Jatkan vielä aiheesta autismi, jota käsittelin jutussa Iriksestä. Olen tietoinen, että autismin syitä on nykyisin etsitty monelta taholta: geeneistä, aivoista, ympäristömyrkyistä ja vaikka mistä. Iris Johanssonkin mainitsee kirjassaan, että hänen suvussaan oli ollut ihmisiä, joilla oli ollut samantapaisia, sopeutumiseen liittyviä ongelmia. Hän näki mahdollisena, että hän itsekin oli perinyt geneettisen alttiuden sairastua. Vaikka hän ei sen yksityiskohtaisemmin kerrokaan tietojaan ja näkemyksiään autismin alkuperästä, kirjasta on rivien välistä luettavissa, että hänen mielestään syyt liittyvät yksilöhistoriaan ja erityisesti varhaiseen vuorovaikutukseen vanhempien ja lapsen välillä.

Puhutaan autismin kirjosta, siitä, että autististen ihmisten välillä on suuriakin eroja tilan vakavuudessa ja vammauttavuudessa. On kai mahdollista, että joskus tullaan toteamaan, että nämä sairaudet ovat itse asiassa eri sairauksia.

Olen ollut tekemisissä kourallisen ihmisiä kanssa, joilla on ollut autismi tai asbergerin syndrooma, aikuisten ja lasten. Läheisesti en ole seurannut yhdenkään autistisen lapsen elämää. Kuitenkin lähes jokaisessa tapauksessa perheen sisäisessä dynamiikassa vaikuttaisi olevan jotain äärimmäistä tai outoa, vanhemmilla esimerkiksi kunnianhimo opettaa lapselleen jo varhain jotain hyvin korkean tason taidetta tai tiedettä tai toisen vanhemman epävarmuus lapsen kohtaamisessa.

Minulle on jäänyt mieleen dokumentti, joka tuli telkkarista muutama vuosi sitten. Siinä kerrottiin brittiläisestä autististen lasten koulusta/hoitolaitoksesta. Monella lapsella oli rajuja raivokohtauksia. Dokumentin tarkoituksena oli kuvata nykyaikaista, ammattitaitoista autististen lasten hoitoa, mutta mielestäni sen antama kuva oli masentava. Hoitajat tuntuivat keskittyvän raivokohtausten ja muun vastaavan käytöksen hillitsemisen opettamiseen, mutta kun lapset pääsivät puhumaan kameralle yksinään, he kertoivat, että eivät halua elää, koska heidän elämänsä ei tunnu heistä elämisen arvoiselta. Tällaisista asioista hoitajat eivät lasten kanssa kuitenkaan näyttäneet keskustelevan, tärkeintä oli lasten käytös ja sen normaalistaminen.  Miten tervehdyttävää voi olla hoito, jossa ei oteta tunteita  huomioon, ei edes syvää masennusta?  Jäi kuva, että lasten puheet kuolemasta olivat nekin vain käytösongelma.

Toiseen asiaan: viime viikolla alkoi Thomas Hardyn romaaniin perustuva TV-sarja Tess. Olen lukenut kirjan. Ensimmäisen osan perusteella sarja vaikuttaa minusta hyvältä: Tessin olemus ja persoonallisuus tuntuvat uskottavilta. Olin tosin mielessäni kuvitellut, että Tess olisi blondi (eikä tummahiuksinen, kuten sarjassa), mutta voi olla, että tuolle ei ole pohjaa kirjassa, en ainakaan äsken pikaselailulla löytänyt kohtaa Tessin tukanväristä. On vaikea sanoa, pidinkö kirjasta, sehän on hyvin pessimistinen kuvaus naisesta ja ihmisestä olosuhteiden, valtaapitävien ja sattumankin armoilla. Mutta kyllä se vaikutuksen teki. Ehkä teoksen äärellä voi huokaista helpotuksesta, että moni asia, kuten naisen asema, on nykyään paremmin, mutta toisaalta jossain muodossa Tessin kaltaisia naisia on varmasti nykyäänkin. Ja kohtalo ja sattuma vaikuttavat elämäämme edelleen, kaikki ei ole hallinnassa. Sarjan luonnon- ja kansankuvauksissa tuntui olevan samaa rikasta syvyyttä kuin Hardyn alkuperäisessä.

Tänään olin töissä arkistossa ja siksi liikuin Kruununhaassa. Oli kuumaa ja kirkasta. Lähestyin Suomen Pankkia ja J.V. Snellmanin patsasta. Ajattelin: “On se hyvä, että Snellmanilla on nykyään kypärä päässään, ettei hän saa linnunkakkoja päähänsä.”

Sitten aloin ajatella ja katsoin tarkemmin. Patsaan hiusmalli vain näytti kypärämäiseltä, mutta ei Snellman mitään uutta sotilaskypärää ollut päähänsä saanut! Jännittävää, miten selvästi voi nähdä jotain, mitä ei ole, varsinkin jos sille olisi tarjolla looginen selityskin (kypärä estää päähän osuvat linnunkakat). Hallusinaatioksi tuota kai voi kutsua.

