Mark Mallon:

1990-luku, Turku ja Helsinki: mielettömästi uusia pieniä kustantamoita.

Kymmenen, viisitoista vuotta sitten varsinkin Turussa ja Helsingissä elettiin pienkustantamoiden perustamisbuumia. Ensimmäisten uusien joukossa oli turkulais-helsinkiläinen Nihil Interit, joka oli silloin kaiketi Suomen ainoa sataprosenttinen runokustantamo. Sitten syntyivät Sammakko ja Savukeidas, molemmat Turkuun.

Lähipiiristäni muistan Porvooseen 1990-luvun lopussa perustetun Porvoon Julmapainon, ja 2000-luvun alkupuolella Helsinkiin perustetun Absurdian. Absurdian juuret lonkeroituvat sinne minne Särönkin juuret, Porvoon Taidetehtaalle ja Peilikuva-lehteen.

Absurdia puhisee edelleen, Julmapainon tarina lienee lopussa. Porvoossa nähtiin hetken myös Humart-niminen pikkuinen kustantamo, joka tosin taisi lopettaa toimintansa julkaistuaan perustajansa esikoisrunokokoelman.

Noihin aikoihin Helsingin ja Turun kirjamessut vilisivät solkenaan uusien kustantamoiden tuoreita toimitusjohtajia. Kuvaavaa oli, että Nihil Interitin perustaja Tommi Parkko sanoi minulle kerran Katajanokan Wanhan Sataman kirjamessuilla, että nykypäivänä et ole mies etkä mikään, jos sinulla ei ole omaa kustantamoa.

Moni kustantaja jäi henkiin, moni kaatui. Havaintojen perusteella voin todeta, että ne kustantajat, joilla oli ammattitaitoa toimitustyöhön, silmää laadukkaille käsikirjoituksille, kykyä tehdä tai teettää kunnon ulkoasua, ja ennen kaikkea valmiuksia markkinointityöhön, ovat selviytyjiä. Laiskat ja itsekkäät (lue: perustajiensa teksteihin julkaisemiseen erikoistuneet) “kustantamot” katosivat, ja niiden katoamista tuskin moni on jäänyt suremaan.

Aivan oma lukunsa ovat rahastamiseen erikoistuneet ja toimitustyötä karttavat, “kirjailijoita” suoltavat “palvelukustantamot” — niitä on kadonnut, mutta uusiakin on ilmestynyt. Varokaa niitä!

Kustannusmaailman uusia, varmoja tuulia edustavat kirjallisuuden ammattilaisten perustamat nk. tarvekustantamot, joista mainittakoon Leevi Lehdon vuonna 2007 luoma ntamo. Ammattimaisuus ja laatu takaavat sen, että ystäviä riittää, ja markkinointi hoituu netin verkostojen kautta.

2009: Hamina mukaan pienkustantamokartalle.

Kaakkoinen Suomi on pitkään ollut kustantamoiden perustamisalueen valkoista vyöhykettä — mieleeni ei ole jäänyt yksikään vakavasti otettava yritys. Entäs muiden mieleen?

Yhtäkkiä tämän syksyn pimeydestä pulpahtaa haminalainen Idiootti. Idiootin perustaja Tuukka Sandström ilmoittaa tiedotteissaan avoimesti, että kustantamon ensimmäinen teos on perustajansa itsensä kirjoittama. Hyvä niin, avoimuus kertoo siitä, että Sandström tiedostaa linjansa riskit. Saatuani ensijulkaisun, helsinkiläiseen taksimaailmaan sijoittuvan kirjan Taksipuhetta käsiini, ilahduin: ulkoasu toimii. Ja lukemisen perusteella saatoin todeta, että myös toimitustyö on kohdallaan, vaikka kirjailija olikin itsensä toimittaja — tähänkin liittyy riskinsä, minkä on voinut huomata isojenkin talojen valikoimista. Viime viikkojen mediaa seuratessa tajusin, että Idiootilla myös markkinointi on kohdallaan. Tälle nostan erityisen mielelläni hattua.

Merkit viittaavat siihen, että Sanströmillä voi muutaman vuoden sisällä olla useampikin onnekas kirjailija tallissaan.

Veikkaan, että Haminassa on äskettäin tapahtunut perustavanlaatuinen kirjallisuuskentän uudisraivaus. Alla Idiootin Särölle lähettämä tiedote:

Idiootti, uusi kaunokirjallisuuden kustantaja. Käsikirjoituksia haussa.

Tuukka Sandström on perustanut Haminaan uuden kustantamon, jonka nimi on Idiootti. Kustantamon ensimmäinen julkaisu on Sandströmin oma esikoisteos Taksipuhetta. Kyse ei ole kuitenkaan perinteisestä omakustantamisesta, sillä tulevan talven aikana Idiootti julkaisee myös muiden kirjoittamia teoksia.

Idiootin ensisijaisena tarkoituksena on täyttää Kotkan-Haminan alueelta puuttuvan paikallisen pienkustantamon tarvetta. Kustannusohjelmaan mahtuu kuitenkin myös muualta Suomesta tulevien kirjoittajien tekstejä. Keväällä 2010 julkaistaan esimerkiksi vuoden 2008 Poetry Slam -voittajan, tamperelaisen Kari Rainerannan sekä kotkalaisen Kari Armisen esikoisrunokokoelmat.

Idiootti pyrkii julkaisemaan vuosittain 6-10 teosta. Kustannuslinjan pääpaino tulee olemaan kotimaisessa proosassa ja runoudessa, mutta myös joitakin käännösnimekkeitä on tulossa ohjelmaan. Varsinaista tietokirjallisuutta Idiootti ei julkaise. Lisätietoa saa kustantamon kotisivuilta.

Lähettäkäähän, hyvät kirjoittajat, varsinkin te jotka asutte kaakkoisessa Suomessa, Porvoo mukaan lukien, Idiootille käsikirjoituksianne. Mutta ei raakileita, vaan työstettyjä ja ulkopuolisten, mielellään ammattilaisten hyväksymiä versioita. Näin säästätte tuoretta kustantamoa ylirasittumiselta. Käsikirjoitusten lähettämiseen liittyviä ohjeita löytyy täältä.

Risto Niemi-Pynttäri:

Eräs mielipuuhani, kun en osaa mennä pois näytön äärestä, on RSS-kärpästen napsiminen. Olen innostunut feedlystä (http://www.feedly.com). Se kokoaa blogien ja verkkolehtien suosikeista näytölleni aikakauslehden näköisen paketin. Feedly perustuu RSS-syötteille, joka ilmoittaa heti kun jokin suosikkiblogeistani on päivitetty. Kuvittelen, että RSS on eräänlainen sanansaattaja, siivekäs olento joka välähtää paikalle, ja kertoo ensimmäiset sanat.

Näyttöön ilmestyvien viestien pois napsauttelemiseen saattaa tulla himo.

En tiedä miksi puhutaan syötteestä RSS:n yhteydessä. Syöttääkö se juttuja suuhuni? Parempi olisi puhua uutisesta tai miksei jopa etiäisestä. Tai voidaan puhua sanansaattajasta, joka tapetaan ovenpieleen kun hän on saanut sanottua ensimmäiset sanansa.

RSS kuljettaa uutisia, sanan varsinaisessa mielessä se tuo uusimmat viestit. RSS–vallankumous merkitsi sitä, että uutissyötteet eivät olleet enää vain uutistoimistojen etuoikeus. Nyt jokainen blogikin lähettää oman RSS kärpäsensä blogosfääriin.

Siunattu RSS-herhiläinen, sen ansiosta verkkoon syntyy julkisuus, joka ei ole massamedian armoilla.

