun olen jonkin aikaa masiinaa räpeltänyt “oikeissa tilanteissa”.

Kärsivällinen talkooväki joutui nostamaan allasta jalustalle, pois ja jälleen jalustalle, koska lopullinen putkitussuunitelma valmistui vasta kun allas oli jo pystyssä (ilman vettä, onneksi). Nyt vesi kulkee putkissa, ja tällä hetkellä tämä hiljaisuus ja yksinkertaisuus tuntuu vaivan arvoiselta.

Niitä putkia on 50 mm paksua ylivuodon  sisällä,  40 mm ylivuodosta alas, 32 mm nostopumppuun ja  25 mm  nostopumpusta ylöspäin. Ja herbien ulostulon hienosäätöputki on 16 mm paksua, ja molemmissa säätöputkissa on palloventtiilit, vaikka sellaiset toisenlaiset venttiilit olisi paljon tarkemmat. Herbie toimii kuin junan vessa: ei kuplia, ei ääntä. 

Vesi tulee siis pääaltaasta ala-altaaseen ylivuotolaatikon kautta, jota myös kaatokulmaksi kutsutaan. Kun vesi kulkee putkessa, se voi litistä, ja kun se tulee ulos putkesta, se voi lorista. Metelintorjuntaan on kaksi tunnettua ratkaisua: durso ja herbie. Vanhassa altaassa on durso, ja se on aika hyvä. Uudessa on siis herbie, joka voi kuulemma olla kauhea säädettävä, mutta tämä herbie toimii.

Vesi nousee ala-altaasta pääaltaaseen kahdella Deltecin nostopumpulla. Toinen ohjaa veden lähelle altaan päätyä, toinen E:n muotoiseen putkiviritykseen, joka jakaa veden kolmeen kohtaan takalasin viereen. Tänään tehtiin sähkökatkotesti ja todettiin, että ne eivät lappoa koko allasta tyhjäksi, vaikka nostopumput pysähtyisivät. Ja samassa tilanteessa pääaltaasta valuva vesi mahtuu ala-altaan varaosaan. Juuri ja juuri. Isommat varat olisi voinut jättää.

Merivesiakvaariossa on lämmintä vettä, kova virtaus ja avoin yläpinta ilman kansilaseja. Niinpä siitä haihtuu aika paljon vettä. Tilalle laitetaan tietysti suolatonta vettä. Siitä, millaista vettä pitää käyttää, on erilaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä helsinkiläinen kraanavesi on ihan riittävän puhdasta. Toisten mielestä siinä olevat pienet pitoisuudet kuparia ja silikaatteja rikastuvat vähitellen akvaariossa ja vahingoittavat selkärangattomia. Siksi vettä puhdistetaan käänteisosmoosilaittein ja ioninvaihtimin (lisää tästä wikipediassa).

Meillä on erityinen käänteisosmoosilaite, joka on tarkoitettu juomaveden puhdistamiseen. Kaksi hyvin onnettoman näköistä poikaa myi sitä Habitare-messuilla. Kyltissäkin näytti lukevan “Aura Water, Turku” (…se oli kyllä Turkey…). Helsingissä ei ole markkinoita juomavedenpuhdistimille, ja esittelykone lähti sopuhintaan. Siinä on mekaaninen esisuodatin, kaksi aktiivihiilisuodatinta, käänteisosmoosikalvo ja mystinen neljäs suodatinpaikka. Neljännestä pötkylästä ei saatu selvää, ennen kuin Ealex kertoi, että siinä on luultavasti bakteerien tappamiseen tarkoitettuja aineita. Nykyisin pötkön sisään on vaihdettu ioninvaihdin (DI-laite), jonka pitäisi hartsin avulla siepata viimeiset metalli-ionit vedestä. Tuntuu noitatieteeltä, mutta sähkönjohtavuus on alle mittarin herkkyysrajan. Muuten hyvä, mutta niin on kraanavedessäkin. “Havaittava” ero on nähty siitä, että täydennysvesiastian automaattinen katkaisuvekotin ei huomaa, että asti täyttyy DI-vedellä.  Ilman DI-patruunaa se näppärästi katkaisi vedentulon astian täyttyessä.

