Rakas vanhoillislestadiolainen ystävä, on iloinen asia, että olet eksynyt tänne etnisten vanhoillislestadiolaisten blogiin. Haluan sanoa sinulle
samalla tavalla kuin sanotaan apostolien teoissa: “Sinä teit hyvin, ettäs tulit.” (Ap.t. 10:33.)

Vielä uudelleen minä haluan sanoa, että teit hyvin, kun tulit. Pyydän sinulta, että viivähtäisit hetken sen kirjoitetun sanan ääressä, joka tähän kirjoitettu.

Minä tiedän, että siellä seuroissa näistä tällaisista palstoista varoitetaan. Voidaan jopa sanoa, että on synti lukea tällaista palstaa. Siellä halutaan, että ainoa paikka, josta saisit tietoa Raamatusta ja kristinopista, elämästä ja uskomisesta, olisi seurapenkki ja SRK:n julkaisut.

Mutta minä haluan sinulle olla sanomassa ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen sanoin: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.  (1. Tess. 4:21)

Oletko sinä, rakas ystävä, koetellut kaikkea ja pitänyt sen, mikä on hyvää?  Oletko sinä koetellut, onko se hyvää, mitä sinulla nyt on?

Kyllä me, jotka olemme ennen olleet tuossa lestadiolaisten joukossa, olemme sen kokeneet hyväksi ja siunaukselliseksi, että olemme koetelleet myös niitä isien perinnäissääntöjä, joita siinä joukossa opetetaan. Ja olemme saaneet niitä olla toteamassa ihmiselle pahoiksi ja Raamattuun perustumattomiksi.

Tuo mainitsemani Tessalonikaiskirjeen kohta jatkuu: Pysykää erossa kaikesta pahasta (1. Tess. 4:22).

Sinulle on ehkä opetettu, että kaikki, mitä siinä lestadiolaisten joukossa tapahtuu, on hyvää, ja se, mitä sen ulkopuolella, on pahaa. Rakas ystävä, sinä varmaan ymmärrät sen, ettei asia näin mustavalkoinen ole, vaikka siinä lestadiolaisten joukossa niin opetetaankin.

Minä uskallan niin olla ajattelemassa, että nyt, kun sinä tänne olet eksynyt, sinä olet jo ottanut tärkeän askeleen. Sanotaanhan sananlaskussakin, että tuhannenkin kilometrin matka alkaa ensimmäisellä askeleella. Ja kun ensimmäinen askel on otettu, yleensä jo tiedetään suunta, johon ollaan matkalla. Hyvä ystävä, tervetuloa tälle tielle, sinä olet ottanut hyvän suunnan.

Kun olet tälle tielle lähtenyt, sinulla on ehkä ollut epäilyksiä siitä, onko se sen joukon opetus oikeaa. Sinulla on voinut olla ongelmia jonkin
henkilökohtaisesti kipeän asian vuoksi, jota tuossa joukossa ei lainkaan tunnisteta. Ehkä tunnet, ettet voi tuossa joukossa olla vapaa. Joudut
vaikenemaan monista asioista, sillä jos ajatuksiasi toisit esiin, sinua vaadittaisiin tekemään niistä parannusta. Näin toimii tuo “Jumalan valtakunnaksi” itseään kutsuva joukko.

Jos jonkun asian olet tuonut esille, joka ei vastaa yleistä käsitystä, olet voinut kokea rankkaakin syyllistämistä ja sinua on voitu alkaa jopa karttaa. Pahimmassa tapauksessa tälläinen lestadiolaisten mukaan “väärää henkeä” edustava ihminen voidaan täysin sulkea ulos tuon joukon sosiaalisesta ja henkisestä yhteydestä.

Ja entä jos olet uskaltanut puhua siitä, että jättäisit kokonaan tuon lauman, jossa olet ehkä lapsuudesta saakka tottunut kulkemaan? Seurauksena on voinut olla helvetillä pelottelua. Viimeisen tuomion kuvaileminenhan on tuossa joukossa hyvin yleistä, eikä silloin yleensä jätetä mainitsematta sitä, että kaikki, jotka eivät tuossa lestadiolaisten joukossa kulje, joutuvat iänkaikkiseen kadotukseen, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys.

Nujertamista rakkauden kaavussa

Kansankirkkomme jakaman tiedon mukaan hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Mitä muuta tuo lestadiolaisten julkeasti rakkaudeksi veljeä tai sisarta kohtaan kutsuma toiminta on kuin hengellistä väkivaltaa? Ei siinä sellaiselle näkemykselle, joka poikkeaa siitä perinteisestä opetuksesta, anneta minkäänlaista arvoa. Eikä sitä arvoa anneta myöskään sille ihmisille, joka sen ajatuksen uskaltaa ääneen sanoa. Se mielipide nujerretaan hengellisen väkivallan keinoin.

Ilo elää omana itsenään 

Minä haluan olla sinulle sitä ilosanomaa kertomassa, että siitä lestadiolaisten orjuudesta on mahdollisuus vapautua. Sen ilon olen minä ja monet muut entiset lestadiolaiset saaneet kokea. Sinullakin on mahdollisuus kieltää uskosi ja jättää tuo lauma, jossa joudut kieltämään itsesi. Vai tunnetko, että pystyt tuossa joukossa, sen sosiaalisen kontrollin alla olemaan oma itsesi? Voitko toimia niin kuin hyväksi näet, pystytkö vapaasti näyttämään tunteesi - ilman, että niitä pitää olla syntinä uskomassa anteeksi. Pystytkö sanomaan, että olisit onnellinen ja ylpeä siitä, että kuulut tuohon joukkoon? Yleensä lestadiolaiset tuntuvat uskoaan häpeävän. Niitä Paavalin sanoja, että “minä en häpeä evankeliumia” (Room. 1:16) ei tässä merkityksessä juurikaan niissä rauhanyhdistyksen saarnoissa julisteta.

Lähihistorian taakka

Sinullekin luultavasti varsin tutussa Psalmin kohdassa (Ps. 1:1) neuvotaan, että ei ole hyvä istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Lestadiolaisten
joukon ulkopuolelta varmasti jonkin verran kohdistuu pilkkaa siinä joukossa matkaa tekeviin, eikä se ole ihme, sillä niin kummallista on tuon joukon opetus ja elämä.

Mutta haluan sinulle pilkkaamisesta kertoa yhden esimerkin. Kuuntelin Oripään suviseurojen lauantai-illan puheenvuoroa, jota joku lestadiolainen pappi piti. Tämä pappi syyllistyi mielestäni vakavaan pilkkaan puheenvuorossaan. Hän tuntui avoimesti pilkkaavan ihmisiä, jotka
ovat tuossa lestadiolaisten joukossa kokeneet kovia, ja näitä asioita yrittävät jopa mielenterveytensä säilyttämisen vuoksi käsitellä toisten
samanlaisia kokemuksia kokeneiden kanssa. Tuo pappi ylimielisen oloisesti – ei puuttunut kuin pilkallinen nauru! – totesi, että viimeisellä tuomiolla niistä vertaisryhmistä ei ole hyötyä.

Miltä tämä mahtoi tuntua sellaisesta kuulijasta, joka noissa surullisissa 70-luvun hoitokokouksissa on ilman mitään asiallista syytä sidottu
synteihinsäja jätetty tuon niinsanotun jumalan valtakunnan ulkopuolelle ja nyt yrittää käsitellä kokemaansa vääryyttä yhdessä muiden kanssa?

Sinä et näistä hoitokokouksista mahdollisesti nuoruutesi vuoksi juuri mitään tiedä, koska tuossa lestadiolaisten joukossa niistä ei ole lupa puhua. Se järjetön hengellinen väkivalta pitäisi vain unohtaa. Tai uskon kautta jopa ymmärtää, että ne hoitokokoukset olivat siunauksellisia, niin kuin siitä opetetaan.

Huoli läheisistämme

Meillä täällä tuon valtakunnan ulkopuolella on suuri huoli läheisistämme, jotka ovat tuon valtakunnan sisällä. Tämä huoli on jo aivan pienistä
lapsista: saavatko he mahdollisuuden kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi, kun vanhemmilla ei välttämättä ole voimia heitä riittävästi hoitaa ja kasvattaa, koska vastuu lapsiasiassa täytyy ulkoistaa Jumalalle. Tämä huoli on myös niistä perheenisistä ja äideistä: niin moni väsyy sen taakan alle, joka heille tuon lapsilauman myötä on annettu, että se seuroissa usein saarnattava neuvo, että “niinkuin on päiväs, niin on voimas” tuntuu lähinnä vitsiltä. Ja huoli on myös niistä lukuisista nuorista, jotka etsivät kipeästi itseään murrosiässä ja kipuilevat oman kehonsa ja psyykkeensä
kanssa: lestadiolainen opetus opettaa noita nuoria vain kieltämään itsensä ja heräävän seksuaalisuutensa.

Yleisesti on suuri huoli siitä, että nuo meille läheiset ihmiset elävät elämänsä aivan kuin jonkun toisen ohjaamana ilman, että voisivat itse tehdä elämällään sitä, mitä haluavat. Vanhaa sanontaa lainatakseni “aivot on jätetty rauhanyhdistyksen naulakkoon”.

Ei itse osata eikä uskalleta miettiä, minkälainen elämä olisi juuri minulle hyvää ja arvokasta.

Minulla ei koskaan sinä aikana, kun vielä lestadiolaisten joukossa itse kuljin, ollut sellaista tunnetta, että olisin toivonut kaikkien tuntemieni
“epäuskoisten” tulevan tuohon joukkoon mukaan.

Mutta nykyisin minulla, rakas ystävä, on sellainen tunne, ja se on voimakas tunne, että kunpa läheiseni ymmärtäisivät tuosta joukosta lähteä. Että he saisivat jostain voimaa luopua tuon joukon opetuksista ja lähteä omaa järkeään ja sydäntään kuuntelemaan  ja seuraamaan. Jotta ihmiset koettelisivat kaiken ja pitäisivät sen, mikä juuri heille on hyvä.

Löydä oma polkusi kaikessa rauhassa

Näillä sanoilla minä haluan sinua herätellä huomaamaan sen, että se paljon puhuttu taivaspaikka ei tuossa joukossa ole yhtään sen varmempi kuin missään muussakaan joukossa, jos sitä koko taivasta ja jumalaa edes on olemassa. Älä hyvä ystävä sen takia pilaa tätä ainoaa elämääsi sillä, että noudatat neuvoja, joita sinulle antavat ihmiset, jotka eivät sinun elämäntilannettasi tiedä. Sinulla on mahdollisuus tuntea todellista rauhaa, vapautta ja iloa nimenomaan tuon lestadiolaisjoukon ulkopuolella, ei sen sisällä.

Lestadiolaiset opettavat ja pelottelevat usein, että joka parannuksentekonsa huomiseen siirtää, se huoneensa helvettiin rakentaa. Minä en vastaavalla tavalla halua olla sinua hoputtamassa yhdessä elämäsi suurimmassa päätöksessä.

Tutustu asioihin, perehdy lestadiolaisuuden historiaan, perehdy myös ajatuksiin kristinuskon ulkopuolelta. Mieti, mitä sinä elämältäsi haluat.

Varaudu painostamiseen

Sen neuvon minä haluan antaa, että mieti tarkasti, kenelle lestadiolaiselle pohdinnoistasi puhut. Väärälle ihmisille puhuessasi voit joutua aikamoisen painostuksen kohteeksi. Niin moni on sen hengellisen painostuksen alla luopunut lähtöaikeista, kun ei ole löytynytkään rohkeutta seistä omien ajatusten takana, vaan on taipunut takaisin sen holhouksen alle, jonka alta lestadiolaiset luulevat muita korkeammalle nousevansa.

Rakas ystävä, minä toivon, että sinä pohdinnoissasi päädyt tulokseen, jonka kanssa sinä voit elää. Ja että voit rehellisesti sanoa, että pohdinnat omat sinun omiasi, sillä tuo jo lapsesta asti saatu aivopesu helposti kasvattaa näennäiseen ajatteluun ja lievään itsepetokseen.

Minä toivon, että heräisit siitä unesta jossa olet. Jotkut siinä unessa matkaavat läpi elämänsä kuolemaan saakka koskaan heräämättä: syntyvät,
menevät naimisiin, kasvattavat lapsensa ilman että heille koskaan valkenee ihmiselämän kauneus.

Lähde matkalle, jossa tutkit oman elämäsi ja uskonnollisuutesi perusteita. Uskallan olla niin sanomassa, että vaikka se matka ei ole helppo, sillä matkalla on siunaus. Herää unestasi ja lähde matkalle.

(Juhani, alias Gepardi)

Lue myös:

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Raja tuli vastaan

Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Kadotettu hengellisyys

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Kyllä se niin taitaa olla, että suurin erehdys koko tämän herätysliikkeen historiassa on ollut se, että on jossain vaiheessa alettu uskomaan omaan erehtymättömyyteen.

Tämähän on nimittäin kivinen tie. Jos uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä.

Niinpä meikkaamista ja muuta vastaavaa hömppää on edelleen vähän pakko pitää syntinä, tai ainakaan ei voida julkisesti myöntää, että eivät ne ihmistä erota Jumalasta, eivätkä siis ole mitään syntiä.

Tuo meikkaamisen kieltäminen, mutta kuitenkin toisenlaiset kaunistumismuodot sallien, on hyvä esimerkki siitä, että homma on karannut käsistä.

Ja koska ollaan jossain vaiheessa alettu uskomaan, että mehän emme muuten erehdy koskaan, niin ei auta muu kuin vääntää mustaa valkoiseksi ja kaivaa Raamatusta kohtia, joilla asiaa voisi kenties riittävästi mielikuvitusta apuna käyttäen perustella.

Minusta ei ole mitään “Jumalan luomistyön halveksimista” olla kaunis. Päin vastoin, se on ennemminkin Jumalan luomistyön arvostamista ja luomistyön suuruuden korostamista. Ja se, että joku haluaa olla kaunis, ei ole mitään “ulkonäön palvomista” kuten jotkut asian tahallisesti överiksi kärjistäen esittävät. Miksi se parran leikkaaminen on muuten joskus tämän liikkeen historiassa ollut jopa pakollista, jos kerran ulkonäön muuttaminen enemmän ihmisiä miellyttäväksi on syntiä?

Missään tapauksessahan ei voida myöntää, että ehkä tässä nyt on hii-iiiieman vääriin asioihin keskitytty kun tällaisia normeja on alettu vetämään hihasta.

“Susanna” Juho Kalliokosken blogissa 25.-26.10.2009

Milloin erehtymättömyyskäsitys omaksuttiin lestadiolaisuudessa?

Tiettävästi Suomen ev.lut. kirkkoa ei hallitse käsitys kirkon erehtymättömyydestä. Kirkossa on jatkuvasti käynnissä vilkas keskustelu sen toiminnan suunnasta ja eri vaihtoehdoista. Piispainkokousta tai kirkolliskokousta ei kukaan pidä erehtymättömänä.

Uudessa testamentissa kerrotaan siitä miten alkuseurakunnissa jouduttiin harhaoppeihin ja tehtiin virheitä. Katolisen kirkon (ensimmäisen kirkon) historia on vääryyksien, virheratkaisujen ja epäoikeudenmukaisuuksien kauhistavaa ja veristä historiaa, paavia kun oli alettu pitää Jumalasta seuraavana ja täysin erehtymättömänä. Idän ja lännen kirkon ero ei tässä auttannut, vaan tuloksena oli kaksi itseään erehtymättömänä pitänyttä (ja edelleen pitävää) kirkkoa.

Kun Luther kumppaneineen alkoi uudistaa katolilaisuutta, hänen vakavimpia syntejään oli se, että hän rohkeni kyseenalaistaa kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Milloin lestadiolaisuudessa muuten omaksuttiin käsitys oman yhteisön erehtymättömyydestä?

Kuten Susanna yllä selkeästi osoitti, erehtymättömyys-uskomuksella on vakavat seuraamukset. Kun uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin “silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä”. Toisin sanoen, ei ole tapaa jolla tehtyjä erehdyksiä ja virheitä olisi mahdollista korjata.

Erehtymättömyys-kultista seuraa se, että ei ole minkäänlaista varojärjestelmää, ei takaisinkytkentää. Mikään järjestelmässä ei ilmoita porukalle, että nyt ollaan harhassa. Jatketaan pahimmassa tapauksessa raskaasti syvälle harhaan ilman, että mistään päin tulee varoituksia.

Kun on kokenut nykyisen erehtymättömyys-kultin, tuntuu  uskomattomalta, että Luther silloin 500 vuotta sitten sai niin suuren voiman ja rohkeuden, että kävi kyseenalaistamaan mahtavan katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Ei ole vaikeaa löytää historiasta eikä nykypäivästäkään esimerkkejä siitä, että rohkeiden ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko systeemiä horjuttavaan kaaokseen, kuten Lutherin tapauksessa.  Ja usein jopa sortumiseen, kuten kommunistisen Neuvostoliiton tapauksessa.

Vallankäytöllä vaiennettu kritiikki kytee ja roihahtaa sitten jossain vaiheessa hallitsemattomiin liekkeihin, joskus enemmän ja joskus vähemmän tuhoisasti.

(Aleksi)

Lue myös:

Armoneuvot päälaellaan

“Meistä on tullut kaksinaamaisia”

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Synnit (ns. syntilista)

Tuula Stenius eritteli Päivämiehen kirjoituksessaan olosuhteita, joissa yksinelävä vl-uskovainen joutuu elämään silloin, kun hän sitoutuu elämään ilman elämänkumppania ja parisuhdetta. (Päivämies 41/2009.)

Tuula Stenius jättää mainitsematta kaikkein olennaisimman reunaehdon, joka on johtanut varsinkin suureen vastoin-tahtoaan-naimattomana elävien naisten määrään: avioitumiskielto ei-lestadiolaisen kanssa. Tuula Stenius ei edes mainitse kieltoa. Kuitenkin juuri tämä liikkeen perinteeseen perustuva määräys on ei-toivotun naimattomuuden tärkein syy.

Ehkä Tuula Stenius väistää asian käsittelyn siitä syystä, että avioitumiskiellolle ei ole perustetta Jumalan sanassa.

Raamattu ei kiellä avioitumasta toisin uskovan kanssa eikä tällaista kieltoa ole myöskään käskyissä eikä luterilaisessa kristinopissa. Raamatussahan päinvastoin kehotetaan iloitsemaan parisuhteesta. Luterilaisessa opetuksessa korostetaan avioliittoa sakramenttina ja elämänmittaisen sitoutumisen tuomaa rikkautta ihmiselle Jumalan lahjana. Markuksen evankeliumissa Jeesus lausuu sanat:

”…luomisen alusta on Jumala heidät luonut mieheksi ja vaimoksi. Sen tähden pitää ihmisen eriämän isästänsä ja äidistänsä, ja pitää vaimoonsa yhdistymän. Ja niin tulevat kaksi yhdeksi lihaksi, niin ettei he ole silleen kaksi, mutta yksi liha.” (Mark.10:5–8.)

Tuula Stenius sivuuttaa mitätöiden ei-toivottuun sinkkuuteen liittyvät sosiaaliset, seksuaaliset ja henkiset ristiriidat ja paineet ja selittää ne kerralla pois yksinkertaisesti “Jumalan tahdolla”:

“Itsellinen voi kokea myös olevansa kummallinen maailmassa, kun ei elä suhteessa. Ei elämä kuitenkaan ole kovin kummallista silloinkaan – -. Kaikilla ihmisillä on elämässä vaikeita jaksoja. Jumala tietää kuitenkin, mikä on juuri sinulle parasta.”

On kai itsestään selvä tosiasia, että useimmilla ihmisillä on elämässä erilaisia vaiheita, ja myös “vaikeita jaksoja”. Kuitenkin elämä täysin ilman parisuhteen ainutlaatuista läheisyyttä ja kumppanuutta, ilman seksuaalista iloa ja ja vailla iloa ja tyydytystä lapsista ja perheestä muodostaa erityisen kovat paineet ihmisen fyysiselle, psyykkiselle ja  sosiaaliselle terveydelle ja hyvinvoinnille. Varsinkin kun tiedämme, miten perhekeskeinen ja lasten synnyttämistä arvostava elämäntapa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä vallitsee. 

Tämän aihepiirin Tuula Stenius sivuuttaa kokonaan.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on 1960-luvulta lähtien edellytetty, että uskovaisen tulee avioitua vain samanuskoisen kanssa. Ulkopuolisen kanssa avioituminen on opetettu julkisesti tehdyksi synniksi, josta on tehtävä julkiparannus. Viime aikoina julkiparannuskäytännösä on paikka paikoin lipsuttu, mutta yhtäkaikki se on julkilausuttu normi.

Ei-lestadiolaisen kanssa avioituminen on ns. julkisynti, josta joutuu ripittäytymään julkisesti koko paikallisen seurakunnan edessä.

