Yksi vanhemmuuden eduista on se, että tulee luettua myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka muuten saattaisi helposti jäädä paitsioon.

Johan & Päivi Ungene:
Bestikset Johanna ja ulla
Bestikset Johanna ja Ulla riidoissa
Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla
Bestikset Johanna ja Ulla salaisuuksien jäljillä

Kun tyttäreni tarttui übersöpön näköiseen kirjaan Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla, yritin ehdotella kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta hän oli jo päätöksensä tehnyt. Olemme nyt lukeneet sarjan kolme ensimmäistä osaa ja olemme pääosin pitäneet lukemastamme.

Johan ja Päivi Ungenen Johanna ja Ulla -kirjojen vahvuus on eläytyvän realistisessa lapsikuvauksessa. Tai maailman kuvaamisessa lapsen silmin. Tyttöjen touhuissa yhdistyvät absurdi, mielikuvitus ja sosiaalisten pelien pelaaminen. Sarja näyttää kylmäävän aidolla tavalla myös tyttöyden pimeät puolet: kateuden, kilpailun ja juonittelun, joista – minun mielestäni – kirjoihin tulee juuri se särmä, joka tekee niistä lukemisen arvoisia.

Talo-Ulla sanoi, että oli olemassa niin sanottu rauhanpalkinto. Se myönnettiinn joka vuosi niille jotka olivat olleet kilteimpiä maan päällä. Hänestä tuntui että hän saisi sen.
”Me”, minä sanoin.
”Jos on kiltti, on myös antelias”, Ulla vastasi silloin.
Että minun pitäisi suoda palkinto hänelle eikä olla niin kateellinen.
(Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla)

Taustalla häilähtelee myös yhteiskunnallisia teemoja, ja suorastaan särmättömyyttä vastaan tuntuu suunnatun Maailman kilteimpien Johannan ja Ullan kohtaus, jossa nämä esittävät pienelle Elisabetille kilttiä lastenohjelmaa. Kaiken ruman ja mahdollisesti pelottavan sensuroiminen esityksestä tekee siitä mitäänsanomatonta kitschiä, ja Elisabet nukahtaa kesken shown.

Vielä huomattavasti enemmän minun makuuni istuvat Supernaiivista tutun Erlend Loen Kurt-kirjat.

Erlend Loe:
Kala
Kurtin käytöshäiriö
Kurt on tärkeä
Kurtilla keittää
Kurttila

Kurt on trukkikuski, jolla on taipumuksena jättää työpaikkansa ja yrittää jotain muuta. Ja erinäisten sekoilujen jälkeen palata taas arkeen. Hän on naimisissa Anne-Lise -nimisen arkkitehdin kanssa, ja heillä on kolme lasta.

Kurt-kirjojen ihmiset ovat lapsellisia. Trukkikuski käyttäytyy kuin uhmaikäinen pikkukakara, ja myös muita aikuisia ohjaavat varsin alhaiset vietit. Tilanne taitaa olla tosielämässä kovin valitettavan samantapainen vain sillä erolla, että tosielämän aikuiset peittelevät alhaisia motiivejaan ja hillitsevät käytöstään paljon taitavammin kuin Kurt-kirjojen aikuiset lapset.
Loe ikään kuin riisuu ihmiset kaikesta sumutuksesta, näyttää heidän sisäiset lapsensa paljaina ja tekee sen terävästi ja aivan hillittömän hauskasti.

Tämä tekee kirjojen aikuisista ja koko maailmasta ja sen tilanteista myös helposti lapsen ymmärrettäviä.

Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa Tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä)

Kurt on tärkeä on ollut tähänastisen elämäni kivuliain lukukokemus: juuri katkenneen kylkiluun kanssa on paha hytkyä naurusta. Fanitan. Sarjan uusimpaan osaan on tarkoitus tarttua aivan lähipäivinä. Maltan tuskin odottaa, kun se näyttääkin niin hurjalta:

Tässä kolme blogia, joita olen alkanut seurata vasta hiljattain tai jopa aivan äsken:

Juha Siron Mitä tapahtuu todella: Kirjailija käsittelee kirjallisuutta. Hyvinkin mielenkiintoinen.

Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly: protesti vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille. Tässä asiassa onkin protestoimista. Muistuu mieleen eräs keskustelupätkä parin viikon takaisista kustantamon kemuista…

Kollega: Onnittelut hienosta kritiikistä. Kerrankin joku meistä lastenkirjailijoista sai osakseen huomiota!

Minä: Niin. Kun kirjoitin aikuisille.

Ja kolmantena kehumisen arvoisena ja uudehkona pitää mainostaa Kotus-blogia: kaikkea kielestä.

