Olen asunut lapsuuteni Pohjois-Suomessa, käynyt lestadiolaisten oman (eli SRK:n) rippikoulun ja osa perheestäni kuuluu liikkeeseen. Meitä on 13 lasta. Olen tehnyt joitakin vuosia sitten pitkän harkinnan jälkeen valintani, etten halua jatkaa siinä uskossa, enkä siis ts. ”tee parannusta” kuten he sanovat. Todellinen kristillisyys on mielestäni jossain muualla.

He ovat keskuudessaan toisilleen avuliaita ja muodostavat vahvan sosiaalisen verkoston. Muille lähimmäisille ei sitten tarvitse olla auttavainen ja jos joku heistä “hairahtuu”, häntä puhutellaan ja suljetaan julmasti yhteisöstä.

Hedelmällisessä iässä ja avioliitossa olevat naiset synnyttävät lähes joka vuosi, eikä siinä haittaa vaikka pienten lasten äiti suistuisi mieleltään sairaaksi voimien uupuessa, tai jopa menehtyisi, se on vain hyvä osa koska pääsee taivaaseen. Ja jopa saatetaan vaan lodutella että Jumala antaa miehelle uuden vaimon ja lapsille uuden äidin.

Kukaan ei näissä keskusteluissa ota esiin sitä, millaista on lapsena kasvaa 13 sisaruksen kanssa, mitä siitä voi pahimmillaan seurata lapsen psyyken kehitykselle. Pysyvästi.

Usein puhutaan äideistä, toteutuvatko äitien oikeudet jne. Mutta lapsista harva puhuu. Miten joku 8-vuotias saattaa hoitaa viittä pienempää sisarustaan tai miten 15-vuotias murkkuikäinen poika jää täysin vaille tarvitsemaansa huomiota, kun vanhemmilla on täysi työ kymmenen nuoremman kanssa. Nämäkin asiat tulee myös ottaa keskusteluun. Lapsen näkökulma!

Naisena en voisi koskaan hyväksyä sitä, että minulle ei itselläni eikä puolisollani olisi oikeutta ratkaista lisääntymiseemme liittyviä asioita. Olisin todellakin synnytyskone, jopa monet hyvin koulutetut vl-naiset ovat sitä! Katsoin hiljattain Ylen Arkistosta Voimala-ohjelman, jossa käsitellään ehkäisykieltoa naisen kannalta. Ohjelmassa olleet kaksi nuorta lestadiolaisnaista olivat harvinaisen naiiveja, ollakseen niin pitkälle kouluttautuneita. Luulenpa, että elämä opettaa heitäkin, kunhan ikää ja kokemusta tulee lisää.

Olen istunut elämäni aikana monissa seuroissa ja kuunnellut maallikkosaarnaajien puheita. Hämmästyttävän vähän eväitä niistä on jäänyt. Yleensä puhujat yrittävät kiihottaa kuulijansa jonkinlaiseen onnen tilaan, oman yhteisön itseihailun transsiin. Ennen vanhaan puhujan piti kiihottaa kuulijat hyppelemään ja kiittämään hokemalla Jeesusta,mutta enää sitä ei esiinny. Hienoa, että aiheesta keskustellaan netin avoimilla foorumeilla. Kauan he ovatkin toimineet suljettuna yhteisönä  eikä julkisuudessa ole oltu kiinnostuneita liikkeen tietyistä kyseenalaisista säännöistä.

(”Omasta valinnasta”)

Onko Turussa Suomen tolloimmat ammattikorkeakouluopiskelijat?
Tai jos opiskelijoiden kulttuuritietämys kaikkialla onkin samaa luokkaa?
Siis Kivi kirjoitti Kalevalan?
Ilman kulttuuria ei olisi suomalaisuutta ja Suomea, väittää juhlapuhuja.
Kohta siis ei enää ole.

Yksi Kiven kirjoittama Kalevala nyt ei maata kaada, mutta jos 428 opiskelijasta 75 prosenttia ei tiedä kansalliseepoksemme syntyä, niin jossain on jotain mennyt pieleen. Ainakin Turussa, jossa ammattikorkeakoulun opiskelijoille tehtiin kulttuuritietämyksen kartoitus ja saatiin tulos, jossa 15836 vastauksesta vain puolet oli oikein.

Kartoituksen tekijä on ammattikorkeakoulun opettaja  Kristiina Krook, joka usean vuoden ajan on ollut huolestunut opiskelijoiden olemattomasta kulttuuritietämyksestä.  Tutkimuksen nimi panee jo aavistelemaan pahaa, oikeastaan kertoo kaiken: Aleksis Kivikö Kantelettaren isä?

Turun Sanomissa (27.11.) toimittaja Tuomo Karhu kommentoi tutkimusta ja koko kaupungin suhtautumista kulttuuriin: “Ammattikorkeakoulussa tehdyn kartoituksen  tulokset eivät yllätä kaupungissa, joka ainoana Suomessa  ei varoitusten jälkeenkään halua antaa kulttuurille tarkoitettuja valtionosuuksia kulttuurille.”

Mitä tässä siis opiskelijoita mollaamaan, jos he eivät tunne tarpeelliseksi koko kulttuuria, hehän vain vetävät samaa virttä päättäjien kanssa! Selvä kuin pläkki: yhteiskuntamme  ei arvosta kulttuuria. Paitsi niin korkeaa kulttuuria, että siihen ei tavallisen taulapään rahkeet riitä: pitää saada Aalto-yliopisto. Mutta siinähän painottuvatkin Suomen kilpailukyky ja rahavirrat, ei moniarvoisuus, ihmisten viihtyvyys – kulttuuri,  jonka pitäisi antaa iloa ja merkitystä elämään.

On turha ylvästellä Pisa-tutkimuksilla, jos jatko näyttää, että oman maan kulttuurin tuntemus on täysin nollilla.
Nyt olisi siis korkea aika tarkistaa ammatillisen toisen asteen ja korkeakouluasteen opetussuunnitelmat!  Olisi syytä antaa ihmislapsille tietoa ja kuvaa yhteiskunnasta, joka on moniarvoinen ja sitä voidaan kehittää myös moniarvoisena. Tähän  antaa eväitä  kulttuuriperinteen ja nykyisen kulttuurin jo pintapuolinenkin tunteminen.
- Opiskelijamme näyttävät  pitävän taidetta ylimääräisenä ja tarpeettomana, sanoo Kristiina Krook.

Näin seuraavaksi Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valitussa Turussa.

PS.  Hirliin kommentissa mainitaan Nuorisotutkimusseuran nuorisobarometri 2009:  tuloksia täältä.

Viikolla julkaistiin kaksi tutkimusta, joissa etsittiin lasten ja nuorten ylipainon riskitekijöitä. Kanadalaisessa tutkimuksessa selvitettiin, miten luonnon lähellä kasvaminen vaikuttaa lasten painoon. Brittiläisessä tutkimuksessa seurattiin varhaisnuorten koetun stressin yhteyttä painoon.

Vastoin hypoteesia kanadalaisessa poikkileikkaustutkimuksessa luonnon tai rakennetun ympäristön lähellä asuvilla lapsilla ei ollut eroa painossa. Pohjois-Amerikassa on vahva fyysisen, sosiokulttuurisen ja taloudellis-poliittisen ympäristön terveyskäyttäytymisvaikutuksia selvittävä tutkimusperinne. Usein tutkimuksissa fyysisellä ympäristöllä, kuten kauppojen, ravintoloiden ja puistojen laadulla, on ollut yhteys asukkaiden painoon. Tällaisten tutkimusten ongelmana on kuitenkin syy-yhteyden suunnan epäselvyys: selittääkö ympäristö ihmisten painon vai muuttavatko tietynlaiset ihmiset – joilla on ominainen terveyskäyttäytyminen – tietynlaiseen ympäristöön? Onkin vaikea muodostaa monimuuttajamallia, jolla voitaisiin tutkia puhtaasti fyysisen asuinympäristön vaikutusta painoon.

Brittiläisessä tutkimuksessa seurattiin nuoria 11-vuotiaista 16-vuotiaiksi. Heidän koettua stressiä, vyötärönympärystä ja painoindeksiä mitattiin vuosittain. Seurantajakson aikana lisääntynyt stressi ei ollut yhteydessä suurempaan painoindeksiin. Sen sijaan lähtötilanteessa eniten stressiä kokeneilla oli muita suurempi painoindeksi.

Kummassakin tutkimuksessa saatiin nollatulos. Tämä kertoo lasten ja nuorten ylipainon syiden monimutkaisuudesta. Tieteessä joudutaan usein tyytymään vain muutamien tekijöiden yhteyksien testaamiseen. Ehkäpä nollatulosten poliittinen viesti on siinä, että tarvitsemme lasten ja nuorten terveydenhoidossa kokonaisvaltaista lähestymistapaa.