“Julkisesta synnistä on tehtävä julkinen parannus. Samoin, jos on avioitunut epäuskoisen kanssa, on siitäkin tehtävä julkinen parannus.” (Päivämies, 29.11 1978)

Sisäisessä kielenkäytössä ei ole tapana puhua “kiellosta”, vaan saarnojen “kaanaan kielessä” esitetään asia niin kuin olisi kyse vapaaehtoisuudesta. Uskovainen “ei halua” seurustella eikä solmia avioliittoa “epäuskoisen” kanssa. Jokainen uskovainen opetetaan omaksumaan tämä normi  jo lapsuudesta saakka. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksilön itsenäinen vapaa valinta vaan yhteisön selvä normi, sillä jos sen rikkoo, seuraa sanktioita.

Ulkopuolisen kanssa avioitunut joutuu ulossuljetuksi.  Hänen katsotaan luopuneen uskostaan, häntä lakataan tervehtimästä ja hänen seuraansa kartetaan. Lapset ja nuoret kasvatetaan pitämään selviönä, ettei ei-lestadiolaisen kanssa ole lupa avioitua.

Koska herätysliikkeessä on huomattava ja edelleen kasvava naisenemmistö, avioitumisikäisistä miehistä on kovasti pulaa. Miehet avioituvat suhteellisen nuorina. Avioitumisikäisten ikäluokassa oleva epätasapaino on pulmallisin korkeakoulupaikkakunnilla ja yleensäkin suurten kaupunkien rauhanyhdistyksissä.

Tuhannet uskovaiset naiset joutuvat sukupuolten määrällisen epätasapainon ja avioitumiskiellon takia jättäytymään vastoin tahtoaan sinkuksi. Tuhannet naiset  joutuvat näin luopumaan – tai luopuvat näennäisen “vapaaehtoisesti” –  kokonaan rakastetusta, puolisosta, sukupuolielämästä, lapsista ja perheestä. He eivät saa koskaan kokea iloita lapsenlapsista. He valitsevat enemmän tai vähemmän tietoisesti vanhenemisen yksinäisyydessä.

Tästä aiheutuu  inhimillistä kärsimystä, stressiä, yksinäisyyttä ja masennusta. Pohjimmiltaan sitoutuminen naimattomuuteen ei ole jokaiselle uskovaiselle naiselle todellinen vapaaehtoinen valinta, koska ei-lestadiolaisen kanssa avioitumisesta seuraavat sosiaaliset sanktiot omassa yhteisössä:  läheisistä ja uskovaisten joukosta eristäminen sekä uskosta luopuneeksi “kadotuksen lapseksi” leimaaminen.

*    *    *

“Suhteita”

“Maailmassa sinkkuelämä nähdään rajattomana vapautena, mutta uskovaisen elämässä on toisin. Kysyin muutamalta itselliseltä mieheltä ja naiselta, mitä heidän arkeen ja juhlaan kuuluu.

Nimityksiä löytyy: vanhapiika, -poika, sinkku, yksinasuva, suhteeton, naimaton, itsellinen, yksinäinen ja ei-naimisissa. Nuoremmat käyttävät sinkkua, vanhemmat taas vierastavat sen kevytmielistä leimaa ja ovat mieluummin yksinasuvia, jos nyt pakko on siviilisäätyyn jossain viitata.

Arki on työtä, harrastuksia ja ystävien kanssa olemista. Työhön sitoutuminen voi olla tärkeää. Joillakin on työn lisäksi luottamustehtäviä ja muita velvoitteita. Elämä voi olla kiireistä.

Vapaus on suurin ilonaihe.

Itselliset suunnittelevat itse elämänsä ja tekevät itse päätökset, niin suuret kuin pienetkin. Arjessa ihmissuhteita ylläpidetään puhelimessa, mesessä tai kyläilemällä. Elämään mahtuu matkustelua ja harrastuksia. Kummi- ja sukulaislapset voivat olla tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa vietetään hauskaa aikaa. Ystävä voi olla myös vakaa lähisuhde.

Suurissa perheissä kasvaneilla on sisarusten perheitä ympärillä. Joskus olo on yksinäinen perheiden joukossa. Juhlissa yksinäisyys voi korostua.

Perheelliset kyselevät joskus liikaakin kumppanin puutteen syitä, vaikka aviopuoliso on Jumalan lahja. Jos omassa suvussa on vähän ihmisiä tai vähän uskovaisia, voi yksinäisyyden tunne korostua. Harvoin kiusoitellaan lapsettomuudesta, mutta puolisottomuudelle haluttaisiin jokin perustelu. Eihän sellaista useinkaan löydy.

Itsellisen elämä on kallista, sillä hän maksaa yksin vuokran, ostaa kodinkoneet ja osallistuu lahjakeräyksiin yksin.

Itsellinen voi kokea myös olevansa kummallinen maailmassa, kun ei elä suhteessa. Ei elämä kuitenkaan ole kovin kummallista silloinkaan: jokaisella on oma erilainen arkensa ja juhlansa.

Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.

Näihin olotiloihin haastattelemani henkilöt tarjoavat erilaisia keinoja. Älä jää yksin, sure ja pura murheesi jollekin. Ota koira tai kissa. Perusta oma elämä, hanki jokin harrastus, joka innostaa. Ole eri-ikäisten kanssa, rukoile tyytyväistä mieltä. Mieti, mistä nautit ja tee sitä.

Kaikilla ihmisillä on elämässä vaikeita jaksoja.

Jumala tietää kuitenkin, mikä on juuri sinulle parasta.”

Tuula Stenius: Suhteita. Päivämies 41/2009.

(“Tuulikannel”)

Lue myös:

Keskustelu Mopin palstalla Erkki Pirin yrityksestä lohduttaa lapsettomia ja naimattomia vl-naisia.

(KUVAMANIPULAATIO PETER BANGE)

Iltalehti kertoo, että valtaosa suomalaisista ei usko maahanmuuton tuhoavan kulttuuriamme.

Samassa uutisessa kyseinen media kertoo myös suoran mielipidekyselyn tulokset:

Uskotko maahanmuuton tuhoavan suomalaisen kulttuurin?

86%	14%
Ääniä 5152

Tosin pitää muistaa, ettei IL:n mukaan  tällainen suora kysely (otannalla 5152) kerro mitään todellista kansanlaisten mielipiteistä.

Kun tuo tutkimus ei ollut tulokseltaan poliittiseti korrekti eikä sopiva, IL teetätti ns.mielipidetutkimuksen – etukäteen sopivaksi todetulla valitulla  joukolla ja hurjalla 500 kyseltävän otoksella. Tämän ns.tutkimuksen teki Iltalehden toimeksiannosta Taloustutkimus Oy.

Tästä saatiinkin sitten poliittisesti korrekti tutkimustulos:

Kuka uskoo mihinkin – minä en.

Lähde:IL

Menin 18-vuotiaana naimisiin samanikäisen uskovaisen pojan kanssa, seurusteltuamme kolmisen vuotta. Kymmenessä vuodessa eli 28- vuotiaana meillä oli jo yksitoista lasta, kahdet kaksoset.

Oltiin todella umpiväsyneitä ja masentuneita miehen kanssa. Lapset oli syntyneet minimi ikäeroilla ja oltiin itsekin nuoria. Tulevaisuus näytti umpikujalta. Oli yksikertaisesti pakko tehdä jotain ja ottaa ehkäisy käyttöön.

Muutama vuosi käytettiin ehkäisyä ja niin kauan meni hyvin kunnes kaikki alkoi kyselemään uuttaa vauvaa… ja sitten tuli enemmän ja vähemmän suorasanaisia vihjailuja siitä, että käytämmekö ehkäisyä. Sse rupesi tympimään. Ja siinä vaiheessa sitten alkoi tuntumaan, että lestadiolaisuus ei ole meitä varten.

Kaikista lapsistamme olemme kiitollisia ja onnellisia. Mutta jossain tulee kyllä jokaisella se raja vastaan. Me oltais tehty ilman muuta vähemmän lapsia jos ehkäisy ei olisi ollut kiellettyä. Me siis sitten lopulta luovuttiin uskosta, kun oli jatkuvasti painostusta hankkia lisää lapsia.

Niin siinä sitten meillekkin kävi että menetettiin osa sukua ja ystäviä. Se oli kyllä kova paikka. Rankkaa meille, ja erityisen rankkaa lapsille, joita koitimme suojella pahimmalta painostukselta. Lasten kummeista osa sananmukaisesti hylkäsi kummilapsensa, eikä lapsillamme ole sen jälkeen ollut enää yhteyttä toisiin isovanhempiin. Mutta sille ei voi mitään etteivät he ole suvaitsevaisia. Nyt olemme kuitenkin perheenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Voimavarat riittävät kohtuullisesti kaikille lapsillemme.

(Elo-Veera)

*   *   *

En jaksa

Erään yhdeksän lapsen äidin päiväkirjamerkintä:

“Eikö tähän tilanteeseen ole mitään helpostusta, eikö? Onko pakko vaan jaksaa, vaikkei jaksakkaan, onko? En jaksa, en jaksa, en jaaaksaa!

Mitä en jaksa, mitä? Nuita lapsiako, niinkö? Jaksan minä niitä ja ne ovat suunnattoman ihania aarteita, mutta kun en jaksa hoitaa niitä!

Haluan olla rauhassa, kuuletteko?! Älkää kysykö mult mitään! Älkää huutako “äiti”! Pelkään jo tuota sanaakin, se tulee niin vaativana ja se tulee joka suunnalta.

Enkä jaksa mennä perheeni kanssa joka sunnuntai seuroihin. Enkä jaksa osallistua kahvituksiin ja myyjäisiin. Haluan silti uskoa. Antakaa mun uskoa rauhassa, älkääkä epäilkö sitä.

Jos uskoa mitataan toiminnallisuutena ry:n tilaisuuksissa, sitä on hirveän vähän. Vähän sitä on joka tapauksessa, mutta toivon sen riittävän.

En jaksa tehdä edes arkirutiineja; käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa, käyttää lapsia neuvolassa, käydä vanhempainilloissa jne. Mutta minun pitäisi.

En jaksa. Mitä en jaksa? En jaksa elää! Pliide, antakaa mun olla rauhassa, antakaa mun nukkua, älkää häiritkö mua!

Ota taivaan Isä minut pois jo täältä. En jaksa hoitaa nuita lapsia, jotka miulle annoit ja joita rakastan täydestä sydämestäni. Taivaan Isä, anna minulle anteeksi nämä kamalat ajatukseni!

Eikö ole olemassa mitään porsaanreikää, eikö???”

Toinen tarina: haluamme olla uskomassa – ja ehkäisemme

Meillä tuli umpikuja vastaan melko nuorina. Yhdeksän lasta tuli meillekin peräjälkeen. Koko ajan olin sairaana, enimmäkseen psyykkisesti hajalla. Kun raskaudet seurasivat toistaan liian tiheaästi, mieli ei jaksanut. Lapsivuodepsykoosi piteni kerta kerralta. Lapsemme jäivät miten kuten mieheni hoidettavaksi. Hän koetti haalia apua itselleen eri puolilta. Rukoilimme, yhdessä, ilta illan jälkeen. Rukoilimme Jumalalta apua ja ratkaisua ahdinkoomme, lastemme ahdinkoon. Lopulta hyväksyimme tosiasiat ja päätimme että otan sterilisaation, yhdeksännen lapsen syntymän jälkeen. Olemme niin nuoria että hyvinkin olisin voinut tulla raskaaksi vielä kymmenen kertaa. 

Itsesyytökset ovat aika ajoin voimakkaat. Eivät ne ole tulleet sterilisaatiosta, jos niin luulette, ei alkuunkaan, vaan siitä että mitä olemme tehneet lapsillemme. Se olisi synti joka vie minut kadotukseen jos mikä…Heissä näkyvät jäljet varhaisvuosien kaaoksesta, ei se aika mennyt jälkiä jättämättä. Äärest’ vakavia onnettomuuksia ei onneksi sattunut, tästä kiitän Jumalaa kädet kyynärpäitä myöden ristissä. Olemme saaneet varmuuden että me olemme tehneet oikean ratkaisun.

Näistä vaikeimmista asioista on ihan mahdotonta nousta herättelemään keskustelua ry:llä. Se olisi silti tarpeen, kuitenkin niin ettei kukaan joutuisi nostamaan omaa kohtaloaan kaikkien näkösälle. Nämä ovat arkoja asioita. Tuntuu että on sellaisia ihmisiä jotka eivät unohda koskaan, nimittäin asiaa joka koskee toista ihmistä ja hänen yksityiselämäänsä. Se alue pitää rauhoittaa. Miksi minua pitäisi hetkauttaa se miten lähimmäinen perhe-elämänsä järjestää kun vaan pitää huolta lapsistaan. Ja hakee ja saa apua silloin jos ei itse siihen pysty.

Hyvää jatkoa tälle blogille.

(Kaarina)

Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme.” -  Stiven Naatus Kalevassa (27.5.2007).

*   *   *

Arkkipiispa Jukka Paarman sanat suviseurojen avajaisten  juhlapuheessa Oripäässä jäivät monen mieleen. Arkkipiispa asettui kunnioittamaan ja puolustamaan kristillisyyden arvoja. Mutta hän asettui puheessaan sitten määrätietoisesti myös heikomman puolelle. Puolustamaan myös niitä, jotka ovat saattaneet joutua heikomman asemaan.

On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa.

Joensuun seurakuntatiedottaja Virpi Hyvärinen, joka on itse vl, pohti Kuopion hiippakunnan  Capitol-lehdessä  keskusteluilmapiiriä meikäläisyydessä.  Hän miettii sananvapautta ja elämäntapasääntöjä, Siitä mihin ne oikeastaan perustuvat, ei ole mahdollista käydä avointa keskustelua.

Kirjoitus on yhtä aikaa rehellinen ja rakentava. Se on myönteinen hengeltään. Hyvä kirjoitus. Ja mielestäni on kiinnostavaa mutta myös hieman hämentävää, että hän rinnastaa herätysliikkeen nykytilan sosialistisen Neuvostoliiton loppuvaiheisiin. Silloinhan presidentti Gorbatshovin avoimuuden politiikan eli glasnostin jälkeen järjestelmä romahti kuin korttitalo. 

“Jos uskonnollinen yhteisö pääsee pitkään kehittymään sulkeutuneen, tabuja tuottavaan keskustelukulttuurin suuntaan, on sen purkaminen erityisesti yhteisön johdolle erittäin haastava tehtävä. Mielestäni vanhoillislestadiolainen herätysliike elää tällä hetkellä juuri tällaisessa tilanteessa.

Pitkään pinnan alla kyteneet vaietut asiat, kuten hoitokokoukset, liikkeen komplisoitunut kulttuurisuhde ja perhe-etiikkaan sekä naisten asemaan liittyvät kysymykset ovat siirtyneet kahvipöytäkeskusteluista internetiin, ja sitä kautta julkisiksi.

Keskustelukulttuurin avaaminen ja yhteisön koossapitäminen tällaisessa tilanteessa on haastavaa. Gorbatshovin glasnostista seurasi Neuvostoliiton hajoaminen. Tuskin kukaan vanhoillislestadiolainen toivoo rakkaan, perinteikkään ja voimallisen herätysliikkeensä hajoavan taas kerran. Sananvapauden tila mitataan käytännön elämässä, siinä, mitä yhteisön jäsen sanktioitta voi, saa ja uskaltaa sanoa ääneen.”

“Nyt tarvittaisiin malttia, hyväntahtoisuutta, rehellisyyttä ja kunnioitusta puolin ja toisin, aitoa halua ymmärtää, mitä toinen sanoo, sekä kykyä käydä laadukasta uskonnollista ja teologista keskustelua”, kirjoittaa Virpi Hyvärinen.  Tosi hyvin sanottu, ei voi muuta kuin lausua aamenta päälle. Hyvärinen on oikeassa myös siinä että keskustelun käyminen edellyttää sananvapautta ilman pelkoa sulkemisesta ulkopuolelle.

Kolumninsa lopuksi Virpi Hyvärinenkin vetoaa kirkkomme piispoihin, joilla olisi nyt mahdollisuus auttaa liikettämme selviytymään tästä. Arkkipiispan maltillisessa ja ymmärtävässä puheessa mielestäni näkyi aito kunnioittava auttamisen halu ja tarkoitus.

 Mihin glasnost meidät johtaa?

Hyvärisen rinnastusta jatkaaksemme, Gorbatshovin varsinainen tavoite oli tehdä Neuvostoliiton hallinnosta läpinäkyvää ja lisätä julkista keskustelua.

Glasnost antoi kansalaisille uusia vapauksia, kuten suuremman sananvapauden. Lehdistönvapautta laajennettiin ja kansalaisille avattiin pääsy kiellettyihin tietoihin yliopistoissa ja kirjastoissa. Lehdissä alettiin reippaasti kyseenalaistaa järjestelmää ja ainoata sallittua puoluetta.

Tämä oli järisyttävä muutos, sillä keskushallinnon kritisoiminen ja puolueen vallan kyseenalaistaminen oli ollut siihen saakka kiellettyä. Sellainen puuha oli uhannut terveyttä ja henkeä. Salainen poliisi ilmiantajaverkostoineen valvoi kansalaisia yötä päivää. Kymmeniltä tuhansilta toisinajattelijoilta oli riistetty vapaus ja kansalaisoikeudet. Heidät  oli käytännössä suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Glasnostilla Gorbatshov pyrki  kiertämään hallitsevan pienen puoluevirkailijoiden sisäpiirin ja nujertamaan sen vallan.  Toivottiin, että  tavallinen riviusk…eeh… kansalainen ryhtyisi tukemaan uudistuksia sananvapauden laajentuessa, kun johdon ja puolueen virheitä arvioidaan avoimen  kriittisesti.

Glasnostin varsinaisena poliittisena tarkoituksena oli antaa sosialismille demokraattiset kasvot ja luotsata Neuvostoliitto maltillisesti kohti nykyaikaista valtiota, mutta kuitenkin niin, että kommunistinen puolue edelleen säilyttäisi asemansa.  

Mutta pakkovallan romahdettua ei kasvojen menetystäkään voinut enää mikään estää. Kommunistinen puolue menetti “ainoan oikean uskon” asemansa ja valtiokin hajosi.

Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään? Senkö että vapaus ja “ainoa oikea oppi” ovat kertakaikkiaan mahdoton yhtälö?

Ja mihin valtioihin/tahoihin sitten tässä tarinassa vertautuvat piispat, jos/kun kirkko rientää apuun?

Säilyttääkö Hyvärisen sanoja lainatakseni “ainoa oikea usko” senkin jälkeen edelleen asemansa “ainoana oikeana uskona”? Voiko se säilyttää sen? 

PS. Totean vielä että “ainoa oikea” tämä usko on minulle itselleni henkilökohtaisesti, sillä siioni  on minulle rakas. Mutta en itse kyllä voi mennä sanomaan mitään kenenkään toisen ihmisen uskosta.

(Kirjoittaja: “Moppilainen”)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

SRK saattaa ottaa sinulta taivaspaikan pois ihan tuosta vaan. Puhuja, paikallisen ry:n johtokunta, keskusyhdistyksen mies.

Salanimi Leo Hartvaara julkaisi vuonna 1984 hoitokokouksia ja vääristyneeksi kääntynyttä opetusta käsittelevän romaanin Suden uhrit. Teos ilmestyi Joensuussa ja sen kustansi Kirjavaaka. Suden uhrit on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa aihetta koskeva kaunokirjallinen teos. Se on yhä tänään vaikuttava ja elämänmakuinen aikalaisdokumentti.

Taivaspaikka ja oikeus kuulua jumalanvaltakuntaan, uskovaisten joukkoon vietiin monelta.  Näin kävi tuhansille uskovaisille 1970- 1990, hoitokokousaaltojen seuratessa toistaan kaikkialla Suomen rauhanyhdistyksissä.  Seuraamukset yksityisille ihmmisille ja heidän läheisilleen olivat usein henkilökohtaisesti raskaat. Ne ovat monessa tapauksessa ulottuneet myös lähimpiin perhe- ja ystävyyssuhteisiin ja seuraaviin sukupolviin.

Kukaan ei kai tiedä tarkasti, milloin hoitokokouksia lakattiin pitämästä. Ne vaimenivat ennen kuin 1980-luku päättyi. Tapahtumia ei ole vielä tähän päivään mennessä selvitetty.

Yksityiset henkilöt yrittivät puuttua tilanteeseen yrittäen keskustella SRK:n johdon kanssa – turhaan. Monet ottivat yhteyttä myös arkkipiispaan. Arkkipiispa Mikko Juva puuttuikin ihmisten ahdistamiseen määrätietoisesti julkisuudessakin. Tiettävästi hän kävi myös keskusteluja SRK:n johdon kanssa. Mutta hän joutui pian tämän jälkeen jäämään pois virasta. Uusi arkkipiispa John Vikström sivuutti hänelle esitetyt vetoomukset kylmästi. Kirkon muutkin piispat “tuntuivat olevan neuvottomia ja voimattomia” (Leena Hartikaisen haastattelusta ohjelmassa).

