Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut “päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

Ohessa on kysymyksiä herra Timo Haaralle, joka viljeli hamppua ja sai käräjillä siitä 2 vuoden ja 2 kuukauden ehdottoman tuomion. Voima on tehnyt hänestä jutun aiemmin. Nyt on meidän vuoromme.

Oheiset kysymykset on koottu hamppufoorumilla ja toimitettu herra Haaran vastattavaksi. Mitä kaikkea hamppuministeriksikin tituleerattu Haara on saanut vastattavakseen ja mitä hän onkaan vastannut? Saimme vastaukset ja tarjoamme ne nyt teidän luettavaksenne. Luvassa antoisa tietoisku suomalaisesta hampusta.

1. Mistä idea öljyhampun kasvatukseen sai alkunsa? (Mitä kautta tutustuit siihen? Mitä mahdollisia tietolähteitä sinulla oli?)

Olen tätä asiaa jo hieman pitempään miettinyt ja siihen tutustunut. Totesin, että tarvitsen ammatin itselleni ja ajattelin ammattina Cannabis Sativan viljelijän uran voivan olla yksi merkittävä potentiaalinen vaihtoehto kun oli jo tietoa siitäkin, että tuota lääkeasiaa aiotaan varovasti ryhtyä jo viimein yleistämään ja että asenteita tullaan muokkaamaan yleisesti huomattavasti sallivampaan suuntaan ja se liittyy olennaisesti myös mm. teolliseen prosessointiin.

Hampunhan voi hyödyntää oheistuotteina hyvin kuten esimerkiksi mm. polttoaineen tuotannon yhteydessä voisi tuottaa THC-konsentraatteja lääketeollisuuden omiin prosesseihin tai suoraan lääkkeeksi ja ihmisten hyödyksi.

Bioperäiset polttoaineet tulevat yleistymään pakostakin kun ilmastovelvoitteet tulevat lunastettavaksi, palmuöljy on jo pelkästään eettisestikin toimimaton ratkaisu tällä puolella palloa.

Ensimmäiset dieselit pyörivät hyvin lamppu- eli hamppuöljyllä, tässä voisi olla työsarkaa koko Suomelle.

Tuohon öljyhamppuasiaan esittäisin näkemyksen, että nähdäkseni lähestulkoon kaikki hamppu voi olla öljyhamppua, tai lääkehamppua, tai vaikka myös kuituhamppua, en erittelisi hamppuja ihan aivan tuolla tavoin, että joku kasvi omissa kasveissani olisi ollut jotenkin erityisesti juuri pelkkä öljyhamppu. On tietystikin totta, että jotkut hamppulajikkeet totta kai voivat tuottaa suurempia öljymääriä kuin toiset, aivan kuin joidenkin lajikkeiden kuitutuotot ja -laadut poikkeavat paljonkin toisistaan. Oudoksun kyllä hieman pelkistävää öljyhamppu-määritelmää terminologiselta kannalta.

Luin pikkupoikana vanhasta kirjasta, että hamppu voi olla hyvä asia ja siitä asti on hamppu ja ihmisen suhde siihen kiinnostanut. Mummon puheet iso-isoisän puuhailuista jäivät myös mieleen, kun isoisän sukua oli Hyödyn kylältä kotoisin ja siellä on perinteisesti aina tiedetty melko hyvin, että mikä on yhteisesti hyödyllistä ja mikä ei, sukuni on kasvattanut hamppua pitkään ja kaikki ovat tuolloin olleet oikein tyytyväisiä asiaan.

Internet on kai kykyään jo melko realistisella tasolla hamppuasioissa, mutta olennaisimmat omat tietoni mitkä ovat johtaneet omiin ratkaisuihini hampun suhteen olen saanut vanhoista kirjoista, vanhemmilta ihmisiltä ja oman elämänkokemuksen kautta. Tulevaisuuden nuorilla erityisesti tulee olemaan haastavat paikat sen suhteen, että minkä aikakauden kertomukset ovat niitä kaikkein luotettavimpia, 60-luvun lopulla ja 70-luvusta eteenpäin koko aihe muuttuu melkoisen mielenkiintoiseksi kaikkine eri tasoineen.

2. Kuinka suuria ovat hankintakustannukset esimerkiksi puristus- ja mahdolliselle esteröintilaitteistolle? Tarvitseeko hamppuöljy esteröidä vai voiko sitä laittaa suoraan tankkiin?

On kiistaton totuus, että noilla vanhoilla yksinkertaisilla dieseleillä voi ajaa vaikkapa vanhalla muuntajaöljyllä tai lähestulkoon millä tahansa palavalla aineella, joka on riittävän öljyistä, länsirannikon biopolttoainepioneerit ajavat Suomessakin jo tällä hetkellä silakan- ja lohenperkuutähteistä tehdyllä öljyllä ja koneet käyvät hyvin. Lämpimällä kelillä esteröimätönkin raaka kasviöljy palaa hyvin ja on notkeaa, mikäli laitteistossa on esim. polttoaineen esilämmitys, hyvät sakkasihdit sekä kosteudenerottimet niin kyllä diesel aina raksuttaa menemään.

Aion ajaa hampulla aivan varmasti jo testatakseni ovatko historiankirjat väärässä vaiko ei, kun näin on väitetty, että kannabiksesta valmistettu öljy on parhaimmasta päästä voimanlähdepolttoaineenakin. Nykyhinnoissa 4000 eurolla pääsee jo puristamaan, halvin puristinmalli maksaa satasen, ja siitä voi ainakin kopioida toimintaperiaatteen omavalmistelaitteistoa varten. Osuuskuntatyyppiseen paikalliseen keskuspienpuristamokäyttöön soveltuvan toimivan laitteiston hinnaksi sanottiin tutun kautta n. 30 000 euroa + ALV kun olin viimeksi sellaista hankkimassa kunnes jouduin pidätetyksi jälleen. Tuossakin olisi kotimaiselle työllisyydelle tilausta kun alettaisiin noita laitteistoja yleistämään ja niitä enemmän valmistamaan.

3. Entä viljelykalusto? Onko jo olemassa olevat kylvö- ja korjuukoneet sovellettavissa hampputuotantoon vai tarvitaanko erikoiskalustoa?

Itse sovelsin käyttöön vanhan Valmetin traktorin, aivan tavallisilla mm. Keltaisesta Pörssistä muutamilla kympeillä löytyvillä vanhoilla maataloustyökoneilla voidaan tuottaa hamppua pientilamittakaavassa siinä missä montaa muutakin kasvia. Ainakin Valtralla ja Ponssella on tietojeni mukaan jo peruskalusto kyseisen kasvin korjuuseen valmiina. Tuossakin olisi taas Suomeen työpaikkoja tiedossa kun huomioitaisiin mm. EU:n voimaantulossa olevat rantavallidirektiivit ja kehitettäisiin kotimainen ns. vesakkotraktori, jolla olisi kätevää muokata maapohjaa, kylvää ja korjata pienpalstoja ja penkereitä/tienpientareita niillä joutomaa-alueilla tapahtuvaa hampuntuotantoa ajatellen. Typpeä ja fosforia runsaasti sitovaa yksivuotista hamppuahan mm. noihin vesistöjen valumasuoja-alueisiin kannattaa laittaa mielestäni kasvamaan.

Muutenkin kaikki joutomaat joutaisivat hampulle, että ympäristöystävällisintä mahdollista energiaa voitaisiin enemmän tuottaa kotimaassa ja työllistää samalla luonnonmukaisesti hyvinkin paljon väkeä sekä estää maaseudun alati vallalla olevaa autioitumisuhkaa.

Huomionarvoista tuota kasvatuspinta-alaseikkaa ajatellen ovat EU:n viljareservivalmiuspolitiikka suhteutettuna nykyisten energiakasvien ominaisuuksiin.

4. Kuinka suuri viljelyala tarvitaan vuoden polttoaineisiin? Esimerkiksi ajoneuvon kulutus 7 litraa /100 km ja kilometrejä tulee 20 tuhatta / vuosi? Tavoitteena 1400 litraa.

En itse ehkä lähtisi rajallisilla taidoillani laskemaan asiaa näin monimutkaisesti, asia on helppo pitää pähkinänkuoressa kun nyrkkisääntönä hampulle on 100–150 litran hehtaariöljytuotto. Näin esim. jo 10 hehtaarin kasvatuspinta-alasta voidaan tuottaa vuositasolla biopolttoainetta dieselmoottorikäyttöön 1000–1500 litraa. Periaatteessa tämä on alakanttiin laskettu arvio.

5. Kuinka paljon suurempi sato on verrattuna rypsiin? Onko energia-arvoissa, käsittelyssä tai tuotannossa ylipäänsä mitä suuria eroja?

Rypsillä tuotto vaihtelee paljon erityisesti mitä pohjoisemmaksi mennään, täällä Savossa ollaan jo mielestäni nykyisen rypsin tuotannon kannattavuuden reuna-alueilla. Yleisesti öljytuottoa ajatellen hamppu kykenee tuottamaan mielestäni suurempia öljymääriä kuin rypsi, ainakin mikäli tuotantoon on lähdetty pohjoisemmassa. Hampun hallankestoisuus esimerkiksi voi olla yllättävän hyvä, parempi kuin rypsin. Öljynpuristusprosessoinnissa voidaan käyttää täysin samoja laitteita kuin kannabisöljyäkin puristettaessa, esteröinti toimii myös pääpiirteittäin aivan samoin.

Hamppu on helpompi viljeltävä kuin rypsi ja monikäyttöisempi, öljyn rasvahappokoostumuskin on hampussa ihmiskudokselle soveltuvuutta ajatellen parempi mikäli asiaa arvioidaan samalla elintarvikekäytön pohjalta.

6. Mitä olivat ne tekijät, jotka kohdallasi sallivat tällaisen uraauurtavan viljelyidean edetä Suomessakin näin pitkälle? Uskoitko siis, että voisit saada pelkästään asiasi oikein esittämällä poliisit soveltamaan huumausainelain seitsemättä pykälää? (Eli ei käyttöä huumausaineena.)

Tässä edelleenkin on se tilanne, että en koe mitään tarvetta päihtyä hampusta, en koe olleeni päihtymis- tai päihdyttämis/huumaantumistarkoituksella liikkeellä eivätkä motiivini kuulu tuolle alueelle, oudoksun siis tuonkin vuoksi sitäkin asiaa, että mm. 56-vuotias kaverini sekä 65-vuotias toinen tuttavani saavat syytteen huumausainerikoksesta heidän hoidettuaan heille antamallani kannabiksella mm. pahoja reuma- ja selkäleikkauskipujaan, joita heillä todistettavasti on ollut. Kannabis on parantanut heidän elämänlaatuaan huomattavasti.

Mielestäni hamppu päihtymiseen eli siis eräänlaista yleisintä päihtyneisyyden motiivia, sen tuomaa ns. “todellisuuspakoa” ajatellen on huono valinta, tämä “oma” kannabikseni ei ole mielestäni kovin hyvä aine käytettynä tuohon asiaan, olen valinnut pääsääntöisesti jalostukseen tarkoitetut kasvit siten ettei valmis jalostamaan tultava kasvi ole ns. “huumekasvi” vaan ennen kaikkea lääke, tai lääkeraaka-ainekasvi.

Ennemminkin hieman rauhoittuneempana ja rentoutuneempana todellisuus tuntuu vain hieman todellisemmalta ja jopa realistisemmaltakin erityisesti konkreettisen maailmankuvan kokemisen osalta. Arkiaskareissa tottunut henkilö voi toimia kyseisen hampun vaikutuksen alaisena, eli siis vaikka kyseistä hamppua syötyään täysin normaalisti ja jopa työskennellä tehokkaasti, voimakkaan huumausaine/päihdehampun vaikutuksen alaisena tämä yleensä ei ole kannatettavaa. Hamppu on huono valinta muutenkin huumaantumiseen eli siis päänsä sekoittamiseen, kyllähän alkoholilla pää menee sekaisin ihan eri tavalla, alkoholi huumaa sanan varsinaisessa merkityksessä, laimea n. < 2% THC:n hamppu ei, eikä se mielestäni täytäkään rikosoikeudellisesti huumausaineen määritelmää.

En omalta osaltani ole odottanut poliisin tai oikeuslaitoksen missään vaiheessa aikovan soveltaa 7§:ää kaveriin, jonka aikeissa on omien sanojensa mukaan kasvattaa rekkalasteittain ja tonneittain hamppua. Kyllä tuommoista asiaa tämän hetken laillisuusasioiden valvojien keskuudessa lähdetään yleensä tutkimaan helposti juuri tuossa huumausainetarkoitusnäkökulmassa. Ihmettelen sinänsä tuotakin asiaa, tuossa seitsemännessä pykälässähän tulee selvästi esille, että hamppu- eli kannabiskasvin kasvatus itsessään ei ole mitenkään kiellettyä, kunhan se ei tapahdu juuri nimenomaan tuossa huumausainetarkoituksessa. Miten on siiten nykylääkelainsäädännöllisesti kasvattamisen ja jalostamisen laita Suomen osalta tilanne energia- ja lääke/lääkeraaka-ainenäkökulmaan pohjaten? Kuulunko vankilaan, jos olen aikonut toteuttaa asian todistettavasti noilla motiiveilla?

“7 § Eräiden kasvien ja sienien viljelykielto Kat-kasvin (Catha edulis), Psilosybe-sienien ja kokapensaan viljely on kielletty. Oopiumiunikon, hampun ja meskaliinia sisältävien kaktuskasvien viljely käytettäväksi huumausaineena taikka huumausaineen valmistuksessa tai tuotannossa on kielletty.”

7. Miksi ylipäänsä lähdit kasvattamaan vaikka riskit olivat tiedossa? Ja miksi polttelurekvisiitta, siis piippua ja bongia? Oliko niistä polteltu pelkästään tätä öljyhamppua vai oliko myös muiden lajikkeiden käyttöä ja millaista ja mihin tarkoituksiin?