Potestio ym. Is there an association between spatial access to parks/green space and childhood overweight/obesity in Calgary, Canada? International Journal of Behavior Nutrition and Physival Activity 20 November 2009

Cornelia ym. Perceived Stress and Weight Gain in Adolescence: A Longitudinal Analysis. Obesity 2009;17:2155-61

JH

Image: dan / FreeDigitalPhotos.net

- Lapsella pitäis olla äiti ja isä, sanoo  Liisa.
- Lapsen oikeus on kömpiä kaikkiin koloihin, sanoo Kalle
- Ettei varas varasta lapsia, sanoo Helena.
- Että talossa on seinät ja katto, sanoo Heikki.

Lapsen oikeudet täyttävät tänään 20 vuotta. Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin YK:ssa 20.11.1989.  Suomessa sopimus tuli voimaan 1991.

Tässä muutamia keskeisiä periaatteita:

** Lapsia ovat kaikki alle 18-vuotiaat. Kaikenlainen syrjintä lasta kohtaan on kiellettyä.

* Valtion olisi taattava lapselle oikeus hyvään elämään.

** Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus elää vanhempiensa kanssa, oikeus ilmaista mielipiteensä ja oikeus jä** rjestäytyä ja toimia erilaissa yhdistyksissä.

* Lapsen kunniaa ja mainetta ei saa halventaa.

** Vanhemmilla on viimekädessä vastuu lapsen kasvattamisesta, jota myös valtion on tuettava.

* Lapsen tausta on otettava huomioon; kunnioitettava lapsen etnistä ja uskonnollista taustaa. Pakolaislapsia on suojeltava.

** Lapsella on oikeus riittävään elintasoon ja oikeus ilmaiseen peruskoulutukeen, oikeus  kasvuun oman kulttuurin kunnioittamiseen, suvaitsevaisuuteen, omaan kieleen, uskontoon.

* Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin, taide-elämyksiin ja kulttuuriin. Lapsella saa teettää lasta vahingoittavaa työtä.

** Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kielletty samoin huumeet ja lapsikauppa. Lasta ei saa kiduttaa eikä häntä saa panna armeijaan ja sotaan, vangitseminen on sallittua vain äärimmäisissä tapauksissa viimeisenä keinona.

Lisää Unicefin sivuilta

Mielenkiintoista löytyy myös täältä. Ollaanko nyt tätä lakia säädettäessä lapsen vain jonkun muun asialla?

Huhheijaa nyt se riemu ratkesi, Turun seudulla valtuustoissa istuvat kuntalaisten ääni- ja muut torvet saavat nyt kuunneltavakseen uuden torven, nuorten aloitekanavan netissä. Tuuleen huutamista vain sikakova juttuko?

Perinteisesti nuoret viisveisaavat politiikasta, päätöksenteosta, vaikuttamisesta. Koska kukaan ei kuuntele ja kenelle muka kertoisi, ei vois vähemmän kiinnostaa. Nuorten aloitekanavasta on jo Turun seudun ulkopuolelta paljonkin kokemuksia. Joku nuorten tekemistä aloitteista on jopa johtanut tuloksiin, esim. Jyväskylässä aloite rock-kuoron perustamisesta.

Nuorilla on omat ircinsä ja facebookinsa. Nuori on hetken lapsi, joka mesettää ja lähettää tekstareita. Aikuisten vaikutuskanavat ovat tuntemattomia. Netissä toimivalla aloitekanavalla pyritään nyt pääsemään päättäjien kimppuun ja saamaan nuoria esittämään itseään  koskevia aloitteita. Nuoret voivat käydä myös kommentoimassa ideoita  ja  idean mahdollista jatkojalostamista. Kunnan nuorisotyötekijän aktiivisuudesta riippuu, miten asia etenee omassa kunnassa.

Turun seudun 12 kunnassakin nyt toimivasta aloitekanavasta tuskin sen kummempaa hyötyä on mutta mikä parasta: ei taatusti ole mitään haittaakaan. Joku nyt jo aktiivinen nuori voi sen sijaan helposti päästä esittämään ideoitaan, ja kun saa edes jonkin verran kavereitaan asian taakse  lähtee asia rullaamaan. Ja kas: yllättäen aloitetta  käsitellään jo valtuustossa. Nuorisotyöntekijä on tehnyt virallisen aloitteen.

Entä jatko? Esimerkiksi Mynämäessä se voisi edetä näin: valtuusto käsittelee asiaa ja todetaan lähes yksimielisesti , että kunnan rahat eivät riitä nuorison ehdottaman harrastetilan vuokraamiseen ja yksityisen bisnesmiehen rakennuttama maisemaa pilaava sählyyhalli kylän keskustaan tulevaisuudessa riittää harrastetilaksi nuorille. Järkikin sen sanoo: kylän keskustassa mopopojat muutenkin liikkuvat – ja ei kun sähläämään! Sitten valtuusto menee kahville.

Kanavan suosio ei ole yllättänyt, tuskin yllättääkään. Kokeilkaa itse innostuisitteko,  osoitteessa http://www.aloitekanava.fi/. Mutta nettiin mahtuu, moni asia häviääkin kuin ennen vanhaan pieru Saharaan.

Mutta mitäs tämä on: Mynämäessä nyt jo iltapäivällä kanavalla on ollut vilskettä: kymmenkunta ehdotusta. Käypä katsomassa tuosta yllä olevasta osoitteesta. Aktiivisia nuoria!

Koulusurmien aikaan kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ennaltaehkäisevään ja korjaavaan työhön on lisättävä resursseja jne.  Kauniita sanoja, mutta mitä niillä on saatu aikaan? Uutisten mukaan työryhmiä ja paperia, mutta ei rahaa tai työntekijöitä.

Mitä ihmettä tässä maassa pitää tapahtua, että rahakirstunvartijatkin tajuavat, miten kallista se jälkihoito suhteessa ennaltaehkäisyyn oikeasti on?  Minua huolettaa se, että niin monet nuoret (ja aikuisetkin) voivat huonosti, mutta apua vaan ei ole saatavilla.  Samaan aikaan riittää rahaa vaikkapa eduskunnan harrastuskerhoille (miksi aikuiset eivät itse maksa harrastuksiaan?) tai monenlaiseen juhlintaan ties millä teemalla…

Eurooppalaisista lapsista 30 % on ylipainoisia. Suomessa nuorten ylipainoisten osuus kolminkertaistui vuosien 1977 ja 2005 välillä. Ympäri maailmaa ollaan avuttomia: miten kaikki se valtava teoreettinen tieto, mikä meillä on ylipainon syistä, saadaan kanavoitua käytäntöön ylipainon ehkäisyssä. Suomessa poliitikot ovat viime kuukausina ehdotelleet ratkaisuksi keppiä sokeri- ja rasvaveron muodossa.

BMC Public Health -julkaisusarja esitteli espanjalaisen interventiotutkimuksen lähtökohtia. Ylipainoisille ja lihaville nuorille tarjotaan kepin sijaan mahdollisuutta muuttaa omia elintapojaan. Tutkimuksessa on mukana 204 13-16-vuotiasta ylipainoista tai lihavaa varhaisnuorta. He tapaavat asiantuntijan ohjauksessa mm. pienissä ryhmissä viikottain kahden kuukauden ajan ja tämän jälkeen kerran kuukaudessa 11 kuukauden ajan. Heiltä seurataan 1) ruokavaliota, 2) fyysistä aktiivisuutta ja kuntoa, 3) psyykkistä profiilia, 4) kehonkoostumusta, 5) hematologista profiilia, 6) biokemiallista ja metabolista profiilia, 7) mineraali- ja vitamiiniprofiilia, 8] immunologista profiilia ja 9) geneettistä profiilia.

Jotta nykyiset nuoret sukupolvet voisivat säilyttää toimintakykynsä pitkälle eläkeikään asti, olisi Suomessakin syytä tarjota nuorille tukea terveiden elintapojen sisäistämiseen. Epäterveellisiä elintarvikkeita emme voi poistaa yhteiskunnasta, mutta niiden kiinnostavuuteen voimme vaikuttaa.

Jäämme odottamaan espanjalaisintervention tuloksia. Onko Suomessa terveys-, talous- ja tiedepoliittista tahtoa luoda uusia strategioita lasten ja nuorten kokonaisvaltaiseen terveyden edistämiseen?