Lisämauste tuli liiasta kielitaidosta: lisäpötkön virtausohjeet ovat “Zulauf” (Out) ja “Ablauf” (In). Ystävällinen asiakastukihenkilö AquaLightGmbH:sta  vastasi kyllä sähköpostiin  että “..the filter connection labled IN should be the outlet and the part labled OUT should be the inlet. The connection should be according to the German notations (Zulauf and Ablauf).” Ettäs tiedätte jos samoja laitteita hankitte.

Nyt ei ole lintukuva vaan kuva purosta Kainuussa. Telinga plus Olympus LS-10.

Nappaa solinalinkkiin.

puron solina

Kaliforniasta operoiva OnLive on julkaissut uuden, pilvilaskentaa hyödyntävän pelipalvelun. Se yrittää uudistaa konsoli- ja pc-pelaamisen, mutta toteutus on herättänyt paljon voimakkaita epäilyjä, onhan palvelu alaa mullistava. Projekti on kuitenkin herättänyt isojen pelijulkaisijoiden huomion.

Onlivessä pc-pelaamiseen tarvittava laskuteho siirtyy yhtiön vision mukaan tehokkaille palvelimille, ja pelaaja ohjaa peliä etänä kotoaan.

Pelaaja ei siis tarvitsisi enää tehokkainta mahdollista rautaa ja näytönohjainta nauttiakseen uusista hittipeleistä. Pelaamiseen soveltuisi näin melkein mikä tahansa pc-kannettava, minikone tai Mac-kone.

Yhtiön mukaan jo normaali laajakaistayhteys riittää  tv-tasoisen kuvan siirtoon. Teräväpiirtoisen sisällön siirtämiseen tarvittaisiin vähintään viisi megabittiä sekunnissa siirtävä yhteys.

Videokuvan päivitysnopeutta epäillään vahvasti

Asiantuntijat ovat epäilleet, ettei Onlive soveltuisi ainakaan nopeatempoisten FPSpelien pelaamiseen, vaikka sitä tähän asti on mainostettu vaikkapa Mirror’s Edge -pelillä.

Onliven mukaan pelikuvaa pakataan palvelimella videokuvaksi vain yhden millisekunnin viiveellä. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa siihen viiveeseen, joka menee videokuvan ja äänen toimittamiseen laajakaistayhteyden yli koteihin. Jo laajakaistaliittymän perus viive lähimpään operaattoriin on tekniikasta riippuen yleensä 40–100 millisekuntia. Tätä kutsutaan yhteyden latenssiksi.

Palveluun kuuluu käyttäjän kotiin tuleva päätelaite, joka kytketään tietokoneeseen. Tavoitteena on, että jopa muutaman sadan euron netbook-koneilla voidaan pelata uusimpia pelejä, kun pelien tarvitsema laskenta hoidetaan muualla, ja pelaajalle välitetään vain videokuvaa.

Pelijulkaisijat kiinnostuneita, mutta epäilijöitäkin löytyy

Mukana tuleva laite huolehtii tiedonsiirrosta Onliven palvelimien ja käyttäjän välillä. Konsepti on herättänyt paljon innostusta pelaajien ja kehittäjien parissa, sillä se auttaisi vähentämään laitonta kopiointia ja poistaisi myös ongelmalliset tehovaatimukset, jotka rajaavat pelien ostajakuntaa.

Yleistyessään Onliven palvelu mullistaisi pc-pelaamisen. Mukaan on liittynyt koko joukko nimekkäitä pelistudioita. Tuesta huolimatta riittävän palvelinkapasiteetin järjestäminen voi tuoda isoja haasteita. Myös ongelmat nettisiirron viiveissä saattavat tuottaa ongelmia.

Pelejä nettiyhteyden yli striimaava OnLive-palvelu on herättänyt pelaajakansan lisäksi kummastusta myös pelialan vaikuttajien keskuudessa. Kaikki eivät ole laisinkaan varmoja sen toimivuudesta.