Romaania Suden uhrit luetaan yhä, vaikka sitä on vaikeaa saada muualta kuin kirjastoista. Hartvaaran kuvaus kiinnostaa varsinkin nuoremman polven uskovaisia, sillä heillä ei ole mitään tietoa hoitokokousaikojen todellisuudesta. Rauhanyhdistyksissä ja perheissä on vaiettu niistä systemaattisesti vuosikymmeniä.

Vaikuttava dramatisointi Suden Uhrit -romaanista sisältyy YLEn TV1:n A-Studion ohjelmaan Matkalippu helvettiin vuodelta 1985.

Ohjelmassa ovat haastateltavina myös Leena Hartikainen Joensuusta, Eeva Uljas, Aulis Junes Rovaniemeltä ja Viljo Saukkonen Liperistä.

Ohjelma on nähtävänä kokonaisuudessaan YLEn Elävässä Arkistossa.  Nimierkki Päivämies on tallettanut ohjelman katkelmina YouTubeen.

YLEn toimittaja Hannu Karpo teki hoitokokouksia ja hengellistä sekä poliittista painostusta tarkastelleen dokumenttiohjelman Syntisin silmin muutamia vuosia aikaisemmin, 1981

”Armosta ja anteeksiantamuksesta on tullut vallan väline.”

Silminnäkijänä

Nimim. High Court kirjoitti Suomi 24 -palstalla pohdintaa SRK:n tilasta ja hoitokokouksista kiinnostavalla tavalla, otsikolla Silminnäkijöinä.

*    *    *

Hoitokokouksista keskustelun voi tietysti sysätä ”katkerien ja vl-uskosta syntiensä vuoksi eronneiden” höpinäksi. Tosiasia kuitenkin on, että 60-70-luvuilla SRK-lestadiolaisuudessa opetettiin tavalla, josta liike myöhemmin itsekin on sanoutunut irti. Esimerkki: puhujina on yhäkin sellaisia, jotka tuolloin opettivat jumalan huoneenhallitusoppia ja myöhemmin sanoutuivat siitä opista irti. Yksi ratkaisematon kysymys on ns. henkivaltaoppi. SRK:n puhenjohtaja opetti itsekin henkien taisteluoppia ja on myöhemmin sanoutunut siitä opista irti.

Ongelma kuitenkin on, mitä tehdä itse hoitokokouksille. Pääkysymys ei niinkään ole se, mitä pysyvästi erotetuille tapahtui, vaan niille, joita piinattiin ja nöyryytettiin ja jotka lopulta murtuivat parannukseen helvetin pelossa.
Mitä heidän omalletunnolleen tapahtui?

Heikki Saari oli lähes jumalan asemassa 70-luvulla. Kuitenkin hänen koko oppinsa oli pohjimmiltaan ennen sotia vallinneen uuden heräyksen sävyttämää. Asianomainen teki itse parannuksen, mutta hänen oppinsa oli ehtinyt vaikuttaa vuosikymmeniä ja osin se tuntuu varsinkin iäkkäiden vanhoillislestadiolaisten opetuksessa yhä.

Monet vl-puhujat opettivat ns. juurioppia. Valvottiin ja kytättiin hengen hedelmiä ja kun niitä ei näyttänyt olevan, vaan päin vastoin huonoja, vaadittiin parannusta väärästä hengestä. Ja kun hyviä hedelmiä ei löytynyt lopulta itsestäkään, orjuutettiin lopulta oma sielukin.

Saarnaaja Arvi Hintsala tiivisti hänestä tehdyssä elämäkerrassa 70-lukua osuvasti katsoessaan sen raskaammaksi kuin sota-ajat. Henkien taistelu oli armotonta. Mutta se taistelu oli SRK:n johdon sisäistä taistelua. Hintsala tokaisi kerran erään hoitokokouksen lopussa tuskastuneena “Sinä Heikki olet nokkinut minua kuin tikka jauhosäkkiä.” Tuossa hoitokokouksessa muuten kaikkien osallistujien todettiin ollen väärässä hengessä. Että sellaista sielunhoitoa.

SRK-lestadiolaisuus ei ole tehnyt tiliä itsensä kanssa 70-luvun tapahtumista. Hoitokokousruljanssissa mopo karkasi käsistä. Sen huomaa pelkästään jo silmailemällä 70-luvun Päivämiestä. Ihmisiä kutsuttiiin hoitokokouksiiin kaikkialla paikallisissa rauhanyhdistyksissä, ympäri maata. Menettelyjä arvostelleet tuomittiin väärähenkisiksi. Samanaikaisesti opetettiin pian tulevaa maailmanloppua. Puhuttiin yleisesti lopun ajoista.

Taustaa:

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Keksityn henkiopin leiväminen

Hakomaja: Hoitokokoukset

Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutkimuslaitos. Sarja A, n:o 36. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980.

Vuonna 1983 maanpetoksesta vankeuteen tuomittu toimittaja Matts Dumell avautuu päivän Hyysärin Sunnuntaisivuilla ja kertoo joutuneensa sijaiskärsijäksi ja syyttää Suojelupoliisia turmeltuneeksi ja poliittisesti korruptoituneeksi  ‘poliisiksi’, jota halveksittiin poliisin sisälläkin.

Se oli heille näytön paikka

Dumellin mukaan Supon miehiä ei pidetty edes poliisin sisällä poliisin terävimpänä huippuna.  Dumellin mukaan

Sinne oli kerääntynyt aika paljon vanhempia oikeistolaisia etsiviä. Vaikka sota oli loppunut 1944, he elivät vielä sotaa.

Vai niin?

Dumellilla on tietysti oikeus omaan näkemykseensä.  Dumell tuomittiin Helsingin hovioikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen maanpetoksesta 27. tammikuuta 1983. Maaliskuussa 1984 korkein oikeus muutti rangaistuksen kahdeksan kuukauden ehdottomaksi vankeudeksi. Vaikka hän korostaa sitä, ettei ole katkeroitunut, minusta on kuitenkin syytä tarkastella aihetta ja Dumellin näkemyksiä hieman toisestakin näkökulmasta.

Mutta ennen kuin palaan tämän asian yksityiskohtiin, on syytä tehdä muutama asia ja käsite pohjiaan myöten selviksi – ilman sitä asiasta jää aika yksipuolinen kuva.

Kun puhutaan tuosta ajasta, pitää muistaa myös se, että elimme tuolloin valtiona, yhteiskuntajärjestelmänä ja kansakuntana poliittisesti varsin lähelläkoko  olemassaolomme kuilun reunaa.

Tuolloisen kylmän sodan aikaan Suomi kuului henkisesti länteen, mutta oli pakotettu olemaan (de facto) Neuvostoliiton sotilaallisessa etupiirissä ja YYA-sopimuksen (de jure) kautta sen tosiasiallinen sotilaallinen liittolainen. Neuvostoliitto ehdotti useampaan otteesseen jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Nämä aloiteett saatiin kuitenkin torjuttua (lähinnä) tuolloisen presidenttimme Urho Kekkosen toimesta.

Neuvostoliitto harjoitti Suomessa laajaa ja aggressiivista tiedustelua ja pyrki ajoittain jopa muuttamaan markkinatalouteen perustuvan yhteiskuntajärjestelmämme omaansa – sosialismia – vastaavaksi. Viimeisin tällainen vakavampi tapahtunut yritys käynnistää – yleislakon kautta – vasemmoistolainen vallankumous tapahtui vuonna 1970. Tuolloin taistolaisliikkeenkin kulta-aikana Kekkonen piti linjansa ja soitti Kremliin, että NL: suurlähettiläs Aleksei Beljakov (joka puuhasi vallankumousta Suomessa) on vaihdettava.

Ja näin sitten tapahtuikin – rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä…

Näihin yhteiskuntaamme kohdistuviin vihamielisiin pyrkimyksiinsä (ja niiden toteuttamiseen) Neuvostoliitto tarvitsi – kyseisen diktatuurin luojan  V.I. Leninin määritelmän mukaisia – ns. hyödyllisiä idiootteja.

Ja näitähän riitti – Dumell on harvoja julkisuuteen päässeitä ja hieman ankaramman tuomion saaneita vieraan vallan avuliaita kätyreitäja oman maansa myyneitä maanpettureita.

Tämän todellisuuden pohjalta katsoen on todettava – vastoin Dumellin näkemystä – että Suomi oli vuonna 1983 edelleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan vielä vuoden 1944 jälkeenkin.Keinot ja sodankäynti olivat muuttuneet hiljaisiksi ja salaisiksi – mutta yhtä kaikki – edelleen päämäärältään  Suomen laillisen valtiojärjestelmän kaatamiseen pyrkiviksi.

Suojelupoliisi oli luotu vuonna 1949 korvaamaan pahoin (äärivasemmistolaisesti) korruptoitunut ja useisiin laittomuuksiin syyllistynyt Valtiollinen poliisi (eli Valpo).

Suojelupoliisi valvoi tuolloin ainoaa mahdllista yhteiskunnaliseen kumoukseen pyrkinyttä liikettä – äärivasemmistolaisuutta. Puheet poliisin oikeistolaisuudesta voidaan nähdä  Dumellin kohdalla poliittisesti tunnustautuneen ja maanpetoksesta tuomitun vallankumouksellisen henkilökohtaisiksi poliittiksi  näkemyksiksi.

Jo ennen hiljattain julkaistua Suojelupoliisin 60-vuotishistoriikkiakin, kaikki historialliset lähteet ovat antaneet kuvaa siitä, että Suojelupoliisi pysyi hankalasta poliittisesta tilanteesta huolimatta koko suomettuneisuuden ajan tilanteen tasalla ja pystyi hoitamaan tehtävänsä – Suomen suojelemisen.

On vaikea nähdä korruptiota ja turmelusta noin hyvin onnistuneen pitkäaikaisen viranhoidon perusteella. Päinvastoin – Suojelupoliisi on onnistunut työssään tuolloin erinomaisen hyvin.

Suojelupoliisi esti vasemmiston vallankumouksellisen toiminnan ja KGB:n vapaan toiminnan – suomettumisenkin aikana.

Mitä sitten Dumellin tapauksessa todellisuudessa tapahtui? Tämä tunnustuksellinen vasemmistolainen lähti Tammisaaressa ja Kirkkonummella vietetyn nuoruutensa jälkeen Helsinkiin opiskelemaan poliittista historiaa. Opinnot sujuivat ja niiden ohessa  Dumell ehti mukaan sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen.

Tuon ajan useimpien akateemisten sosialistien kotitausta oli akateeminen ja porvarillinen – näin  Dumellinkin tapuksessa.  Akatemisissa lukupiireissä tankattiin marxismi-leninismiä ja välillä vallattiin opiskelijajärjestöjä.

Taistolaisten takapiruna hääri terävä kaveri, jolla oli tuohon aatemaailmaan ja aikaan täydellisen katu-uskottava tausta.  Jaakko Laakso oli kasvanut vasemmistolaisessa työläiskodissa, ja hänen molemmat vanhempansa olivat punaorpoja. Laaksolla oli suora linja Skp:n vähemmistön johtoon ja Neuvostoliiton lähetystöön.

Dumell tutustui Laaksoon ja asiat lähtivät kehittymään kohti Dumellin maanpetosta. Dumell  kutsui sekä Laakson että tämän suositteleman “ystävän” Viktor Taratunkinin (KGB) vuokraamalleen mökille Bromarviin “ joskus huhtikuussa 1975-76″. Dumellin mukaan mökillä pidettiin hauskaa ja juteltiin.

Nyt pitää muistaa se, että aloite tapaamiseen oli Dumellin. Tämän tapaamisen jälkeen Dumelliin tarttuivat myös kaksi muuta KGB: Helsigin osaston edustajaa – Ernst Russak ja Aleksei Savin (joka Supon mukaan värväsi Dumellin virallisesti mukaan  KGB:n toimintaan).

Dumellista  oli tullut lyhyessä hetkessä  Helsingissä KGB:n Kiinan asioiden vakoilija,  ns. postilaatikko, henkilötietojen välittäjä KGB:n illegaalisiivelle sekä henkilötietojen ja -arviointien antaja ja tekijä. Hän ei  siis ollut KGB:n Helsingin kuvioissa mikään pikku tekijä missään mielessä.

Kun Supo otti yhteyttä Dumelliin 8.9.1981, koko juttu alkoi purkautua ja johti lopulta Dumellin saamaan 8 kuukauden ehdottomaan vankeustuomioon maanpetoksesta.

Jaakko Laakso pääsi – tässäkin tapauksessa kuin koira veräjästä ja jatkoi toimintaansa KGB:n ja Neuvostoliiton hyväksi.

Dumellin kohdalla nämä hänen  omaa toimintaansa puolustavat puheet ovat inhimillisesti katsoen aivan ymmärrettäviä. Minustakin Dumell on tietyllä tavalla ollut esimerkkitapaus – mutta se ei vähennä hänen aktiivisuuttaan tekemässään rikoksessa eikä sitä että hänet on tuomittu maanpetoksesta. Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta Dumellia ja julkisti jopa osan tuomiosta.

Se mitä henkilökohtaisesti ihmettelen, on Jaakko Laakson rooli neuvostovakoilussa ja myyräntyössä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Laakso olisi pitänyt raahata leivättömän pöydän ääreen vimeistään sen jälkeen, kun Gennadi Janajevin kommunistijuntta ja sen tekemä vallankumousyritys kaatuivat Boris Jeltsinin vastatoimiin ja juntan kännäämiseen.

KGB:n auliit ja iloiset asiamiehet Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nimittäin vierailivat Tehtaankadulla saamassa ohjeita juntalta hieman ennen juntan kaatumista.

Laakson touhuissa riittää suomalaiselle totuuskommisiolle aivan riittävästi työsarkaa ja mielestäni  Jaakko Laakson   Suomea vastaan ja  vieraan valtion hyväksi suunnatut toimet pitäisi saada päivänvaloon ja (ainakin moraalisen) tuomioistuimen arvioitaviksi -  näiden hyväuskoisten höppänöiden vetistelyjen sijaan.

Erikoiseksi asian tekee myös  se, että tätä loanheittokampanjaa ja historian vääristelyä ajamaan on valjastettu Helsingin Sanomat. Kun puolueettomaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksjulistautuva media lähtee mukaan äärivasemmistolaiseen lokauskampanjaan, olisi jossain syytä olla vakavasti huolissaan.

Ei, en tarkoita virkakoneistoa – tarkoitan Hyysärin tilaajia ja lukijoita. Kun luette näitä selkeän asenteellisia mutta uutisiksi naamioituja kirjoituksia, miettikää myös niiden kirjoittajan (ja julkaiijan) tarkoitusperiä.

Mielen kersantit ovat ihan nykyistäkin arkipäiväämme – Sinua manipuloidaan.

Lähteet: HS, STT, Kimmo Rentola; Vallankumouksen aave, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa – strategia ja toiminta 1917-1991.

Kristityn oma vastuu omastatunnosta on unohdettu korostettaessa kuulaisuutta kollektiiviselle “yhteistunnolle”, joka ilmenee  elämäntapanormien noudattamisessa. Ihminen kadottaa tällöin sen mikä hänestä tekee ihmisen: henkilökohtaisen vastuunsa.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisyhteisön elämäntapanormit voivat vaikuttaa vahingollisesti ihmisen moraalisen ajattelun kehitykseen. Yläasteiässä ihmisen kai kuuluisi herätä tuntemaan maailmantuskaa, surua ja hätää oikeudenmukaisuuden ja vaikkapa kolmannen maailman köyhyysongelman tai tasa-arvon takia. Tämän ikäisten päissä pyörivät turkistarhaeläinten riisto ja jäätiköiden sulaminen, tai vaikkapa kysymys, saako sodassa tappaa. Ja näin kuuluukin olla! Kaiken ikäisillä! Nämä ovat totisia eettisiä kysymyksiä.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, jossa on vahvat elämäntapanormit, on vaarana, että etiikka kaventuu moraaliksi, jopa moralismiksi. Minusta on harmi, jos vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä viisitoistavuotiaan ihmisen keskeisiksi kysymyksiksi nousevat yllä kuvattujen eettisten kysymysten sijaan moralismia vastaan taistelevat kysymykset tyyliin ”eikö korvakoruja saa käyttää”, ”enkö saa kuunnella rokkia”. En tarkoita, että lestadiolaisuudessa opetettaisiin, että nämä normiasiat olisivat tärkeämpiä kuin yllä mainitut eettiset asiat, mutta nuoren elämässä ne muodostuvat helposti omaa elämää koskettavina keskeisiksi uskoon kuuluviksi kysymyksiksi, joihin suhtautuminen ratkaisee käytännössä myös sen, pääseekö täältä lopulta taivaaseen.

Mielestäni on sääli, jos yksikin ihminen ”kieltää uskonsa”, tai kokee luopuvansa uskosta/menettävänsä uskonsa kristilliseen Jumalaan meikin tai rokin takia. Ei kai kristinuskossa tästä voi olla kyse? Olisiko Jumala noin pikkumainen?

Yksilön omatunto sidottu ”yhteisön omaantuntoon”

Kysynkin nyt, onko vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tilaa yksilön omatunnolle, sen terveelle kehittymiselle ja olemassaololle? Onko yhteisössä tilaa yksilön vastuulle?

Viimeaikoina esimerkiksi ehkäisykysymyksen yhteydessä on myös liikkeen viralliselta taholta todettu ehkäisyn olevan omantunnon asia. Kuitenkin yhteisön julkilausumissa ehkäisy sanotaan synniksi. Kun tähän yhdistetään yllä oleva ”usko avaa ymmärryksen” -argumentin, lopputulema on se, että yksilön omatunto on sidottu kulkemaan yhtä jalkaa yhteisön omantunnon kanssa. Tästä syystä tuntuukin välillä siltä, että vanhoillislestadiolaisen omatunto on yhtä kuin yhteisön omatunto – omaa tuntoa ei siis ole. Tällöin ei ole myöskään yksilön vastuuta. On vain yhteisön vastuu.

Miten yhteisö kantaa vastuun tämän suuren yhteisöomantunnon aikaansaamista kielteisistä seuraamuksista?

Miten yhteisö kantaa vastuun vaurioista, jota vanhempien väsymys erinäisine seurauksineen saavat lapsissa aikaan. Kuka kantaa vastuun siitä, että lapsi syntyy maailmaan ei-toivottuna?

Miten yhteisö kantaa vastuunsa ympäristön suojelusta?

Mielestäni yhteisön virallisten lausunnonantajien pitäisi vähintäänkin yksiselitteisesti ilmaista, että ehkäisy ei ole syntiä, jos jonkun perheenjäsenen psyykkinen tai fyysinen terveys ei kestä uutta raskautta. Tällöin yksilölle jäisi tilaa kantaa vastuunsa raamatullisen lähimmäisenrakkauden etiikan hengessä.

Nimimerkki Virpi H. Epäkuluttajan blogissa

Televisiovastaanottimet yleistyivät Suomessa  1960-luvulla ja erityisesti vuosikymmenen loppupuolella.

Vuonna 1963 vanhoillislestadiolaisuuden organisaation, SRK:n vuosikokouksessa tehtiin päätös,  että ”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – - Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

Päätös merkitsi sitä, että vanhoillislestadiolainen ei saanut myöskään myydä eikä levittää televisiovastaanottimia.

Vuonna 1971 SRK:n vuosikokous Ruukissa päätyi siihen, että television hankkineita oli puhuteltava kerran tai kahdesti, jonka jälkeen parannukseen taipumattomia pidettiin ‘pakanoina ja publikaaneina’.

Vuodesta 1963 lähtien televisiolaitteen kotiinsa hankkinutta vl-uskovaista on kuulunut pitää “teoillaan uskonsa kieltäneenä”. Tämä merkitseee, että häntä lakataan tervehtimästä eikä hänen katsota enää kuuluvan “jumalanvaltakuntaan”.

Päätöksen takana oli alkuaan kaksi mallikkosaarnaajaa. He olivat vierailleet Yhdysvalloissa vuonna 1962 ja he olivat tutustuneet siellä amerikkalaisten kaupallisten tv-kanavien ohjelmistoon.Päätöstä oli valmisteltu koko edeltävä vuosi Päivämiehen kirjoituksilla, saarnoilla ja keskustelutilaisuuksissa pidetyillä alustuksilla. SRK:n pitkäaikainen matkapuhuja, rovasti Kullervo Hulkko moitti päätöstä virheeksi.

Sittemmin videoiden käyttö julistettiin myös synniksi, ja erityinen vaara nähtiin juuri siinä että  kuva liikkui.

*  *  *

Itse vanhoillislestadiolainen bloggaaja Samuel totesi:

Liikkuvan kuvan historia vanhoillislestadiolaisuudessa on kieltämättä vähän hassu: 1980-luvulla me lapset emme olleet varmoja, saiko meistä otettuja kaitafilmejä katsoa. Nyt sitten naljaillaan tälle televisio ei – internet kyllä – ristiriidalle. Naljailkoot vaan, se tekee hyvää. Laittaa miettimään (taas kerran).

Hän viittasi Kotimaa-lehdessä julkaistuun mielipidekirjoitukseen, joka on alla.