EVASYON.Design and evaluation of a treatment programme for Spanish adolescents with overweight and obesity. The EVASYON Study. BMC Public Health2009, 9:414

Kautiainen S. Overweight and Obesity in Adolescence. Tampere: Tampere University Press; 2008

JH

Image: Graeme Weatherston / FreeDigitalPhotos.net

Torstaina 5.11. kirjastossa kokoontui nuorten lukuvinkkipiiri. Piiri kokoontuu kuukausittain 4-9 osallistujan voimin. Tällä kertaa lukukokemuksiaan jakoivat Veera, Kaisu, Liisa ja Leena, kirjastonhoitaja. Jokainen osallistuja tuo mukanaan yhden tai useampia kirjoja tai sarjakuvia, joista haluaa kertoa muille. Joskus jutellaan myös kirjoihin liittyvistä leffoista, nyt odoteltiin Twilight-sarjan kakkososan New Moonin ensi-iltaa 20.11.

Veera oli juuri lukenut loppuun Anu Holopaisen Syysmaa-”trilogian” neljännen ja viimeisen osan Yölaakso. Holopaisen fantasiasarja tapahtuu keskiaikaisessa maailmassa, jossa naisten asema on huono. Yölaakson päähenkilö, Loraina, jää kiinni miehensä pettämisestä ja joutuu  pakenemaan vuorille. Vuorten toiselta puolen hän löytää laakson, jossa vallitsee ikuinen pimeys, ja jota asuttaa outo Kuun kansa.

Liisa halusi esitellä Pottereiden kirjoittajan J. K.Rowlingin  satukirjan Tales of Beedle the Bard (suomennettuna Siuntio Silosäkeen tarinat). Kirjassa on velhosatuja velholapsille, ja se tuo hieman lisätietoa Pottereihin.

Liisalla oli toinenkin kirja,  Edgar Allan Poen Novelleja. Kokoelman novelleista Liisa mainitsi erityisesti klassikkokertomuksen Kuilu ja heiluri. Tarinan päähenkilö on kuolemanhädässä jossakin, mistä ei pääse pois. Heiluri lähestyy häntä, kunnes pysähtyy miehen suureksi helpotukseksi vain parin sentin päähän. Helpotus on ennenaikaista, sillä samassa miehen jalkoihin avautuu kuilu, jonne hän suistuu. Tämä kuten monet muutkin kokoelman novelleista  ovat  psykologisia kauhukertomuksia.

Kaisu kertoi uutuuskirjasta, Mikkel Birkegaardin Libri di Lucan arvoituksesta. Kirjaa on verrattu jopa Da Vinci koodiin – Kaisun mielestä vertaus ei tosin ole ihan aiheellinen. Päähenkilö, John Cambell, on lapsena joutunut isänsä Lucan hylkäämäksi. Nyt isä on kuollut, ja poika perii isänsä antikvariaatin, Libri di Lucan. Johnille selviää, että isällä on ollut poikkeuksellisia kykyjä. Luca-isä oli Lähettäjä, Lettore, joka sai ääneen lukemalla ihmiset tajuamaan syvemmin kirjan tapahtumat. Samalla hän pystyi muokkaamaan kuulijoiden mielipiteitä lukemansa mukaisiksi. Paljastuu, että isä on murhattu – sangen erikoisella tavalla…

Leena toi lukuvinkkipiiriin kaksi uutta nuortenkirjaa, Åsa Anderberg Strollon kirjan Minna ja Gayle Formanin teoksen Jos vielä jään. Ensin mainittu on ahdistava kertomus tukholmalaisesta teini-ikäisestä Minnasta, joka on lapsesta saakka huolehtinut skitsofreniaa sairastavasta äidistään. Jos vielä jään taas kertoo 17-vuotiaasta Miasta, joka menettää koko perheensä auto-onnettomuudessa. Mia itse on koomassa, mutta silti tämän tarinan minä-kertoja. Hän muistelee perheensä kanssa viettämäänsä aikaa, ja koittaa ratkaista, onko täällä enää mitään minkä vuoksi jäädä, kun vanhemmat ja pikkuveli ovat poissa.

Lukuvinkkipiiri nuorille on kokoontunut tämän vuoden alusta lähtien. Piirissä on vinkattu fantasiaa, sarjakuvia, runoja, lastenkirjoja, klassikoita – kaiken maailman kirjoja.  Jos sinäkin olisit kiinnostunut jakamaan lukukokemuksiasi ja kuulemaan muitten lukemisista, ota yhteyttä Leenaan kirjaston lasten- ja nuortenosastolle, puh. 31085890.

-Leena N.-

Taannoin oli Helsingin Sanomissa (30.9.2009) mielipidekirjoitus, jossa paheksuttiin kirjastoja siitä, että ne houkuttelevat nuorisoa tietokoneille kyseenalaisen nettimateriaalin pariin.

Tähän on todettava, että nuorisoa koneilla kyllä riittääkin. He pelaavat nettipelejä, katsovat youtubea, seurustelevat facebookissa, irkkaavat tai mitä milloinkin. 

Uudessa Tiede-lehdessä (11/2009) on kuitenkin netissä viihtyville nuorille – ja vanhemmillekin – vapauttava artikkeli. Artikkelissa haastatellun Helsingin yliopiston kasvatustieteen vt. professori Kai Hakkaraisen mukaan tietoverkot parantavat sekä ongelmanratkaisukykyämme että kykyämme hahmottaa maailmaa.

Hakkaraisen mukaan netissä notkuminen, youtube ja facebook muiden muassa, tekee meistä pikemminkin älykkäämpiä kuin tyhmempiä!

Eli tervetuloa vaan kirjaston koneille, nuoret ja vanhat, älyllistävän materiaalin pariin! Tai vaihtoehtoisesti lehtiä lukemaan – esimerkiksi Tiede-lehden löydät näistä kirjastoista.

Sanna

ps. Trialogisella älyllä Hakkarainen tarkoittaa prosessia, jossa ihmiset ulkoistavat ja materialisoivat älynsä. Huimaa!

Jokaisen vanhemman tulisi tutustua Lastenklinikoiden Kummien teettämään kyselyyn, josta selviää mm. että yli 25% lapsista ja nuorista (alle 18v) ei koe saavansa vanhemmiltaan riittävästi tukea ja rakkautta.

Samassa kyselyssä todetaan myös mm. että lähes joka viides lapsi ja nuori kokee olevansa usein allapäin ja masentunut. Vain hieman yli puolet vastaajista puolestaan jaksaa innostua asioista ja keskittyä niihin.

Kysely antaa paljon tietoa ja ajateltavaa. Pelkkä ajatteleminen vaan ei riitä; nyt on toiminnan aika!

Runsas median käyttö on yhdistetty ylipainon lisääntymiseen. Syinä on pidetty median käyttöön liittyvää inaktiivisuutta ja lisääntynyttä syömistä sekä median epäterveellisiin ruokatottumuksiin kannustavia viestejä. Kolmessa tuoreessa tutkimuksessa selvitettiin TV:n ja ylipainon välisiä yhteyksiä.

Journal of Nutrition Education and Behavior julkaisi tutkimuksen, jossa selvitettiin lapsille ja nuorille suunnattua mainontaa englanninkielisillä ja espanjankielisillä TV-kanavilla. Joka viides mainos käsitteli ruokaa. 70 % näistä mainoksista käsitteli tuotteita, joissa oli joko runsaasti rasvaa tai sokeria. Useampi kuin joka neljäs ruokaa käsittelevistä mainoksista oli pikaruokamainos. Hedelmiä ja kasviksia käsitteli vain 1,7 % mainoksista. Julkisen sektorin tuottamia ruokatiedotteita oli harvoin, vain joka kuudeskymmeneskolmas mainos. Tutkijoiden mukaan tälläisessa mediamaisemassa korostuu mediakasvatuksen merkitys.

Obesity -julkaisusarjan kreikkalaisesa tutkimuksessa selvitettiin esikouluikäisten TV:n katselun määrän yhteyttä lihavuuteen. Lihavuus oli tilastollisesti merkitsevästi yleisempää lapsilla, jotka katsoivat TV:tä yli 2 h päivässä. TV:n katselulla oli fyysisestä aktiivisuudesta riippumaton yhteys lihavuuteen. Tämä saattaa tutkijoiden mukaan selittyä sillä, että TV:tä katsellessa syöminen lisääntyy ja energiansaanti kasvaa.

Obesity esitteli myös tutkimuksen, jossa verrattiin neljänkymmenen ihmisen itseraportoitua TV:n katselua elektronisen mittarin antamaan tulokseen. Tutkittavat arvioivat käyttäneensä TV:n katseluun aikaa keskimäärin päivässä 4,3±1,3 h. Todelliseen katseluaikaan nähden tutkittavat keskimäärin aliarvioivat oman katseluajan 0,6±2,3 h päivässä ja 4,3 h viikossa. Tutkijat olivat sitä mieltä, että itseraportoitua TV:n katselua voidaan hyödyntää tutkimuksissa kunhan huomioidaan mahdollinen, pieni katseluajan aliraportointi.

