Pilviselläkin säällä kannattaa lähteä ulos. Pieni sadekaan ei haittaa. Pajuruusutkin kukkivat näin kauniisti. Tosin paju itse ei taida näistä “ruusuistaan” ihmeemmin perustaa. Äkämäsääsken poikashautomo siellä luuraa sisällä.

Ihan oikeitakin kukkia löytyy vielä. Pieni pelto-orvokki taitaa olla iki-kukkija, aina kun maa ei ole lumen peitossa, tätä näkee kukassa.

Pimeänä päivänä nämä metsän lamput ovat tosi tarpeellisia.

Muitakin kulkijoita oli liikkeellä. Tämä kaveri paineli vauhdikkaasti vanamonvarpujen joukossa.

Ei jäänyt poseeraamaan hän.

Rohtotädyke esitteli kauniita siemenkotiaan.

Ylitsevuotavia pikkuväen pikareita.

Kanervien taustalla ei ole lunta, vaan palleroporonjäkälää.

Lilliputtien jalkapallon väri näyttää olevan vaaleansininen.

Parin-kolmen millin läpimittaiset pallot lienevät pikkukansalle sopivan kokoisia potkittavia.

Ihan valmiilta jo näyttivät.

Kosteudenkestävyysmittaus meneillään.

Hyvin näyttää kestävän sadettakin.

Soikeitakin malleja oli valmistettu koe-erä.

Melkein kaikki lumi on viime päivien sateiden mukana sulanut. Metsän pikkuväki ilahtuu aina sateesta. Ne koristautuvat helmin yltä päältä.

Metsän lempeät värit pilvisenä päivänä.

Jotkut yrittivät piileskellä…

… toiset taas eivät.

Hämyvalaistus.

Kiehtovaa pikku maailmaa.

Heitä löytää usein isojen kivien päällä istuskelemassa.

Hämärässä metsässä tarvitaan myös valaistusta. Pieniä lamppuja onkin sijoitettu sopiviin kohtiin.

niin vähän aikaa

niin vähän unta

niin vähän rahaa

niin vähän lunta

tentti ja toinen ja keikka ja äänet ja yritys ja keikka ja roudaus ja reenit ja stressi ja kendo ja piippaus ja reenit ja keikka ja remontti ja kendo ja koulu ja huolet ja koulu ja hulina ja koulu ja uutiset ja liikenne ja tuhat ja valot ja ruuhka ja humala ja väsymys ja…

Kiiminkiin tulin on rauha on metsä.

now playing~

Sunnuntaina oltiin koko päivä pilvessä.

Teerikin melkein pilvessä.

Lisää teeriä lennähti lähikoivuihin.

Kääpäkaverukset.

Kurre kyttäsi kuusessa.

Käpytikka koputteli.

Sunnuntaina piti päästä metsään.

Pieni pihlaja punasteli.

Puolukkaposket.

Rupsahtaneet mustikat.

Oravanmarjojakin vielä.

Katajanmarjoja kypsyy ensi kesänä melkoisesti. Tai oikeastaanhan nämä ovat käpyjä.

Minikuusia. Riidenliekoja.

Metsän Mörkö.

Sääskiäkin pöllähti lumen mukana jostain.

.Tehometsätaloudessa toimiminen on todellakin kuin tietokonepeliä.
Sunnuntaina tuli TV kolmoselta ,  “Vihreä Kulta” maireasti luontoliikuntaa ja tehometsätalouden sijoitus -suunnittelua miksaava ohjelma, Kosketus luontoon oli sovitettu kaupunkilaismetsänomistalle sopivasti sauvaliikunnalliseksi, kosketus oli sliipattu kuin tietokonepelissä. Vaikka Noora -missi oli kaunis kuin äitinsä,  mutta ei yhtä koskettava.

Meillä on kosketus samaan metsätiehen Nooran äidin kanssa, tuo kärrytie meni Telakankaalta Hanhisaloon. Sen tien varrelle minä hakeuduin seisoskelemaan aina kun eräs kaunis lettipäinen tyttö tuli polkupyörällä koulusta. Ah kaunis ohimeno, sekä iso ja hiljainen kuusimetsä.

Pian tuosta tiestä tuli rapainen traktoritie. Lopulta avohakkuut hävittivät koko tien ja muuttivat koko metsäluonnon epäympäristöksi. Noora -missi kertoo olevansa tuleva metsänomistaja, ja nuokin metsät kuuluvat heidän suvulleen.

