Saimme vihdoin asennettua autoon opetuspolkimen. Rouvan ajokortittomuus on yksi pääsyitä, miksi asiat tuntuvat kohtuuttoman vaikeilta. Ei, ei meidän ole tarkoitus ehdoin tahdoin haastaa avio-onneamme, mutta ajo-opetus taitaa olla ainoa realistinen mahdollisuus saada kortti haltuun ennen kesää. Lähin autokoulu on Loviisassa, 40 kilometrin päässä, jonne minun pitäisi siis ajaa rouva tunneille. Ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta sekään. Ensin minun pitäisi tietysti käydä suorittamassa kirjallinen koe, vähän jännittävää sekin.

Syksy on nyt pimeyksineen täysillä päällä. Tämän kamalammaksi tämä ei muutu, maa on mustaa ja pimeä tulee ennen neljää. Toistaiseksi ollaan hengissä. Vaikka Uuden-Seelannin matka jää tekemättä, jonnekin aurinkoon on tarkoitus pariksi viikoksi lähteä. Se on ihan välttämätöntä. Aina pitää olla jotain, josta unelmoida.

Lapinjärven K-kauppias antoi oikeutetusti pyyhkeitä taannoisesta kirjoituksestani, jossa haikailin paikallisten elintarvikkeiden perään. Sumeilematta otin Lapinjärven K-Extran esimerkiksi tekemättä pohjatöitä. Kysymyshän oli yleistyksestä ja liioittelusta. Lapinjärven K-Extrasta ei saa edes ruotsalaista maitoa, ja se on muutenkin ihan kelpo kauppa. Mieluummin käyn kuitenkin aina kauppiaan pitämässä kaupassa kuin kilpailevassa, jossa valikoimasta päättää joku jossain. Ongelman ydin on jossain muualla kuin yksittäisessä kaupassa, se on koko suomalaista ruoanhankinta- ja jälleenmyyntiketjua koskeva.

Työskentely on helpottunut työhuoneen myötä. Aikaa on edelleen liian vähän ja sitä tuntuu menevän aivan liikaa autoiluun. Ajatus vielä yhdestä muutosta pyörii harva se päivä päässä. Joko johonkin kylään, Lapinjärvelle tai Loviisaan, tai sitten, jos löytyy tarpeeksi komea paikka, se voi olla kauempanakin. Kuten olen aina sanonut: jos kerran muuttaa maalle, pitäisi siinä ainakin olla jotain spektaakkelimaista.

Tänään oli kunnia päästä kuulemaan Tampereen yliopiston kirjastohistorian dosentin Ilkka Mäkisen luentoa Kirjastot maalla ja kaupungissa Pasilan kirjaston auditoriossa. Paikalla oli tietenkin pääasiassa kirjastolaisia, aihehan ei kiinnosta kansaa kovin laajalti (houkat!!). Raposin (so. selostin) luennon Qaikun #seminaarikannuun.

Kiitos Ilkalle mielenkiintoisesta luennosta sekä tietenkin järjestäjille myös. Laitan tähän oheen avokurssi-tagin, koska tämä saattaa kiinnosta AVO-kurssilaisia.

Niinä päivinä, kun on kaunista, on todella kaunista. Pakkanen on kuurannut timanttia puunrankoihin aamuisin, aurinko vetelee isolla kädellä pitkin pellonselkää. Kiva katsella. Kun ehtii. Vietin sunnuntaina kuusi tuntia aseman vanhojen ovien kimpussa lämpöpistooli aseena. Seuraavaksi maalaus ja joskus loppuviikosta odottaa jännittävä työvaihe – ikkunoiden istutus. Jännittää ennen kaikkea alkuperäisten lyijylasiruutujen takia.

