Joskus aina kuulee seurakuntapiireissä ajatuksen, että seurakuntalaiva on iso laiva, jolla on pieni peräsin. Tällä halutaan hienovaraisesti kertoa, että muutokset vievät aikaa. Kun joskus nuorena halusin joidenkin asioiden muuttuvan ja päivittyvän, minulle muistettiin aina kertoa seurakuntalaivan pienestä peräsimestä. Muistanpa senkin, että ajatus tuntui minusta melko lailla viisaalta ja siihen ei oikein nuorena osannut mitään sanoa.

Vaikka ajatuksen taustalla onkin varoitus muuttaa asioita liian rajusti, on minua jo pitkään vaivannut se, että samaa hokemaa käytetään tekosyynä paikallaan pysymiselle. Sanoinkin joskus, että jos laivassa on pieni peräsin, ruoria pitää tempoa entistä rajummin ettei törmätä edessä olevaan jäävoreen. Ron Sylvia rohkeni esittää kirjassaan Starting new Churches on Purpose, että useimmissa laivoissa on peräsin jo aikaa sitten ruostunut kokonaan irti ja laivat ovat tuuliajolla.

Jos samaa analogiaa jatkaa, voisi todeta joidenkin seurakuntalaivojen kapteenien olevan unessa, päällystön riidoissa ja miehistönkin pienissä ryhmissään sen mukaan, minne kukin haluaisi laivan etenevän. Osa matkustajista on pudonnut veden varaan, mutta kenelläkään ei riitä aikaa heidän auttamisekseen, saati laivan alkuperäisen pelastustehtävän toteuttamiseen. Hukkuva maailma ansaitsisi parempia laivoja ympärilleen, eikö totta?

Tuolloin 52- vuotias aiemmin terve nainen. 13.11.2008 autokolarissa monivamma. S- koodattuja diagnooseja on kuusi, joista yksi on jäänyt loppuelämääni huomattavaksi vammaksi. Vamman huomattavuutta estää kantamani sääriproteesi, johon totun. Tänään on siis tapaturmasta kulunut tasan vuosi. Viime vuonna 13.11. oli torstai.

Muistan rauhallisen miehenäänen kysyneen, että kuinka monta ihmistä autossa on ja rauhoitelleen, apua on tulossa. Minulta kysyttiin jossain vaiheessa myös lähiomaisen yhteystietoja. Muuta en muistakaan, vaikka tajuissani olin ollut, kunnes Töölön sairalaan lääkärit nukuttivat. Hoitohenkilökunta pelasti minut, vaikka hilkulla oli.

Tapaturmaa ei juhlia kannata, mutta juhlaan on aihetta, koska selvisin hengissä. Vanhempani, jotka joutuivat seuraamaan tyttärensä kamppailua elämästä, kutsuivat päivälliselle. Menemme taas rantaravintolaan.

Nyt olen visusti elämässä kiinni, josta kiitän mahtavia tukijoukkojani.

Kuka minä olen?

Kristityn identiteetissä on kysymys siitä, kuka ihminen on, uudestisyntymiskokemuksen jälkeen. Oikea puku mutta väärä mies on yhtä huono yhdistelmä kuin oikea mies väärän puvun kanssa. Identiteetti kokemuksen tulee kohdata sana siten, ettei niiden välille synny riitasointua. Harmoniassa, jossa sana ja kokemus todistavat yhtä ja samaa, löytyy lepo ja rauha.

Mitä Raamattu sitten tarkkaan ottaen opettaa kristityn oikeasta identiteetistä? Ensinnäkin identiteettimme perusta on Jeesuksen Kristuksen täydellisessä Golgatan uhrissa. Hän on lunastanut meidät omikseen antamalla henkensä lunastushinnaksi meistä. Me kuulumme hänelle. Uskoessamme Jeesukseen Kristukseen olemme saaneet syntimme anteeksi ja syntyneet uudesti ylhäältä. Uudestisyntymän yhteydessä on tapahtunut ihme,  syntisestä kuolevaisesta tuli taivaskelpoinen iankaikkisuusolento. Meidät on siirretty pimeydestä valoon ja kuolemasta elämään. Kristukseen kätkettyinä olemme tulleet osallisiksi hänen vanhurskaudestaan, hengestään ja jo kuoleman vallan voittaneesta iankaikkisuuselämästään.

Olemme siis vanhurskaita ja sellaisina Jumalalle rakkaita. Jumala on lahjoittanut meille poikansa, vanhurskaudeksi, lunastukseksi, pyhitykseksi ja viisaudeksi. Kaikki edellä mainittu on meille lahjaa, joka tulee meille Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta.

Me olemme pyhiä. Pyhyys tarkoittaa sitä, että me olemme erotetut Jumalan yksinomaiseen käyttöön. Me emme kuulu enää tähän maailmaan, vaikka olemmekin tässä maailmassa. Siksi meidän sydämemme ympärileikataan kun tulemme ulos erämaastamme luvatun maan puolelle. Sydämen ympärileikkaus tarkoittaa sitä, että meidän sydämemme irrotetaan rakastamasta maailmaa, jotta me voisimme rakastaa ehyellä sydämellä taivaallista isäämme.

Me elämme identiteetin muutoksessa. Me muutumme kirkkaudesta kirkkauteen. Me muutumme katsomalla Jeesusta Kristusta. Katsomalla, ei vilkuilemalla. Sana kehottaa kiinnittämään katse uskomme alkajaan ja sen täydelliseksi tekijään. Siinä, kasvotusten Herramme kanssa, Pyhä Henki muuttaa meitä huomaamattamme. Jeesus tulee rakkaaksi ja synti vastenmieliseksi. Me ymmärrämme, että se on Jumalan rakkaus, joka vetää meitä parannukseen ja armo, joka kasvattaa meitä hylkäämään synnin. Eläessämme lähellä Jeesusta, vaeltaen valkeudessa, saamme nauttia jatkuvaa syntien anteeksiantamisen armoa, joka tuo rauhan ja levon silloinkin, kun kiusaaja käy ympäri ja jalka sattuu tienoheiseen rapalätäkköön. Me olemme muuttumassa. Me muutumme siihen hetkeen asti, kunnes taivas avautuu ja me saamme nähdä Jeesuksen sellaisena kuin hän on. Silloin tulemme ymmärtämään, että olemme taivaallista kansaa ja Kristuksen kanssaperillisiä Hänen ollessa esikoinen suuressa veljesjoukossa. Me olemme Jumalan prinssejä ja prinsessoja ja muutumme Jeesuksen kaltaisuuteen, Hänen tulemisensa päivänä.

Lue sanaa ja kiinnitä huomiosi kaikkeen siihen uskomattoman upeaan, mitä sana kertoo juuri sinusta ja minusta. Kiinnitä huomiosi Jumalan lupauksiin ja Hänen rakkauden osoituksiinsa ja huomaat, että ilo tulee ilman määrää, luonnostaan kiitoksen kanssa, elämäsi keskeiseksi sisällöksi jo täällä ajassa.  Ja on aika tanssia, riemusta.

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
   – Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
   – En…
   – Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

Identiteetin perusta

Uskoontulo, olipa se radikaali ja elämää järisyttävä kokemus tai sisäisen kasvun rauhallinen lopputulos, on elämämme merkittävin yksittäinen tapahtuma. Molemmissa tapauksissa kysymys identiteetistä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Vanhat synnit ja menneisyyden ahdistavat asiat saattavat tuijottaa jonain päivänä peilistä sen kirkasotsaisen uskova sijasta, joka oli siellä vielä eilen. Herää kysymys, kuka minä olen? Jos annamme arjen kokemusten määritellä itseämme, päädymme nopeasti ristiriitaan sanan ilmoituksen kanssa. Uskova saattaa jopa kyseenalaistaa pelastuksensa. Me emme saa perustaa uskomme kokemuksille, koska kokemukset tulevat ja menevät kuin vuorovesi. Tämän päivän kokemukset murenevat huomisen ristiaallokossa. Elämämme kristittyinä vaatii perustan joka kestää olosuhteistamme ja tunteistamme riippumatta.

Ainoa kestävä perusta on, Jumalan sanassa, Raamatussa. Raamattu on universaali, kaikkien kristittyjen hyväksymä auktoriteetti. Muista lähteistä voidaan olla montaa mieltä, kunkin seistessä, silmät leiskuen oman tunnustuksensa takana. Sana on Pyhän Hengen työkalu, hänen miekkansa, ei meidän. Se on miekka, jonka on saatava käydä uskovan sydämen läpi. Sana tuomitsee ajatuksemme ja aivoituksemme erottaen hengen ja sielun toisistaan. Jumalan sana on auktoriteetti, joka tulee nostaa järjen päätelmien yläpuolelle, silloinkin, kun emme täysin ymmärrä sitä. Sanalla ei siis kuulu huitoa muita. Ainoa pää, johon sanalla saa (ja ajoittain pitääkin) lyödä, on oma pää.

Sen sijaan, että otamme sanan ja sovitamme sen kokemuksiimme meidän on sovitettava kokemuksemme sanaan. Mikäli Jumalan sana ja kokemuksemme ovat ristiriidassa, on sana oikeassa. Sana, ei kokemus, on totuus, joka pyhittää meidät. Meidän on siis uskallettava uskoa todeksi se, mitä sana ilmoittaa meille, myös itsestämme, miten häijyltä se tuntuukin. Muuten me pervertoimme sanan ja tuhoamme sen voiman. Henki on sitoutunut sanaan sellaisena kuin se on kirjoitettu, ei sellaisena kuin se on kieroutettu.

Sana todistaa meille anteeksiantamuksesta Jeesuksen veressä. Kaikki entinen on mennyt ja uusi on tullut sijaan. Asia on sanan pohjalta näin, vaikka tuntuisi miltä. Vaikka peilissä onkin sama vanha naama, ryppyineen kaikkineen, on henkilö naamarin takana vaihtunut. Syntisen ja langenneen, Jumalan vihollisen identiteetin tilalle on tullut Jumalan lapsen ja Kristuksen kanssaperillisen identiteetti. Sana korottaa meidät rakastettujen lasten asemaan, joista Isä iloitsee. Olemme saaneet tulla osallisiksi Jeesuksen Kristuksen vanhurskaudesta ja me olemme pyhiä, aivan riippumatta tunteista tai kokemuksista. Tästä sanan totuudesta Pyhä Henki vakuuttaa meitä, tänäänkin, sillä autuas on se ihminen, jonka synnit on pyyhitty pois ja jonka pahoja tekoja ei enää muisteta.

Autuas on onnellinen, Isän sylissä.

Mikä on kristityn oikea identiteetti? Olen mietiskellyt asiaa, taas kerran, viimepäivinä. Asia nousi esiin, eräässä kokouksessa käytettyjen puheenvuorojen pohjalta. Kysymys identiteetistä, on keskeinen koko elämällemme Jeesuksen yhteydessä.

Mikäli kannan mukanani vierasta identiteettiä, minäkuvaa, joka on ristiriidassa Raamatun osoittaman kanssa, elän vääjäämättömästi jollain tavalla vaivaista elämää. On kuin olisi pukeutunut pukuun, joka ei ole ainoastaan väärää kokoa, vaan vieläpä tehty ihan eri vartalomallille. Hiertää, kiertää ja kiristää.

Meille on luontaista tulla uuteen elämään vanhan elämän pukupussi mukana. Siellä on naftaliiniin säilöttynä minäkuvamme ja roolimme syntisenä ja langenneena ihmisenä, jota tuskin kukaan, ehkä Jumalaa lukuun ottamatta, voi rakastaa. Kielteiset ajatukset ja itseämme vähättelevät tuntemukset pukeutuvat hurskauden pukuun körttiläisenä itsensä väheksyntänä, joka pitää pelastusvarmuutta selkeimpänä hengellisen ylpeyden tuntomerkkinä. Näin siitäkin huolimatta, että Raamattu nimenomaan todistaa, että se on kirjoitettu, jotta me tietäisimme, että meillä on iankaikkinen elämä uskoessamme Jeesukseen Kristukseen. Itsensä vähättely ei ole nöyryyttä, vaikka sitä erehdytäänkin joskus luulemaan sellaiseksi. Aito nöyryys on siinä, että suostuu uskomaan kaiken sen, mitä Raamattu ilmoittaa meille, muun muassa meistä itsestämme. Aito nöyryys suostuu pukeutumaan siihen identiteettiin eli minäkuvaan, jonka Raamattu tarjoaa.

Se, mitä me pidämme nöyryytenä, on usein ylpeyden suojelemaa kipua, joka ilmenee Jumalan sanan selvän ilmoituksen turhentamisena tavalla tai toisella. Useimmiten tämä ilmenee itsensä vähättelynä tai perusteettomana syyllisyydentunteena, jolle Jumalakaan ei voi mitään. Jumala ei paranna ketään väkisin, vasten omaa tahtoa, kuten halvatun miehen tapaus osoittaa.

Raamatun kuva ihmisestä voi olla molemmissa ääripäissään jopa liian radikaali uskottavaksi. Ensinäkin olemuksemme langenneina, synnin turmelemina, Jumalan vihollisina ennen kuin tulimme sisälle pelastukseen. Toiseksi olemuksemme pyhinä, vanhurskaina ja Jumalalle rakkaina lapsina, kun olemme uskoneet Jeesukseen Kristukseen pelastukseksemme. Pahuus loukkaa siinä, missä pyhyyskin. Aivan yhtä vaikeata, kuin ihmisen on hyväksyä omaa syntisyyttään ennen pelastustaan, on myöskin usko omaan pyhyyteen, vanhurskauteen ja rakastettavuuteen pelastuksen kokemisen jälkeen. Jossain välillä olisi hyvä olla, ei liian pyhä, muttei liian pahakaan.

Raamattu opettaa kuitenkin, että jokainen, joka on Kristuksessa on uusi luomus ja kaikki entinen on mennyt. Raamattu ei anna mahdollisuutta jäädä kellumaan jonnekin pyhyyden ja pahuuden puoliväliin. Jumalan sana vie meidät radikaalisti pyhyyden puolelle. Jumalan sana opettaa meitä ottamaan vastaan hänen rakkauttaan ja hänen hyvyyttään. Silloinkin, kun emme usko ansaitsevamme sitä. Silloin parantuminen alkaa, Jumalan rakkauden marinoidessa meitä armon mausteliemessä. Ja identiteettimme muuttuu, Jumalan lapseksi.

Rakas vanhoillislestadiolainen ystävä, on iloinen asia, että olet eksynyt tänne etnisten vanhoillislestadiolaisten blogiin. Haluan sanoa sinulle
samalla tavalla kuin sanotaan apostolien teoissa: “Sinä teit hyvin, ettäs tulit.” (Ap.t. 10:33.)