Kuinka moni kirjoittaja laati aikanaan kotisivun jonne ei kukaan eksynyt, ellet levittänyt meilissä osoitetta. Kuinka moni aloitti blogin, ja lopetti, koska sinne ei eksynyt monikaan. Jos joku kävi katsomassa blogiasi, hän unohti tulla takaisin. Kuinka moni on lopettanut blogi–ilmoitusten tilaamisen meiliinsä, koska ne täyttävät pian koko boksin.

Nyt on RSS, ja viestit voi ohjata lehden näköiseen karsinaan.

Kaikki näyttäisi olevan hyvin. Näytölle avautunut lehti on minulle räätälöity, siinä ei ole urheilu-uutisia eikä niitä uutistoimistojen otsikoita, joihin muutenkin törmää kaikkialla. Minun feedlyssäni on ystävien blogeille osastonsa. Muita osastoja ovat kirjallisuus, taide ja kirjoittaminen. Oma osastonsa on ruokablogeilla sekä Jyväskylän lähiympäristöstä kertovilla blogeilla. Runoblogeja on viisi, proosablogeja on vain kolme, mutta ne ovatkin ehdottomia suosikkejani. Sitten on myös osasto, jota toivoisin lukevani, mutten jaksa – nimitäin saksankielinen verkkoteoria.

Kaikki siis näyttäisi olevan hyvin. Mutta kun tuo RSS saa minut uppoamaan viestien pois napsimiseen, vaikka tarkoitus kai oli tuoda näyttöruutuun kiinnostavaa luettavaa.

Särötiedote:

Radioateljee esittää: Reigin pappi

Rakkaat kansalaiset! Suomen kirjallisuuden suolaisimpia helmiä saa tänä iltana nauttia silmät suljettuina peiton alla. Radioatelejee esittää klo 23 Aino Kallaksen Reigin Papin  (1926). Ihmellinen ja kaunis kieli imevät kuulijansa menneiden vuosisatojen Hiidenmaalle, kuoleman ja rakkauden rannoille.

Tiina Lehikoinen

JA SlTTEN ME LUIMME HESSEÄ

Kuten radion ja tv:n kirjallisuusohjelmissa ja kirjamessujen mainoksissa usein toistellaan, kirjojen maailmat kasvavat kiinni lukijaan. Lukija ei vain seuraa ulkopuolelta tapahtumia ja naureskele sivuilla hypähteleville henkilöhahmoille, vaan pureutuessaan tarinaan hän hengittää tekstin kanssa samaan tahtiin.

Kirjat kirjoittautuvat muistoihimme ja muuttuvat kollektiiviseksi muistiksemme. Jos meiltä kysytään, miltä suomalainen yhteiskunta näytti sodan jälkeen, hakeudumme mitä luultavimmin Linnan, Kilven, Haavikon ja Meren kirjoihin. Tai jos tehtäväksemme annetaan pohtia, miten 60-luvun kulttuurinen murros vaikutti aikalaisiin, kenties ajatuksiamme sävyttyvät Sinkkosen, Kirstinän, Salaman ja Kihlmanin tekstien hahmot ja tapahtumat.

Suurten linjojen tapahtumien ohella kirjat tekevät kollektiivisia myös subjektiivisista kokemuksistamme, kuten nuoruudesta. Ne sosiaalistavat kasvukipuja ja tarjoavat erilaisia roolimalleja, kuinka harhailla kolkkojen teinivuosien läpi. 2000-luvulla on vaikea löytää nuoria, jotka eivät olisi lukeneet  J. K. Rowlingin tai Philip Pullmanin teoksia. Useille sanataideoppilaistani Tylypahka on tutumpi paikka kuin takapiha ja eri ulottuvuuksia leikkaavat tikarit yhtä todellisia kuin luokkakavereilleni 90-luvun alussa olivat Viisikon lasten eväskorit sekä Sören Olssonin & Anders Jacobssonin finninaamainen Bert.

Useiden nuortenkirjojen erityispiirteenä voidaan pitää niiden sarjallista luonnetta ja sarjallisuuden takaamaa tuttavuuden jatkumista lukijan ja henkilöhahmojen välillä. Sarjallisuus mahdollistaa lukijan varttumisen päähenkilön rinnalla. Esimerkiksi sarjallisista kasvutarinoista käyvät Harry Potterien ohella lukuisten tyttökirjasarjojen sukukavalkadit sekä Narnia-sarja. Jokainen C. S. Lewisin luomiin maailmoihin ajautunut tunnistaa fantasiamaailman staattisuudesta huolimatta ajan vääjäämättömän kulumisen, ja sen, kuinka henkilöt muuttuvat kirjasarjan aikana.

Berliinin muurin sortumisen ja Neuvostoliiton romahtamisen ohella minun lapsuuttani värittivät Sue Townsendin Hadrianuksen kurjista teinivuosista kertovat kirjat. Hadrianus oli minulle enemmän kuin henkilöhahmo, kirjasarjan myötä hänestä tuli ystäväni, joka sitten myöhemmin katosi, niin kuin lapsuudenystäville joskus käy. Viime syksynä tapasin Hadrianuksen uudelleen. Ja että meillä oli hauskaa! Me päähänpotkitut tollot, joiden runojen arvoa BBC ei ymmärtänyt, me Maailman murjomat poloiset, joiden sydäntä kalvoivat lemmenhuolet, levottomuus ja tokarin keskiarvo, Mikä julma tsäkä, että meistä tuli tällaisia. Mutta onneksi meillä oli toisemme.

Hadrianus suisti minut nostalgiakierteeseen.Varhaisten murkkuiän muistojen tonkimisen jälkeen siirryin kirjastossa varttuneempien teinien lukunurkkaan. Kahlasin uudelleen läpi lukiovuosieni pakolliset  Södegranit, Orwellit, Pessoat, Nabokovit ja niin edelleen. Viimein päädyin Hesseen.

Kävellessämme taannoin sienimetsässä tiedustelin ystäviltäni kirjavinkkejä. En tiedä, vaikuttiko vastausten laatuun syksyinen ajankohta, ikäkriisi vai piiloromanttinen luonne, mutta myös heistä neljä viidestä oli päätynyt viimeisen vuoden aikana takaisin Hessen kirjojen äärelle. Yritin udella, kuinka ystävieni nykyiset lukukokemukset erosivat vuosien takaisista ensikohtaamisista teosten kanssa, ja lukivatko he nyt kirjoista enemmän juonta, vai tekstikerrostumien taustalla sykähtelevää omaa aiempaa lukukokemustaan.

Väitän nimittäin, että lukiessamme me emme vain hengitä tekstin kanssa samaan tahtiin, vaan talletamme itsemme riviväleihin. Lukeminen on ruumiillinen akti, jossa lukija peilaa, piilottaa, torjuu, nauttii, häpeää, itkee, nauraa ja hikoilee sanojen äärellä. Samoin kuin ruumis tunnistaa liikeratoja liikkuessamme tutussa maastossa, lukeminen aktivoi hermosoluja, joiden väliset synapsit morsettavat kirjoitettujen maisemien tuttuutta läpi kehon. Menneisyyden kokemuksemme heijastuvat meille lukemisen kautta: suoritamme aikamatkoja tavaamalla esiin meille merkityksellisistä kertomuksista eilisten kokemuksiamme.

Ajallisen välimatkan päästä on turvallista tirkistellä jopa omaa kömpelyttään ja kellon ympäri jännittynyttä olemustaan, niin, että aiemmat tuskat näyttäytyvät suorastaan kirpeän suloisina. Kurkistakaamme vaikkapa Hadrianuksen arkeen 18 vuoden taakse:

Vuosi 1991. Perjantai, marraskuun 1.