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Tekstin ja kuvan välinen suhde on tärkeä juttu, ei pelkästään lastenkirjallisuudessa vaan myös muualla. Jos kuva kertoo vain jokseenkin saman asian kuin teksti, syntyy tylsä vaikutelma, ja kuva saattaa jopa tuntua turhalta. Näin kävi mielestäni esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Hannu Lukkarisen Ronkoteus-sarjakuvakirjassa. Kuvat eivät tuoneet tekstiin oikein mitään lisää, ja sarjakuvana teos oli yksinkertaisesti huono.

Kuvallisesti mielenkiintoisimpia ovat teokset, joissa tekstin ja kuvan välillä vallitsee jonkinlainen jännite, ristiriita tai vuoropuhelu. Tahdon nyt kehua kahta tässä suhteessa aivan erityisen onnistunutta lastenkirjaa.

Varoitus! Tulossa juonipaljastuksia!

Timo Parvelan (teksti) ja Virpi Talvitien (kuvitus) Keinulauta on hyvän näköinen ja sisällöllisesti oivaltava, palkintonsa ansainnut teos. Lisäksi se onnistuu kuvan ja tekstin vuoropuhelulla hämmentämään ja paljastamaan aiheestamme jotakin, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi.

Tarina kertoo Pii-nimisestä pienestä karhusta, joka etsii itselleen leikkikaveria. Kuvissa esiintyy selvästi nallepukuinen lapsi, ei karhu.

Minä, aikuislukija: Mielenkiintoinen, käänteinen antropomorfisoinnin tapa. Yleensähän eläimet, kuten Aku Ankka, puetaan ihmisten vaatteisiin eikä päin vastoin.

Lapsi: Kuuntelee tyytyväisenä kertomusta ja katselee kuvia.

Loppuylläri: Pii riisuu karhupukunsa.

Lapsi: Hei! Mitä! Se olikin lapsi! Minä luulin, että se on karhu!

Minä: Oho! Niin minäkin! Voi hyvänen aika! Kuvat ovat näyttäneet tämän kaiken koko ajan! Miksi ihmeessä… miten emme silti tulleet ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Voivatko sanat todella dominoida tulkintaamme noin vahvasti? Voivat. Ja itse asiassa ilmiö on laajempikin: me emme usko aistejamme, jos on mustaa valkoisella siitä, että asiat ovat toisin. Teksti jyrää.

Rosa Liksomin Jepata Nasta pohjoisnavalla näyttää hassun retrohenkiseltä. Charles Frégerin ottamia valokuvia tähdittävät Rosan vanhat lelut. Prinsessa Jepata Nasta etsii itselleen leikkikaveria ja joutuu kauas kotoa kummalliseen seikkailuun. Yksityiskohdat ovat täynnä surrealistista outoutta. Henkilöiden nimet ovat kuin… en tiedä mistä, hirviö Naartsuk vangitsee ihmisiä hameensa alle ja pohjoisnavalta kotiin päästään taivaaseen ulottuvia portaita pitkin. Ja ne kuvat!

Prinsessa näyttää kosmonautilta, “sinihousuinen tyttö” onkin norsu, ja lapsikuulijamme odotti jokaista uutta kuvaa kuin suurta juhlaa. Ja hämmästeli ja naureskeli:

“Siis kumpi on kumpi? Ei toi oo mikään poika!”
“Onko tuo muka hirviö?”
“Ha haa! Ei näytä yhtään miltään isältä!”

Ero johonkin normikuvitukseen on valtava. Ja jotenkin juuri kuvitus avaa sen, mistä tekstin outous on kotoisin: leikin logiikasta.

Sain kirjastoapurahapäätöksen. Olo on huomattavasti kevyempi nyt, kun tiedän pärjääväni kesän yli.

* * *

Jostain kuuluu kauhistuttavaa rääkymistä. Kuin jotakuta lasta ihan oikeasti kidutettaisiin. En ole koskaan ennen kuullut moista, mitä naapurissamme oikein tapahtuu? Vai mistä ääni oikein tulee? Kurkistan ikkunasta ja näen kaksi pikkupoikaa: toinen soittaa ilmakitaraa ja laulaa, death metallia vissiin.

* * *

Myös kirjapaketti (3,5 kg) tuli painosta. Täytyypä käydä noutamassa.

Mistä tulikin mieleeni, että jonkun mielestä lastenkirja on kallis, kun siinä on viitisenkymmentä sivua ja hintaa parikymppiä. Vertailukohteena joku käyttää aikuisten romaania.

On totta, että sisustuselementiksi lastenkirja on hintava, samoin kilohinnoin mitattuna. Ajassa mitattuna lastenkirja on kuitenkin usein hintansa väärti: se luetaan helposti monta kertaa, kun taas romaani tyypillisesti jokseenkin kerran.

