Ruotsin mallin mukaan?

Aftonbladetin päätoimittaja Jan Helin tuli hiljattain tehneeksi rohkean teon. Hän tilasi Ruotsidemokraattien johtajalta Jimmie Åkessonilta lehteensä artikkelin, jossa Åkesson kertoo muun muassa pitävänsä islamilaisuutta suurimpana uhkana Ruotsille sitten toisen maailmansodan.

Åkessonin mukaan ruotsalainen “monikulttuurinen valtaeliitti” on sokea islamin vaaroille. Niin ikään Ruotsidemokraattien nuori johtaja luettelee, että Ruotsissa tehdään eniten raiskauksia Euroopassa, ja että muslimimiehet ovat yliedustettuina noissa tilastoissa, ja että Ruotsiin on asettunut kymmenkunta muslimien terrorijärjestöä.

Loppukaneettinaan Åkesson toteaa, että Ruotsissa on meneillään radikalisoitumisprosessi, jonka myötä osa toisen ja kolmannen polven muslimitaustaisista maahanmuuttajista on etääntymässä kauas ruotsalaisen yhteiskunnan arvoista.

Tietysti artikkelista syntyi ankara kohu. Tietysti päätoimittaja Jan Heliniä kauhisteltiin ja syytettiin ja eroakin vaadittiin. Ja totta kai ruotsalaisilta juristeilta kysyttiin, missä menevät sananvapauden rajat ja olisiko Åkersonin artikkeli pitänyt jättää kokonaan julkaisematta. Monet asiantuntijat pitivätkin Åkessonin tekstiä silkkana vihapuheena, propagandana ja kiihotuksena kansanryhmää vastaan.

Päätoimittaja Helin perusteli rauhallisesti julkaisupäätöstään: hänen tilaamansa kirjoituksen tarkoituksena oli rohkaista kunnon keskustelua Ruotsidemokraattien poliittisesta arvopohjasta ja sen pitävyydestä.

Aftonbladetin nostattama kohu kuitattiin Suomessa parilla pikku-uutisella. Samalla tavalla ja samoihin aikoihin sivuutettiin meillä kotimaan uutinen, jonka mukaan niin sanottu kunniaan liittyvä väkivalta on yleistynyt Suomen maahanmuuttajien keskuudessa.

Helsingissä monikulttuuristen perheiden naisten avunpyynnöt ovat kaksinkertaistuneet alkuvuonna ja Helsingissä sijaitsevaan Monika-turvataloon on otettu asumaan aiempaa useampia maahanmuuttajanaisia ja -tyttöjä. Heitä on yritetty pakottaa naimisiin, pahoinpidelty tottelemattomuudesta tai uhattu jopa tappamisella.

Monika-talossa muuten huhutaan, että Suomessa olisi jo tapahtunut kunniamurhia. Suomen poliisi ei tällaista tietoa vahvista, mutta myöntää, että uhkailu ja muu väkivaltainen käytös on tiettyjen maahanmuuttajaryhmien parissa lisääntynyt. Poliisimme ei toistaiseksi pidä asiasta tilastoa – miksiköhän? – ja pääteltävissä on, että vain hyvin pieni osa kunniaväkivallasta tulee ilmi.

Suomen toisen sukupolven maahanmuuttajat alkavat olla juuri siinä iässä, parikymppisiä naimaikäisiä, että tilanne tullee jatkossa näkymään nykyistä selvemmin. Olemmeko valmistautuneet kohtaamaan näitä tosiasioita? Paitsi poliisi, myös muut tahot tarvitsisivat asiasta lisää tietoa ja ohjeita toimimiseen eri tilanteissa.

Myönnän, että Lenitan muinaiset petikaverit ja BB-talon porealtaan tapahtumat ovat kansakunnalle tuiki arvokasta tietoa, mutta toivon silti, että suomalainen media kokee tärkeäksi keskustella näistäkin maahanmuuttajiin liittyvistä asioista rohkeasti – Ruotsin mallin mukaan – ennen kuin se ensimmäinen kunniamurha todistettavasti on tapahtunut Suomessa.

ANJA SNELLMAN

Esikoisdekkarini Rakkauden puukottamat sai suomalaismedialta selkeästi enemmän huomiota kuin Viimeinen ruusu on saanut. Oletan, ettei kyse kuitenkaan ole kirjan tasosta, vaan sen sisällöstä. Ihmetellessäni asiaa suomalaisystävälleni tämä totesi lakonisesti:” Suomalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa jotkut maahanmuuttajat ja kunniamurhat.” Olen ilmeisesti asunut Keski-Euroopassa jo liian kauan. En lainkaan muistanut tuota piirrettä suomalaisessa todellisuudessa. Kun nyt olen seurannut kaiken maailman hommafoorumeita, olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa todellakin nukutaan ruususen unta. Kuvitellaan ensinnäkin, että on olemassa jokin suomalainen alkuperäiskulttuuri, jota pitää suojella vierailta vaikutteilta. Toisekseen kuvitellaan, että maahanmuuttajat voitaisiin noin vain saada katomaan maasta, kun heille ollaan oikein kylmiä ja häijyjä. Kolmas vaihtoehto ovat sitten nämä monikulttuurisuuspaapojat, joihin Snellmankin viittaa. Tämä kulttuuri- ja muu valtaeliitti, joka lahjakkaasti sulkee silmänsä tosiasioilta.

Tällä hetkellä niin minä kuin kustantamokin miettii ankarasti, kannattaako Renate Kress -sarjan julkaisemista jatkaa, ainakaan Suomessa. Vaikken sarjan jatko-osissa varsinaisesti käsittelekään maahanmuuttajia, vaan jatkan (mikäli jatkan) taas seksuaalivähemmistöjen parissa. Täysin tunteeseen perustuva kutinani on, että  Suomessa kyllä olisi sellaisia lukijoita, jotka pitävät tämän tyyppisestä kirjallisuudesta, mutta media jännittää näiden asioitten esillenostamista.

Olisi varmaan jo korkea aika päivittää.

Kuten pitkästä tauosta voi päätellä, minulla on ollut kädet täynnä muita töitä koko syksyn, eikä elävöittämiselle ole juuri jäänyt aikaa. Samaan aikaan olen myös kärsinyt jonkinmoisesta inspiraatiopulasta. Olen elävöittänyt jo kahdeksan vuotta, ja tällä hetkellä tunnen olevani harrastuksellisessa umpikujassa. Mistä löytää inspiraatio kun tuntuu, että kaikki tämä ottaa enemmän kuin antaa, ja aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä ja huonoa omatuntoa. Ja hyville hetkille ei ole aikaa.

Käsitöiden pitäisi olla rauhoittavia ja parhaassa tapauksessa jopa voimauttavia raskaina aikoina, mutta minulle niistä on tullut viime aikoina taakka. Erilaisia tapahtumia tulee, niihin pitäisi ehtiä tehdä sopivia tarpeita, ja kun elää muutenkin melko kiireistä aikaa elämässään, lopputuloksena on liian usein huono omatunto ja oikealla kädellä (olen itse vasenkätinen) hutaisten suoritettu homma. Asiaa ei myöskään helpota, että haahuilen n. 500 vuoden ajanjaksolla, ja välillä tahtoisin visiteerata myös hieman nuoremmilla ajoilla. Tuntuu, että poukkoilen yhdestä asiasta toiseen, enkä ehdi keskittyä mihinkään kunnolla.

Tällä hetkellä käyn Espoon työväenopiston Rautakautisia kudonnaisia -kurssia, jossa kudotaan säärisiteet mukaillen Kaarinan kirkkomäen löytöjä, sekä huivi (tai minun ja muutamien muiden elävöittäjien tapauksessa esiliina). Kurssi on niin lyhyt, ettei muun muassa loimen luonnin jaloa taitoa varsinaisesti opeteta, vaan kutomaan lähdetään suoraan. Tähän asti anti on ollut kuitenkin erittäin mielenkiintoista, ja on todella hauskaa päästä tekemään jotain lähes alusta asti (kudelangat olen kehrännyt itse).