* * *

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä kasvaneena haluan tuoda keskusteluun vaietun aiheen: lestadiolaiset ja televisio.

Kotimaa 30.7. haastatteli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteeriä Aimo Hautamäkeä. Hän totesi lestadiolaisten maksavan kaavaillun mediamaksun, vaikka lestadiolaiskodeissa ei hänen mukaansa televisiota olekaan.

Tässäkään asiassa kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät toimi tänä päivänä SRK:n “sääntöjen” mukaan.On käsittämätöntä, että SRK ei seuraa aikaansa, vaan yhä viljellään vuosikymmeniä vanhoja fraaseja television turmiollisuudesta.

Sievin Suviseuroissa 2008 lestadiolaisuutta paljon tutkinut Simon kirkkoherra Seppo Lohi totesi julkisuudessa, että uskovaisissa kodeissakin on televisioita ja että tänä päivänä asia jo hyväksytään myös liikkeen sisällä, tosin televisiota ei suositella.

Muutama viikko sitten ovelleni koputti tv-lupatarkastaja. Hän kertoi nähneensä paljon uskovaisia koteja, joissa on televisio. Itsekin olen tavannut perheitä, jotka avoimesti asian “tunnustavat”.

Lestadiolaisten perheiden innokas videokuvaharrastus esimerkiksi Suviseuroissa ja perhejuhlissaan ei kai ole mikään salaisuus. Eikä se, että lestadiolaislapsillakin on pitkät rivit videokasetteja ja dvd-levyjä.

Salaisuus taitaa olla se, että uskovainen perheenäiti katsoo netistä taitoluistelua tai että uskovainen perheenisä ruuvaa videonkatselumonitoreista näkyviin formulat, jääkiekon MM-kilpailusta puhumattakaan. Kun Suomi pelaa, uskovaiset nuoret valloittavat lähiseudun huoltoasemat.

Olen joutunut tukemaan niitä uskon sisaria ja veljiä, jotka kilvoittelevat traumaattisten kokemustensa kanssa. He haluaisivat ehkä tunnustaa heikkoakin uskoaan, mutta “siioni” ei pidä heitä oikealla tavalla uskovaisina – esimerkiksi television omistamisen takia.

Harmillista on, että tämän tähden niin monessa kodissa televisio on ja pysyy piilossa. Itsekin olen tämän takia pakotettu kirjoittamaan nimimerkin takaa.

Olisiko SRK:lla tässäkin kysymyksessä viimein tosiasioiden tunnustamisen ja todellisen avautumisen paikka?

JUMALA ARMAHTAA, SRK EI
(Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä)

Mielipidekirjoitus Kotimaa-lehdessä 20.8.2009.

Televisiokiellon tausta

Meillä oli salatelevisio: keskustelu Suomi 24 -palstalla

“Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan”

Päivämies 29.7.2009, pääkirjoitus

Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena?

Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme.

Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä.

On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: “Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.

(Pääkirjoituksen laatijan nimeä ei ilmoitettu.)

KOMMENTTEJA

Maalaispoika:

Täytyy myöntää että viimeisen PM pääkirjoituksen jälkeen tuli tympeä olo. Toinen suuri hämmennnyksen aihe on siinä, kuka tästä kaikesta oikein vastaa? TM, vai kuka? Lukeeko pääkirjoitukset joku porukka, vai saako päätoimittaja julkaista mitä haluaa? Mikä on srk:n puheenjohtajan asema ja vastuu? Muutama kommentti nyt kuitenkin.

Oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on keskeinen luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhoissa kirjoituksissa esiintyy termi “armoneuvot”, joilla on tarkoitettu samaa kuin nykykielen käsitteellä “armonvälineet”. Laestadiuskin käytti sanaa armoneuvot juuri tässä kristinopillisessa, luterilaisessa merkityksessä.

Mitä sanalla armoneuvot eli armonvälineet siis tarkoitetaan? Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko syntyy Jumalan säätämiin armonvälineiden avulla. Jumala vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden kautta. Armonvälineet eli armoneuvot ovat (1) Jumalan sana eli evankeliumi ja (2) sakramentit (kaste ja ehtoollinen). Meidät on jo kasteessa liitetty Kristukseen, Kristus on läsnä pyhässä ehtoollisessa, ja Hän tarjoaa armonsa sanassaan.

Jumalan Raamatussa säätämät katoamattomat armoneuvot ovat siis käsitteellisesti rajattu, opillinen termi.

Näin asia ymmärrettiin vanhoillislestadiolaisuudessakin vielä 1940-luvulla.  Kirkkoherra Väinö Havas määritteli armoneuvon käsitteen mm. v. 1940 elokuun Siionin Lähetyslehdessä:

“…Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.”

Käsitteen merkityksen kiteytettynä voi tarkistaa kirkollisesta sanastosta “Aamenesta öylättiin”.

 Armonvälineet

“Luterilaisen kirkon uskon mukaan armonvälineet ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Sen vuoksi Jumalan sanaa ja sakramentteja sanotaan armonvälineiksi.  Luterilaisen kirkon sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Kirkon koko elämä helluntain jälkeen perustuu armonvälineiden varaan. Armonvälineiden kautta kirkko tuo ihmiset Kristuksen yhteyteen, niin että he pelastuvat synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta ja pääsevät osallisiksi pelastuksesta.

Armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.”

Lue myös:

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Muutamat seurakunnat ovat tarjonneet suojaa vaikeuksiin joutuneille turvapaikanhakijoille. Mutta kirkossa ei ole tunnistettu, että oman kirkkomme sisälläkin on “turvapaikanhakijoita”.

Vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irrottautuva ihminen joutuu usein kokemaan kovia. Häntä voidaan painostaa ja uhkailla, ja sukulaiset ja ystävät saattavat eristää hänet kaikesta kanssakäymisestä. Hänen lapsiinsa voidaan kohdistaa ikävää painostusta ja mielivaltaista leimaamista. Lapsia voidaan manipuloida vanhempiaan vastaan.

Kirkkomme on sanoutunut selkeästi irti hengellisestä väkivallasta. Moni lestadiolaisuudesta irti pyristelevä kaipaisi hengellistä ja psyykkistä tukea vaikeassa elämäntilanteessaan.

Lapsesta saakka vanhoillislestadiolaisuuteen kasvanut putoaa aluksi helposti “tyhjän päälle”. Elämän ja arjen perusrakenteet tuntuvat murenevan, ja rauhanyhdistyksen piirissä koettu uhkailu ja pelottelu on rankkaa.

Seurakuntiin olisi nyt syytä hankkia asiantuntemusta herätysliikkeisiin ja miksei vapaisiinkin suuntiin kuuluneiden tukemiseksi ja auttamiseksi. Tällaista palvelua käyttäisi varmasti moni painostavasta yhteisöstä erilleen pyrkivä.

Odotamme kirkoltamme vastuun kantamista näistä “hengellisistä pakolaisista”, niistä kirkkomme jäsenistä, jotka eivät hyväksy vanhoillislestadiolaisuuden sisäistä väkivaltaa.

Moni vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuva jättää lopulta pettyneenä kirkonkin, koska ei saa mistään tukea. Ei ole kenenkään etu, että nämä kristityt eroavat äiti-kirkosta. Luterilaisessa seurakunnassa he voisivat löytää jälleen armahtavan Jumalan ja saada mielekästä, sielua virkistävää hengellistä toimintaa rauhanyhdistyksen tilalle.

Kirkkomme on sanoutunut selkeästi irti hengellisestä väkivallasta. Sitä ei ole lupa harjoittaa missään kirkkomme piirissä. Siksikin on loogista, että kirkkomme tarjoaisi apua ja hengellistä sekä psyykkistä tukea vanhoillislestadiolaisuuden väkivallasta irti pyrkiville kirkon jäsenille.

Lopuksi myönteisenä merkkinä kirkkomme piirissä lisääntyneestä tietoisuudesta on syytä todeta, että arkkipiispa Jukka Paarma puuttui Oripään suviseurojen puheessaan nimenomaan kolmeen vanhoillislestadiolaisen liikkeen vaikeaan kipupisteeseen, jotka ovat edelleenkin ongelmallisia kristillisen opetuksen kannalta.

Arkkipiispa muistutti vl-liikkeen hengellisestä väkivallasta, hän painotti sitä, ettei ehkäisystä pidättymistä voida kristinopin mukaan pitää autuuden ehtona, ja hän edellytti sukupuolten tasa-arvon noudattamista myös SRK:n johtamassa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.

Kirkon edustajien vaikenemista ja puuttumattomuutta asioihin  ei voida enää perustella sillä, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vääristymät eivät olisi ev.-lut. kirkossamme korkeallakin tasolla tunnettuja.

Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan täällä.

Lisätietoa:

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomajan tukimateriaali)

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

“Minä lähdin pois”

Miten kirkko voi puuttua hengeliseen vallankäyttöön?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

 Päiväkirjasta 10.3.1976

 Päiväkirjamerkintöjen taustaa

Tuohon aikaan en itse ollut vielä kuullut sanaakaan hoitokokouksista, joita tiettävästi oli jo jossain pidetty. Tutkimustiedon puuttuessa en osaa sanoa, milloin ne tarkkaan ottaen aloitettiin. Yllä olevassa päiväkirjasitaatissa kuvaamani Tampereen ry:llä pidetty kokous oli henkilökohtaisesti itselleni ensimmäinen tapaus, jossa oli omituinen, painostava ja suorastaan pelottava ilmapiiri. Täysin erilainen kuin tavallisesti seuroissa.

Kauhistava, pakonomainen, ahdistunut, pinnan alla kaikkien epätietoisuus, mistä pohjimmiltaan oli kyse. Melkein ei uskallettu hengittää.

Mitä laulukirjauudistukseen tähtäävään ehdotukseen tulee, olin itse saanut tutustua esitykseen joululoman aikaan eräiden sukulaisten kanssa, joista osa toimi SRK:n vaikuttajien kanssa läheisessä yhteistyössä, ja eräät olivat toimineet esitystä laatineen ryhmän asiantuntijoina.

Olin siten kuullut sisäpiirin tietoa siitä millaisia keskusteluja ja argumentteja SRK:n uudistusryhmän jäsenet olivat lauluja arvioidessaan käyttäneet. Monet niistä olivat asiattomuudessaan ja asiantuntemattomuudessaan häkellyttäviä. Monen laulun tai sävelmän kritiikki nojautui yksinomaan aisanomaisen arvioijan omiin henkilökohtaisiin ennakkoluuloihin, sattumanvaraisiin kokemuksiin sekä psykologisiin estoihin (eräs tuntui aistivan “lihallisuutta” eli seksiä likimain kaikissa duurisävelmissä).

Tästä syystä monet suvun ihmiset, joille musiikki ja lestadiolaisuuden hengellinen lauluperinne oli ollut tärkeässä osassa elämää aina ja joille laulut olivat arvokas osa uskoa, olivat järkyttyneitä toimikunnan esityksestä. He olivat täysin varmoja, että se ei tule menemään läpi paikallisissa rauhanyhdistyksissä. “Siionissa on viisaus ja ymmärrys, eikä tavalliset uskovaiset lähde tähän mukaan”, arveltiin.

Toisin kävi. Tulos hämmästytti meitä kaikkia.

Jälkeenpäin historian seuraavia tapahtumia ajatellen, laulukirjauudistuksen runnominen läpi rauhanyhdistyksissä selvästikin valmisteli sitä pelon ja auktoriteettiuskon toimintamallia, johon hoitokokoukset sitten perustuivat. Jo laulukirjauudistuksessa meidät pantiin kontalleen.

Silloin ei enää ollut vastaanpanijoita eikä kyseenalaistajia, eikä kukaan noussut puolustamaan uskonsisarta tai -veljeä väkivaltaa vastaan, kun laulukirjaprosessissa oli jo saatu esimakua siitä, mitä eriävän mielipiteen julkisesta esittämisestä yksilölle seuraa.

Uudistettu laulukirja hyväksyttiin Sievin suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa 1976. Seuraavana vuonna Päivämiehessä todettiin:

“Ja siksi onkin koko Siionin yhteinen rukous, että tällaiset pimeydessä vaeltavat arvostelijat saisivat tunnon ja ahkeroisivat sieltä tekoineen tulla valkeuteen, valkeudelta tuomittavaksi. Ajattelemme vain joitakin Siionissa päätettyjä asioita, miten yksimielisesti Sievin suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa hyväksyttiin uusi laulukirja ja miten valkeudessa vaeltavat ovat tästä sanomattoman iloisia.

Mutta sittenkin löytyy niitä pimeydessä nakertajia, jotka hempeydessä ovat ihastuneet näihin hempeämielisiin, lihaa ruokkiviin sävelmiin ja vieläpä mitäänsanomattomiin sanoihin. On ollut aika, jolloin näistä pyydettiin arvosteluja, mutta kun Siionin kokous yksimielisesti tämän esityksen hyväksyi, on sen tähden vaarallista lähteä taistelemaan tätäkään työtä vastaan.

Toiseksi näyttää siltä, että kaikkialla löytyy joitakin, jotka tässä väärässä hengessä eivät ymmärrä Siionin hoitotoimenpiteitä ja kuitenkin kaikkialla ne on nähty suureksi siunaukseksi. Se on toivomme, että tämä kirkastuisi kaikille oikeassa valossa.” (Päivämies nro 10, 9.3.1977.)

Laulukirjauudistuksen ehdoitta hyväksyminen oli siis oikean uskon merkki. Uudistuksen ratkaisujen arvostelemisesta joutui hoidettavaksi.
…

Erityisesti hempeys ja lihallisuus oli monen laulun vika. Minulla ei ole nyt käytettävissä SRK:n toimikunnan alkuperistä esitystä poistettavista lauluista; siinä oli mainittu useimpien kohdalla sana tai pari kuvaamaan poiston syytä. Mutta tämän listan ja poistoperustelun löytää Internetistä. Antti Pietilä on käyttänyt tätä alkuperäislähdettä kootessaan poistettujen laulujen listan ja tiivistelmän tapahtumista. Analyysi vastaa omaa ja läheisteni kokemusta tapahtumista.

Lue lisää:

Näkökulmia laulukirjaan: Topi Linjaman analyysi vuoden 1976 uudistuksesta.

Nimimerkki Heino, hoitokokousten aikaan rauhanyhdistyksestä erotettu vl-puhuja, osoittaa tarkkanäköisessä kirjoituksessaan (Suomi 24, 16.8.2007) , että SRK:n henkioppi oli nähtävästi alkuaan maallikkosaarnaaja Heikki Saaren keksintö, jota hän ja sittemmin muutkin SRK:n johtokunnan jäsenet alkoivat käyttää ensin toinen toisiaan vastaan sisäisessä valtataistelussa. Sittemmin he saattoivat sillä koko maan ja myös Amerikan siionin sekaisin.

Heino kirjoitti:

Paavali nuhteli Galatian uskovia ja muistutti siitä, miten he ovat Pyhän Hengen saaneet:

Gal. 3: 2

”Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain. Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?”

Paavali muistuttaa uskovia, että kaikissa ihmisopeissa vaikuttaa sielunvihollisen henki, joissakin kohdin hän nimittää tätä henkeä maailman hengeksi: 1 Kor. 2:12 ”Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.”

Tämän takia Johannes kehottaa tutkimaan kaikki opetus, onko opetus ihmisestä lähtöisin vai Jumalasta: 1 Joh. 4: 1 ”Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja.”

Jeesuksella ja apostoleilla ei ollut henkioppia! Ei, vaikka he tämän maailman hengistä puhuivatkin ja osoittivat, mikä oppi on Jumalan Pyhän Hengen ilmoittamaa, mikä ihmisistä lähtöisin. esim. Samariassa Jeesus ei teettänyt opetuslapsillaan parannusta, vaikka nuhtelikin heitä lihallisesta ajattelusta.

Kun minua Heikki Saari nuhteli väärästä hengestä, niin kysyi häneltä: ”Miten minä olen tätä väärää henkeä tehnyt?” Kun hän ei tähän osannut vastata, sanoi: ”Olet imenyt sen äidinmaidosta!”

Soitin SRK pääsihteerille Einari Lepistölle ja pyysin, että saan tulla hänen luonaan käymään ja hän selvittäisi tätä henkiparannusta, että osaisin tehdä oikean parannuksen.

Puhuin Uudellakadulla, ”pommisuojassa” varmaan yli kaksi tuntia Einarin kanssa henkiopista. Mitään selvyyttä, eikä yhtään raamatullista perustaa henkiopille löytynyt. Einari neuvoi: ”Älä mieti mitä henkiparannus on, en minäkään miettinyt, kun pappiseriseuran aikana Heikki Saari ja toinen puhuja vei minut sakastiin ja Heikki nuhteli: ”Sinussa on väärähenki”. Väärähenki ilmeni siinä, kun olin käyttänyt liian kiivaan puheenvuoron. Uskoin Saarta vaikken ymmärtänytkään, enkä ole sitä enempi miettinyt”.

Kysyin Einarilta: ”Eikö mieleesi juolahtanut, että olisit mennyt kokoukseen ja pyytänyt liian kiivasta puhettasi niiltä anteeksi [niiltä], joille puhuit kiivaasti. Sakastissa Heikki Saari saarnasi vääränhengen anteeksi, jota et yhtään ymmärtänyt”.

Keskustelumme tuloksena totesin Lepistölle: ”Olen entistä sekavampi, vaan et ymmärrä sinäkään”.

Kaikki me ihmiset teemme syntiä, eli rikomme Jumalan pyhän tahdon. Jeesus on meidän syntimme sovittanut ja kun me tämän uskomme, saamme Jeesuksen sovintotyön kautta olla vapaat, eli Jumalan Lapset.

 Miksi SRK:n johtokunta kieltäytyi julkistamasta Saaren toimintaa?

Hoitokokousten vallankäytön syistä on moni sen ajan SRK:n johtokuntaa läheltä seurannut todennut että yksi syy oli SRK:n johtokunnassa käynnissä ollut valtataistelu. Vallasta taistelivat tuolloin maallikkopuhujat Heikki Saari ja Erkki Reinikainen. Valtataistelu oli alkanut jo pappishajaannuksen aikaan, jossa Heikki Saari jo oli ollut aktiivinen “puhdistaja”. Mutta valtataistelu jatkui edelleen pienentyneessä SRK:ssa pappishajaannuksen myrskyn laannuttua 1960-luvulla ja siiryttäessä 1970-luvulle.

Saari oli taustaltaan koulujakäymätön kulkukauppias, mutta puhujana ja opillisen kiemuroiden kehittelijänä hän on ollut selvästi innovatiivinen ja mielikuvitusrikas persoona. Hän oli lisäksi saarnaajana tavallisen kansan suursuosikki, vangitsevan karismaattinen puhuja, tunnettu tunteisiin vetoavista ja runsaasti väkivaltaisia kuvia sisältäneistä saarnoistaan. Hänestä tuli tunnettu myös tiukan hoitokokouskurin käyttäjänä, joka oli aloittanut henkiopin leimaamalla lähipiirissään toimivia uskovaisia väärähenkisiksi. Tätä erottelua hän harrasti jo papishajaannuksenyhteydessä.

Saari oli myös tunnettu kaunaisesta suhtautumisestaan kaikkia koulutettuja ihmisiä kohtaan, samoin teknologiaa kohtaan tuntemastaan ennakkoluuloisuudesta  ja muihin ihmisiin kohdistuvasta kontrollin- ja vallanhalustaan. Häneen liittyvät kuvaukset viittaavat nykyään paljon esillä olevaan narsistiseen persoonallisuuteen.

Lopulta henkioppi kääntyi häntä itseäänkin vastaan ja hän joutui itse SRK:n johtokunnassa hoidettavaksi “lihalla hoitamisesta”. Tämä tosin tapahtui vasta 1970-luvun lopussa, jolloin laajat hoitokokouskierrokset koko maan rauhanyhdistyksissä olivat velloneet jo vuosien ajan.

Tappion kärsineen Saaren sanotaan olleen valmis laajaankin kenttäkierrokseen väärien hoitamistensa korjaamiseksi, mutta SRK:n johtokunta esti sen, koska se nähtiin herättävän ”tarpeetonta levottomuutta ja ihmettelyä uskovaisten keskuudessa”.  

Tästä voidaan päätellä, että SRK:n johtokunta halusi 1979 salata tavallisilta uskovaisilta sen, että henkiopin takana oli  Heikki Saaren keksintö. Jos tämä olisi paljastunut, se olisi voinut horjuttaa vl-kansan luottamusta SRK:n  johtomiehiin. Hoitokokouksethan jatkuivat vielä joitakin vuosia tämänkin jälkeen ja alkoivat laimentua vasta 1980-luvun puoliväliin tultaessa.

Vai halusiko SRK:n johtokunta hyödyntää Saaren työn hedelmät, eli pitää hoitokokousten mankelissa syntynyt pelokas ja kuuliainen joukko edelleen sellaisena? SRK:n johtokunta ei nähtävästi rohjennut myöntää julkisesti kaikille, että hoitokokoukset kokonaisuudessaan olivatkin silkka erehdys, paha sotku jonka SRK:n johtokunta päästi valloilleen, koska johdosta ei löytynyt ryhtiä pysäyttää Heikki Saaren toimintaa ajoissa. Tällainen avoimuus olisi voinut herättää riviuskovaisissa kysymyksiä SRK:n  johtokunnan toiminnasta kaiken kaikkiaan.