Muitakin aseita on näkynyt. Kävin sunnuntaina verryttämässä selkää pitkällä kävelylenkillä. Otin vaunut mukaan ihan huvin vuoksi. Lapsi kyllä nukahtaa jo 100 metrin jälkeen, mutta työntelenpähän kuitenkin. Metsätaipaleella näen sitten valkoisen pakun ja äijän nököttämässä pakun vieressä. Kun tulen lähemmäs, näen että äijä nuokkuu humalaansa ja pitelee sylissään puoliautomaattikivääriä. Tai en minä tiedä, mikä automaatti se oli, mutta lipas siinä ainakin oli. Äijä tokenee humalastaan ja haluaa jutella. Sössötyksestä saan selvää, että äijä sanoo ettei tarvitse panikoida. Että metsästyspuuhissa tässä vaan ollaan. Sanon selvä ja jatkan matkaa. Muutaman kilometrin käveltyäni äijä ajaa ohitseni samalla pakulla, löysää lenkkivauhtia ja morjestaa mennessään.

Epämiellyttävää tavata ihmisiä pyssyn kanssa. Varsinkin, kun nämä ovat ilmiselvästi juoneet jo useamman päivän putkeen. Silloin alkavat kaapit avautua ja huonolla tsägällä tekee mieli ampua muutakin kuin metsäkyyhkyä. Kävin jo erinäiset suunnitelmat läpi päässäni miehen taltuttamisesta.

Tääkin oli tietysti ihan originaalia. Saavat kai ukkelit toisiaan ampuilla metsässä, jos se auttaa heitä jatkamaan talven. Kyllä sen ymmärtää, että se voi olla kivaakin, ottaa konjakkia äijäporukassa leirinuotion äärellä.

Muuten tämä on tätä samaa rutiinien etsimistä. Maksoimme vihdoin kaivinkoneyhtiölle, 11 donaa. Enää pieniä jämiä maksettavana. Kyllä tämä tästä. Ihan vielä ei uskalla ruveta suunnittelemaan matkoja, mutta ehkä sekin hetki vielä koittaa.

Nyt on ihan pakko tilittää.

Kävin Helsingissä Maatilatorilla jututtamassa yhtä omistajista Aki Arjolaa ja tekemässä ostoksia. Kauppa on paratiisi, jumalainen paikka. Unelmien ruokakauppa. Hyllyt täynnä pientuottajien toinen toistaan herkullisempia tuotteita, käsin vahattua goudaa, juureen leivottua leipää, kyytön pastöroimatonta maitoa. Tein pohjatyötä erästä tulevaa lehtijuttua varten, joka käsittelee suomalaista hyvää ruokaa, tai sen puutetta. Mutta vasta tänään heräsin. Asun keskellä alkutuotantoa, maitotilan naapurissa, mutta hankin tänään ensimmäisen kerran elämässäni maitoa, jolle ei ole tehty mitään lypsämisen jälkeen. En edes tiedä, mitä tuotteita tällä alueella viljellään, paitsi rehuheinää ympäröivillä pelloilla.

Ruoka on kulttuurin perustaa. Ihmiset ovat aina syöneet ja tulevat aina syömään. Ruoka ei koskaan ole pelkkä vatsan täyte, ja jo sen välttämättömyys on tehnyt siitä asian, joka on jokaisen tradition ytimessä. Ruoka on tärkeää, hirveän tärkeää paikalliselle kulttuurille, puhutaan sitten kylästä, maakunnasta tai maasta. Mutta me olemme sössineet tämän. Olemme lähes tyystin onnistuneet katkaisemaan tavallisen ihmisen siteet ruuan tuotantoon, niin että ani harva on nähnyt eläimen teurastusta tai tiedä, miten leipä tehdään juureen. Vaalimme jotain joululaatikoita kuin pyhäinjäännöksiä, ja niitä ne ovatkin.

Eihän tämä nyt näin voi olla. Niin, että täytyy lähteä Helsinkiin saadakseen itäuusmaalaista maalaisruokaa. Ruoka on mielihyvän lähde, ja me olemme lähes kieltäneet itseltämme tämän mielihyvän ylihygieenisyydellä (joka aiheuttaa ainoastaan allergioita), määrän ja logistisen tehokkuuden ihailulla.