Vielä uudelleen minä haluan sanoa, että teit hyvin, kun tulit. Pyydän sinulta, että viivähtäisit hetken sen kirjoitetun sanan ääressä, joka tähän kirjoitettu.

Minä tiedän, että siellä seuroissa näistä tällaisista palstoista varoitetaan. Voidaan jopa sanoa, että on synti lukea tällaista palstaa. Siellä halutaan, että ainoa paikka, josta saisit tietoa Raamatusta ja kristinopista, elämästä ja uskomisesta, olisi seurapenkki ja SRK:n julkaisut.

Mutta minä haluan sinulle olla sanomassa ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen sanoin: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.  (1. Tess. 4:21)

Oletko sinä, rakas ystävä, koetellut kaikkea ja pitänyt sen, mikä on hyvää?  Oletko sinä koetellut, onko se hyvää, mitä sinulla nyt on?

Kyllä me, jotka olemme ennen olleet tuossa lestadiolaisten joukossa, olemme sen kokeneet hyväksi ja siunaukselliseksi, että olemme koetelleet myös niitä isien perinnäissääntöjä, joita siinä joukossa opetetaan. Ja olemme saaneet niitä olla toteamassa ihmiselle pahoiksi ja Raamattuun perustumattomiksi.

Tuo mainitsemani Tessalonikaiskirjeen kohta jatkuu: Pysykää erossa kaikesta pahasta (1. Tess. 4:22).

Sinulle on ehkä opetettu, että kaikki, mitä siinä lestadiolaisten joukossa tapahtuu, on hyvää, ja se, mitä sen ulkopuolella, on pahaa. Rakas ystävä, sinä varmaan ymmärrät sen, ettei asia näin mustavalkoinen ole, vaikka siinä lestadiolaisten joukossa niin opetetaankin.

Minä uskallan niin olla ajattelemassa, että nyt, kun sinä tänne olet eksynyt, sinä olet jo ottanut tärkeän askeleen. Sanotaanhan sananlaskussakin, että tuhannenkin kilometrin matka alkaa ensimmäisellä askeleella. Ja kun ensimmäinen askel on otettu, yleensä jo tiedetään suunta, johon ollaan matkalla. Hyvä ystävä, tervetuloa tälle tielle, sinä olet ottanut hyvän suunnan.

Kun olet tälle tielle lähtenyt, sinulla on ehkä ollut epäilyksiä siitä, onko se sen joukon opetus oikeaa. Sinulla on voinut olla ongelmia jonkin
henkilökohtaisesti kipeän asian vuoksi, jota tuossa joukossa ei lainkaan tunnisteta. Ehkä tunnet, ettet voi tuossa joukossa olla vapaa. Joudut
vaikenemaan monista asioista, sillä jos ajatuksiasi toisit esiin, sinua vaadittaisiin tekemään niistä parannusta. Näin toimii tuo “Jumalan valtakunnaksi” itseään kutsuva joukko.

Jos jonkun asian olet tuonut esille, joka ei vastaa yleistä käsitystä, olet voinut kokea rankkaakin syyllistämistä ja sinua on voitu alkaa jopa karttaa. Pahimmassa tapauksessa tälläinen lestadiolaisten mukaan “väärää henkeä” edustava ihminen voidaan täysin sulkea ulos tuon joukon sosiaalisesta ja henkisestä yhteydestä.

Ja entä jos olet uskaltanut puhua siitä, että jättäisit kokonaan tuon lauman, jossa olet ehkä lapsuudesta saakka tottunut kulkemaan? Seurauksena on voinut olla helvetillä pelottelua. Viimeisen tuomion kuvaileminenhan on tuossa joukossa hyvin yleistä, eikä silloin yleensä jätetä mainitsematta sitä, että kaikki, jotka eivät tuossa lestadiolaisten joukossa kulje, joutuvat iänkaikkiseen kadotukseen, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys.

Nujertamista rakkauden kaavussa

Kansankirkkomme jakaman tiedon mukaan hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Mitä muuta tuo lestadiolaisten julkeasti rakkaudeksi veljeä tai sisarta kohtaan kutsuma toiminta on kuin hengellistä väkivaltaa? Ei siinä sellaiselle näkemykselle, joka poikkeaa siitä perinteisestä opetuksesta, anneta minkäänlaista arvoa. Eikä sitä arvoa anneta myöskään sille ihmisille, joka sen ajatuksen uskaltaa ääneen sanoa. Se mielipide nujerretaan hengellisen väkivallan keinoin.

Ilo elää omana itsenään 

Minä haluan olla sinulle sitä ilosanomaa kertomassa, että siitä lestadiolaisten orjuudesta on mahdollisuus vapautua. Sen ilon olen minä ja monet muut entiset lestadiolaiset saaneet kokea. Sinullakin on mahdollisuus kieltää uskosi ja jättää tuo lauma, jossa joudut kieltämään itsesi. Vai tunnetko, että pystyt tuossa joukossa, sen sosiaalisen kontrollin alla olemaan oma itsesi? Voitko toimia niin kuin hyväksi näet, pystytkö vapaasti näyttämään tunteesi - ilman, että niitä pitää olla syntinä uskomassa anteeksi. Pystytkö sanomaan, että olisit onnellinen ja ylpeä siitä, että kuulut tuohon joukkoon? Yleensä lestadiolaiset tuntuvat uskoaan häpeävän. Niitä Paavalin sanoja, että “minä en häpeä evankeliumia” (Room. 1:16) ei tässä merkityksessä juurikaan niissä rauhanyhdistyksen saarnoissa julisteta.

Lähihistorian taakka

Sinullekin luultavasti varsin tutussa Psalmin kohdassa (Ps. 1:1) neuvotaan, että ei ole hyvä istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Lestadiolaisten
joukon ulkopuolelta varmasti jonkin verran kohdistuu pilkkaa siinä joukossa matkaa tekeviin, eikä se ole ihme, sillä niin kummallista on tuon joukon opetus ja elämä.

Mutta haluan sinulle pilkkaamisesta kertoa yhden esimerkin. Kuuntelin Oripään suviseurojen lauantai-illan puheenvuoroa, jota joku lestadiolainen pappi piti. Tämä pappi syyllistyi mielestäni vakavaan pilkkaan puheenvuorossaan. Hän tuntui avoimesti pilkkaavan ihmisiä, jotka
ovat tuossa lestadiolaisten joukossa kokeneet kovia, ja näitä asioita yrittävät jopa mielenterveytensä säilyttämisen vuoksi käsitellä toisten
samanlaisia kokemuksia kokeneiden kanssa. Tuo pappi ylimielisen oloisesti – ei puuttunut kuin pilkallinen nauru! – totesi, että viimeisellä tuomiolla niistä vertaisryhmistä ei ole hyötyä.

Miltä tämä mahtoi tuntua sellaisesta kuulijasta, joka noissa surullisissa 70-luvun hoitokokouksissa on ilman mitään asiallista syytä sidottu
synteihinsäja jätetty tuon niinsanotun jumalan valtakunnan ulkopuolelle ja nyt yrittää käsitellä kokemaansa vääryyttä yhdessä muiden kanssa?

Sinä et näistä hoitokokouksista mahdollisesti nuoruutesi vuoksi juuri mitään tiedä, koska tuossa lestadiolaisten joukossa niistä ei ole lupa puhua. Se järjetön hengellinen väkivalta pitäisi vain unohtaa. Tai uskon kautta jopa ymmärtää, että ne hoitokokoukset olivat siunauksellisia, niin kuin siitä opetetaan.

Huoli läheisistämme

Meillä täällä tuon valtakunnan ulkopuolella on suuri huoli läheisistämme, jotka ovat tuon valtakunnan sisällä. Tämä huoli on jo aivan pienistä
lapsista: saavatko he mahdollisuuden kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi, kun vanhemmilla ei välttämättä ole voimia heitä riittävästi hoitaa ja kasvattaa, koska vastuu lapsiasiassa täytyy ulkoistaa Jumalalle. Tämä huoli on myös niistä perheenisistä ja äideistä: niin moni väsyy sen taakan alle, joka heille tuon lapsilauman myötä on annettu, että se seuroissa usein saarnattava neuvo, että “niinkuin on päiväs, niin on voimas” tuntuu lähinnä vitsiltä. Ja huoli on myös niistä lukuisista nuorista, jotka etsivät kipeästi itseään murrosiässä ja kipuilevat oman kehonsa ja psyykkeensä
kanssa: lestadiolainen opetus opettaa noita nuoria vain kieltämään itsensä ja heräävän seksuaalisuutensa.

Yleisesti on suuri huoli siitä, että nuo meille läheiset ihmiset elävät elämänsä aivan kuin jonkun toisen ohjaamana ilman, että voisivat itse tehdä elämällään sitä, mitä haluavat. Vanhaa sanontaa lainatakseni “aivot on jätetty rauhanyhdistyksen naulakkoon”.

Ei itse osata eikä uskalleta miettiä, minkälainen elämä olisi juuri minulle hyvää ja arvokasta.

Minulla ei koskaan sinä aikana, kun vielä lestadiolaisten joukossa itse kuljin, ollut sellaista tunnetta, että olisin toivonut kaikkien tuntemieni
“epäuskoisten” tulevan tuohon joukkoon mukaan.

Mutta nykyisin minulla, rakas ystävä, on sellainen tunne, ja se on voimakas tunne, että kunpa läheiseni ymmärtäisivät tuosta joukosta lähteä. Että he saisivat jostain voimaa luopua tuon joukon opetuksista ja lähteä omaa järkeään ja sydäntään kuuntelemaan  ja seuraamaan. Jotta ihmiset koettelisivat kaiken ja pitäisivät sen, mikä juuri heille on hyvä.

Löydä oma polkusi kaikessa rauhassa

Näillä sanoilla minä haluan sinua herätellä huomaamaan sen, että se paljon puhuttu taivaspaikka ei tuossa joukossa ole yhtään sen varmempi kuin missään muussakaan joukossa, jos sitä koko taivasta ja jumalaa edes on olemassa. Älä hyvä ystävä sen takia pilaa tätä ainoaa elämääsi sillä, että noudatat neuvoja, joita sinulle antavat ihmiset, jotka eivät sinun elämäntilannettasi tiedä. Sinulla on mahdollisuus tuntea todellista rauhaa, vapautta ja iloa nimenomaan tuon lestadiolaisjoukon ulkopuolella, ei sen sisällä.

Lestadiolaiset opettavat ja pelottelevat usein, että joka parannuksentekonsa huomiseen siirtää, se huoneensa helvettiin rakentaa. Minä en vastaavalla tavalla halua olla sinua hoputtamassa yhdessä elämäsi suurimmassa päätöksessä.

Tutustu asioihin, perehdy lestadiolaisuuden historiaan, perehdy myös ajatuksiin kristinuskon ulkopuolelta. Mieti, mitä sinä elämältäsi haluat.

Varaudu painostamiseen

Sen neuvon minä haluan antaa, että mieti tarkasti, kenelle lestadiolaiselle pohdinnoistasi puhut. Väärälle ihmisille puhuessasi voit joutua aikamoisen painostuksen kohteeksi. Niin moni on sen hengellisen painostuksen alla luopunut lähtöaikeista, kun ei ole löytynytkään rohkeutta seistä omien ajatusten takana, vaan on taipunut takaisin sen holhouksen alle, jonka alta lestadiolaiset luulevat muita korkeammalle nousevansa.

Rakas ystävä, minä toivon, että sinä pohdinnoissasi päädyt tulokseen, jonka kanssa sinä voit elää. Ja että voit rehellisesti sanoa, että pohdinnat omat sinun omiasi, sillä tuo jo lapsesta asti saatu aivopesu helposti kasvattaa näennäiseen ajatteluun ja lievään itsepetokseen.

Minä toivon, että heräisit siitä unesta jossa olet. Jotkut siinä unessa matkaavat läpi elämänsä kuolemaan saakka koskaan heräämättä: syntyvät,
menevät naimisiin, kasvattavat lapsensa ilman että heille koskaan valkenee ihmiselämän kauneus.

Lähde matkalle, jossa tutkit oman elämäsi ja uskonnollisuutesi perusteita. Uskallan olla niin sanomassa, että vaikka se matka ei ole helppo, sillä matkalla on siunaus. Herää unestasi ja lähde matkalle.

(Juhani, alias Gepardi)

Lue myös:

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Raja tuli vastaan

Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Kadotettu hengellisyys

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Olen alkanut miettiä sitä tulkintaa jumalanvaltakunnasta, että sillä olisi ymmärrettävä vain ”meikäläistä” elämänmuotoa ja ”yhtä joukkoa” konkreettisesti. Ainahan ei näin ole ehkä ajateltukaaan.

Tämä ns. seurakuntaoppina tunnettu asia on raamatullisesti ja Lutherin pohjalta itse asiassa heiveröisellä pohjalla. Olen saanut sen käsityksen, että Raamatun perusteella ei voi rehellisellä mielellä opettaa, että vain tässä joukossa pelastuu. Tällä en tarkoita että itse haluaisin kieltää uskon, taikka että haluaisin vaeltaa jossain muussa joukossa.

Mutta Raamatun valossa ei voi ajatella, että Jumala todella lähettäisi kaikki muut ihmiset helvettiin. Tätä oppia en itse voi enkä halua opettaa myöskään lapsillemme. Vanhimmat heistä ovat jo tulleet ikään jolloin heitä kiinnostavat isot asiat. Kysymykset ovat vaikeita ja he esittävät niitä arvaamatta. En halua vastata yhtään mitään muuta kuin minkä takana itse sydämestäni olen. Enkä voikaan.

Olen yrittänyt lukea Raamattua ja tutkia sen opetusta. Pakko myöntää että ei tahdo saappaanvarret riittää. Toivoisin hartaasti, että puhujat ottaisivat tämän kysymyksen vakavasti esiin saarnoissa.  Tarkoitan juuria myöden.

Oman lukemiseni pohjalta minun on  todettava, että Jeesus itse ei opetuksessaan korostanut seurakuntaa tai joukkoa yhtään missään. Päinvastoin.

Hän totesi, että “jokainen, joka tekee Isäni tahdon, joka on taivaissa, hän on minun veljeni, ja sisareni, ja äitini.” 

Jeesus jopa nuhteli opetuslapsiaan ahtaasta seurakunta-ajattelusta (Mark. 9:38-41):

“Johannes sanoi hänelle: “Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme häntä, koska hän ei seurannut meitä”.