Minullahan ei ole ollut isää, kumpaakaan isoisää, setiä, isoveljiä eikä serkkuja, joten en ole koskaan varsinaisesti saanut isällistä ohjausta, saati tuntenut eläväni patriarkaalisen vallan alla. Onhan minulla ollut miesopettajia ja miestyönantajia, mutta suhteet näihin eivät ole olleet erityisen läheisiä.

Kunnes nyt sitten olen ollut paljon tekemisissä tämän 80-vuotiaan tietokirjailijan  kanssa, ja olen tuntenut nahoissani jonkinlaisen itselleni aivan uuden järjestelmän läsnäolon. Hän on ollut vuosikymmeniä korkeassa asemassa ja tottunut siihen, että sihteerikköjen ja muiden alaisten armeija hoitaa kaikki käytännön asiat ja että hänen tarvitsee vain jaella käskyjä. Hänen kulta-aikansa työelämässä lienee ollut 70-80-luvuilla, jolloin johtamiskulttuurikin oli toisenlaista kuin nykyään. Nykyiset johtajathan vastaanottavat alaistensa mielialoja ja tuntemuksia, ja huolehtivat siitä, että kaikilla on hyvä olla. Jos heidän täytyy määrätä jotain, he yleensä perustelevat käskynsä taloudellisin tai muin perustein. Tämä vanha herra ei varmaankaan tiedä tuollaisesta mitään.  Toimiston naiset kutsuvatkin häntä Renessanssiruhtinaaksi. Hän ei juuri neuvottele, tai saa aikaan tunnelmaa, että tässä alaisten kanssa ‘jutellaan asioista’. Hän haluaa olla askelen edellä muita, eikä hän kuuntele mitä mieltä muut ovat. Hän siis sanelee mitä ja miten tehdään, ja joskus, kun hän on joko pahantuulinen tai kiireen raastama, hän käyttää hyvinkin tylyä ja töksähtävää ääntä siihen.  Hän näkee myöskin päämäärän pyhittävän kaiken muun, eikä ajattele aiheutuneita kuluja tai yritä säästää niissä.

Häneen on ollut vaikea suhtautua, koska on tuntunut, ettei tapani olla kohtelias ole ollut riittävän kohtelias hänelle, eikä oikein mikään tapani puhua tunnu soveltuvan hänen seuraansa. Niinpä strategiani on ollut olla hiljaa ja mahdollisimman asiallinen ja pidättyväinen. Niin en ainakaan joudu katumaan mitään sanomaani. Muutaman kerran olen juonut kahvia hänen kanssaan ja todennut, että kovuutensa alla hän on kuitenkin pehmeä ja inhimillinen. Hän on puhunut lapsenlapsistaan ja kuunnellut, kun olen kertonut jotain pientä omista sukulaisistani (mehän olemme hänen kanssaan kaukaista sukua). Hän jopa nauraakin, mutta ei koskaan sellaista lämmintä, suoraan toisen ihmisen kasvoja kohti naurettua, täyttä naurua, vaan hän katsoo yleensä silloin jonnekin sivuun ja hihittää melkein kuin itsekseen, yleensä jollekin omalle ajatukselleen.

Täytyy sanoa, että hän ei ole täysin piittaamaton alaisia kohdellessaan, vaan on antanut kehujakin, hyvin lyhyesti ja karusti, tai sitten suunnaten kehun yleisemmin koko prosessiin. Vaikka minua vaivaakin se tunne, että hänen takiaan joutuu olemaan aina hieman varpaillaan, niin kun en pysty entiseen tapaani antamaan kevyiden sanojen huolettomasti viedä itseäni, pystyn nyt paremmin keskittymään ja viemään läpi raskasta prosessia.

Sateinen ilta. Puolentoista viikon päästä pääsen viikonlopuksi kavereiden maalle, jossa on juhlat. Tapaan siellä myös hyvän ystävättäreni, joka on viime vuosina tullut uskoon. Haluan kiteyttää itselleni ja muille sitä ennen oman uskonkäsitykseni, jotta en olisi opportunisti, joka antaa uskovassa seurassa kuvan, että on lähes tulkoon melkein niin kuin uskova ja ateistisessa seurassa taas kuvan, ettei nyt mikään uskovainen todellakaan ainakaan ole. Tuollaiseen helposti sorrun, ellen pidä varaani.

Nuorempana pidin itseäni ateistina ja sittemmin agnostikkona. Siihen nähden, etten uskonut jumalaan tai olin ainakin epäilijä rukoilin kuitenkin aika paljon, ahdistuksessa tai pulassa. Sitten jossain vaiheessa rukoilin joka ilta. Ajattelin paljon kristinuskon oppia ja muitakin uskontoja, mutta en voinut uskoa mihinkään niistä kokonaan. Tuonpuoleinen ei ole koskaan kiinnostanut minua, elämän laadun paraneminen kylläkin.