Tekeminen on taas tuntunut mukavalta. Ehdin kutomaan todennäköisesti vasta ihan loppuvuodesta, joten tämä projekti on lähes koko syksyn mittainen. Eikä se haittaa. Hiljaa hyvä tulee. Täytyy kai olla itselleen armollinen.

Eräs kontaktini Livejournalissa lanseerasi viime kesänä termin slow reenactment. Termi slow food tarkoittaa hyvää, terveellistä, korkealaatuista ja ei-keinotekoisesti tuotettua ruokaa, ja slow reenactmentissa on sama idea: hyvistä materiaaleista laadukkaasti tehtyjä esineitä. Ei tähdätä hyvään tasoon sitten joskus, vaan toteutetaan sitä alusta lähtien, tässä ja nyt. Minusta ajatus on hieno. Tässä ei ole kiire mihinkään, mutta kun lähetään tekemään, niin tehdään sitten kunnolla. En usko, että on tarkoituksenmukaista käyttää ainoastaan käsinkudottuja kankaita ja itse parkita kenkänahkansa, siis toisin sanoen tehdä kaikki itse tai saada vatsahaava materiaalien hankkimisesta, mutta elävöittäjän kannattaa satsata laatuun. Sitä voi pipertää yhtä vyöpussia monta kuukautta, kuten Elina teki, mutta kun se on valmis, se on sitten aivan upea, eikä varmasti mitään kertakäyttökamaa. Ja keskiajallakaan ei tehty kaikkea itse, joten ei pitäisi saada otsasuonen tykytystä, jos kaikkea ei ehdi tai osaa. Tästä aiheesta muuten Solmu kirjoitti vähän aikaa sitten Haarniskaneuroosissa.

Jos se olisikin kiinni pelkistä käsitöistä! Mutta ehkäpä slow reenactment antaa myös aikaa hiljaiseen pohdiskeluun ja tarkoituksen etsimiseen.

Ja ehkäpä pohdin silloin tällöin myös ääneen täällä. Epätasainen päivitystahti saattaa jatkua, mutta mihinkään en ole menossa, otan vain vähän henkistä aikalisää.

Minä hyvin harvoin innostun paasaamaan, mutta tässä on nyt semmoinen aihe:

Kuulin juuri, että Viimeinen ruusu on päässyt mukaan Suomen Kulttuurirahaston kirjatalkoot -listalle. Suomessa on perinteisesti ollut erinomainen kirjastolaitos, ihan oikeasti! Olen kauhulla seurannut täältä, miten kirjastojen toimintamahdollisuuksia vuosi vuodelta heikennetään. Siksi tämä on ilahduttava uutinen.

Täällä Saksassa kokemukseni kirjastoista on huono. Niiden valikoimat on pienehköjä ja kirjoistakin suuri osa (myös tietokirjoista!) auttamattoman vanhentuneita. Ainakaan minun lähikirjastossani ei myöskään ole internet-palvelua. Joku vuosi sitten etsin sieltä kirjoja Etelä-Afrikasta. Löytyihän sieltä. Niiden mukaan maassa vallitsi vielä apartheid … Ne olivat ties miten vanhoja. Kaiken huipuksi kirjasto muuttui maksulliseksi. Lopetin sen vähäisenkin käytön.

Te Suomessa asuvat tuskin ymmärrätte arvostaa kirjastojanne, niin itsestäänselviä palvelulaitoksia ne ovat.  Kannattaisi arvostaa, niin kauan kuin Suomessa vielä kirjastot toimivat!

Törmäsin kiinnostavaan tyyppiin palatessani San Franciscosta. Vieressäni lennolla istui muusikko Dennis Agajanian vaimoineen. Sympaattinen kaveri kertoi avoimesti perheestään, näytti valokuvia iPhonen ruudulta maatilastaan, autoistaan, Chopperistaan ja amerikkalaistyyppisestä palkintovaimostaan (trophy wife). Uskonnollista oikeistoa edustanut Agajanian oli omituinen sekoitus rentoa kadunmiestä, karismaattista esiintyjää ja äkkiväärää äärioikeistolaista, jolle Obama näyttäytyi vakavana uhkana. Dennis, tosi uskovainen (true believer), kertoi kuvia näyttäessään ampumaharrastuksestaan (kuvissa räiskintää kaikenlaisilla aseilla). Olen aina jaksanut ihmetellä, miten Jeesus ja ampuma-aseet liittyvät yhteen? Agajanian ja kaltaisensa näyttävät uskovan samaan aikaan asevarusteluun, sotiin länsimaisten arvojen puolesta sekä rajattomaan aseenkanto-oikeuteen ja kuolemantuomioon, eikä siinä ole heidän mielestään mitään ristiriitaa kristinuskon syvemmän olemuksen kanssa.

Oheinen videoklippi näyttää, kuinka taitava kitaristi ja esiintyjä Agajanian on. Sympaattinen muusikko teki muutenkin vaikutuksen. Blogissani en halua mollata mitään poliittista suuntausta tai uskontoa. Katsoin kuitenkin tarpeelliseksi pohtia kaksinaismoralismia konkreettisen esimerkin kautta. Samalla tavalla kaksinaismoralismia on pauhata vihreistä arvoista, ilman että se näkyy mitenkään yksilön omassa käytännön toiminnassa.

Oppimisprosessin reflektointi:

Kurssin lopuksi on hyvä arvioida aikaansaannoksia ja oppimistuloksia. Olen tyytyväinen materiaalipakettiin, jonka kokosin blogiini. On todennäköistä, että jatkan blogini ylläpitoa myöhemminkin uusien suunnitelmien työstämisen merkeissä.

Vaikka en hyödyntänytkään kurssilla valmiina annettuja pedagogisia näkökulmia suoraan omassa suunnitelmassani, olen kuitenkin pohtinut niiden hyödyntämisen mahdollisuuksia kuvataidekasvatuksessa. Tärkeämpänä olen kuitenkin pitänyt oman persoonallisen tyylini, voisiko sanoa kasvatusfilosofiani, esiin tuomista erilaisten lähdeviittausten sekä omien pohdintojeni vuoropuhelulla.

Näkemykseni mukaan paras opettamista ohjaava tekijä on lapsilta saatu palaute. Päättöharjoittelussani kuvataiteen tunnit olivat itselleni kohokohtia, mutta uskallanpa epäillä, että niin ne olivat varmasti myös joillekin oppilaille. Lasten riemu ja aito innostus oli vaikuttavaa. Jakson aikana tekemämme laajennukset perinteisistä työskentelymalleista ja oppimisympäristöistä uusille urille (ulkotyöskentely, erilaisten piirtimien käyttö jne.) oli antoisaa. Oma roolini oli olla elämysten mahdollistaja ja matkaopas, joka vei lapset tutkimusmatkalle värien maailmaan.

Oppimiskokemukseni on todennäköisesti hieman kärsinyt siitä, että olen työskennellyt yksin. Olen seurannut toisten ylläpitämiä blogeja ja wikejä ja huomannut, että ryhmäläisten käymä vuoropuhelu on vienyt suunnitelmia eteenpäin. Minulta vuoropuhelu ja ajatusten vaihtaminen on jäänyt lähes kokonaan uupumaan lukuunottamatta muutamia kommentteja, joita kurssitoverini ovat blogiini lisänneet – kiitos näistä.

Palaute kurssin suunnittelijoille:

Aluksi olin hieman hämilläni kurssisuorituksen toteutuksesta blogiin/wikiin, koska tekniikka tuotti ongelmia. Lopulta tämä oli kuitenkin ehdottoman hyvä oppimiskokemus ja huomattavasti parempi vaihtoehto perinteisen esseen kirjoittamiselle. Blogi jää toivottavasti elämään myös kurssin jälkeen – essee olisi painunut unholaan tietokoneen kovalevylle. Itse en valitettavasti päässyt vielä täysillä mukaan vuorovaikutukselliseen verkkotyöskentelyyn, mutta oivalsin idean.

Kurssin aikataulu oli aika tiivis. Itse olen opiskelija, joka tarvitsee ehkä enemmän aikaa asioiden kypsyttelyyn. Toisaalta, mikäli kurssin kanssa ei ole paljon yhtäaikaista ohjelmaa ja tähän on mahdollisuus paneutua, niin toteuttaminen onnistuu varmasti paremmin määräajassa. Voisiko vertaisarvioinnin osuuden jättää kuitenkin aivan kurssin loppuun?