Hämärässä metsässä joku loistaa lahoavan puun rungolla.

Talvijuurekashan se. Innostuu aina kasvuun näihin aikoihin jo talven lähestyessä.

Piileskelijä.

Utelias.

Suojeluintoinen.

Perheidylli.

Tämä japanilaisten enokitakeksi nimittämä sieni on kuulemma herkkua. Maistamatta on vielä.

Kaupin urheilupuisto on laaja, yhtenäinen urheilualue suht lähellä Tampereen keskustaa. Kauppi sopii ihanteellisesti lenkkeilyyn, koiran ulkoiluttamiseen, leikkipaikaksi, uimapaikaksi sekä tietty leppoisaan luonnossa käyskentelyyn. Kaupissa liikkuu päivällä paljon porukkaa, koska sieltä löytyy jaliskenttä, pesiskenttiä, koirien kilparata sekä tietty upeaa luontoa. Myös alueen asukkaat ovat päivällä liikkeellä. Tämän vuoksi Kauppi ei vaikuta pelottavalta paikalta, vaikka siellä joitain pulsuja ja itsestäänpaljastelijoita saattaakin kohdata.

Kun aurinko laskee ja yö hiipii yksinäisen metsässä kulkijan ylle, alkaa alue vaikuttaa luotaantyöntävältä jopa näin miehenä. Ja määkin olen aika monta yötä hillunut keskenäni pimeessä armeija-aikoina. Itseasiassa iltahämärässä metsämaisema, järvi ja  kalliot näyttävät vielä upeilta, ja suomalaisen luonnon kauneus tunkeutuu syvälle tajuntaan. Hämärässä silmä erottaa vielä suurimmat  yksityiskohdat, eikä metsämaasto ole hengenvaarallinen tottumattoneemmallekaan kuljeskelijalle. Toki huono tasapaino, kiire ja huolimattomuus voi saada kenet tahansa kaatumaan ja kompuroimaan. Myös liukkaus, sumu ja sade luovat omat haasteensa.

Vaikka Kaupin alueen päälenkkipolut on hyvin valaistut, metsä ei ole. Pimeässä liikkuvaa vaanii  monet sellaiset vaarat, joita ei tule päivällä edes ajatelleeksi: syvät kuopat, rotkot ja jyrkänteet. Sellaiseen humpsahtaessaan murtuu helposti luita. Myös pää voi iskeytyä kiveen, kantoon tai kovaan maahan ja taju lähteä -  hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa. Vaikka suurimmat pudotukset  on yleensä merkitty, pienemmätkin voi koitua kohtaloksi. Muistappas siis katsoa mihin astut.

Katso jalkoihisi!

SUOMALAISET EKSYVÄT METSÄÄN YHÄ USEAMMIN

Yhä useampi suomlainen eksyy metsään. Syitä tähän on mm. vanhusten määrän lisääntyminen, ihmisten uusavuttomuus luonnossa sekä liian suuri luottamus paikannuslaitteiden apuun. Pimeällä eksytään luonnollisesti helpommin kuin valoisalla. Liikkumista vaikeuttaa myös sateinen keli ja/tai sumu. Paitsi että metsään eksytään, siellä on myös helppo teloa itsensä. Kuinkahan monta kertaa meikälläkin on venähtänyt nilkka, murtunut käsi tai sit oon kopauttanut pääni puunoksaan tai kaatuessani juurakkoon. Onneksi ei ole käynyt kuitenkaan pahemmin.

Suht vaikea suunnistaa pilkkopimeässä.

Pimeä metsä ei anna armoa, jos sinne päätyy vahingossa vaikkapa baari-illan jälkeen. Ja mitä kokemattomampi luonnossa liikkuja, sitä enemmän kannattaa välttää pimeään, ja etenkin tuntemattomaan luontoon, joutumista. Äläpä siis lähde oikomaan himaasi metsän poikki pakkasyönä baari-illan jälkeen. Kaunis aie voi päättyä rumasti. Järki käteen!

PIMEÄSSÄ LIIKKUMINEN VAATII OIKEAT VÄLINEET

Ja vaikka mukana sattuis olemaan se oma kännykkä, joka sekä näyttää valoa että toimii paikannuslaitteena, ei kannata silti riskeerata henkikultaansa turhaan. Entäpä jos akku loppuu, puhelin putoaa ja häviää tai risukasojen keskellä ei olekaan kuuluvuutta?  Myös huonot kengät lisää kaatumisriskiä. Erilaisten trendivaatteiden nyörit, huput ja muut erikoisuudet saattaa takertua oksiin tai piikkilanka-aitoihin, ja pahimmillaan aiheuttaa kuristumisen tai tukehtumisen. Auts.