Minulla on ollut joitakin uskonnollisia kokemuksia, jolloin olen tuntenut armoa ja ‘pelastusta’. Kuitenkaan en edelleenkään allekirjoita minkään tunnetun uskonnon teesejä. Mutta pelkkä materialismi tai tiedeusko ei myöskään tunnu oikealta.  Uskon johonkin sellaiseen, että arkielämän ja tavanomaisessa käytössä olevien käsitteiden takana, lomassa, väleissä, on paljon energiaa, jonka jollain tavoin tiedostamme, mutta johon voi olla vaikeaa päästä käsiksi.  Kuitenkin jos tutkimme todellisuutta, ennen kaikkea itseämme ja yhteyksiämme maailmaan sekä nyt että ennen, ja uskaltaudumme ottamaan tukea ympäristöstämme, meidän on mahdollista saada enemmän energiaa, voimia, käyttöömme. Ja sitä on mahdollista hyödyntää paremmin. Tässä ei ole mitään yliluonnollista, luontohan on täynnä energiaa.

On siis olemassa enemmän kuin näkyvä ja ilmeinen tai se mitä totuutena tarjotaan. Kuitenkaan minulle sillä ‘enemmällä’ ei ole muotoa eikä nimeä, enkä usko, että se antaisi meille pyhiä kirjoituksia tai että sillä olisi suuri suunnitelma, josta olisimme osanen.  Koska näen nämä voimat ja mahdollisuudet osana luontoa, sopiva määritelmä tälle  uskomismuodolle on varmaankin panteismi. (Sanakirjani antaa sille selityksen ‘kaikkiuskoisuus’.  Se on aika osuva kuvaamaan sitä mitä tarkoitan.)

Ajattele mitä ajattelet.
Ajattele miten ajattelet.
Ajattele miksi ajattelet miten ajattelet.

Näin kohtaat oman alitajuntasi ja voit kehittyä ihmisenä tekemällä tarvittavia muutoksia.

Näin maailmasi muuttuu, jos olet siihen halukas.

Mitä ajattelet tästä viestistä?

Sain töitä kotiin, joten viikoloppu on kulunut niiden parissa. Kyseessä on toinen, vain 80 luiskan pituinen historia, johon tällä kertaa teen merkintöjä tekstin loogisuudesta yms.  Jotenkin nyt tuntuu, että minusta ollaan väkisin yrittämässä tehdä ‘aikuista’. Kannatan ‘mieluummin vanha kuin aikuinen’ -ajatusta, mutta viikonlopputyöt kotona ovat juuri sellainen aikuismainen juttu. Mulle on luvattu, että saan vastineeksi vapaatunteja tai -päiviä, mikä on tietysti kiva, ja kohtuullinen korvaus.

Muuten olen tuntenut itseni rumaksi. Enkä vain tuntenut, vaan tehnyt taas objektiivisia havaintoja peilistä. Naamani yläosa on ihan kelvollinen, mutta alaosa on niin lyttyynlyödyn näköinen, että silloin tällöin se herättää jopa naurahtelua muissa rumalla koomisuudellaan.  Pitäisi ehkä ruveta säästämään jotain suurisuuntaista kauneuskirurgista operaatiota varten; sellainenhan saattaisi parantaa minä-kuvaani ja oloani. Tai sitten mennä totaalisesti pieleen:=s. Jossain syvällisessä mietelmä-ohjelmassa FST:llä todettiin vähän aikaa sitten, että ‘kauneus on hyväily’. Ihan kiva olla kanssaihmisille lähinnä ‘isku vasten kasvoja’. Elämä voisi olla vähän reilumpaakin.

Talkoo-järjestelyt ovat edistyneet: eilen kävimme huonomuistisen eläkeläisrouvan kanssa kukkaostoksilla. Saimme myös isännöinniltä rahaa tarjoiluun, joten omia rahojaan ei tarvitsekaan siihen panna!

Jokunen päivä sitten, rankan sateen jälkeen, menin kauppaan. Sinne vie asfaltoitu kävely- ja pyörätie, jota reunustaa talojen viereiset nurmikaistaleet. Nurmikoiden ja kävelytien välissä on vielä selkeä katukivireunus.

Kävellessäni jouduin katsomaan hyvin tarkasti, mihin jalkani asetan, koska asfaltilla oli kastematoja parin kymmenen sentin välein. Eihän siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole, että kastemadot nousevat maasta sateella, kun niiden käytävät täyttyvät vedestä. Mutta en ymmärrä, miksi ne lähtevät turvalliselta ja mukavalta multa-alustaltaan, ylittävät pari senttiä korkean reunakiven ja menevät sitten asfaltille lähes varmaan kuolemaan.