Nintendo of American pomo Reggie Fils-Aime toteaa, ettei hän usko OnLiven pystyvän tarjoamaan laadukasta pelikokemusta, joka yltäisi lähellekään nykykonsolien tarjoamia elämyksiä. Reggie toteaa myös, että Nintendon menestys perustuu ikiomiin pelisarjoihin, joita ei tulla nyt eikä tulevaisuudessa näkemään kilpailevilla alustoilla. Kannattaa ottaa huomioon miehen lausunnoissa, että edustaa kilpailevaa tuotetta ja sahaisi omaa oksaansa jos varauksetta suitsuttaisi kyseitä palvelua.

Reggie kuitenkin arvelee, että palvelu voisi olla hyvä vaihtoehto PC-pelimarkkinoilla. Niin yllättäen kyllä kilpailijan tuotteelle tämä olisikin varsin hyvä vaihtoehto.

Myös Sonyn jenkkipomo Patrick Seybold on ihmetellyt, että paljonko peleistä oikein uhrataan kun ne paiskataan striimattavaan nettiympäristöön, jossa samaa nettikaistaa saattaa jakaa useampikin peli- ja viihdelaite.

Tehokasta rautaa vaativista räiskinnöistään tunnettu Crytek heittää ilmaan, että OnLiven kaltaiset striimaavat pelipalvelut eivät ole mahdollisia vielä pitkään aikaan. Crytek on kehittänyt omaakin vastaavaa järjestelmäänsä, mutta ei näe ajan olevan vielä kypsä moiselle. Tässä taas pitää muistaa että vaikka Crytek itse on epäonnistunut, niin tarkoittaako se etttä kukaan muukaan ei palvelua saisi toimimaan.

”Mielestämme laajakaistojen nopeudet ja laajakaistoilla varustettujen kotitalouksien määrät ovat riittävällä tasolla vasta joskus 2013-2015.”

Crytekillä tunnustetaan myös nettipelipalveluiden – ja nykyäänkin nettipelien – suurimman ongelman olevan verkkoviiveessä. Jos peleissä on lagipiikkejä, pelaaminen on kaukana mukavasta. Tämän kyllä allekirjoittaa jokainen vähänkään nopeatempoisempaa peliä netissä pelannu.

”Videorenderöijän kehittäminen ei ole vaikeaa, mutta nettistriimattaviin peleihin vaadittava infrastruktuuri ei ole mahdollista vielä nykytekniikalla”, kritisoi Crytekin toimitusjohtaja Cevat Yerli.

OnLiven kehittäjä kuitenkin vakuuttelee epäilijöitä

OnLiveä kehittävän yrityksen perustaja kuitenkin toteaa, että ei hätiä mitiä. Lupaukset viiveettömästä, HD-tasoisesta pelielämyksestä voidaan hyvinkin toteuttaa.

”Käyttämämme algoritmin kehittäminen on vaatinut kymmeniätuhansia työtunteja. Se ei ole täydellinen mutta kehitämme sitä edelleen”, OnLiven Steve Perlman puolustautuu.

Perlmanin mukaan OnLive pystyy jo nyt tarjoamaan 720p-tasoisella grafiikalla toteutettuja pelejä 60 fps:n päivitysnopeudella viisimegaisella nettiyhteydellä. Olisi todellakin hauska päästä tätä mullistavaa palvelua kokeilemaan.

Jokainen voi kuvitella millainen kevennys kukkarolle olisi, jos peliharrastus ei vaatisi uusia investointeja 6kk välein. Nvidian osakkeet kannattaa myydä asap jos OnLive palvelu tosiaan ottaa tuulta alleen sillä tehokkaita näytönohjaimia ja kuuminta pelirautaa ei enää osta sen jälkeen kukaan.

Lähteet: Tietokone.fi, eDome, http://www.onlive.com

Laite saapui tänään, juuri niinkuin oli luvattukin, eli kaikki kunnossa.  Laitteen mukana ei tullut mitään ohjetta, mutta onneksi on internet.  Löysin sieltä erittäin hyvät sivut valokuvineen ja kaikki selvisi.  Viikonloppuna sitä sitten pääsee kokeilemaan.  Teknisesti tuntui toimivan, kun kytkin mikrofonin ja Olympus LS10 tallentimen yhteen.