Siis mähän kannan tollaista aina mukana...

Voi vaikuttaa siltä, että pienet lapset tai vanhukset telovat itsensä metsässä, mutta eipä se ihan niinkään mene. Sisäministeriön mukaan maastoon eksynyitä ja/tai siellä itsensä loukanneita on ollut viime vuosina n. 400. Esimerkiksi 1970-luvulla etsintöjä tehtiin noin 100-150 ihmisestä.

Miten sinä vältät eksymisen ja/tai loukkaantumisen maastossa?

Mistä mielestäsi johtuu, että vuosittain eksyneitä on yhä enemmän?

Mitä tilanteelle voisi tehdä?

Kerro ja kommentoi!

Aurinko näyttäytyi tänään vähäksi aikaa. Siispä kipinkapin metsään.

Toukokuun kukkijan oravanmarjan marjat olivat muuttuneet harmaista punaisiksi.

Kypsiä ovat ja herkullisen näköisiä. Eivät kuitenkaan ole terveysruokaa.

Oravanmarja kuuluu kielokasveihin. Marjatkin muistuttavat kielon marjoja, myös myrkyllisyydessä.

Paikalle pölähti pikku parvi isoja itikoita. Tarkempaa lajinmäärittelyä en uskalla tehdä. Istahtivat kuka minnekin.

Lähikuvaakin yritin, mutta tahtoivat karkailla.

Pikkuruiset sienet tahtovat aina tulla kuvattaviksi. Tässä innokkain.

… hämähämähäkki kiipes uudelleen.”

Aamupalan toivossa pikkuinen hämähäkki rakentelee verkkoa kahden nuokkuhelmikän tuleentuneen varren väliin.
Ihmeellisellä vauhdilla ja varmuudella käy rakentaminen.

Vähäsen suttuinen kuva, mutta pikku hämähäkin silmät näkyivät tässä hauskasti:

The sun rises and the teeny tiny spider is up and about, building its web in the hopes of catching some breakfast I guess. A tiny spider, as the part of the orthilia stem in the photo below is only about 1-1.5 inch long.

Not perfect pics but I liked the second one as you can see the tiny eyes of the tiny creature.
It’s always amazing to watch the speed and confidence with which they build their webs.

Hups, taas aikaa on vierähtänyt pikkasen liikaa päivittämättä blogia.

Toissa viikolla isäntä oli syyslomalla, ja Riku sai siis laatuaikaa, sen mitä golfaamiselta jäi. Ehtivät pojat käydä ainakin sienimetsässä. Ja siitä alla kuva-aineistoa (kännykällä otettuja).

Muuten ei olekaan mitään kovin kummoista tapahtunut. Peruseloa vaan eteenpäin. Rallytoko-kurssi, jolle ilmoittauduimme, peruuntui vähäisen osanottajamäärän takia. Ihmettelen vähän, kun tuntuu olevan suosittu laji. Meille tarjottiin toista kurssia toiselle viikonpäivällä, mutta se ei taas oikein meidän aikatauluihin sopinut. Pitää harkita joskus myöhemmin uudestaan, tai miettiä, että josko niitä liikkeitä opettelisi ihan itsekseenkin.

Lenkkien pituutta ollaan tässä pikkuhiljaa koetettu pidentää. Tuli tuossa syyskuussa ahaa-elämys, kun ihmettelin tota valtavaa energiamäärää mikä Rikulta löytyy, ihan kuin eri koira kuin kesällä. Joku sitten kommentoi, että heilläkin nyt ilmojen viilennyttyä sitä energiaa on ihan eri tavalla. Se saattaisi Rikullakin vaikuttaa. Toki taustalla on varmaan hieman kiireisempiä aikoja, jolloin iltaisin ei olla ehditty ehkä niin paljon temppuja tehdä jne. Ollaan nyt muutaman viikon aikana myös metsässä käyty useampaan otteeseen, joten sitä vapaanakin juoksemista on tullut. Siinä vaan Riku meinaa välillä saada kummallisia hepulikohtauksia, kai se energian määrä on vaan niin valtava.