Puhujainkokouksesssa joulukuussa 2009 käsiteltiin hoitokokouksia Olavi Voittosen alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa. SRK:n puhujat ja johtokunta ovat täsäs yhteydessä todenneet, että hoitokokousten aikaan siionissa vaikutti “uudenheräyksen oppi”. Tällä on viitattu Heikki Saaren omaan henkilöhistoriaan, hänhän tiettävästi oli toiminut 30-40-luvulla uudenheräyksen piirissä. Tällä lausumalla SRK:n nykyinen johtokunta pyrkii pesemään omat ja silloisten johtokunnan jäsenten kädet ja kuittaamaan tapahtuneen kohdistamaan vastuun yhteen yksittäiseen henkilöön.

Toisin sanoen, SRK:n johtokunnassa ei yhä vieläkään ole kypsyyttä eikä selkärankaa kantaa sille kuuluvaa vastuuta tapahtuneesta.

Lisää aiheesta:

Vuokko Ilola: Hoitokokoukset pitää selvittää

Arkkipiispa Mikko Juva 1979

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Syntisin silmin, dokumentti hoitokokouksista (1981)

VL-liikkeessä oli alkanut vakava skisma, joka oli kehittynyt 60-luvun puolivälistä alkaen. Siis melko pian pappishjaannuksesta selvittyä.

 Em. sisäisen skisman aiheutti toisaalta se, että eräät SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt olivat anoneet rahoitusta salaiselta, äärioikeistolaiselta poliittiselta järjestöltä nimeltään Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry. maanalaisena toimineen ja suuryritysten rahoittaman  järjestön tarkoituksena oli ajaa osa maan laillisista puolueista, nimittäin vasemmisto ja samoin ammattiyhdistysliike, sivuraiteelle maan politiikassa.

SRK:n työvaliokuntaan kuuluneet miehet anoivat useampaan otteeseen ja saivat useita satoja tuhansia silloisia markkoja varoja SYT:ltä. He käyttivät ne maalaisliiton/keskustapuolueen kansanedustajaehdokkaiden vaalityöhän SRK:n järjestämien lähetysseurojen yhteydessä.

Tällainen toiminta oli tietysti laitonta, olihan se vastoin järjestön tarkoitusta ja tapahtui ilman jäsenistön päätöstä asiasta, ohitse kirjanpidon. Edes kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet eivät olleet tietoisia näistä manöövereistä.

Toisen skisman SRK:n sisällä aiheutti eräs johtavan auktoriteettiaseman ja vankan maineen herätysliikkeessä saanut vanha maallikkosaarnaaja. Hän oli mieleltään nykykäsityksen mukaan lähinnä narsistinen psykopaatti, minkä seikan kaikki hänen lähipiirissään toimineet tulivat väistämättä tietämään kokemuksensa kautta.

Psykopaattisen ja rajattomaan vallanhaluun johtaneen häiriön saattoi aiheuttaa mahdollisesti hänen karu henkilökohtainen taustansa, johon en tässä voi kuitenkaan tarkemmin puuttua. Tästä psykopaattisuus-ominaisuudesta oli hänen lähipiirinsä joutunut kärsimään vuosikausia.

Tämä mies, joka oli vuosikymmeniä yksi vl-liikkeen tunnetuimpia saarnaajia, pyrki ja pääsi kontrolloimaan yhä hallitsevammin liikkeen opinkäsitystä. On tunnettua, että psykopatiaan liittyy voimakas itsekorostus ja vallanhalu. Psykopaattisen luonnehäiriön tapaan hän onnistui “vakuuttamaan” lähipiirinsä, taitavasti eri keinoin. Hän oli puhujanlahjoiltaan maineikas, kielenkäytöltään samanaikaisesti karkea ja tyyliltään tunteisiin vetoavan suggestiivinen.

Tämä saarnamies saavutti riviuskovaisten keskuudessa suosion ja maineen, joka silminnähden hiveli hänen omaa turhamaista mieltään. Narsistien tapaan hänen psyykensä ei sietänyt vähääkään arvostelua. Tämän todettiin monta kertaa jopa aivan arkipäiväisissäkin asioissa. Jo varhain nähtiin että hän käänsi omaan toimintaansa liittyneen arvostelun mielellään Raamattuun tai “jumalanvaltakuntaan” liittyväksi arvosteluksi. Tällä aseella hänen onnistui vaientaa monet, jotka olisivat halunneet kyseenalaistaa hänen menettelytapansa.

Tämä tilanne johti herätysliikkeen johdon tasolla lopulta siihen, että SRK:n johtokunta sai luvan julkistaa vain hänen määrittelemiään kantoja. Liikkeen opinmäärittelystä päättävissä “puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa” hänen auktoriteettinsa käytännössä määritteli sen, millainen päätös muotoillaan. Usein hän toimi itse alustajana ko. tilaisuudessa, tai alustajan esitys oli hänen tarkistamansa, hänen “käsiensä kautta” kulkenut.

Lopulta oltiin tilanteessa, että SRK:n johto ei rohjennut tehdä mitään opin kohtiin liittyviä tulkintoja vastoin hänen kantaansa. SRK:n johtokunnalla ei kenelläkään ollut rohkeutta syrjäyttää häntä. Jos sitä olisi yritetty, sen mahdolliset seuraamukset tavallisten uskovaisten massan keskuudessa ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä pelottivat SRK:ta.

Lopulta hänen itsekeskeinen ja kaikkea ja kaikkia ihmisiä kontrolloimaan pyrkivä sairas mielensä johti opintulkinnassa SRK:n järjestämiin hoitokokouksiin ympäri maan rauhanyhdistyksiä. On ilmeistä, että SRK:n johtokunnassa päädyttiin varmistamaan koko joukon ehdoton kuuliaisuus tällä menettelyllä.  SRK:n koko johtokunta kokonaisuudessaan tietysti kantaa vastuun hoitokokouksista, joskin niiden arkkitehti lienee ko. saarnaaja. Tässä kohtaa hänen persoonallisuutensa piirteet vertautuvat selvästi esim. toisen narsistin, Generalissimus Stalinin persoonallisuus.

Vuosia kestäneet hoitokokoukset kaikkialla maassa

Tämän jälkeen raivokas raatelu pyörähti käyntiin paikallistasolla rauhanyhdistyksissä. Pikkukylissä, kirkonkylien keskustoissa ja kaupungeissa. pohjoisessa varsinkin.

Ihmisten mustimmat puolet nousivat esiin ja niitä kokouskäytäntö ruokki halukkaasti. Näissä kokouksissa paikalliset pikkuriidat ja erimielisyydet sekä satunnaiset ihmisten “kemioiden” yhteensopimattomuudet kasvatettiin suuriksi opillisiksi kiistoiksi. Tavallisten ihmisten väliset persoonallisuuserot leimattiin erilaisilla keksityillä henkiopeilla mikä miksikin.

Yksi hämmästelyn aihe on sekin, mistä syystä näitä kokouksia pidettiin lukittujen ovien takana ja myöhäisinä yön tunteina. Jo tämä seikka kertoo siitä, että normaalista hengellisyydestä ei ollut kyse. Seurakunnista tuli vuosien mittaan useita kyselyitä näistä toimista rauhanyhdistyksissä piispalle (Hannes Leinoselle) Ouluun ja arkkipiispalle saakka.

Tavallisia uskovaisia ihmisiä erotettiin täysin syyttä rauhanyhdistyksestä ja uskovaisten keskinäisestä rakkaudesta, ts. eristettiin tutusta sosiaalisesta yhteisöstä, jossa ko. henkilö oli koko elämänsä elänyt. Tilanne muistuttaa jälleen yksinvaltiaitten maallisten hallitsijoiden puhdistustoimia. Niissä ihmiseltä saatetaan riistää henki teloituksissa ja vankileireillä. SRK:n hoitokokouksissa vietiin ikuisen elämän toivo uskovaiselta ihmiseltä, joka uskoo saavuttavansa taivaspaikan vain ry:n piirissä eläen.

Tämä on tärkeä ymmärtää kun kysymme: miksi tavalliset uskovaiset selväjärkiset ihmiset saattoivat hyväksyä hoitokokousten mielivallan. Vastaus on, että he luottivat johtajiinsa.

Käytännössä näitä usein hyvinkin ikääntyneitä uskovaisia ihmisiä nöyryytettiin hoitokokouksessa loukkaavin tavoin. Heille ei annettu syntejä anteeksi tilaisuudessa. Heiltä kylmästi kiellettiin evankeliumi, vaikka he anteeksi pyytelivät. Tälle ei voi löytää Raamatusta perustelua.

Heitä lakattiin tervehtimästä heille tärkeällä, tutulla keskinäisen yhteenkuuluvuuden ja Jumalan lapseuden tunnustavalla tervehdyksellä. Myös kiellettiin ketään uskovaista olemasta missään tekemisissä tällaisten erotettujen, ns. “sidottujen” kanssa.

Nämä ihmisiä psyykkisesti järkyttäneet, häpeälliset menettelyt merkitsivät tosiasiassa pitkäaikaista ihmisten kiusaamista. Ihmiset olivat epätietoisia ja peloissaan. Peloissaan, varmistaakseen etteivät joutuisi silmätikuksi, kymmenissä rauhanyhdistyksissä kävivät kaikki vl-yhteisön jäsenet vaarista koululaiseen saakka tekemässä julkirippiä seurakunnan edessä. Tämä rippi piti toteuttaa tietyin kaavamaisin sanamuodoin.

Raamatun mukaan vain synti erottaa ihmisen Jumalasta. Näin myös yhteisön tasolla voivat seuraamukset olla järkyttävät. On tosiasia, että muutamien ihmisten keskinäinen vallankäyttö, tosiasioiden salailu, tietyn avainhenkilön psyykkinen tasapainottomuus ja sairaalloinen kontrollin- ja vallanhalu saivat yhdessä aikaan suunnatonta tuhoa perinteellisessä, vakaassa herätysliikkeessä. Kun näille “pahan voimille” ei ollut riittävän vankan Raamatun tuntemuksen ja arvovallan omaavaa vastavoimaa, joka olisi asioihin puuttunut ajallaan.

Rehellistä ja raitista yritystä asioihin puuttumiseen tiedetään tosin tapahtuneen. SRK:n johtokunnassa oli ainakin yksi, joka nosti aika ajoin esille vakavassa mielessä näitä ristiriitaisia kysymyksiä. Samoin eräissä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa nähtiin pieniä yrityksiä torjua ennalta tiedetty jyräävä lakihenkinen kanta. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin. Yrittely jäi liian heikoksi ja hävisi “henkien taistelun”.

Tiedetään, että oli yksi yksityiskohta jossa tämä jyräävä lakihenkinen kanta joutui väistymään. Se tapahtui vuonna 1983 ns. koulutelevisiokysymyksessä. Silloinen, muutamaa vuotta aikaisemmin tehdyn ehdottoman kieltopäätöksen ns. peruutuspäätös herätti rauhanyhdistysten johtokunnissa sekä suurta hämmennystä että helpottuneisuutta. Tämä peruutuspäätös kuitenkin vaiettiin ja sivuutettiin hiljaisuudessa.

Kuten herätysliikkeen pitkäaikainen saarnaaja ja SRK:n johtokunnassa kauan toiminut Erkki Reinikainen on todennut vuonna 1987, hoitokokousajat olivat vanhoillislestadiolaisuudessa “joukkohysterian” aikaa.

Reinikaisen kanta ei siis tue SRK:n nykyisen puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen esittämää selitystä siitä että hoitokokousten syynä olisi ollut “yhteiskunnan maallistuminen”.  Samaa selitystä on myös Seppo Lohi yrittänyt tarjoilla.

Todellinen syy oli SRK:n sisäinen valtapeli, jossa yhtenä tekijänä oli yritys salata oikeistolaiselta Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:ltä anottujen varojen hankinta ja käyttö poliittiseen vaalityöhän seuratoiminnan yhteydessä.  Samoin yhtenä tekijä oli SRK:n johtokunnassa yhden saarnaajan auktoriteettiasemaan liittynyt kriisi.

Heikki Saaren toiminnasta

Heikki Saaren opillisista käsityksistä saa hyvän yleiskuvan kun lukee puhujainkokouksen keskustelupöytäkirjaa v. 1960. Silloin oli ns. pappiseriseuran aika. Keskustelu äänitettiin kokoustilanteessa ja litteroitiin.

Kun Heikki Saaren puheenvuoroja lukee , niin huomaa, että hänellä oli perin kummallisia käsityksiä mm. siitä, miksi lähetystyötä ei pidä tehdä. Hän perusteli siitä luopumista mm. sillä että Herran henki todellakin “lepäsi pohjan maalla”. Hän oli rakennellut kuvion jolla tuo outo ja hassu oppi kytkeytyi ovelasti myös vl-seurakuntaoppiin. Oppi ja opit olivat ja ovat edelleenkin selvästikin fundamentalistisia eikä niillä ole tietenkään minkäälaista kristinopillista perustaa. Valitettavasti niistä tuli hoitokokousten kautta kovin tunnettuja ja yleisiä liikkeessä. Monet kantavat niitä yhä vieläkin. Näistä ei uskalleta myöskään vieläkään kriittisesti keskustella, koska edelleen pelätään uutta hajaannusta.

Saari matkusti vaimoineen vuonna 1973 Amerikkaan. Siellä hän toimi niin jyrkästi ja taitamattomasti henkioppeineen, että siellä kyteneet vl:ien sisäiset ristiriidat repesivät avoimeksi eriseuraksi 1973.

Myöhemmin amerikkalaiset vl:t ovat olleet pahoillaan siitä, että SRK lähetti silloin paikalle  juuri Heikki Saaren yksinään selvittelemään heidän asioitaan. Monien näkemys on ollut, että HS:n vallanhaluinen ja taitamaton tyyli “poikki ja pinoon”, oli vakava virhe. Eriseura olisi jäänyt paljon pienemmäksi tai sitä ei olisi ehkä syntynyt ollenkaan, jos asioita olisi hoidettu terveemmällä otteella.

Maallikkosaarnaaja Ville Suutari henkiopista

Nimimerkki Heino, hoitokokousvuosina erotettu puhuja, kirjoitti Suomi 24:ssä 22.3.2006 ns. henkiopista:

”Keskustelin vaimoni isän Ville Suutarin kanssa ns. hengistä ja kysyin: ’Miksi nämä ”Väärät – Henget” eivät tartu teihin työvaliokunnan jäseniin ja muihin päähoitajiin? Hän vastasi: ’Jos työvaliokunnan jäsenillä teetettäisiin parannusta hengistä, niin kukaan ei enää uskoisi työvaliokunnan kykyä erottaa vääriä henkiä. Uskovat sanoisivat: ”teissä itsessä on väärähenki ja siksi epäilette, että henki on meissä” ’.

Tämä osoittaa, että henkioppi oli maallikkopuhujien SRK:n johtokunnassa keksimä temppu, jonka varassa kymmenet tuhannet uskovaiset juoksivat vuodesta toiseen hoitokokouksissa ja alistuivat nöyryyttäviin julkirippeihin – asiasta jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Ville Suutari oli yksi 1960–80-lukujen kuuluisimpia maallikkopuhujia ja kova hoitomies. Hän oli alkuaan maataloissa töissä kierrellyt renki, toisin sanoen hän oli hyvin vaatimattomista oloista kotoisin. Haukiputaalla eräässä vanhassa lestadiolaisessa maatalossa töissä ollessaan hän sai parannuksen armon. Parannuksen tehtyään hänestä sukeutui voimakkaita sanoja käyttävä maallikkosaarnaaja ja lopulta hänet valittiin SRK:n johtokuntaankin. 1970-luvulla hän piti Oulun seudulla ankaria ja painostavia hoitokokouksia, joissa hyökkäsi erityisesti vanhoja ystäviään, tavallisia paikallisissa rauhanyhdistyksissä toimineita uskovaisia vastaan.

Pari viimeistä uutispäivää eivät olennaisesti eroa muista päivistä. Silti ne tarjoavat mielenkiintoisia näköaloja nyt niin pinnalla olevaan ja EU:n toimintaan asti porautuneeseen muoti-ilmiöön. Jos olet allerginen tasa-arvopropagandalle, verenpaineesi kannalta saattaa olla parempi jättää tämä lukematta ja keskittyä vaikkapa miettimään, miten sitä suuresti himoitsemaasi naapurin rouvaa pääsisi panemaan. Näin ainakin siinä tapauksessa, että kuvittelet olevasi edes hitusen verran alfauros.

Ja kukapa normaaleilla urosaivoilla varustettu ei kuvittelisi. Sitten ovat ne ihan oikeat alfaurokset ja heidän päänahkansa metsästykseen erikoistuneet naarasyksilöt, joista eilinen media kertoi. Kansanedustaja Kanki-Kaikkonen on kuulema todennut olevansa pelimies, mikä ei tietysti biologiaa ymmärtävälle ole mikään uutinen. Se, että omassa sängyssä makaa Eduskunnan hemaisevin seksisymboli, ei ole mikään syy olla levittämättä pyydyksiä myös naapurin vesialueelle. Pahaksi onneksi pyydykseen tarttui tällä kertaa todellinen petokala, joka yksinhuoltajan kaapuun pukeutuneena tuntuu keräilevän nimenomaan alfaurosten päänahkoja. Aika näyttää kuinka monta niitä vielä on orrella kuivumassa.

Nyt siis eksyin taas päivän varsinaisesta aiheesta. Puolustukseksi on sanottava, että yksi tällainen juoru-uutinen kertoo enemmän ihmislajin käyttäytymisestä kuin kaikki poliittiset ja talousuutiset yhteensä. Siksi on hieman erikoista, että naisliikkeen aktiivit pitävät suurenakin ongelmana sitä, ettei naistoimittajia ”päästetä” tekemään heidän mielestään oikeita uutisia eli ulkopolitiikan ja talouden haukotuksia. Hesarin jutusta ei selvinnyt, kumpaa sukupuolta edustava toimittaja Kanki-Kaikkosen ja Drita Lulicin jutun [1] oli lehden sivuille kirjoittanut, mutta tokkopa päätoimittaja Janne Virkkusen on tarvinnut häntä siihen pakottaa.

Mutta siis asiaan. Suomi rakentaa parhaillaan ylpeänä maailman suurinta ydinvoimalaa. Ikävä kyllä, rakentajat eivät tunnu olevan tehtäviensä tasolla. Projekti on kolme vuotta myöhässä eikä Säteilyturvakeskus saa edes kaipaamiaan dokumentteja. Ongelmat johtunevat huonosti hoidetusta rakentamisen projektinhallinnasta, eikä siitä voi syyttää muita kuin pääurakoitsijaa eli Arevaa. Kovin suuri luottamus ei tavallisella apinalla ole siihen, että jokainen työvaihe olisi tullut tehdyksi oikein, sillä tuskinpa valvojia riittää jokaista sähkökytkentää valvomaan.

Mukava, että meille pystytetään tällaisia aikapommeja, joiden vaikutus ulottuu satojen tuhansien vuosien päähän. Tuskinpa tavallinen Arevainsinööri edes ymmärtää näin pitkän ajanjakson päälle. Nythän on asetettu kyseenalaiseksi myös Suomen kallioperään rakennettavan maailman ensimmäisen ydinjätevaraston turvallisuus ja järkevyys [2]. Käytetyt laskelmat ovat vääriä ja vanhentuneita. Apina ainakin uskoo enemmän professori Matti Saarnistoa kuin Posivaa, jolla on oma lehmä kaivannossa. Ydinvoimaa rakentamalla viedään Suomen energiapolitiikkaa täysin väärään suuntaan. Kuten Saarnisto muotoili, meillä on (tässäkin asiassa) meneillään kollektiivinen itsepetos.

Mitä ydinvoimalla sitten on tekemistä tasa-arvon kanssa? Erään naisliikkeen mukaanhan maailma muuttuu paremmaksi, kunhan vain naiset pääsevät sitä johtamaan. Heidän perustelunsa asialle on ristiriitainen, sillä toisaalta he kiistävät jyrkästi, että miesten ja naisten aivojen välillä olisi mitään eroa. Toisaalta naiset tekisivät kuitenkin parempaa politiikkaa kuin miehet. Onko naisilla siis jokin salainen, aivoista erillinen tietojenkäsittelyelin? Biologiaa tuntevalle tässä ei ole mitään epäselvää. Miesten ja naisten aivot ovat keskimäärin erilaiset ja tietysti myös niiden synnyttämät päätökset ovat keskimäärin erilaisia. Päätösten paremmuusjärjestykseen asettaminen ei kuitenkaan ole yksiselitteinen asia.