Näin kerran mielenkiintoisen TV-ohjelman kastemadoista. Siinä kerrottiin muun muassa, että kastemadot asustelevat kukin omassa kolossaan.  Sieltä ne sitten aika ajoin nousevat joko puolittain tai kokonaan ylös tavatakseen naapurikolon asukasta. Joskus ne silloin parittelevat, mutta saattavat myös pelkästään vaihtaa kokemuksia, tai miten kastematojen sosiaalista kanssakäymistä nyt kuvaisikaan. Muistaakseni kastemadoilla ei ole varsinaisesti sukupuolta. Minulla on hämärä mielikuva, että kastemadot lisääntyisivät jakaantumalla, mutta kuitenkin ohjelman mukaan ne myös parittelevat. Merkillinen ja kiinnostava laji. Eläinten käyttäytymistä olisi ollut kiva opiskella, mutta nyt se mahdollisuus on kyllä jo ohi.

Luin kerran mielenkiintoista kirjaa ihmisten ja eläinten suhteesta läpi aikojen ja kulttuurien. Se oli jonkun suomalaisen humanistin (?) kirjoittama.  Siitä jäi mieleen päällimmäisenä, että Välimerellä on joskus elänyt valkoinen, polvenkorkuinen elefanttilaji. Tuntuu uskomattomalta. Joskus epäilen, että olen vain nähnyt unta, että siinä kirjassa oli tuollaista, mutta kyllä siinä taisi oikeasti niin lukea.  Jos löydän sen kirjan nimen, lisään se tänne.

Eilen soitin työn puolesta Iisalmeen. Sikäläinen miekkonen, jonka kanssa keskustelin, puhui kyllä hauskasti. Lauseet suorastaan soljuvat tai pulppuavat heikäläisten suusta.

Itse olen alunperin helsinkiläinen (eiku siis ’stadilainen’) enkä pysty huomaamaan millä tavalla muualta tulleiden mielestä puhun erikoisesti, vai onko pääkaupunkiseutulaisuuteni edes tunnistettavissa. Juuria minulla on lähinnä Hämeessä, mutta en ole oleillut siellä niin paljon, että hallitsisin sikäläisen murteen. Olen asunut pari vuotta Turussa, ja silloin kyllä opin, jos en käyttämään niin ainakin tunnistamaan, sikäläistä murretta. Nyt olen unohtanut suuren osan niistä sanonnoista ja kummallisuuksista, harmi kyllä.

Aika paljon pääkaupunkiseudullakin saa kuulla murteita. Melkein joka työ- tai muussa yhteisössä, jossa olen ollut, on aina ollut ainakin yksi, joka on kotoisin jostain muualta ja joka on säilyttänyt murteensa ja on selvästi siitä ylpeäkin. Viimekesäisessä työpaikassa esimerkiksi oli yksi pohjoiskarjalalainen joka viänsi tosi voemakasta karjalan murretta (tuo meni tietysti ihan väärin…:=/) ja yksi pohojalaanen (miten tuokin kuulostaa väärältä?).

Joskus tuntuu, että asiakaspalvelijoissa täällä on aika paljonkin karjalaisia ja savolaisia, jotka sitten (kyynistä ajattelua) vaihtavat lupsakkaammalle vaihteelle kun oikein haluavat saada asiakkaan suostuteltua johonkin tai ostamaan jotakin.  Esim. työvoimatoimiston virkailijoista eräs alkoi heti puhua mie-kieltä, kun piti allekirjoittaa jokin mielestäni silloin epämiellyttävä paperi… Ei se varmaan ollut tietoista toimintaa, mutta olin silloin vähän epäluuloisempi kuin nyt ja hetken aikaa sitä epäilin :=).

Käsittelin töissä vanhaa jäsenkortistoa, joissa oli tietoja 1800-luvulta alkaen. Törmäsin siellä moniin hauskoihin, vanhoihin nimiin. Erään miehen toinen nimi oli Vihtariinus. Onkohan kyseessä Vihtori-nimen muoto? Vaikuttaa siltä, että nimestä on yritetty saada aikaan ‘hienompi’ ja monimutkaisempi versio, vähän niin kuin nykyajan Janinkat ja Emmieveliinat. Poikien nimissä tuota ilmiötä ei niin paljon näy.

Apilisto taas on tavallinen suomalainen sukunimi, jota (selaamani kortiston mukaan) esiintyy ainakin Satakunnassa. Täällä pääkaupunkiseudulla en ole törmännyt siihen. Minusta se on jotenkin sympaattinen nimi, tuo mieleen kesäisen apilaniityn. Google antoi yli 300 Apilistoa, joiden joukossa on mm.  Koneyhtymä Apilisto & Mahlamäki. Harmi, etteivät nuo henkilöt ole puutarha-alalla, minä ainakin käyttäisin noin kukoistavan kuuloisen puutarhaliikkeen palveluksia, jos minulla olisi puutarha!