Kuten sanottu, en ole pyrkinytkään kasvattamaan huumetta tai sen raaka-ainetta, vaan energiakasvia, josta voidaan tarvittaessa eristää lääkkeitä tai niiden raaka-aineita.Yksi motiivi kasvatuksen aloittamiseen on yleisten asenteiden muutoksen aikaansaaminen oman toiminnan kautta tapahtuvana seurauksena, aika olisi oikea muutokselle mielestäni jo viimein. En itse juurikaan ole käyttänyt tai käytä bongia minkään aineen polttamiseen, mutta totta kai sivistyneessä kodissa pitää jonkinlainen vesipiippu olla, jos ei muutoin niin koristeeksi, ovathan ne nättejä esineitä. Yksikin kaverini toi juuri sellaisen takkansa reunukselle Intian-matkaltaan.

Tupakkavieroitukseeni todellakin myönnän käyttäneeni Sativa- ja ruderalislajikkeiden lehtiosia, joka ei ole rikoslain määrittelemällä tavalla rangaistava teko. Erityisesti jos YK:n voimassa olevaa huumausaineyleissopimusta aiotaan noudattaa. Hampun lehtiähän myydään mm. tupakkakaupoissa Suomessakin tällä hetkellä täysin laillisesti. Voin todellakin myös myöntää, että kukintoa on tullut hyödynnetyksi toimestani erityisesti tuosta ensimmäisestä kasvatuserästä, THC:n pitoisuus ja -mittauslaitteita kun ei ole ollut käytettävissä niin käytin itseäni auliisti koekaniina, josta ei ole ollut ollenkaan haittaa. Varsinkin koska koen, että hamppu on kukinto-osaltaankin terveydelleni hallitusti käyttämänäni monin tavoin enemmän hyödyllinen kuin haitallinen asia.

Olen syönyt ravinnokseni kannabiskasvin eri osia koko viime loppukesän kuten myöskin tämän kesän aikana ja siten säilynyt hengissä pitkän pidätysvankeuteni tuhottua talouteni täysin eikä ko. asia kaduta edelleenkään pätkääkään, juuri nyt tätäkin kirjoittaessani pureskelen hampun eli Cannabis Sativa-kasvin lehden varsiosaa ja hyvältä maistuu.

8. Tunnetko olevasi rikollinen?

Tässä on erittäin hyvä kysymys, en todellakaan. Tavallaan voitaisiin yhtä hyvin kysyä että tunnenko olevani mielisairas kun kasvatan vaarallista hermomyrkkyä, josta tehty jo ensimmäinen piikki voi tappaa. En ole sairaudentuntoinen tässäkään asiassa joten olen varmaan täysin psykopaatti. Tutuiltani voisi kysyä tuota sama asiaa ja heitä todennäköisesti huvittaisi koko hamppuhumppa ja tämä “huume”kohu, josta todella voidaan olla montaa eri mieltä.

Ei, en koe olevani rikollinen. Olen varmaan tosiaankin niin “hullu”, tai muutoin mielisairas, että en ymmärrä sairastaa syyllisyydentuntoakaan mahdollisesta rikollisuudestani ja tämähän on juuri yksi psykopatian perusmääritelmistä joten tämmöistä kaveria sitten olette haastattelemassa. Olisikohan järkevintä sijoittaa allekirjoittanut vahvassa kemikaalilääkityksessä laitokseen loppuelämäksi, sillä ainakin hampunkasvatukseni saataisiin viimein loppumaan. Kyllä meillä vaan on Suomessa asiat hyvin ja hienosti, jos ihmisoikeusasioita miettimään käydään.

9. Pärähtikö edes (koko tapahtumaketju, mediahuomio, tuomio)?

Ei tuo hamppu, jota olen pyrkinyt jalostamaan, oikein sanan varsinaisessa merkityksessä pärähdä vaikka sitä söisi tai polttaisi. Ennemminkin tosiaan pärähti nuo jälkimeiningit, etenkin kun pitkässä pidätysvankeudessa ja sen aiheuttamassa virikkeettömyydessä alkoi mennä pakostakin fyysinen kunto huonoksi ja unirytmi sekaisin, niin poliisi tarjoutui reippaasti nappidiileriksi(!), ja ehdotteli unilääkkeensyöntimahdollisuuksia, että josko otat poika ryynejä että jaksat paremmin siellä kellarissa kun on kerran pitkä aika. Tämä loukkasi elämänkatsomustani erittäin raskaasti.

Silloin oli aika päräyttävä olo kun tajusi, että viranomaiset saattavat työnsä puolesta toimia synteettisten vaarallisten ja pahoja riippuvuuksia aiheuttavien huumeiden välittäjinä ja lääketeollisuuden juoksupoikina sekä markkinamiehinä. Onneksi oltiin järki päässä maalaispoliisiasenteella liikkeellä ja todettiin yksissä tuumin, että tuo hamppuasia Suomessakin tarvitsisi oikaisua, ja että nuo kemialliset aineet voivat olla todella paljon haitallisempia terveydelle kuin hamppu millään tavoin käytettynä. Systeemi on mielestäni todella mätä tuolta osin. En ole aiemmin voinut ymmärtää, että kuinka monella eri tavalla hampun kautta voi ajautua vahvempien aineiden käyttäjäksi, silloin tosiaan pärähti kun putkassa tuon tajusin. Olipahan aikaa mietiskellä melko tarkoin koko tämän nykytilanteen ja nykymeiningin mahdollista järjellisyyttä tai järjettömyyttä.

10. Mitkä ovat suunnitelmasi hampun suhteen tulevaisuudessa tuomion jälkeen? Aiotko pysyä julkisuudessa vai siirtyä takavasemmalle? Aiotko vielä kasvattaa hamppua?

Hamppua, eli siis kannabiskasviheimoon kuuluvia THC-pitoisia kannabiskasvilajeja on hallinnoimillani alueilla kasvamassa juuri tälläkin hetkellä n. 1,7 hehtaaria plus pihakasvit ja muut ympäriinsä ripotetut siemenet, ja tarkoitan siis juuri nimenomaan hoidettua/kultivoitua Cannabis Sativaa, joka siellä toimestani nytkin kasvaa osin erittäinkin tuuheasti ja joista kasveista toki hampulle ominaispiirteenomaisesti löytyy THC:pitoisuuksia, joka ei ole ensinkään mielestäni huono asia, ja jonka tuon kannabiskasville ominaisen piirteen vuoksi ne eivät ole esim. EU-tukikelpoisia. En usko koko EU-tukikelpoisuusjalostukseen tai ko. tuen varassa olemisen toimivuuteen erityisesti pitkällä tähtäimellä ajateltuna. En ymmärrä täysin miksi kasvista pitää yrittää jalostaa pois yksi kasvin parhaimmista ja hyödyllisimmistä ominaisuuksista. Täällä pohjoisissa oloissa on lisäksi todettu asian olevan melkoisen hankalaa kuten mm. Finola-esimerkki on osoittanut.

Edelleenkin haluaisin muistuttaa mm. tätä tekstiä mahdollisesti lukevaa poliisia siitä, että kannabiskasvin kasvattaminen itsessään ei ole kiellettyä eli se on peruslähtökohtaisesti sallittua etenkin, jos se tapahtuu muutoin kuin rikoslain määrittelemällä tavalla, esim. energia- tai lääke/lääkeraaka-ainekäyttöön, ja tunnustuksen puristaminen pitkällä pidätysvankeudella uhkaamalla voi olla rikoksena huomattavasti vakavampi jo ihmisoikeuksiakin ajatellen kuin minkäänlainen hampun kasvatustarkoitus. Huomionarvoista asiassa lienee tosiaan se, että kannabis kasvaa toimestani edelleenkin, vaikka alioikeudesta on jo tullut ehdoton tuomio.

Koen, että en ole vielä päässyt tarpeeksi selkeästi julkisuudessa esittämään sitä asiaa jonka haluan hamppuun liittyen päästä tuomaan esille, osallistun mielelläni erilaisiin julkisiin tilaisuuksiin tai haastatteluihin ja kyselyihin aiheesta mahdollisuuksieni mukaan. Mikäli joku tuolla maailmalla minut nähdessään tunnistaa, toivoisin että tulisi rohkeasti juttelemaan ja vertailemaan näkemyksiään hampusta mikäli niitä omaa, vuorovaikutus voi olla joskus melkoisen hieno asia. Näkisin, että hamppua pitäisi nyt mahdollisimman pikaisesti saada kasvamaan mahdollisimman paljon jokaiseen mahdolliseen niemeen ja notkelmaan Suomessakin. Tämän sanoman haluaisin tuotavan laajemmin ja tarkemmin esille erityisesti sen omakohtaisten motiivieni osalta.

Esiinnyn mielelläni kyllä jatkossakin “hamppumannekiinina”, nythän onkin jo mm. netissä esitetty epäilyjä siitä, että olisin eräänlainen poliisin mustamaalausoperaatio, jolla yritetään tuhota hampuusien yleinen uskottavuuskuva joten julkisuuskuvani rakentuminenhan onkin sitten vallan mainiolla mallilla. Pitäisi saada ainakin selvyyttä siihen, että miten nämä asiat aiotaan jatkossa hoitaa, jos kerran rikolliset ja “rikolliset” pitävät poliisina ja poliisit rikollisena niin luottamustahan kohtaani ei edelleenkään juuri tule tuolloin miltään suunnalta ja ns. väliinputoajan kohtalo seuraa mukanani asioiden kuntoon laittamista haitaten. Voisi leikkimielisesti todeta, että kohtahan varmaan jo epäillään sitäkin että olen ottanut lobbausrahoja Suomen alati kasvamassa olevalta hampputeollisuudelta, koska saarnaan niin voimakkaasti hampun hyödyllisyydestä.

Jos tuommoisia “lahjusrahoja” olisikin tiedossa, niin tilittäisin mielelläni niitä eteenpäin vaikka lyhentämättömänäkin mm. kannabissyöpälääketutkimuksen käyttöön vaikkapa valtiolle perustettavalle tilille niin menisivätpähän yhteiseksi hyödyksi sitten edes toisin kuin nykyiset mahdolliset lobbausrahat mitä markkinoilla liikkuu.

11. Minkälaisen tulevaisuuden näet kuituhampulle Suomessa ja maailmalla? Entä muunlaiselle kannabikselle?

Kuitua voidaan ottaa talteen kaikista hamppulajikkeista ja soisin toimittavankin niin. Terminologia vaatinee vielä hieman lisää selvittämistä kyseisessä aiheessa. Kuituhamppua tai siis hampun kuitua tultaneen tarvitsemaan alati yhä enenevässä määrin, voisi olla ehkäpä ympäristölle ystävällisempää valmistaa enemmän esim. autojen muoviosia, verhoilupaneeleja yms. hamppukuitua käyttäen. Ennemmin itse autoja laitellessani haistelisin todellakin huomattavasti mieluummin hamppukuitua kuin vaikkapa lasikuitua, jossa käytetyt monet kemikaalit ovat monin eri tavoin kovin haitallisia terveydelle ja joiden aiheuttamista haitoista löytyy jo ihan riittävästi varoittavia esimerkkejä monen lähipiiristäkin. Voimakas kemikaalialtistus voi helposti johtaa suurempaan sekavuustilaan kuin minkäänlainen kannabiksen käyttö.

Tuulivoimaa aiotaan ja kannattaisikin lisätä, roottorilapoja voitaisiin alkaa tuolloin valmistamaan pienimpään haittaan perustuen hamppukuiduista. Tämäkin on sinänsä vain yksi pieni esimerkki, myös sovellukset biomassan oheistuotannossa voivat olla huomattavat. Tulevaisuus hampulla kehittämis- ja soveltamismahdollisuuksineen on tällä hetkellä lähes rajaton, ainoat rajat ovat lainsäädännölliset epäselvyydet ja ihmisten mahdolliset väärät käsitykset joiden toivoisin selviävän asian julkisuuden myötä ja tuovan lopulta Suomeen kokonaan uuden veronmaksajien ryhmän, joka voisi kerätä varoja yhteiskunnan pyörittämistä varten ja tuolloin kaikilla olisi hyvä mieli asiasta.

Kannabikseen perehtyneet ihmiset tietävät hamppuun liittyvät asiat parhaiten, ehkä nämä samat asiat tulisi laajimmalla mahdollisella tavalla kertoa muillekin ja julkisuus on tähän asiaan hyvä väline mikäli tiedonvälityksen on aikomus olla puolueetonta, rehellistä ja objektiivista. Lääkekäytön potentiaaliin sekä sen selvittämiseen liittyvä virallisen tutkimuksen aloittaminen olisi erityisen kiireellinen ja tärkeä asia. Onhan sinänsä esitetty jo paljon näkemyksiä siitäkin, että lailliset vapaa-ajan viettoon tarkoitetut kannabisyritykset, kannabista myyvät kahvilat ja ravintolat voisivat tuoda yhteiskunnan pyörittämistä varten ajan oloon huomattaviakin verotuloja, jotka nykytilan vallalla ollessa luisuvat enimmäkseen yhteisen hyödyn ulkopuolelle ja mm. rikollisjärjestöjen varallisuuden lisäämiseksi, joka on hyvin valitettavaa.

Lailliset kannabiskahvilat voisivat myöskin vähentää niin kovin valitettavan yleisiä vakavampia päihdehaittoja kuten mm. maksakirrooseja ja pahoinpitelyjä. En usko, että tätä 2000-luvun alun lamaa on enää mahdollista hoitaa 90-luvun lamalääkkeiden avulla; keskioluella ja halvalla viinalla, sekä masennuslääkkeillä. Näistä päihdepoliittisista linjauksista seurauksena olevia kulujahan pääsemme kohta maksamaan enemmän ja laajemmin kuin vielä saatamme arvatakaan ja lieneekö kyseisiin kuluihin sitten varaa ilman yhä alati kasvavaa valtion velanottoa.