Koska kauppaan jatkuvalla menestyksellä turvallisuusvimpaimia, rouva Bellingham päätti korottaa tuntipalkkani 3.14 punnasta huimaavaan 3.25 puntaan! Myyntitykki! Ampukaa kunnialaukaus! Päästäkää ilmapallot irti! Avatkaa Bollinger-pullo! Jakakaa lehdistötiedote! Ilmoittakaa Red Arrowsin muodostelmalentäjille!

Tai Herman Hessen varhaisromaanin Muuan nuoruus päähenkilön Hans Giebenrathin elämään:

“Kun nuoret viilarit seisoivat Schulerin talon edessä rauhallisina ja itsetietoisina, nyökkäilivät ohikulkijoille ja juttelivat keskenään, saattoi hyvin nähdä, että he muodostivat kiinteän yhteisön eivätkä tarvinneet ulkopuolisia, eivät edes sunnuntaihuvitteluun.

Myös Hans tunsi sen ja oli iloinen että kuului heihin. Silti hän hiukan pelkäsi suunniteltua huviretkeä, koska jo tiesi että tässä ammattikunnassa nautittiin elämästä tukevasti ja ylenpalttisesti. Ehkäpä ne suorastaan tanssisivatkin. Sitä Hans ei osannut mutta aikoi muuten tehdä parhaansa, äärimmäisessä tapauksessa vaikka pikku kohmelon uhalla. Hän ei ollut tottunut juomaan paljon olutta, ja tupakoinnissa hän oli päässyt vaivoin niin pitkälle, että saattoi varovasti polttaa yhden sikarin ilman pahoinvointia ja häpeää.”

Oi ylitsevuotava, liioitteleva & järjetön nuoruus! Materiaalisten yksityiskohtien ja yhteiskunnallisille epäoikeudenmukaisuuksille kiljuva nuoruus, teemukillinen inkiväärijuomaa sinulle tänä sunnuntaisena alkutalven iltana!

Anne Dougan:

Runouden kääntämisen ylistyslaulu

Häpeäkseni minun on tunnustettava, etten takavuosina uhrannut montakaan ajatusta intohimoisesti ahmimieni proosa- ja runoklassikoiden suomentajille. En edes aina tiedostanut, etteivät esimerkiksi Dostojevskin tai Baudelairen käsissäni kuluneet teokset olleet näiden herrojen alkuperäistekstejä.

Kääntämisopintojani edeltävänä aikana en siis pahemmin vaivautunut pohdiskelemaan lukunautintoni mahdolliseksi tehneen suomentajan arvokasta työtä. Tänä päivänä osaan tuntea suunnatonta kiitollisuutta niitä kääntäjiä kohtaan, jotka ovat tarjonneet kaltaisilleni varsin rajoitetulla kielitaidolla varustetulle lukijalle lukemattomia ikimuistoisia lukuelämyksiä. Erityisen suurta ihailua saavat osaltani osakseen kirjallisuuden kuninkuuslajin, runouden, suomentajat.

Viimeksi mainittujen tehtävä ei todellakaan ole helppo, sillä ei ole olemassa mitään yhtenäistä kantaa siitä miten, ja keiden toimesta, runoutta tulisi kääntää. Kaikkein radikaalimmat ovat sitä mieltä, että runouden kääntäminen on kutakuinkin mahdotonta. Heidän joukkoonsa kuului mm. Voltaire, jonka totesi runouden kääntämisestä seuraavaa: ”Runouden kääntäminen on mahdotonta; vai voiko muka musiikkia kääntää?”.

Useat taas ovat sitä mieltä, että jos runoutta ryhdytään kääntämään, tulee sen kääntäjän itsensäkin olla runoilija. Itse ole taipuvainen yhtymään tähän mielipiteeseen, vaikka on niitäkin, jotka suhtautuvat skeptisesti runoilija-kääntäjän kykyyn pitää oma runoilijan äänensä kurissa toisen tekstiä kääntäessään.  Esimerkiksi runojen suomentajana varsin mittavan elämäntyön tehnyt Aale Tynni-Haavio esitti aikoinaan omana kantanaan, ettei kääntäjä ole varsinaisesti uutta luova runoilija vaan eräänlainen välittäjä, joka oman kielensä keinoin pyrkii tarjoamaan lukijalle alkuperäisen runoilijan kirjoittamaa runotaidetta.

Kiistelyä käydään myös siitä, tulisiko runokäännöksen välittää lukijalle mahdollisimman tarkkaan runon merkityssisältö vai olisiko tärkeämpää pyrkiä säilyttämään runon tekniset seikat, kuten esimerkiksi sen rytmitys alkuperäisen kaltaisena. Ihanteellista olisi tietysti pyrkiä pitämään kiinni molemmista, mutta käytännössä tämä on useimmiten äärimmäisen hankalaa ja joidenkin kieliparien kohdalla lähes mahdotonta.

Runokäännösten arvottaminen ei sekään ole mikään yksinkertainen tehtävä. ”Hyvälle” runokäännökselle löytyy kääntämisen teoreetikkojen teksteistä jos jonkinlaisia, usein jo itsessään melko tulkinnanvaraisia määritelmiä, joista esimerkkinä voisi mainita vaikka Jacques Derridan näkemyksen hyvästä runokäännöksestä:

”Hyvä runokäännös on sellainen, joka kykenee välittämään runon olemuksen, sen musikaalisuuden ja soinnin.”

Kirjallisuuden kääntämistä paljon tutkinut Susan Bassnett-McGuire puolestaan on todennut:

”Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa kääntää runo, aivan kuten ei ole ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa sellaista.”

Oma asiantuntemukseni ei riitä edes oman kieliparini, espanjan ja suomen, ammattimaisen runonkääntämisarvioinnin esittämiseen. Lienee kuitenkin sallittua, ihan vain tavallisen lukijan suulla, esittää ylistyslaulu omasta mielestäni ― olen kuullut asiasta eriäviäkin mielipiteitä― erittäin onnistuneelle suomennostyölle.Kehujeni kohteena on Federico García Lorcan runokokoelman Romancero Gitano jo vuosikymmeniä sitten ilmestynyt Kirsi Kunnaan suomennos ”Mustalaisromansseja”.

Perustelen mieltymystäni Kunnaan suomennokseen (kokoelman yksittäisiä runoja on suomennettu muidenkin kääntäjien toimesta) sillä, että Kunnas on mielestäni onnistunut pääsemään aika lähelle ihannetta, jossa sekä runojen merkityssisältö että Lorcan runoudelle ominainen musikaalisuus pääsevät oikeuksiinsa.

Itselläni oli mahdollisuus jokin aika sitten osallistua kuulijana täällä Lorcan kotikaupungissa, Granadassa, erittäin nautinnolliseen ”Mustalaisromanssien” lausunta-, tai pikemminkin laulantatilaisuuteen, jossa kokoelman runoja tulkittiin flamencomusiikin säestyksellä. Tapailin esitystä kuunnellessani Kunnaan suomentamia säkeitä mielessäni ja havaitsin, että Kunnaan ansiosta Lorcaa voisi vallan mainiosti, hänen runoutensa alkuperäisen musikaalisuuden siitä kärsimättä, laulaa myös suomeksi.

Kunnaan onnistuneen suomennostyön puolesta puhuu ainakin kokoelman runojen soinnin osalta myös granadalaisen runoilijan, kirjallisuuden professorin ja Lorca -asiantuntijan Luis García Monteron sanat luettuani hänelle ääneen näytteeksi yhden kokoelman runoista, ”Unissakävijäromanssin”:

”En luonnollisestikaan ymmärtänyt sanaakaan, mutta kyllä tuo Lorcalta kuulostaa.”