Kyllä se niin on, ihmiset, että maalta sen muutoksen pitäisi lähteä. Maaseudun ihmisistä. Heidänhän se pitäisi ymmärtää, miten tärkeää ruoka on, ja puhdas, hyvä ruoka ennen kaikkea. Mutta ei hyvältä näytä. Huomenna menen taas Lapinjärven K-markettiin, josta saa ehkä kuutta paikallista elintarviketta, eivätkä nekään ole kovin häävejä. Hyllyt ovat täynnä ruotsalaista maitoa, muoviin pakattuja leipiä ja vakuumikalaa, josta kauppias osaa sanoa, että “hyvää se on”. Se on surullista.

Kävelin eilen illalla eduskuntatalon ohi, huomasin hautakynttilät portailla ja kävin ihmettelemässä hautakiveä. Sinne oli haudattu demokratia.

Nyt vasta, ajattelin. Kun raato alkoi haista.

Raatokin alkoi haista vasta, kun vainajaa vuosien ajan säilyttänyt pakastin jäi vahingossa auki.

Kuolinpäiväksi oli kuitenkin merkitty vasta 24.9.2009.

Mutta eihän demokratia eilen kuollut. Viime aikoina ovat alkaneet kupsahdella lähinnä joidenkin ihmisten illuusiot.

Ennen kaikkea suurimmissa kaupungeissa vaalitut illuusiot. Jos en väärin muista, jo muutama kuukausi sitten julkistettiin kysely, jonka mukaan vaalirahoitussotkut olivat vieneet luottamusta politiikkaan erityisesti Uudellamaalla.

Miksi näin?

Pienemmissä kunnissa päätöksenteko on lähempänä kansalaista, ja sen korruptoituneisuus jokaiselle tuttua. Pihtiputaan Mummo tuntee henkilökohtaisesti jonkun kunnallispoliitikon, ja kaikki Pihtiputaan kunnallispoliitikot ovat hänen tutuntuttujaan. Siksi hän tietää, kuka on kenenkin kaveri ja millä perusteella rakennuslupia kenellekin keplotellaan.

Täällä meillä päin valta on kasvotonta ja kaukana useimmista. Sitä käytetään samalla tavalla kuin pienemmissä kunnissa, mutta me saamme tietää siitä ainoastaan sen, mikä tiedotusvälineissä julkaistaan. Siksi monelle näyttää täällä päin tulleen yllätyksenä, että demokratia onkin vain julkinen kulissi. Pihtiputaan Mummolle, joka elää vallankäytön lähellä, asia on ollut selvä jo pitkään.

Tänne on koottu pakinoita sisaruksista, joiden mökkiseikkailusta Peppinja-kirjassa kerrotaan.

Mukana on myös kirjaan kuuluvia johdantorunoja ja piirroksia.

Hannu Parkkonen kirjoitti (SS 5.7), ettei Suomi voi elättää puolta Eurooppaa. Onneksi meidän ei tarvitsekaan. Ristiriitaista on, että mies, joka vastustaa toisten elättämistä, kannattaa maataloustukia.

Parkkosen mukaan ennen EU-jäsenyyttä maanviljelijät saivat tuotteistaan oikean hinnan ja elivät sillä eli ruoasta maksettiin käypä hinta. Oikea hinta on se, jonka markkinat määräävät – ei se, joka sisältää valtion keinotekoisen tuen.

Miksi EU:n tai kenenkään olisi keinotekoisesti taattava tuilla viljelyä siellä, missä se ei kannata? Kaiken järjen mukaan on järkevintä tuottaa siellä, missä se on kannattavinta. Kirjoituksen mukaan nettojäsenmaksu EU:lle on kansallinen tappio eikä voi toimia pitemmän päälle.

Todellisuudessa EU-jäsenyys maksaa vuodessa vain 25 – 33 euroa jokaista kansalaista kohden.