Bell ym. Frequency and Types of Foods Advertised on Saturday Morning and Weekday Afternoon English- and Spanish-Language American Television Programs. Journal of Nutrition Education and Behavior 2009;41:406-13

Manios ym. Obesity and Television Watching in Preschoolers in Greece: The GENESIS Study. Obesity 2009;17:2047-53

Otten ym. Relationship Between Self-report and an Objective Measure of Television-viewing Time in Adults. Obesity 2009 Oct 29

JH

Väestöliiton perustama poikien Puhelin on kasvattanut suosiotaan voimakkaasti. Palvelu on tarkoitettu alle 20-vuotiaille pojille ja nuorille miehille. Parhaimana aikana soittoja tulee jopa 8000 puhelua kuukaudessa. Pieni osa ehditään kuitenkin vaan vastaamaan.
Pojat kyselevät seksiin ja seurusteluun liittyvistä asioista, mutta myös vakavammista aiheista, kuten väkivallasta.
On hienoa, että tällainen palvelu on olemassa. Jospa pojatkin tätä kautta oppivat enemmän avoimmuutta. Huomaisivat sen, että puhumallakin voidaan asioita selvittää ja saadaan apua ongelmiin. Liian usein asiat ratkotaan nyrkeillä.
Lisää ammattiapua palveluun, että jokainen soittaja tulisi kuulluksi.
Väestöliiton asiantuntijoiden mukaan Suomessa on liian vähän pojille suunnattuja palveluja, vaikka ennaltaehkäisevien palveluiden tarve on suuri.

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
   – Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
   – En…
   – Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

Ihminen, joka jättää lestadiolaisen yhteisön,  joutuu hankalaan tilanteeseen. Toisaalta hän ei voi tukeutua enää entiseen viitekehykseensä, mutta toisaalta myöskään muiden kristittyjen pariin hakeutuminen on vaikeaa lestadiolaisesta viitekehyksestä lähtien.

Kirkostako, seurakunnastako? Tuskin. Ennakkoluulot ja etäisyys, jota vl-liikkeessä pidetään kaikkiin muihin kristittyihin, säilyy liikkeestä lähteneen mielessä edelleen. Muihin kristittyihin opetettiin suhtautumaan väheksyen ja pilkaten. Se vähäinenkin yhteys luterilaiseen kirkkoon ja kristilliseen uskoon saattaa monella katketa aivan kokonaan vanhoillislestadiolaisuudesta luopumisessa. Osa liikkeestä lähteneistä eroaakin samantien myös kirkosta.

Muista herätysliikkeistä lähtijän on yleensä hyvinkin luontevaa siirtyä joustavasti toiseen, ilman isompia ongelmia.

Kerran vl, aina vl – ?

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvatetulla ihmisellä ei ole myöskään ”maallista” viitekehystä, johon tukeutua udessa tilanteessa. “Maailman ihmisten” arvot ja elämäntavat tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. Oma minuus, identiteetti, on vielä hahmoton ja epäselvä, käsitys omasta moraalista ja elämänarvoista saattaa olla pitkänkin aikaa melko jäsentymätön.  Elää kuin rajatilassa.

Omat siivet, joiden normaali kehittyminen estettiin vl-kasvatuksessa ja -yhteisössä, ovat vasta aivan alullaan ja supussa kuin perhosentoukalla kotelossaan. Niiden varaan tuntuu mahdottomalta heittäytyä, niiden pitäisi saada ensin rauhassa kehittyä.

Tällöin on suuri vaara kadottaa oman elämän hallinta ja ajautua esimerkiksi päihteiden käyttäjäksi.

Vanhoillislestadiolaisuudesta luopuvalla on siis huomattavasti suuremmat vaikeudet edessään kuin jostain muusta liikkeestä lähteneellä. Ei siksi, että muut kristityt eivät häntä hyväksyisi, vaan siksi että hän ei itse kykene syvimmiltään täysin luopumaan vanhoillislestadiolaisuuden ajattelusta ja opista.  Maailmankuva johon on kasvatettu, on pitkälle tiedostamaton ja vaatisi perusteellista itsetuntemuksen prosessia tunnistaa mikä siinä on kestävää ja mikä hylättävää. Tätä on usein vaikea työstää ilman ammattiapua.

Ehkäpä vaikeudet ovat niin suuret juuri siksi, että yhteisössä ja kasvatuksessa tapahtunut aivopesu on ollut tavattoman tehokasta. Kerran vl, aina vl, sanotaan. Tilanne on verrattavissa siihen, että ihminen on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään ja pyrkii siitä eroon.

Monella voi olla pitkän aikaa tunne, että on joutunut heittäytymään tyhjän päälle. Mistä tällainen ihminen voi saada tukea rakentaessaan uutta minuuttaan. Rohkaisevat tukihenkilöt ja vertaistuki olisivat kullanarvoisia.

Evankelis-luterilaisen “normaali”-seurakunnan piirissä ei ole asiantuntemusta ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen ihmisen erityislaatuisia hengellisiä tarpeita ja ongelmia.

Ari

Lue myös:

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Rakas vanhoillislestadiolainen ystävä, on iloinen asia, että olet eksynyt tänne etnisten vanhoillislestadiolaisten blogiin. Haluan sanoa sinulle
samalla tavalla kuin sanotaan apostolien teoissa: “Sinä teit hyvin, ettäs tulit.” (Ap.t. 10:33.)

Vielä uudelleen minä haluan sanoa, että teit hyvin, kun tulit. Pyydän sinulta, että viivähtäisit hetken sen kirjoitetun sanan ääressä, joka tähän kirjoitettu.

Minä tiedän, että siellä seuroissa näistä tällaisista palstoista varoitetaan. Voidaan jopa sanoa, että on synti lukea tällaista palstaa. Siellä halutaan, että ainoa paikka, josta saisit tietoa Raamatusta ja kristinopista, elämästä ja uskomisesta, olisi seurapenkki ja SRK:n julkaisut.

Mutta minä haluan sinulle olla sanomassa ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen sanoin: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.  (1. Tess. 4:21)

Oletko sinä, rakas ystävä, koetellut kaikkea ja pitänyt sen, mikä on hyvää?  Oletko sinä koetellut, onko se hyvää, mitä sinulla nyt on?

Kyllä me, jotka olemme ennen olleet tuossa lestadiolaisten joukossa, olemme sen kokeneet hyväksi ja siunaukselliseksi, että olemme koetelleet myös niitä isien perinnäissääntöjä, joita siinä joukossa opetetaan. Ja olemme saaneet niitä olla toteamassa ihmiselle pahoiksi ja Raamattuun perustumattomiksi.

Tuo mainitsemani Tessalonikaiskirjeen kohta jatkuu: Pysykää erossa kaikesta pahasta (1. Tess. 4:22).

Sinulle on ehkä opetettu, että kaikki, mitä siinä lestadiolaisten joukossa tapahtuu, on hyvää, ja se, mitä sen ulkopuolella, on pahaa. Rakas ystävä, sinä varmaan ymmärrät sen, ettei asia näin mustavalkoinen ole, vaikka siinä lestadiolaisten joukossa niin opetetaankin.

Minä uskallan niin olla ajattelemassa, että nyt, kun sinä tänne olet eksynyt, sinä olet jo ottanut tärkeän askeleen. Sanotaanhan sananlaskussakin, että tuhannenkin kilometrin matka alkaa ensimmäisellä askeleella. Ja kun ensimmäinen askel on otettu, yleensä jo tiedetään suunta, johon ollaan matkalla. Hyvä ystävä, tervetuloa tälle tielle, sinä olet ottanut hyvän suunnan.

Kun olet tälle tielle lähtenyt, sinulla on ehkä ollut epäilyksiä siitä, onko se sen joukon opetus oikeaa. Sinulla on voinut olla ongelmia jonkin
henkilökohtaisesti kipeän asian vuoksi, jota tuossa joukossa ei lainkaan tunnisteta. Ehkä tunnet, ettet voi tuossa joukossa olla vapaa. Joudut
vaikenemaan monista asioista, sillä jos ajatuksiasi toisit esiin, sinua vaadittaisiin tekemään niistä parannusta. Näin toimii tuo “Jumalan valtakunnaksi” itseään kutsuva joukko.