Mutta Jeesus sanoi: “Älkää häntä kieltäkö; sillä ei kukaan, joka tekee voimallisen teon minun nimeeni, voi kohta sen jälkeen puhua minusta pahaa. Sillä joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme. Sillä joka antaa teille juodaksenne maljallisen vettä siinä nimessä, että te olette Kristuksen omia, totisesti minä sanon teille: se ei jää palkkaansa vaille.”

En ole teologi enkä luterilaisen opin asiantuntija. Olen vain itse, vaatimattomalla taidolla, yrittänyt tutustua myös Tunnustuskirjoihin, että mitä siellä sanotaan Kristuksen kirkosta, seurakunnasta.

“Kaikki nämä lohdulliset asiat esittää mainittu uskontunnustuksen kohta. Edelleen siinä sanotaan kirkkoa katoliseksi, jottemme käsittäisi sitä tiettyjen kansakuntien ulkonaiseksi laitokseksi, vaan pikemminkin siten, että se sulkee piiriinsä kaikkialle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit, huolimatta siitä, ovatko heidän inhimilliset perinnäissääntönsä samanlaiset vai erilaiset.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, VII ja VIII uskonkohta. Kirkko.)

Me emme voi pitää kiinni sellaisesta opetuksesta, että vain tässä uskossa pelastuu. Tässä uskossa pelastuu varmasti, mutta on myös muita oikeassa uskossa eläviä ihmisiä ja ryhmiä, esimerkiksi Suomen ev.-lut. kirkonkin piirissä, ja muualla maailmassa.

Olen kuullut että joskus ennen sanottiin: “Me olemme löytänet armon tässä joukossa. Muiden uskoa emme käy arvioimaan.”

(Kirjoitti “Matti H.”)

Kun täällä jo käsiteltiin armoneuvojen käsitettä, jossa olemme yleisessä puheenparressa ajautuneet harhapoluille, lienee soveliasta jatkaa kielenkäytön pohdintaa. Kielellä  ja käsitteillä luodaan uskonkäsitys , jonka varassa nekin vaeltavat, jotka eivät ehkä itse perehdy Raamattuun ja kristinoppiin.

Toinen meillä vääristyneenä esiintyvä käsite on kilvoittelu. Ei se ole yksi tai kaksi kertaa, kun sananjulistaja puhuttelee kuulijoita ja kehottaa kilvoittelemaan ja torjumaan ”syntiä ja saastaisuutta” ja nimenomaan nimeltä mainittuja syntejä.

Tämä saattaa monesta kuulostaa oikeanoloiselta, ”yksinkertaiselta uskolta”, mutta se ei todellisuudessa ole sitä. Todellinen kristillisyys on vielä yksinkertaisempi asia – mutta silti vaikeampi järjelliselle rakentaja-ihmiselle ottaa vastaan.

Kristillisten käsitteiden vääristymiin  ja harhaanjohtavaan sananjulistukseen on olemassa selityksiä. Keskeinen selittävä tekijä lienee kristillisyydellemme tyypillinen konkreettinen ajattelutapa. Taipumus konkreettiseen ja samalla auttamatta pinnalliseen hengelliseen ajatteluun nousee historiallisesti tarkastellen tietenkin suoraan pietismistä.

Kuten on monta kertaa tullut todetuksi, synti ymmärretään konkreettisesti moninaisiksi vältettäviksi teoiksi, ja jopa Jumalan valtakuntakin ymmärretään konkreettisesti silminnähtävänä, organisoituneena yhteisönä. Niinpä taipumus tulkita uskonkysymyksiä hyvin konkreettisesti on johtanut siihen, että myös itse uskossa osoitetaan olevan konkreettisia tunnuspiirteitä.

Kuitenkin, puhtaan evankeliumin uskominen vaatii vahvaa uskallusta näkymättömään, ei-konkreettiseen (Hepr. 11:1). Vain se tarjoaa todellisen vapahduksen. Muunlainen asennoituminen merkitsee kiinnittäytymistä näkyväiseen, ajalliseen, ihmiseen ja tämänpuoleiseen. Tätä lienee monen kristillisyyden nykyopetukseen sopeutuneen vaikea ymmärtää. Suosittelen kuitenkin yrittämään.

Miten kilvoitus sitten pitäisi ymmärtää?

Ensinnäkin on syytä korostaa, että kilvoitus ei todellakaan merkitse kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä ”hyvästä valtakunnasta” käsin. Kilvoitus ei merkitse yksittäisten normeissa kiellettyjen (synniksi määriteltyjen) tekojen välttelyä. Kilvoitus merkitsee sen sijaan Jumalan Pojan armon tarkastelua kristityn oman elämän näkökulmasta.

Kilvoittelulla uskovainen haluaa  säilyttää Kristuksen vanhurskauden elämän tärkeimpänä asiana. Ettei mikään muu asia, tapakulttuurin tai perinnäissäännön noudattaminen, nousisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa vaeltaminen.

Tässä on kaksi näkökohtaa. Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä. Sillä kuten Luther katekismuksessa korostaa: Kristityn elämään kuuluu kamppailu vanhan ihmisen ja uuden ihmisen välillä, ja siinä jäämme näkemään itsemme kokovikaiseksi  (peccator). Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että pidämme ainoana apunamme ja lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa. Tällöin olemme pukeutuneet täydelliseen vanhurskauteen.  Uskovainen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator).

Kilvoittelua ei siis ole se, että olemme kuuliaisia seurakunnalle, kun noudatamme perinnäissääntöjä, niitä niin sanottuja ”armoneuvoja”. Sen sijaan me olemme silloin joutuneet suoraan lain alle, ”ojasta allikkoon”. Juuri nämä yhteiset normit, joiden rikkominen katsotaan synniksi ja jopa peräti uskon kieltämiseksi, ovat sitä lakia (kristitylle).

Kilvoittelua on meille riittämiin juuri tässä, että kuuliaisuus seurakunnalle ei pääsisi tulemaan kristityn ja puhtaan evankeliumin väliin. Jos kristillisyydessä asetetaan sitovia normeja noudatettavaksi, silloin vääjäämättä niin käy. Näin on käynyt.

Luther kirjoittaa Isossa Katekismuksessa: ”Se [synti] pysyy meissä lihamme tähden, jota yhä kannamme mukanamme. – - Siksi kristikunnassa kaikki on olemassa sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta. Se tapahtuu omantuntomme lohduksi ja rohkaisuksi. Pyhä Henki vaikuttaa näin sen, ettei meihin jäänyt synti pysty meitä vahingoittamaan.” 

Lain alla elävistä Luther toteaa: “…kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Siellä ei liioin voi olla mitään pyhyyttä. Itse ovat itsensä heittäneet ulos ja erottaneet kristikunnasta ne, jotka yrittävät etsiä ja ansaita pyhyyttä omin teoin eivätkä etsi sitä evankeliumista ja syntien anteeksiantamuksesta.” (Iso Katekismus, 381.)

Uskomisessa huomion ei siis pidä asettua synnin välttämiseen vaan Kristuksen sovitustyöhön, armoon. Yksin sen varassa on pelastus.

Tämän kaksoisvalotuksen näkymän tavoitti 1800-luvun uskovainen, kalastaja ja lauluntekijä Gustaf Skinnari.

Kirkasta, oi Kristus, meille
ristinuhri Golgatan,
josta meille langenneille
loistaa sydän Jumalan.
Uskon silmä kiinnitä
aina kohti ristiä.

Ei siis alla kiusausten
epäillä nyt tarvitse,
eikä tiellä huokausten
epätoivo vallitse,
kun on täysi sovitus,
sielun turva, pelastus.

 (Kirjoitti: “Verstaalla pohtija”)

Lue myös:

Luther: Iso Katekismus

Syntikäsitys

 Armoneuvot.

Sana on tuttu lähes jokaisesta saarnasta ja Päivämiehen numerosta. Kristinopillisesti sanalla toinen merkitys kuin sille on nykyisessä opetuksessa pantu.  Laestadius käytti termiä Tunnustuskirjojen mukaisessa erityismerkityksessä. Samoin Väinö Havas, syvällinen teologi ja armoitettu puhuja, käytti aikanaan opetuksessaan käsitettä samassa opillisessa tarkoituksessa. Mutta on kysymyksenalaista, missä määrin nykyinen kristillisyys tuntee käsitteen tosiasiallisen, hengellisesti syvällisen merkityksen.

Kristinopillinen termi

Armoneuvot on sisällöltään määritelty ja rajattu kristinuskon käsite. Nykyisessä  ”kaanaan kielessä” armoneuvo-sanaa käytetään yleisesti merkityksessä ”laki”. Armoneuvoilla tarkoitetaan tyypillisesti lainomaisia kieltoja ja käskyjä, tämä on kiistaton tosiasia. Niillä ymmärretään yhteisön elämässä ajan mittaan syntyneitä normeja, joita ei sellaisenaan kuitenkaan ole kirjoitettu Raamatun käskyihin eikä Tunnustuskirjoihin.

Näitä ”armoneuvoja” käsitetään olevan esimerkiksi pidättyminen television hankkimisesta, ehkäisyn käyttämisestä, korvakorujen pitämisestä, monista kulttuuriharrastuksista jne.Tässä merkityksessä ymmärretyillä ”armoneuvoilla” on vahva vaikutus uskonelämään ja luottamukseen armoon. Jos rikot “armoneuvoa”, olet teollasi kieltämässä tai jo kieltänyt  uskosi.

Tällainen merkitys käsitteelle ”armoneuvot” on kuitenkin suhteellisen uusi. Se on otettu SRK:n opetuksessa käyttöön luultavimmin vasta 1970-luvulta lähtien.  Käsitteen muutos ei tietenkään ole voinut lyödä itseään täysin läpi koko siionin. Tänäkään päivänä kaikki puhujat eivät pidä sanan ”armoneuvo” nykyistä merkitystä asiaankuuluvana. Sen ymmärretään aiheutavan sekaannusta ja pinnallistavan hengellistä uskonymmärrystä. Nuoremman polven teologeille käsitteen viljely nykymerkityksessä herättää kiusallisia tuntemuksia.

Mitä armoneuvoilla tarkoitetaan luterilaisessa opetuksessa?

 Luterilaisessa kristinopissa käsite armoneuvot (nykyinen kielellisesti uudempi termi armonvälineet) tarkoittaa tiettyä, rajattua ja täsmällistä opillista käsitettä, vieläpä aivan keskeistä kristillisyyden perusasiaa.

Armoneuvot ovat kristinuskossa ne tietyt armonvälineet, joita ihminen tarvitsee löytääkseen armon ja pysyäkseen uskossa, Jumalan lapsena. Ne ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Niiden perusteet ovat raamatulliset.

Pyhä Henki vaikuttaa ja tekee työtään seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Luterilaisen opetuksen mukaan armoneuvo tarkoittaa siis yksinkertaisesti Jumalan sanaa (=Raamattu), synninpäästöä ja sakramentteja (=kaste ja ehtoollinen).  Armoneuvo-käsite ei tarkoita mitään muuta kuin tätä.

Armonvälineet eli armoneuvot ovat siis evankeliumi (1.Kor.15:1-11), rippi eli synninpäästö (Ap. t. 10:43; Room.10:10-11; Joh.20:23) sekä sakramentit (kaste, ks. Matt.28:19, ja ehtoollinen, ks. Matt.26:26-28 ). Oppi armonvälineistä ilmenee myös Tunnustuskirjoissa, esimerkiksi opista kirkosta ja virasta.

Luterilaisessa kirkossa ja kristinopissa sanalla tarkoitetaan siis eri asiaa kuin nykyisessä kielenkäytössä. Jotkut puhujat ovat pitäytyneet sinnikkäästi kristinopillisessa merkityksessä ja käyttävät termiä vain sen mukaisesti. Tähän viittasi esimerkiksi Pauli Vaarala suviseurasaarnassaan yli 20 vuotta sitten:

”Uskossa säilymistä varten Jumala on säätänyt valtakuntaansa monia armoneuvoja. Yksi tällainen on kallis armoneuvo on rippi.” (Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985, s. 137.)

Käsite ei siis tarkoita sellaista elämäntapaan liittyvää sääntöä, jollaisena käsite nyt selitetään. Sana ei tarkoita seurakunnan eri aikoina kehittelemiä neuvoja tai ohjeita. Niiden nimittäminen samalla sanalla “armoneuvo” on siksi harhaanjohtavaa.  Se on myös vastoin Lutheria ja luterilaista tunnustusta, johon kristillisyys nojaa (”Näin me uskomme”, ks. www.srk.fi).

Laestadius ja Havas: armoneuvot – uskon ankkurit

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko ja uskossa pysyminen perustuu Jumalan säätämiin armonvälineisiin. Jumala vanhurskauttaa ihmisen jumalallisen järjestyksen kautta. Hän vanhurskauttaa ihmisen  armonvälineiden avulla. Armoneuvot-käsitteellä tarkoitetaan yksinkertaisesti niitä välineitä, menetelmiä, joilla Jumala synnyttää, ylläpitää ja vahvistaa uskon ihmisessä. Ne ovat uskon ankkurit.

Näin asiaa täsmensi Väinö Havas 1940-luvulla, viitaten oman aikansa kaste-keskusteluun hän luettelee kaikki kristinopin mukaiset armonneuvot:

”– kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki.”  (SLL 1940.)

Saarnassaan 1934 Havas toteaa: ” .. Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: ‘Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?’  - – Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.

Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. – - Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. – - ” (Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.)

Lars Leevi Laestadiuksella oli teologin koulutus. Hän on käyttänyt saarnoissaan armoneuvon käsitettä täsmälleen samassa merkityksessä kuin se esiintyy Tunnustuskirjoissa ja kuin sitä nykyäänkin luterilaisessa opetuksessa käytetään. Seuraavassa vanhaa suomen kieltä käyttävässä suomennoksessa on käytetty armoneuvosta vanhempaa suomennosta armonvälikappale. Asiayhteydestä ilmenee, että Laestadius käytti termiä juuri tässä samassa ”armonneuvon” merkityksessä::

”Tarvitsevatkos semmoiset parannusta, jotka harvoin tulevat kirkkoon ja jumalanpalvelukseen, jotka ylönkatsovat armonvälikappaleita, eivätkä käy enää Herran Ehtoollisella? Niitä on vähimmässäkin laskussa yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka tässäkin seurakunnassa ovat alkaneet mettässä elämään ja armon välikappaleita ylönkatsomaan.”
Laestadius: Saarna 3. kolminaisuudensunnuntaina1853.

Käsitteiden huolimattoman käytön sekaannuksista varoitti jo Havaskin kirjoituksessaan:

”Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme.”