Jokainen suomalainen on tämän lisäksi hyötynyt halvemmista kuluttajahinnoista. Parkkonen syyttää EU:ta suomalaisen maatalouden ja sivu- ja kirkonkylien alasajosta, pienten ja keskisuurten maatilojen, yritysten, koulujen ja kokonaisten kyläkuntien tuhosta.

Suomalainen maatalous kärsii, koska se ei ole kilpailukelpoinen. Maaseudun autioituminen alkoi jo paljon ennen EU:ta. Suomalaisten maanviljelijöiden on turha syyttää EU:ta.

Parempi olisi katsoa peiliin ja miettiä mikä meni pieleen.

Zachris Haaparinne Ylioppilas Kerava

Julkaistu Savon Sanomissa 18.7.2009

Keväinen Ranska kutsui jälleen luokseen… Nyt suuntana tosin oli maaseutu. Lento Pariisiin ja sieltä seikkailu Normandian ja Bretagnen rajamaille. Ja varsinainen seikkailu se olikin… pieni pummi johti Ivryn kaupunginosaan tutustumisen, matkalla vastaan tuli mieltään osoittavia ja moottoriteiden liittymiä tukkivia maajusseja… Harmi vaan, kun ei saanut missään kohtaa kuvattua noita jyväjemmareita. Matkalla tuli poikettua ihmettelemään Le Bec-Hellouinin kylää ja sen luostaria. Majapaikka oli lähellä Avranchesin kaupunkia, mukava pieni hotelli, La Ramade nimeltään. Illallisella tuli käytyä Hôtel de la Croix d’Orin ravintolassa. Tuo olikin varsin vaikuttava paikka, niin miljöön, henkilökunnan kuin ruoankin suhteen. Suurimman yllätyksen teki varmaankin juustot, niitä kun tuotiin eteen suuri tarjottimellinen, ainakin yli kymmentä eri lajia, kaikki loistavassa kunnossa ja siitä sitten sai valita mitä halusi…

Lampaita, silmänkantamattomiin lampaita...

Maistuvan aamiaisen jälkeen olikin aika suunnata ihmettelemään vuorovettä ja Mont Saint Michelin luostaria. Tuo luostari olikin sitten reissun pakollinen turistikohde… siellä kun vierailee vuosittain noin kolme miljoonaa vierasta… Onneksi ei ollut vielä varsinainen lomakausi. Vuorovettä odotellessa löytyi pelloilta jokunen lammas ja hieman se veden tuleminen meni sitten ohi. Osaksi noiden karvakasojen ja osaksi veden ruskeuden takia. Nousuvesi pääsi sen kerran yllättämään, mutta ei enää toista kertaa. Lauantaina tuli pari kuvaa siitä näpsäistyä. Aika vaikea vaan tuollainen ilmiö esittää valokuvassa…

Perhosia Bretagnelaisessa kukkasessa

Tuon luostarin jälkeen otettiin suunta Bretagnen puolelle Cancaleen. Siellä menikin aikaa ihmetellessä ensin Pointe du Grouinin maisemissa ja sitten itse Cancalen kylällä. Paljon siellä oli perhosia ja isot viljelmät mereneläviä. Illallinen hoitui Le Surcouf -ravintolassa. Varsin mukava paikka ja hyvää evästä. Niin ja kerrankin riittävä jälkkäri…

Veneet odottelemassa nousuvettä

Niin lauantaina oli tosiaan se uusi yritys vuorovedelle… Onnistunut sellainen. Matka jatkui siitä pohjoiseen Granvillen suuntaan. Matkalla välietappina oli St Jean Le Thomas. Kävelykierros kallioiden reunalla ja paikaillisella “Rivieralla”. Simpukankuoria ja muuta oli vuorovesi tuonut rantaan, mutta dyyneillä ei ollut luvattuja orkideoja… Granvillessä tulikin enimmäkseen kuvailtua filmille.