Edellisen postauksen kirja-arvostelussa todettiin, että Monikulttuurinen perhe-kirjan kirjoituksissa on vallitsevana  naisten näkökulma.  Tämä pitää varmasti paikkansa, koska kaikki kolme tai oikeastaan neljä kirjoittajaa, kun johdanto-osuus otetaan mukaan, ovat naisia. Mutta ei se ihan pelkästään siitä johdu.

Ainakin minusta näyttää siltä, että useimmissa tapauksissa miesten tekemisiä ei arvostella samalla lailla kuin naisten.  Ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.  Miehet ovat kuitenkin kaikissa yhteiskunnissa yleensä vahvemmasta asemassa kuin naiset, jotka joutuvat sopeutumaan. Poikkeuksen tästä kuviosta tekevät ne länsimaalaiset miehet,  jotka avioituvat islamin uskoisen naisen kanssa.  He joutuvat yleensä kääntymään islamin uskoon, mutta sen tehtyään heidän asemansa vaimonsa kotimaassa on tiettävästi samanlainen kuin muillakin miehillä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö miehen tai miesten näkökulma näistä asioista olisi tärkeä ja kiinnostava.  Siksi kysyinkin eräältä tutulta suomalaiselta mieheltä, toimittajalta, joka on naimisissa italialaisen naisen kanssa, ja jonka tiesin lukeneen kirjamme, oliko häntä häirinnyt kirjoittajien naisnäkökulma. Ei ollenkaan, hän vastasi.  Keskusteltuamme aiheesta jonkin tovin pyysinkin häntä ystävällisesti kirjoittamaan kirjasta oman arvionsa toimittamaani Italian suomalaisten Mansikka-lehteen. (http://mansikat.vuodatus.net)  Odotan kiinnostuksella hänen artikkeliaan.  (RVC)

Oma Väristyksiä -suunnitelmani ei varsinaisesti liity kokemukselliseen oppimiseen. Taidekasvatuksen näkökulmasta suuntaus on kuitenkin hyvin tärkeä ja ajankohtainen, minkä vuoksi halusin nostaa sen esiin blogissani. Olen aiemmin toteuttanut kokemuksellisesta oppimista muissa yhteyksissä (mm. työpajojen ohjaaminen) sekä ollut toisaalta myös oppijan roolissa. Kokemukseni mukaan oppiminen on ollut hyvin kokonaisvaltaista ja antoisaa: eniten olen oppinut itsestäni.

Kokemuksellinen oppiminen

Kokemuksellisessa oppimisessa on kyse laajasta viitekehyksestä, johon mahtuu erilaisia, yksilön kokemuksen ja sen reflektoinnin merkitystä korostavia suuntauksia. Kokemuksellisen oppimisen juuret ovat useiden eri kasvatustieteilijöiden teorioissa. David Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen kehän keskeinen ajatus on, että oppiminen edellyttää sekä kokemuksen käsittämistä että tämän ymmärtämisen saattamista johonkin muotoon.(Räsänen, 2000, 10-11.)

Kokemuksellisen oppimisen ajatellaan edellyttävän tietynlaista sitoutumista. Oppimistilanteessa oppijan/oppijoiden kokemismaailmat ovat alati läsnä. Kokemuksellisessa oppimisessa sisäisiä kokemuksia suhteutetaan ulkomaailmaan eli jaetaan toisten kanssa. Oppiminen ja kehitys tapahtuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, jossa omia ja toisten kokemuksia vertaillaan. (Räsänen, 2000, 12.)

Kokemuksellinen taideoppiminen

Räsänen on hyödyntänyt kokemuksellisen taideoppimisen mallin kehittelyssä taidekasvatuksen alalla tehtyjä kognitiivisen oppimisen sovelluksia. Yksi tällainen kognitiivisen taideoppimisen keskeinen käsite on transfer, jolla tarkoitetaan kykyä soveltaa opittua uusissa yhteyksissä. Räsänen pitää oppilaan yksilöllistä elämismaailmaa ja itseymmärrystä kaiken oppimisen lähtökohtana: itseyden tiedostamisen kautta myös ymmärrys toisia kohtaan kasvaa. Kokemuksellisen taideoppimisen tavoitteet liittyvät siis ennen kaikkea persoonallisuuden kehittämiseen. (Räsänen, 2000, 13-14.)

Kokemuksellisessa taideoppimisessa havainnot ja kokemukset sidotaan laajempaan kontekstiin, kuten oppijan omaan elämään tai taidehistoriaan. Tällöin on kyse sellaisesta ajattelurakenteiden muutoksesta, joka johtaa omien tulkintojen syvenemiseen. Taideoppimiseen liittyy tietoisuuden kasvua ja se muuttaa oppijan suhdetta tutkittavaan ilmiöön, itseensä, muihin ihmisiin, luontoon tai kulttuuriin. Oppija luo uusia merkityssuhteita, kun hän ymmärtää tutkittavan ilmiön takana olevan merkityksen ja muuttaa tämän seurauksena suhdettaan todellisuuteen. (Räsänen, 2000, 15.) Parhaimmillaan kokemusten reflektointi johtaa muutoksiin niin taiteen kuin elämänkin alueella. Oppilaan kyky ilmaista itseään kasvaa ja hän kykenee esteettiseen ja eettisen arvottamiseen. Viime kädessä taiteen tarkastelun kautta saavutettu itsen ja kulttuurin ymmärtäminen vaikuttaa oppilaan maailmankuvaan. (Räsänen, 2007, 4.)

Lähteet:

Räsänen, M. 2000. Sillanrakentajat: Kokemuksellinen taiteen ymmärtäminen. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 28. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Räsänen, M. 2007. Kokemuksellinen taiteen ymmärtäminen. Osa käsikirjoituksesta teokseen Kuvakulttuurit ja integroiva taideoppiminen.

Seuraavat pedagogiikan suuntaukset ovat osa tämän päivän oppimisympäristöjä. Ne eivät suoranaisesti liity omaan suunnitelmaani Väristyksiä, mutta toisaalta kukaan ei estä niiden soveltamista värioppia opiskeltaessa. Erityisesti yhteisöllinen oppiminen näkyy minusta jo nyt kuvataidekasvatuksen kentällä. Erilaiset yhteisölliset prosessit, joissa mukana olijat tuottavat uutta tietoa vuorovaikutuksen ja yhdessä tekemisen kautta, ovat merkittävä osa esimerkiksi yhteisötaideprojekteja (kts. Linkit -> Tulikettu -hanke).

Tutkivan oppimisen malli edellyttää pitempiaikaista perehtymistä niin lapsilta kuin aikuisiltakin, minkä vuoksi en lähtenyt soveltamaan sitä omaan suunnitelmaani. Väristyksiä -kokonaisuus tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden harjaannuttaa sellaisia taitoja, jotka ovat merkittäviä tutkivan oppimisen mallissa. Tällaisia ovat mm. yhdessä toiminen ja kysymysten esittäminen.

Yhteisöllinen oppiminen

Ihmisellä on synnynnäinen tarve juurtua ja kuulua johonkin ryhmään, yhteisöön tai ihmissuhteeseen.  Tällä on suuri merkitys yksilön itsetunnon ja vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta. Kasvuun ja kehitykseen tarvitaan yhteisöllisyyttä. (Känkänen 2006, 137.)

Viime vuosikymmeninä syntyneet oppimissuuntaukset näkevät oppimisen nimenomaan kollektiivisena ja vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa tiedon ja kokemusten vaihtoa, jakamista ja yhteistä pohdintaa pidetään syvemmän ymmärryksen välttämättömänä edellytyksenä. (Sava 1991, 40.)

Yhteisöllinen oppiminen (collaborative learning) perustuu yhteisöllisen opiskelukulttuurin luomiseen. Yhteisöllisyyteen kasvaminen ei ole helppoa ja nopeaa, vaan vaatii pitkäjänteistä harjoittelua ja olemassa olevien käytänteiden kyseenalaistamista. Yhteisöllisyyden ytimenä on luottamus siihen, että jokainen panostaa yhteiseen asiaan: oppijat eivät esim. keskity omaan menestymiseensä, vaan siihen että yhteinen työ saadaan tehtyä. (Hakkarainen ym. 2004, 162, 288.)