Kirjoituksensa lopuksi Havas vielä vahvistaa:

”Kiitos, Herra, kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi.”

Havas käyttää käsitettä huolellisesti täsmälleen kristinopin mukaisessa merkityksessä.

Armoneuvot-käsite rajana muihin uskontoihin

Luterilaisessa opetuksessa oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on varsin keskeinen ydinkäsite myös opillisesti, suhteessa muiden uskontojen opetukseen. Se nimittäin erottaa uskonpuhdistuksen luterilaisuuden katolisuudesta sekä muista suuntauksista, joissa varmuus armosta saatettiin perustaa esimerkiksi ihmisessä olevaan hyvän pyrkimykseen, johonkin psykologiseen sisäiseen kokemukseen, tai vaikkapa psyykkisesti vaikuttavaan, suggestiiviseen joukkoelämykseen, vailla suoraa kosketusta Jumalan sanaan.

Keskustelu ja neuvonpito ovat tarpeellisia

Tarkoitukseni ei ole esittää, että kristitty voisi elää uskossaan kokonaan vailla yhteyttä seurakuntaan ja vailla vuorovaikutusta muiden kanssa. Sellaista äärimmäistä päätelmää ei yllä sanotusta ole mahdollistakaan tehdä. Kristitylle on varmasti hyväksi kuulla seurakunnassa, kuinka toiset kristityt kulkevat ja kuinka ymmärtävät hankalia eettisiä kysymyksiä. Voidaan jakaa kokemuksia, itse kunkin “psalmeja”, kuten ennen sanottiin, ja voidaan neuvoa ja opastaa toinen toistaan. Elämässä nousee esiin uusia näkymiä, uusia ratkaistavia kysymyksiä. Niitä on hyvä Raamatun valossa pohtia yhdessä niillä työkaluilla, jotka meillä kristittyinä onkäytettävissämme. Näitä työkaluja ovat uskosta ja evankeliumista nouseva motiivi toimia kristillisen rakkauden mukaan, “Kristuksen mielellä”, sekä sekä sydämestä nouseva ja järjellä ymmärettävä eettisyys, moraalinen asennoituminen. Kun nämä työkalut otetaan käyttöön eettisissä pohdinnoissa, toimitaan raamatullisesti (ja toivon mukaan vältetään ns. ylilyönnit, eli väärä vallankäyttö). Silloin myös suhde Raamatun kirjoituksiin säilyy raittiina.

SRK:n kielenkäyttö päälaellaan

Kuten tässä on todettu, esimerkkeinä sananjulistajat Laestadius, Havas ja toisaalta painavana ohjenuorana luterilaisen kirkkomme katekismus opettavat, että käsite armoneuvo l. armonväline tarkoittaa Jumalan sanaa, rippiä, kastetta ja ehtoollista. Armoneuvot tuovat Jeesuksen ristinkuoleman ja Jumalan armon ihmisen lähelle ja sekä synnyttävät uskon että vahvistavat sitä.

Armoneuvo-sanalle on siis varattu oma, sovittu ja rajattu merkityksensä. Siksi sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun puhutaan esimerkiksi SRK:n kannanotoista ja käytännön elämäntapaan liittyvästä suosituksesta tai ohjeesta/kiellosta/käskystä. Nehän taas nykyään ymmärretään monesti autuuden ehtoina (valitettavasti), joten armoneuvon käsite on niissä käännetty päälaelleen.

Voidaan kysyä, onko mahdollisesti opillisen rappeutumisen merkki, kun näin keskeisen hengellisen käsiteen merkitys on katoamassa. Tämä asiaintila on seurausta siitä tapahtumaketjusta, joka käynnistyi 60-luvun asetelmassa papit – maallikot. Silloin kadotettiin valtaosa teologisesta asiantuntemuksesta. Sen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ennakkoluuloinen suhtautuminen ammattimaiseen teologiaan. Tästä on seurannut  paljon ongelmia, johin en tässä yhteydessä puutu enempää.  Mutta ilman tätä vaihetta opillinen uskon perusteiden ymmärrys olisi voinut kehittyä suotuisammalla tavalla.

(Kirjoittaja: “Verstaalla pohtija”)

Pauli Vaarala, suviseurasaarna. Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985.

Väinö Havas, Kasteen armo. Siionin Lähetyslehti, heinäkuu 1940.

http://p2.foorumi.info/keskusteluavanhoillislestadiolaisuudesta/viewtopic.php?t=25

Väinö Havas, Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.

Laestadiuksen saarnat

Lue myös:

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

En jaksa uskoa Jumalaan!

Luin iltarukouksen ja päätin, se saa olla viimeinen. Miksi? Rukouksen jälkeen aloin ajattelemaan kaikenlaisia kummallisuuksia, elikkä järki voitti uskon.

Näin minä ajattelin. Ei voi olla sellaista Jumalaa, joka voisi seurata 6000:n miljoonan elämää samanaikaisesti. Johan hänen korvansa olisivat yhtä puuroa yrittäessään saada selvää miljoonien ihmisten samanaikaisista huokauksista tuhansilla eri kielillä.

Itse asiassa ajatus tuli mieleeni viime suviseurakentällä, kun yritin kuunnella kaijuttimien pauhun loputtua tuhansien ihmisten yhtäaikaista keskustelua. Jokainenhan tietää, että se on yhtä puuroa, josta ei saa mitään selvää.

 Suviseurakenttä on pieni vertauskuva koko maailmaa vahtivasta Jumalasta, joka ehtii tarkkailla miljoonien ihmisten teot ja ajatuksetkin yhtäaikaa. Siinä ei riittäisi enää nerokkaimmankaan tietokoneen kapasiteetti taltioimaan muistiin maailman kaikkien ihmisten tekosia ja tekemättä jättämisiä.

Sinä joka rukoilet, ajattelet varmaan, että Jumala vahtii ja seuraa vain sinua.

Voisin jotenkin ymmärtää tämän vahtimisen, jos kysymyksessä olisi pieni joukko, mutta kun vahdittavia on tuhansia miljoonia. Jos nämä taivaalliset tilikirjat präntätään musteella, niin johan siinä on suuremmallekkin apujoukolle täysi työ ja itse asiassa mahdottomuus kirjata päivän tapahtumia talteen. Huvittavalta tuntuva ajatus, eikö vaan.

Raamatussa kyllä puhutaan kirjoista ja niiden avaamisesta, mutta johan viimeisen tuomionkin pitäisi kestää valovuosia, ennekuin jokaisen asiat on tutkivan tuomarin edessä käyty läpi. Ilm. kirjassa kyllä puhutaan tutkivasta tuomiosta, jonka käyminen kestää peräti tuhat vuotta.

Mutta jokohan taivaassa olisi siirrytty tietokoneaikaan, vaan luottaako Jumala omaan muistiinsa. Ilmeisesti ei luota, koskapa tarvitaan tuomion kirjoja. Kuitenkin näitä kirjoja joudutaan uudistamaan joka hetki, koskapa parannustakin aina välillä tehdään ja kaikki entiset rötökset pitää käydä kumilla suttaamassa pois.

Saarnoista olen oppinut senverran, ettei uskovaisilla edes ole siellä taivaassa mitään tilikirjoja, koska heille ei lueta synniksi mitään niin kauan kun pysyvät uskovaisten kirjoissa, elikkä Jumalan lapsina Jumalan valtakunnassa.

Mutta voihan se olla niinkin, että meille ihmisille on jo syntymästä lähtien kätketty tuonne aivoihin semmoinen tietokone, joka välittää tekosemme ja ajatuksemme suoraan suureen taivaalliseen tietokoneeseen, jota seurataan siellä tiiviisti. Näin se kyllä tuntuukin helpommalta uskoa, kuin että ulkopuolinen tarkkailija taltioisi ja ehtisi seurata tuhansia miljoonia ihmisiä yhtä aikaa.

Kun puhutaan taivaasta, luomme katseemme yläilmoihin. Missä siellä sellainen paikka on, tätä eivät saarnamiehet ole milloinkaan edes yrittäneet selittää.

Jos Jeesus nousi taivaaseen ja on menossa valmistamaan meille sijaa, niin minne asti hän oikein on matkalla ja millä nopeudella? Jos hän liitelee tuulen nopeudella, niin ei hän ole ehtinyt vielä pitkällekkään näinä kahtena tuhantena vuotena. Näin ollen saamme odotella häntä palaavaksi vielä tuhansia vuosia, jos taivaallinen asuinpaikka olisi vaikkapa orionin tähtikuviossa.

Vaikka näin ajattelen, silti käyn seuroissa, mutta eikö ole lupa joskus antaa vähän ajatusten lentää.

“Tuomas”, Suomi24 17.9.2009

Tuomas: En halua taivaaseen

Toisen epäilijän mietteitä:  Jumalan kuvaksi hän hänet loi

Teologian tohtori, dosentti Timo Eskola pohtii artikkelissaan kysymystä, onko islamissa ja kristinuskossa sama Jumala. Eskolan kirjoituksen taustalla on Kari Kuulan herättämä ajatus siitä, että kristityt ja muslimit rukoilisivat samaa Jumalaa.

Kristillinen käsitys Jumalasta lähtee liikkeelle kolminaisuudesta. Me uskomme yhteen Jumalaan, joka on suurempi ja monimutkaisempi kuin meidän ihmismielemme voi ajatella.

Jos väitämme, että kristityt ja muslimit palvelevat samaa Jumalaa, se tarkoittaisi, että islamissakin palvellaan kolmiyhteistä Jumalaa. Sillä ainoa todellinen Jumala on kolmiyhteinen. Eskola toteaa:

Olisi loukkaus islamilaisia kohtaan väittää, että näiden Jumala olisi kolmiyhteinen. Yksinkertaisimmankin uskontodialogin tulee kunnioittaa toisen näkemystä edes siinä, että antaa toisen itse määritellä oman uskonsa. Koraanin keskeinen sanoma on, että Jumala ei ole kolmiyhteinen ja että tuon uskonnon kaikkivaltiaalla ei ole poikaa. Koraanin suomenkielisessä versiossa, Uskovien suurassa sanotaan: “Ei Jumala ole valinnut itselleen lasta, eikä Hänen lisäkseen ole muita jumalia.” (23: 91).

Kolmiyhteisen Jumalan hylkääminen tarkoittaa myös Jeesuksen jumaluuden hylkäämistä. Tässä islam on johdonmukainen, vaikkakin väärässä. Koraanissa Jeesuksen jumaluus kiistetään. Eskolan näkee Koraanissa viitteitä tuon ajan tyypillisiin kristologisiin keskusteluihin:

Koraanissa kiistetään Jeesuksen jumaluus monta kertaa ja määrätietoisella tavalla. Koraanissahan käsitellään monia 600-luvulla ajankohtaisia kristillisen sektarianismin kiistoja kolminaisuudesta ja Kristuksen kaksiluonto-opista, ja ne ratkaistaan kontroverssissä kristillisen kirkon vakiintunutta tunnustusta vastaan. Koraanin mukaan kolminaisuusoppi ja ajatus Jeesuksen jumaluudesta ovat turmelleet aidon uskon yhteen jumalaan.

Eskola toteaa, että Uudessa testamentissa puhutaan selvästi Jeesuksen jumaluudesta (tarkemmat kohdat katso artikkelista).

Eskola ottaa kantaa myös Jeesuksen kuolemaan.  Islam kieltää Jeesuksen ristinkuoleman. Kristinuskossa se on koko uskon perusta.  Kristinuskon Jumalan kohtaamisessa Jeesuksen kuolemalla on ratkaiseva merkitys.

Tunnustuskirjat ja islam

Luterilaisen opin perustana on Raamattu ja kirkkomme Tunnustuskirjat. Eskola kirjoittaa:

Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat ottaa monessa kohdin kantaa islamiin eli “muhamettilaisuuteen”. Se esitetään teksteissä harhaoppina, joka etsii pelastusta ja vanhurskautta, mutta eksyy siinä inhimilliseen viisauteen ja jää silmät peitettynä totuuden ulkopuolelle (Apol. 15:18). Ihmisten perinnäissääntöjen noudattajana se sulkee silmänsä todelliselta pelastukselta (Apol. 27:27).

Schmalkaldenin uskonkohdissa Luther kirjoittaa, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa muulla tavalla, kuin sanansa ja sakramenttiensa välityksellä. Kaikki uskonnollinen “ylistäminen” sanan ja sakramenttien ulkopuolella “on itse Perkeleestä”. Tämänkin kohdan mukaan sakramentin ulkopuolelle jää myös islam. (Schmalk. 3, 8).

Tunnustuskirjojen mukaan islamin jumala ei siten ole sama kuin kristinuskon Jumala. Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä kohdassa tunnustetaan yksi ainoa jumalallinen olemus, jossa kuitenkin on kolme iankaikkista persoonaa: Isä Jumala, Poika Jumala ja Pyhä Henki Jumala. Tämän uskon myötä tunnustuksessa hylätään käsityksen kanssa ristiriidassa olevat vääräuskoiset. Näihin kuuluvat etenkin “muhamettilaiset”, joiden käsitys Jumalasta on toinen kuin kristinuskon (Augsb. 1).

Toisin sanoen pelkkä Jumalan nimen käyttö tai Vanhaan testamenttiin viittaaminen ei tee Jumalasta oikeata Jumalaa. Jumala ei ole jumalakuva, jota ihmiset rakentelisivat tietyn uskonnollisen perinteen mukaan. Vastaavasti Jehovan todistajien ja mormonien Jumala ei ole kristinuskon Jumala, koska myöskään nämä liikkeet eivät tunnusta kolmiyhteistä Jumalaa.

Onko kristinuskolla ja islamilla sama Jumala?

Eskola huomauttaa:

Kristinuskon käsitys Jumalasta tulee määritellä Raamatun ja kirkon omaksumien tunnustusten perusteella. Tämä Jumala on kolmiyhteinen, syntistä ihmiskuntaa rakastava Jumala. Kolmiyhteinen Jumala myös toimii maailmassa aktiivisesti niin, että evankeliumi leviää kaikkien kansojen ja kaikkien uskonnollisten kuvitelmien keskuuteen. Raamattu on yksiselitteinen siinä, että Jumalasta ei ole olemassa osatotuuksia. Jolla ei ole Poikaa, hänellä ei ole myöskään Isää. Eikä hänellä ole Pyhää Henkeä, joka todistaa Kristuksesta ja synnyttää uskon.