Asetelmaa sekoittaa tietysti sekin, että ulkonaisesti ei välttämättä tiedä, millaiset aivot kenenkin päässä sattuu olemaan. Se kun määräytyy sen mukaan, miten oikein ja oikea-aikaisesti mieshormonialtistus on sattunut sikiöaikana onnistumaan. Nainen voi saada liikaa testosteronia ja miestyypin aivot tai päin vastoin. Feministien mielestä sukupuolia on rajaton määrä, mutta he laskevat vain lesboja, biseksuaaleja, transuja ja muita seksuaalisia poikkeavuuksia. Eihän seksillä ja sukupuolella ole mitään tekemistä keskenään – siis tässä suhteessa. Sukupuolia on rajaton määrä, jos tarkastellaan aivojen erilaisia kombinaatioita – mutta silloin pitäisikin sukupuolen määrittelystä jättää jalkoväli kokonaan pois.

Feminismin perusongelma onkin se, että aate jakaa edelleen ihmiset vanhanaikaisesti miehiin ja naisiin peniksen tai sen puuttumisen perusteella. Margaret Thatcher esimerkiksi lienee oivallinen esimerkki naisesta, jolla on miestyypin aivot. Suomestakin voisi nimiä mainita, mutta jääköön toiseen kertaan. Mitä siis on virkaa nykyisillä sukupuolikiintiöillä, jos niiden turvin jossakin puljussa voi kuitenkin olla sata prosenttia miesaivoisia apinoita?? Sillä näinhän se yleensä menee, että jomman kumman sukupuolen ”hallitsemiin” yhteisöihin kerääntyy samanlaiset aivot omaavaa porukkaa jalkovälin laadusta riippumatta. Missä tässä nyt on se todellinen tasa-arvo eli miestyypin ja naistyypin aivojen välinen tasa-arvo?

Eduskunnassa sentään taitaa olla myös aitojen naisaivojen edustajia, sillä jos he olisivat saaneet päättää, meillä ei olisi koko ydinvoimaongelmaa [3]. Mutta nyt kun sellainen on, siitä voi hyvällä omallatunnolla syyttää naista. Todennäköisesti miesaivoista naista, sillä tuskinpa yksikään naiselliset aivot omistava olisi päässyt Arevan toimitusjohtajaksi. Tämä näkyy myös siinä, että Anne Lauvergeonin johtama yritys vierittää omia mokiaan muiden niskoille niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa [4]. Arevalla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan myöskään ranskalaisten uraanikaivosten hoidossa tai esimerkiksi toimissaan Afrikan mantereella [5].

Tuore Sadankomitean selvitys paljasti, että Suomi toimii asekauppiaana vastoin hallitusohjelman yleviä kirjauksia. Rahanahneus pakottaa Suomen viemään aseita myös sotaa käyviin maihin ja kriisialueille. Mm. Israelin kanssa tehdään aseteollisuusyhteistyötä miljoonien eurojen arvosta [6]. Tilanteesta voinee syyttä osin poliitikkoja, mutta apina ihmettelee, eikö ulkoministeriön asevalvontaosaston johtaja Laura Kansikkaalla ole mitään vaikutusmahdollisuutta asiaan. Nimestä päätellen hän kuitenkin on Nainen.

Joku tietysti sanoo tähän, ettei yksi nainen pysty tekemään mitään. Toinen selitys tietysti on, ettei kysymyksessä aina olekaan nainen, siis ihan oikeasti Nainen sanan syvimmässä merkityksessä. Ketään ei kiinnosta aivojen sukupuoli, riittää kun täyttää ulkoiset muodolliset pätevyysvaatimukset. Luulisi, että se suuri naisenemmistö, jolla on ihan oikeantyyppiset aivot, nostaisi edes hieman meteliä tällaisesta manipulaatiosta. Näin ei kuitenkaan käyne ja senkin selittää biologia. Oikeille naisille on tärkeämpää hoitaa esimerkiksi omat lapsensa ja keskittyä arkielämän hallintaan.

Eilinen media katsoi tarpeelliseksi uutisoida myös Suomen mediamaailman suurinta innovaatiota sataan vuoteen, Tuksu-tv:tä. Tukiaisen sisarukset siellä sikailevat Hymyn palstoilla nettitelevisiossa pientä (?) maksua vastaan. Heti ensimmäisten tuntien aikana Julia -sisko ehti sammua ja Johanna -sisko ilmoittaa inhoavansa alkukantaisia neekereitä [7]. Tämähän on aivan eri luokan solvaus kuin mihin itse Jussi Halla-Ahokaan on pystynyt, mutta jonkinlainen tasa-arvo vaikuttanee siihen, että Johanna voi kuitata koko episodin kännimöläytyksenä siinä missä Halla-Aho haastetaan oikeuteen. Tuskinpa feministit esimerkiksi katsoisivat hyvällä sellaista raiskaustuomiota, jossa rangaistusta lievennettäisiin humalatilaan vedoten?

Muistanpa reilun vuoden takaisen A-talk ohjelman, jossa Naisaisaliitto Unionin silloinen puheenjohtaja Veronika Honkasalo puolusti Johanna Tukiaista henkeen ja vereen sillä periaatteella, ettei naispuolinen henkilö voi koskaan syyllistyä mihinkään sellaiseen, johon miespuoliset apinat ovat automaattisesti syypäitä. Honkasaloahan voitiin asemansa puolesta pitää Suomen feministijohtajana. Sisaruksista puheen ollen, hänen veljensä on puolestaan säälittävän Profeministimiehet ry:n keulahamoja. Voitaisiinko siis puhua tuksusistersien lisäksi mäntysiblingseistä?

Samaa linjaa edustavat monet muutkin feministiliikkeen johtohahmot. Tuleepa mnieleen eräs Vesa Keskinen, jonka nuoret naisenpuolet yrittivät raiskata taloudellisesti, mutta epäonnistuttuaan siinä keksivät syyttää Keskistä seksuaalisesta raiskauksesta. Siitäkös maamme naisjohtajat innostuivat ja julistivat Kyläkaupan ostoboikottiin ennen kuin poliisit ehtivät edes tutkintaa aloittaa. Ja vielä senkin jälkeen, kun naisten huijaus oli saanut käräjillä tuomionsa, Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteeri (heh, ihan Neuvostoliiton malliin) Leena Ruusuvuori jatkoi boikottipuheitaan. Zacke on sanonut tästä jo kaiken tarpeellisen. Kerta kaikkiaan vastuutonta toimintaa, josta ei näytä joutuvan edesvastuuseen, koska on nainen – eli siis ainakin pukeutuu naisten vaatteisiin.

Psykososiaalisen mafian gerneroiman kampanjan tuloksena saamme joka päivä lukea jostakin mediasta, kuinka seksuaalinen häirintä raastaa naisten itsetuntoa ja mahdollisuuksia täysipainoiseen elämään. Viimeksi eräs Anne Moilanen vaahtosi aiheesta eilisessä ihan ikiomassa jumalanpalveluksessaan leimaamalla tällä kertaa teatterimaailman ja erityisesti miespuoliset ohjaajat ja teatterinjohtajat tällä kyseenalaisella stigmalla.

Jostakin syystä mediassa ei koskaan käsitellä aihetta seksuaalinen manipulaatio. Tai käsitellään sitä sentään joskus harvoin, kuten eräissä MOT -ohjelmissa [1] [2] [3]. Mutta tämä loistava ajankohtaisohjelma elääkin aivan omaa elämäänsä eikä sen esille nostamista aiheista yleensä päästetä syntymään mitään kansanliikettä, vaikka apina sitä usein toivoisi. Eilen sitten tapahtui jotain erikoista. Ilmeisesti Naisasialiitto Unionin sensuurijaosto oli jossain lomarannikolla hyvin ansaitulla penislomallaan, sillä mediaan pääsi leviämään uutinen, jossa todistettiin suomalainen psykososiaalinen ilmasto pilaantuneeksi.

Katarina Finnilä-Tuohimaan väitöstutkimus nostaa vihdoin kissan pöydälle. Monet miehethän ovat sen kissan siellä nähneet norkoillemassa jo vuosikymmeniä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja parempi näin, että tällaisen väitöskirjan tekee nainen, silloin sitä ei voi mitätöidä ainakaan sillä perusteella, että sen tekijä edustaa väärää sukupuolta. Ensi lauantaina tarkastettava väitöskirja paljastaa, että lasten hyväksikäyttöä tutkivat ammattilaiset ovat asenteellisia. Finnilä-Tuohimaa varoittaa tuomioistuimia luottamasta kehen tahansa asiantuntijatodistajaan, oli tämän titteli mikä tahansa.

Jostakin syystä näinkään tärkeä uutinen ei mahtunut television pääuutisiin, vaikka lähetyksessä oli aikaa kertoa esimerkiksi pääkaupungissa järjestetystä tyttöjen mopokurssista ja kuinka se oli saanut osakseen valtaisan suosion. Oikeastaan tällainen oli jo ennalta arvattavissa, sillä se sopii hyvin YLE:n linjaan, jonka mukaisesti kansaa tulee kasvattaa seksuaalisen manipulaation ihanteiden mukaisesti.

Finnilä -Tuohimaa selvitti lastenpsykiatrien, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta ja kykyä tehdä johtopäätöksiä hyväksikäyttöepäilyistä. Väitöskirjan [4] ja Finnilä -Tuohimaan haastattelujen perusteella voidaan todeta muun muassa seuraavaa:

• asiantuntijoilla on voimakkaita lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen tutkintaa koskevia asenteita sekä runsaasti uskomuksia, jotka ovat ristiriidassa tieteellisen tutkimustiedon kanssa. Mahdollista hyväksikäyttöä koskevia päätöksiä tehdessään ammattilaiset eivät sovella tieteellistä tietoa

• ammattilaiset eivät tiedä mihin asiantuntijuuden tulisi perustua selvitettäessä epäiltyä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä

• vahvat ennakkoasenteet lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä estävät asiantuntijoita käyttämästä neutraalia ja asiantuntevaa tutkintaa, mikä tapahtuu epäillyn oikeusturvan kustannuksella

• hyväksikäyttötapauksia työnään selvittäville ei ole olemassa minkäänlaista täydennyskoulutusjärjestelmää eikä siis minkäänlaista opetusta tieteellisesti kestävistä työskentelymenetelmistä

• mitä enemmän koulutusta lasten haastattelemiseen ammattilainen on saanut, sitä enemmän uskomuksia ja sitä vahvempia asenteita hänellä on

• käyttökelvottomiksi todistettuihin menetelmiin, kuten leikin tarkkailuun, uskoo jopa 40 prosenttia ammattilaisista

• eräiden asiantuntijoiden mielestä hyväksikäyttökertomus pitää kiskoa lapsesta ulos ”hinnalla millä hyvänsä”

• eräät asiantuntijat ovat sitä mieltä, että hyväksikäyttö näkyy lapsen naamasta

• yli puolet ammattilaisista pitää johdattelevia haastattelumenetelmiä suotavina lasten haastatteluissa, eivätkä kokeneetkaan kliinikot tunnista johdattelevia aineksia lapsen haastattelussa

Tutkimuksen mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöt eivät siis ole kovinkaan perehtyneitä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevään tieteelliseen kirjallisuuteen, vaan luottavat etupäässä käytännön kokemukseen, mikä johtaa helposti hyväksikäyttötapausten ylidiagnosointiin. Uskomattomin tulos tässä taisi olla se, että koulutus lisää uskomusten ja asenteellisuuden määrää.

Väitöskirja taitaa siis paljastaa myös erään toisen psykososiaalisen mafian ylläpitämän illuusion eli uskon koulutuksen ihmeitä tekevään vaikutukseen. Kaikki silmäätekevät, naispresidentistämme alkaen julistavat jokaisessa juhlapuheessaan koulutuksen autuutta. Finnilä-Tuohimaan tutkimus osoittaa kuitenkin, että koulutus voi olla samanlainen silmänkääntötemppu kuin keisarin uudet vaatteet aikoinaan. Ihmisten ennakkoasenteita ja suurta tarvetta oman agendansa ajamiseen ei taideta saada millään koulutuksella nujerretuksi. Ja mikä kauheampaa, jos tällaisilla arvoilla varustettu henkilö pääsee kouluttamaan muita, tieteelliset tutkimukset voidaan lopullisesti unohtaa. Toivottavasti Finnilä -Tuohimaan tutkimukselle ei käy tällä tavalla.

Pienin ongelma tässä ei pitäisi olla se, että ”asiantuntijoiden” tekemillä hyväksikäyttöselvityksillä aiheutetaan vähintään yhtä vakavia vaurioita lapsille kuin mitä mahdollinen hyväksikäyttö on saanut aikaan – ja väärien epäilyjen vuoksi traumoja aiheutetaan myös monille täysin mistään tietämättömille lapsille. Moisesta joutaisi panna asiantuntijat vankilaan. Mutta vankilaan joutuvatkin täysin viattomat urosapinat, koska heidän sanomisensa ei paina edes paskan vertaa nykyisissä oikeusistuimissa. Apinatodennäköisyys kertookin, että yli puolet Suomessa tuomituista lasten hyväksikäyttäjistä kärsii tuomiotaan syyttömänä.

Tällä ilmiöllä on vielä yksi outo ulottuvuus. Samaan aikaan, kun nämä “asiantuntijat” ovat sitä mieltä, että kaikki urosapinat ovat potentiaalisia lasten raiskaajia ja automaattisesti kaikissa tapauksissa, joissa heitä siitä keksitään syyttää, he myös ovat käyttäneet lasta seksuaalisten huvitustensa välikappaleena – siis samaan aikaan, kun näiden psykososiaalisten asiantuntijoiden toinen aivopuolisko viestittää tällaista ilosanomaa, heidän toinen aivopuoliskonsa julistaa, että miehet ovat keskimäärin aivan yhtä hyviä äitejä kuin naisetkin ja että heidät pitäisi jopa pakottaa hoitamaan pieniä lapsia …

]]> http://simpanssifilosofiaa.wordpress.com/2009/04/16/www/ Thu, 16 Apr 2009 14:31:38 +0000 apina http://simpanssifilosofiaa.wordpress.com/2009/04/16/www/

Yksilönvapautta ainakin teoriassa kunnioittava ”länsimainen demokratia”, saati sitten jokin Pohjois-Korea, todistavat vain saman tosiasian eri puolia – eli kuinka helppo täysikasvuisiakin ihmisiä on manipuloida. Saati sitten lapsia. Manipuloinnille altistavat reseptorit ovat laumaeläinten aivoille tietysti elintärkeä ominaisuus. Joskus tämän ominaisuuden väärinkäyttö vain hyppää normaalia pahemmin esille päivittäisestä uutisvirrasta. Eilisessä mediassa sellainen otsikko kuului Syytön istui vankilassa törkeästä lapsen hyväksikäytöstä [1].

Syytön oli tietysti urosapina, kuinkas muutenkaan. Mies ehti istua vankilassa puoli vuotta vain siksi, että nykyisin vallassa oleva psykososiaalinen mafia oli niin tahtonut. Sen avulla kuka tahansa epämiellyttävä persoona voidaan saattaa telkien taakse myös suomalaisessa sivistysvaltiossa. Kuinka monta väärää tuomiota onkaan johtanut kuolemanrangaistuksiin saakka eri puolilla maailmaa, mukaan luettuna sellainen demokratian esitaistelija kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Perusteeksi on saattanut riittää vain vääränlainen ihonväri.

Emme ole kovinkaan kaukana ajasta, jolloin joka toisessa puhelinpylväässä oli virallinen ilmoitus Wanted, dead or alive. Jopa edellinen maailmankaikkeuden johtaja George W käytti tätä ilmaisua omien likaisten tavoitteidensa edistämiseen [2]. Tällä meiningillä maailmassa on menettänyt henkensä lukematon määrä apinoita täysin ”laillisesti”. Lähes kaikki matojen ruuaksi joutuneet ovat tietysti olleet urosapinoita, vaikka suurinta mekkalaa meillä pidetäänkin sharia -lakien vainoamien naarasapinoiden puolesta – psykososiaalisen mafian tavoitteiden mukaisesti.

Kun ”aikuistenkin” apinoiden aivoja on näin helppo manipuloida, ei liene mikään ihme, että keskenkasvuisten pentujen aivoihin voi vaikuttaa vielä helpommin. Siihen tosiasiaan perustavat toivonsa monet nykyajan manipuloijat lasten laitoshoidon mainospelleistä alkaen. Aivan oma lukunsa ovat puolisoidensa tekemisiin tai tekemättä jättämisiin suivaantuneet naarasapinat, jotka haluavat lastensa kustannuksellakin kostaa kaikki kokemansa ”vääryydet”. Tämä sujuu mutkattomasti sellaisessa psykososiaalisessa ympäristössä, jossa urokset on julistettu lainsuojattomiksi eläimiksi. Suomessa manipuloijien puhemieheksi on ilmoittautunut Naisasialiitto Unionin kauko-ohjauksessa toimiva ministeri Stefan W.

PS. Hidasta on Suomen oikeuslaitoksen toiminta. Edellä mainittu urosapina, joka siis tuli istuneeksi vankilassa täysin turhaan puoli vuotta, istui siitäkin ajasta suurimman osan vain siksi, että Helsingin hovioikeudella oli parempaa tekemistä kuin pelastaa syytön mies turhilta kärsimyksiltä. Asioiden oikea laita kun selvisi jo viime marraskuussa, mutta hovioikeus ymmärsi tehdä näinkin tärkeän päätöksen vasta huhtikuun puolivälissä!

Ihmeellisiä ovat politiikan polut. Kotikaupungissaan lähikirjastojen teurastajana tunnettu naispoliitikko palkitaan valtakunnan tasolla sivistyksen korkeimmalla pallilla eli opetusministerin viralla. Nyt hänen tulilinjallaan ovat yliopisto-opiskelijat. Koko hallitus on huolissaan, että joku opiskelija saattaa vielä tehdä opiskeluvuosinaan jotain muutakin kuin istua kämpässään nenä kiinni kirjassa. Elämään pitäisi päästä kiinni nopeammin, siitä olen hallituksen kanssa samaa mieltä, mutta jostakin syystä poliitikkojen keinot vaikuttavat taas ihmisyyden vastaisilta.

Lupaan vielä joskus parantaa koko koulutusjärjestelmän, mutta nyt asiaa vain yliopistoista, joiden hallintoon valtiovalta on ajamassa amerikkalaista kilpailuun ja yritysmaailmaan perustuvaa hallintomallia. Suomessa usko yritysmaailman yksipuolisen hyväätekevään vaikutukseen on edelleen uskonnollisen mantran kaltainen, vaikka jokainen voi parhaillaan konkreettisesti todeta tällaisen politiikan seuraukset yritysvetoisen laman seurauksista nauttiessaan. Nyt siis yliopistomaailma halutaan samaiselle tielle.

Jos ette usko apinaa – ja miksi uskoisittekaan – voisitte sentään uskoa Nokian entistä lakiasiain johtajaa ja johtoryhmän jäsentä. Anne-Liisa Palmu-Joronen sentään on Nainen eli todistettavasti ihminen. Häntä haastateltiin tänään iltapäivällä Radio Puheessa ja löytyypä hänen uudesta kirjastaan Nokia-vuodet juttu mm. Taloussanomien sivulta [1]. Hän kertoi ohjelmassa, kuinka Nokian menestyksen salaisuus rakentui yhteisölliselle innostukselle, joka tuotti työn iloa ja tekemisen riemua. Tällä resptillä noustiin maailman suurimmaksi ja sitten…

Ja sitten mukaan tulivat amerikkalaiset johtamistavat, jossa korostui kilpailu, pudotuspeli, ihmisten esineellistäminen, tehokkuusvaatimukset ja rajaton ahneus. Työkulttuuri muuttui ja se lienee saanut tämän omilla aivoillaan ajattelemaan kykenevän henkilön jättämään uransa suuryrityksessä. Nykyään hän syyllistää markkinatalouden, pörssimaailman ja kvartaalitalouden, sillä niiden avulla ihmiskunta ei voi mennä eteenpäin. Myös uusi yliopistolaki sisältää aikapommin, joka saattaa johtaa ilon ja löytöretkeilijän uteliaisuuden häviämiseen tutkijoiden ja opettajien työstä. Ja opetusministeri Henna Virkkunen on ottanut asiakseen ajaa laki käytäntöön.

Tämän uuden filosofian eräs ulottuvuus on opiskelijoiden vahtimisen lisääminen. Eilisen Keskisuomalaisen kissankokoisin kirjaimin ladottu otsikko vaati Tosi opiskelua bilettämisen sijaan. Jutussa haastateltiin opetusministeriämme, joka haluaa lisätä suomalaisten opiskelijoiden kansainvälistymistä, mutta on samalla huolissaan siitä, että opiskeluaika ulkomailla kuluu juhlimisessa. Samasta asiastahan opiskelijoita on yritetty syyllistää myös kotimaassa. Mutta mitä tällainen ajatus oikein pitää sisällään?