Erityisen ansiokkaana Kunnaan suomennostyössä pidän hänen kielellistä herkkyyttään, hänen kykyään valita Lorcan aikaiseen kulttuurikontekstiin sopivat sanat suomennokseensa. En tiedä, onko Kunnas henkilökohtaisesti samoillut näitä Granadan vuosisatoja vanhoja kujia ja katuja, mutta jos hän ei ole sitä tehnyt, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka hyvin Kunnas on onnistunut säilyttämään suomennostyössään Lorcan luomisvoiman moottorina toimineen Andalusian hengen.

Sanna Saastamoinen:

Vastikään olen kohdannut ongelman, johon lähes jokainen luovaa työtä tekevä joutuu aina silloin tällöin törmäämään — tukoksen. Alkoiko se älyn jumittumisesta, käden velttoudesta, ikävästä kritiikistä vai ihan vain yleisestä uupumisesta? Tiedä häntä.

Näin jälkeenpäin katsottuna tukkeutuminen kehittyi pikkuhiljaa: tekosyitä, välttelyä, häpeää, vähättelyä… Tämän kaltainen nihkeily vaikuttaa ajattelun ja työkyvyn lisäksi myös ruumiiseen, fysiikkaan. Niinpä vähitellen menivät tukkoon myös hengitystiet, ja kunnon flunssa iski päälle. Oli pakko jäädä kotiin ja siirtää työt tulevaan.

Sairaana kuitenkin huomasin — ruumiini kärvistellessä tautia vastaan — että nyt tuntuisi olevan käyttämätöntä aivokapasiteettia tarjolla. Niinpä luin, katsoin elokuvia, kuuntelin radiota ja ajattelin. Jotain lähti liikkeelle, ei nyt mitään ihmeellistä, mutta pöpöistä päästyäni mielessä heräsi etsintä ja halu saada lisää vaikutteita, purtavaa, käsiteltävää ja ennen kaikkea innoitusta aivoille.

Viime lauantaina päätin siis viettää Picasso-päivän: Ensin katsoin näyttelyn Ateneumissa ja sitten Orionissa ruotsalaisen elokuvan Picasson seikkailut (1978), joka muuten esitetään myös tänään 28.10. klo 21. Sitä voin kyllä lämpimästi suositella; elokuva on hervottoman hauska fiktiivinen kertomus Picasson elämästä.

Ateneumin näyttelyn jälkeen ajattelin tietenkin, että kirjoittaisin tämän blogi-tekstini Picassosta, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Ei siitä ukkelista minun tarvitse mitään kirjoittaa. Menkäähän itse katsomaan ja kokemaan teoksista välittyvä taito, voima ja röyhkeys. Mahtavaa kerrassaan. Ei jätä kylmäksi.

Erityisen hyvin Picasso toimii tukosten poistajana. Siksipä menenkin taas torstaina 29.10. kello 19, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteriin, Orioniin katsomaan dokumentin Picasso-arvoitus (1956). Olen elokuvan toki aiemmin nähnyt, mutta sen innoittavuutta ei voi vähätellä. Dokumentissa näytetään miten Picasson maalaukset syntyvät; ne suorastaan maalautuvat silmien eteen. Katsoja pääsee seuraamaan vierestä supertaiteilijaa työssään. Jos sillä ei lähde kanavat aukeamaan, niin ei sitten millään!

Odottamista ja odotuksia — Encyclopedia Idiotican toimittajan havaintoja kirjan valmistumisen ajoilta:

Astuin messulavalle, missä oli täyttymys? Messuilta Musen keikalle. Rahahuolia. Pohdintoja suosion merkityksestä. “En halua olla toimittaja!” Kun kirjoitan runoja, odotan, että voin lopettaa kirjoittamisen, ja kun en kirjoita, odotan, milloin pääsen taas aloittamaan.

Tuukka Hämäläinen:

Toimitin keväällä kirjan, jonka julkaisua odotin puolisen vuotta. Ei sinänsä mitenkään kummallinen aika, projektissa oli monia osallisia ja kässäri oli paksu. Lokakuun toisena päivänä saimme ensimmäiset kappaleet painosta, päivää ennen Turun Kirjamessuja. Esiinnyimme Turussa, mutta tuntui etten osannut sanoa vielä yhtään mitään. En ollut niinkään hämmentynyt siitä, että nimelläni varustettu kirja nyt oli käsissäni, vaan siitä ettei se tuntunutkaan miltään erityiseltä täyttymykseltä.

Aika kummallista tyypiltä, joka päätti 10-vuotiaana alkavansa kirjailijaksi?

Jäin odottamaan Helsingin Kirjamessuja. Nehän ovat isommat kuin Turun messut, ja kuvittelin, että kirjan mahdollinen suosio ja julkaisusta kulunut aika tekisivät tehtävänsä – odotin siis yhä täyttymystä. Messujen väliin jäävän parin viikon aikana käväisin YleX:n ja Kymenlaakson radion haastatteluissa. Jälkimmäinen herätti sukulaisissa aika merkillisiä reaktiota, minä kun en uskonut että he saisivat edes tietää kirjasta tai kuittaisivat koko jutun olankohautuksella.

Helsingin Kirjamessut tulivat. Yksi esiintyminen monistui äkkiä kolmeksi ja vielä nimmaritilaisuudeksi, josta tosin olisi kannattanut jotenkin tiedottaa, sillä nimmarinhakijoita oli vain kaksi. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, sillä niin Turussa kuin Helsingissäkin yleisöä riitti. Senhän takasi jo se, että toimittamani kirja liittyi CMX-yhtyeeseen ja paikalla oli bändin nokkamies A. W. Yrjänä sekä kitaristi Janne Halmkrona.

Kipusin siis lavalle muusikko-runoilija-kirjailijan ja kenties Suomen parhaimman kitaristin ja tuottajan kanssa. Ihmiset taputtivat. Perheenjäsenet ja kaverit onnittelivat. Avovaimoni sanoi, että sehän meni hyvin.

Mutta missä on täyttymys?

Messujen jälkeen raahauduimme kuolemanväsyneinä brittiläisen Muse-yhtyeen keikalle Hartwall Areenalle. Matkalla satoi ja kuljimme väärään suuntaan. Istuin sitten uupuneena mainiolle katsomopaikalle, mutta jo muutaman biisin jälkeen vaivuin melankoliseen pohdiskeluun.

Mitä ihmettä minä odotin? Suosiota ja julkisuutta? — Hyi, saakeli! Sitäpaitsi kirjahan oli suosittu ja tuntemattomat ihmiset tulivat heittämään kummallisia juttuja. Jotain meriittiä, kenties? Mahdollisuutta julkaista joskus omaakin tekstiäni? Olin tyytyväinen kirjaan ja olen vieläkin, mutta en tiedä onko kukaan lukenut sitä. En tiedä edes kannattaako sitä lukea.

Olen ammattinimikkeeltäni opiskelija ja opintotuki on välttämätön paha. Päivää ennen tuota kohtalokasta Kirjamessupäivää sain opintotukilautakunnalta kirjeen, etten ollut suorittanut tarpeeksi opintopisteitä viime keväänä ja nyt olin vaarassa menettää loppuvuoden tuet. Mitä minä teinkään keväällä?

Niin, toimitin sitä kirjaa. Ei millään pahalla, mutta kompensaatio ei ollut riittävä. Ymmärtäähän sen; olen nuori ”toimittaja” jolla ei tuolloin ollut muutamaa lehtijuttua kummempaa näyttöä osaamisestaan. Mutta olinko nyt siis mielenrauhan ja opintojen lisäksi paskonut vielä taloudellisenkin tilanteen?

Ja vielä minä odotan! Mitä helvettiä me täällä odotamme?