Avointa merta Granvillestä länteen

Päivän tankkaukset hoidettiin päivällä Vains-kylän creperiessä ja illallinen Villedieun läheisessä kylässä Manoir de l’Acherie -ravintolassa. Mukava paikka. Tuolla saattaisi viihtyä vaikka pidempäänkin. Jokunen hotellihuone, hyvä ravintola ja idyllinen ympäristö. Maantiepyörä mukaan vaan ja tuonne…

Sunnuntai menikin pääasiassa matkustaessa ja ihmetellessä Pariisista poispäin olevaa ruuhkaa… Pariisissa tuli pari räpsyä vetästyä Holgalla, saa nähdä mitä niistä tulee. Pitäisi muutenkin alkaa noita filmejä kehitellä… Niistä sitten lisää joskus.

Reissun galleria löytyy: mikon.1g.fi/kuvat/2009/france

Miten voi olla mahdollista, että vl-liike vetää maan eri osissa täysin eri linjaa monissa asioissa. Etelän suurissa kaupungeissa linjat ovat ihan toiset kuin täällä pohjoisessa, erityisesti maaseudun pikkupaikkakunnalla. Otetaan esimerkiksi vaikkapa se, miten lapset osallistuvat koulujen järjestämiin teatteri- ja elokuvaesityksiin. Etelässä valtaosa vl-perheiden lapsista osallistuu näihin normaalisti muun luokan mukana. Oikeastaan ainoa, josta lapset jättäytyvät pois, on tanssinopetus. Tässäkin on sitten lipsuttu lukiolaisten vanhojen tanssien kohdalla. Mutta mitä kauemmas tullaan maaseudulle, sitä tiukempaa rajaa vedetään. Niin tässä kuin muissakin asioissa.

Pohjoisen lapsilla on ankarampi ja raskaampi kouluaika, kaiken kaikkiaan! Olen paljon ajatellut sitä että olisiko meidän lasten ollut sittenkin parempi kasvaa etelässä.

Täällä pohjoisessa kuitenkin Oulun seutu poikkeaa muusta, ”syvästä maaseudusta”, sillä mitä lähemmäksi Oulua mennään sitä vapaampi on käsitys esimerkiksi videoissa tai nukketeatterissa.  Mikä on ihan oikein, se ei ole mikään pelastumiskysymys, onko kotona videolaite vai ei. Eikä tavallinen satu joka esitetään nukketatterina, kertakaikkiaan voi olla syntiä. Miksi se olisi? Mutta täällä ”korvessa” suhtautuminen piirrettyihin ja nukketeatteriin on äärimmäisen kielteistä. Samaten klassisen musiikin konserteissa käymiseen. ”Ei sovi uskovaiselle.”

Ja koulutelevisio sitten. Naapuri-ry:llä uskotaan yleisesti että lasten täytyy kieltäytyä tv-ohjelmien katselemisesta ja pyytää opettajalta “muita tehtäviä” siksi ajaksi. Kuitenkin tämä kielto kumottiin jo yli 20 vuotta sitten!

Entä lapsiasia. Etelässä ehkäisyn käyttö kun äidin vointi sitä vaatii oli yleisesti hyväksyttyä. Täällä se on täysin kiellettyä. Täällä pitäydytään edelleen jyrkässä ”ehkäisy on synti kaikissa muodoissaan” -kannassa.

Ihan kun Suomessa olisikin kaksi eri vl liikettä? Tuntuu että kun paikkakuntaa vaihtaa, niin mikään muu ei ole enää sallittua kun istua seurapenkissä ”harmaahiirenä” ja vailla kulttuurin ja aikansa seuraamista. Täällä tuntuu sekin että kaikki kanssakäyminen muitten kuin uskovaisten kesken on “paheksuttavaa”. Etelässä pidettiin, että on OK kun nainen on pienesti-siististi meikannut, eikä hiusten sävyttelyä paheksuttu. Ja sopii olla myös ei vl ystäviä. Onko tämä nyt sitten sitä hoitokokousten pelkoa 30 vuodenkin jälkeen, jotenkin varmuuden vuoksi?