En edellisessä kirjoituksessa yrittänyt antaa kuvaa, että elämässäni suorastaan parveilisi nuoria miehiä, koska ei se niin ole, kyllä heitä on vain yksi kerrallaan. Lukumääräkään ei ole varmaan suuren suuri, muuten kuin entiseen tilanteeseeni verrattuna. Eikä suhteisiin ole sisältynyt seksiä, sitä minulla on ollut ainoastaan samanikäisten ja vanhempien kanssa, mutta niistä suhteista on taas puuttunut muuta.

Parisuhde on jännä asia; sellaista minulla ei ole ollut. Kuitenkin melkein koko yhteiskunta pyörii sen ympärillä, ja ihmisiä määritellään aika pitkälle sen mukaan. Jossain sanottiin jopa, että parisuhde on aikamme uskonto, jotain, missä kilvoitellaan, ja toisten parisuhteiden moraalia tarkkaillaan innolla ja ollaan valmiita arvostelemaan. Tuo on kyllä hyvinkin totta, ainakin jos naisten- ja juorulehtien aiheet kertovat siitä, mistä ihmiset todella ovat kiinnostuneita. Olen paljon kuvitellut parisuhteen hyviä ja huonoja puolia, ja tullut siihen tulokseen, että en halua niitä kuvittelemiani huonoja puolia (tarkoitan tietenkin sellaisia, jotka ilmenisivät parisuhteessa juuri minun kanssani, huonot puolet eivät välttämättä varmasti ole täsmälleen samoja kaikilla), joten nykyinen elämäntapani tuntuu parhaalta ratkaisulta.

Pesin eilen toisen ikkunan ja valon lisäys oli huimaava. Tänään haluan saada toisenkin pestyksi.

Olen miettinyt omaa elämääni ja historiaani ja sitä, että haluaisin kirjoittaa siitä. Tuntuisi hyvältä, että se olisi tallessa jossain, siltä varalta, että alan unohtaa ja siksi, että siihen saattaa sisältyä joitakin yleisestikin päteviä pointteja. Kirjoittamisessa vaikeimmalta minulle tuntuu keskittyminen, usein elämä vaan hajoilee sinne tänne, arkisiin tekemisiin, ja ajatukset harhailevat niiden mukaisesti, tai takertuvat kaikenlaisiin sivuasioihin. Joudun henkisesti jotenkin ‘nuijimaan’ itseäni ja vähentämään tietoisesti muiden asioiden ajattelemista.

Miksi olenkaan tällainen, että päädyn niin helposti flirttailemaan ‘väärien’ mieshenkilöiden kanssa? ‘Väärien’ siksi, että he ovat kovin paljon nuorempia kuin minä, paremman näköisiä, joskus jopa varattuja. Flirttailulla en tarkoita mitään ulkonäköhuomautuksia enkä nipistelyä, sellainen olisi mielestäni jo häirintää. Tarkoitan vain kevyttä tai vakavampaakin keskustelua, jonka taustalla piilee jonkinlainen eroottinen jännite. Oikeastaan on vaikea erottaa sitä kaveruudesta tai ystävyydestä, paitsi että kaveruus ja ystävyys ovat jotain pysyvämpää ja luotettavampaa, ja toisaalta kaveri voi olla vaikka ystävättären puolison kanssa, ja silloin eroottiset jännitteet ovat minimissään.

Se, miksi tällaista tapahtuu ja yhteinen aaltopituus tuntuu löytyvän useammin itseäni nuorempien kanssa kuin samanikäisten (jotka periaatteessa ovat ‘kohderyhmääni’) tai vanhempien, voi juontaa juurensa siitä, että olen viettänyt niin suuren osan aikuisikääni masennuksen sumussa, että oikeastaan olen elänyt ja kokenut suunnilleen saman verran, kuin joku paljon nuorempi. Tai sitten nuoret miehet vaan ovat sosiaalisesti aktiivisempia, ja juttelevat enemmän, kun taas oman ikäiseni liikkuvat työn ja perheen väliä, tai jos he ovat sinkkuja, he ovat useimmiten kyynistyneitä ja mielikuvituksensa ja luovuutensa menettäneitä. Oikeastaan hyvin harvoin tapaan ketään kiinnostavaa, vapaata, 40-v.,  miestä.

No, flirttitutkijathan sanovat, että flirtti on terveellistä ja suositeltavaa, ja kun kerran olen tällainen ikisinkku, enkä siis tilivelvollinen kenellekään, minun ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoakaan. Tuollainen kontakti vastakkaiseen sukupuoleen todella rikastuttaa ja virkistää elämääni suunnattomasti, ja vaikka toivonkin, että se jatkuisi ja kehittyisi kaveruuden ja ystävyyden suuntaan, niin ei liene väärin nauttia siitä niin kauan kuin voi, sehän voi loppua koska tahansa.