Muse soitti keikallaan Guiding Light -kappaleen uudelta albumiltaan. Siinä laulun minähenkilö on menettänyt jonkinlaisen oppaansa, eikä enää tiedä mitä tehdä tai minne mennä. Tuntui samalta.

Keikan jälkeen painuimme kavereiden kanssa Ravintola Kannakseen. Siideri oli hyvää ja tyhmänhauskoja juttuja riitti. Olin melkein tyytyväinen.

*

Henkilökohtaiset jutut kiinnostavat ihmisiä. Ei siksi, että olisi todella mielenkiintoista mitä se-ja-se henkilö nyt on kokenut ja ajatellut, vaan siksi että aidot (tai aidonkuuloiset) inhimilliset tuntemukset heijastuvat helposti omaan kokemusmaailmaan. Siksi kai kukaan lukisi toisen ihmisen päiväkirjaa – niin luulen.

Nyt istuksin yhdeksän maissa aamulla juomassa kahvia Muse-kupista ja kuuntelen YUP:n Normaalien maihinnousu -albumia. Olen tyytyväinen tuolla hyllyssä jököttävään kirjaan, vaikken yhäkään tiedä miksi toimitin sen. En edes halua olla toimittaja! Isäni on päätoimittaja Viikko Eteenpäin -lehdessä ja äitini on opettaja. Murrosikäisenä päätin, ettei minusta tulisi toimittajaa tai opettajaa.

Olen kuitenkin kirjoittanut kolmisenkymmentä lehtijuttua. Arvosteluja, artikkeleita ja kolumneja. Sellaisten tekstien tuottaminen on aina tuntunut aika helpolta ja hetkittäin jopa pidän asiakirjoittamisesta.

Olen kuitenkin eniten kotonani fiktiossa ja runoudessa. Niiden kirjoittaminen ei ole nautinnollista, odotan joka hetki milloin voin lopettaa. Sitten kun marssin jossain tavaratalon ale-kylttien välissä, odotan pääseväni taas kirjoittamaan.

Taas se sana: Odottaminen! Mitä täällä odotetaan?

Musen keikan jälkeen menimme perjantaina lenkille avovaimoni kanssa. Hän puhui surumieliseen sävyyn siitä, että nyt se puoli vuotta odotettu keikka on ohi, eikä ole muuta kuin ikävää odotettavaa. Pari päivää mielessäni pyörinyt odottamisen käsite nousi taas esiin.

Olisipa kovin hedelmällistä, jos joku kansantajuinen filosofi ryhtyisi tutkimaan odottamista. (Vaikka Terry Eagleton, joka kirjoitti mainion The Meaning of Life -kirjan.) Haluan tietää miksi meillä ihmisotuksilla (Röllin ilmausta käyttääkseni) on tapana vain odottaa ja odottaa ja odottaa, niinkuin tulevaisuudessa olisi oikeasti jotakin odotettavaa.

Eksistentialismi on karu filosofia. Siinä kaikki palaa aina siihen, että elämä on rajallista ja sellaisenaan epätyydyttävää. Odottamis-kysymyksessä on sama perusjuonne: Lopulta odotamme kuolemaa. Jossain Kotiteollisuuden kappaleessa todettiin, että:

”On kiire niin omiin hautajaisiin

ei jaksa panna vastaan.”

Ihan totta, vaikka Jouni Hynysen sanoituksissa on useammin huteja kuin osumia.

Vastaus sen sijaan löytyy, kuten aina, progesta. Marillion julistaa 2008 ilmestyneellä megalomaanisella tuplalevyllään:

”Happiness ain’t at the end of the road,

happiness is the road.”

Yksinkertaista, mutta valitettavan totta. Elämän ainoa täyttymys vaikuttaisi olevan sen eläminen, eikä niinkään mikään yksittäinen, odotettavissa oleva tapahtuma. Paljon hankalampaa on sanoa, kuinka nykyhetkestä sitten nautitaan.

Kerron kaikille olevani teoreettisen filosofian opiskelija, jotta joku näsäviisas erehtyisi kysymään elämän tarkoitusta. Voi sitä raukkaa, joka sen joskus vielä kysyy! Siitä keskustelusta ei pääse kuin kuolemalla.

särötiedote:

Uusien asioiden julkituominen valtakunnansalissa on joskus kuin unessa huutamista. Nyt en viittaa alla julistettuun manifestikilpailuun, vaan Särön sarjakuvakilpailuun. Kilpailuun on alkuperäiseen määräaikaan mennessä löytänyt tiensä odotettua vähemmän sarjakuvia, joten kunnian ja oikeudenmukaisuuden nimissä kilpailutoimikunta päätti jatkaa kilpailuaikaa kuudella viikolla — jo osallistuneiden mahdolliseksi harmiksi, suottehan anteeksi — mutta kenties kymmenien muiden sarjakuvatekijöiden iloksi.

Matti Hagelberg ja Särön toimitus odottavat uusia sarjakuvia uuteen deadlineen mennessä, joka on 16.11.2009. Kuudennentoista päivän postileima riittää! Säännöt ja palkinnot eivät ole entisistään muuttuneet. (Mark)

Jos toivot, että löytämääsi tosiasiansäännöstöä tahi muuta asiaa julistetaan tulevana talvena Tampereella, lue tämä:

ELKI ry ja Vastedes ry julistavat kaikille avoimen Manifestikirjoituskilpailun

Elävän Kirjallisuuden Yhdistys – ELKI ry julistaa kaikille avoimen Manifestikirjoituskilpailun ajalle 9.10.2009–4.1.2010. Yhteistyössä kirjoituskilpailun järjestämisessä on Vastedes ry. Manifesteja arvioidaan ensisijaisesti tekstuaalisin kriteerein, mutta visuaaliset keinotkaan eivät missään nimessä ole pannassa. Manifestin on mahduttava yhdelle alustalle (esim. A4 tai A3). Muita rajoittavia ohjeita ei anneta. Vaikuttavimmat manifestit palkitaan ja esitetään Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla 13.2.2010 Työväenmuseo Werstaalla.

Lisää kilpailusta toistaiseksi ainakin Särön blogissa, kohtapuolin myös ELKIn nettisivuilla. Kilpailuraadin puheenjohtaja Mikko Mankinen kertoo kilpailun taustoista seuraavaa:

Manifestikilpailu on ensimmäinen ELKIn järjestämä kirjoituskilpailu, eikä tähän siis mitenkään liity mitään perinnettä. Kilpailun motivoinnin voi sanoa lähtevän ennemminkin itse manifesti-tekstilajista, jossa törmäävät kiinnostavalla tavalla välitön yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen, kokeileva ja kielikriittinen kirjoittamistraditio sekä (etenkin kun osallistujia ohjeistetaan lyhyyteen) runollista tiiviyttä lähestyvä ilmaisu. Tällaisena manifesti sopii ELKIn päämäärään tukea elävää kirjallisuutta, eli toisin sanoen korostaa kirjallisuuden osallistavaa ja avoimeen keskusteluun kannustavaa kykyä laitostumis- ja jämähtämistaipumuksen sijaan. Taustalla on siis yhdistykseen liittyviä motiiveja, vaikka idea lähtikin kaveripiirissä puhuttaessa sellaisista kirjoituskilpailuista, joihin itse tahtoisimme osallistua. Toivotaan, että kilpailuun osallistuu paljon rohkeita ja luovia tekstejä.