Mustan joutsenen keksijä Nassim Nicholas Talebin mielestä juhlat ovat lähes tärkeintä elämässä. Opiskelu on jotain muuta kuin pelkkää tietojen päähän pänttäämistä. Tai ainakin sen pitäisi olla. Suurin osa maailman keksinnöistä ja uusista ideoista kun syntyy yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa eikä yksinäisissä tutkijankammioissa. Sosiaaliset taidot ovat arvokkaampia kuin opintoviikot. Niitä ei vain nykyään missään opeteta, ne opitaan bileissä ja juhlissa ja kaljalasin ääressä. Niitä opitaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mikä myös generoi uusia ideoita.

Tämän siis tuottavuuteen hirttäytynyt poliitikko haluaa kieltää. Jos tehtäisiin tutkimus hikipinkojen osuudesta yhteiskunnan johtopaikoilla, vaikkapa ministerinposteilla tai presidentin järjestämissä itsenäisyyspäiväbileissä, prosentiksi saataisiin nollalla alkava desimaaliluku. Suurin osa erilaisista johtajista kun tuskin osaa lukea Aku Ankkaa monimutkaisempaa tekstiä ja valtaosa heistä on ollut koulumaailman häiriköitä – koska bilettäminen vaan sattui olemaan hauskempaa ja yhteisöllisempää. Mutta he osaavat verkostoitumisen ja sosiaalisen kyhnytyksen taidot, joilla muut saadaan mukaan omiin hankkeisin.

Apina harvoin perustelee mitään asiaa omilla kokemuksillaan, koska se ei yleensä johda mihinkään. Tehdään nyt kuitenkin poikkeus. Apina kun sai lukiosta niin hyvät paperit kuin sieltä ylipäätään voi saada. Apina pääsi silloiselle suosituimmalle opiskelualalle parhailla pisteillä vain siksi, että osasi pääsykoekirjat melkein ulkoa. Eikä loppututkintoakaan tarvinnut aivan häntäpään arvosanoilla suorittaa. Ainoat viivytykset opinnoissa johtuivat työnteosta, sillä suvulla ei ollut varaa lahjoittaa suuria summia elämiseen. Bilettämässä en muista käyneeni yhtään kertaa koko opiskeluaikana – se vaihe koitti sitten vasta työelämässä. Olen siis varmaankin ollut hallituksen filosofian mukainen ihanneopiskelija.

Ei minusta kuitenkaan mitään johtajaa tullut eikä edes minkään sortin julkkista, vaikka joihinkin uutislähetyksiin olenkin päässyt. Ei tullut miljonääriäkään, tuli vain tavallinen muurahainen. Sen sijaan eräistä luennoilla harvoin krapulapäissään käyneistä on tullut johtoportaan uroksia. Ehkä tässä piileekin valtiovallan manipuloinnin salaisuus. Eihän siitä mitään tulisi, että kaikista apinoista tulisi sujuvasanaisia julkkiksia. Pitäähän järjestelmän rahoittamiseksi olla työmuurahaisiakin. Ja heitä syntyy nöyristä ja kilteistä apinoista, joiden aivoihin hallitusvallan valistus pääsee helposti livahtamaan.

Kaikkinaisen valistuksen yleismaailmallinen paradoksiahan on, ettei se koskaan tavoita niitä aivoja, joiden käännyttämiseen se on tarkoitettu. Bilettäjät eivät moisia Hennan puheita ehdi kuunnella, koska heillä on niin hauskaa muutenkin. Alkoholistitkaan eivät kuuntele raittiussaarnoja. Moralistinen valistus uppoaa vain niihin, jotka muutenkin suhtautuvat elämään liian tiukkapipoisesti. Apina voi vain kuvitella, kuinka monen pinna moisesta paasaamisesta lopullisesti katkeaa.

Huumeita pidetään suurena yhteiskunnallisena ongelmana, vaikka lähes kaikki juovat kahvia ja suurin osa juo viinaa ja ainakin kolmasosa polttaa tupakkaa. Silti huumeita ovat vain laissa kielletyt aineet, vaikka ne tosiasiallisesti saattaisivat olla vähemmän aivoja tai muuta terveyttä vahingoittavia kuin laillistetut huumeet. Jos aivan puolueettomasti ja lentävän lautasen reunalta asiaa tarkasteltaisiin, suurimmaksi ongelmaksi osoittautuisikin kiihkomielisyys ja hermoheikkous eli suvaitsemattomuus erilaisuutta kohtaan, mikä on pesiytynyt jopa lainsäädäntöömme.

Eihän ole mitään inhimillistä eikä edes eläimellistä perustetta luokitella ihmisiä sen mukaan, sattuvatko he käyttämään laillisia vai laittomia huumeita. Tämä on teoreettisen enemmistön diktatuuria, enemmistön, joka on osoittanut lainsäädännön laadintavaiheessa äänekkäintä ”moraalista” paheksuntaa – eli joiden aivotoiminta on pahiten jumittunut heidän omien korviensa väliin. Tämä ongelma vaivaa lainsäädäntöä ylipäätään. Voisi olla jopa yhteiskunnan kannalta parempi, että Eduskunta kokoontuisi vain joka toinen tai joka kolmas vuosi.

Huumeet tarjoavat mainion manipulointikentän kaikenlaisille (uskonnollisille) ääriryhmille, jotka himoitsevat päästä vallan kahvaan käsiksi. Ei tämä tietysti paljon eroa esimerkiksi eilisestä manipulaatioilmiöstä. Siinähän yksi manipuloija oli Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonne tuntuu pesiytyneen melkoinen määrä ennakkoluuloja ja tarkoitushakuista hallinnointia. Tämä laitos on kantona kaskessa myös huumepolitiikkamme modernisoinnin tiellä. Tavallinen apina tietysti luottaa siihen, että asiantuntijaorganisaatiot toimisivat tieteellisen tutkimuksen pohjalta, mutta eihän näin valitettavasti näytä olevan ainakaan lastenhoitoa tai huumevieroitusta koskevissa kysymyksissä.

Yhteiskunnassamme on joitakin asioita, joista ei ole mahdollista keskustella asiallisesti, koska suurin osa laumasta suhtautuu niihin niin suurella tunteella, että se blokkaa kaiken muun aivotoiminnan. Minkäänlainen tieteellinen tai edes käytännössä todistettu tieto ei edes välity aivoihin asti, vaan se deletoidaan jo matkalla korvasta tai silmästä aivoihin. Silläkään ei tässä hurmoksessa ole mitään väliä, kuinka paljon huumesotiin ja vääriin toimintatapoihin uppoaa verovaroja. Kun joku vain lausuu paheksuvasti ääneen sanan huume, hänellä on käytössään avoin valtakirja ja ehtymätön rahoitus.

Siksi tämäkin kirjoitus on täysin turha. Yhtä turha kuin Vantaan kokoomusnuorten viimesyksyinen ehdotus heroiiniriippuvaisten ongelmien ratkaisemiseksi [1]. Ja yhtä turha ellei turhempikin kuin päihdelääketieteen professori Mikko Salaspuron tarjoamat tosiasiat Terttu Lensun viimesyksyisessä ohjelmassa Etiikkaa ja etikkaa, joka uusittiin tänäisen Radio Puheen aalloilla. Ehkä siis tällä kirjoittamisella hoidankin vain omaa mielenterveyttäni, apinamielenterveyttä, jota järjen puutetta pursuileva yhteiskunta jatkuvasti koettelee.

Kokoomusnuorten puheenjohtaja Kalle Fagerman on uskaltanut etsiä tietoa ulkomailta päin vastoin kuin suomalaiset yleensä. Ja hän on löytänyt Sveitsin, jossa kansanäänestyksellä hyväksytyn käytännön mukaisesti heroiinia annostellaan reseptillä niille riippuvaisille, joihin mitkään korvaushoidot eivät ole tehonneet. Menettelyä on testattu 15 vuoden ajan ja todettu sen olevan yhteiskuntataloudellisesti kannattavaa. Huumeongelman tunnustaminen sairaudeksi vähentää rikollisuutta, parantaa huumeriippuvaisten elämänlaatua ja vähentää huumeiden houkuttelevuutta, kun siihen liittyvä kapinallisuus häviää.

Kas kummaa, homoseksuaalisuuskin oli, ei niin kauan sitten, vielä rikos. Ja mistä löytyvätkään tänä päivä suurimmat homohysteerikot? Aivan oikein, uskovaisten piiristä. Ja sieltä löytyvät myös äänekkäimmät huumeiden käyttäjien tuomitsijat. Siis yhteisöstä, jonka perimmäinen ajatus pitäisi olla ihmisten auttaminen… Missä on se ensimmäinen piispa, joka vaatisi Sveitsin mallia myös Suomeen? Sellaista ihmettä emme tule koskaan näkemään – Jeesuskin palaa aikaisemmin Tuupovaaran torille.

Mikko Salaspuro on omistanut koko työuransa päihderiippuvaisten hoitamiseen. Hänellä jos jollain luulisi olevan sellaista tietoa, jota haluttaisiin hyödyntää valtakunnallisessa päätöksenteossa. Hän on toki saanut ajatuksiaan esille [2], mutta jostakin syystä poliitikoiltamme puuttuu rohkeus ryhtyä toimeen. Kaikki tietävät, mitä pitäisi tehdä ja että se toisi pelkkää säästöä valtion sekä kuntien tyhjeneviin kukkaroihin, mutta siltikään ei tapahdu mitään. Ainoa johtopäätös tästä on, että poliitikot pelkäävät äänestäjäressujen reaktioita. Tähänkö tiivistyy demokraattisen järjestelmän mahdollisuus järkevään toimintaan? Siihenhän se tiivistyy, sillä apinat ajattelevat tunteella eivätkä järjellä.

Salaspuro puhuu kollektiivisesta hoitovirheestä, kun järjestelmä pakottaa lääkärit ja hoitohenkilökunnnan epäeettiseen, moraalisesti kestämättömään toimintamalliin. Näin tapahtuu nykyaikaisessa ja sivistyneessä Suomessa sekä huume- että alkoholiriippuvaisten hoidossa – tai paremminkin hoitamatta jättämisessä. Suomi on Salaspuron mukaan korvaushoidon kehitysmaa. Hoitoa vastustavat eivät ymmärrä, että huumeet muuttavat aivotoimintaa, joten sen hoitoon tarvitaan erikoismenetelmiä. Opiaattiriippuvainen on siis lääkeriippuvainen. Mutta kerropa tätä keskivertouskovaiselle, joka ei edes ymmärrä, mikä se sellainen aivo on.

Toimiiko Suomessa jokin humanistikoulutettujen salaliitto, sillä jostakin syystä meillä luotetaan psykososiaaliseen manipulointiin, homojen eheyttämisperinteen mukaisesti. Näin tehdään mm. koulusurmien jatkohoidossa [3] ja niin tehdään kaikessa yhteiskunnallisessa hallinnoinnissa huumehoitoja myöten. Lainaus Salaspurolta: Opiaattiriippuvuuden ensisijaisena ja miltei yksinomaisena hoitovaihtoehtona on Suomessa pidetty kahden viikon pituista opiaatitonta vieroitushoitoa ja siihen liitettyä moni ammatillista psykososiaalista jatkohoitoa. Kuitenkin tämä hoitomuoto todettiin Yhdysvalloissa tehottomaksi jo vuonna 1982. Hoitomuodon tehottomuus on osoitettu kahdessa julkaisemattomassa tutkimuksessa myöskin Suomessa. Metadonia on käytetty opiaattiriippuvaisten potilaiden lääkkeellisessä korvaushoidossa Yhdysvalloissa jo 1960-luvulta lähtien. Tieteellinen näyttö menetelmän tehosta on erittäin vakuuttava. Lääke lisää hoidossa pysymistä, ja vähentää opiaattihimoa, heroiinin käyttöä, rikollisuutta, HIV-riskikäyttäytymistä sekä kuolleisuutta. Lisäksi lääkkeellinen korvaushoito on osoitettu huomattavasti tehokkaammaksi kuin kuusi kuukautta kestävä moniammatillisen työryhmän toteuttama psykososiaalinen vieroitushoito… potilassyrjintä ja kollektiiviset hoitovirheet näkyvät selvimpänä päihderiippuvaisten hoidossa. Yhä useammin lääkärit toimivat tai joutuvat toimimaan vastoin lääkärinvalaansa.

PS. Illallisen aikaan radio oli auki. Siellä humanisti Kaisa Kurikka ja teologi Jaakko Heinimäki suorittivat tyhjänpäiväistä uskontopsykologista hömppää Kirjakerhossa Seppo Puttosen johdolla. Niin kauan kuin julkisen palvelun laitos lähettää jumalanpalveluksia ja tällaisia ohjelmia, ei voida ajatellakaan, että kaikki suomalaiset pantaisiin pakolla maksamaan jotain YLE-veroa. Heinimäen mukaan usko on vihamielisyyden vastakohta ja synonyymi rakkaudelle. Jotensakin tämä näkyy aika huonosti suhtautumisessa vaikkapa homoihin tai huumesairaisiin… Heinimäen eli kristinuskon mukaan ihmiskunta on langennut ja turmeltunut. Tällaisilla ajatuksilla meitä hallitaan, joten ei ole ihme, että ympärillämme on niin paljon epätoivoa ja henkistä kärsimystä.

Hauskasti uutislähetys samalla kertoi senkin, että Suomessa juodaan kahvin nimellä tunnettua huumetta eniten maailmassa [4], kymmenen kiloa henkeä kohden, kun Keski-Euroopassa tyydytään puoleen tästä!

Yle taitaa olla naisemansipaation ihannemedia. Yhtiö on tänään nostanut tärkeimpien uutistensa joukkoon kyselyn, jonka mukaan yli puolet suomalaisista haluaisi jakaa vanhempainvapaat puoliksi äidin ja isän kesken [1]. Radiouutisissa [2] tämä jopa esitettiin virheellisesti niin, että suomalaismiesten enemmistö olisi tätä mieltä. Samalla päivitellään ties monennenko kerran sitä, että suomalaisisät käyttävät muita pohjoismaalaisia vähemmän vanhempainvapaita.

Kysely osoittaa vain sen, kuinka helppo kansaa on manipuloida. Se osoittaa myös sen, että suurin osa suomalaisista kannattaisi myös NATO:on liittymistä, jos poliittinen eliittimme sitä muutaman vuoden parhaana ratkaisuna mainostaisi. Nythän meille on vuositolkulla tuputettu sellaista käsitystä, että isä on tasan yhtä hyvä äiti kuin oikeakin äiti. Kukaan ei jaksa miettiä, mitä tällaisen agiteerauksen takana on ja mitä arvoja sen avulla ajetaan.

Erikoistutkija Johanna Lammi-Taskula Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta syyllistää kaikkia toisinajattelijoita nimittämällä heitä konservatiivisiksi. Mikä hieno strategia. Kukapa nyt haluaisi konservatiivi olla, ei apina ainakaan. Lammi-Taskula siis turvautuu syyllistämiseen, vaikka seuraavassa lauseessa paheksuu sitä, että äitejä syyllistetään siitä, etteivät he halua hoitaa omia lapsiaan…

Lammi-Taskulan mukaan Suomi voisi vanhempainvapaa-asioissa ottaa oppia muista Pohjoismaista, joissa kansaa on saatu johdetuksi harhateille Suomeakin enemmän. Koskaan näissä vanhempainvapaiden jakovaatimuksissa ei nimittäin kerrota, mihin tieteellisiin tutkimuksiin moinen vaatimus perustuu. Eihän sitä voida sanoa, kun tutkimustuloksia ei ole olemassakaan. On vain erään uskonnollisen järjestön tinkimätön halu saada naiset työelämään ja miehet kotielämään. Kysymys on ideologiasta, jossa lasten parasta ei ole kysytty eikä edes mietitty.

Apina on jo monta kertaa kehottanut lukijoitaan miettimään hieman historiaa kauemmaksi. Koska aivomme ovat peräisin miljoonien vuosien takaa, ne toimivat edelleen niillä ehdoilla, mitä jälkiä tuo pitkä kehitys on keskimäärin eri sukupuolten aivoihin jättänyt. Sen tuloksena miesten ja naisten aivot ovat keskimäärin hyvin erilaiset. Ja suuri ero niissä on siinä, kuinka aivot ovat sopeutuneet huomaamaan pienen poikasen tarpeet ja tunnemaailman. Äitiys on biokemiaa eivätkä miehet keskimäärin voi koskaan saavuttaa samaa tasoa pienten lasten hoivaamisessa.

Pienten lasten paras ei siis ole se, että isät pakotetaan hoitamaan heitä yhtä paljon kuin äidit tekevät. Lasten hoivan ja turvallisuudentunteen taso putoaa vuorenvarmasti monella pykälällä, vaikka meillä olisikin joukossamme näitä mainioita käveleviä isämainoksia, joita tämänkin uutisen esillepanoon on ympätty. Norjalainen Rune Vethe ja ruotsalainen Lars Fenger-Krog ovat varmaan erinomaisia koti-isiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että isät keskimäärin olisivat yhtä mallikelpoisia. Jokainen hiemankin perhemaailmaa tunteva tämän varmasti tietää.

Jos jotain lakeja säädetään, pitäisi miettiä sitä, miten ne keskimäärin vaikuttavat todellisessa elämässä eikä sitä, kuinka niiden haluaisi ihannetapauksessa toimivan. Kysymyksessä kun ei pitäisi olla sen enempää isän kuin äidinkään oikeuksista, vaan lasten oikeudesta saada parasta mahdollista hoitoa. Nykyinen yhteiskuntamme ei sitä halua ilmeisestikään tehdä, koska se pakottaa äidit työelämään. Hinta on ollut kova eikä sitä yhtään helpoteta sillä, että lasten hoidon tasoa heikennetään edelleen pakollisilla vanhempainlomajärjestelyillä.

Isän ja äidin samanlaisuus on uskon asia ja läheistä sukua kreationismille, sillä vain kreationistinen maailmanselitys voi tuottaa miehelle ja naiselle samanlaiset aivot. Tietysti tällaisen asian myöntäminen olisi vaarallista monen muunkin nyky-yhteiskunnan hallitsemisessa käytetyn epätotuuden kannalta. Tavallisen apinan olisi kuitenkin välillä syytä miettiä asioita omillakin aivoillaan eikä uskoa kaikkea median välittämää manipulointia. Toki kansan takaraivossa edelleen löytyy hitunen tervettäkin järkeä, sillä vain yksi prosentti vastaajista halusi vanhempainloman pääosin isälle. Äidin paremmuuteen luotti sentään lähes puolet vastaajista Ruotsia lukuun ottamatta. Mutta Ruotsihan taitaa ollakin jo menetetty tapaus.

Yksi puuttuu ja sen mukana kaikki: Jumalan sana…

Espoolainen vanhoillislestadiolainen pappi ja entinen kansanedustaja Seppo Särkiniemi on kirjoittanut kommentin Maria Saaren debattikirjoitukseen (Helsingin Sanomat 5.4.2009 D6).

Seppo Särkiniemen kirjoitus herättää useita kysymyksiä. Ensimmäinen ja kaikkein perustavin kysymys kuuluu: mistä syystä teologi ja pappi Särkiniemi ei perustele Jumalan sanalla näkemystä ehkäisystä syntinä? Kyllä tälle näkökannalle tulee tuoda esiin ensi sijassa Raamatusta löydetyt perustelut.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on viime aikoina perustellut ehkäisykieltoa paavien kiertokirjeissään esittämillä näkemyksillä. Tämä ei kuitenkaan sentään riittäne luterilaisessa kirkossa toimivalle herätysliikkeelle ja uskovaisille papeille.

Onko siis niin, että varsinaiset raamatulliset perustelut ehkäisykiellolle itse asiassa puuttuvat?

Särkiniemi myöntää suoraan, että ihmiset ovat kokeneet lestadiolaisyhteisössä ehkäisykiellolla painostamista. ”Minulla ei ole varaa kiistää painostamisen kokemuksia.– – kaikki painostaminen on väärin ja syntiä, ja siihen syyllistyneiden on tehtävä parannus.” Tätä selvemmin asiaa ei voine enää vl-uskovainen todeta.

Mutta Särkiniemi pitää painostustapauksia vain seuraamuksena yksittäisten vl-uskovaisten henkilökohtaisesta pahuudesta.

SRK:n puhujainkokouksen ehkäisyn synnillistävällä päätöksellä (1967), joka sitoo kaikkia vl-uskovaisia kollektiivisesti, ei siten Särkiniemen mukaan olisikaan mitään yhteyttä naisten ja avioparien kokemaan painostamiseen.

Tässä on Särkiniemen silmäkääntötemppu. SRK ja rauhanyhdistykset eivät siis Särkiniemen mukaan olisi lainkaan vastuussa painostamisesta!

Särkiniemi nostaa yksittäisen uskovaisen ihmisen yksinään vastuunkantajaksi naisten ja avioparien yhteisössä kokemalle painostamiselle.

Tosiasiassa painostaminen perustuu herätysliikkeen omaksumaan ehkäisykielto-oppiin josta puhujainkokous päätti vuonna 1967 ja jota on siitä lähtien pidetty varsin keskeisenä opin osana ja oikean uskovaisen ”hengen hedelmänä”.