Yhteisöllisellä oppimisella viitataankin erityisesti yhteisen ymmärryksen rakentamiseen tilanteessa, jossa osallistujat ovat sitoutuneita yhteisiin päämääriin ja ongelmanratkaisuun.  (Arvaja & Mäkitalo-Siegl 2006, 131)

Tutkiva oppiminen

Tutkiva oppiminen on malli, jonka tarkoituksena on tukea asiantuntijalle tyypillistä tiedonhankintaa joko tavanomaisen tai tietokoneavusteisen oppimisen yhteydessä. Malli ohjaa oppilaita ottamaan osaa yhteiseen tutkimushankkeeseen ja jakamaan tietojaan ja osaamistaan. Samalla sitä voidaan pitää myös henkilökohtaisen kehityksen ja ylittämisen strategiana. Olennaista tutkivassa oppimisessa on yhteinen työskentely joidenkin jaettujen ongelmien ratkaisemiseksi ja yhteisön käsittelemien ajatusten ja ideoiden kehittelemiseksi. Mallia käytetään, testataan ja kehitetään monessa suomalaisessa koulussa ja yliopistossa. (Hakkarainen ym. 2004, 29-31.)

Lähteet:

Arvaja, M. & Mäkitalo-Siegl, K. 2006. Yhteisöllisen oppimisen kognitiiviset, sosiaaliset ja kontekstuaaliset tekijät: verkkovuorovaikutuksen näkökulma. Teoksessa Järvelä, S., Häkkinen, P. & Lehtinen, P. (toim.) Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. 121-146. Helsinki: WSOY.

Hakkarainen, K., Bollström-Huttunen, M., Pyysalo, R. & Lonka, K. 2004. Tutkiva oppiminen käytännössä: matkaopas opettajille. Porvoo: WSOY.

Känkänen, P. 2006. Taidelähtöiset työmenetelmät lastensuojelussa. Teoksessa Forsberg, H., Ritala-Koskinen, A., & Törrönen, M. (toim.)  Lapset ja sosiaalityö: Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. 129-148. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Sava, I. 1991. Oppimiskäsitys, muutos ja peruskoulun toiminnan kehittäminen. Teoksessa Linnansaari, H., & Sava, I. (toim.) Peruskoulun toiminta- ja työmuotoja kehittämässä. 19-41. Helsinki: Helsingin yliopisto Vantaan täydennyskoulutuslaitos.

Intouduin kirjoittamaan tämän tekstin kurssitovereideni, Marin ja Minnan, jättämän kommentin pohjalta. Tytöt kertoivat miettineensä, minne lasten innostus koulunkäyntiä kohtaan katoaa 3. luokan jälkeen. Itse olen miettinyt ihan samaa. Mikä ihme oikein aiheuttaa sen, että toisinaan kiinnostus lopahtaa?

Käsitykseni mukaan ihmisellä on luontainen kyky omaksua tietoa ja oppia uutta. Pienellä lapsella tämä kyky on puhtaimmillaan. Lapsi tarkastelee ympäristöään uteliaana ja löytää ihmeteltävää joka päivä. Joskus ajattelin niin, että iän karttuessa ihmisen luontainen kiinnostus ympäristöään kohtaan vähenee. Sittemmin oivalsin, että ihmisen tiedonjano ei vähene tai katoa minnekään – kiinnostuksen kohteet vain muuttuvat toisenlaisiksi.

Mielestäni opettamisessa keskeistä onkin se, miten oppilaat saadaan kiinnostumaan opeteltavista asioista. Toisinaan lapsilta ja nuorilta vaaditaan sellaista, mitä aikuisetkaan eivät pysty noudattamaan. Joskus opettajat esim. syyttävät oppilaita häiriköinnistä, vaikka kyse saattaa tosiasiallisesti olla puuduttavista opetusmetodeista.

Työskenneltyäni pienten, esi- ja alkuopetusikäisten lasten kanssa, olen nauttinut lasten antamasta välittömästä palautteesta. Palaute on ollut harvoin suullista. Minulle merkityksellisempiä ovatkin olleet ne hetket, jolloin lasten silmät ovat harhautuneet seinällä oleviin kuviin, sormet ovat hakeutuneet vierustoverin puseroon tai lapsi on kysynyt kirkkain silmin kesken matematiikan opetuksen: “Milloin meillä on se lelupäivä?”

Pienistä lapsista näkee ja aistii heti, nappaileeko opetus heitä vai ei. Tästä seuraa useimmiten se, että opetusta suunnitellaan uudelleen ja mietitään, mikä olisi lapselle mielekkäin tapa oppia. Mikä lasta motivoi?

Motivaatio ja kiinnostuneisuus oppimisen tutkimuksen näkökulmasta

Käytännössä motivaatiolla tarkoitetaan meille kaikille tuttuja mielen sisäisiä , itseä koskevia käsityksiä ja prosesseja, joiden eri tekijät ohjaavat meitä arjen tilanteissa. Kun oppimistehtävä on selkeä ja helposti saavutettava, ei asetettujen tavoitteiden saavuttaminen yleensä tuota suuria ongelmia. Kuitenkin, mitä enemmän oppijan itsensä on otettava vastuuta omasta oppimisestaan ja mitä vaikeampi tehtävä on, sitä haastavammaksi käy myös motivaation ylläpitäminen. (Järvelä & Järvenoja 2006, 86-87.)

Motivaatio vaikuttaa olennaisesti siihen, kuinka paljon aikaa ihmiset omistavat oppimiselle. Vaikka ulkoiset palkinnot ja rangaistukset vaikuttavat selvästi käyttäytymiseen, ihmiset työskentelevät ahkerasti myös sisäisistä syistä. (Bransford, Brown & Cocking 2000 , 74-75.)

Motivaation yhteydessä puhutaan ns. tavoiteorientaatioista, joiden ajatellaan kuvastavan oppilaan ajatusta siitä, miksi hän tekee tehtävää ja toivoo onnistuvansa siinä tai vaihtoehtoisesti yrittää välttää suoritustilannetta. Yleisimmät tavoiteorientaatiot ovat seuraavat:

- Oppimisorientaatiossa päämääränä on uusien asioiden oppiminen ja uuden tiedon omaksuminen.

- Suoritusorientaatio kuvastaa oppilaan tavoitetta suoriutua tehtävistä paremmin kuin toiset.

- Välttämisorientaatiota kuvastaa pyrkimys mahdollisimman vähäiseen ponnisteluun tehtävän teossa.

Tavoiteorientaatiotyyppejä ei pidetä toisiaan poissulkevina ulottuvuuksina, vaan oppilaalla saattaa samaan aikaan olla erilaisia tavoiteorientaatoita, jotka korostuvat eri tavoin. (Veermans & Tapola 2006 , 66-67.)

Oppimistilanteita suunniteltaessa voidaan huomioida, että on olemassa joitakin universaaleinakin pidettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät kohteesta kiinnostavan (mm. intensiivisyys, uutuus, yllätyksellisyys ja konkreettisuus). Nämä ominaisuudet sattaavat toimia tilannekohtaisen kiinnostuksen herättäjinä, mutta yksilön tulkinta ja ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten kauan kiinnostuneisuus kestää. Oppimisen ja opetuksen kannalta olennaisinta olisikin keskittyä siihen, miten kiinnostuneisuuden herättämisen vaiheesta päästäisiin siistymään sen ylläpitoon. (ibid. , 69-70.)

Lähteet:

Bransford, J., Brown, A. & Cocking, R. 2000. Miten opimme – Aivot, mieli, kokemus ja koulu.

Järvelä, S. & Järvenoja, H. 2006. Motivaation ja emootioiden säätely oppimisprosessin aikana. Teoksessa Järvelä, S., Häkkinen, P. & Lehtinen, E. (toim.) Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. 85-102.

Veermans, M. & Tapola, A. 2006. Motivaatio ja kiinnostuneisuus. Teoksessa Järvelä, S., Häkkinen, P. & Lehtinen, E. (toim.) Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. 65-84.