Kristinuskolla ja islamilla ei siten ole samaa jumalaa kummankaan uskonnon näkökulmasta. Islamissa ollaan vakuuttuneita Koraanin ilmoituksesta, jonka mukaan heidän jumalansa ei ole kolmiyhteinen, eikä Jeesus ole Jumalan Poika. Ekumeenisen kirkkoyhteisön mukaan Jumala määritellään klassisten uskontunnustusten perusteella. Näiden tunnustusten ulkopuolella ei ole kristillistä uskoa eikä kristillistä jumalakäsitystä.

Eskola muistuttaa, että Raamatun alkulehdiltä saakka kerrotaan ihmisen syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Ihminen on karkotettu paratiisista ja elää erossa Jumalasta. Hän on myös Jumalan rangaistuksen alainen.

Ihmisen uskonnollisuus ei ole kuitenkaan kadonnut.  Ihminen kaipaa tässä syntiinlangenneessa tilassaan Jumalan yhteyteen. Eskola toteaa:

Kun ihminen hengellisen kuoleman tilassaan yrittää rukoilla Jumalaa, elipä hän minkä kulttuurin tai uskonnon alaisena, hänen huutonsa kaikuu tyhjille seinille. Kun hän rakentaa jumalan, tästä tulee aina epäjumala. Jumala on sulkenut kaikki synnin vankilaan (Gal. 3), eikä sieltä ole vapautusta ilman Vapauttajaa. Juuri tähän ankaraan todellisuuteen perustuu sanoma siitä, että Jumala lähetti Poikansa sovittama an ihmiskunnan synnit. Ainoastaan Kristus kykenee luomaan yhteyden Isään Jumalaan uudelleen ja viemään meidät takaisin paratiisiin. Roomalaiskirjeessä Paavali opettaa tästä: “Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” (8:3–4).

Eskolan mukaan  uskontojen välisistä suhteista keskustelu on samalla keskustelua kristinuskon ainutlaatuisuudesta. Ne kristityt, jotka tekevät islamin ja kristinuskon välille liian suuria rinnastuksia ovat vaarassa hävittää kristinuskon ytimen. Tai he antavat väärän kuvan islamista.

Kristinuskon sanoma on siinä, että Jumala tuli maailmaan ja nyt jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu (Room 10). Jeesuksessa – ja hänen kauttansa – opimme tuntemaan ainoan todellisen kolmiyhteisen Jumalan.

Sukupuolten tasa-arvo, kristityn omantunnon vapaus, hengellisen väkivallan ehdoton torjunta ja avioparien oikeus päättää itse perhekoosta olivat arkkipiispa Jukka Paarman tervehdyspuheen keskeiset painotukset Oripään suviseurojen avajaisissa. Arkkipiispa korosti, että kristityn uskon tulee perustua vain Jumalan sanaan: “Ohjenuorana voi olla vain Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto ja siihen perustuvat luterilaiset eettiset periaatteet.”

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen oma lehti Päivämies kuitenkin vaikeni puheen kriittisistä osuuksista ja kertoi lukijoilleen vain SRK:n kannalta myönteiset lausumat. 

Arkkipiispa Jukka Paarma puuttui tervehdyspuheessaan suviseurojen avajaisissa Oripäässä 26.6.2009 vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kipupisteisiin. Puheessaaan arkkipiispa viestitti, että luterilaisen kirkkomme näkökulmasta on ilmennyt kaikkiaan neljä erityistä teemaa, joiden osalta vl-liikkellä on syytä korjata asioitaan. Nämä kysymykset ovat ongelmallisia evankelis-luterilaisen opetuksen ja kirkon kannalta, jonka sisällä myös vanhoillislestadiolaiset toimivat ja opettavat.

Arkkipiispan puheen pääteema oli vapaus: “Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki.”

Ensinnäkin arkkipiispa viittasi hienovaraisesti herätysliikkeen ihmisoppeihin, eli ihmisten rakentamiin perinteisiin ja normeihin, jotka saattavat kasvaa  aralle kristitylle uskomisen esteeksi:

“Kristuksesta, meidän Herrastamme käytetään monia eri nimiä. Monille meistä rakkain onkin mainitsemani sana Vapahtaja, siis Vapauttaja. Sellaisena olemme Kristuksen työn ihmisessä kokeneet. Edeltäjäni virassani kuvasi kirkkoa usein vapautusliikkeeksi. Sillä on sanoma, jossa on voima vapauttaa niin synnin, kuoleman kuin pahan vihollisen vallasta. Se vapauttaa myös kaikista sellaisista ihmisten asettamista tai rakentamista siteistä, jotka sitovat omiatuntoja. Ihmisten sitoman omantunnon taakka painaa usein niin ahtaalle, ettei katse enää jaksa yltää syntisten Vapahtajaan.”

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, muistutti Paavali galatalaisia (Gal.5:1) Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki. – -

- – Vaikka Jumala näin vaikuttaa ihmisissä, taipumuksemme pahaan ei katoa. Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan.”

Toiseksi, arkkipiispa Paarma viittasi rauhanyhdistyksissä harjoitetutun hengelliseen painostukseen, jonka seuraamukset ovat yhä edelleen käsittelemättä tapahtummista kärsineiden osalta. Kyse on hoitokokousmenettelyssä harjoitetusta väkivallasta ja painostamisesta. Jukka Paarma totesi:

“Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan.  — Tämän asian tuomaa uhkaa keskinäiselle yhteydelle on käsitelty viime vuosina useammassakin hengellisessä liikkeessä sekä omassa kirkossamme että sen ulkopuolella. On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa.

Me tiedämme sekä tämän liikkeen historiasta että nykypäivästä, että tämä kamppailu on osa myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen elämää. Jokainen loukattu sydän, katkeroitunut mieli tai uskonsa menettänyt on tappio Jumalalle. Jospa me yksityisinä kristittyinä ja liikkeinä jaksaisimme meihin pettyneet ja jättäneet rakastaa takaisin lähellemme. Tämä on kilvoittelun kohde monissa kodeissa, mutta myös niin ystävien kesken kuin hengellisissä liikkeissämmekin.”

Kolmanneksi arkkipiispa nosti esiin sen, että lasten saamiseen ja perheen kokoon liittyvät kysymykset ovat kristitylle omantunnon vapauden eli ns. ehdonvallan asioita. Arkkipiispa muistutti, että rajoittamaton lisääntyminen ei ole autuuden ehto. Hän korosti myös vastuullisuutta ja velvoitetta pitää lapsista hyvää huolta.

“Viime aikoina on käyty julkista keskustelua myös niistä valinnoista, joita vanhoillislestadiolaisissa perheissä tehdään lasten saamisen osalta. Myös minä olen päässyt tai joutunut ottamaan osaa tähän keskusteluun. Toivon sydämestäni, että olen siinä pystynyt osoittamaan arvostukseni ja kunnioitukseni niitä perheitä kohtaan, joissa lapset otetaan vastaan Jumalan lahjoina ja joissa heistä huolehditaan Jumalan sanaan turvautuen. Siunatkoon Jumala teidän kotejanne.  – Samalla on tärkeää kuitenkin, tässäkin asiassa, korostaa omantunnon vapautta. Tällaisista asioista ei saa tehdä autuuden ehtoja. Usko on lahja ja pelastus on Jumalan teko. Me emme voi niitä teoillamme ansaita.”

“Tahdon puolustaa vanhoillislestadiolaisten oikeutta elää niin kuin oikeaksi näette sekä asettaa ja opettaa sellaisia elämisen ihanteita, jotka pohjautuvat Jumalan sanaan ja lähimmäisen rakastamisen ja hänestä huolehtimisen periaatteeseen, kunhan tiedämme, ettei painostusta tässäkään asiassa tapahdu.  – - Ohjenuorana voi olla vain Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto ja siihen perustuvat luterilaiset eettiset periaatteet.”

Neljäntenä teemanaan arkkipiispa puuttui vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitettavaan naisten alistamiseen.

“On myös tärkeää, että molempia sukupuolia ja kaikkia sukupolvia kuunnellaan. Täälläkin näkyvä nuorten valtava määrä on liikkeen erityinen rikkaus. Kirkko tarvitsee heidän, niin tyttöjen kuin poikien, naisten ja miesten panoksen kirkon ja seurakuntien luottamushenkilöinä, kirkkomuusikkoina, teologeina, diakoniatyöntekijöinä ja muissa tehtävissä.  Iloitsemme heistä ja kiitämme liikkeen piiristä heidän työlleen osoitetusta tuesta.”

Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan.

Mopin palstan keskustelua Päivämies-lehden piispan puheen sensuroidusta uutisoinnista:

”- – liian vähälle huomiolle on nyt keskusteluissa jäänyt suorastaan törkeän valheellinen pm-uutisointi arkkipiispan puheesta

siis kaikkihan me kuulimme mitä a-piispa meille lestadiolaisille sanoi, eli mm:
-rakastakaa erotetut takaisin
-sallikaa aviopareille ehkäisyasiassa omantunnon vapaus

ja siis nämä, erittäin ajankohtaiset sekä a-piispan puheen hyvin olennaiset asiat , niin , pm jätti ne kylmästi POIS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

julkeasti, härskisti, vaikka kaikki me ne kuultiin omin korvin a-piispan kehotuksina, ja kuka viisas on, painoi nämä sanat kylä sydämeensäkin

röyhkeydessään tämänkaltainen disinformatiivinen uutisointi pravdassamme hakee vertaistansa julmimmista dikatuureista, joissa kansalle valehdellaan tyyliin : esitetään niille niin posketon ilmeinen ja suuri valhe kuin ikinä keksitään, niin kappas: sehän se vasta menee läpi

no se siitä ja pm:n uutisten arvosta. silkkaa soopaa siis, ja tästä on meillä tuore todiste – -.” (Nimimerkki Manchesterman)

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Ehkäisykysymys vl-liikkeessä 2000-luvulla

Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn vanhoillislestadiolaisuudessa 

Keskustelu Epäkuluttajan blogissa

TV 2:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Syntisin silmin, dokumentti hoitokokouksista (1981)

SRK:n johto julkisti  seuraavat ehkäisykiellon perustelut, kommenttinaan Ihmisoikeusliiton aloitteesta alkuvodesta 2009 käynnistyneelle julkiselle keskustelulle. 

Ehkäisykiellon perustelut on laatinut FT, kirkkoherra Seppo Lohi, joka on toiminut pitkään SRK:n “hovihistorioitsijana”. Alustus julkistettiin Oripään suviseuroissa 27.6.2009.

Vanhoillislestadiolaisuuden johto on joutunut tänä vuonna antamaan tiedotusvälineissä lausuntoja siitä, millainen liikkeen vaatimus ehkäisystä pidättymisestä pohjimmiltaan on. On kysytty, mikä on ehkäisykiellon varsinainen peruste, koska luterilainen kirkkomme ei sellaista opeta. Kirkkomme opetukseen valallaan sitoutuneet vanhoillislestadiolaisetkin papit ovat nimittäin myös sitoutuneet SRK:n ehkäisykiellon kannalle.

Millaiseen kristinopilliseen tulkintaan Raamatusta vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto pohjimmiltaan perustuu?

Vanhoillislestadiolaiset johtajat eivät itse hyväksy tässä yhteydessä sanaa “ehkäisykielto”, vaan he suosivat mieluummin sanontaa “ottaa lapset vastaan” , “ehkäisemättömyys” sekä “ehkäisystä pidättyminen”.  Näillä sanavalinnoilla he, kuten ymmärrettävää onkin, haluavat tuoda esiin ehkäisyn torjunnan myönteisesti sävyttyneenä. retoriikallaan he haluavat myös vakuutella, että oikeaslla tavalla uskovainen vanhoillislestadiolainen nainen on valinnut kiellon noudattamisen omana, vapaana ratkaisunaan.

Tämä retoriikka onkin ymmärrettävää, sillä evankelis-luterilaisen kirkko on puolestaan ilmoittanut, ettei se hyväksy ehkäisyyn liittyvää  painostamista (arkkipiispa Jukka Paarma, Oulun piispa Samuel Salmi). Lisäksi Ihmisoikeusliitto, joka on selvittänyt kysymystä lainsäädännön kannalta,  on todennut, että ehkäisykielto rikkoo ihmisoikeuksia.

Monet herätysliikkeen jäsenet ovat puolestaan tuoneet esiin, että herätysliikkeen piirissä julkaistuissa lausunnoissa vaatimusta ehkäisystä pidättymisestä on perusteltu heikosti.

Monet vanhoillislestadiolaiset ovat kaivanneet erityisesti opillista, Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin nojautuvaa argumentaatiota.

Päätelmä Seppo Lohen alustuksesta on yksiselitteinen. Syntyvyyden säännöstely ei ole SRK:n kannan mukaan vanhoillislesatadiolaiselle sallittua missään olosuhteissa.

Perusteluna Lohi esittää kirkon, erityisesti katolisen kirkon perinnettä, Lutherin käsityksiä, 1940-luvun kirkokllista ja väeöstöpoliittista keskustelua sekä  ja Kullervo Hulkon alustuksen SRK:n puhujainkokouksessa vuodelta 1945. Lohi referoi alustuksessaan Hulkon alustuksen, mistä tekstin pääasiallinen sisältö muodostuukin, lisättynä Lohen omalla lisävärityksellä. Lohi esimerkiksi rinnastaa ehkäisyn aborttiin.

On huomattava, että Lohen itsensä valitsemat viittaukset Raamattuun sijaitsevat Raamatussa sellaisissa asiayhteyksissä, joissa ei tosiasiassa käsitellä lainkaan kysymystä ihmisen hedelmällisyyteen vaikuttamisesta. 

Jälleen voidaan todeta, kuten SRK:n perusteluja aikaisemminkin kriittisesti tarkasteltaessa, että raamatullista, kristinopillista argumenttia ehkäisykiellolle ei ole tarjolla tässäkään alustuksessa. 

Näin voimakkaasti autuuden ehdoksi väitetyn asian tulisi luonnollisesti olla löydettävissä Raamatusta, käskyistä, ja myös kristinuskon perusteet määrittävistä Tunnustuskirjoista. Missään näistä teksteistä ei esiinny kieltoa vaikuttaa lisääntymiseen suuntaan tai toiseen.

Ehkäisykieltoa ei voida uskottavasti perustella myöskään yleisesti Jumalan sanan “hengellä”, sillä tällaiselta pohjalta lähtevät väitteet ovat aina lopulta kiistanalaisia mielipidekysymyksiä, kun niille ei ole pohjaa Tunnustuskirjoissa.