Painostaminen ei tietenkään olisi mahdollista ilman liikkeen johdon ja puhujina toimivien miesten yhteisesti omaksumaa ja heidän sekä lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden ylläpitämää ehkäisyn synnillistävää tulkintaa.

Ehkäisykiellosta on pidetty satoja, jos ei tuhansia saarnoja rauhanyhdistyksissä ja suuremmissa seuroissa. Aiheesta on julkaistu myös jatkuvasti kirjoituksia SRK:n julkaisemissa lehdissä ja kirjoissa. Kuuliaisuudesta ottaa vastaan kaikki lapset joita on mahdollista saada,  puhutaan lähes kaikilla rauhanyhdistysten seurakuntapäivillä. Monet puhujat ovat pitäneet suurperhettä suoranaisesti uskovaisenihmisen tunnusmerkkinä (esim. Mikko Uljas).

Lisäksi yksi nykyisen opin keskeinen näkemys on, että uskovaisen tulee aina puhutella ja nuhdella sellaista uskonsisarta tai –veljeä, jonka arvelee tai epäilee langenneen syntiin. Siten tunkeilevat, syyllistävät ja painostavat kyselyt lasten saannista ja raskauksista voidaan perustella tällä ”rakkaudellisella huolenpidolla”.

Yksittäinen vl-uskovainen pyrkii toimimaan sillä tavoin kuin hän on oppinut oikeana ja asiaankuuluvana pitämään. On epäeettistä ja harhaanjohtavaa, että Särkiniemi kirjoituksessaan syyllistää vain jotkut yksittäiset uskovaiset naisten kokemasta painostamisesta. Hän antaa sen käsityksen, että kyse olisi yksittäisten kristittyjen omasta ”pahuudesta”, kun nämä vain toimivat kuten herätysliikkeen johto ja puhujat ovat vuosikymmeniä heitä opettaneet.

Käytännössä Särkiniemi itse asiassa puolustaa SRK:n nykyistä, ehkäisyn synnillistävää kantaa sillä, että hän viittaa asian liittyvän ”uskon oppiin”. Mutta hän ei tuo ollenkaan esiin itse ”oppia”, eli sitä miten Raamatussa ehkisy olisi kielletty.

Onkin  pidettävä hämmästyttävänä, että vaikka Särkiniemi on koulutettu teologi, hän ei nojaudu tässä Raamattuun eikä perustele ehkäisykantaa Jumalan sanalla. Miksi?

Seppo Särkiniemi

On annettava tilaa myös uskonnolle

Olen Maria Saaren kanssa samaa mieltä siitä, että ehkäisyyn liittyy lestadiolaisilla sellaisia omantunnon syitä, joihin jokaisella on oikeus ilman selityksiä ulkopuolisille. Tämän periaatteen toivoisin niidenkin muistavan, jotka haluavat kirjoituksillaan määritellä, mitä ja miten lestadiolaisuudesta keskustellaan.

Lapsen syntymisestä puhumiseen liittyy aina sellaista herkkyyttä että mitkään sanat eivät tunnu oikeilta. Arjen kivun kuvaamiselle tulee olla paljon tilaa, ja toista ihmistä on suostuttava kuuntelemaan. Saari on tässäkin vakaumuksessaan oikeassa. Mutta tilaa on annettava myös sille keskustelulle, jossa asioita tarkastellaan uskon perusteiden valossa. Niihin liittyvä kipu ei kieltämällä poistu.

Minulla ei ole varaa kiistää painostamisen kokemuksia. Lestadiolaiset ovat samalla tavoin raadollisia, syntisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin. Pahuus on näkynyt ja näkyy edelleen yksittäisten uskovaisten ja yhteisöjen elämässä. Mutta kaikki painostaminen on väärin ja syntiä, ja siihen syyllistyneiden on tehtävä parannus.

Mutta tärkein näkökulma unohtuu koko ajan. Lestadiolaiset eivät omista totuutta, mutta kokevat sen kuuluvan uskon oppiin. Siihen tunto on sidottu, ja sen kanssa seisotaan Jumalan edessä, ja vastataan ajatuksista, sanoista ja teoista.

Yhteisön sisin olemus ei ole tapakulttuuria, päätöksiä, painostusta, miesten tai naisten harjoittamaa väkivaltaa, enemmistöjä ja vähemmistöjä, vaan hiljaista iloa Jumalan armosta ja sitä kuuluttavasta anteeksiantamuksesta. Sen varassa lepää kaikki. Ilman sitä kaikki on turhaa tapojen tottelemista.

* * *

“Ehkäisy on jokaisen vanhoillislestadiolaisen oikeus”, kirjoittaa Maria Saari Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa 5.4.2009. Hän puuttuu monien avioparien ja erityisesti naisten kokemaan yhteisön muiden jäsenten harjoittamaan painostamiseen lapsiasiassa.

Hän viittaa myös puhujien ja Päivämiehen kirjoittajien ehkäisykysymyksessä käyttämään hämärään retoriikkaan, joka mahdollistaa naisten enemmän tai vähemmän suoran syyllistämisen ja yhteisön kollektiivisen manipuloimisen.

Saari nostaa esiin myös kysymyksen vallasta ja naisen asemasta vl-liikkeessä. Ehkäisykiellosta päättäneet ja sitä “Jumalan tahtona” julistaneet henkilöt ovat ja ovat aina olleet aina miehiä.  Enempää SRK:n  johdossa kuin sananjulistajienkaan joukossa ei ole lainkaan naisia. ”Miessaarnaajien keho ei tule koskaan olemaan vaarassa liian monien keisarileikkausten vuoksi. He voivat huoletta tehdä elämässään suunnitelmia yhdeksää kuukautta pidemmälle. Lestadiolaisnaisten todellisuus on toinen.”

Ehkäisykielto ei ole kuulunut aina lestadiolaisuuteen, toteaa Saari. Saaren mukaan ehkäisykiellon noudattamisen ei ole nykypäivänä myöskään täysin yksiselitteistä, vaan asiasta esiintyy liikkeen sisällä erilaisia näkemyksiä. ”Nuorten ja myös vanhempien perheiden keskuudessa on myös ehkäisyä käyttäviä lestadiolaisia. Liike ei siis ole niin yksiääninen kuin sen äänitorvina esiintyvät usein haluavat väittää.”

Lopuksi Saari esittää, että herätysliikkeen tulee jatkossa osoittaa selväsanaisesti tukensa ehkäisyä tarvitseville perheille, osoittaakseen että liike kantaa tässä asiassa aidosti vastuunsa.

Maria Saari on helsinkiläinen kustannustoimittaja ja oman määritelmänsä mukaan “etninen vanhoillislestadiolainen”.

“Ehkäisy on jokaisen vanhoillislestadiolaisen oikeus”

Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti 5.4.2009, D6

Keskustelu vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellosta on paljastanut vaiettuja kokemuksia siitä, että lestadiolaisten yhteisö painostaa suurperheen hankkimiseen. Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros huomautti taannoin, että yksikin ulkopuolisesta paineesta kärsivä perhe on liikaa. Outoa kyllä, vanhoillislestadiolaiset esittävät tällaisia ajatuksia julkisesti harvoin, vaikka ongelma on yleinen.

Ehkäisykielto ei ole aina ollut osa lestadiolaisuutta. Tiukka linja on muotoiltu vasta 1960-luvulla, kun ehkäisy yleistyi. Vuoden 1967 puhujainkokouksessa lapsirajoitus kaikissa muodoissaan luokiteltiin synniksi.

Myöhemmin lestadiolaisten päälehden Päivämiehen kirjoituksissa linja on ollut sama tai jopa tiukempi.

Asia on hengellistetty niin, että se luokitellaan jopa uskonkysymykseksi: ehkäisyn välttämistä pidetään osoituksena siitä, että ihminen uskoo oikealla tavalla. Samaan aikaan liikkeessä kuitenkin opetetaan, ettei teoilla pääse taivaaseen.

Ei ole ihme, että toisin ajattelevat pitävät ajatuksensa omana tietonaan. Vaikka ehkäisy terveydellisistä syistä nykyisin varovaisesti hyväksytään, ehkäisykiellosta on muodostunut liikkeessä tabu, jolla on joskus traagisia seurauksia.

Ehkäisykielto muotoillaan usein käänteisesti: sanotaan, että uskovaisina “haluamme ottaa kaikki lapset vastaan”. Tämän vuoksi moni lestadiolainen sanoo, ettei kyse ole kiellosta. Kuitenkaan ehkäisyä ei juuri kannateta julkisesti, vaan asiasta puhutaan peittelevin sanakääntein.

Hämärretyssä kielenkäytössä on monia ansoja.

Lestadiolaista oppia linjaavien miessaarnaajien keho ei tule koskaan olemaan vaarassa liian monien keisarileikkausten vuoksi. He voivat huoletta tehdä elämässään suunnitelmia yhdeksää kuukautta pidemmälle. Lestadiolaisnaisten todellisuus on toinen. Toki ehkäisykielto ahdistaa yhä useampia miehiäkin.

Keskustelua ehkäisystä estetään tehokkaasti esittämällä se “uskossaan langenneiden” tai entisten lestadiolaisten katkeruuden osoitukseksi. Tehokas hiljentämiskeino on sekin, että keskustelijat leimataan eriseuran siemenen kylväjiksi eli hengellisesti harhautuneiksi.

Juuri näin syyllistäminen toimii. Ongelmia nähdään olevan vain yksittäisillä ihmisillä, eikä niitä tunnisteta yhteisön tuottamiksi. Monet haluavat rajata mielipiteiltään poikkeavat yksilöt yhteisön ulkopuolelle. Internetin keskustelupalstoilla lestadiolaiset huomauttelevat, miten “aina voi lähteä, jos ei yhteisö kiinnosta”.

Tällainenko on jäsenistään huolta pitävä seurakunta?

Vanhoillislestadiolaisuus on myös etninen yhteisö, ei pelkästään uskonnollinen. Liikkeen jäsenten perhe ja suku ovat usein läpikotaisin lestadiolaisia.

Pelko yhteisön ulkopuolelle joutumisesta voi olla niin voimakas, ettei yhteisön normeja uskalleta rikkoa – edes silloin, kun on kyse omasta terveydestä. Kun suhtautumisesta lastensaantiin on tehty lähes taivaaseen pääsyn ehto, on ajattelutavasta vaikea irtautua, vaikka sen raamatulliset perusteet ovat kyseenalaiset.

Lasten synnyttämistä on pidetty niin tärkeänä, että se tuntuu menevän jopa lähimmäisenrakkauden edelle. Esimerkiksi omaisuuden keräämisen välttäminen tai ympäristöstä huolehtiminen eivät ole saaneet vastaavaa jalansijaa lestadiolaisuudessa, vaikka niistäkin puhutaan Raamatussa.

Ihmisoikeusliiton kannanotto on ollut arvokas nostaessaan esiin vaietun ehkäisykysymyksen. Koska ehkäisyyn liittyvä painostaminen on syntynyt lestadiolaisen yhteisön sisällä, ongelma on ratkaistava yhteisön sisällä.

Uskonnollisen liikkeen ei ole välttämätöntä hyväksyä kaikkea, mitä sen yksittäiset jäsenet hyväksyvät. Jos ihmisten arjen ja yhteisön julistuksen välinen ero kuitenkin kasvaa kovin suureksi, virallinen totuus ei kohtaa ihmisten arkipäivää. Moni vanhoillislestadiolainen erottaakin nykyään yhä useammin selvästi toisistaan oman ajattelunsa ja virallisiksi miellettyjen tahojen liturgian.

Suurperhe ei tietenkään ole kaikille lestadiolaisille ongelma, eivätkä kaikki lestadiolaisnaiset ja -miehet ole uhreja tai alistettuja. Monelle suurperhe on aito valinta, joskin kulttuurin tukema piirre, kuten joulun vietto kristityille.

Lestadiolaisten kattojärjestön SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on puolustanut ehkäisykantaa uskonnonvapaudella. Se on hämärtävää: hän antaa ymmärtää, että lestadiolaiset haluaisivat yhtenä joukkona säilyttää vapautensa suurperheisiin.

Todellisuudessa ehkäisykieltoa kannattavat lähinnä vanhoillislestadiolaisten vanhoillisimmat jäsenet. Nuorten ja myös vanhempien perheiden keskuudessa on myös ehkäisyä käyttäviä lestadiolaisia. Liike ei siis ole niin yksiääninen kuin sen äänitorvina esiintyvät usein haluavat väittää.

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki antaa luvan ehkäisyyn terveydellisistä syistä. “[Lääkäreiden] lääketieteen näkökulmasta antamiin – – arviointeihin tuskin kukaan vanhempi suhtautuu väheksyvästi”, hän kirjoittaa Päivämies-lehdessä. Medikalisoimalla ehkäisyn Hautamäki välttää ottamasta kantaa vanhempien henkiseen hyvinvointiin.

Ehkäisyn käyttäminen omantunnon syistä on jokaisen lestadiolaisen oikeus ilman sen kummempia selityksiä. Tiukkojen kannanottojen jälkeen lestadiolaisten olisi syytä kantaa vastuu ja selväsanaisemmin tukea ehkäisyä tarvitsevia perheitä.

MARIA SAARI

Kirjoittaja on kustannustoimittaja ja etninen lestadiolainen.

Aiheesta muualla:

Voimala, TV1: lestadiolaisäitien synnytyspakko

TV:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Lääkärit huolissaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellosta MTV3 21.1.2009

Pekka Mikkola: Olavi Voittosen haastattelu Kalevassa 22.3.2009 “Tunnen kyllä elämän rosot”

Voittosen Kaleva-haastattelu kokonaisuudessaan Hakomajassa. 

Kristiina Kouros: Uskonnonvapaus ei ole yksinäinen saareke. Helsingin Sanomat 25.2.2009.

Aimo Hautamäki, Päivämiehen pääkirjoitus 29.1.2009.

Viime aikoina suuri julkisuuskin on kiinnostunut aiheesta, joka tähän mennessä on kiihottanut lähinnä vain akateemisia piirejä. Ilta-Sanomat sohaisi muurahaispesään sukupuolten sota-artikkelillaan viikko sitten ja ykkösen Voimala-ohjelma jatkoi aiheen repostelua.

Miksi aihe kiinnostaa mediaa juuri nyt? Feministit ovat käyneet hyökkäyssotaansa miehiä vastaan laajalla rintamalla jo vuosikymmenet. Media ei ole sitä kuitenkaan noteerannut; siksikö – vai siitä huolimatta, että feministit valjastivat sotakoneekseen juuri median? Nyt kun muutamat miehet ovat uskaltaneet avata suunsa puolustukseen, kysymyksessä onkin yhtäkkiä sota!

Onhan tässä sellainen logiikka, että sotaa ei ole olemassa niin kauan kuin hyökkäyksen kohde jää tuleen makaamaan eikä tee mitään puolustautuakseen. Normaalistihan silloin puhutaan kansanmurhasta. Nyt media yrittää syyllistää miehiä siitä, että vihdoinkin joku yrittää ampua takaisin. Mutta onhan meillä toki oikea sodanjulistuskin olemassa. Julistus tulee yleensä hyökkääjän puolelta, niin nytkin. Naisasialiitto Unioni julisti helmikuussa jäsenlehdessään sodan miesasiamiehille ja maltilliselle tasa-arvokeskustelulle.

Mikäpä siinä, kyllä miehet ovat sotimaan tottuneet. Jos tämä sota käytäisiin rynnäkkökivääreillä – ja miksei käytäisi? – voittajasta ei olisi epäselvyyttä. Mutta kun se todennäköisesti käydään julkisuudessa, miesten asema on huono, ellei suorastaan toivoton. Syynä on biologia. Ihmislaji elää ystäviemme simpanssien tavoin urosten johtamissa laumoissa. Evoluutio on pitänyt huolen siitä, että kymmenien miljoonien vuosien aikana johtajaurosten on ollut pakko ottaa huomioon myös naaraiden tarpeet ja vaatimukset. Samanlaista evolutiivista perimää ei ole naisjohtajilla.

Niinpä ihmisyhteisö on erittäin herkistynyt naisten harjoittamalle vallankäytölle, jota voidaan nimittää sosiaaliseksi manipulaatioksi. Uhriutuminen, valittaminen, raivokohtaukset, kyyneleet ja tietysti seksin säännöstely ovat tehokkaita keinoja ajaa omaa asiaa eteenpäin. Tämän tietää naisasialiitto paremmin kuin kukaan muu.

Feministisessä sodankäynnissä tärkeällä sijalla ovat myös aivopesun eri muodot, mm. toisto, toisto ja toisto. Kun 365 päivänä vuodessa aamukahvipöydässä saa lukea, että naisten euro on edelleen 80 senttiä, suurin osa ihmistä lopulta uskoo väitteen olevan totta. Et ole huonossa seurassa, sillä jopa tasavallan presidentti uskoo näin olevan. Tietysti on mahdollista, että hän kuuluukin itse manipuloijiin. Tällöin hän tietää väitteen olevan valheellisen, mutta ei sitä halua tietenkään ääneen sanoa.

Sinänsä on ihme, että sanomalehtien päätoimittajat (jotka siis ovat edelleen pääosin miehiä) hyväksyvät uutiseksi tällaisen toiston. Yhtä hyvin voitaisiin joka päivä uutisoida, että Suomi on edelleen itsenäinen valtio. Tämä vain osoittaa, ettei päätoimittajan sukupuolella ole mitään virkaa tällaisessa asiassa, koska miehet eivät uskalla viheltää peliä poikki evolutiivisten oppirahojen vuoksi. Feministisen sodankäynnin kannaltahan tärkeintä on, että mahdollisimman useat toimittajat ovat aatteen sokaisemia. Mies päätoimittajana on oikeastaan vain bonusta, sillä toimittajan töpätessä oikeuteen joutuu päätoimittaja.

Aivopesu on kaikkien sotien taustalla, muuten sotia ei olisikaan. Eihän täysijärkinen ihminen lähde tykinruuaksi vapaaehtoisesti. Aivopesussa käytetään aina myös valheita, kuten nyt vaikka Irakin sodan pohjustus osoittaa. Ilman valheita ei siis olisi sotiakaan. Hyökkääjä syyllistyy näin aina aivopesuun ja valehteluun. Hyökkäyksen kohde voi provosoida asiaa omalla käyttäytymisellään tai sitten joutua tilanteeseen yllättäen.

Mutta kysymys ei ole pelkästään naisten ja miesten välisestä sodasta. Ainakin yhtä paljon taistelukentällä mittelöivät kulttuuriuskovaiset ja luonnontieteilijät. Tieteellisellä rintamalla kulttuuriuskovaisilla on yhtä vähän mahdollisuuksia kuin oli keskiaikaisella kirkolla tähtitieteen saavutuksia sensuroidessaan. Mutta julkisuus on taas eri asia. Jos parin vuosikymmenen ajan joka päivä lehdessä kirjoitettaisiin maapallon olevan pannukakku, yhtä suuri osa kansasta kuin nyt uskoo naisen euroon, uskoisi maapallon litteyteen.

Tosiasioilla on siis hyvin vähän merkitystä julkisuudessa, jossa ihmisten uskomuksia on helppo manipuloida. Kulttuuriväki puolustaa omaa reviiriään yhtä raivokkaasti kuin kirkko aikoinaan omaansa. Oikeat polttoroviot eivät ole enää mahdollisia, mutta nyt ovatkin käytössä henkiset polttoroviot, joilla luonnontieteen valtaa pyritään suitsimaan. Tämä näkyi myös Voimala-ohjelmassa, jossa kulttuuriväki paljasti heikon asiantuntemuksensa, mutta ääntä ja mitätöintiä piisasi vaikka muille jakaa.

Siinä mielessä näillä kahdella sodalla on yhtymäkohtia, että kulttuuriväki on pääosin naisaivoista ja luonnontieteilijät pääosin miesaivoista porukkaa. Koska naistyypin aivot ovat verbaalisesti kyvykkäämpiä kuin miestyypin aivot, jälkimmäiset eivät pysty stressitilanteessa yhtä mediaseksikkääseen suoritukseen kuin edelliset. Kun mediaväki on pääosin koulutettu kulttuurihautomoissa, kuten Tampereen yliopistossa, ei ole epäselvää, missä valossa asioita mediassa käsitellään.

Voimala oli mainio esimerkki tästä vastakkainasettelusta. Yksi luonnontieteilijä vastassaan viisi kulttuuriuskovaista (joista neljä Tampereen aliopiston kasvattia!). Osmo Tammisalo ei tällaisessa ympäristössä uskaltanut olla edes oma itsensä – sinänsä ymmärrettävää itsesuojeluvaistoa. Luonnontieteilijöiden ongelma on lisäksi asioiden taustalla olevan valtavan tietomäärän käsittely. Sen muotoileminen kevyeksi jutusteluksi on hidasta. Liian hidasta televisioon? Sen sijaan Jukka Hankamäellä ja Mikko Lehtosella ei ollut mitään ongelmia laukoa kovaäänisiä mielipiteitään, koska heidän tausta”tieteensäkin” perustuu pelkkään ”musta tuntuu”- filosofiaan.

]]>