Juuri silloin kun olisi eniten raporoitavaa, ääneen ihmeteltävää ja analysoitavaa, blogi pysyy harmillisen hiljaisena. Miksi? Vaikkapa juuri siksi, että todellisuus toteutuu sittenkin muualla kuin näytön ääressä. No mitä on tapahtunut? Esimerkiksi, että allekirjoittanut on toipunut vatsataudista ja kotiutunut onnellisesti Berliinistä, ja istuu parhaillaan Helsingin Lasipalatsin kahvilassa. Mitä vielä? Aregemia-niminen runokirja etenee nyt kahdella rintamalla; englanninkielisenä kuvitettuna versiona ja suomenkielisenä kuvittamattomana versiona. Seksuaalisuus-Särön sarjakuvamestari Emmi Valve on Särön jälkeisessä elämässään lutviutunut yhdessä jos toisessakin sarjakuvakilpailussa. Särön Berliini-residenssihanke etenee. Porvoon uusi klubipaikka on aktiivisessa etsintävaiheessa. Säröön on ilmestymässä uutta ihmisverta. Kuuma päivä kääntyy kylmäksi yöksi. Porvoon ja Helsingin välisten nopeitten bussivuorojen lukumäärä on lisääntynyt merkittävästi. Tekeillä olevan Särön teemaksi on varmistunut “Nerous. Ja muuta”. Kirjailija-kritiikko Matti Mäkelä tulee 10. lokakuuta Porvooseen kertomaan, miksi kirjailijan tulee pelätä kriitikkoa.
Kaikesta näistä raportoimme myöhemmin lisää, kunhan kerkiämme. Onnea syksyyn kaikille blogin lukijoille! Toivoo Mark

Myytti-Särön (2-3/2007) Uuden Itämaan Nousevista runoilijoista toinen, Hannimari Heino, julkaisi äskettäin (elokuu 2009) esikoisrunoteoksensa, jonka nimi ei kaipaa lisää pituutta: punaisia vesikasveja lammen pinnalla mutta järistys tapahtui meren pohjassa. Kirjan kustantaja on ntamo.

Haluamme palvella runoutta rakastavaa suurta mutta tuntematonta yleisöämme julkaisemalla myös täällä blogissa Myytti-Särössä olleen haastattelun, jossa Heino pohtii runouden peruskysymyksiä.

Haastattelujen kopiointi lehdestä sähköavaruuteen kannattanee, koska samaisessa Myytti-numerossa esintyneen, sittemmin Suuren runokilpailun 2009 voittaneen runoilija Anna Saaren haastattelun julkaiseminen blogissa lisäsi kävijämäärämme 1555:llä, ja lisääntyihän siinä samalla kansalaisten Anna Saari -tietous ja yleissivistys muutoinkin.

Mitä tästä opimme? Että on hyvä olla Uuden Itämaan Nouseva runoilija. Kyseinen arvonimi tuo sijoituksia kilpailuissa, kustannussopimuksia ja ämpärikaupalla tuohta — noh, ainakin suuremmalla todennäköisyydellä kuin melkein mikä tahansa muu titteli.

Niin, mitä Hannimari Heino sitten sanoo? Tässä alku Mark Mallonin tekemästä haastattelusta, jonka otsikko on Pinta voi räjähtää milloin tahansa.

”Kivi tai vaikka tuuli voi yhtäkkiä rikkoa kuvia heijastavan veden, ja silloin puhuu syvyys”, sanoo Hannimari Heino, suomentaja-runoilija ja valokuvauksen harrastaja.

Toisaalta hän ei halua puhua ”runoudesta”, joka on kliseiden ja turhamaisuuden täyttämä ympäripyöreä määritelmä – ja vain yksi lukuisista kieltä ja havaintoja yhdistävistä menetelmistä.  Sisäisen ja ulkoisen energian kohdatessa syntyy jotain arvaamatonta ja kiehtovaa, jota ei minkään instituution, kuten runouden, tulisi pitää omana valtakuntanaan.

Ulkokohtainen teoretisointi runouden ympärillä ihmetyttää Heinoa: miksi alan ihmiset runoudesta puhuessaan kiertelevät ytimen ympärillä, eivätkä uskalla puhua siitä mitä runo heissä oikeastaan herättää?

Koko haastattelu on piakkoin luettavissa blogimme uudella sivulla säröläisten kirjat ja haastattelut, tai sitten Myytti-Säröstä.

Syskyn mittaan Särö tunkee jo ennestäänkin mutaisen jalkansa syvemmin Berliinin maaperään, ja koska Särö on yhteisö, joka on  avoin vaikka kuinka monelle ihmiselle, myös sinä voit hyötyä Särön laajenemisesta lähestulkoon repeämäksi. Jos oleskelu, taiteellinen työskentely tai vaikka kurssin järjestäminen Berliinissä kiinnostaa, ota yhteys toimitukseen. Mitään varmaa tilojen saannista saati niiden koosta taikka vuokrahinnasta emme kylläkään osaa vielä sanoa. Mutta jos haluat, otamme sinut sähköpostilistallamme. Meilaa sarolehti(at)gmail(piste)com. (Mark)

Kokoelman ulkopuolelle jääneitä runoja ja novelleja voi vastedes julkaista Särössä — ehkä jopa kuvituksen kera.

Säröläisten päihin putkahtaa silloin tällöin uusia ideoita, joista viimeisin on sellainen, että Säröön lanseerataan uusi osasto, jossa etabloituneet, siis ikään kuin ammattirunoilijat ja -novellistit voivat julkaista niitä tuotoksiaan, jotka eivät mahdu kokoelmaan, jota he parhaillaan ovat kustantamolla julkaisemassa, tai jonka he ovat jo julkaisseet.

Ainahan voi käydä niin, ja niin käykin, että mestarillisesta loistostaan huolimatta jotkin tarina tai lyyrinen lutkautus ei mahdu kokonaisuuteen. Kirjailijan mieleen kehkeytyy arvatenkin syvää surua ja kaihomieltä, kun yksinäiset mutta kauniit jälkeläiset, joita myös tuotoksiksi kutsutaan, joudutaan hylkäämään laiturille.

Mutta säröläisten valppauden ansiosta lasten ei enää tarvitse hypätä laiturilta järveen, tai tapauksesta riippuen kiskoille. Syksystä lähtien meillä on osasto, jonka nimi voisi vaikkapa olla “tämä runo ei mahtunut kirjaan”, tai “kokoelmani musta novellilammas”. Tai keksiiköhän joku jotain parempaa?

Nämä hyvät, mutta kirjaan sopimattomat runot ja novellit voidaan Särössä parhaimmillaan julkaista visuaalisesti komeissa puitteissa — mikäli saan AD-kuvittajamme mukaan tähän projektiin, josta hän ei edes vielä tiedä. Idea kun oli runovastaavamme Markku Aallon ja allekirjoittaneen, eikä Sanna Saastamoinen nykyään enää siedä uusia ideoita.

Mutta mitä tapahtuu, jos kokoelman ulkopuolelle on jäänyt useampikin kaunokirjallinen kaunohippunen, eikä niitä kaikkia voi ottaa edes Säröön?  No, nämä ikään kuin jämien jämät julkaistaan tietenkin Särön blogissa! Ja kuten tulette huomaamaan, eivät ne mitään jämiä olekaan, vaan kukkulan laella yksinään soinnukkaasti humisevia ja maisemansa syvimpiä kaukaisuuksia koristavia mitä jylhempiä honkia tahi, tapauksesta riippuen, mitä sulosointuisempia käppyräkoivuja.

Piakkoin blogiimme ilmestyy, yllätys yllätys, itsensä runovastaava Markku Aallon esikoiskokoelmasta Hajoamisen syyt sivuun jääneen sikermän runo. (Mark)

Särö haluaa mitä kohteliaimmin todeta, että lehdessä voi kertoa myyvänsä tai olevansa halukas ostamaan muutakin kuin ihmisen seuraa. Lanseerasimme vastikään uuden mainospaikkatyypin, tuiki tavallisen rivi-ilmoitustilan, jossa yksityiset ihmiset, yhdistykset, yritykset ja muut yhteisöt voivat mainostaa ja tiedottaa tavaroista ja palveluista, joita he itse tarvitsevat tai joita he muille tarjoavat. Koska Särö on kulttuurilehti, ilmoituksilla tulisi olla edes hienosäikeisen fiktiivinen yhteys kulttuurin ja taiteen maailmaan.