Kaikelle kannabikselle on olemassa paljon hyvää käyttöä, joka mahdollisesti voi yhteisesti ajateltuna olla enemmän hyödyllistä kuin haitallista, nämä asiat tulisi pikaisesti saada laitetuksi mahdolliselle paremmalle mallille ja meidän kaikkien tulisi olla kollektiivisesti motivoituneita toimimaan asioiden edistämiseksi sekä todella ryhtyä toimeen kyseisessä asiassa.

Laitetaan jatkossakin hamppu kasvamaan oikein toden teolla Suomessakin yhteiseksi hyödyksi!

Ystävällisin terveisin

Timo Haara

Hampunkasvattaja

Keitele

Hannu Parkkonen kirjoitti (SS 5.7), ettei Suomi voi elättää puolta Eurooppaa. Onneksi meidän ei tarvitsekaan. Ristiriitaista on, että mies, joka vastustaa toisten elättämistä, kannattaa maataloustukia.

Parkkosen mukaan ennen EU-jäsenyyttä maanviljelijät saivat tuotteistaan oikean hinnan ja elivät sillä eli ruoasta maksettiin käypä hinta. Oikea hinta on se, jonka markkinat määräävät – ei se, joka sisältää valtion keinotekoisen tuen.

Miksi EU:n tai kenenkään olisi keinotekoisesti taattava tuilla viljelyä siellä, missä se ei kannata? Kaiken järjen mukaan on järkevintä tuottaa siellä, missä se on kannattavinta. Kirjoituksen mukaan nettojäsenmaksu EU:lle on kansallinen tappio eikä voi toimia pitemmän päälle.

Todellisuudessa EU-jäsenyys maksaa vuodessa vain 25 – 33 euroa jokaista kansalaista kohden.

Jokainen suomalainen on tämän lisäksi hyötynyt halvemmista kuluttajahinnoista. Parkkonen syyttää EU:ta suomalaisen maatalouden ja sivu- ja kirkonkylien alasajosta, pienten ja keskisuurten maatilojen, yritysten, koulujen ja kokonaisten kyläkuntien tuhosta.

Suomalainen maatalous kärsii, koska se ei ole kilpailukelpoinen. Maaseudun autioituminen alkoi jo paljon ennen EU:ta. Suomalaisten maanviljelijöiden on turha syyttää EU:ta.

Parempi olisi katsoa peiliin ja miettiä mikä meni pieleen.

Zachris Haaparinne Ylioppilas Kerava

Julkaistu Savon Sanomissa 18.7.2009

Östergårdin luomuperunatilalla GMO-vapaudesta kertovaa kylttia pystytettiin kahden sukupolven voimin.

GMO-vapaa kierue jatkoi maanantaina ystävyysvierailuaan Ahvenanmaalle paikallisen viljelijäjärjestön Ålands ekologiska odlarna kutsumana. Kiertuetiimi kiittää etenkin Åeo:n edustajaa Anna-Linnéa Rundbergiä sekä Adamia erinomaisesta yhteistyöstä ja vieraanvaraisuudesta!

Östergårdin lehmät saavat laiduntaa meren äärellä.

Viikon ensimmäinen GMO-vapaaksi tunnustautuva tila oli luoteis-Ahvenanmaalla Hammarlandin Strömmassa sijaitseva Östergård, jonka omistavat Jan Holmes ja hänen vaimonsa Lotta Funck. Tila on ollut luomutarkkailussa jo 1980-luvun alusta alkaen, jolloin se oli yksi ensimmäisistä Ahvenanmaan luomutiloista. Nykyään pariskunta tuottaa vihanneksia, juureksia, luomuheinää, perunoita ja maitoa. Tilan vihannekset ja juurekset toimitetaan lajitelmalaatikoina vakiintuneelle asiakaskunnalle. Heinän syövät maitolehmät. 20 peltohehtaarilta saatavat perunat taas myydään paikalliselle sipsinvalmistajalle, joka tekee sadosta luomuperunamuusia. Kaikki tilan tuotteet myydään paikallisesti – jopa naudanliha kuljetetaan suoraan asiakkaalle.

Ålandsradion haastattelussa.

Viljelijäpariskunta toivoo, että Ahvenanmaa säilyy GMO-vapaana ja ottaa kylttinsä vastaan tyytyväisinä. Isäntä Jan Holmes sekä toimelias Malte-poika kiipeävät tikapuita pitkin kiinnittämään kyltin ladon seinään. “Kyltti on juuri sopivan kokoinen. Tästä asiakkaat ja ohikulkijat näkevät sen. On tärkeää, että ihmiset kuulevat tästä ennen kuin on myöhäistä tehdä mitään. Meille tämä valinta on selvä, sillä käytämme muutenkin vain luonnonmukaisia keinoja.” Tilan väen mielestä Ahvenanmaalla viljelijät ovat jo melko hyvin perillä geenimuunneltujen asioiden tilasta, ja se johtuu saaren luomuviljelijöiden tiiviistä ja pitkään jatkuneesta yhteistyöstä. “Tuotamme tavallista ahvenanmaalaista kotiruokaa. Täällä on kaikki mitä tarvitsemme.”

Kartanon karja marssii laitumelta toiselle.

Saaristovierailun viimeinen kohde on Ahvenanmaan suurin lihatila Bålstaholmgård, jossa karjaa pitävät Ann ja Henrik Sundberg. Vaikka he liittyvät GMO-vapaaseen rekisteriin vasta nyt, kartano on maininnut GMO-vapautensa markkinoinnissaan jo 12 vuoden ajan. “Se ei ole luonnollinen tapa toimia emmekä tiedä tarpeeksi tästä, jotta voisimme tehdä vastuullisen päätöksen. En halua, että kolme lastamme joutuvat kohtaamaan mitään ongelmia siksi ette me toimimme menneisyydessä tyhmästi”, Ann Sundberg toteaa. “On myös ajateltava asiakkaita. Haluamme myydä vain laadukasta kotimaista lihaa, emmekä voi taata laatua jos syötämme karjalle halpaa massatuotettua GMO-rehua.”

Kiertuepäivää seurasivat Ahvenanmaalaiset tiedotusvälineet Nya Åland, Ålandsradio (kuuntele lähetys: http://www.radiotv.aland.fi/news.con?iPage=5&m=2&item=17694) sekä Ålandstidningen. Kysymyksiä herätti erityisesti GMO-kasvien mukanaan tuomat konkreettiset ongelmat ja Suomen nykyinen asema – joko täällä on viljelty GMO-kasveja ja onko niillä tuotettuja ruokia myytävänä? Mitä tarkoittaa, jos viljelijä ei voi enää käyttää omia siemeniään vaan joutuu ostamaan ne uudestaan joka vuosi? Todettiin, että sikateollisuudessa on jo vaikea tietää, onko kussakin rehussa GMO-aineksia vai ei, ja etenkin lihan ostajan on sitä mahdoton tietää – nykyisin kun edes varmasti GMO-rehulla kasvatettua lihaa ei tarvitse merkitä.

Kiertueväki jätti Ahvenanmaan toivottaen onnea GMO-vapaaksi julistautumisessa. Seuraava tilaisuus pidetään keskiviikkona 15.7. Pernajassa – tervetuloa!

Emot vasikoineen kirmaavat uudelle mehevälle laitumelle.

Päivitetty tulevien päivien ohjelma:

Ke 15.7. Lähiruokaa!

Malmgårdin kartano, Malmgård 47, Pernaja
14.00 Linnakierros 12 e /hlö, vähintään 30 henkeä
15.00 Tilaisuuden avaus, Elisa Niemi kiertuetiimistä
15.10 Lähiruokaa ilman muuntogeenejä, Liisa Kuusipalo, FT, solubiologi
15.45 GMO-vapaa Uusimaa, Kallepekka Toivonen, MTK-Uusimaa
16.00 Kestävyyttä ja hyvinvointia eko-rationaalisella ruoalla, Tuija
Mononen, tutkija
16.20 Elintarvikkeiden suorempi tie kuluttajalle, Jukka Lassila,
viljelijä, Paikallistalous-hanke, Kehu ry
16.40 Ruoan laadulle uusi merkitys, Jyri Hänninen, Anton&Anton
ruokakauppa
17.00 Ruoantuotantoon tarvitaan kokonaisuusnäkemystä, Kimmo
Tiilikainen, Keskustan kansanedustaja
17.20 Suomalaisen elintarviketalouden tulevaisuus, Jaakko Nuutila,
MTK:n Ruokakulttuuriasiamies
17.45 Loppukeskustelu
18.00 Mahdollisuus illalliseen

To 16.7. Laadukasta ruokaa biodynaamiselta maatilalta

Sylvia-koti, Kyläkatu 140, 15700 Lahti
15.00 Tilaisuuden avaus, Milka Kalmanlehto kiertuetiimistä
15.05 Kasvinjalostusta ilman geenimuuntelua, Liisa Kuusipalo, FT, solubiologi
15.45 Maatiaiskasvit ja kestävä ruoantuotanto, Riku Cajander, biologi,
Maatiainen ry
16.00 Biodynaaminen viljely, Janne Länsipuro, Osuuskunta Juurakko
16.15 Ravinteidenkierto kokonaisuutena nähtävällä maatilalla, Jukka
Kivelä, tutkija
16.40 Pientä suolaista ja makeaa syötävää
17.10 Biodynaaminen ruoka tutkitusti laadukasta, Winfried Schäfer, tutkija
17.30 Laaturuokaa kuluttajille, Merja Ekholm, Itu Oy
17.50 Loppukeskustelu
18.30 Tilakierros

Pe 17.7. Ravinteet kiertoon!

Tilavierailu: Svarfvars, Etsijäntie/Varvarintie 90, Karjaa
11.00 GMO-vapaa kyltin luovutus ja keskustelua suunnitteilla olevasta
biokaasulaitoksesta

Biovakka, Pitkäsaarenkuja 7, Topinoja, Turku
12.30 Kahvia ja virvokkeita
13.00 Tilaisuuden avaus, Juuso Joona kiertuetiimistä
13.05 Biovakan laitoksen esittely. Kierrätyslannoitteiden valmistus ja
viljelykäyttö, Markus Isotalo, Biovakka Oy
14.00 Vapon kompostien viljelykäyttö, Eero Mäntylä, Vapo Oy
14.30 Viljo-lihaluujauholannoitteet ja ravinteiden kierrätys
maataloudessa, Jukka Kivelä, Helsingin yliopisto
15.00 Ravinteiden kierrätys Itämeren alueella – Hyödyt viljelijälle ja
ympäristölle, Pentti Seuri, MTT
15.30 Loppuyhteenveto ja –keskustelu

Ei tähän tuoreimpaan uutiseen ole juuri mitään lisättävää. Melkein mikä tahansa artikkelin lause toimii yksinäänkin tahattomana komiikkana. Erityisesti itkunaurattaa “EU-ministerit pelkäävät isoa maidontuottajien konkurssiaaltoa, jos hinta ei käänny kohta nousuun” (vaikka ketjut sanelevatkin ostohintoja, ja tälle toivottavasti voidaan joskus vielä tehdä jotain, sanelupolitiikan mahdollistaa ylituotanto. Menee niitä firmojakin konkurssiin!), “Juusto liikkuu EU:sta ulos eikä häiritse enää markkinoita täällä” (joskin vientituki hieman saattaa häiritä iloisia veronmaksajia tai niitä markkinoita, joille ne surutta dumpataan) tai artikkelin otsikko “Halvan juuston polkumyynti Suomen markkinoille loppuu pian” (aivan kuin edullinen ruoka olisi pahasta, tai että polkumyynnin loppuminen Suomeen jotenkin mystisesti muuttaisi sitä seikkaa, että juustoa myydään edelleen polkuhinnalla, tällä kertaa vain ei ihan nenämme edessä).

Mieleeni jäi taannoin Googlen maisemointivuohista kertovassa uutisessa eräs omituinen lukijakommentti. Artikkelin lukija totesi, että eikö Googlekin jo tiedä, että eläimet aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ja että ympäristöteko olisi jos he hankkisivat ruohonleikkurin.

Se, oliko kommentti vitsi, jäi selvittämättä. Samoin se, tukisiko kyseinen kommentoija kenties koko maapallon eläimistön ampumista metaanimasiinoina. Lausahdus tulee kuitenkin aina toisinaan mieleeni, kun kohtaan vastaavanlaisia äärimmäisyyteen vietyjä, todellisuudesta vieraantuneita kommentteja. Se tulee mieleen, kun Hesari puffaa eineksiä laman pelastajana tai joku kiivas ilmaston “puolustaja” ehdottaa taas kerran jotain äärimmäistä, ekosysteemiä rikkovaa keinoa joka teoreettisesti voisi hillitä hiilipäästöjä. Useimmat asiat ovat kokonaisuuksia, ja vasta laajemmassa kuvassa näkyy jonkin toimenpiteen kokonaisvaikutus. Usein sitä kokonaisvaikutustakaan ei voi täysin arvata, vaan pitää tehdä paras arvaus ja muokata toimenpidettä jälkikäteen. Näinhän kävi aikanaan alkoholiveron kohdalla – vaikka itse olin (ja moni muukin varmasti) sitä mieltä, että otsaluullakin näkee veronalennuksen olevan järjetöntä, niin silti ymmärsi missä kokonaistilanteessa päätös oli tehty. Otsaluu tosin oli oikeassa, ja korjausliike tuli aikanaan niinkuin järkevää oli. Eineksissä on myös tällainen ongelma: niiden tuotto menee pääasiassa parille yritykselle, joiden osinkoihin tuotto kolahtaa. Tuottajat ja välikädet saavat merkittävästi pienemmän osan, jolloin kiertoon tulee loppujen lopuksi vähemmän rahaa. Kansanterveyden puolesta taas einesten tuottama “voitto” on puhtaasti negatiivista.