Jos jonkun asian olet tuonut esille, joka ei vastaa yleistä käsitystä, olet voinut kokea rankkaakin syyllistämistä ja sinua on voitu alkaa jopa karttaa. Pahimmassa tapauksessa tälläinen lestadiolaisten mukaan “väärää henkeä” edustava ihminen voidaan täysin sulkea ulos tuon joukon sosiaalisesta ja henkisestä yhteydestä.

Ja entä jos olet uskaltanut puhua siitä, että jättäisit kokonaan tuon lauman, jossa olet ehkä lapsuudesta saakka tottunut kulkemaan? Seurauksena on voinut olla helvetillä pelottelua. Viimeisen tuomion kuvaileminenhan on tuossa joukossa hyvin yleistä, eikä silloin yleensä jätetä mainitsematta sitä, että kaikki, jotka eivät tuossa lestadiolaisten joukossa kulje, joutuvat iänkaikkiseen kadotukseen, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys.

Nujertamista rakkauden kaavussa

Kansankirkkomme jakaman tiedon mukaan hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Mitä muuta tuo lestadiolaisten julkeasti rakkaudeksi veljeä tai sisarta kohtaan kutsuma toiminta on kuin hengellistä väkivaltaa? Ei siinä sellaiselle näkemykselle, joka poikkeaa siitä perinteisestä opetuksesta, anneta minkäänlaista arvoa. Eikä sitä arvoa anneta myöskään sille ihmisille, joka sen ajatuksen uskaltaa ääneen sanoa. Se mielipide nujerretaan hengellisen väkivallan keinoin.

Ilo elää omana itsenään 

Minä haluan olla sinulle sitä ilosanomaa kertomassa, että siitä lestadiolaisten orjuudesta on mahdollisuus vapautua. Sen ilon olen minä ja monet muut entiset lestadiolaiset saaneet kokea. Sinullakin on mahdollisuus kieltää uskosi ja jättää tuo lauma, jossa joudut kieltämään itsesi. Vai tunnetko, että pystyt tuossa joukossa, sen sosiaalisen kontrollin alla olemaan oma itsesi? Voitko toimia niin kuin hyväksi näet, pystytkö vapaasti näyttämään tunteesi - ilman, että niitä pitää olla syntinä uskomassa anteeksi. Pystytkö sanomaan, että olisit onnellinen ja ylpeä siitä, että kuulut tuohon joukkoon? Yleensä lestadiolaiset tuntuvat uskoaan häpeävän. Niitä Paavalin sanoja, että “minä en häpeä evankeliumia” (Room. 1:16) ei tässä merkityksessä juurikaan niissä rauhanyhdistyksen saarnoissa julisteta.

Lähihistorian taakka

Sinullekin luultavasti varsin tutussa Psalmin kohdassa (Ps. 1:1) neuvotaan, että ei ole hyvä istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Lestadiolaisten
joukon ulkopuolelta varmasti jonkin verran kohdistuu pilkkaa siinä joukossa matkaa tekeviin, eikä se ole ihme, sillä niin kummallista on tuon joukon opetus ja elämä.

Mutta haluan sinulle pilkkaamisesta kertoa yhden esimerkin. Kuuntelin Oripään suviseurojen lauantai-illan puheenvuoroa, jota joku lestadiolainen pappi piti. Tämä pappi syyllistyi mielestäni vakavaan pilkkaan puheenvuorossaan. Hän tuntui avoimesti pilkkaavan ihmisiä, jotka
ovat tuossa lestadiolaisten joukossa kokeneet kovia, ja näitä asioita yrittävät jopa mielenterveytensä säilyttämisen vuoksi käsitellä toisten
samanlaisia kokemuksia kokeneiden kanssa. Tuo pappi ylimielisen oloisesti – ei puuttunut kuin pilkallinen nauru! – totesi, että viimeisellä tuomiolla niistä vertaisryhmistä ei ole hyötyä.

Miltä tämä mahtoi tuntua sellaisesta kuulijasta, joka noissa surullisissa 70-luvun hoitokokouksissa on ilman mitään asiallista syytä sidottu
synteihinsäja jätetty tuon niinsanotun jumalan valtakunnan ulkopuolelle ja nyt yrittää käsitellä kokemaansa vääryyttä yhdessä muiden kanssa?

Sinä et näistä hoitokokouksista mahdollisesti nuoruutesi vuoksi juuri mitään tiedä, koska tuossa lestadiolaisten joukossa niistä ei ole lupa puhua. Se järjetön hengellinen väkivalta pitäisi vain unohtaa. Tai uskon kautta jopa ymmärtää, että ne hoitokokoukset olivat siunauksellisia, niin kuin siitä opetetaan.

Huoli läheisistämme

Meillä täällä tuon valtakunnan ulkopuolella on suuri huoli läheisistämme, jotka ovat tuon valtakunnan sisällä. Tämä huoli on jo aivan pienistä
lapsista: saavatko he mahdollisuuden kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi, kun vanhemmilla ei välttämättä ole voimia heitä riittävästi hoitaa ja kasvattaa, koska vastuu lapsiasiassa täytyy ulkoistaa Jumalalle. Tämä huoli on myös niistä perheenisistä ja äideistä: niin moni väsyy sen taakan alle, joka heille tuon lapsilauman myötä on annettu, että se seuroissa usein saarnattava neuvo, että “niinkuin on päiväs, niin on voimas” tuntuu lähinnä vitsiltä. Ja huoli on myös niistä lukuisista nuorista, jotka etsivät kipeästi itseään murrosiässä ja kipuilevat oman kehonsa ja psyykkeensä
kanssa: lestadiolainen opetus opettaa noita nuoria vain kieltämään itsensä ja heräävän seksuaalisuutensa.

Yleisesti on suuri huoli siitä, että nuo meille läheiset ihmiset elävät elämänsä aivan kuin jonkun toisen ohjaamana ilman, että voisivat itse tehdä elämällään sitä, mitä haluavat. Vanhaa sanontaa lainatakseni “aivot on jätetty rauhanyhdistyksen naulakkoon”.

Ei itse osata eikä uskalleta miettiä, minkälainen elämä olisi juuri minulle hyvää ja arvokasta.

Minulla ei koskaan sinä aikana, kun vielä lestadiolaisten joukossa itse kuljin, ollut sellaista tunnetta, että olisin toivonut kaikkien tuntemieni
“epäuskoisten” tulevan tuohon joukkoon mukaan.

Mutta nykyisin minulla, rakas ystävä, on sellainen tunne, ja se on voimakas tunne, että kunpa läheiseni ymmärtäisivät tuosta joukosta lähteä. Että he saisivat jostain voimaa luopua tuon joukon opetuksista ja lähteä omaa järkeään ja sydäntään kuuntelemaan  ja seuraamaan. Jotta ihmiset koettelisivat kaiken ja pitäisivät sen, mikä juuri heille on hyvä.

Löydä oma polkusi kaikessa rauhassa

Näillä sanoilla minä haluan sinua herätellä huomaamaan sen, että se paljon puhuttu taivaspaikka ei tuossa joukossa ole yhtään sen varmempi kuin missään muussakaan joukossa, jos sitä koko taivasta ja jumalaa edes on olemassa. Älä hyvä ystävä sen takia pilaa tätä ainoaa elämääsi sillä, että noudatat neuvoja, joita sinulle antavat ihmiset, jotka eivät sinun elämäntilannettasi tiedä. Sinulla on mahdollisuus tuntea todellista rauhaa, vapautta ja iloa nimenomaan tuon lestadiolaisjoukon ulkopuolella, ei sen sisällä.

Lestadiolaiset opettavat ja pelottelevat usein, että joka parannuksentekonsa huomiseen siirtää, se huoneensa helvettiin rakentaa. Minä en vastaavalla tavalla halua olla sinua hoputtamassa yhdessä elämäsi suurimmassa päätöksessä.

Tutustu asioihin, perehdy lestadiolaisuuden historiaan, perehdy myös ajatuksiin kristinuskon ulkopuolelta. Mieti, mitä sinä elämältäsi haluat.

Varaudu painostamiseen

Sen neuvon minä haluan antaa, että mieti tarkasti, kenelle lestadiolaiselle pohdinnoistasi puhut. Väärälle ihmisille puhuessasi voit joutua aikamoisen painostuksen kohteeksi. Niin moni on sen hengellisen painostuksen alla luopunut lähtöaikeista, kun ei ole löytynytkään rohkeutta seistä omien ajatusten takana, vaan on taipunut takaisin sen holhouksen alle, jonka alta lestadiolaiset luulevat muita korkeammalle nousevansa.

Rakas ystävä, minä toivon, että sinä pohdinnoissasi päädyt tulokseen, jonka kanssa sinä voit elää. Ja että voit rehellisesti sanoa, että pohdinnat omat sinun omiasi, sillä tuo jo lapsesta asti saatu aivopesu helposti kasvattaa näennäiseen ajatteluun ja lievään itsepetokseen.