Viime vuosikymmenen ajan suomalaisten koulujen keskeinen kehityksen painopiste on ollut tieto- ja viestintätekniikan ja erityisesti tietoverkkojen käyttö opetuksessa ja oppimisessa (Ilomäki & Lakkala 2006, 184). Uusi tekniikka tarjoaa tilaisuuksia sellaisten oppimisympäristöjen luomiseen, jotka eivät ainoastaan sisällä uusia mahdollisuuksia vaan myös laajentavat “vanhojen” tekniikoiden ja viestintävälineiden tarjoamia mahdollisuuksia. (Bransford ym. 2000, 229.)

Koen, että tieto- ja vietintätekniikan hyödyntäminen opetuksessa on itselleni vielä jonkinasteinen haaste. Minulla ei ole erityisiä “estoja” asian suhteen, mutten toisaalta näe sitä välttämättömyytenäkään. Tartun ehkä luontaisemmin perinteisiin välineisiin, kuten liituun tai kirjaan. Tämän päivän lapset syntyvät kuitenkin yhteiskuntaan, jossa tvt on luonnollinen osa heidän arkipäiväänsä. Opettajankin on siis uudistuttava yhteiskunnan kehityksen myötä.

Olen hiljalleen alkanut hahmottaa TVT:n tarjoamia mahdollisuuksia. Olen erikoistunut kuvataidekasvatukseen, mikä on ehkä hieman yllättäen avannut silmiäni asian suhteen. Kuvataiteen ainesisällöt ovat muuttuneet ja laajentuneet teknologian kehityksen myötä. Kuvien ja muiden tuotosten tekeminen on edelleen yksi kuvataiteen merkittävimmistä osa-alueista, mutta tänä päivänä kuvia voi tehdä myös tietokoneohjelmilla. Kuvien katselu (mm. kuvakulttuureihin tutustuminen) on tärkeä osa kuvataiteen oppiainesta ja TVT on tuonut myös tähän oman mausteensa. Internet on tulvillaan avoimesti katseltavissa olevaa kuvamateriaalia, mihin liittyy toisaalta myös omat riskinsä.

Olen kohdannut joitakin ongelmia, mitkä ovat ehkä hillinneet omaa suhtautumistani TVT:n opetuskäyttöön. Jostakin syystä tekniikka pettää liian usein juuri silloin, kun sen pitäisi ehdottomasti toimia. Jos opettajan on käytettävä osa ajastaan teknisiin ongelmiin, on selvää, että opetus häiriintyy (Ilomäki & Lakkala 2006, 185). Lisäksi koulujen tieto- ja viestintätekniikkaan käytettävät resurssit vaihtelevat hyvin paljon. Jos luokassa on videotykki, se on jo luxusta. Olen työskennellyt luokissa, jossa ei välttämättä ole edes toimivaa tietokonetta.

Koska uusi tekniikka on usein vuorovaikutteista, sen avulla on helpompaa luoda ympäristöjä, joissa oppilaat voivat oppia tekemällä, saada palautetta ja jatkuvasti tarkentaa ymmärrystään ja rakentaa uutta tietämystä (Bransford 2000, 230). Omaan Väristyksiä -suunnitelmaani liittyen sain ajatuksen väriopin teoriaan ja sen soveltamiseen liittyvästä verkko-oppimisympäristöstä. Värioppi on laaja, mutta oikeastaan aika mielenkiintoinen kuvataiteen osa-alue, johon pystyy helposti liittämään tutkivaa sekä yhteisöllistä oppimista. Vaikka värien sekoittaminen ja siihen liittyvien havaintojen tekeminen on tärkeää, voisi sähköisiä värikarttoja (ihminen ei pysty sekoittamaan samaa määrää värejä) ehkä hyödyntää jollain tavalla. Myös värien merkityksiä yhteiskunnassa voisi tutkia: mitä symboloi vihreä väri kirurgin vaatteessa?

On huomattava, että verkossa sosiaalinen etäisyys kasvaa, koska osallistujat eivät ole fyysisesti läsnä. Tämä on yksi uhkakuvista, jonka liitän verkko-oppimisympäristöihin.Verkkovuorovaikutuksessa yhteisen ymmärryksen rakentaminen tarkoittaa muutakin kuin ymmärtämisen saavuttamista sanojen tasolla. Laadukas vuorovaikutus edellyttää, että osallistujat ovat tietoisia toisistaan ja suunnittelevat mitä he sanovat, mutta myös miten asia sanotaan. (Arvaja & Mäkitalo-Siegl 2006, 136.) TVT:n opetuskäytön saralla tehdään jatkuvaa tutkimusta, mikä toivottavasti mahdollistaa tulevaisuudessa tekniikan sulavan käytön koulun arjessa – vuorovaikutusta unohtamatta.

Lähteet:

Arvaja, M. & Mäkitalo-Siegl, K. 2006. Yhteisöllisen oppimisen kognitiiviset, sosiaaliset ja kontekstuaaliset tekijät: verkkovuorovaikutuksen näkökulma. 121-146. Teoksessa Järvelä, S., Häkkinen, P. & Lehtinen, P. (toim.) Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. Helsinki: WSOY.

Bransford, J., Brown, A. & Cocking, R. 2000. Miten opimme – Aivot, mieli, kokemus ja koulu.

Ilomäki, L. & Lakkala, M. 2006. Tietokone opetuksessa: opettajan apu vai ongelma? 184-212. Teoksessa Järvelä, S., Häkkinen, P. & Lehtinen, E. (toim.) Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. Porvoo: WSOY.

Suuri yleisö on hullaantunut tarinaan 47-vuotiaasta Susanista. Hänen YuoTubeen sirrettyä esitystään alkuvuoden Britain’s got Talent -kykyjenetsintäohjelmassa on käynyt katsomassa yli 100 miljoonaa ihmistä.

Romanttisesta ja idealistisesta näkökulmasta Susan Boyle on aito ikineitsyt, jonka laulutaitoa pidetään ihmeenä ja tarinaa koskettavana.  Erityisesti ihmisiä ja Talent-tuomaristoa on näyttänyt liikuttavan vanhanpiian koskettava esiintyminen. Ihmistä ei koskaan pitäisi arvioida ulkonäön perusteella. Tässä mielessä tarinaan on kätketty opetus.

Toisaalta tarkemmin katsottaesssa näyttää siltä, että yllä oleva YuoTube-esitykseen on etukäteen tarkkaan rakennettu tarina ja  dramaturgia.  Lavan ulkopuoliset kommenttaattorit saavat epäilemään, olisivatko tuomareiden reaktiotkin etukäteen käsikirjoitettuja? Onko Susan Boylen tarina muiltakaan osin aito?  Joka tapauksessa tarinan paketointi ja Susan Boylen brändäys on mestarin näyte.

Toivoisin lisää mediakasvatusta ja mediakriittisyyttä kaikille opetuksen asteille, jotta mediasisältöjä osattaisiin analyyttisesti arvioida.

John Micklethwait ja Adrian Woolridge nostavat esille kosmokraattien pyrkimyksen yhdenmukaisuuteen kirjassaan Future Perfect: The Challenge and Hidden Promise of Globalisation to Describe Individuals Who are Amongst the Global Elite (2000). Hyperliikuvaa elämää elävät kosmokraatit työskentelevät pääsääntöisesti suuryrityksissä tai konsultoivat suuria organisaatioita. Micklethwaitin ja Woolridgen mukaan kosmokraatit haluavat olla jatkuvassa yhteydessä tietoon ja kontakteihinsa. He arvostavat hyvän näköisiä ja helposti huollettavia tuotteita. Kirjan mukaan heikon kansallisen identiteetin omaavat kosmokraatit ovat nykyajan uusia aristokraatteja ja kosmopoliitteja.