Jos etsit tiettyä kirjaa, tai haluat myydä akvarellin, tai etsit sisustussuunnittelijaa akvaariollesi, tai haluat tietää missä Pariisissa voi hankkia häikäisevät koristeet polkupyörän keulaan, tai haluat vuokrata asuntosi runoilijalle, tai tarjoat ateljeekritiikkipalvelua, tai haluat tyrkätä itsesi esikuvaksi esikoisromaanin mystiseksi sivuhenkilöksi, tai haluat tiedottaa laululyrikkakilpailusta, tai haluat mainostaa kirjoittajakurssia, tai etsit työtiloja Keravalta tai Raisiosta, tai etsit harjoittelupaikkaa lehden toimittajana,

tai haluat ostaa ihan mitä tahansa, kunhan halvalla lähtee, niin lähetä Säröön rivi-ilmoitus (max 365 merkkiä välilyönteineen) 2.7. 2009 mennessä, jolloin se ehtii vielä Tupla-seksuaalisuus-Säröön. Ilmoitus maksaa 23,40 euroa (sis. alv). Numero ilmestyy heinäkuun lopussa. Yhteystiedot mukaan! Ilmoitukset lähetetään osoitteeseen saro.toimitus(at)gmail.com.

Huom: ilmoittajat saavat 12 euron arvoisen numeron kotiin postittetuna hintaan 6,60 euroa, mikäli ilmoitus ja lehti (jos 140-sivuista tuotetta enää lehdeksi voi sanoa) maksetaan yhtäaikaisesti. Yhteensä siis 30 euroa. Anteeksi tämä mainostilan mainostaminen täällä blogissa, mutta tehtävämme on palvella kansakuntaamme niin monipuolisesti kuin vain kykenemme.

Nainen tai mies hukassa?  Kirjoita Särölle 19.6.2009 mennessä. Voit löytää uuden kumppanin, tai jos hyvin käy, voit jopa saada sen entisen takaisin.

Särön evoluutio-seksuaalisuusnumerossa elvytetään senssi- eli pariutumispalstaa.

Jotta Särön evoluutio-seksuaalisuus-teema ei jäisi pelkästään teoreettiselle tasolle, virittelemme henkiin perinteisen, mutta kaiketi häviämäisillään olevan parinmuodostusfoorumin, paperiin painetun senssipalstan (Särössä kutsumme sitä pariutumispalstaksi).

Palstalla voivat tutustua toisiinsa myös internetittömät ihmiset. Koska Särö on kulttuurilehti, esittelyissä kannattanee korostaa kultturellista suuntautuneisuuttaan. Parinhakijoiksi ovat toki tervetulleita kaikki muutkin, kuten työttömät, opiskelijat, eläkeläiset tai vaikka ihan tavalliset porvarit.

Ilmoitukset ovat maksuttomia. Parinhaku tapahtuu lähettämällä kirje (tai sähköposti) toimituksen osoitteeseen. Ilmoittajan on syytä kertoa muutamalla sanalla itsestään ja siitä, minkälaista seuraa olisi toivomuslistalla. Yhden yön juttuja ei Säröstä kannata hakea jo senkään takia, että lehti ilmestyy jokseenkin pitkällä viiveellä ilmoituksen jättämisestä.

Ilmoitukset julkaistaan Särössä nimettöminä. Kontakti järjestetään ilmoittajan intimiteettiä varjellen siten, että ilmoittajasta kiinnostuneet eivät saa ilmoittajan yhteystietoja, vaan toimitus välittää treffeistä kiinnostuneiden yhteydenotot ilmoittajalle. Särö käsittelee kaikki tiedot luottamuksella, eikä kenenkään yhteystietoja luovuteta ulkopuolisille.

Maksimissaan 400 merkin (sis. välilyönnit) eli noin 40 sanan pituiset ilmoitukset pyydetään lähettämään suljetussa kuoressa osoitteeseen Särö, Rihkamakatu 2, 06100 Porvoo tai sähköpostitse osoitteeseen: saro(piste)toimitus(at)gmail.com. Ilmoituksissa on oltava ilmoittajan koko nimi ja posti- tai sähköpostiosoite. Kuoreen tunnus / viestin otsikoksi: Särö rakkaudessa.

Toimitus pidättää oikeuden lyhentää ilmoitustekstejä tai olla julkaisematta ilmoituksia. Ilmoitusten viimeinen jättöpäivä on 19.6.2009. Evoluutio-seksuaalisuus-Särö (1-2/2009) ilmestyy heinäkuun loppupuolella.

Tuo bisnesmaailman pilkahdus Säröön. Myös sanallinen tai visuaalinen osaamisesi kiinnostaa.

Särö ry etsii joukkoonsa kulttuurituottajaa. Tuottajan tehtäviin kuuluu muun muassa taloussuunnittelu, markkinointi, kulttuuritapahtumien suunnittelu ja toteuttaminen, ilmoitusmyynti, verkoston luominen, tulevaisuuden skenarointi, toimittajien ja taiteilijoiden viihdyttäminen, varainhankinta, kaikenlainen byrokratia, toimitustyö ja tiedottaminen – nämä kaikki tai vain osa tehtävistä.

Särö ei maksa työstä palkkaa (korkeintaan provisiopohjalta), joten työ on suositeltavaa lähinnä alan harjoittelijalle tai työttömälle, jolla on oikeus palkkatukeen. Edellytämme kiinnostusta kulttuuriin ja taiteeseen mutta erityisesti rahaan, sekä kykyä itsenäiseen ajatteluun. Kokemus kulttuurityöstä ja näkemys bisnesmaailmaan on eduksi. Toivomme hyvää suomen kielen kirjoitustaitoa. Englannin, venäjän, saksan, ruotsin ja saamen kielen suullisesta ja kirjallisesta taidosta on pelkästään hyötyä. Vaadimme tuottajaltamme säännöllistä ja kunnollista elämäntyyliä, mutta arvostamme myös kiinnostusta kokeilla jotain muuta.

Pitkähkön palkattoman kauden jälkeen tuottaja voi omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, että hänen työnsä muuttuu palkalliseksi ja pitkäaikaiseksi. Sitoutuneisuus Säröön on molemminpuolinen etu. Särön tulevaisuus voi olla tuottajan käsissä, joten kunniahimoisa tuottaja saa Särön muilta onnellisilta orjilta suurta kunnioitusta osakseen, mahdollisesti jopa aamukahvit työpöydälle ojennettuina. Joka aamu, jopa seitsemänä päivänä viikossa.

Särö ry on vuonna 2005 perustettu kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys, joka julkaisee Särö-lehteä ja järjestää kirjoittajakoulutusta sekä runotapahtumia. Särön toimisto sijaitsee Porvoon vanhassa kaupungissa. Toimituksessa ja yhdistyksen muissa tehtävissä työskentelee aktiivisesti mutta enemmän tai vähemmän satunnaisesti kymmenisen ihmistä. Verkostoomme kuuluu tuhat kulttuurialan ihmistä ja yhteisöä.

Työ alkaa kuluvana kesänä (2009) tai tulevana syksynä ja päättyy erikseen sovittavana ajankohtana. Päivittäinen työaika vaihtelee tilanteen mukaan, ja se joustaa työntekijän omien toiveiden mukaisesti. Työn suorituspaikka on Porvoo, mutta osa tehtävistä voidaan hoitaa myös etäältä.