Ei tätä nyt oikein ole ehtinyt päivittää. Kirjalliset kuolemanrajat (jotka eivät hellitä ainakaan puoleentoista kuukauteen) ovat sitoneet ja sitovat tekemisiäni kaikkina kirjoittamiseen soveltuvina hetkinä. Parempi näin. Aina tekstiä ei odota kukaan. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin kuulumisia.

.

1) Kirjoitin WSOY:n Bulevardi-lehteen (vai bulevardilehteen?) kolumnin siitä miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta olla kiinnostuneita juuri muualla kuin juhlapuheissa. Ehkäpä pistän kirjoituksen tännekin jossain vaiheessa. Niin epäkohtelias en kuitenkaan ole, että julkaisisin tilatun jutun ensin tai edes välittömästi lehden ilmestyttyä täällä. Vähän myöhemmin. Vaikka aihe näyttääkin olevan tapetilla juuri nyt, onhan Kulttuurivihkojen uuden numeron teemana juuri lastenkirjallisuus ja sen arvostus. Sanomalehtien toimituksissa todetaan, että lastenkirja-arviot ovat pieniä ja vähäisiä, koska toimittajia aihe ei kiinnosta. Tuomas Kyröä sen sijaan on kiinnostanut sen verran, että on antanut Lapsen maailmassa seuraavan lausunnon:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

Jätän lausunnon kommentoimatta, koska en ole lukenut sitä alkuperäisessä yhteydessään.

.

2) Innostuin eksistentialismista joskus kahdenkympin kriisin tuiskeissa, kun käsiini sattui Esa Saarisen kirja Sartre – Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Olin sitten aika pitkään Sartre-fani. Nykyään olisin kuitenkin valmis asettamaan eksistenssifilosofit luolavertauksen raameihin: Kierkegaard on aurinko, Heidegger se luolan suulla seisoskeleva tyyppi, joka heittää varjon, Sartre varjona siellä luolan seinällä. de Beauvoir voisi ehkä olla jonkun naispuolisen luolamiehen hahmottelema ääriviivapiirros siitä varjosta.

.

3) Kun noin kuukausi sitten näin ensimmäisen kerran ostoshelvetissä noita pieniä kauko-ohjattavia helikoptereita, joiden infrapuna-aseilla voi ampua kaverin kopterin alas, oli se kuin lapsuuteni märkä uni muoviksi tullut. Ei ollut sellaisia silloin joskus! Olinkin aivan sekaisin, vähällä ostaa joululahjan itselleni. Onneksi vähän aikaa viivyttelin. Kun niiden koptereita edes näkee pörräämässä lähes päivittäin, kyllästyy niihin hyvin pian. Olen jo kyllästynyt, kertaakaan kokeilematta. Krääsätön joulu!

.

4) Tennispalatsissa on taas ihan kiva näyttely. Tyhjiä tauluja ja mekaanista kuolemaa. Yläkerran valokuvanäyttely on vähän vähemmän puhutteleva. Jotenkin sitä sitäpaitsi edelleenkin odottaa museoon kohotetulta taiteelta edes vähän virtuositeettia, vaikka periaatteessa itsensä ilmaiseminen kuuluukin kaikille.

.

5) Ei tällä kertaa enempiä. Kerron Tuntemattoman musiikin klubista joskus toiste.

Seisoin marraskuun iltana Sörnäisten mutkassa odottamassa mitä tahansa bussia tai ratikkaa, joka veisi minut keskustaan. Alikulkutunnelista putkahti kaksi teiniä, poika ja tyttö, jotka juttelivat toisiinsa uppoutuneita metromatkastaan. Poika selitti, että pysäkit ja kesälomat muistuttavat toisiaan, kumpaakaan ei voi ohittaa odottamatta. Tyttö säesti, että hänestä metrossa matkustaminen on aina vaan yhtä eksoottista. Hän viuhtoi turkooseilla tumpuillaan ilmaa kuin nykysäveltäjä ja jatkoi ylistyslauluaan kutsuen metroa metropolitan lineksi, jolla liikkuva kosmopoliitti voi tuntea osallisuutta kaikkiin maailman metroverkostoihin, Madridista Montrealiin ja Berliinistä Buenos Airesiin. Hän mainosti verkosta löytämäänsä World Metro Databasea ja Rotterdamissa sijaitsevaa metroasemaa nimeltä Stadhuis, jossa seinäpaneelien pinnalla virtaa vettä. Stadhuisissa olo on kuulemma vähän kuin akvaariossa ja ohikulkevia ihmisiä yhtä hauska katsella kuin trooppisen keltaisia kaloja, joiden ei tarvitse pyydellä anteeksi kukoistustaan. Yhdessä tyttö ja poika toistelivat metroasemien nimiä ja vakuuttivat toisilleen, että Kalasataman kohdalla oli haissut aivan troolareilta ja kilohaileilta, Siilitiellä oli taas kuulunut oransseille penkeille saakka, kuinka siili ylitti tien klik-klok-klik-klik-klok. Heitä kuunnellessani tunsin itseni yhtäkkiä tosi vanhaksi ja mielikuvituksettomaksi. Ainoa vähän erikoinen asia, jonka omilta metromatkoiltani muistin oli, että Kaisaniemen kohdalla ei ole niin tarkkaa, pysäkin nimi kuuluu kaiuttimista vain kerran, suomi ja ruotsi paiskaavat kättä, “Kaisaniemi” on yhtä kuin ”Kajsaniemi”. 