Seppo Lohi käyttää lopuksi epäsuorasti ja vihjaillen perusteluna sitä että juuri vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielteisyys olisi Raamatussa mainitty “merkki”, joka osoittaisi, että juuri vanhoillislestadiolaisuus profiloituu ainutlaatuiseksi  ryhmäksi (ainoaksi oikeaksi uskoksi) sillä perusteella, että SRK-lestadiolaisuus olisi yksinään ainoana liikkeenä ehkäisykiellon kannalla.

Lohen väite ei pidä paikkaansa enempää universaalisti uskontoja tarkateltaessa kuin kristinuskonkaan osalta. Katolisen kirkon lisäksi erilaisissa protestanttisissa äärikonservatiivisissa liikkeissä, kuten nykyisin Yhdysvalloissa amishien, mennoniittien ja hutteriittien keskuudessa ehkäisemättömyys on tunnettu normi, samoin ilmiötä esiintyy esimerkiksi mormonien ja islaminuskoisten eri ryhmissä.

Seppo Lohi: Minä uskon Jumalaan, Isään

Alustus tiedotustilaisuudessa Oripäässä lauantaina 27. kesäkuuta 2009.

Arvoisat median edustajat, hyvät ystävät!

Kuluneena vuonna on julkisuutta puhuttanut vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn. Ehkäisyvälineet ovat tehneet lapsirajoituksen ja sitä tietä perhesuunnittelun yleiseksi, helpoksi ja vaivattomaksi. Vuodesta 1972 lähtien ehkäisyneuvonta on ollut Suomessa kuntien tehtävänä. Väestöliitto ja Kansaneläkelaitos ovatkin jo ilmaisseet huolensa syntyvyyden liiallisesta laskusta.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK:n) puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksissa aiheesta on koko keskusjärjestön historian aikana pidetty vain kaksi alustusta. Ensimmäisen kerran asia oli esillä Oulussa vuonna 1945. Kun julkisuudessa on esitetty väitteitä, että ehkäisykielteiset kannanotot ovat syntyneet maallikkojen toimesta 1960-luvulla, kerrottakoon heti alkuun, että Oulun puhujainkokouksessa keskustelun pohjusti otsikolla ”Avioliitto ja lapsirajoitus” pappi, sittemmin lestadiolaisuuden tutkijanakin ansioitunut Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko.

Aihetta pidettiin tuolloin ajankohtaisena, koska SRK:n valitseman valmistelutoimikunnan mukaan liikkeen sisällä esiintyi ”jatkuvasti opillista erimielisyyttä ja epäraittiutta” kasteen, ehtoollisen, avioliiton ja lapsirajoituksen suhteen. Syntyvyyden säännöstelystä oli samana vuonna käynnistynyt myös julkinen keskustelu.

Seuraavan kerran teemaa käsiteltiin runsaan kahden vuosikymmenen kuluttua Jämsässä seurakuntavanhinten ja puhujainkokouksessa (3.7.1967). Sillä kertaa alustajaksi oli valittu maallikko, saarnaaja Lauri Taskila. Hänen aiheensa oli Lapsirajoitus. Näiden lisäksi itse asiaa on kyllä kosketeltu useinkin muiden alustusten yhteydessä.

Viimeisestä varsinaista aihetta käsitelleestä alustuksesta on kulunut 42 vuotta. Mistä tämä kertoo? Tulkitsenko oikein, jos sanon, ettei ehkäisykysymys ole ollut liikkeen jäsenille ainakaan periaatteellisella tasolla erityinen ongelma? Vaikka kysymyksessä ei ole niin sanottu ehdonvallan (adiafora) asia, ratkaisun avaimet ovat viime kädessä aina olleet kahden aikuisen ihmisen, äidin ja isän hallussa. Kristityt ovat tehneet valintansa Jumalan sanan ohjaaman omantuntonsa pohjalta uskonkysymyksenä. Tämä on merkinnyt sitä, että Jumalan sana on sitonut heidän omaatuntoaan niissäkin päätöksissä, joissa maallinen laki sallii vapaan ratkaisun ja omaan valintaan perustuvan menettelyn.

Uusi elämä on Jumalan luomisteko

Ensimmäinen kannanmäärittely, joka tehtiin vuoden 1945 puhujainkokouksessa Kullervo Hulkon alustuksen pohjalta, oli yksiselitteinen ja lyhyt: Lapsirajoitus on Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan, ja lapsen syntymän ehkäiseminen on kaikissa tilanteissa syntiä.

Miten tähän oli tultu?

Julkisuudessa oli ennen kokousta esiintynyt ainakin kaksi puheenvuoroa. Tohtori, myöhemmin arvostettu kansantalouden professori Lauri O. af Heurlin julkaisi kirjasen Syntyvyyden säännöstely ja väestöpolitiikka (1945), jossa hän kummasteli, miksi kirkonmiehet kaihtavat ottamasta kantaa syntyvyyden säännöstelyyn. Kirjasta arvioi kuukautta ennen kokousta kirkollisen aikakauslehden Vartijan palstoilla teologian tohtori T. P. Virkkunen artikkelissaan Ajatuksia syntyväisyyden säännöstelystä (10/1945). Heurlinin vetoomuksesta huolimatta Virkkunen oli edelleen hyvin varovainen ja kallistui lähinnä varmojen päivien laskemisen kannalle. Mistä tällainen varovaisuus johtui?

Pappien arkuus selittyy kirkon vuosituhantisella perinteellä. Syntyvyyden säännöstelyä pidettiin kristikunnassa yleisesti Raamatun ja kirkon tradition vastaisena. Kristikunnassa vallalla olleen ihmiskuvan mukaan uuden elämän syntyminen on alusta lähtien Jumalan luomisteko, jota ihminen ei saa hallita. Se on avioliiton perustehtävä, joka perustuu Jumalan käskyyn: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1: 28). Aikanaan myös Luther piti lujasti tästä näkemyksestä kiinni. Hän lausui: ”Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää’, ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme.”

Ehkäisykielteinen suhtautuminen jatkui kristikunnassa yleisesti aina 1900-luvulle saakka. Kun vuosisadan alkupuolella perhesuunnittelun ideologia teki tuloaan, ajattelutavassa tapahtui muutos, joka heijastui vaihtelevalla viiveellä myös kristillisiin kirkkoihin. Ensimmäisenä ehkäisyn kannalle asettui anglikaaninen kirkko vuonna 1930. Muut protestanttiset yhteisöt seurasivat yksi toisensa jälkeen perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli kypsä muutokseen vuonna 1952 ja salli ehkäisyn.

Roomalaiskatoliset sen sijaan pitäytyivät perinteisessä näkemyksessä, jonka ydin on, että syntyvyyden säännöstely on Jumalan sanan vastaista (Paavi Pius XI 1930, Paavali VI 1968). Ortodokseilla syntyvyyden sääntely ja sen eettisesti hyväksyttävät muodot on jätetty avioparien omantunnon ratkaistaviksi ja mahdollisesti rippi-isän kanssa neuvoteltavaksi asiaksi (Viktor Raikas: Ortodoksia lukiossa IV. Joensuu 1983; Merja Merras: Ortodoksinen elämäntapa. Vivamon luostari 2000).

Neljäkymmentäluvun puolivälissä väestöpoliittisen kehityksen suunta oli siis jo selvästi nähtävissä, vaikka suurten ikäluokkien vuodet olivat vasta edessä.

Kun kokouksen valmistelijoihin vedottiin vielä yksityiskirjeellä, jossa väitettiin lapsirajoituksen yleistyneen myös maaseudulla, aiheeseen tartuttiin. ”Meillä täytyy olla Herran antamaa rohkeutta ottaa kanta, jonka me olemme valmiit saattamaan kansankirkkomme ja koko kansan tietoisuuteen.”

Ilmaisu sinänsä jo kertoo, että valmistelutoimikunnalle, joka käsitti kaksi pappia ja kaksi maallikkoa (L. P. Tapaninen ja Kullervo Hulkko sekä Kalle Timonen ja Aukusti Törölä), perinteinen raamatuntulkinta oli itsestään selvä lähtökohta. (Kuivaniemen pappilassa pidetyssä kokouksessa olivat lisäksi läsnä Kullervo Hulkko, Veikko Pentikäinen, Kalle Timonen, Aukusti Törölä, Arvi Hintsala, Kalle Vakkuri ja Jaakko Väärälä, sen sijaan L. P. Tapaninen puuttui.)

Lapsen elämä on pyhä ja arvo ehdoton

Luterilainen kirkko seisoi 1950-luvun alkuun saakka virallisesti samassa rintamassa vanhoillislestadiolaisten kanssa. Rohkeutta ei ainakaan kirkon tai yleisen mielipiteen vuoksi tarvittu. Suuret lapsiperheet olivat arkipäivää. Kokouksen päätökset eivät sisältäneet millään tavoin leimallisesti lestadiolaisia piirteitä. Perustelut ammennettiin Raamatusta ja yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämä on hyvä tiedostaa, kun tänä päivänä puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykannasta! Puhujat, joita Oulussa oli koolla kaikkiaan 175, pitivät itsestään selvänä asettumista kirkon perinteiselle linjalle. Ajan kuva oli sekin, että kirkkoherra Kullervo Hulkko saattoi esitelmää laatiessaan tukeutua saksalaisiin ja suomalaisiin teologeihin, joita hän varsinkin avioliittoetiikan osalta suoraan myös siteerasi (esim. Emil Brunner, Y. J. E. Alanen ja Antti J. Pietilä).

T. P. Virkkusen artikkelin mukaan lapsirajoitus kytkeytyi suurempaan kokonaisuuteen: avioliittoon itseensä. Myös SRK:n kokouksen valmistelutoimikunta oli evästänyt alustajaa, ettei kysymyksessä ole vain yksittäinen lapsirajoitusta koskeva asia, vaan avioliitto kokonaisuudessaan ja lasten oikeudet ennen kaikkea. Avioliitto on Jumalan säädös, jossa mies ja nainen tulevat henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi. ”Luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9) Jeesuksen mukaan luomiskertomus ei ole pelkästään normaalitilannetta kuvaava, vaan myös normatiivinen, ohjeellinen, auktoriteetiltaan Mooseksen lain yläpuolella. Tähän perustui Lutherin rohkeus ilmaisuun ”enemmästä kuin käskystä”.

Tästä edettiin käsillä olevan ongelman ytimeen. Avioliiton tarkoituksena ei ole yksin puolisoiden persoonallisen nautinnon ja mukavuudenhalun tyydyttäminen, vaikka Jumala itse totesikin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Avioliiton välityksellä Jumala lahjoittaa lapset. Tätä luomistapahtumaa varten Jumala kutsuu työtovereikseen äidin ja isän, suo heille perheen ja kodin. ”Koti on yhteiskunnan voimanlähde” ja ”lapsirikkaat avioliitot” sen varmin tae. Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin.

Hulkko vetosi perinteiseen kristilliseen ihmiskuvaan, josta Jeesus itse antoi esimerkin. Lapsen elämä on pyhä ja hänen arvonsa ehdoton. ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Lapsella on jäsenyys Jumalan valtakunnassa (Mark. 10:14). ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Lapset ovat esikuvana oikeasta suhteesta Jumalaan, Isään. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt. 18:3, 5, 10). Kun lapsen elämä asetetaan näin korkealle, maailmassa ei ole mitään siihen rinnastettavaa.

Tästä lasta arvostavasta ihmiskuvasta nousee itsestään selvänä lapsen oikeus elämään, olemassaoloon, vanhempiin, kotiin ja kasvatukseen, jotka kytkeytyvät saumattomasti avioliittoon. Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan. ”Siellä, missä elävä kristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa, on aina lapsirikkaita koteja ja samalla onnellisia avioliittoja”, alustaja lausui.

Ongelmatilanteet on käsiteltävä tapauskohtaisesti

Kullervo Hulkko myönsi, ettei sellaisia sanoja kuin lapsirajoitus, säännöstely, ehkäisy tai perhesuunnittelu Raamatussa esiinny. Hän tulkitsi tämän professori Y. J. E. Alaseen vedoten niin, että jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa. Alustaja nosti esiin Heprealaiskirjeen kehotuksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja aviorikkojat” (Hepr. 13:4). Hän viittasi myös Augustinukseen, joka piti muinaisen Rooman syntyvyyden laskua kulttuurin rappeutumisen merkkinä.

Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua yhtä brutaalisti kuin Egyptin farao aikanaan. Rajatakseen heprealaisten voimakasta lisääntymistä farao antoi kätilöille käskyn tappaa välittömästi vastasyntyneet heprealaisten poikalapset (2. Moos. 1:16). Roomalaiset puolestaan jättivät ei-toivotut lapset yksinkertaisesti vain heitteille. Kristityt keräsivät ne sitten huostaansa – niin elävät kuin kuolleet. Rooman katakombeissa onkin nähtävänä valtava määrä vauvojen hautoja. Kristittyjen arvot olivat siis erilaiset kuin valtaväestön, ja kristityt käytännössä myös toimivat arvojensa mukaan. ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Minkälaisin perustein lapsirajoitusta suosittaneet tahot olivat vuonna 1945 liikkeellä? Hulkko esitteli ne pääosin Heurlinin kirjasen pohjalta, kuten väestöpoliittiset, yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät. Hän totesi itsekin, että varsinkin köyhien lapsiperheiden olot olivat usein surkeat. Hän tunnusti raskauden äidille aiheuttamat huomattavat rasitukset. Hulkko mainitsi naisasialiikkeen vaikutuksen, naisen aseman muutoksen yhteiskunnassa ja nosti esiin ”medisiinisen näkökohdan”, siis lääketieteelliset ja terveydelliset syyt. Se tosiasia, että äidin henki saattoi olla uhattuna, teki alustajan nöyräksi. ”Tässä on aihetta pohdintaan”, hän lausui. Hänen mukaansa äidin ja lapsen elämä ovat yhtä arvokkaita eikä kuoleman uhmaaminen ole oikein. Viimeisenä Hulkko mainitsi pelkän mukavuudenhalun. Kuviteltiin, että elämä on huoletonta ja terveys säilyy, kun ei aseteta kehoa kuluttaville synnytyksille alttiiksi. ”Tästä tilasta kykenee ihmiset herättämään yksin totuuden evankeliumi”, alustaja huomautti. Alustuksesta ei löydy ympäristön painetta, koulutusta, urakehitystä tai ekologisia tekijöitä, seksuaalisuus- ja kauneusihanteista puhumattakaan. Kysymys on arvovalinnasta. Maallisten arvojen rinnalla lasten oikeus elämään osoittautuu köykäiseksi.