Jos paikka Särössä kiinnostaa, ota yhteys: puh. 041 535 6065 (Mark Mallon) tai sarolehti(at)gmail(piste)com. Ps: Harjoittelupaikkoja saattaa löytyä myös graafiselle suunnittelijalle, journalistiikan opiskelijalle tai kirjallisuusihmiselle.

Työn alla olevan evoluutio-seksuaalisuus-Särön yhtenä esittelyn kohteena on D.H. Lawrence (1885–1930) ja hänen hedelmärunoutensa. Runojen suomennokset ja artikkeli ovat Maaria Pääjärven käsialaa.

D.H. Lawrence aloitti runoilijana, mutta tunnetaan paremmin prosaistina. Lady Chatterleyn rakastaja aiheutti erään Britannian mittavimmista kirjasodista ja vapautui kokonaan sensuurista vasta 1960-luvulla. Runoja Lawrence jätti jälkeensä runsaasti, yli tuhat kappaletta. Hetkellisyyden kuvaaminen on luonteenomaista Lawrencen runoudelle. Jopa niin luonteenomaista, että iso osa Lawrencen runoudesta on pikemminkin tekoja kuin kirjoitusta; Virginia Woolf vertasi sitä värssyihin joita pikkupojat kirjoittelevat tiiliseiniin saadakseen muut tirskumaan.

”Sanotko, ettet tahdo nähdä halkeamaa?
Katseletko mieluummin sileää puolta?

Ovathan laskevat auringotkin auki.
Loppu halkeaa alun myötä:
ruusuinen, herkkä kimmeltää halkeamassa.”

(Ote runosta Granaattiomenat, teoksesta Birds, Beasts and Flowers. Poems by D.H. Lawrence. Martin Secker, London 1923.)

ThingLink tuntuu uudistuvan joka kirjautumiskerralla pikkaisen, mutta näyttää muutokset nyt olevan ihan hyvään suuntaan.

Tällä kertaa poimittua:

• Josef Hoffmanin Pillerirasia, Koristeellinen lautanen ja Tee ja Kahvi tarjoiluastiasto,
• Tina Aspialan Mokume wave rings
• Marcello Nizzolin Lettera 22 Portable Typewriter – Eihän tuollaisesta voi olla pitämättä.

En ole varma, ovatko nämä linkit tällä hetkellä tavallisille kuolevaisille toimivia, mutta ainakin tulevaisuudessa niiden voisi olettaa olevan.

Tampereella bongasin, että Jalava on alkanut julkaista edellisen Särön suurta miestä, eli H. P. Lovecraftia uusissa painoksissa. Kootut teokset osa I on nyt myynnissä! Toivottavasti jatkoa seuraa.

t.

Kaikki jotka ovat joskus asuneet Porvoossa tai jotka ovat joskus käyneet Helsingissä, ja jotka muistavat “pääkaupunkiseudun parhaan baarin, Bar Maryn”, kuten Nyt-liitteessä joskus sanottiin, tietävät kyllä kuinka hurja juttu tämä on:

Keskiviikkona 20.5.2009  klo 21

FAT BEAT SOUND SYSTEM.

Måns Strömbergin bändi keikalla!

Sisäänpääsy 5 euroa (jäsenet 3e). Omat juomat mukaan! Huom., tärkeää: ole paikalla ennen klo 21, jolloin ovet suljetaan!

Porvoon Taidetehdas, Lukema-klubi, ovessa lukee KAASUPULLOT. Avoin tilaisuus!

Särön kesänumero, jonka teema alkaa vähitellen kiteytyä evoluution ja seksuaalisuuden ympärille, kuten toivoimmekin, tulee olemaan edellisiä Säröjä selkeästi ihmiskeskeisempi. Lähestymme aihepiiriä pitkälti henkilökuvien kautta. Tietenkin myös kaunokirjallisin ja visuaalisin keinoin.

Näkökulmiaan asian ytimeen ja toivottavasti hieman sivuunkin tulevat tarjoamaan esikoiskirjailija Marjo Heiskanen, kirjalija Maria Peura, latvialaissyntyinen, Suomessa asuva lastenkirjailija Maira Dobele, jolle äskettäin myönnettiin Latvian Annual Literature Award -palkinto, Sinikka Vuola (runoineen!), Tiina Raevaara evoluutio-ekskursiollaan, D.H. Lawrence mätänevine hedelmiin… loput jääköön toistaiseksi salaisuudeksi, ja onhan sisältö suurelta osin vielä valikoitumatta, varsinkin runous.

PS: Saamaamme palautetta totellen aiomme vähitellen julkaista Säröjen artikkeleita ja taiteellisiakin tekstejä myös nettisivuillamme, kunhan saamme kirjoittajilta luvat ja nettimestarilta hieman aikaa varastettua. Kaikkea ei netissä kyllä koskaan tulla näkemään.

Toivotan Särön ystäville hyvää viikonloppua!

(Mark)

Kai täällä Särön blogissa saa mainostaa Säröä? No yritetään.

Kirjan ja ruusun kuun tarjous: Uusille vuositilaajille tuhti Särö kaupan päälle. 20 euroa maksavan vuosikerran tilaajia palkitaan 12 euron arvoisella Tajunta- tai Myytti-Säröllä.  Tilaus alkaa vastailmestyneestä Iltasatu-numerosta. Tarjous on voimassa toukokuun loppuun asti. Huom: vuositilausta ei kannata pelätä, koska sen voi irtisanoa vaivattomasti* vaikka sähköpostitse.  Tee tilaus tässä. Mainitse tilauksen yhteydessä kumman kylkiäislehden haluat. Jos 148–160 -sivuista tuotetta nyt lehdeksi voi sanoa.

* tilauksen peruutus vahvistetaan päteväksi henkilökohtaisessa haastattelutilaisuudessa, joka järjestetään Porvoon “Länsirannan klubissa” peruutuksen tekijän ehdottamana ajankohtana, mieluiten tosin klubin aukioloaikana (kuitenkin ennen auringonnousua). Henkilöpaperit mukaan. Nk. “ajokortti” ei käy. Peruutuksen vahvistus onnistuu varmimmin “kirkonkirjojen otteella”, tiedättehän. Otteen pitää olla kuvallinen (mustavalko). Huomiotavaa: Tilauksen perujien on saavuttava perumisen vahvistustilaisuuteen yksin, koska joukkoirtisanomiset ovat laittomia. Mikäli klubin ovelle ilmestyy kerralla useampi kuin yksi irtisanoja, haastattelun ottaa hoidettavakseen muuan “Sanna”.

Vain nopeille: Porvoossa vapaata työskentelytilaa taiteilijoille. Tarjolla 10 ja 16 neliömetrin huoneita, mahdollisesti isompaakin. Neliömetrivuokra 7 euroa, sis. alv. Työhuoneet sijaitsevat Porvoon keskustassa nk. Brunbergin kiinteistössä. Pikaiset yhteydenotot: kulttuurijohtaja Susann Hartman, puh. 040 5504 527, susann(piste)hartman(at)porvoo.fi. PS: Myös Berliinin Weddingenin huoneistossa lienee vielä vapaata; asiaa voi tiedustella toimituksesta sarolehti@gmail.com.

Särö on kulttuurilehti. Särö on kirjoittajakoulu. Särö järjestää kiellettyjä tai laillisia klubeja. Särö on synkkä mutta pinnallinen. Särö on halkeama tajunnassasi. Säröstä löytyy kämppä Berliinissä. Yhdelle tai kahdelle. Toiselle jopa kirjoituspöytä. Vapusta juhannukseen. Viikoksi kerrallaan. Tai kahdeksi. Tai kolmeksi. Ota yhteys toimitukseen, niin saat selkeämpää tietoa: sarolehti(at)gmail(piste)com.