PS. Sain hankittua pyörän. Käytettyjen valikoima oli huono, joten päädyin uuteen. Myyjä oli sen verran hyvä, että päädyin 7-vaihteiseen, vaikka 3-vaihteinen oli aluksi ensimmäinen vaihtoehtoni. Pysyin kuitenkin juuri ja juuri budjetissani.

Kohta pääsen käyttämään taas tätäkin pyörätietä:

On varmasti mielenkiintoista ja antoisaa kuulua joukkoon.  Avoimuus; vapaa ajattelu, mielipiteet.  Olisiko minulla jotain sanottavaa mediassa? Ketä mahtaa kiinnostaa… Itsekriittisyys ja pelko (?) toimivat sensuurin tavoin.

Työelämään, kolumaailmaan tämä varmasti soveltuu. Omien opiskelijoiden kanssa luultavasti pystyy rakentamaan monipuolisempia opintokokonaisuuksia kuin esim. Moodlessa. Pitäneen kokeilla. Aina kannattaa kokeilla, vain siten voi tietää tai luulee tietävänsä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Ikuinen oppimisen ilo.

Miksi musiikki luo tunteita?
Haistavatko kaikki ihmiset ruusun samanlaisena?
Näkevätkö ihmiset värit samanlaisina?
Onko toisissa ulottuvuuksissa/planeetoilla olemassa uusia värejä?
Miksi yhteiskunta ja “hyvin eläminen” vaatii 8-tunnin kuluttamisen 5 kertaa viikossa?
Miksi meidän pitää maksaa kukkasista, jotka voisimme itse kasvattaa tai poimia luonnosta?
Miksi sieluni on juuri tällä planeetalla?
Mitä voisin vielä oppia?
Mistä olen lähtöisin?
Millaista olisi olla nainen?
Mitä on fyysisen kuoleman jälkeen?
Miten kasvit kehittyvät siemenestä kasviksi, eikö se olekkin kaunista?
Miten vauva/lapsi oppii sanojen merkityksen?
Miksi ajattelemme esim. että “tämä ruoka on hyvää”, mutta esim. kävellessämme emme ajattele sanoilla, että “vasen jalka eteen”?
Mitä jos elämä onkin vain silmät auki nukkumista?
Mitä jos tietoisuus ei voi kuolla, niin kuin se ei voi kuolla unessakaan?
Miksi uutisissa kerrotaan tapoista, onnettomuuksista ja pahoinpitelyistä rakkauden, lapsen teon, naimisiinmenon ja urotekojen sijaan?
Mitä jos tämä elämä on vain illuusio ja vain pieni osa loputtomista mahdollisuuksista joita voimme kokea?
Miksi jotkut pelkäävät rakkautta?
Miksi yleensäkkään on olemassa pelkoa?
Miksi hiljaisuus on niin kaunista?
Miksi ihmisellä on “oma itse”, sekä ego?
Mitä jos me itse luomme omat rajoitteemme?
Miksi tykkäämme kategorioida asioita tyyliin: Ulottuvuudet –> Avaruus –> Galaksit –> Maapallo –> Eurooppa –> Suomi –> Helsinki –> Eläimet ja ihmiset –> Työpaikka –> Perhe –> Sukupuoli –> Ikä –> Ihminen –> Käsi –> Kämmen –> Sormi –> Verisuonet –> Veri –> Verisolut –> Atomit?
Eikö tämä erota meitä entistä enemmän toisistamme ja kaikkeudesta?
Onko väärin hallita omaa elämää kavereiden, yhteiskunnan, sukupuolen, iän ja vanhempien odotusten yms. täyttämisen sijaan?
Oletko oma sisäinen ihanneitsesi?
Millainen olisi maapallo, jossa ei olisi rahaa ja kaikilla olisi kaikkea?
Miksi jotkut ajattelevat, että evoluutio on pysähtynyt?
Miten voisin opettaa itseni rakastamaan enemmän?
Mitä jos kysyisimme kysymyksen “miten kaikki sai alkunsa” sijaan onko olemassa alkua?
Miten voisin auttaa itseäni ymmärtämään, että minun ei tarvitse ymmärtää kaikkea?
Miksi kysyn näitä kysymyksiä?
Mikä on kaiken tarkoitus?
Mitä sinä sanot?
Miksi jaksoit lukea loppuun asti?

Luin kerran rakkaudesta. Kauniista sellaisesta. Kestävästä ja pyyteettömästä.