Kävin tunnin reissun Eestinkallion metsässä kameran kanssa, mielessä edelleen hippiäiset ja tikat.

Pohjantikan hakkuujätteitä löytyi, mutta ei linnun lintua. Aamu-tv:ssä kerrottiin, että muuttolintuja on saapunut, tänne etelään jo ensimäiset kiurut ja töyhtöhyypätkin.

Kyllä jälleen kelpaa kellistellä kotiteatterin paahteessa ja nauttia halpatyövoiman hedelmistä. FinnWatchin raportin (PDF) mukaan suosittujen multimedialaitteiden valmistuksessa käytetään (edelleen) epäinhimillisiä ja joskus jopa laittomia keinoja, jotta me läskiperseiset länkkärit saisimme kasvattaa selluliittejämme mahdollisimman halvalla.

Raportin mukaan suuret monikansalliset yhtiöt eivät noudata eettisiä säännöksiään koko tuotantoketjun osalta. Kiinan keskeisimmällä elektroniikkateollisuuden alueella Guangdongissa yhtiöiden alihankkijat mm. maksavat työntekijöilleen sikamaista kiskuripalkkaa, teettävät laittomia määriä ylitöitä, pakottavat työskentelemään huonoissa oloissa ja kiristävät työntekijöitä erilaisin rangaistuksin.

Valmistajat myös säästävät palkkakustannuksissa palkkaamalla alaikäistä työvoimaa, jolle ei tarvitse maksaa samanlaisia lakisääteisiä lisiä kuin aikuisille. Työnhakijoiden syrjintä ja työntekijöiden nöyryytys tulevat nekin raportissa ilmi.

Työoloista on pyritty saamaan todenmukainen kuva haastattelemalla neljän Guangdongissa toimivan elektroniikan sopimusvalmistajan työntekijöitä ilman päällystön läsnäoloa. Epäilyttävää julkisuutta onnistuvat keräämään…

• Celestica Technology – produces Xbox 360 video game consoles for Microsoft.
• Flextronics – produces Xbox 360 video game consoles for Microsoft.
• Vista Point Technologies/Flextronics – produces LCDs for Sony MP3 players and other products of Motorola, Microsoft, Philips etc.
• Hong Fu Jin Precision Industry (Shenzhen) Ltd./Foxconn Technology Group – produces iPhones for Apple and other products.

Raportti tietää huonoja uutisia Microsoftille, kuraa keränneistä alihankkijoista kolme neljästä työskentelee amerikkalaisjätin kanssa ja kaksi yhtiön Xbox 360 -konsoleiden valmistajana. Ei siis ole yllättävää, että raportti luo kattavan — ja kauhistuttavan — kuvan siihen todellisuuteen, joka konsolin alkulähteillä vallitsee.

Eräällä Xbox 360:n kasauslinjastoilla työntekijät joutuvat esimerkiksi seisomaan 11 tunnin vuoronsa kuutena päivänä viikossa. Olot ovat tukalat, sillä lämpötila voi olla jopa lähemmäs 30 astetta ja kiire on armoton. Työntekijöiden pitää valmistaa viisi konsolia minuutissa — ja virheet vähennetään palkasta!

Vielä surullisempaa luettavaa on se, että osa työntekijöistä voi pahoin muutenkin kuin fyysisen rasituksen takia. Juotoksia tekevät saattavat joutua hengittämään myrkyllisiä kaasuja, vaikka linjastolla onkin käytössä jonkinsorttiset hengityssuojat. Kaikesta tästä uhrautumisesta maksetaan pahimmallaan vain reilut 80 euroa kuukaudessa, mikä ei riitä elämiseen edes Kiinan hintatasolla. Hei haloo!

Paljon paremmin asiat eivät tosin ole muillakaan, vaan useimmat raportissa havaitut ongelmat löytyvät jokaiselta tehtaalta. On esimerkiksi yleistä, etteivät työntekijät saa vapaasti keskustella työn aikana, vaikka juuri keskustelu voisi olla halvin tapa parantaa uuvuttavassa linjastotyössä jaksamista.