Minä toivon, että heräisit siitä unesta jossa olet. Jotkut siinä unessa matkaavat läpi elämänsä kuolemaan saakka koskaan heräämättä: syntyvät,
menevät naimisiin, kasvattavat lapsensa ilman että heille koskaan valkenee ihmiselämän kauneus.

Lähde matkalle, jossa tutkit oman elämäsi ja uskonnollisuutesi perusteita. Uskallan olla niin sanomassa, että vaikka se matka ei ole helppo, sillä matkalla on siunaus. Herää unestasi ja lähde matkalle.

(Juhani)

Lue myös:

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Raja tuli vastaan

Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Kadotettu hengellisyys

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Suomalaiset ovat suorittajakansaa. Meille on opetettu, että suorittaminen ja aherrus ovat tärkeitä. Työpaikoilla ihmisille annetaan suoritustavoitteet ja heidän tehokkuuttaan mitataan niiden pohjalta. Jos edelliset suoritustavoitteet on onnistuttu saavuttamaan pistetään viisitoista prossaa paremmaksi seuraavalle vuodelle. Etteivät pojat ja tytöt laiskistuisi.

Suorittaminen alkaa jo varhaislapsuudessa. Sen sijaan voittamista kammoksutaan. Kamalaa, jos joku, joka ei ole suorittanut yhtä paljon kuin minä pääsisi voittamaan! Marjut Lindberg kirjoitti Hesarissa joku aika sitten kolumnin, jossa hän kauhisteli ja paheksui hämäläisessä paikallislehdessä julkaistua artikkelia, jossa kerrottiin lähes vauvaikäisten juoksukilpailusta. Ihan oli numerolaput naperoilla paidassa! Joitakin vanhemmat joutuivat taluttamaan, kun juoksu ei ihan omin jaloin vielä luonnistunut. Varmasti mukava ja hauska tilaisuus kaikille kunnes hesarin täti tulee ja paheksuu vanhemmat maanrakoon.

Sen sijaan paheksuntaa ei ole löytynyt laisinkaan suomalaisen valmennuksen ykkösjohtajan Erkka Westerlundin suunnitelmista. Aamulehdessä Westerlund selittää:

– Kuinka edetään lapsesta nuoreksi urheilijaksi ja edelleen huipulle. Lapsen pitää liikkua viiden ja 15 vuoden välillä 10 000 tuntia ja vähintään kolme tuntia joka päivä.

Suoritusputki huipulle! Eihän tässä mitään, jos lapsi on liikunnallinen, rakastaa lajia, jota harrastaa ja itse haluaa tähdätä huipulle. Mutta kun suurimmalla osalla tuo huippu on tähti vanhempien silmissä. Kiekkoisä ja juniorivalmentaja Jan valaisi minua blogissaan, että

Tutkimusten mukaan neljä tärkeintä syytä jääkiekon harrastamiseen 12-vuotiaalla ovat:

81% Kiva kuulua seuraan
79% Kunnon kohottaminen
78% Ottelumatkat
74% Kiva olla kavereiden kanssa

Eli kaikki hyvän harrastuksen tuntomerkit. En tiedä kuinka monentena rakkaus lajiin tuli, mutta huipuilla se on tai ainakin pitäisi olla aika lähellä ykköstilaa. Entä ne lapset, joilla ei ole omaa ja luontaista halua liikunnallisuuteen tai rakkautta lajiin? Onko heille sanottava “mutta kultapieni, kyllä meidän on vielä leikittävä tunti riehuvaa merirosvoa ja hyppivää kananpoikaa, jotta päivän kiintiö täyttyy”?

Eräs lasten ja nuorten amerikkalainen koripallovalmentaja tokaisi kerran “Voittaminenhan ei ole tärkeää, osallistuminen on. Älä naurata, kaikkihan haluavat voittaa. Tärkeintä on, että energia kanavoidaan oikein.” Ystäväni, joka toimii lasten liikunnan parissa sanoo, että on pelottavaa kuinka nykyisin lapset pelkäävät kilpailua. Kehitys on hänen mukaansa ollut nähtävillä n. kolmisen vuotta. Toistan kysymyksen, jonka olen kysynyt usein: “millä nämä lapset, joilta on pelimerkit riistetty, selviytyvät aikuiselämässään kun voittajat kuitenkin vievät potin? Suorittajalle jää turhautuneen ja katkeran marttyyrin osa – minähän tein enemmän kuin tuo!” Jäävätkö jäljelle vain kyynärpäät, valitus ja pahat sanat?

Entä me aikuiset, työelämässä? Tuttuni kertoi, ettei työyhteisössään voinut iloita suuresta kaupasta, työkaverit olisivat tulleet kateellisiksi. Sen sijaan on sallittua hiukan ahdistuneena kertoa kuinka täynnä se kalenteri onkaan ja kuinka paljon työtä jonkun asian eteen on tehty. Sitten uuvutaan. Tutkimusten mukaan jo suomalaiset nuoret pelkäävät työelämässä uupumista!

Voittamisessa on kysymys siitä, että energian käyttö sovitetaan yhteen käsillä olevan tehtävän ja tavoitteiden kanssa. Voittamiseen ei aina tarvita huippusuoritusta, sopiva suoritus riittää – joskus se voi olla ihan vaan rutiinia. Miten tämä on niin vaikeaa oppia? Kuinka monen pitää uupua ja masentua ennen kuin tätä aletaan tosissaan ottaa käyttöön?

Voittamista voi ja pitää opetella. Kirjani julkistamistilaisuudessa Hjallis sanoi, että “jotkut syntyvät voittajiksi, meidän muiden on sitä opeteltava”. Voittaminen on valmistautumisen taitoa. Lopulta voittaminen on mentaalinen asia, se joka osaa ja tahtoo voittaa ja vieläpä nauttii siitä – voittaa.  Mutta se voittaminen pitää harjoittaa ja istuttaa kognitiiviseen systeemiin aivan samoin kuin motoriikka ja lihastyö.

Voittamisen opettelu tapahtuu muun harjoittelun ohessa. Se on iloista ja hauskaa, ei missään nimessä vihamielistä vaatimista, jota joidenkin vanhempien taholta näkyy. Se ei myöskään ole kähmintää eikä manipulointia, jonka näyttää olleen maan tapa viime vuosikymmenet. Maan tavan tuloshan näkyy selvästi ja piinaa meitä kaikkia. Voittaminen on sen opettelemista, että kilpailu on positiivinen ja hyvä tapa tulla yhteen mittaamaan taitoja ja nauttimaan lajista ja jännityksestä. Voittaminen on halua nousta itsensä yläpuolelle ja koskettaa ainutlaatuisia hetkiä, jotka jäävät elämään ja joista voi kiikkustuolissa kertoa lastenlapsille ilon kyynel silmäkulmassa.

Kolmaosa nuorista on ajanut autoa tai moottoripyörää ilman ajokorttia, kerrotaan uutisissa.  Asia selviää oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen yhdeksäsluokkalaisille tekemästä kyselytutkimuksesta.

Poliisin tilastojen mukaan elokuun loppuun mennessä 1600 nuorta oli kärähtänyt ajoneuvon oikeudettomasta kuljettamisesta.

Poliisin mukaan pahimmillaan kortitonta lasta on käytetty aikuisten juoppokuskina. Helo peräänkuuluttaakin vanhemmilta vastuunottoa.

Lue uutisista lisää!

Vilkaisin tässä päivän uutisia netistä:

Neljä nuorta autolla päin tolppaa Harjavallassa. Poliisi tutkii asiaa törkeänä rattijuopumuksena…
Miksi tämä ei enää yllätä? Siksi, että näitä näyttää tulevan jo lähes päivittäin. Mitä ihmettä pitäisi tehdä, ettei ihmisiä kuole tai vammaudu jatkuvasti siksi, että jonkun pitää leikkiä sankaria kännipäissään?

Koulupojat pelastivat hukkuvan Espanjan lomalla. Naantalilaiset Hannu, 10, ja Heikki, 12, olivat uimapatjan kanssa uimassa, kun kuulivat avunhuutoja läheltä. Pojat menivät uimapatjoineen avunhuutajien luo ja pelastivat toisen hukkumasta. Lisäksi poikien saatua toinen avunhuutajista turvaan, heidän uimapatjaansa käytettiin apuna toisenkin pelastamisessa.
Näitä tosielämän sankaritekojakin tapahtuu, mutta harvemmin nämä lööpeissä näkyvät…

Terveystieteen maisteri Marja-Liisa Rissanen on väitöstutkimuksessaan paneutunut itseään viiltelevän nuoren elämään. Tutkimuksessa on selvinnyt mm. viiltelevän nuoren olevan tunnollinen, yksinäinen ja että hänellä on heikko itsetunto.