Ristiriita vl-liikeen sisällä kasvaa jatkuvasti. Toiset ovat sitä mieltä että me elämme oman aikamme ihmisinä tässä ajassa eikä normaaleita nyky-yhteiskunnan asioita voi Raamatun pohjalta syntinä pitää. Uusienkin ilmiöiden kanssa on opittava elämään, ja lapsemme valmistautuvat elämään 2000-luvun todellisessa maailmassa, eivät jossain 1970-luvulla.

Toiset taas vetävät linjaa että parempi on eristäytyä niin pitkälle kun mahdollista ja elää jatkuvassa kieltäymyksessä. Sellaisissakin asioissa joiden synnillisyydestä ei Raamatussa puhuta mitään.  Ei kai kukaan uskovainen voi väittää, että oululainen videoita katsova perhe pääsee taivaaseen, mutta koillismaalainen videoperhe joutuu kadotukseen.

Mistä siis on oikeastaan kyse kun eri puolilla maata olevat uskovaiset vetävät eri linjaa?

Lue lisää:

Teatteriesitys koulussa

Lestadiolaiseet keskustelevat nyt kiivaasti oikeista elämäntavoista

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Syntilista

Hakomaja: Mikä on syntiä?

Uskottomien uskottomana lapsena

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.

Keskustan kannatus putoaa ennätysvauhtia ja sitä myötä myös tuki pääministeri Vanhaselle. Sitäkin jyrkemmässä alamäessä on Vanhasen uskottavuus, imago ja yhteistyökyky. Tämä on tietenkin saanut syvän paniikin aikaiseksi niin keskustassa kuin Vanhasen pääkopassa ja tahot ovatkin muuttuneet muistuttamaan lopunajan vainoharhaista Kekkosta.

Tuorein paranoia vanhismi liittyy Euroopan Unionin tulevan ulkoministerin valintaan. Ylen ykkösaamussa puolustusministeri Jyri Häkämies esitti Alexander Stubbia virkatehtävään. Häkämiehen mukaan Stubbilla on hyvä mahdollisuus, mikäli Unionin ulkoministeri valitaan jäsenvaltioiden ulkoministerien joukosta, sillä Stubbilla on vahvaa näyttöä työstään Etyjissä (1).

Aivan kuten Kekkonen, ei Vanhanenkaan siedä yllätyksiä tai kilpailua, joka saattaisi vaarantaa tämän itsensä edun ja arvovallan. Vanhanen kimpaantui Häkämiehen puheista ja totesi, että hänen oma ehdokkaansa on laajentumiskomissaari Olli Rehn ja painotti, että kokoomuksen euroedustaja Ville Itäläkin on ehdottanut Rehniä virkaan.. Kysymys pääministeri Vanhaselle: sanoiko Häkämies, ettei Vanhasen tai Itälän ehdokas olisi Rehn vaan Stubb? Ei suinkaan, puolustusministeri vain toi esille oman ehdotuksena (lue: ei Vanhasen eikä Itälän). Sitä paitsi Häkämies sanoi ”mikäli ulkoministeri valitaan jäsenvaltioiden ulkoministerien joukosta”. Onko Rehn Suomen, tai jonkun toisen jäsenvaltion, ulkoministeri?

Mistä sitten kiikastaa? Tietenkin siitä, että Stubb on kokoomuslainen ja Rehn keskustalainen. Ja koska keskustan kansansuosio on laskussa ja Stubbin kansansuosio kova, on selvää että keskusta asettuisi vielä huonompaan valoon, mikäli valitsisi Rehnin Stubbin sijasta jos istuva ulkoministeri lähtisi mukaan kilpailuun. Vanhanen ja keskusta siis pyrkivät välttämään demokraattista ja vapaata kilpailua ja leimata vastaehdokkaiden esilletuonnin ”poukkoiluksi”. Vanhasen mukaan hallituksen sisältä ”ei saa tulla ristiriitaisia viestejä”, mutta eikös olekin kummaa, että Vanhanen pitää omaa ja Itälän ehdotusta koko hallituksen yhteisenä ehdotuksena?