Voiko sellaisen löytää oikeasti vai onko kaikki vain pelkkää harhaa. Kenties vain hiljainen kuiskaus tuulessa. Herkkä haave, jonka ääneen sanominen voi saada sen pirstoutumaan. Kovasti toivon että asia ei niin suinkaan ole, mutta jotenkin ajatus tuntuu lähinnä naiivilta. Voinko minä oikeasti muka löytää jonkun joka ottaa huomioon pienimmätkin tarpeeni pyytämättä mitään takaisin. Tekisinkö itse samoin hänelle? Toivon niin.

Jotenkin on vain vaikea nähdä tulevaisuuteen ja uskoa että kaikki menee niin kuin haluaa. Haluan löytää erään jolle kertoa huoleni ja murheeni, mutta myös iloni. Tahdon että hän myös jakaa omat surunsa ja ilonsa kanssa. Näkee maailmaa kanssani eikä hylkää minua edes vastatuulessa. Olkoon hänen uskollisuutensa minulle muuri ja kilpi. Minä puolestani lupaan kantaa häntä käsivarsillani, ettei hän loukkaa jalkaansa kiveen.

Ehkä olen jo tavannut elämäni rakkauden mutta olen sokaistunut, enkä  osaa häntä erottaa. Ehkä hän katsoo minuun rauhallisilla rakastavilla silmillään kaupungin ruuhkassa, istuu vieressäni linja-autossa tai leipoo minulle kakun syntymäpäivänäni ja toivoo että huomaisin.

Ehkä.. Ehkä hänkään ei tiedä.

Mielestäni nykyaikana osa ihmisitä miettii ja huolehtii liikaa mennyttä, sekä tulevaa. On se ihmisen mieli vaan outo, kun se hakee menneitä negatiivisia asioita ja huolehtii niitä turhaan, vaikka kyseistä tapahtumaa ei voi enää muuttaa. Ainut mitä voit muuttaa on nyt-hetki.

Kuinka moni uskaltaa sanoa, että miettii enemmän positiivisia menneitä, kuin negatiivisia? Jos kuulut näiden harvojen joukkoon, niin onneksi olkoon.

Tärkeintä on kuitenkin nauttia tästä ja nyt. Elä nyky-hetkeä, koe ja nauti. Älä suunnittele tulevaisuutta, vaan ole tulevaisuutesi. Haikailetko esim. matkalle? Tee jotain asialle juuri nyt. Ala selailemaan matkatoimistojen sivuja, laske varantosi, tilaa matka. Jos mietit kokoajan mennyttä ja tulevaa, niin et saa nyt-hetkessä mitään järkevää aikaan. Tulevaisuudessa saat sitten taas pohtia, miten se ja se jäi tekemättä…

Älä siis kuluta energiaasi turhaan menneeseen ja tulevaan, vaan käytä se kaikki tästä hetkestä nauttimiseen. Ole, elä, nauti. Ala elämään haaveittesi mukaan.

Uni:

Näin aika brutaalia unta, jossa hyppelehdin hautaismailla palauttamassa sieluja takaisin valoon ja samalla juoksin karkuun jotain pahaa. Lopulta menin johonkin jättiläisten linnakkeeseen, joita vastaan taistelin ja minut lopulta paiskattiin isoon vankitelttaan. Teltassa oli satoja muita ihmisiä (jostain syystä suurin osa oli naisia). Telttaa vartioivat sarjakuvamaiset hiiret (seisoivat pystyssä ja olivat normaalia isompia). Lopulta otin taskutani stiletin ja viilsin teltan yläosan auki samalla vapauttaen ihmiset ja juoksin tapaamaan jättiläistä, joka oli syömässä jotain lihapalaa. Puukotin sitä brutaalisti niskaan samalla viiltäen koko kurkun auki, mutta se eli vielä. Stiletilläni viilsin sen ranteita ja puukotin sitä mahaan. Seuraavaksi juoksin pääovea kohti, jossa oli toinen jättiläinen ja heitin sitä toisella juuri puukottamallani jättiläisellä. Iskin ja viiltelin sitäkin useita kertoja, joka teki hieman pahaa unessanikin. Lopulta vielä heitin jättiläiset samaan kasaan ja juoksin ulos samalla nähden, kun ihmiset juoksivat vapaana karkuun.

Symboolinen merkitys/unen tulkinta:

Olen tuntenut itseni aina alitajuisella tasolla ihmisten auttajana (sielujen vapautus kohti valoa) ja Paranormaali Bloginikin on ollut osa tätä prosessia.

Nyt on kuitenkin meidän ihmisten aika kehittyä henkisellä ja psykologisella tasolla kohti parempaa maailmaa. Puhun tässä siis arkimaailma jättiläisistä, eli suurista yrityksistä, joilla ei ole etiikkaa, vaan tärkeintä on vain voitto. Nämä munattomat hiiret taas ovat näissä yrityksissä töissä tehden mitä käsketään. Nämä on kukistettava.