Lihansyöntikampanjat, puolesta ja vastaan, osuivat taas silmiini – tällä kertaa Treehuggerin artikkelissa. Artikkelissa kerrottiin uutena tutkimustuloksena, että järkevästi hoidettu karja – käytännössä sellainen, joka syö vähemmän rehua ja vaikkapa maissia, jotka muodostavat paljon metaania lehmän ruoansulatuselimistössä ja pääosin ruohoa, joka on lehmän alkuperäinen ravinto – voi auttaa hiilen sitomisessa. Tämä vaatii järkeviä ja kestäviä laiduntamismenetelmiä, joissa pidetään suuria aloja luonnonniittynä joissa lehmät käyvät laiduntamassa. Laidunnus kasvattaa maan ravinteikkuutta ja näin sitoo hiiltä lehmän jätösten ja maatuvan ylijäämäruohon osalta, samoin kuin kasvavan ruohon avulla. Tämä sama alahan on nyt maissilla, jota käytetään tehotuotannon rehuna. Tehotuotantomenetelmien vuoksi kyseisen maan hiilipitoisuus on laskenut merkittävästi, mikä lisää käytännössä ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää.

Kun muistetaan, että vaikkapa Amerikan Keski-Lännen pellot ovat muutenkin laina-ajalla – vesi-intensiiviset maissi, puuvilla ja muut tehomaatalouden ihmeet imevät parhaillaan kuiviin uusiutumatonta vesiallasta preerian alla, ja sen arvioitu kestoaika on maksimissaan kaksisataa vuotta – peltojen ruoholle jättäminen ja kestävät laiduntamistekniikat olisivat pitkällä tähtäimellä ja taloudellisestikin järkeviä. (Puhumattakaan siitä, että vaikkapa puuvillaa tuotettaisiin halvemmalla aivan muualla.) Sitä odotellessa maltillinen lihansyöjä voinee vain toivoa parasta ja ostaa luomua tai muuten fiksusti tuotettua – luomuakaan ei tarvitse fanittaa fanaattisesti, mutta tällä hetkellä se on yksi harvoja tapoja lähettää kuluttajana signaalia parempien tuotantotapojen puolesta.

Artikkeli ei silti tarkoita, että meidän kannattaisi panostaa lihansyöntiin. Yksikään lääkäri ei suosittele lihansyöntiä länsimaiden nykyisin harrastamassa laajuudessa. Ja karjaa ei tarvittaisi ihan näin paljoa kuin nykyisin: jos lihaa syötäisiin maltillisesti, paineet tehotuotantolaitoksiinkin pienenisivät. Siksi kasvissyöjiä on taas tämän tutkimustuloksen varjolla turha syyllistää – päin vastoin. Itse en kuitenkaan kannusta kaikkia tiukkaan kasvissyöntiin; olen tylsyyteen asti keskitien kulkija, ja en ilahtuisi ajatuksesta, että joutuisin syynäämään ruokavaliotani erityisen tarkasti tai syömään vitamiinilisiä. Se ei tarkoita, että joka päivä tarvitsisi silti syödä lihaa tai että lihan tarvitsisi olla aterialla pääosassa. Ei se silti estä joskus syömästä kunnon pihviä. Mikäli ihmiset kohtaisivat vähemmän fanaattisuutta ja kokisivat ettei kaiken tarvitse olla joko-tai, kenties tässäkin asiassa päästäisiin pois poteroista.

Ongelmana tässä maailmassa on  (ja tulee olemaan, en elättele turhia toiveita tässä suhteessa) että keskitie saa poikkeuksetta vähemmän huomiota. Ääri-ilmiöt ja mielipiteet kiinnostavat kaikessa raflaavuudessaan, ja niiden suhteettoman suuri uutisointi mahdollistaa omituiset dieetit (kuten toivon mukaan hiipumaan päin olevan hiilihydraattihysterian), asioiden polarisoinnin (olet puolellamme tai meitä vastaan) ja vastakkainasettelun vaikkapa luomun ja tehomaatalouden välillä, jossa tuppaa unohtumaan että pienillä (no, joissain tapauksissa melko isoilla) muutoksilla saataisiin tavallisestakin tuotannosta huomattavasti parempaa.

Ilmastonmuutoskin johtuu perimmältään maapallon kapasiteetin ylittävästä kasvusta ja toisaalta ekosysteemiä rikkovista tuotantotavoista. Jos palattaisiin järkevämpiin metodeihin, moni asia korjaantuisi liki itsestään. Tämä ei tarkoita paluuta kivikaudelle, tai sitä etteikö vaikkapa fiksumpien viljelytapojen ohessa kannata kehitellä uusia teknologioita. Mutta biodiversiteetti ja luonnon tasapaino (voi, niin kovin hippejä ja epäcooleja asioita) kannattaa pitää mielessä myös uusia asioita kehiteltäessä.

Vuoden 2009 GMO-vapaa kiertue starttasi kello kymmenen perjantaiaamuna. Päivän aikana kolme maatilaa julistautui gmo-vapaiksi ja vastaanotti päätöksestä kertovan kyltin tiedotusvälineiden läsnäollessa.

Luomuyrittäjä Kaijus Ahlberg piti GMO-vapautta luonnollisena valintana luomuviljelijälle

Ensimmäinen julistautuja, Ahlbergin luomukasvihuoneiden puutarhayrittäjä Kaijus Ahlberg Sipoosta, kommentoi GMO-vapaaksi julistautumistaan seuraavasti: “Luomuviljelijällehän tämä sopii – se ei muuta mitään, koska luomussa gmo-vapaus on sertifioitu. Nykyiset geenimanipuloidut viljelyskasvit on tuotu pelloille aivan liian hätiköidysti. Siinä ovat puhuneet kaupalliset intressit, eivät ekologiset.” Ahlberg ja hänen vaimonsa Minna Tengvall isännöivät kyltinluovutustilaisuutensa basilikan koulimisen välissä – pieniä basilikoja tulee siirtää suurempiin astioihin pitkin kasvukautta, jotta tuoretta yrttiä on saatavilla läpi vuoden.

Myös sipoolaisen Majvikin biodynaamisen tilakokonaisuuden isäntäparille Myrna ja Niklas Ramm-Schmidtille kielteinen GMO-kanta oli selvä valinta, sillä geenimuunnellut viljelyskasvit tai eläinrehu eivät kuulu biodynaamiseen viljelyyn, jossa pyritään toteuttamaan koko tuotantoprosessi paikallisesti ympäristön ehdoilla.

Majvikin isäntäpari Niklas ja Myrna Ramm-Schmidt eivät kaipaa geenimuunneltuja kasveja pitääkseen tilakokonaisuutensa kunnossa

Nurmijärvellä, modernin maalaisidyllin sydämessä, kiertue vieraili viljelijä Kalle-Pekka Toivosen tilalla. Hänen pelloillaan kasvaa tänä kesänä viljoja, öljypellavaa, kuminaa sekä rapsia. Toivonen päätti julistautaa maansa GMO-vapaiksi, sillä uskoo geenimuunneltujen viljelyskasvien nousevan pian suureksi keskusteluaiheeksi viljelijäin välillä, ja haluaa näyttää kantansa hyvissä ajoin. Hän on huolissaan Suomen maatalouden tulevaisuudesta ja kotimaisen tuotannon kilpailukyvystä. “Uskon, että Suomen maatalouden, niin tuottajan kuin kuluttajan kannalta, on valttikortti jos pidättäydytään GMO-vapaana. Nyt jo Suomen maatalouden keskeiset myyntivaltit ovat puhtaus, ympäristöystävällisyys ja terveellisyys. Suomalainen talonpoika on pulassa, jos kuluttaja lakkaa luottamasta kotimaiseen maatalouteen.”

Viljelijä Kalle-Pekka Toivonen aikoo asettaa kylttinsä näkyvään paikkaan. Hän pitää GMO-vapauttaa Suomen maatalouden valttikorttina.

Kiertueyleisöä askarruttivat teollisen maatalouden perusasiat. Kumpi on lopulta tehokkaampaa: maatalous, joka tuottaa määrätyn kokoisen sadon pienellä vaivalla ja runsaalla maatalouskoneiden käytöllä, jos olosuhteet tarkalleen määrätyt – vai paikalliseen ympäristöön sopeutunut ravinteita kierrättävä tapa? Keskusteltiin Intiassa vihreän vallankumouksen aikaan tapahtuneesta modernin kasvinjalostuksen tapahtumasta, jossa paikallisille pienviljelijöille myytiin kallista uudisjalostekasvia, joka olisi kuitenkin vaatinut sikäläisissä oloissa hankalasti järjestettävää lisälannoitusta, ja seurauksena viljelijät velkaantuivat satojen jäätyä surkeiksi.

Yleisöä myös mietitytti onko olemassa hyvää nälänhätään auttavaa geenimuunneltua lajiketta, jonka viljelyn tulevaisuus vaarantuisi jos GMO-kasveihin suhtaudutaan kielteisesti. Valitettavasti sellaista kasvia ei ole: nykyään viljelyksessä olevat muunnellut lajikkeet on suunniteltu joko tuottamaan hyönteismyrkkyä tiettyä tuhohyönteisryhmää vastaan tai kestämään glyfosaattipohjaisia torjunta-aineita, eikä kumpikaan ominaisuus tehosta sadon tuottamista etenkään vaikeilla viljelysalueilla.

Lähipäivinä on odotettavissa kuvia ja artikkeleja Sipoon sanomissa, Borgåbladetissa, Vartti-lehdessä ja Nurmijärven uutisissa. YLE:n Itä-Uudenmaan paikallisuutiset (katso lähetys: http://areena.yle.fi/video/307686) lähettää Ahlbergin kasvihuoneilla kuvaamansa reportaasin luultavasti maanantaina.

Nyt kiertue on saapunut Ahvenanmaalle, ja jatkamme sunnuntaina vierailemalla paikallisilla tiloilla. Terveisiä saaristosta ja pysykää kanavalla!

Keskustelua luomun ja geenimuunneltujen viljelyskasvien suhteesta

GMO-vapaan kiertueen tuleva ohjelma:

Ma 13.7. Östersjön och GMO-fritt Åland

12.00 Keskustelua Itämeren rehevöitymisen estämisestä ja Ahvenanmaasta GMO-vapaana maakuntana Meripäivien aattona, Maarianhamina

Ke 15.7. Lähiruokaa!

Malmgårdin kartano, Malmgård 47, Pernaja
14.00 Linnakierros 12 e /hlö, vähintään 30 henkeä
15.00 Tilaisuuden avaus, Elisa Niemi kiertuetiimistä
15.10 Lähiruokaa ilman muuntogeenejä, Liisa Kuusipalo, FT, solubiologi
15.45 GMO-vapaa Uusimaa, Kallepekka Toivonen, MTK-Uusimaa
16.00 Lähiruoka, kuluttaja ja tuottaja, Tiina Silvasti, tutkija (varmistamaton)
16.20 Elintarvikkeiden suorempi tie kuluttajalle, Jukka Lassila, viljelijä, Paikallistalous-hanke, Kehu ry
16.40 Kauppa
17.00 Ruoantuotantoon tarvitaan kokonaisuusnäkemystä, Kimmo Tiilikainen, Keskustan kansanedustaja
17.20 Suomalaisen elintarviketalouden tulevaisuus, Jaakko Nuutila, MTK:n Ruokakulttuuriasiamies
17.45 Loppukeskustelu

To 16.7. Laadukasta ruokaa biodynaamiselta maatilalta

Sylvia-kotiyhdistys ry., Kyläkatu 140, 15700 Lahti
15.00 Tilaisuuden avaus, Milka Kalmanlehto kiertuetiimistä
15.05 Kasvinjalostusta ilman geenimuuntelua, Liisa Kuusipalo, FT, solubiologi
15.45 Maatiaiskasvit ja kestävä ruoantuotanto, Riku Cajander, biologi, Maatiainen ry
16.00 Biodynaaminen viljely, Janne Länsipuro, Osuuskunta Juurakko
16.15 Ravinteidenkierto kokonaisuutena nähtävällä maatilalla, Jukka Kivelä, tutkija
16.40 Pientä suolaista ja makeaa syötävää
17.10 Biodynaaminen ruoka tutkitusti laadukasta, Winfried Schäfer, tutkija
17.30 Laadukasta ruokaa perheille, Ira Hellsten
17.50 Loppukeskustelu
18.30 Tilakierros

Pe 17.7. Ravinteet kiertoon!

Tilavierailu: Svarfvars, Etsijäntie/Varvarintie 90, Karjaa
11.00 GMO-vapaa kyltin luovutus ja keskustelua suunnitteilla olevasta
biokaasulaitoksesta

Biovakka, Pitkäsaarenkuja 7, Topinoja, Turku
12.30 Kahvia ja virvokkeita
13.00 Tilaisuuden avaus, Juuso Joona kiertuetiimistä
13.05 Biovakan laitoksen esittely. Kierrätyslannoitteiden valmistus ja viljelykäyttö, Markus Isotalo, Biovakka Oy.
14.00 Vapon jätekompostien viljelykäyttö, Eero Mäntylä, Vapo Oy.
14.30 Viljo-lihaluujauholannoitteet ja ravinteiden kierrätys maataloudessa, Jukka Kivelä, Helsingin yliopisto
15.00 Ravinteiden kierrätys Itämeren alueella – Hyödyt viljelijälle ja ympäristölle. Pentti Seuri, MTT. (ei vielä varma)
15.30 Loppuyhteenveto ja –keskustelu

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

• Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
• Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
• Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
• Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
• Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös “kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka “progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään “Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

• Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
• Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
• Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

Olen saanut luettua Giles Boltonin Poor Storyn, jota voin erittäin lämpimästi suositella kaikille maailmankaupasta, kehitysmaista, maataloudesta ja yhteiskunnan tuki- ja tariffijärjestelmistä kiinnostuneille. Kirjoitan siitä erikseen myöhemmin pidemmän pätkän, mutta kirjaan tähän ylös pienen detaljin joka kiinnitti huomioni.