Keskusta ja pääministeri Vanhanen ovat kuin kuolemaantuomittuja henkirikollisia – arvaamattomia, oikukkaita ja valmiita tekemään mitä vain ennen tarinansa suurta the endiä. Keskustalla on tämä hallituskausi aikaa toteuttaa tavoitteensa ennen kuin se putoaa lopullisesti hallituksesta tai joutuu demarien tai kokoomuksen juoksupojaksi.

Maalaispuolueen tarina on lähestymässä loppuaan. Ja hyvä niin!

Juhani Seppovaaran Mopolla Suomeen (Otava, 2007) on sujuva matkakertomus ajelureissusta katoavaan suomalaiseen (sielun)maisemaan.

Valokuvaaja-kirjailijan vaellusreissu Lapissa muuttuu heräteoston myötä mopoilumatkaksi pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Matkan varrella Seppovaara kirjaa sekä omia että kohtaamiensa maa- ja syrjäseudun ihmisten mietteitä nykymaailman menosta. Tekstiä täydentävät realistiset mutta nostalgishenkiset valokuvat ihmisistä, rakennuksista ja maisemista.

Tarina kulkee tasaisesti ja melko verkkaiseen tahtiin kuin mopo konsanaan. Mopoilija yöpyy teltassa, autiotaloissa tai vieraina asumuksissa, joihin hänen tapaamansa ihmiset hänet kutsuvat. Monet heistä ovat miehiä ja monet jo iäkkäitä, mutta on mukana jokunen nainen ja muutama lapsikin.

Kuten aiemmassakin tuotannossaan Seppovaara dokumentoi omintakeiseen tyyliinsä sitä Suomea, joka on sekä maantieteellisesti että henkisesti kaukana kasvukeskusten humusta, ja sellaisia suomalaisia, jotka tuskin voisivat elää täyteenahdetulla pääkaupunkiseudulla. Eikä hän tyydy aina pelkkään dokumentointiin, vaan tuo myös julki yhteiskunnallisia mielipiteitään – muun muassa sen seurauksista, ettei maallamme enää aikoihin ole ollut aluepolitiikkaa.

Mopolla Suomeen on aika alakuloinen, mutta kaunis – joskus hauskakin –  kirja.

Etiopiassa tehtiin toukokuussa 2007 väestönlasku ja sen perusteella nykyiseksi väestömääräksi arvioidaan 76,9 miljoonaa. 14 vuodessa väestömäärä on kasvanut 23,4 miljoonalla, mikä on melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon millaisia ongelmia maa on noiden vuosien aikana kohdannut. Addiksen asukasmääräksi arvioidaan 2,7 miljoonaa. Kaikkiaan 83 % väestöstä asuu maaseudulla. Tuota maaseutuvaltaisuutta kuvaa sekin, että harva tietää Etiopiasta mitään muuta kaupunkia kuin Addiksen, eikä se ole mikään ihme, sillä esimerkiksi toiseksi suurimmassa kaupungissa, Dire Dawassa, on vain noin 400 000 asukasta.

Ortodoksikrisittyjen suhteellinen osuus on laskenut ja heitä on nyt 43,5 %. Muihin kristillisiin kirkkokuntoon (helluntailaiset, protestantit) kuuluu 13,7 miljoonaa ihmistä eli noin 18 %, ja tämän ryhmän osuus on kasvanut edellisestä väestönlaskusta eniten. Muslimeja on noin 32,5 %. Luonnonuskontojen yms. osuudeksi jäisi sitten noin 6 %.

Etiopian tilastotiedoista kiinnostunut voi kaivaa lisää Etiopian Tilastokeskuksen sivuilta.