Lähitarkastelussa Micklethwait ja Woolridge kuitenkin huomattavat, että kosmokraatit näyttävät pukeutuvan ja puhuvan yhdenmukaisesti. Näyttää siltä, että globaali biesneskulttuuri suosii kulttuurista yhdenmukaisuutta (kieli, pukeutuminen, tavat jne) toiminnan tehokkuuden ja asiallisuuden nimissä. Kirjan perusteella ja omien havaintojenikin pohjalta on helppo hahmotella eräänlaista bisneksen parissa toimivan ihmisen stereotyyppiä. Hän on ennekaikkea siisti (miehiltä parta juuri ajettu ja tukka leikattu) ja uniformuun pukeutunut (puku tai jakkupuku). Edellä kuvattu tyyppi – mies tai nainen – on keskinkertaisuudessaan ja  persoonattomuudessaan hajuton ja väritön. Kovin omaperäisiä ajatuksia häneltä on turha odottaa. (Osin tiedostamaton) sosiaalinen koodisto viittaa tiukkaan hierarkiaan (jokaisella on pomonsa); siksi todella erottuva, luova ja rajoja rikkova ajattelu ei ole kovinkaan suosittua bisnesmaailmassa. Tässä on tietysti oma sisäinen logiikkansa, sillä useimmat bisnekset perustuvat olemassaolevan toistoon.

Ajassa on havaittavissa muutoksia, jotka ennakoivat uudenlaisen bisnesmiehen syntyä. Karkea rahasta puhuminen ja bisneksen hokeminen (wannabe -bisnesmies tai leveää murretta puhuva Pisnesmies) edustaa nykyään hierarkiassa yritysmaailman alinta kastia. Kansainvälisissä piireissä liikkuvat, pääsääntöisesti korkeasti koulutetut ammattilaiset, ovat nykyisin enenevässä määrin monipuolisesti sivistyneitä, eri kulttuureja tuntevia ja muotitietoisia maailman kansalaisia.

Oman kastinsa muodostavat persoonallaan ja viestinnällään erottuvat asiantuntijat. Heille omaperäisyys ja erottuvuus on sallittua (usein räväkkä ja suorapuheinen asiantuntija on eräänlainen esiintyvä viihdetaiteilija, joka kutsutaan paikalle täsmäiskuun).

Olisiko bisnesmies 2.0. jonkinlainen sekoitus osaamisellaan erottuvaa asiantuntijaa ja hillittyä, sivistynyttä kosmokraattia? Viisauteen pyrkivä bisnesmies 2.0. osaa kuunnella ja on toisaalta kykenevä suodattamaan omaa asiantuntemustaan kontekstit tarkasti huomioiden. Hän on (hienovaraisesti) omaperäinen, todellinen alansa asiantuntija.

Yhdysvalloissa veronmaksajien 130 mijardilla eurolla tukeman vakuutusjätin AIG:n jättiponukset johtajistolleen on saanut tavalliset ihmiset kadulle. Taantuman aiheuttama epäluulo bisneväkeä kohtaan toivottavasti muuttaa bisneskulttuureja (yhteiskunta)vastuullisemmiksi ja toimintaa eettisemmäksi. Utopiaako? Ota kantaa.

PS. Tänään tulee Teemalta ohjelma Frank Zapan klassikkolevyistä. Minkälainen olisi yritysmaailman Frank Zappa? Virtuoosimainen monitaituri ja kokeileva visionääri. Zappa oli mies, joka ei ainakaan pelannut varman päälle. Toinen vastaavanlainen metafora luovalle tiimille tai yritykselle on improvisoiva jazzbändi.

PS.2. Kuten huomaat, olen viehtynyt 2.0. -merkintätapaan. Tietotekniikan ja softakehityksen piiristä levinnyt tapa kuvata seuraavaa kehitysaskelta numeroin, sopii mielestäni loistavasti minkä tahansa ilmiön muutosten kuvaamiseen.

Luin aamulla järkyttävän uutisen. Sikoja keitettiin elävältä HKScanin teurastamolla Ruotsissa. Kyse ei ollut edes mistään yksittäisestä virheestä, vaan pitkään jatkuneesta toimintakulttuurista, sillä sikoja oli uutisen mukaan toistuvasti joutunut elävänä kiehuvaan kalttauskammioon.

Perustelut olivat hämmentäviä. Luulajan teurastamon toimitusjohtaja Michael Hugossonin mukaan töitä tehdään liian kiireellä ja stressi on kova. Sikojen elävältä keittämisen syy on siis kiire?!

Edellisessä blogikirjoituksessani puhuttiin elämän hidastamisen tarpeesta. Yksi keskeinen perustelu hidastamiselle on parempi laatu. Teollisuudessa tällaiselle argumentille ei tietysti ole juurikaan kuulijoita. Tehokkuus ratkaisee (lue tehokkuus=nopeus).

Ymmärrän toki, että yritysten tehtävänä on tuottaa lisäarvoa osakkeenomistajille. Ymmärrän myös vanhan hokeman siitä, että asiakas on aina oikeassa. Tällaisissa tapauksissa toivoisi, että kuluttajat äänestäisivät ostokäyttäytymisellään ja yksinkertaisesti jättäisivät ostamatta epäeettisestä toiminnasta kiinni jääneiden yritysten tuotteita. Toivoisin, että joku ymmärtäisi perustaa nettiin vaikutusvaltaisen sosiaalisen median sivuston, jossa yrityksistä pidettäisiin plus- ja miinustilastoa. Kuluttajien paine on paras tapa muuttaa yritysten toimintaa.

Viime vuosina on noussut esiin kaksi termiä: Viherpesu (greenwashing) ja teflonyritys (the teflon company). Viherpesulla tarkoitetaan organisaatioiden halua viestiä vihreydestään, ilman että siihen juuri liittyy mitään konkreettisia toimenpiteitä. Teflonyritys taas tekee kaikkensa näyttääkseen yhteiskuntavastuutaan, toimenpiteiden jäädessä olemattomiksi. Pinnallisesta ympäristöystävällisyydestä tai valheellisesta eettisyydestä pitäisi ehdottamallani sivustolla rangaista aivan erityisesti: sinne voisi tulla sikamaisesti käyttäytyvien yritysten musta lista.

Viime viikonloppuna oivalsin perusasian itsestäni.  Kummallista, eten aikoihin ole muistanut tai tullut ajatelleeksi koko juttua, ja sitten yhtä äkkiä meni valo päähän. Minua jaksaa ihmetyttää, miten lahjakas olenkaan itseni kusettamisessa …

Olin pikkuhiljaa ja huomaamattani muuttanut minulle ominaista elämisen rytmiä.  Olen iltauninen ja nousen mielelläni aamulla aikaisin. Mutta viime vuosina olen luisunut valvomaan hiukan myöhempään ja nukkumaan huomattavasti pidempään kuin oma sisäinen kelloni sanoisi. Ja se on johtanut ongelmiin kirjoittamisessa!

Nyt olen vetänyt sisäisen kelloni käyntiin ja noudattanut itselleni luontaista rytmiä. Olen käynyt nukkumaan samaan aikaan kuin pikkulapset, jo kahdeksalta, hävettää hiukan tunnustaa. Mutta sitten olenkin herännyt neljän ja viiden välillä kirjoittamaan.

Ja kas kummaa, kirjoittaminen on sujunut pakottomasti!

Kustannustoimittajani K. kirjoitti minulle vastikään “aamusivuistaan”; hänellä on joskus ollut tapana harjoitella luovaa kirjoittamista joka aamu ensimmäiseksi heti herättyään. Siitä taisin muistaa, että juuri tuohan on ennen ollut tapani.

Mihin olin unohtanut sen? Olin lähes huomaamattani mukautunut petikaverin rytmiin ja unohtanut omani …

Nyt olen takaisin omassa rytmissä ja fiilis on mahtava. Kiitos viisaalle kustikselle, joka tietämättään palautti minut ruotuun!