Tämä sama havainto on tullut esille satoja kertoja nuorten kysymyksissä ja nuorten kanssa puhuessani. Viiltely sisältää huonommuudentunnetta ja yksinäisyyttä tosipaljon.
Tuntuu, että kohta on pakko huutaa:
ITSETUNNON KOHOTTAMINEN ON TÄRKEIMPIÄ ASIOITA LAPSEN JA NUOREN KASVUSSA!
Miten ihmeessä tämä asia ei kolahda missään?  Seurasin aikanaan telkkarista (jota tunnetusti katson vähän) ohjelmaa, jossa ison meren takana koulussa toteutettiin laaja itsetunnonkohotus-kampanja.  Hommassa oli mukana koko koulu (myös henkilökunta kokonaan), kaikki oppilaat ja asia tuotiin myös vanhempien tasolle.
Jos olisi varaa, lähtisin tämän asian “matkasaarnaajaksi”, sillä menetämme aivan liian paljon nuorten voimia ja uskoa tulevaan vain siksi, että itsetunto on nollassa ja oman itsensä väheksyminen huipussa.  Siihen meillä ei totisesti pitäisi olla varaa.

Tämä ärsytti niin että pani kirjoittamaan. Ho-hoi siellä, Kaarina Haukipuro – ollaanko Siionin Kevät -lehdessä ajan tasalla mitä lapsiperheissä uskon kautta asioista ajatellaan? !!  Pakinassa Johanna Rentola muistutti vuonna 2000, että uskovainen oppilas ei saa osallistua koulun järjestämään teatteriesitykseen.  

Rentolalla on varmasti ollut silloin joskus yhdeksän vuotta sitten periaatteessa oikea ja hyvä tarkoitus. Mutta kouluissakin asiat muuttuvat. Tänä päivänä voi kysyä, kuinka paljon koulun ohjelmaan otetaan opetussuunnitelmaan sopimatonta sisältöä. Teatteriesitystä ei oteta kouluun, jos sen sisältö sotii yhteisesti laadittua opetussuunnitelmaa vastaan.

Nykyisin ainakin meillä päin useimmat uskovaiset vanhemmat  katsovat, että se mikä koulun ohjelmaan on hyväksytty, ei yleensä ole uskovaisellekaan lapselle sopimatonta. Onko ohjelma, jossa puhutaan vaikkapa luonnonsuojelusta teatterin keinoin, uskovaiselle syntiä esitystavan takia? Ei todellakaan ole. Tässäkin ratkaisee sisältö, ei esitystapa. Tämä periaate on jo pidemmän aikaa ollut siionissa yleisenä ohjenuorana. Tästähän on ollut puhetta seurakuntailloissa ja kirjoituksia Päivämiehessä.

Ihmetyttää että pakina uusittiin lehdessä nyt, yhdeksän vuoden kuluttua.  Onko tarkoitus että päätellään,  että koulun teatteriesitystä sinänsä pidetään SRK:n taholla yhä edelleen pahana. Mielestäni tässä asiassa on sorruttu hätävarjelun liioitteluun.

Jutun sävy ärsytti meitä myös, suoraan sanoen teennäinen. Saisipa tähän perinteikkääseen lasten lehteen raikkaita, aitoja juttuja. Kyllähän taitavia ja humoristisiakin kirjoittajia on, löytyisi moniakin. Esimerkiksi opistojen kirjoittajakursseilta. Enemmän elävän elämän makua ja todellisia, lapsia ja nuoria itseään koskettavia aiheita. Lapsille kuuluisi tarjota vain parasta.

Vakavampi kysymys on tietysti se, millaisen käsityksen omastatunnosta ja synnistä opetamme lapsillemme. Onko synti yksittäisten asioiden kuten teatteriesityksen välttämistä?

(Koululaisten äiti)

Lue myös:

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Armoneuvot päälaellaan

Olen miettinyt, missä oikeuteni ovat. Nuorten elämää yritetään kontrolloida liika eikä heille anneta tilaa kasvaa aikuiseksi. Vanhempien tulisimuistaa muutama asia: Virheistä oppii ja kasvaa. Jos olet koko ajan “äidin kainalossa”, et opi mitään. Huonoja vanhempia on aivan liikaa täässä maailmassa. Ja miksei voi luottaa, että 16- vuotias nuori pystyy pitämään huolen itsestään. Eivät ehkä kaikki, mutta vanhempien tulisi nähdä lapsestaan, milloin tämä on valmis. Varsinkin, jos nuri sanoo vanhemmille olevansa kykenevä pitämään huolta itsestään, tulisi vanhempien kuunnella nuorta ja antaa hänelle enemmän vastuuta itsestään ja katsoa , miten hän voi kantaa sitä.

Viestinnän keskusliitto sekä Mediakasvatusseura jäsenliittoineen esittävät, että peruskouluun tulee jokaiselle vuosiluokalle yksi viikkotunti, kerrotaan uutisissa. Perusteluna asialle on lasten ja nuorten erittäin laaja median käyttö. Uutisissa lisää asiasta.

En yleensä ole yksi niistä, jotka valittavat nuorison huonoa käytöstä. Olen pitänyt sellaista tavanomaisesti vain vanhempien kykenemättömyytenä muistaa omien nuoruusaikojensa huonoja puolia. Aika kultaa muistot, sanotaan. Nyt aion kuitenkin tehdä poikkeuksen, silläkin uhalla, että leimaudun valittajaksi ja vanhukseksi – vaikka sitten jo näin 20-vuotiaana.

Tässä jo jonkin aikaa sitten odotellessani junaa Savion asemalla tuli mittani täyteen. Arviolta 7-14-vuotiaiden lapsijoukko nimittäin kivitti aikansa kuluksi Tehtaanmäen talojen ikkunoita rikki ja hajotti paikkoja. Miksi, sitä en tiedä, kaipa toisten omaisuuden tuhoaminen on sitten jollakin tapaa hienoa tai ainakin hauskaa. Koska kuitenkin kunnioitan omistusoikeutta ja sen koskemattomuutta enkä erityisemmin tue “hei, me rikotaan paikkoja”-leikkejä, ilmoitin asiasta poliisille. Sieltä kerrottiin, ettei kyseessä ole ensimmäinen kerta, kun Tehtaanmäkeä sabotoidaan. Toivottavasti saivat opetuksen puhuttelun muodossa.

Mutta ei siinä kaikki Tehtaanmäen ilkivallasta ja taloista. Sen lisäksi, että ikkunat on lyöty sisälle, ovat ilmeisen valveutuneet yksilöt myös spreijanneet seinät täyteen syväluotaavia poliittisia analyysejä: “Hamppu on jumala”, ” Hail Hitler” ja “Savio”, siten että o:n paikalla on natsimerkki. Valitettavasti suurin ongelma tässä ei kuitenkaan ole se, että saksaa yhdeksän vuotta opiskelleena havaitsin kirjoitusvirheen.

Kun kerroin lahtelaiselle kurssikaverilleni, että olen Keravan Saviolta, oli tämän ensireaktio “ai se natsihamppu-paikka?” Kyllä, juuri se natsihamppu-paikka. Hienoa mainosta kaupungille, että kaikki junalla Savion ohi matkaavat näkevät Savion nuorison poliittisen valveutuneisuuden. Tervetuloa vain kaikki lapsiperheet tänne.

Samanlaista toimintaa on myös nähtävissä Savion koululla: kaupungin tarjoamat sählymaalit on rikottu. Enkä paljoakaan parempana pidä pyöriin kohdistuva ilkivalta Savion, ja miksei Keravankin, asemalla. Ei tarvitse jättää kuin yhdeksi yöksi pyörä asematunneliin ja aamulla pyörä, tai se mitä siitä onkaan jäljellä, muistuttaa enemmän Picasson taidetta kuin alkuperäistä olomuotoaan. Mikä siinä pyörien vanteiden potkimisessa on niin kiehtovaa? Tuskin ainakaan taiteen tekeminen.

Koska olen itse nuori, minulta odotetaan usein, että sokeasti puolustaisin kaikkea mitä nuoret tekevät tekojen laatuun ja seurauksiin katsomatta. Näin en tee ja koen rasittavana, että minulta tällaista odotetaan. Kaikkea en kykene katsomaan sormieni välistä.