EU:n maitotalousylijäämää harkitaan nyt tuettavaksi niin, että sitä voidaan roudata ulkomaille. Kirjassa muistutettiin, että 2005 EU oli muiden joukossa allekirjoittamassa sopimusta, jossa luvataan lopettaa vientituet (tosin takaraja taisi olla vielä jonkun vuoden päässä). Nämä tuet ovat yksi osa maailmankaupan vääristymää, josta kärsivät niin kehitysmaat kuin me itsekin. Laskemalla yksi ynnä yksi voi helposti todeta, että pienikin ongelma kotiseudun puolella aiheuttaa välittömästi lupausten unohtamisen. Vaikka onkin ymmärrettävää, että oma kotiseutu on lähempänä sydäntä – toki johonkin pisteeseen asti näin pitää ollakin – näillä tukiaisilla ammutaan taas kerran myös eurooppalaista jalkaan.

Lisää aiheesta seuraa, pysykää kanavalla

Koetin eilen toteuttaa uhkaustani tukea tuottajia ostamalla heiltä suoraan. Visiitti torilla paljasti yllättäviä asioita.

Hakaniemen torilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä vihannesmyyjiä. He myivät kyllä tuoretta, hyvännäköistä ja pääasiassa suomalaista ihan sopuhintoihin. Yksikään vierailemistani kolmesta kojusta ei kuitenkaan ollut tuottaja, vaan jälleenmyyjä. Kysyessäni, mistä he ostavat vihanneksensa, vastaus oli kaikilla “pääasiassa tukusta, muutamia suoraan tuottajilta”. Hieman vähemmän välikäsiä löytyi Espoon Tapiolan ainoalta torimyyjältä: vanha setä kehui tuntevansa mansikantoimittajaa lukuunottamatta joka tilan, jolta hän vihanneksia myi, ja ostavansa myymisensä suoraan tiloilta.

Muistan enoni viitisentoista vuotta sitten suoramyyntiä aloitellessaan mananneen jälleenmyyjiä, jotka myivät pidempään seissyttä, huonompaa tavaraa ja usein vielä polkuhinnalla. En tiedä, mikä tilanne tätä nykyä on Jyväskylän torilla, mutta pääkaupunkiseudulta suoramyynti näyttää pienen otokseni perusteella kadonneen kokonaan. Onko tämä sitten huono tilanne?

Aiemman juttuni perusteella vihannesten tukkumyynti ei ole pelkästään huono asia. Kuljetusta tulee vähemmän kun vihannesten toimitus tai haku on organisoitu jossain määrin keskitetysti. Jos ajatellaan välikäsille menevää hintaa, torilla ostetusta tavarasta todennäköisesti vähemmän menee välikäsille. En tiedä isojen kauppaketjujen järjestelmiä, mutta heillä välikäsiä varmasti löytyy sievoisesti toimituspuolelta. Voisi tosin olla hyvä asia kysäistä torimyyjiltä heidän käyttämistään tukuista, mikäli se ei herätä pahaa verta. Tuottaja kuitenkin saa tukkuun myydessään vähemmän ja tavara kiertää pidempään – enoni esimerkiksi ei koskaan myy edellispäivänä torilla käynyttä tavaraa, joitain yksittäisiä paremmin säilyviä lajikkeita kakkoslaatuna seuraavana päivänä. Olisi hyvä tietää, kuinka pitkä aika torivihanneksilla on poiminnasta.

Pahinta tukkumyynnissä on juuri tilanne, jossa tuoretavara joutuu lojumaan varastossa ja kuljetuksissa hyvin pitkään ennen myyntiin päätymistään. Atria kertoi juuri keskittävänsä koko Suomen pakastelogistiikkansa yhteen suureen keskusvarastoon. Mikä toimii pakasteille, ei kuitenkaan toimi tuoretavaralle. Pienemmät varastot ovat vihanneksien kohdalla siis varmasti fiksumpia, vaikka siitä tulisikin kokonaisuutena hieman enemmän ajokilometrejä.

Torin lisäksi käväisin Hakaniemen kauppahallissa. Kala- ja lihakojuissa näytti olevan valinnanvaraa, ja eräässä kojussa söin parhaan pullan pitkään aikaan – kotitekoinen ja tuore kanelikierre. Päivän paras koju tosin oli Lentävä Lehmä -niminen juustotiski, josta sai lisäksi maitoja, jogurtteja, jäätelöitä ja kananmunia. Kaupassa ensimmäisenä huomioni kiinnitti Reblochon-juusto jota olen turhaan metsästänyt marketeista. (Sitä on kuulemma myynnissä myös Kauppatorin kauppahallissa.) Kaupasta saa myös tilattua kyyttölehmien käsittelemätöntä maitoa – pitänee kokeilla joskus! Palvelu oli erinomaista ja asiakkaidenkin kesken tuli juteltua – virkistävä kokemus.

Lauantain Hesarissa oli pikku-uutinen, joka ilahdutti suuresti. Olen kirjoittanut aikaisemminkin paljon ruokaketjusta, välikäsistä ja eurooppalaisesta paradoksista, jossa tuottajat saavat vähemmän ja kuluttajat maksavat enemmän. Maitotaloudessa esim. Valio väittää, että sillä kerta kaikkiaan ei ole varaa tehdä toisin. (Muun Euroopan ylituotanto tosin varmasti osittain näin vaikuttaakin.) Nyt maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila on, ilmeisesti Valion viimeisimmän ilmoituksen innoittamana, päättänyt selvityttää, miten voitot ruokaketjussa todella jakautuvat. Selvityksen alle ovat tulossa siis mm. viljelijän palkka, kuljetuskustannusten osuus sekä kaupan osuus elintarvikkeiden hinnasta. (Oletettavasti siis myös välikädet ja valmistajat saavat oman syyninsä.)

Etsiessäni linkkiä Maaseudun tulevaisuudesta (Hesarin juttu oli hyvin lyhyt ja ylimalkainen, ja yllä on jo sen sisältö) törmäsin myös Sirkka-Liisa Anttilan vetoomukseen, jossa kehotetaan etsimään keinoja lisätä maaseudun tuottavuutta. Energian ja lannoitteiden hinnannousu yhdistettynä hyvin vähän nousseisiin tai jopa laskeneisiin tuottajahintoihin on aiheuttanut ongelmia viljelijöiden keskuudessa. Tähän sopii mainiosti myös tuo yllämainittu selvitys – miksi ihmeessä viljelijät ovat kutakuinkin ainut ryhmä, joka ei voi siirtää nousseita tuotantokustannuksia hintoihinsa?

Jokin aika sitten osuin mielenkiintoiseen ScepticBlogissa julkaistuun postaukseen. Kirjoittaja oli tutustunut logistiikkaan auttaessaan luomutuotteiden jälleenmyyjää reittien suunnittelussa, ja totesi että keskitetyt kuljetusjärjestelmät olivat merkittävästi tehokkaampia mm. bensankulutuksen kannalta. Hän käytti tätä esimerkkinä siitä, kuinka lähituotteiden kuljetuksen hiilijalanjälki voi olla isompi kuin kaukaa tuodun, mikäli kaikki tuottajat tuovat tavaransa erikseen myyntipaikalle.

Juttuun liittyvä keskustelu on myös enimmäkseen lukemisen arvoista, vaikka toki välillä aika polarisoitunutta. Kirjoituksen raflaavaa otsikkoa lukuunottamatta se ei ottanut myöskään kantaa lähiruokaan sinänsä, mutta muistutti että myös kuljetuksissa tulee miettiä tehokkaimpia ratkaisuja. Lähiruokaa miettiessä ei toki kannata jäädä vatvomaan pelkkiä kuljetuslukuja. Itse en aio jättää torivihanneksia tuon perusteella ostamatta. Toisaalta artikkeli osoittaa, että vaikkapa  lähi- ja luomuruoan suosion kasvaessa tuottajien kannattaa harkita yhteisiä jakeluverkostoja.

Minun on pitkään pitänyt mollata täällä erinäisiä Tiede-lehden ja Hesarin juttuja, joissa rinnastetaan hiilijalanjälki suoraan ekologisuuteen – vähähiilipäästöinen kun ei välttämättä ole lainkaan ekologista tai kestävää, ja ympäristöystävällisyys on paljon laajempi käsite kuin hiilidioksidin määrä. Toki järjen käytöllä vähähiilipäästöinen voi olla myös muuten ekologista – vaikkapa tuotannon päästöjen ja materiaalinkulutuksen vähentäminen – kunhan muistaa ettei mikä tahansa hiilijalajälkeä pienentävä vaihtoehto ole automaattisesti autuaaksitekevä.

Kuljetuspalveluista luettuani törmäsin melkein välittömästi Seulo-palvelun mainokseen. Espoon kaupungin Seutulogistiikka-palvelu tuo kaupat ja palvelut käyttäjän ulottuville keskitetyllä kuljetusjärjestelmällä. Ajatuksena on vähentää ajelua ja tuoda palveluita niillekin, jotka eivät niihin pääse käsiksi. Palvelu kuvaa ideaansa näin:

Seulo-nimi tulee käsitteestä Seutulogistiikka (Sustainable Urban Logistics), joka tarkoittaa alueen palvelutason ja elämisen laadun parantamista logistiikan keinoin ja monipuolisesti eri toimijoiden tarpeita yhdistellen. Seutulogistiikan tavoitteena on tarjota alueen asukkaille aiempaa parempia palveluita alhaisin kustannuksin sekä liikenteen haittoja vähentäen.

Erinomaista, että tällainen palvelu tulee kunnan aloitteesta. Katsotaan kuinka se ottaa tulta alleen.

Ei tainnut maidon tuottajahinnan laskeminen toistamiseen tulla enää kenellekään yllätyksenä. Nyt sitten pitäisi vain keksiä, ketä vielä syyttää. Monopoliasema ei naurata ketään, kun hinnat voidaan sanella oikeastaan miten päin tahansa. Ei naurata kyllä Valiollakaan, kyllä sen toisaalta ymmärtää: muualla maksellaan vielä enemmän ylituotannosta. Vähiten toisaalta naurattaa kuluttajaa, jonka kukkarossa hinnanalennus ei näy. Toisaalta en jaksa myöskään ymmärtää, miksi maidon pitäisi maksaa niin vähän kuluttajalle. Kyseessä ei ole elintärkeä aine, ja jos joku sitä niin paljon juo että senttien tai edes kymmenien muutokset litrahinnassa tuntuvat, saa luvan maksaakin hieman turhuuslisää. Mikään ei ole naurettavampaa kuin maidon käyttö sisäänheittotuotteena – paitsi ehkä se, että se toimii.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä haastateltiin MTK:n uutta puheenjohtajaa, maitotilallinen hänkin. MTK:n linja on aiemmin ollut pieniä tiloja suosiva, he ovat erikseen ilmoittaneet kannakseen, että pienillä tiloilla maidon laatu sekä karjan ja ympäristön hyvinvointi otetaan paremmin huomioon. Uusi puheenjohtaja on eri linjoilla, vaikka ei asiaa vielä voikaan suuresti mainostaa – kenttääkin on pakko kuunnella. Sinänsä hän oli oikeassa siinä, että parasta olisi, jos tukiaisia ei tarvittaisi. Yksikään viljelijä ei ota tukia huvikseen, ja itse pärjääminen olisi kaikille parempi. Tästä päästäänkin ongelmaan: jos tuhannen lehmän navetta pärjää jo omillaan, eikö se olisi hyvä kehityssuunta? Jonka jälkeen voidaankin jouhevasti miettiä, mitä se tekee maidon laadulle, joudutaanko antibiootteja käyttämään pian jatkuvasti, ja monta muuta asiaa. Kenties tukea tulisikin suunnata tulevaisuudessa pienemmille navetoille. Kenties maito kannattaisi ostaa pienemmiltä meijereiltä, tai suoraan tiloilta. Ongelma on sekin, että meillä on maidon jakelujärjestelmiä syystä – ei jokainen voi käydä tukemassa tuottajaa erikseen.

Edellisten lisäksi SK:n jutussa mm. kerrottiin, että Suomeen ollaan puuhaamassa useampaakin tuhannen lehmän navettaa. Muutenkin kiinnostava juttu, kannattaa etsiä lehti käsiinsä.

Itse olen ollut kesälaitumilla ja kirjoitustahti on kääntäen verrannollinen lämpötilaan ja etäisyyteen langattomasta verkosta. Juttuaiheita on jäänyt varastoon, toivottavasti saan purettua sumaa tulevista helteistä huolimatta.

Kesä on jo hyvää vauhtia menossa kohti loppuaan. Kaikki apinan kesän merkeiksi mieltämät lintulajit ovat saapuneet. Käet ovat kukkuneet pitkään, pajulinnut vielä pidempään. Kirjosieppo, lehtokerttu ja punavarpunen ovat apinareviirin tyyppilintuja. Monena vuonna apina ehti tottua myös satakielen saapumiseen, ja sitä tässä on tänäkin vuonna odoteltu – mutta turhaan.

Mikä lie laulumestarin nitistänyt? Muutenkin satakielet tuntuvat olevan menossa alamäkeä. Tänä vuonna apinareviiriltä on löydetty seitsemän laulajaa, kun niitä viime vuonna oli kymmenen ja toissavuonna peräti 35. Joka tapauksessa yöt ovat nyt tylsiä eikä satakielilöylyistäkään ole päässyt nauttimaan. Apina jo ehti tottua niihin alkukesäisiin puolenyön saunomisiin, jolloin lauteille kuului ulkoa ihanan rentouttava konsertti. Satakieleen saattoi luottaa. Se lauloi säntillisesti joka ilta kahden viikon ajan saapumisensa jälkeen. Sitten kun se kerran lopetti, se myös pysyi hiljaa.