Miksi musiikki luo tunteita?
Haistavatko kaikki ihmiset ruusun samanlaisena?
Näkevätkö ihmiset värit samanlaisina?
Onko toisissa ulottuvuuksissa/planeetoilla olemassa uusia värejä?
Miksi yhteiskunta ja “hyvin eläminen” vaatii 8-tunnin kuluttamisen 5 kertaa viikossa?
Miksi meidän pitää maksaa kukkasista, jotka voisimme itse kasvattaa tai poimia luonnosta?
Miksi sieluni on juuri tällä planeetalla?
Mitä voisin vielä oppia?
Mistä olen lähtöisin?
Millaista olisi olla nainen?
Mitä on fyysisen kuoleman jälkeen?
Miten kasvit kehittyvät siemenestä kasviksi, eikö se olekkin kaunista?
Miten vauva/lapsi oppii sanojen merkityksen?
Miksi ajattelemme esim. että “tämä ruoka on hyvää”, mutta esim. kävellessämme emme ajattele sanoilla, että “vasen jalka eteen”?
Mitä jos elämä onkin vain silmät auki nukkumista?
Mitä jos tietoisuus ei voi kuolla, niin kuin se ei voi kuolla unessakaan?
Miksi uutisissa kerrotaan tapoista, onnettomuuksista ja pahoinpitelyistä rakkauden, lapsen teon, naimisiinmenon ja urotekojen sijaan?
Mitä jos tämä elämä on vain illuusio ja vain pieni osa loputtomista mahdollisuuksista joita voimme kokea?
Miksi jotkut pelkäävät rakkautta?
Miksi yleensäkkään on olemassa pelkoa?
Miksi hiljaisuus on niin kaunista?
Miksi ihmisellä on “oma itse”, sekä ego?
Mitä jos me itse luomme omat rajoitteemme?
Miksi tykkäämme kategorioida asioita tyyliin: Ulottuvuudet –> Avaruus –> Galaksit –> Maapallo –> Eurooppa –> Suomi –> Helsinki –> Eläimet ja ihmiset –> Työpaikka –> Perhe –> Sukupuoli –> Ikä –> Ihminen –> Käsi –> Kämmen –> Sormi –> Verisuonet –> Veri –> Verisolut –> Atomit?
Eikö tämä erota meitä entistä enemmän toisistamme ja kaikkeudesta?
Onko väärin hallita omaa elämää kavereiden, yhteiskunnan, sukupuolen, iän ja vanhempien odotusten yms. täyttämisen sijaan?
Oletko oma sisäinen ihanneitsesi?
Millainen olisi maapallo, jossa ei olisi rahaa ja kaikilla olisi kaikkea?
Miksi jotkut ajattelevat, että evoluutio on pysähtynyt?
Miten voisin opettaa itseni rakastamaan enemmän?
Mitä jos kysyisimme kysymyksen “miten kaikki sai alkunsa” sijaan onko olemassa alkua?
Miten voisin auttaa itseäni ymmärtämään, että minun ei tarvitse ymmärtää kaikkea?
Miksi kysyn näitä kysymyksiä?
Mikä on kaiken tarkoitus?
Mitä sinä sanot?
Miksi jaksoit lukea loppuun asti?

Moni pappi siunaa homopareja

Sateenkaaripastori Jaana Partti kertoo Kirkko & kaupunki -lehdessä tuntevansa kymmenkunta homopareja siunaavaa pappia.

Suomen ainoa pappi, jonka toimenkuvaan kuuluu seksuaalivähemmistöjen kanssa tehtävä työ, Jaana Partti vaatii kirkolta anteeksipyyntöä.

- Suhtautuminen homoihin on yksi syy, jonka takia ihmiset eroavat kirkosta, Partti sanoo Kirkko & kaupunki -lehdessä.

Hänen mielestään kirkon olisi pyydettävä julkisesti anteeksi tapaansa kohdella homoseksuaaleja.

Evankelisluterilaisella kirkolla ei ole vielä virallista kantaa rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen. Moni pappi on kuitenkin jo aloittanut nais- ja miesparien suhteiden siunaamisen.

Partti kertoo tuntevansa kymmenkunta pappia, jotka siunaavat rekisteröityjen parien liittoja. Yksi heistä on siunannut jopa noin kymmenen paria. Partti itse siunasi yhden parin vuonna 2002, kun uusi parisuhdelaki oli tullut voimaan.

Akavan kirkollisten ammattiliittojen jäsenkyselyssä vuonna 2006 kaksi prosenttia papeista ja kanttoreista ilmoitti siunanneensa rekisteröityjä parisuhteita. Runsas kolmannes papeista toivoi, että samaa sukupuolta olevat voisivat saada siunauksen parisuhteelleen.

Helvetillä uhkailtu

Maaliskuun lopulla pitäisi valmistua piispainkokouksen vuonna 2005 perustaman työryhmän mietinnön kirkon kannasta homouteen. Piispainkokous pääsee käsittelemään mietintöä vasta ensi vuonna.

- Piispojen prosessi on kestänyt luvattoman kauan, ja pian on liian myöhäistä, Partti kommentoi.

Julkisuudessa olleista siunaustapauksista on valitettu tuomiokapituleihin. Kapitulit eivät kuitenkaan ole rankaisseet rekisteröityjä pareja siunanneita pappeja.

Partti kertoo lehdessä, että hänenkin työnsä on poikinut lukuisia valituksia Helsingin tuomiokapituliin.

- Olen joutunut kuulemaan, kuinka joudun helvettiin ja vien muutkin mukanani. Koen kuitenkin, että tämä on Jumalan minulle antama tehtävä.

Lähde: IL/Kirkko&kaupunki 18.2.2009

Kirkkoon kuulumattomana agnostikkona voin vain yrittää eläytyä uskovan homon asemaan. Itse en voisi kuulua organisaatioon, joka suhtautuu minuun vihamielisesti tai parhaassakin tapauksessa silmänsä ummistaen ja olemassaolon mieluimmin unohtaen.  Toisin kuin islamista kristillisestä kirkosta voi erota.  Ymmärrykseni mukaan kirkkoon kuuluminen ei ole uskomisen edellytys. En tunne tarpeeksi teologiaa tietääkseni, onko kirkko Jumalan edustaja maan päällä, mutta eivätkö uskovat voisi muodostaa omia hengellisiä yhteisöjä kirkosta riippumatta? En tarkoita mitään mystisiä lahkoja, vaan ihan kristinuskoa tunnustavia.  Kun tarpeeksi moni eroaa kirkosta,  kirkon uskottavuus ja toimintamahdollisuudet heikkenevät, rahapula kai ei ole uhkaamassa, yritysten pakkovero pitää siitä huolen. Mutta ehkä uskottavuuden väheneminen herättäisi nukkuvat kirkolliset päättäjät?

Toki kunnioitan yksilöllistä päätöstä pyrkiä vaikuttamaan organisaatioon sen sisältä käsin. Oma valintani on kuitenkin pysyä kaukana kaikesta jäykäksi hierarkiaksi ja taloudelliseksi instituutioksi muuttuneesta uskonnollisuudesta.

Oletko huomannut, että kritiikit toistuvat julkaisusta toiseen hyvin samantyyppisinä. Erityisesti tämä pätee elokuvakritiikkiin. Varminta on mukailla tunnettujen ja tunnustettujen kansainvälisten kriitikoiden näkemyksiä. Yhtä yleistä on lainata kriitikoiden käsiterunoutta vähän sieltä ja hiukan tuolta, koostaen niistä oma kokonaisuutensa. Kriitikon persoonallinen, vaihtoehtoinen pohdinta on valitettavan harvinaista (Toisaalta on niinkin, että monet aidosti kuvittelevat olevansa erilaisia; he kun erilaistuvat tiedostamattomasti samalla tavalla kun muutkin).

Hyvän kriteereissä on havaittavissa tiettyjä ajalle ominaisia tendenssejä. Juuri nyt elokuva on lähes lähtökohtaisesti kriitikoiden mielestä hyvä, jos päähenkilö on erikoinen friikki tai vähemmistöjen edustaja. Elokuva tuntuu syvälliseltä jos aiheena ovat suru, masennus ja/tai muut elämän ikävät asiat. Kritiikin taustalla näyttää vaikuttavan yllättävänkin “annettu” sosiaalinen koodisto: mitä mieltä tulee olla ja mikä näkemys taas ei ole sovelias.

Metatasolla elokuva on hyvä, jos se on ilmaisua uudistava. Yhtä vankka laadun kriteeri on omaperäisyys. Vastaavasti kliseisyys on erittäin usein mainittu heikkous. Tietysti puhuttelevuus ja koskettavuus ovat hyvän elokuvan ikiaikaisia tunnusmerkkejä. Laatua arvioidaan myös elokuvan taustalla olevien yksittäisten ammattiryhmien osaamisesta käsin. Kokonaisuutena kehno elokuva voi olla kiinnostava pelkästään korkeatasoisen visuaalisuutensa kautta.