PS. Hieman tämän postauksen tekemisen jälkeen huomasin eräällä verkkosivulla esitettävän epäilyksiä väestölaskennan tuloksista. Itsekin muistan kuulleeni väitettävän, että noin puolet olisi muslimeja, mutta noissa yllä kertomissani luvuissa vain kolmannes. Tiedä sitten, mikä on totuus, mutta muutin kuitenkin postaukseni otsikkoa aiemmasta ‘Faktoja Etiopian väestöstä’ muotoon ‘Tilastoja Etiopian väestöstä’.

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti - ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.

Toimiva ja kohtuuhintainen laajakaistayhteys on peruspalvelu, joka tulee tarjota jokaiseen kotiin, sanoo liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen Maaseudun Tulevaisuudessa, kerrotaan uutisissa. Sonerahan on ilmoittanut lopettavansa lankaliittymät ja niihin sidotut laajakaistayhteydet vuoden 2009 alussa. Uutisissa lisää asiasta.

Maksaessani taas jälleen kerran kohtuuttoman suuren summan bussilipusta Helsingistä Raumalle tunnen syvän kirpaisun, enkä vain kukkarossani vaan myös sydämessäni. Sen lisäksi, että kukkaroni on juuri keventynyt roimasti, tunnen myös tulleeni petetyksi – valtion toimesta.

Valtio on ilmoittanut tehtäväkseen niin ilmastonmuutoksen torjumisen kuin maaseudun autioitumisen estämisen. En sitten tiedä onko Rauman seutu vain suuri poikkeus kuten aina, mutta se on varmaa, että valtio laiminlyö mainittuja kahta linjaustaan.

Kaikki alkoi, kun junayhteys Raumalle katkaistiin eikä asiaa ole vieläkään korjattu: näin rikottiin linjausta ilmastonmuutoksen estämiseksi. Juna on tutkitusti yksi ekologisimmista matkustustavoista mitä bussilla matkustelu ja yksityisautoilu eivät ole. Kuinkahan paljon junalinjan lakkautus mahtaa kuormittaa kokonaisuudessaan luontoa?

Junayhteyden katkaisu rikkoo edelleen myös jälkimmäistä mainitsemaani linjausta: maaseudun autioitumisen ehkäisemistä. Minun bussilippuni Raumalle Helsingistä maksaa 17,90e ja toiset samanlaiset takaisin. Hintojakin korotetaan parikin kertaa vuodessa. Jos en omistaisi opiskelijakorttia, niin joutuisin maksamaan meno-paluu-lipusta 64,30e euroa.

Lyhytnäköinen saattaisi syyttää tästä bussiyhtiötä, mutta korkeiden hintojen ja korotusten takana lymyilee kuitenkin valtio. Ei se ole bussiyhtiö, joka ottaa valtaosan menoveden hinnasta itselleen. Näinkö valtio kannustaa ihmisiä asumaan Helsingin ulkopuolella? Lisäksi Raumalle ja Raumalta matkaavien kukkaroa huudattaa vielä se, että junayhteyden katkaisu takasi bussiyhtiöille monopoliaseman.

Porvarihallitusta ei käy syyttäminen, sillä päätös junayhteyden lakkauttamisesta tehtiin jo Holkerin hallituskaudella. Hullunkurista, että juuri SDP, joka on kertonut sotivansa ahkerasti maaseudun autioitumista vastaan, ei ole ainakaan tietääkseni vaatinut päätöksen uudelleenarviointia.

Menneet ovat kuitenkin menneitä, syyttelyllä ei linjaa ainakaan saada auki. Pyydän uutta porvarihallitusta arvioimaan uudelleen Kokemäki-Rauma osuuden lakkauttamisen. Matkustajamäärätkin, jotka olivat lopettamisen virallinen syy, ovat muuttuneet.

Teillä on valta korjata hallituksen virheet ja nostaa pisteitänne länsisuomalaisten silmissä. Käyttäkää valtaanne.

Zachris Haaparinne

• Kirjoittajan kukkarossa asuu kärpäsiä

Julkaistu Uudessa Raumassa 05.11.2008