Myös se tärkein kesän tuoja, haarapääsky, on jo pitkään levittänyt pirteää sanomaansa yläilmoista ja sähkölangoilta. Laulu on sitä hohdokkaampaa, mitä korkeampi testosterinitaso ja parempi immuunivaste koiraalla sattuu olemaan. Apinoiden iloksi laji jatkaa lauluaan pitkälle loppukesään saakka. Aristoteleen kerrotaan lausuneen, ettei yksi pääsky tee kevättä sen enempää kuin yksi päivä tai hetki tekee ihmisestä onnellisen. Joka tapauksessa vanha kansa luotti pääskyseen kesän tuojana. Apina haluaa uskoa, että he tarkoittivat juuri haarapääskyä, joka on räystäspääskyä koreampi ja parempi laulaja. Molemmat toki ovat ihmisen seuralaisia. Törmäpääskyt sen sijaan ovat jääneet useimmille apinoille kovin tuntemattomiksi.

Apinamuistoja

Haarapääsky on apinan ehdoton mielilaji koko lintumaailmassa. Poikasena haarispariskunnan pesintää tuli seurattua tiiviisti ullakolle tehdystä tirkistysaukosta. Siellä vietettiin päivä jos toinenkin, tai paremminkin sanottuna viikko jos toinenkin. Silloin pääskyjä tuntui vielä pesivän kyläkunnan jokaisessa pihapiirissä. Jos apinareviirin havaintoihin voisi luottaa, sanoisin populaation pudonneen puoleen neljässä vuosikymmenessä. Viralliset tilastot kertovat, että vähennys on ollut parissakymmenessä vuodessa kolmasosan luokkaa. Räystäspääskylle on käynyt vielä ohraisemmin, sillä sen kanta on taantunut jopa 60% [1]. Vähentyminen näkyy myös uudessa atlaslaskennassa [2], vaikka työ on vielä kesken. Helposti havaittavana lajina haarapääskyhavaintojen pitäisi olla jo aika hyvin koossa.

Haarapääsky on levinnyt ihmisen seuralaisena ympäri maapallon. Se onkin maailman laajimmalle levinnyt pääskylaji. Alunperinhän laji pesi kallioilla, mutta oppi hyödyntämään ihmisapinoiden rakennelmia ja hyötyi siitä valtavasti. Lajia löytyy niin Aasiasta, Euroopasta kuin Amerikastakin. Jokaisella mantereella on sama systeemi. Pesintä tapahtuu pohjoisessa ja talven ajaksi muutetaan pakkasia pakoon etelään – Indonesiaan ja Australiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Tämä siksi, että laji on erikoistunut syömään lentäviä hyönteisiä, joita Pohjolasta tunnetusti löytyy hintsusti talvisaikaan.

Haarapääsky on se pääsky, joka tekee pesänsä yleensä ulkorakennusten sisätiloihin. Siitä se on saanut englanninkielisen nimensäkin, barn swallow. Räystäspääskyt pesivät tavallisesti asuinrakennusten räystäiden alla, kuten nimetkin velvoittavat, house martin på apinainglish. Eihän tämäkään mikään ehdoton totuus ole, mutta keskimäärin eli todennäköisyyksien maailmassa näin asia on. Mahdollisuuksien maailma on rajaton ja se mahdollisti esimerkiksi apinapennun ihaileman haarispariskunnan tekemään pesänsä räystään alle asuintaloon. Ehkä monkeyhouse muistutti latoa ulkonäöltään?

Peltojen indikaattorilaji

Venekoppelit ovat myös mieluisia haarapääskyn pesäpaikkoja, samoin sillanaluset. Vesielementti tarjoaa runsaasti lentoon kuoriutuvia hyönteisiä ja ne ehkä pitävät pääskyjä hengissä, kun maatalous lyö märkää rättiä näiden ihastuttavien kesälintujen nokille. Kannan vähentymisen pääsyynä pidetään karjatalouden muutoksia. Karjatilat ovat vähentyneet ja jäljellä olevilla tiloillakin elikot pidetään sisällä tai vähintään navetoiden luukut ovat kiinni. Kärpästen määrä vähentyy yhä steriilimmäksi muuttuvassa maailmassa.

Haarapääskyjä elää maailmalla noin 190 miljoonaa. Suomessa pesivien parien määrä on noin 150 000. Lajia ei siten voi pitää uhanlaisena, vaikka kanta kärpästen lailla pienenisikin. Joskus kuitenkin tulee vastaan tuhoisia hankkeita, joilla voi olla laajalle ulottuvia vaikutuksia. Viime aikoina tällaiseksi uhkaksi on noussut jalkapallo. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut järjestetään Etelä-Afrikassa vuonna 2010 ja sitä on pidetty ainakin tekosyynä tarpeelle laajentaa Durbanin lentokenttää Mount Morelandin kosteikolle, jolla talvehtii kolme miljoonaa haarapääskyä, joukossa myös suomalaisia yksilöitä. Onneksi laajennussuunnitelmat ovat menossa oikeille raiteille Birdlife -järjestön määrätietoisen työn tuloksena [3].

Haarapääsky, suitsupääsuke, on Viron kansallislintu. Lajiin liittyy kaikenlaisia kansanuskomuksia ja myyttejä, joista tunnetuin lienee ”tosiasia”, että pääskyt talvehtivat järvien pohjamudissa. Tämä oli raamatullisen ja feministisen logiikan mukaan ihan järkevä selitys aikana, jolloin lintujen muutosta tiedettiin vähän tai ei mitään. Pääskysethän kerääntyvät syksyisin rantaruovikoihin, joista niiden oli helppo nähdä sukeltavan veden alle ennen järvien jäätymistä. Jopa kuuluisa luonnontutkija Carl von Linné uskoi tähän totuuteen.

Tasa-arvonäkökulma

Tasa-arvo on nykyään niin suosittu politiikan teon väline, että sen juuria kannattaa etsiä myös haarapääskyjen keskuudesta. Pitkäpyrstöisimmät koiraslinnut saapuvat muuttomatkalta ensimmäisinä. Varhainen saapumisaika on perinnöllinen ominaisuus ja korreloi pyrstön pituuden kanssa. Reviirin valtauksen jälkeen koiraat houkuttelevat itselleen puolison. Mutta kuten kaikilla yksiavioisilla lajeilla, alfakoiraat ehtivät munittaa enemmän kuin yhden naaraan. Laji on siis sosiaalisesti yksiavioinen, mutta geneettisesti moniavioinen. Hyvän koiraan tunnusmerkkejä ovat kirkasvärinen höyhenpuku ja erityisesti pitkät pyrstösulat. Pitkät ja symmetriset pyrstöjouhet miellyttävät naaraslintuja eniten, joten koiraiden lisääntymismenestys riippuu pyrstön kunnosta. Pohjolassa koiraiden pyrstöt muuten ovat pidempiä kuin Etelä-Euroopassa [4].

Pyrstön kunto viestii siis naaraalle elinkykyisyydestä: minut kannattaa valita – ja niinhän naaraat tekevätkin, koska pitkäpyrstöiset ovat keskimäärin pidempi-ikäisiä ja vastustuskykyisempiä taudeille. Pitkäpyrstöisten jälkeläiset säilyvät mm. punkkien hyökkäyksiltä muita paremmin. Niinpä pitkäpyrstöiset saavat enemmän ja nopeammin naaraita, saavat paremmin jälkeläisistään huolehtivia naaraita, saavat enemmän poikueita ja enemmän rinnakkaissuhteita kuin lyhytpyrstöiset. Females tend to work harder when mated to attractive males [5]. Tällä kaikella on linkkinsä immuunijärjestelmään. Esimerkiksi naaraiden immunoglobuliinitasot nousevat merkittävästi erittäin mieluisan koiraan kanssa muhinoidessa. Pitkäpyrstöisillä koirailla puolestaan on havaittu olevan korkea B -lymfosyyttitaso.

Pyrstö on niin tärkeä haarapääskynaaraille, että keinotekoiset viritelmät auttavat taviskoiraita. Tekopyrstöllä varustettu koiras nimittäin saa normaalia enemmän munia sekä omaan pesäänsä että ”vieraisiin” pesiin. Naaraat siis ovat halukkaampia parittelemaan pitkäjouhisten kuin tavisten kanssa. Pitkäpyrstöiset koiraat osallistuvat suhteellisesti vähemmän poikasten hoitoon kuin alempiarvoiset kaverinsa. Euroopan haarapääskyillä vain naaras hautoo, mutta Pohjois-Amerikassa myös koiraat osallistuvat puuhaan. Siitä huolimatta naaraat huolehtivat jälkikasvusta koiraita enmmän [6]. Koolla ja symmetrisyydellä on siis väliä pääskymaailmassa. Epäsymmetrisen pyrstön omaavalla koiraalla ei mene hyvin. Voisiko heitä kutsua syrjäytyneiksi? Epäsymmetrisyys muuten periytyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.

Mutta eivät ”ilman jääneetkään” ole aivan neuvottomia. Yksinäiset koiraat saattavat nimittäin lyöttäytyä yhteen jonkin pariskunnan kanssa auttaakseen niitä pesäpuuhissa (poikasten ruokintaa lukuun ottamatta). Siinä sivussa ne saattavat päästä jopa panemaan isäntäperheen naarasta ja levittämään näin geenejään maailmalle! Onpa dokumentoitu tapauksia, joissa yksinäiseksi jäänyt koiras tappaa jostakin pesästä poikaset aiheuttaen näin avioeron hyökkäyksensä kohteille. Palkkiona saattaa olla pariutumiminen eronneen naaraan kanssa…[7].

Haarapääskyä voidaan pitää esimerkkinä myös parhaillaan käynnissä olevasta evoluutiosta, jota naaraat tapansa mukaan johtavat. Haarapääskyjen laaja populaatio näyttäisi olevan lajiutumassa, sillä eri mantereilla parinvalinta aiheuttaa erilaisia ulkonäköpaineita koiraille. Pohjois-Amerikassa naaraat rankkaavat koiraita enemmänkin rinnan punavärin tummuuden kuin häntäjouhien pituuden tai symmetrisyyden perusteella. Punainen väri toimii siis samanlaisena todisteena koiraan laadusta kuin pyrstö Euroopassa. Mitä enemmän testosteronia, sitä tummempi puna höyhenissä. Yllättävää kyllä, kokeissa on todettu, että pelkkä höyhenien värjääminen nosti huimasti värjäyksen kohteiksi joutuneiden taviskoiraiden testosteronipitoisuuksia [8]. Pääskysetkö siis opettavat apinauroille, että kannattaa pukeutua Armanin pukuun, käyttää Rolexia ja meikkejä sekä pyöriä alfaurosten joukossa…?

Ydinvoimanäkökulma

Haarapääsky on saanut luovuttaa nimensä jos jonkinlaiselle toiminnalle eri puolilla maailmaa. Ehkä se kertoo siitä, että lintuun liittyy positiivisia mielikuvia, kun esimerkiksi thebarnswallow.com -sivuilla myydään kippoja, kuppeja ja taidetta, löyhästi jopa lintuihin liittyen sekä barnswallow.com -sivuilla koiria. Jälkimmäisten yhteys haarapääskyihin jäi apinalle arvoitukseksi. Barnswallow.net on taas petolintujen hoitokoti Illinoisin osavaltiossa USA:ssa. Samasta suunnasta löytyy mielenkiintoinen haarapääskyjä rakastavan naaraan blogi (Hirondellerustique – ranskankielisen haarapääskyn mukaan), joka keskittyy kodin sisustamiseen. Taitavasti siihen on lisätty mukaan bisnestä. Jos haluat seinällesi haarapääskyn, täältä se löytyy!

Myös haarapääskyn tieteellinen nimi Hirundo rustica on otettu kayttöön. Kymmenen urospuolista lintututkijaa on perustanut tutkimussivuston 20 vuoden töidensä tuloksena osoitteeseen hirundorustica.com. Sieltä löytyy tietoa vaikkapa ydinvoimalaitosten vaikutuksista. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus tarjosi oivallisen tutkimuskentän haarapääskytutkijoille, sillä laji pesii Ukrainassa yleisesti. Onnettomuus aiheutti epäsymmetrian merkittävää lisääntymistä laskeuman lähialueilla. Mutaatiotasot nousivat 5-10 -kertaisiksi ja etenkin koiraiden väritys kävi hailakammaksi, mikä heijastaa yksilön heikentynyttä elinvoimaisuutta. Albinistisia lintuja oli jopa 15 prosenttia onnettomuusalueen pääskyistä, kun niitä normaalisti on alle yksi prosentti.

Värillä on siis väliä. Ja koolla.

Viljelijät ovat barrikadeilla Brysselissä. Maidon hinta on halvennut viime aikoina lukemiin, jossa tilalliselle maksetaan alle tuottajahintaa. Tilalliset vaativat lisää tukia, jotta selviäisivät arjesta. Alustavasti komissiossa on jo luvattu mm. koulumaitotuen lisäämistä kysynnän kasvattamiseksi, tukiostoja sekä vientituen lisäämistä.

Syy maidon hinnan laskuun on ylituotanto. Tähän asti ylituotantoa on pyritty hillitsemään kiintiöillä. Tilannetta pahentaa se, että Brysselissä meneillään olevassa maatalousministerien kokouksessa keskustellaan nykyisten kiintiöiden purkamisesta – siitä siis viljelijöidenkin mielenilmauksen ajoitus.