Kullervo Hulkko arvosteli myös ehkäisyvälineiden käyttöä ja pohti sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Hän päätyi siihen, ettei sukupuolielämää tarkoitettu yksin lasten synnyttämistä varten. ”Se on myös aistillisen rakkauden korkein ilmaus.” Sukupuoliyhteys merkitsee myös aviopuolisoiden henkisen yhteyden lujittamista. ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voisitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen” (1. Kor. 7:5).

Kaiken tämän jälkeen Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko kysyi: ”Mitä elävän kristillisyyden ja hyvän omantunnon näkökulmasta sanomme kaikesta tästä?” Hän vastasi: ”Lapsirajoitus on vastoin Raamattua ja hyvää omaatuntoa. Jeesuksen avioihanne on Jumalan valtakunnan jäsenten ihanne. – - Niin kuin emme saa tehdä avioeroa kristitylle luvalliseksi emme myöskään lapsirajoitusta.” Hulkko muistutti, että ongelmatilanteissa kysytään sielunhoitajalta kärsivällisyyttä ja herkkää korvaa, varsinkin kun kysymyksessä on äidin henki. Tällaiset asiat on harkiten käsiteltävä tapaus tapaukselta.

Elämän pyhyys avaa näköalan kristinuskon ydinasiaan

Koska ”kokous yhtyi alustuksessa esitettyihin ajatuksiin”, voidaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua.

Tällainen uskonkäsitys rakentuu Jumalan oman sanan, kristikunnan vuosituhantisen Raamatun tulkinnan, Martti Lutherin käsityksen sekä lestadiolaiskristittyjen omien elämänkokemusten varaan.

Onko vuoden 1945 jälkeen tullut jotakin sellaista uutta tietoa ja oivallusta, joka olisi saanut vanhoillislestadiolaiset muuttamaan kantaansa? Kun SRK:n myöhemmissä kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla palattiin ehkäisykysymykseen, vastaus oli toistuvasti sama: pidetään kiinni siitä, mitä asiasta on aikaisemmin lausuttu. ”Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan” (vsk:n ptk. 3.7.1965). ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskokappaleesta” (vsk:n ptk. 29.6.1974).

Vanhoillislestadiolaisille ehkäisykielteisyys ei ollut vain avioliiton etiikkaan kuuluva asia, vaan myös luovuttamaton opillinen kysymys, joka kytkeytyy ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Uskonko todella, että ”Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, ja että hän nämä vielä pitää voimassa” (Luther)?

Jos uskon, tämä merkitsee sitä, että ihminen ei ole syntynyt sattumalta. Toisin kuin eläimet ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ainutkertaisen arvokkaaksi, ja siksi ihmisen elämä on pyhää. Elämän pyhyys avaa syvimmältään näkymän koko kristinuskon ydinsanomaan. Jumala ei antanut Poikaansa kuolemaan sattumanvaraisen kehityksen seurauksena syntyneiden olioiden, vaan ainutkertaisen arvokkaiden, Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten vuoksi. Sanoma rististä on mieletön, jos ihmisarvo ei ole ehdoton. Tämä kannattaa tiedostaa myös tänä Charles Darwinin (1809–1882) syntymän 200-vuotisjuhlavuonna.

Ehkäisykielteisen näkemyksen ymmärtäjien ja tukijoiden joukon harvenemiseen on useita syitä.

Kristillisen kulttuurin vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut. Ratkaiseva taite arvomaailman muutoksessa tapahtui vuonna 1970, jolloin nykyinen vapaa aborttilaki astui voimaan. Abortti ei tule koskaan olemaan neutraali lääketieteellinen toimenpide. Se nostaa esiin erilaisten ihmiskäsitysten ja arvojen ristiriidat.

Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen. Tämä tapahtuu vain varhaisemmassa vaiheessa.

Avoliitot ja lyhytikäiset parisuhteet, joissa ehkäisy on jo turvallisuussyistäkin osa arkipäivää, ovat syrjäyttäneet yhä enenevässä määrin avioliiton. Lapset vaativat rakkautta, vastuuntuntoa ja sitoutumista. Myös luterilainen kirkko on mukautunut yleiseen mielipiteeseen. Laajat herätyskristillisetkin piirit ovat hyväksyneet perhesuunnittelun.

Vanhoillislestadiolaisten mielestä tilanne on vakava aina silloin, kun tietoisesti hylätään Jumalan oma sana. Ja tämä tapahtuu vain sen vuoksi, ettei Jumalan käskyn katsota koskevan enää valistunutta nykyihmistä. Ihminen kuvittelee, että on turvallisempaa valita ihmisviisauden keinoin laaditut skenaariot kuin luottaa Jumalan omaan jo alussa ilmoitettuun suunnitelmaan ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Kansantaloustieteilijä Lauri O. af Heurlin lausui 1945 kirjasensa päätteeksi profeetalliset sanat: ”Se aika, jolloin lapset syntyivät ’Herran lahjoina’, on ollut ja mennyt, ja mitä mieltä kukin niistä ajoista haluaakin olla, varmaa vain on, että ne eivät koskaan enää palaa” (1945, 42). Siltä näyttää. Vanhoillislestadiolainen liike jää ehkäisykielteisessä kannassaan todennäköisesti yhä yksinäisemmäksi saarekkeeksi, ”merkiksi, jota vastaan sanotaan” (Luuk. 2:34).

Historiasta tiedämme, että Raamatun ihmiskuva on alusta lähtien haastanut ympäröivän yhteiskunnan. Kaikkina aikoina se on joutunut vastarintaan tämän maailman kulttuurin kanssa. Miksi nyt elettäisiin poikkeuksellisia aikoja?

”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä”, Jeesus lupaa (Matt. 16:25).

Seppo Lohi

Lue lisää:

Herpert: Lohen perustelut opillisesti kiistanalaisia

Emme elä paratiisillisessa tilassa

TV:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Mopin palstan keskustelu Seppo Lohen alustuksesta

Ovatko vain vanhoillislestadiolaiset kristittyjä?

Evankelis-luterilaiselle kirkolle yhteinen käsitys pelastuksesta on keskeinen asia.

Vanhoillislestadiolaiset kuuluvat samaan kirkkoon kuin neljä miljoonaa muutakin suomalaista. Yli sata vanhoillislestadiolaista pappia työskentelee seurakunnissa, tekee sielunhoitotyötä ja opettaa lapsia ja nuoria. Siksi on ongelmallista, että vanhoillislestadiolaiset uskovat pelastuksen koskevan vain vanhoillislestadiolaisia.

Jo lestadiolaislapsi tietää, että lestadiolaiset ovat liikkeen seurakuntaopin mukaan ainoita oikeita Jumalan valtakunnan edustajia maan päällä. Naispappeutta ei vastusteta, koska miespapitkaan eivät ole oikeita. Vain lestadiolaisuskovaiset voivat antaa synnit anteeksi tosilleen. Liikkeen ulkopuolelta joutuu tuliseen järveen.

- Me koemme olevamme luterilaisen kirkon ydintä, sitä joka haluaa seistä Jumalan sanan perustalla, SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on todennut. (Yle 17.3.2009)

Vaikka he kuuluvat ev.-lut. kirkkoon, he ovat rakentaneet kaikkialle maahan ulottuvan rauhanyhdistysten verkoston, jonka piirissä vanhoillislestadiolaisperheiden lapset ja nuoret kasvatetaan omaan uskoon ja elämäntapaan. Oulun tuomiokapituli on myöntänyt SRK:lle luvan  järjestää liikkeen omia rippikouluja, joita on vuosittain useita kymmeniä.

Tilastojen mukaan maailmassa on yli kaksi miljardia kristittyä. Vanhoillislestadiolaiset puolestaan rajaavat käsitteet “kristitty”, uskovainen” ja ”elävä kristillisyys” koskemaan pelkästään vanhoillislestadiolaisia.

Julkisessa keskustelussa vl-liikkeen johtajat usein välttelevät ulkopuolisten avointa tuomitsemista, pyöritellen sanoja ja antamalla käsitteille uusia merkityksiä niin että puheen todellisesta viestistä on toisinaan vaikea saada selvää. Osuva kuvaus tästä retorisesti taitavasta  pyörittelystä, jossa eri tavalla uskova tulee vuoroin tuomituksia, vuoroin pelastettuna pidetyksi, sisältyy Hakomajan artikkeliin Vl-uskon ero muihin.

Kotimaa 2.7.2009: Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Arkkipiispa Jukka Paarma ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vastasivat niihin oleellisimpiin kysymyksiin.

Vanhoillislestadiolaisuuden asema luterilaisessa kirkossa on jännitteinen herätysliikkeen vaaliman seurakuntaopin takia.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) opetuksen mukaan pelastus koskee vain oikealla tavalla uskovia. Käytännössä oikeaa uskoa opetetaan SRK:n mukaan vain vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

Teologian tohtori Kari Kuula puuttui aiheeseen Kotimaan verkkosivun blogissaan. Hän totesi:

“Luterilaisen linjan mukaan seurakunta on siellä missä sanaa julistetaan ja sakramentit toimitetaan. Seurakunnan siis tunnistaa julistuksesta ja sakramenteista.

Vanhoillislestadiolaisuudelle taas seurakunta on anteeksisaaneiden ja Pyhää Henkeä kantavien yhteisö. Ratkaisevaa ei ole se, mitä saarnataan, vaan se, ketkä saarnaavat.”

Arkkipiispa Jukka Paarma, miten kirkon sisällä voi olla liike, jonka seurakuntanäkemys poikkeaa ratkaisevasti luterilaisen kirkon käsityksestä?

- Tässä suhteessa ei ole ollut erityisempiä ongelmia viime aikoina. Liike on selkeästi ilmaissut halunsa olla kirkon sisällä, ja se on erittäin hyvä lähtökohta. Olen kuitenkin ehdottanut, että keskusteluyhteys kirkon ja tämän liikkeen välillä tiivistyisi.

Vanhoillislestadiolaisuudessa elää ajatus, jonka mukaan vain liikkeen sisällä elävät uskovat oikealla tavalla ja pelastuvat. Eikö tämä ole erikoinen asetelma kirkossa?

- Niinhän liikkeen ulkopuoliset sanovat.

Minä en osaa ihan tarkalleen sanoa, miten liike itse asiassa tällä hetkellä opettaa siitä.

Eikö siitä pitäisi ottaa selvää?

- Nyt on tarkoitus tällä mielellä keskustella. Eroilta ei pidä ummistaa silmiä, mutta vielä tärkeämpää on korostaa sitä, mikä yhdistää. Lestadiolaisessa liikkeessä on hyvin monenlaista näkemystä.

Kyllä minulla on lestadiolaisia ystäviä, jotka tunnustavat, että minäkin voin pelastua.

Lestadiolaiset korostavat, että he kunnioittavat kirkkoa. Voiko kirkolle riittää kunnioitus, jos ei ole käsitystä yhteisen uskon jakamisesta?

- Näistä oppikysymyksistä voisit kysyä liikkeen johtajilta.

Kyseessähän on kuitenkin kahden kauppa, jossa kirkonkin pitää olla kiinnostunut siitä, mitä sen sisällä opetetaan.

- Meidän pyrkimyksemme ei voi olla, että lähtisimme ajamaan jotain liikettä ulos kirkosta, jos se haluaa pitäytyä kirkon sisällä ja luterilaisessa opissa, kuten tämä liike haluaa selkeästi tehdä. Jos joku liike haluaa vetäytyä eroon kirkosta, niin se on sen oma ratkaisu.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset, SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki?

- Sellaiset ihmiset pelastuvat, jotka uskovat niin kuin Jumalan sana opettaa. Meidän käsityksemme mukaan me opetamme Jumalan sanan mukaisesti sitä, miten ihminen saa synnit anteeksi ja tulee autuaaksi.

Eli usko on vääränlaista, ellei se ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetuksen mukaista?

- Niin, tällainen käsitys meillä on, että on yksi usko, yksi kaste, yksi Jumalan seurakunta, joka koostuu uskovaisista ihmisistä.

Onko mielestänne ristiriitaista, että haluatte olla sisällä kirkossa, jossa on paljon väärin uskovia ihmisiä?

- Mikäs siinä on ristiriitaista? Ei Lutherkaan halunnut lähteä roomalaisesta kirkosta pois, mutta hänet ajettiin pois. Meidän tulee Jeesuksen sanojen mukaan saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Kirkkomme jäseninä meillä on vastuu toisistamme.

Opettaako arkkipiispa Jumalan sanan mukaisesti?

- En ota arkkipiispaan kantaa. Arkkipiispa opettaa varmasti niin kuin hän uskoo ja ajattelee.

Meri Toivanen, Kotimaa 2.7.2009

Lisää aiheesta:

YLE: Lestadiolaiset pitävät kiinni ehkäisykiellosta, Olavi Voittosen haastattelu 17.3.2009

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8842&Itemid=38

Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Avunpyyntö ev.-lut. kirkollemme!

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Arkkipiispa Mikko Juva: Kirkko ei voi vaieta

Miten kirkko voi puuttua hengelliseen vallankäyttöön?

Hoitokokoukset pitää selvittää

 Oppi välimiehen välimiehestä

Kommentti haastattelusta Kotimaan mielipidesivulla 9.7.2009

Milloin alkaa keskustelu seurakuntaopista?

Kotimaassa  (2.7) oli arkkipiispa Jukka Paarman ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusliiton [po. keskusyhdistyksen] pääsihteeri Aimo Hautamäen haastattelu, jossa toimittaja Meri Toivanen esitti varsin ansiokkaalla tavalla kriittisiä kysymyksiä.

Olen ottanut kantaa jo aiemminkin vanhoillislestadiolaisten seurakuntaoppia koskevaan keskusteluun. En voi olla ihmettelemättä ev.lut. kirkkomme johdon lähes täydelliseltä tuntuvaa tietämättömyyttä tai mikä pahinta, pään panemista pensaaseen kaikessa, mikä koskee vanhoillislestadiolaisuuden opillista rakennelmaa.

Miksi kirkkomme johto vaikenee tai on tahallisen tietämätön siitä, että vanhoillislestadiolaiset saavat vapaasti kirkkomme sisällä levittää täysin epäraamatullista ja lahkomaista oppiansa siitä, että ainoastaan heillä ja heidän keskuudessansa on Jumalan valtakunta? Usko on vääränlaista, ellei se ole vanhoillislestadiolaisuuden mukaista.

Kun ajatellaan evankelisen liikkeen saamaa ankaraa kritiikkiä naispappeuden vastustamisen johdosta, tuntuu surkuhupaisalta, että vanhoillislestadiolaiset vuosikymmenien ajan ovat saaneet aivan rauhassa levittää hölmöläisyyden piiriin laskettavaa seurakuntaoppiansa, jolle ei Raamatussa löydy minkäänlaista perustetta. Toki siellä puhutaan Jumalan valtakunnasta, mutta sillä luultavimmin tarkoitetaan jotain muuta kuin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusliittoa. Lisäksi tämän herätysliikkeen käsitykset kasteesta ja ehtoollisesta poikkeavat täysin kirkkomme opetuksesta.