Toivon, että kaupunki, samoin kuin valtio, panostaa nuoriin, mutta rajansa kaikella. Loputtomiin ei voida syyttää liian pientä panostusta nuoriin, kun todellisuudessa historiallisesta perspektiivistä nykyinen satsaus lienee suurempi kuin koskaan aiemmin. Suurempi tuki olisi tietenkin tervetullut, en minä sitä kiellä, mutta ajat ovat mitä ovat.

Tämän kolumnin tarkoitus ei ole syyllistää kaikkia ikäluokan edustajia. Ei missään nimessä. Sanoma on, ettei vastuuta voi loputtomiin sysätä muiden harteille, vaan jossain vaiheessa on myönnettävä, ettei kaikki ole vain muiden syytä.

Aina ei voi vain vaatia lisää ja syyttää muita. Joskus on kannettava vastuu itse, vaikka se mukavalta tuntuisikaan.

Zachris Haaparinne

Sudeettikeravalainen, opintopakolainen ja filosofian ylioppilas

Julkaistu Keski-Uusimaassa

Menneenä viikonloppuna Keski-Suomen teillä sattui useita onnettomuuksia ja rattijuoppojakin tavattiin.

Perjantai:

• Henkilöauton raju ulosajo Keljonkankaalla. Kolme ihmistä loukkaantui lievästi. Auto oli varastettu ja  rattijuopumusta epäillään.
• Kuhmoisissa henkilöauto peruutti jalankulkijan päälle. Jalankulkija loukkaantui lievästi.

Lauantai:

• Äänekoskella marjanpoimijoiden auto ajautui ulos tieltä. Pakettiautossa oli kymmenen matkustajaa, joista osa loukkantui lievästi.
• Perjantain ja lauantain välisenä yönä tavattiin kolme rattijuoppoa. Yksi heistä pakeni poliisia Vaajakoskella pitkin kevyen liikenteen väyliä. Huumetesti osoitti positiivista amfetamiinille, ajokorttia ei ollut ja autokin oli katsastamaton.
• Maasturin ja henkilöauton kolari Leppävedellä. Neljä ihmistä kuljetettiin sairaalaan tutkittavaksi.
• Toivakassa törkeä rattijuopumus. Lisäksi ajoneuvo katsastamaton ja väärissä kilvissä. Kuljettajalla ajokielto päällä.
• Jämsässä ratsiassa paljastui yksi rattijuoppo sekä kolme alle rangaistavuusrajan jäänyttä lukemaa.

Sunnuntai:

• 17- ja 18-vuotiaat miehet kuolivat ulosajossa Puuppolantiellä. Kuljettaja ja kolmas matkustaja loukkaantuivat.
• Virrolla nainen ajoi ulos. Auto syttyi palamaan, eikä kuljettaja päässyt ulos autosta. Kuljettaja kuoli.
• Mieskuljettajan auto suistui ulos tieltä Konnevedellä. Kaksi matkustajaa loukkaantui. Kuljettajaa epäillään törkeästä rattijuopumuksesta ja ylinopeudella uskotaan olevan osuutta onnettomuuteen.

Koskettavin onnettomuuksista oli nuorten ulosajo, joka tapahtui tiellä, jota itsekin ajelen usein pyörällä. Kävin sunnuntai-iltana ajelemassa reittiä ja otin pari valokuvaa onnettomuuspaikalta. Päivän aikana paikalla oli käynyt paljon ihmisiä jättämässä kynttilöitä uhrien muistoksi. Lenkin aikana oli aikaa pohtia onnettomuuteen johtaneita syitä.

Tässä kuvassa näkyy mäki, jonka takana nuorten auto lähti kuljettajan hallinnasta. Mäki on jyrkkä, eikä sen taakse näe käytännössä lainkaan.

Kuva mäen päältä. Pellossa näkyy onnettomuusauton jättämät jäljet. Nuoria kävi sunnuntai-iltana onnettomuuspaikalla muistamassa uhreja.

Soraa ajoradalla.

Onnettomuuspaikka vastakkaisesta suunnasta nähtynä. Tien profiili on mutkainen ja mäkinen.

Ensitietojen mukaan 19-vuotiaan kuljettama auto ajoi huomattavaa ylinopeutta. Poliisi arvioi nopeuden olleen 170-180 km/h. Tiellä on kuudenkympin rajoitus, mutta todelliset nopeudet ovat jotain aivan muuta. Varsinkin ilta-aikaan tiellä ajellessani olen huomannut, että nopeudet nousevat usein satasenkin yli. Puuppolantien profiili on mutkainen ja mäkinen, mikä saattaa innostaa kokeilemaan rajojaan. Mutkien välissä avautuu joitain suoria, joilla vauhtia voi nostaa.

Keskisuomalaisen keskusteluissa suurta painoarvoa on annettu nuorten käyttämälle autolle, joka oli vuosituhannen alun Civic Type-R. Monien mielestä tällainen tehokas auto oli yksi syy onnettomuudelle. Mielestäni on vähän hölmöä vierittää syytä käytössä olleen auton suuntaan. Monesta perheautostakin löytyy hevosvoimia saman verran kuin Type-R:stä, eikä onnettomuudessa ollut käsittääkseni kyse mistään sellaisesta, mitä ei voisi tehdä millä tahansa autolla. Voihan kuitenkin olla, että nuoren kuljettajan käsissä tuunatusta Civicistäkin tulee superauto, jonka uskotaan pärjäävän kovissa nopeuksissa todellisuutta paremmin. Ja onhan Ärrätyypissä hieman kartingautomaista ajettavuutta, mikä saattaa antaa liioitellun kuvan auton ominaisuuksista.

Mielenkiintoista on miettiä myös päällysteen vaikutusta tapahtuneeseen. Puuppolantiehän on päällystetty uudelleen tänä kesänä, joten tien pinta on erinomaisessa kunnossa. Olisikohan uusi päällyste ja katuvalaistus luoneet väärää turvallisuudentunnetta? Lauantai-ilta oli myös hyvin kostea ja sakeaa sumua esiintyi monin paikoin. Kosteuden lisääntyessä uusi asfaltti muuttuu yhtä liukkaaksi kuin sateella, mutta autoilija ei välttämättä huomaa olosuhdemuutosta lainkaan. Tiedot onnettomuusautosta antavat aiheen miettiä sen renkaiden kuntoa. Keskivertoa tehokkaampi pikkusportti nuorison käytössä voi olla yhdistelmä, jossa renkaat saattavat kulua yllättävän nopeasti.

Suurempia arvioita tilanteen kehittymisestä ei mediassa ole esitetty. Lähtökohtana on kuitenkin mäennyppylä ja ylinopeus. Katselin tielle jääneitä renkaanjälkiä, jotka näkyvät tarkasti katsomalla myös tämän jutun kolmannessa kuvassa. Vaikutti siltä, että auto olisi lähtenyt sivuluisuun heti mäen harjalla ja kääntynyt lähes poikittain ennen suistumistaan ojaan. Sen, mitä todella tapahtui, saamme lukea myöhemmin tutkijalautakunnan raportista.

On ikävää huomata, että tällaisia järjettömiä ja ennen kaikkea turhia onnettomuuksia tuntuu vain sattuvan, vaikka onnettomuuksista uutisointi on laajaa ja nuorten liikenneturvallisuus on jatkuvasti pinnalla. Tuskin kukaan on pystynyt välttämään uutisia esimerkiksi kesäkuisesta Oulun onnettomuudesta tai syyskuussa sattuneesta Porin ulosajosta. Kummassakin onnettomuudessa kuoli kolme nuorta. Lääkkeet alkavat olla aika vähissä, kun asenteet eivät vain muutu.

Keskisuomalaisen haastattelussa Tommi Mäkinen ehdotti, että autoihinkin ryhdyttäisiin soveltamaan samanlaisia teholuokkia kuin moottoripyörissä. Hyvä idea, mutta käytännössä mahdottoman vaikeaa toteuttaa. Ehkä tulevaisuudessa se voisi olla mahdollista, jos autot pystyisivät tunnistamaan kuljettajansa. Silloinhan auton tietokone voisi rajoittaa tehoja, kun ratin taakse istuu juuri kortin saanut kuski. Keskusteluissa on vilauteltu myös nopeudenrajoittimien käyttöönottoa, jolloin nuori kuljettaja saisi ajaa enimmillään esimerkiksi 80 km/h. Tämän ajatuksen ehdottaja saattaa tulla kuitenkin toisiin ajatuksiin körötellessään satasen alueella tällaisen nuoren kuljettajan perässä.

Rajoitukset ym. keinot kuitenkin rankaisisivat perusteettomasti myös niitä nuoria, jotka käyttäytyvät liikenteessä sääntöjen mukaan. “Kiltit” vain hukkuvat massaan, eikä heistä kirjoitella koskaan lehdissä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä olisi olemassa.