Kaikesta keskustelusta ja ehdotetuista tulee mieleen väkisinkin kliseiset kuvat hölmöläisistä kantamassa säkillä valoa tupaan ja jatkamassa peittoa jalkopäästä otetulla tilkulla. Jos maidontuottajien saaman alhaisen hinnan perimmäinen ongelma on ylituotanto, miksi ihmeessä meidän pitäisi edelleen tukea tätä ylituotantoa? Pahinta on, että ongelma vain vyörytetään eteenpäin muiden maiden niskaan – mitäpä sillä on väliä, jos jossain kaukana poissa jonkun maan maitotalous romahtaa, kun EU:sta viedään halpaa maitoa veronmaksajien rahoilla. On tietysti hyvä, että ylituotantoa on pyritty suitsimaan edes jotenkin, tässä tapauksessa kiintiöillä. Mutta maatalous on niitä harvoja aloja tätä nykyä, joilla on varaa olla välittämättä siitä, että tuotanto ja kysyntä eivät kohtaa. Parhaillaan rakennusliikkeitä menee konkurssiin harva se päivä, mutta lehtijuttuun haastatellun pariskunnan uhkausta tilanpidon lopettamisesta pidetään kansallisena katastrofina.

Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen. Olen itse erittäin vahvasti sitä mieltä, että kussakin maassa tulee olla (luonnonvarojen sallimissa puitteissa) omaa ruoantuotantoa. Hiukan näistä olosuhteista, yhteiskunnan teollistumisasteesta ja jostain muusta sitten riippuu, tuleeko ruokaa vientiin asti vai jäädäänkö osin tuonnin varaan. Juuri tästä syystä ehkä maataloussektori pystyy pitämään päättäjiä niin vahvasti otteessaan – tiettyyn rajaan asti kun se lopulta on erityinen ala.

Tiettyyn rajaan asti. Totta kai on yksilötasolla kamalaa, jos joutuu lopettamaan mahdollisesti jo monessa polvessa harjoitetun ammatin. Käytännössä kuitenkin kaikki ampuvat toisiaan jalkaan, jos tuotannon määrä ei laske järkevälle tasolle. Voisi myös kysyä, olisiko niin kamalaa siirtyä jollekin muulle maatalouden sektorille – tässä asiassa valtion tai liittovaltion väliintulo vaikkapa siirtymäajan tukena voisi olla järkevääkin, ja se voisi toimia kiintiöiden kanssa tai jopa kiintiöiden asteittaisen poiston osana.

Lisäkomplikaatio syntyy siitä, miten ruoka on hinnoiteltu. Ruoka on (ainakin länsimaissa) järjettömän halpaa. Hintamyyttiä ylläpidetään kaikenkarvaisilla hintakorivertailuilla, joissa parhaana pidetään halvimmalla myyvää ketjua. En halua vähätellä laman myötä lisääntyneitä ruokajonoja ja köyhien asemaa. Kuitenkaan alle tuotantokustannusten myyty ruoka ei ole millään tapaa järkevää, ja sen tuotannon maksaa myös köyhä verotuloistaan. Huonompiosaisista tulee totta kai huolehtia, mutta ruoan hinnan polkeminen köyhyyskorttiin vedoten on tekosyy, jonka taustalla on muita intressejä. EU:ssakin maitomarkkinoilla jyrää muutama iso jälleenmyyjäketju, joilla on isoina ostajina valta määrätä hinnat. Suomen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila tekikin hyvän huomion siitä, että joku vetää tässä välistä: tuottajahinnat ovat tippuneet tippumistaan, mutta kuluttajalla ei ole asiasta harmaansinistä aavistusta. Surullisinta tässä asiassa on se, että maanviljelijöiden tarvitessa yhä enemmän tukia kompensoimaan pudonneita tuottajahintoja veronmaksaja käytännössä subventoi isojen ruokaketjujen voittoja.

Maatalous on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten markkinoiden kysynnän ja tarjonnan laki ei aina toimi. Kauniiden talousteorioiden mukaan kun tuotteen hinnan noustessa sen tarjoajien määrä kasvaa ja hinnan laskiessa tuottajien määrä laskee (kulutuksen seuraillessa kääntäen), kunnes saavutetaan niin sanottu tasapainopiste jossa kaikki ovat tyytyväisiä. Talousteoria voisi ehkä päteä ns. tuottajien torilla, jossa välikäsiä ei ole. Maatalouden tilanteessa soppaan on kuitenkin heitetty liki monopoliasemassa olevat ostajaketjut, joilla on valta käytännössä määrätä tuotteen hinnaksi mielivaltainen summa, ja toisaalta tuetut maanviljelijät, jotka katsovat luovuttamattomaksi oikeudekseen tuottaa liikaa. Toisaalta maataloudessakaan tilan aloittaminen ja lopettaminen ei ole helppoa, ja niinpä tyypillisin reagointi hinnan laskuun on täysin päinvastainen kuin teoriat kuvittelevat: tehostaa tuotantoa niin, että saa tuotettua enemmän. Näin tuotanto ennestään kasvaa, hinnat laskevat, ja syöksykierre on valmis.

Yhtälö ei ole helppo. Suurten ketjujen polkuhinnoittelua pitäisi pystyä jotenkin suitsimaan. Ylituotantoa ei tulisi tukea, vaan ohjata tuottajia toisten tuotteiden tai ammattien pariin. Uudessa-Seelannissa on onnistuttu jopa poistamaan kaikki maataloustuet tuhoamatta maataloutta. Se kuulostaa huomattavan radikaalilta, mutta kenties voisi joskus vielä onnistua. Toisaalta tukien avulla voisi myös ohjata maataloutta haluttuun suuntaan. Olen ennenkin mouhunnut siitä, kuinka USA:ssa maatalouspolitiikka tukee halpoja burgereita kunnon ruoan ja vaikkapa vihannesten kustannuksella. Mikäli viljelijät joutuvat liian ahtaalle tehokkuusajattelussa, seurauksena on taas kerran heikompilaatuista ruokaa: antibioottilihaa, valtavia lihatuotantolaitoksia, monokulttuurisia ylilannoitettuja peltoja ja niin edelleen. Tehokkuus on joskus hyvästä, mutta kaikella on rajansa.

Lannoitetietoa etsiessäni osuin Käytännön Maamies -lehden sivuille ja totesin ne muutenkin kiinnostaviksi. Selaillessani löysin lehden arkistosta mm. juttua kylvötavasta nimeltä aitosuorakylvö. Mikäli oikein ymmärsin, kylvötapa tarkoittaa, että peltoa ei lainkaan kynnetä vanhan sadon korjaamisen ja uuden istuttamisen välissä. Jutussa kerrottiin, että aitosuorakylvön suosio kasvaa maailmalla ja esiteltiin koneita, joilla tämä hoituu (juuri mitäänhän ei tätä nykyä voida tehdä ilman sopivia välineitä). Jutussa listattiin myös tekijät, miksi suosio kasvaa, tässä suora lainaus:

1. Kulujen alentaminen, jotta kilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla säilyy.
2. Huoli muokkaustöiden maan rakenteelle aiheuttamista vaurioista ja niiden vaikutuksista satoon.
3. Viljelijöiden ja muun väestön lisääntyvä huoli tuulen ja veden aiheuttamasta eroosiosta.

Koska peltoa ei kynnetä, eroosion riski vähenee (kyntäminen lisää riskiä, että maan viljava pintakerros huuhtoutuu tuulen mukana pois kasvupaikalta). Eroosiota sivusin myös aiemmassa jutussa ruoan riittävyydestä. Samassa jutussa mainitsin myös kuivuuden ja liiallisen kyntämisen aiheuttaman Dust Bowl -ilmiön Yhdysvalloissa 30-luvulla. En edes tiedä, mitä kaikkia vaurioita muokkaustöistä voi kertyä, ensimmäisenä tulee mieleen raskaiden koneiden aiheuttava maan tiivistyminen. Ei ole lainkaan hullumman kuuloista, että kyntötapa käy myös edullisemmaksi kuin tavanomainen.

Valitettavasti juttu ei ole kokonaisuudessaan luettavissa netissä, mutta pitkä pätkä artikkelin alkua riittää jo havainnollistamaan, mistä on kyse.

Talouden taantuma vähentää lannoitteiden käyttöä ja lisää muun muassa lannan kysyntää lannoiteaineeksi. Sinänsä hieno asia – vaikka vesistö toki rehevöityy myös lehmänlannalla – mutta uutisesta jäi hieman omituinen sivumaku maatalouteen perehtymättömälle. Jos kerran lannan käyttö on edullisempaa viljelijälle (ja olettaen että erot tuotannossa eivät ole järin suuria), miksi ihmeessä kemiallisia lannoitteita on mieluummin käytetty?

Päivitys 4.5 15:30: Ainakin jutun kommenteissa mainittiin, että pienviljelijän lannoitteiden hinnat ovat lyhyen ajan kuluessa jopa kaksinkertaistuneet. Tämä voisi selittää osittain niiden aiempaa suosimista. Varmistamatta silti jää kysymys, olivatko nämä siis aiemmin selvästi halvempia kuin lannanajo?

Päivitys 4.5 16:00: Käytännön Maamiehen artikkelissa valaistaan tarkemmin lannoitteiden hinnan määräytymistä. Artikkelin mukaan lannoitteiden hinnat ovat jo hieman tulleet alas viime syksyn hintahuipusta, mutta ne eivät ole laskeneet aivan yhtä nopeasti kuin mm. öljyn hinnanlaskun perusteella voisi kuvitella johtuen ns. kausiportaaseen perustuvasta hinnoittelusta (hinnat pyritään lyömään lukkoon ajoissa jotta viljelijät voivat ostaa lannoitteita pitkin vuotta jo hyvissä ajoin ennen lannoitusaikaa). Osittain siis lannoitusta saatetaan haluta vähentää tai siirtyä lantaan siksi, että monen viljelijän mielestä “hintaporras” pitää edelleen hintaa liian ylhäällä ja osittain taantuma saa jarruttelemaan lannoitukseen laitettavissa summissa vaikka hinnat olisivatkin jo tulleet alaspäin.

Artikkelissa käydään myös hyvin läpi sitä, miten lannoitteiden hinnat määräytyvät ja mistä niitä saadaan. Fosfori- ja kaliumlannoitteiden raaka-aineet louhitaan kaivoksista, typpi taas johdetaan maakaasusta. Kannattaa siis huomata, että luonnonvarojen ehtyminen tulee pitkällä aikavälillä myös vaikuttamaan teollisiin lannoitteisiin ja niiden raaka-aineiden saatavuuteen.

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen “failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun “dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

Sikainfluenssa leviää tipoittain, EU:n sisällä on tullut esiin ensimmäinen tapaus. Vielä on turhan aikaista sanoa, äityykö epidemia pandemiaksi, mutta mahdotonta se ei ole. Pandemianakaan – mikäli taudissa ei tule merkittäviä mutaatioita – tämä katastrofi ei vielä tuhoa ihmiskuntaa: tauti on tappava, mutta kuolemat aiheutuvat taudin seurauksena mahdollisesti tulevasta keuhkokuumeesta jonka kuolleisuus on teollisuusmaissa 20%.

Se on silti järkyttävän iso luku. Kehitysmaissa keuhkokuumeen kuolleisuus on vielä isompi. Jos epidemia todella saisi niskaotteen ihmiskunnasta, toipumiseen menisi aikaa: yhteiskunnasta ei voi noin vain lohkaista suurta palaa pois ilman, että sen toiminta ei vaurioituisi.

Tämän mittakaavan katastrofista puhuminen on väistämättä jollain tapaa jakomielitautista. On vaikea edes kuvitella sitä surua ja inhimillistä hätää, minkä koko lähipiirin sairastuminen ja lukemattomien itselle tärkeiden ihmisten menehtyminen voi aiheuttaa. Toisaalta on myös kolikon toinen puoli. Ei voi kiistää, etteikö se olisi maapallomme ja myös selviäjien kannalta ehkä parempi kuin nykymenon jatkuminen. Tämänlaajuinen katastrofi antaisi meille ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen hallintaan edes hieman armonaikaa. Tämä näkökulma ei silti lohduta sairastunutta eikä läheisensä menettänyttä.

Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö jotain tämäntapaista ole odotettu. Vaikka sikainfluenssa saataisiinkin hallintaan – mikä on toistaiseksi aivan mahdollista – jokin vastaava tauti on tulossa nurkan takaa. Sairaudet ovat yksi luonnon tehokkaimmista keinoista hallita populaation kokoa ja palauttaa tasapaino, ja isompia epidemioita tulee säännöllisin väliajoin. Itse asiassa tämänkertainen pandemia on myöhässä.

Tauditkaan eivät sikiä tyhjästä. Usein ne kehittyvät eläimissä ja mutaation kautta onnistuvat muuntumaan muotoon, jossa ne selviävät ihmisessäkin. Ihmisen nykyiset toimet ovat kuitenkin erityisen otollisia supertautien kehittämiseen. Huffington Postissa on hyvä artikkeli siitä, kuinka Meksikon “sikatehtaat” ovat voineet toimia kasvualustana sikainfluenssalle.

Pienemmät tuotantoyksiköt ovat monin tavoin järkevämpiä juuri tautien leviämisen kannalta. Celsiaksessa oli juuri hauska juttu siitä, kuinka takapihalla kasvatettavien kanojen suosio kasvaa USA:n kaupungeissa. Ne tarjoavat asukkaille taatusti tuoretta ja maukasta kananmunien ja lihan muodossa. Joku voisi ehkä kuvitella, että kanojen kanssa läheisissä tekemisissä oleminen voisi juuri altistaa eläinperäisille sairauksille. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jutun lopussa on useampiakin linkkejä, joissa osoitetaan, että pienkasvatus vähentää eläinten sairauksia ja toisaalta myös poistaa esim. antibioottien tarpeen jolloin ei päästä kasvattamaan resistantteja bakteereja. Erityisen kiinnostava on tämä artikkeli kanateollisuudesta, jossa kerrotaan kanateollisuuden kontribuutioista lintuinfluenssaan ja muistutetaan mm. siitä, että “takapihojen kanoilla” on tehdaskanoja suurempi geneettinen diversiteetti, joka lisää kannan vastustuskykyä.

Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.

Olin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.

Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.

Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.

Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).

JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä “eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.

Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.

Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: “Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.

Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)

Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?

USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.

Intialainen Rashtriya Swayamsevak Sangh (RSS. eng. National Volunteer Corps) on tuomassa markkinoille uuden virvoitusjuoman kilpailijaksi perinteisille länsimaisille virvoitusjuomille (esim. Pepsi, CocaCola). Vielä ei ole tiedossa milloin tämä juoma tulee markkinoille, kuten ei myöskään ole tiedossa juoman nimi.

Juoman raaka-aineena käytetään lehmän virtsaa, jota intialaisessa kulttuurissa pidetään pyhänä aineena ja jota juodaan uskonnollisissa tapahtumissa. Virtsan sanotaan parantavan myöskin 70 – 80 muutoin parantamattomissa olevaa tautia.

Lähde: Reuters: They call it Mellow Yellow? (12.2.2009)

Koskahan tuo juoma löytää tiensä meidän lähikauppojemme virvoitusjuomahyllyihin vai joudummeko kenties tilaamaan sitä netistä tai hakemaan itämaisentavarankaupoista? En ole kyllä kovin vakuuttunut, että moinen ihmejuoma saa kovin kovaa suosiota täällä länsimaissa huolimatta sen lähes taivaallisissa parantamiskyvyistä, sillä kovin moni meistä ei hienohelmoista ei ehkä olisi halukas juomaan lehmän kusta. Eriasia tietysti, jos heille ei kerrota mitä he itse asiassa juovat. Juovathan helsinkiläisetkin periaatteessa Jyväskylän ja monen muun paikkakunnan jätevesistä puhdistettua vettä normaalioloissa.

Mikäli lehmän kusen parantavat ominaisuudet olisivat niin hyvät kuin väitetään, tuotteesta tulisi varmasti myyntimenestys maailmanlaajuisesti, sillä esimerkiksi diabetesta tai sen esiastetta sairastaa YLE:n jutun mukaan lähes 40% amerikkalaisista.

Olisikohan tästä piristysruiskeeksi suomalaisen maatalouden ahdinkoon?

Maamme teollinen rakenne ei ole kasvoton. Sillä on suurteollisuuden johtajien kasvot. Näiden miesten, jotka hyvinä aikoina käärivät voitot omiin sekä omistajiensa kirstuun ja huonojen aikojen uhatessa heittävät tuloksen tehneet työntekijät oman onnensa nojaan. Ei siis tietokaan, että suhdanteita edes yritettäisiin tasoittaa. Kaikki jemmaan kertyvä pitää laittaa sileäksi saman tien. Ja vielä sen jälkeenkin, kun yritys on pumpattu täyteen veronmaksajien rahoja, nämäkin rahat kehdataan jakaa johtajien kesken, kuten ulkomaiset pankkien pelastamiskokemukset osoittavat.

Tällaisen pääoman edessä poliitikot nöyristelevät, eivätkä uskalla ryhtyä edessä joka tapauksessa olevaan teolliseen rakennemuutokseen. Maatalouden rakenneuudistus oli paljon helpompaa, kun kohteena oli vain pienviljelijöitä. Nyt vastassa on suurpääoma. Kas, tämähän kuulosta ihan kommunistiselta retoriikalta? No, joka tapauksessa teollisuuden rakennemuutokseen on jossain vaiheessa ryhdyttävä. Nyt siihen olisi hyvä sauma, mutta hallitukselta puuttuu rohkeus. Vai pitäisikö sanoa suoraan, että ilmastostrategia viestii muutosvastarintaa.

Strategiassa on käperrytty perinteisen teollisuuden helmojen suojaan. Teollisuuden, joka tuottaa raskaalla ympäristökuormituksella bulkkituotteita, terästä ja paperia  maailmalle. Tämän teollisuuden edusmiehet ovat jämähtäneet menneisyyden suohon eivätkä osaa muuta kuin huutaa lisää ydinvoimaa, lisää ydinvoimaa! Puunjalostusteollisuuden tilanne osoittaa, kuinka vähäisellä mielikuvituksella ja asiantuntemuksella alaa on johdettu ja mihin tällaisen teollisuuden johdolla päädytään. Sitä ei enää pelasta mikään sähkön hinnalla houkuttelu.

Strategiassa ei ole kuunneltu uusiutuvan energiasektorin näkemystä, jonka mukaan maallamme olisi mahdollisuus paljon korkeampaankin uusiutuvan energian osuuteen kuin mitä hallitus esittää ( 38% vuoteen 2020 mennessä). VTT:n laskelmat vahvistavat tämän todeksi. Meillä olisi moninkertaiset mahdollisuudet selvitä haasteista myös ilman ydinvoimaa. Uusiutuvan energiasektorin ja ympäristöalan yrittäjät olisi se taho, joka pystyisi työllistämään perinteisen teollisuuden ulos potkimat ihmiset ja enemmänkin. Ala työllistää jo nyt enemmän kuin koko perinteinen metalliteollisuus ja omaa valtavan kasvupotentiaalin.

Tähän alaan satsaaminen tuottaisi myös uusia merkittäviä vientiyrityksiä. Suomi siis haaskaa kaikkien aikojen tilaisuuden uusien mahdollisuuksien hyödyntämiseksi. Olemme jo nyt pahasti jälkijunassa, jos verrataan vaikkapa Tanskaan, Ruotsiin tai Saksaan, mutta kohta jäämme todellisiksi peränpitäjiksi, kun kansainväliset ympäristömarkkinat täyttyvät muiden maiden innovaatioilla.

Tuulienergia on vihdoin pääsemässä valtiovallan suosioon, mutta moni muu ala on strategiassa aliedustettuna. Otanpa vain yhden esimerkin, biokaasun. Siitä ministeri Pekkarisella pitäisi olla ihan henkilökohtaistakin kokemusta, sillä hän ajoi aikoinaan biokaasuautolla ja kävi tankkaamassa maatilakaasua Erkki Kalmarin tilalla, jossa on Suomen ainoa (!) biometaanin tankkausasema. Esimerkiksi Ruotsissa niitä on toistasataa. Ministerin omakohtaisesta kokemuksesta huolimatta biokaasun käyttö on Suomessa aivan lapsenkengissä eikä strategia tunnu tuovan asiaan mitään uutta. Suunnitellut syöttötariffitkin koskisivat vain teollisen mittakaavan biokaasutuotantoa.

Biometaani olisi taloudellisin, helpoin, nopein ja ympäristöystävällisin (tai oikeastaan ainoa) tapa siirtyä lähes päästöttömään autoiluun. Ekvivalenttihinta on puolet bensan hinnasta, auton teho jopa paranee, kaasujärjestelmä on käytännössä huoltovapaa ja bi-fuel kaasuautoja tekevät jo lähes kaikki autonvalmistajat. Kasvihuonepäästöt ovat nolla (tai jopa negatiivisia). Käytössä olevista biopolttoaineista biometaani on valmistuksen kokonaishyötysuhteeltaan ylivoimaisesti paras. Biokaasulaitoksen takaisinmaksuaika on 5-7 vuotta.

Lähes kaikki orgaaninen aines soveltuu biokaasun tuotantoon. Biokaasureaktoreita kannattaisi rakentaa ainakin maatiloille ja jätevedenpuhdistamoille. Kaasun ohella syntyvä massa voidaan varsinkin maatiloilla käyttää maanparannukseen, jolloin ympäristövaikutuksiltaan mittava keinolannoitekuormitus pienenisi. Käsittely parantaa monella muullakin tavalla maatilan toimintoja ja taloutta. Bioreaktoriin käytettävä massa hajoaa joka tapauksessa, vaikkei sitä mitenkään  hyödynnettäisikään. Tämähän on se logiikka, jolla Pekkarinen yrittää tehdä turpeenpoltosta hovikelpoista, mutta turve ja biomassa nyt vain ovat kaksi täysin eri asiaa.

Mitä meillä siis odotetaan? Euroopassa on yli 800 000 kaasuautoa, jotka tosin liikkuvat vielä pääosin maakaasulla. Sekin tuottaa 20 %  vähemmän päästöjä kuin bensiini. Saksassa oli jo vuonna 2006 noin 4 000 biokaasureaktoria, joista reilusti yli 90 prosenttia oli maatilakokoluokan laitoksia.  Biokaasulaitosten valtakunnan verkkoon tuottamasta sähköstä maksetaan siellä hyvä hinta. Reaktoreita on tarkoitus tehdä jopa 30 000, jolloin niiden sähköntuotanto vastaisi jo useita ydinvoimaloita.

Tuuli- ja bioenergialle luotu syöttötariffi on tuonut Saksaan 125 000 uutta työpaikkaa. Uusiutuvan sähkön tuotanto on kaksinkertaistunut kuudessa vuodessa ja se aiotaan edelleen nelinkertaistaa vuoteen 2030 mennessä. Hyödyt (8,4 miljardia euroa vuonna 2006) ovat vuositasolla lähes kolme kertaa kustannuksia suuremmat. Sähkön hinta on suhteellisesti laskenut.

Näin siis muualla. Suomessa vastaavaa kehitystä ei ole tapahtunut, koska maamme ainoa mantra on tuontipolttoaineella toimiva ydinvoima – viedään nekin rahat ulkomaille ja samalla vaarannetaan tulevien sukupolvien elämä. Käytännössä kaikki viidennestä ydinvoimalasta eduskunnalle vuoden 2002 lupakäsittelyn yhteydessä annetut lupaukset on rikottu. Erityisesti ihmetyttää Keskustapuolueen käytös. Heidän luulisi olevan kotimaisuuden, hajautetun toimintamallin ja maaseudun asialla. Kumpikohan malli on toimintavarmempi esimerkiksi kriisitilanteissa: 5000 myllyä ympäri maata vai muutama ydinvoimamylly parilla kolmella paikkakunnalla?

Hallituksen strategiapaperi on saanut kylmää kyytiä myös Ilmastofoorumi ry:n puheenjohtajalta Pasi Matilaiselta, jonka mielestä pössyttelyä pitäisi jatkaa entiseen malliin ja 1000 euroakin on liikaa vaadittu maapallon pelastamisesta. Todettakoon nyt varmuuden vuoksi, että apinat ovat tällaisesta matilaispolitiikasta niin kaukana kuin mahdollista. Joku näsäviisas sanoisi tietysti tähän, että silloinhan hallituksen paperi on hyvä kompromissi. Valitettavasti planeettamme ympäristöyhtälö vain on sellainen, ettei se kestä enää yhtään kompromissia.

Ilmastofoorumin tapaisia näkemyksiä on mahdoton ymmärtää, vaikka olisikin sitä mieltä, että kasvihuoneilmiö on pelkästään luonnollista suursäätilan vaihtelua. Tällä filosofialla ajateltuna siis olisi täysin hyväksyttävää jatkaa planeettamme tuhoon johtavalla jatkuvan kasvun tiellä – ja samalla päästää ilmaan kaikki mahdollinen piipuista tuleva moska. Ehkä heille ei ole vielä selvinnyt, että mm. ihminen hengittää juuri tätä samaa ilmaa, joka heidän mielestään kelpaa yhteiseksi kaatopaikaksi.

Jos siis ihan oikeasti haluaisimme pelastaa maapallomme, lasku suomalaiselle kotitaloudelle olisi mieluummin 10 000 kuin 1000 euroa vuodessa. Apinat ovat tähän valmiita, kunhan vaan muutkin  kantavat vastuunsa. Lehtitietojen perusteella arvioituna hallitus ei ole tähän valmis. Se esittää kauniita tavoitteita, mutta keinoja ei uskalleta ääneen sanoa. Tässä nyt malliksi apina-aivojen muutaman neuronin yhteentörmäyksen tuloksena ensiksi syntyneet ajatelmat:

• suora sähkölämmitys asuntojen lämmitysmuotona kielletään vuodesta 2010 alkaen.

• vanhojen sähkölämmitystalojen lämmitysjärjestelmää täydennetään lisäenergialähteellä, vähintään ilmalämpöpumpulla, vuoteen 2015 mennessä.

• öljylämmityksessä siirrytään puuöljyn käyttöön viimeistään vuonna 2015.

• rakentamisessa siirrytään matalaenergiatekniikkaan viimeistään vuonna 2012.

• Suomessa myydään fossiilista polttoainetta käyttäviä autoja vuoteen 2012 asti. Sen jälkeen siirrytään biometaanikauteen siten, että bensiinin ja dieselin myynti liikenteeseen lopetetaan vuonna 2020.

• edellinen tarkoittaa, että kaukaa viisas ostaisi jo tästä hetkestä lähtien bi-fuel auton.

Tämä utopia ei tietysti toteudu niin kauan kuin maailman johtajia heiluttavat perinteisiin jämähtäneet suuryritykset. Ihan vaan esimerkkinä mainitsen Shell Oy:n. Mutta kas kummaa, Shellin hallituksen puheenjohtajahan on yksi Euroopan virallisesti viisaimmista ihmisistä. Jos Jorma Ollila nyt todistaisi viisautensa, hänen Shellinsä ottaisi biokaasuasian omakseen. Tuotanto – ja jakeluverkosto olisi valmiina alta aikayksikön. En kylläkään ole ihan vakuuttunut siitä, kannattaisiko biokaasuasia uhrata pörssiyhtiön rahastusautomaatiksi.

Suomessa rakennetaan parhaillaan maailman suurinta ydinvoimalaa ja maailman suurinta turvevoimalaa. Tämä kai kertoo kaiken nykyisestä ympäristöpolitiikastamme sekä poliitikkojemme innovointikyvystä – tai kyvyttömyydestä.

Artikkelin muut osat: Osa 1

]]>