Monet varmaan miettivät, että miksi aina pitää ostaa uusi hehkulamppu tai korjata autoa. Se on bisnestä. Autovalmistajat hakevat mahdollisimman suurta voittoa tehdessään autoista näennäisesti kestäviä, mutta sitten muutamien vuosien käytön jälkeen alkaa ties mikä pienempi ja isompi osa rikkoutua. Näin saadaan suurta voittoa varaosabisneksellä. Isot autoyhtiöt myös auttavat öljybisnestä, vaikka autot toimivat todistetusti puhtaammin ja paremmin mm. biodieselillä. On myös olemassa paljon vaihtoehtoisia energiamuotoja, joihin kuuluu mm. vety ja magnetisimin hyödyntäminen. Lamppuihin taas tehdään “tulilangasta” (en muista oikeaa termiä) ohuita, jotta ne palaisivat vain tietyn ajan ja näin myydään useita lamppuja. USA:ssa on paloasema, jonka lamppu on palanut jostain 50-luvulta asti sammumatta koskaan. Kyseessä on vanhalla tavalla tehty lamppu, jossa “tulilanka” on paksumpi. Nykyaikana on menty kuitenkin kohti energialamppuja ja ledivaloja, joten suunta on oikea. Myös lääkemarkkinoista on etiikka kaukana ja mm. USA:ssa ihmisille tarjotaan masennukseen useita samaan aikaan käytettäviä lääkkeitä, joista suurin osa on turhia masennuksen parannuksen kannalta ja tekee ihmisistä zombeja, sekä lääkkeiden orjia. Ehkä olisi aika siirtyä lääkkeisiin ja tapoihin, jotka parantavat, eivätkä tee meistä niiden orijia käyttämään niitä loppiuikämme huonojen sivuvaikutuksien kera. Lääkebisnes on öljybisneksen jälkeen varmaankin maailman toiseksi suurin bisnes ja se hyötyy sairaalla tavalla ihmisten sairauksista. USAlainen lääkefirma toi markkinoille lääkkeitä, joilla ei ollut tehoa ja ne aiheuttivat myrkytystapauksia. Mitä teki lääkefirma? Veti lääkket pois Yhdysvaltojen markkinoilta ja siirsi ne Japannin, sekä muutaman muun markkinoille. Suuret yritykset eivät mieti etiikkaa, vaan mahdollisimman suurta voittoa. Tämä etiikan puute on pitänyt meitä kauan kahleissa. Meiltä on puuttunut täysi potentiaali monelta alueelta, sekä täysi vapaus! Mainitseman esimerkit ovat vain pieni tippa suuressa meressä, (enkä viitsinyt edes mainita ase ja sotabisnestä) lisää esimerkkejä voisin kirjoitella vaikka koko päivän, mutta ei tarvitse kuin seurata uutisia, niin suuryritysten vaikutuksia näkyy kaikkalla.

Miten tämä jättiläisten tuhoaminen sitten tapahtuu. En voi antaa kaikkia vastauksia, mutta suurin aseemme on etiikan vaatiminen jokaisessa tapauksessa! Ehkä olisi myös hyvä tehdä lakeja, joiden päätarkoituksena olisi etiikka! Autoille pakotettu elinikäinen takuu yms. Nyt on siis aika olla todellakin vapaita ja pistää maailman pää-asiaksi etiikka, jolla saamme suurimman osan (ellei jopa kaikkia) maailman asioista hoidettua. Pelkän auringoenergian muodossa voisimme pyörittää koko maapallon energiatarvetta moninkertaisesti.

Tuhotkaamme jättiläiset ja vapauttakaamme itsemme!

Heräsin tässä ajatukseen, että vuoden päästä pitäisi opinnäytetyön olla julkaisu- tai ainakin esitarkastusvalmis, ja sitä myöten opintojen todella vähissä. Toivon mukaan tuleva joulu on siis viimeinen päätoimisena opiskelijana. Ajatus on innostava, mutta myös jotenkin pelottava. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, jossa tulevaisuus ei ole kiinni siitä, olenko tarpeeksi hyvä päästäkseni jonnekin, vaan pitää kyetä markkinoimaan itsensä tulevalle työnantajalle.

Vuoden aikana pitäisi myös saada paljon aikaan, esimerkiksi se paljon puhuttu opinnäytetyö ja tällä hetkellä vielä lähes sadan opintopisteen edestä opintoja. Ja kun tavoitteena on vielä tehdä kaikki mahdollisimman hyvin, on koulussakin vielä tekemistä yllin kyllin. Tähän kun vielä lisätään töiden teko koulun ohella ja mahdollisen tulevan työpaikan etsiminen, ei aika käyne jatkossa(kaan) pitkäksi.

Pitkälle on kuitenkin jo nyt päästy, siitä voi olla itseensä tyytyväinen jo tässä vaiheessa. Yhtään opintosuoritusta ei ole rästissä, enkä niitä aio jatkossakaan rästiin jättää. Se riittäköön tavoitteeksi tällä hetkellä.