Pohjoisen porot ovat “lantalaiselle” ainainen ihmetyksen ja ihailun kohde. Sen mukaisesti niitä pitää kuvata enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Nämä jossain Raja-Joosepin tienoilla.

Joulupukin varaporo Nellimissä.

Valkoinen  versio.

Vintilänkairassa on ollut metsäpalo joskus, mutta on vain nuolaissut pinnalta. Sen  verran kuitenkin, että koivut ovat vahingoittuneet ja alkaneet kasvattaa kääpiä kylkeensä.

Oulangan kanjonin syvyyttä on vaikea saada kuvaan. Se pitää kokea.

Halikka kasvaa merenrannan kivikossa Skibotnisssa.

Kukkolankoski Tornionjoessa. Takana Svea-mamman maa.

Jättiläinen Oulangan kanjonin reunalla.

Leväpartainen kivi.

Tontut huomasin, vaikka yrittivätkin piiloutua.

Kääpäpahka Oulangan kansallispuistossa.

Pyhäinhäväistys Saanalla. Norjalaisrakentaminen kauhistuttaa pientä kulkijaa.

Heinäpeikot.

Norjalla riittää kiveä.

Jäämeren oksennus. Meduusa.

Pykeija. Vanha suomalaisten kalastajakylä, Pikku-Suomeksikin mainittu.

Karvasinilatva, jonka ainut luontainen kasvupaikka Skandinaviassa on Pykeijan hautausmaa. Seuraavaksi sitä saa mennä etsimään Huippuvuorilta.

Saunaan olisi tehnyt mieli Pykeijassa, mutta lämmittäjää ei löytynyt.

Kuukkelien tapaaminen pohjoisessa metsässä on unohtumaton elämys. Nämä kauniit ja pelottomat linnut tulevat tervehtimään kulkijaa tulille. Eväät tietysti jaetaan heidän kanssaan.

Odottavan utelias.

Näitä tuli paikalle useita. Olisikohan ollut perhe?

Ruskaväriä.

Tarkkaavaisuus ei päässyt herpaantumaan.

Pyrstöpää.

Kuukkelit juttelevat koko ajan keskenään lennellessään puusta toiseen ja hypellessään maassa.

Toivottavasti tapaamme vielä.

Lauantaina suunnattiin Hämeenlinnaan ja siellä sitten metsään. Lähdettiin katsastamaan josko sieniä löytyisi. Puolukoita tiedettiin varmasti löytyvän, sillä äitillä oli hyvät apajat meille jo tiedossa. Riku sai juosta metsässä ihan vapaana. Alussa pehmeä sammal innosti Rikua pötköttelemään, mutta pääosin viipotti menemään innokkaana. Välillä piti vähän spurtata hulluna ympäri, ja välillä vaan seuraili missä mennään. Tuolla huomasi, että luoksetulo oli hetkittäin kyllä ihan hakusessa. Välillä taas spurttas luo kuin viimeistä päivää.

Sieniä kerättiin aika helposti maastosta. Puolukoita lähdettiin sitten katsomaan ihan erityylisestä ryteiköstä, jossa Rikun töppöjalat meinas vähän loppua kesken. Ja toki jamppaa alkoi jo väsyttämäänkin, niin ei jaksanut ihan samalla tavalla vehdata, vaan Riku tyytyi enemmän toimimaan työnjohtajana puolukoiden poimimisessa. Tietenkin tarkisti välillä laadun, hyvin puolukat uppos.

Sunnuntaina käytiin leikkimässä. Kaveruksista ei oikein kunnon kuvaa meinannut saada, vauhti oli sen verran kovaa koko ajan. Ja lopputuloksena mutainen glenni.

Mina täna lähen, kõigepealt maale oma lapsepõlvekoju ning siis emaga metsa, mis pidi punetama pohladest - kes tahab jõuluajal head pohlamoosi süüa, peab selle sügisel välja teenima. Jah, muidugi ma tahaksin metsa minna sama shikilt, kui Wilhelmina Slater ja Claire Meade rebasejahile üleni Ralph Laurenis või nagu Chloe tüdrukud villase keebi ja säärsaabastega või nagu Chaneli omad pikkade seelikute ja roomiksaabastega üle äsjakoristatud viljapõldude heljudes. Tegeklikkuses kükitan seal täiesti ebaglamuurselt vanades Burberry kummikutes ja keskkooliaegsetes pükstes, mida ema kangekaelselt alles hoiab….