Voisiko mielikuvituksettomuudesta syyttää marraskuun pimeyttä, ajattelin itsekseni. Sitä puhetta oli nyt liikkeellä, monet vaihtaisivat kaupunkia tähän aikaan vuodesta siltä seisomalta ja mieluummin lentokoneella kuin metrolla, tai häipyisivät vaikka Second Lifen kolmiulotteiseen maisemaan, pukisivat avattarensa aurinkolaseihin. Osasinko lapsena ihailla pimeyttäkin, oliko se silloin kuin jokin päivän jälkeensä jättämä salainen arkisto tai kaatopaikka, josta saattoi penkoa esiin aarteita ja muuta löytötavaraa, arkaa päivänvalolle? Lapsena lempikirjani oli Pierrot ja yön salaisuudet. Kirjan päähenkilö Pierrot asuu ranskalaisessa pikkukylässä ja ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja voisarvia. Hän rakastuu tien toisella puolella asuvaan pesijättäreen Colombineen, joka tekee työtä päivällä. Colombinelle yö merkitsee vain sysimustaa synkkyyttä, jossa hiipii ja lentelee susia ja lepakoita. Pierrot kirjoittaa Colombinelle kirjeen, jossa hän kertoo, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Pierrot’n mielestä yön tuuloset tuoksuvat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

Kotiin päästyäni avasin Catharina Gripenbergin runokokoelman Sinä siellä kaukana näytät tutulta (suomentanut Kristiina Lähde). Sivuilta ei löytynyt leipuria, vaan postiljooni, joka hänkin työskentelee öisin: Kirjeystäväni kerron sinulle kaikesta kiinnostavasta./ On postiljoonien aika kun nukumme vain postiljoonit valvovat. Postiljoonit ovat syntyneet postimerkki kielellä ja työskentelevät yövuorossa: - – aina vuorollaan on yö/ ja yötyökaluja käytellessäni päiviä vuorostaan/ tulee joka puolelle liikaa. Ikävöitkö sinäkin bensiiniasemalla voiko se tuikahtaa tuleen mikä sinua kiinnostaa? Postiljoonilla on kuitenkin tärkeä tehtävä, hän kun välittää viestejä ihmiseltä toiselle, vaikka pimeässä. Monta aukeamaa myöhemmin runon puhuja kirjoittaa: Olisin juossut, olisin palanut, mutta lähettänyt liekkien keskeltä maisemakortin,/ kirkon ja pikku auton, sinulle./ Jonkinlainen sinipukuinen lippalakkipäinen henkilö/ olisi sen sinulle ojentanut, ja jos olisit kysynyt: mitä sinä esität?/ postiljooni vastasi: minua. Päivä ja yö, yksi ja toinen voivat löytää ja kohdata, kirjeissä ja korteissa. Tai mistä sitä tietää, vaikka metrossa.

Tiesittekö muuten, 

että lihansyöjäeläinten kakkapökäleet ovat usein pitkulaisia ja epäsiistejä
että kasvinsyöjäeläimet ulostavat lähes koko ajan
että vampyyrilepakkojen kakka muistuttaa löysää hilloa
että kakan syöminen on loisille hyödyllistä
että on ammattimaisia kakansyöjiä
että eri sittiäislajeilla on omat suosikkikakkansa
että lihansyöjäeläimet saattavat mussuttaa kasvinsyöjäeläinten kakkaa
että koalaemot tarjoavat lapsilleen kakka-aterioita
että jättiläissaukoilla on perhekohtaisia vessoja
että on kakkaetsiviä
että kakan avulla voidaan tutkia monien eläinten elintapoja
että kakka saattaa olla maapallon hyödyllisin aine?

No en minäkään tiennyt. Mutta nyt tiedän – ja paljon muutakin – kun luin Nicola Daviesin mainion tietokirjan Kakka.

Koproliitti muuten on kivettynyttä ulostetta.