Kuri on muutenkin äärimmäinen. Työntekijöitä muun muassa voidaan marssittaa riveissä kuin armeijassa. Suurien tuotantomäärien tuoma paine puolestaan rajaa taukomahdollisuuksia lähes orjuuttavasti. Hätkähdyttävä esimerkki tästä on se, että Applelle iPhone-puhelimia valmistavalla tehtaalla ihmiset joutuvat pahimmillaan valitsemaan WC:ssä käynnin ja lounaan välillä. Valitse siinä sitten paskoako housuun vai kuollako nälkään.

Puistattaa ajatella, että todennäköisesti joku länkkäri ostaa Xbox 360:n tai iPhonen samalla reissulla, kun hakee kaupasta sisäfilettä ja kermaa. Siinä missä laitteen ostajaa odottaa oma koti, telkkari ja muut mahdolliset hilavitkuttimet, laitteen tekijä kärvistelee todennäköisesti täyteen ahdetussa, epähygienisessä asuntolassa, jossa on henkilökohtaista tilaa reilut pari neliömetriä. Tasan ei mene nallekarkit.

Reilu peli, plz!

Ilmeisesti lama tulee vain huonontamaan kiinalaisten ahertajien arkea, sillä miljoonatulosta takovat elektroniikkajätit “ennakoivat” romahdusta ja hakevat jo nyt säästöjä tuotannon alimmilta tasoilta. Suomen suuri saatana Nokia on esimerkiksi vaatimassa alihankkijoiltaan 15 prosentin alennuksia. Ja mistähän sellaiset alennukset revitään? Pienituloisimpien työntekijöiden selkänahasta tietysti.

Ihmettelenpä vain, miten pitkään omatuntoa sietää venyttää. Aivan posketon eriarvoisuus ei voi jatkua sen enempää maiden sisällä kuin globaalissakaan mittakaavassa. Parempiosaisten velvollisuus on auttaa ja tukea heikko-osaisempia, ei riistää viimeisetkin viulut.

Kävin Hesen kanssa maaliskuun ensimäisenä päivänä Kaamasessa, 40  km Inarin kirkolta pohjoiseen, Neljän Tuulen Tuvalla.  Olimme kaudenavaavat asiakkaat.  Tuvan ympärillä on useita ruokintoja, lähimmät seinässä kiinni ikkunan alla.  Paikka on hyvin tunnettu taviokuurnista.   Kuvaajia käy  keväällä maailman ääristä.  Kuurnat tulevat maaliskuun puolessa välissä, joten olimme aikaisessa.  Lapintintin kuva kuitenkin saatiin.

Ostin tänään Verkkokaupasta kuulokkeet  (Sennheiser HD212 Pro, 46 €) ja pienen kolmijalan(Slik Mini-pro III, 34 €) uutta tallenninta varten.  Kolmijalkaa voi tietysti käyttää kuvaukseen ja myös orjasalaman tukitelineenä ja kuulokkeilla voi kuunnella musiikkia.

Lisäsin lintuäänet eilen illalla ipodiin.  Sama pitäää tehdä Olympus-tallentimeen.

Katselin netistä Olympus LS-10 tallenninta varten sopivia kuulokkeita, suuntamikrofonia ja pientä kolmijalkaa, en hankkinut vielä.  Lueskelin Telingan sivuja uudelleen, ja ihan hyvältä näyttää.

Tänään saapuivat vihdoinkin ison linssin maastovärisuojat, myös jatkeisiin.   Tilasin ne Luontokuvasta (85 €) jo joulukuussa, jolloin niitä piti olla hyllyssä.   Materiaali on aika jännää neopreenia ja osat pitää veyttää päälle.  Hyvä idea salaamaan ja suojaamaan, kannattaa laittaa isoihin kalliisiin linsseihin heti uutena niin pysyvät kuin uusina.

Näin harmaahaikaran Salmisaaren sulan reunajäällä, hain kameran (30D + 420 mm), kun olin muutenkin käymässä kotona.  Sain muutaman suhtkoht kuvan.  Alkaa olla maksimipituus 30D:n kropikertoimella 1.6 toi 420 mm, vaikka vakaajakin on.  Jostain syystä kamera pyrkii tarkentamaan liikaa taakse.  Pitää ottaa jatkossa huomioon.