Mielestäni kirkkomme johdolla on älyllinen epärehellisyys ko. liikettä kohtaan. Puolustetaan vain heidän oikeuttansa elää niin kuin oikeaksi näkevät. Korkeintaan uskalletaan toivoa kainosti arkkipiispa Paarman tavoin, ettei painostusta tässäkään asiassa tapahdu.

Vanhoillislestadiolainen liike ei eroaisi kirkostamme, vaikka sen seurakuntaoppiin puututtaisiinkin Raamatun oman opetuksen nojalla.

Lukemattomat liikkeestä ulosheitetyt ja taannoin “hoitokokouksissa” tuomitut ovat vuosikymmenien ajan saaneet hiljaa kärsiä kyseisen liikkeen taholta saamatta mitään tukea kirkkomme päättäjiltä.

Milloin rehellinen keskustelu näistä asioista alkaa?

Risto Lauriala
pianotaiteilija, Helsinki

Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa

Kotimaa 9.1.2008, Jussi Rytkönen

Vanhoillislestadiolaisuuden ytimessä on opetus “Jumalan valtakunnasta”. Vain Jumalan valtakunnassa on mahdollista pelastua. “Tähän valtakuntaan tullaan sisälle parannuksen ahtaan portin kautta”, totesi eräs puhuja viime kesän (2007) suviseuroissa Valkealassa.

Vanhoillislestadiolaisuus opettaa sinänsä “normatiivisen” luterilaisesti, että Jumalan valtakunta ei lopulta ole yhtä kuin näkyvä kirkko. Ero kirkon vallitsevaan näkemykseen tulee siinä, että tässä herätysliikkeessä suurta kastettua kirkkoon kuuluvaa joukkoa ei inhimillisin silmin katsottuna pidetä todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, vaan todellinen seurakunta erottuu jollakin tavalla jo tässä ajassa.

Kirkon suurimman herätysliikkeen opilliset painotukset ovat jatkuvasti keskustelunaihe esimerkiksi internetin erilaisissa keskustelupalstoissa.

Valtakunta ei ole SRK…

Suomen Rauhanyhdistyksien Keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteerin Aimo Hautamäen ja puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan tämä Jumalan valtakunta, uskovien joukko, ei kuitenkaan ilman muuta ole sama kuin vanhoillislestadiolaisuudessa mukana olevien joukko.

- Jumalan valtakunnan kansalaisia ovat ne, jotka uskovat ja opettavat Raamatun mukaisesti samalla tavalla kuin me uskomme ja opetamme, Hautamäki linjaa.

Mutta miten usko mitataan? Ketkä kuuluvat valtakuntaan? Hautamäen mukaan toisen ihmisen uskoa ei voi nähdä, mutta sen voi “aistia”:

- Jumalan Henki asuu jokaisessa uskovassa ihmisessä. Henki tunnistaa ne ihmiset, jotka ovat “saman hengen lapsia”. Kyllä sen tunnistaa, onko joku ihminen uskomassa vai ei.

Herätysliikkeen traditioihin kuuluu, että oikean parannuksen voi tehdä vain jo “uskomassa” olevan henkilön välittämän syntien anteeksiannon kautta.

Sekä Hautamäki että Voittonen toteavat, että jotkut vanhoillislestadiolaisten kotien lapset jättävät herätysliikkeen. “Maailmaan meneminen” on nykyelämän repivyydestä ja kotien tukiverkkojen pettämisestä johtuen 2000-luvulla jonkin verran lisääntynyt, vaikka herätysliikkeen viime vuosikymmenien oma nuoriso- ja rippikoulutyö onkin onnistunut patoamaan puroja.

Poislähteneet lasketaan liikkeen näkökulmasta epäuskoisiin, mutta silti “heitä rakastetaan” ja toivotaan takaisin.

…mutta ei kirkkokaan ole valtakunta

Vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon on usein ollut kirkko-opillisen keskustelun kohde. Olavi Voittosen mielestä liikkeessä ei mielellään puhuta “suhteesta” kirkkoon, koska ollaan osa kirkkoa. Kirkko ei vanhoillislestadiolaisten mielestä kuitenkaan kokonaisuudessaan edusta Jumalan valtakuntaa.

- Yksi huolemme on se, että nykyisin kirkossa opetetaan kirkon jäsenyyden ja Jumalan seurakunnan olevan yksi ja sama. Me emme ajattele näin. Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa.

- Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa, Hautamäki yhtyy Voittosen mielipiteeseen.

Hautamäen mukaan Martti Luther puhui seurakunnasta kahdessa merkityksessä: ydinseurakunnasta ja ulkonaisesta seurakunnan jäsenyydestä.

- Luterilaisessa kirkossa on uskovien joukko. Sitten siinä on ihmisiä, jotka ovat kirkon jäseniä, mutta eivät ole uskovia. Ellei usko, ei voi olla Jumalan seurakunnan jäsen, Hautamäki täsmentää.

Kirkko on vanhoillislestadiolaiselle herätysliikkeelle välttämätön osa esivallan järjestyksiä. Siitä huolimatta kirkon papin välittämä syntien anteeksianto ei ole vaikuttava, “jos papilla ei ole Pyhää Henkeä”, eli jos pappi ei ole tehnyt oikeanlaista parannusta.

Sen sijaan kenen tahansa papin jakamat sakramentit ovat päteviä. Toinen asia on, että vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan uskon syntymisestä, uudestisyntymisestä ja syntien anteeksiantamisesta kasteen ja ehtoollisen kohdalla hivenen toisin kuin esimerkiksi Katekismuksessa.

Sekä Hautamäki että Voittonen myöntävät erot ja valittelevat sitä, että SRK:n näkökulmasta kirkon opetuksessa on viime vuosikymmeninä siirrytty parannuksenteon ja sakramenttien vaikutuksen kohdalla jossain määrin pois siitä, mitä aikaisempi kristin-oppi opetti.

Pelastus koskee vain uskovia…

Mutta onko sielun pelastus mahdollinen vain Jumalan valtakunnassa, kuten se vanhoillislestadiolaisuudessa ymmärretään? Voivatko kirkon muut jäsenet pelastua?

Herätysliikkeen johtomiehet eivät halua vastata suoraan.

- Pelastus on aina omakohtaista sydämen uskoa, ei mukana olemista jossakin. Me pelastumme armosta uskon kautta Kristuksen tähden. Nykyisin vaietaan yleisesti siitä, että Kristuksen ansio omistetaan uskolla, Voittonen sanoo.

Ydinasia on Hautamäen mukaan se, että Raamattu on ylin auktoriteetti. Ja Pyhän kirjan mukaan Kristuksen pelastusteon voi omistaa vain uskolla. Monenlaista opetusta aiheesta ei voi olla.

- Mitä Jumalan sana opettaa autuaaksi tulemisesta? Me uskomme, että näin kuin me uskomme ja opetamme, tullaan autuaaksi.

…ja uskovia on vain Jumalan seurakunnassa

Mutta jos asian kääntää ylösalaisin, eikö se merkitse että toisin uskovat eivät tule autuaiksi?

- Sitähän se tarkoittaa. Mutta meidän ei tarvitse sitä sanoa. Ihminen, joka ei usko niin kuin Raamattu opettaa, ei pelastu. Ihminen, joka kuuntelee, voi tehdä ilman painostusta omat johtopäätöksensä, Hautamäki sanoo.

- Meidän tehtävämme on vain saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Vanhurskauttava usko syntyy Jumalan seurakunnassa, jonka yhteydessä se myös tulee hoidetuksi ja säilyy, Voittonen painottaa.

Hautamäen mukaan Pyhä Henki käyttää seurakuntaansa välittämään pelastavan armon. Seurakunnan ulkopuolella ei autuutta ole. “Seurakunta” on tässä nimenomaan oikein uskovien yhteisö.

Hautamäen mukaan ei ole hänen tai kenenkään muunkaan asia sanoa, kuka ei pelastu. Mutta jos ihminen itse kokee, ettei pelastu, “hän tekee hirveän hyvän johtopäätöksen ja alkaa etsiä Jumalan valtakuntaa”.

Eikö pelastuksen mahdollisuutta todellakaan ole, jos on tämän herätysliikkeen opetuksen ulkopuolella?

- On aina mahdollisuus parannuksentekoon, Voittonen toteaa.

*   *   *
Toimittaja Jussi Rytkösen loppukommentista:

- – Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat ovat usein vastanneet kysymyksiin herätysliikkeen kirkko-opista. Oman liikkeen opetus nähdään aitona luterilaisuutena, siksi etiketti “vanhoillislestadiolainen” ei näitä kirkon jäseniä opin nimityksenä välttämättä miellytä.

Käy selväksi, että ne, jotka uskovat toisin kuin herätysliikkeen piirissä opetetaan, eivät SRK:n näkökulmasta pelastu. Toinen asia on, että tätä ei haluta suoraan sanoa, mitä voi pitää paitsi kirkkopoliittisena myös sielunhoidollisena asennoitumisena.

Vanhoillislestadiolaisuuden linja kirkko-opissa ei loivene. Tämä on vahinko liikkeelle ja koko kirkolle, sillä Jumalan valtakunnan avarammin näkevä herätysliike voisi säteillä koko kirkkoon myös vahvuuksiaan: perhekeskeistä elämää ja isänmaallisuutta, Raamatun sanan ja Lutherin tekstien arvostusta ja uskovien yhteyttä. Tuon yhteyden vain soisi olevan yhteyttä uskossa kaikkiin kirkon jäseniin.

Yhteinen käsitys pelastuksesta on yksi keskeinen kirkon ykseyden edellytys. Nyt tuo ykseys vaikuttaa osaksi vain kulissilta ja myytiltä. Asiassa olisi kirkossa vakavan keskustelun paikka.

Erottelu jyviin ja akanoihin tehdään vasta viimeisenä päivänä, ei ennen. Ja silloin monet meistä voivat yllättyä.

Kotimaa 9.1.2008, Jussi Rytkönen

Verkoston kommentti

 SRK:n seurakuntaopin tiukkuutta kuvastaa edellä Aimo Hautamäen kommentti: “Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

SRK on rakentanut varsin monimutkaisen seurakuntaopin. Tätä rakennelmaa, johon Risto Laurialakin edellä mielipidekirjoituksessaan viittasi, havainnollistaa osuvasti seuraava Mopin palstalla julkaistu nimimerkki Hyrsyläisen havainto.

”Juttelin taannoin erään uskovaisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että elävää uskoa ei ole vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolella, mutta eivät kaikki vl:ätkään ole elävässä uskossa. Näkymätön seurakunta on siis vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vielä erikseen oleva porukka.

Mikäs siinä. Tuli mieleen kysymys, kuinka monta niitä munankuoria loppujen lopuksi oikein on. Lutherillehan kirkko kirkossa tarkoitti uskovaisia paavinkirkossa. Mutta roomalaiskatolinen kirkko puolestaan on elävä seurakunta keskellä kristikuntaa…

Eli
- Kristikunnassa on paavinkirkko,
- paavinkirkossa luterilainen kirkko,
- luterilaisessa kirkossa vanhoillislestadiolainen seurakunta
- vl-seurakunnassa tosiuskovien näkymätön poppoo.

Tämä tarkoittaa siis, että Lutherin ecclesiola in ecclesia ei riitä tähän, vaan meillä on nelinkertainen ecclesia:

ecclesiola in ecclesia in ecclesia in ecclesia in ecclesia.

Jos tulevaisuudessa nämä todelliset sydämenuskovaiset taas eroavat pikkuporukakseen, muuttaa näkymätön seurakunta taas heidän keskelleen, jolloin saadaan taas yksi munankuori lisää.”

Hyrsyläinen kuvasi erottautumisprosessin oivaltavasti ja todenmukaisesti. Ainoa oikea usko näyttää sirpaloituvan aina vain pienemmiksi itsensä “ainoaksi oikeaksi uskoksi” julistavaksi ryhmäksi, joka vuorostaan taas tuomitsee kaikki muut kadotukseen.

Lestadiolaisuuden historia osoittaakin, että juuri näin on tapahtunut.

Lestadiolainen liike on hajonnut 150-vuotisen historiansa aikana pariinkymmeneen ryhmittymään, jotka tuomitsevat muut eivätkä kykene yhteistyöhön keskenään. Pirstoutumisessa on kadotettu valtavasti inhimillisiä ystävyyssuhteita, verkostoja, yhteistoimintamahdollisuuksia ja luonnollisesti myös aineellista pääomaa, hajaannuksissa Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa.

Voidaan aiheellisesti kysyä, miten paljon tässä hajoamisessa on kyse liikkeen johdossa toimineiden miesten omasta ylepydestä ja taitamattomuudesta. Voidaan myös kysyä, missä määrin tällä jatkuvalla puhtaammaksi puhdistamisella ja aina vain oikeammaksi uskoksi julistautumisella on saavutettu toivottuja tuloksia hengellisessä mielessä, eli saatu Kristukselle opetuslapsia… Hajoamiset ovat usein tuhonneet kokonaisen sukupolven sukulaisuus- ja ystävyysverkostot.

Yksityisen ihmisen osa voi olla hyvinkin traaginen silloin, kun hänet on kasvatettu uskomaan yhteen ainoaan oikeaan lestadiolaisryhmään ja hän syystä tai toisesta joutuu siitä ulossuljetuksi. Ihminen voi kokea hyytävää kosmista yksinäisyyttä ja turvattomuutta: Jumala ja ihmiset ovat hänet hylänneet.  Hän joutuu kokoamaan elämänsä arjen perusrakenteet alusta lähtien uudestaan, luomaan myös ihmissuhdeverkostonsa ja löytämään yhteisöllisen tuen jostakin muualta.

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta

Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Oppi välimiehen välimiehestä

Tämä on jotain niin käsittämättömän outoa pitkällisten kärsimysteni jälkeen, että täytyy ihan merkitä ylös.

Ensimmäistä kertaa piiiiitkästä, pitkästä aikaa EN PELKÄÄ.

Enkä ole kovin ahdistunut. Vain jonkin verran.

Puuuuuuuuh. Pitkä huokaus.

Kunpa elämä alkaisi hymyillä minullekin!

*sormet ristiin*

Hyvän onnen kunniaksi pistän tähän patsastelemaan erään lempielukoistani.