Parhaimmillaan elokuva synnyttää mukanaan vievän todellisuusilluusion (vaihtoehtoisia todellisuuksia) ja tässä mielessä päihittää helposti usein asetelmallisen ja pysähtyneen teatterin ilmaisumuotona. Tästä syystä erityisesti viihdeteatteri on mustalla listallani, vain älynystyröihin vetoava dialogi voi saada astumaan teatterin ovesta sisään.

Huomautettakoon, että monet yllä esitetyistä laadun kriteereistä pätevät myös muotoilun arvioimiseen (esimerkiksi omaperäisyyden vaatimus). Tosiasiallisesti minkä tahansa ammattialan töiden arvioiminen vaatii pitkää kellumista alan hiljaisen tiedon meressä. Monet laadun kriteerit eivät ole kovinkaan helposti eksplisiittisesti formuloitavissa. Osin kollektiivisesti tiedostamattomien laadun kriteerien esiin kaivaminen vaatii tuntosarvia ja dialogia sekä toisaalta kykyä hypätä ulos ammattialansa kehyksistä.

Kuva New Yorkista (JK).

Olen viime päivinä miettinyt hyvän kustannustoimittajan merkitystä, koska suunnittelen kustannustoimittajan vaihtamista. Askel on iso, sitä siis kannattaa harkita kunnolla.

Rakkauden puukottamia editoi loppujen lopuksi neljä eri kustannustoimittajaa. Kolme eri henkilöä aiemmassa kustantamossani ja yksi nykyisessä. Kaikki neljä esittivät huomautuksia ja korjauksia, joista osa oli viisaita ja osa tyhmiä. Ensimmäinen tärkeä opeteltava kirjaiijalla on se, milloin kannattaa uskoa kustannustoimittajaa ja milloin ei. Itse ratkaisen asian intuitiolla. Olen aika joustava jääräpää!

Kustannustoimittajien lisäksi Rakkauden puukottamilla oli neljä esilukijaa. Ensinnäkin hyvä ystäväni, jolla on etuoikeus aina lukea käsikirjoitukseni, vaikkei hän koskaan kommentoi muuta kuin “ihana” (ja pöh!). Kaksi esilukijaa on luottoihmisiäni, joilla vaan kertakaikkiaan on niin tarkka silmä ja kyky lukea pikkutarkasti ja kriittisesti. Neljäs esilukijani oli kirjallisuuden- ja naistutkimuksen asiantuntija. Näidenkin kaikkien huomautuksista ja korjausehdotuksista hyväksyin suurimman osan. Vain ihan pienessä osassa kuuntelin jääräpäisesti intuitiotani.

(Ja kaikista näistä huolimatta kirjaan on jäänyt pikkuvirheitä, joita huomaan lukiessani nyt pitkästä aikaa esikoistani uudelleen; nyt on aikaa kulunut riittävästi, olen saanut etäisyyttä tekstiini, pystyn lukemaan sitä viileän kriittisesti ilman voimakkaita tunnemyrskyjä, jotka vaihtelevat epätoivosta ja häpeästä iloon ja ylpeyteen.)

Käsikirjoitukseni Seksiä ja nyrkkeilyä on myös kiertänyt lausunnoilla niin paljon, että olen saanut aika kattavan kuvan suomalaisesta kustannustoimittamisen tasosta. Suurta ihmetystä herätti minussa mm. kirjallisuusasiantuntija, joka ei tunnistanut lainausta Tuntemattomasta sotilaasta.

Tuli mieleeni pila, jonka joku teki Englannissa. Hän lähetti tunnetun kirjailijaklassikon (jo julkaistun) käsikirjoituksen 22 kustantajalle. Vain yksi tunnisti tekstin. Loput kieltäytyivät julkaisemasta… En kuollaksenikaan muista, kuka kirjailija oli kyseessä, saattoi olla Jane Austen tai joku vastaava. Mutta pila oli mainio!

En osaa sanoa, ovatko kustannustoimittajat wannabe-kirjailijoita. Luultavasti heidän joukossaan on niitäkin. Oletan, että he ovat kustannustoimittajina pahinta lajia. Toinen ryhmä on innokkaat aloittelijat. Suoraan yliopistosta tulleet kirkasotsaiset tytöt ja pojat, pää täynnä kirjallisuusteorioita ja kokemusta elämästä kovin vähän.  Vuosien myötä heistä saattaa kehittyä hyviäkin kustannustoimittajia.

Olen myös tehnyt yhteistyötä jalustalle nostettujen ja kovasti arvostettujen kustannustoimittajien kanssa. Ammattitaitoa löytyy, kirjailijan kannalta ongelmaksi saattaa sitten muodostua kustannustoimittajan oma tunne-elämä (tai sen puute) ja maineen tuoma narsismi.

Minkälainen sitten on hyvä kustannustoimittaja? Ensimmäinen edellytys tietysti on vahva kielen taju. Sitäkään ei kaikilla ole. Toinen edellytys on lajityypin tuntemus. Jos kustannustoimittajalla ei ole dekkariperinteestä muuta tietoa kuin vähäinen lukukokemus Agatha Christietä ja muita klassikoita, hänen näkemyksensä saattavat muokata dekkaria aika radikaalisti tiettyyn suuntaan. Joka ei välttämättä ole sama suunta kuin kirjailijalla.

Hyvä kustannustoimittaja on pikkutarkka ja huolellinen. Hän on myös rehellinen, mutta ei ilkeä (kirjailijan tunteet ovat  kovasti haavoittuvaisia!). Hyvä kustannustoimittaja  tuottaa  sellaista muokattua tekstiä, joka on kirjailijan näköistä. Hän ei muokkaa omannäköistään tekstiä. Hyvä kustannustoimittaja on innostunut työstään, ylpeä omasta ammattitaidostaan, mutta tarpeeksi kypsä henkisesti kyetäkseen soittamaan toista viulua. Tämä viimeksi mainittu on harvinainen ominaisuus.

Minkälainen on sitten “hyvä” kirjailija? Ajattelen, että ammattitaidon perusta on tasapainossa vahvan näkemyksen ja kriittisen nöyryyden välillä. Hyvä kirjailija ei rakastu tekstiinsä, vaan kykenee karsimaan ja muokkaamaan tekstiä, ja kestää kustannustoimittajan tekemät muutokset. Hänen pitää kyetä erottamaan, milloin ne parantavat tekstiä, milloin huonontavat ajatusta.

Lyhyesti: kustannustoimittajan ja kirjailijan yhteistyön ei pitäisi olla mitään isojen egojen kalistelua, vaan todellakin kahden ammattilaisen pyrkimistä kohti parempaa lopputulosta.

En ole lakannut ihmettelemästä:

Miksi ihmeessä pöly luotiin?

Sanon aina ystävilleni ja sukulaisille, että meille saa kyllä tulla.  Ja jäädä yöksikin noin pari henkilöä kerrallaan. Kunhan ilmoittavat ajoissa, mieluummin viikkoa, paria ennen.  Jotta ehdin suoristaa ja siistiä paperivuoret työhuoneessani ja laittaa villakoirat kuriin koko huushollissa.

Eräs tuttavani sitoi lattialla temmeltävät pölyvillakoirat ompelulangalla ja kiinnitti ne teipillä jalkalistoihin.  Minä en tekisi niin, vaan armotta hävittäisin ne.  Mutta siinähän se pulma onkin.  Eiväthän ne häviä, tai jos häviävät, niin vain hetkeksi.

Olen aina ihmetellyt, mitä ihmeen tarkoitusta pölyllä on.  Ketä se palvelee?  Jos maailma on luotu kuudessa päivässä, niin syntyikö pöly ehkä epähuomiossa sinä seitsemäntenä, niin sanottuna lepopäivänä?  Ja itse asiassa ei sekään ole täysin selvää, mitä pöly oikein on.  Media-tietosanakirja vuodelta 1979 määrittelee pölyn näin:

Pöly on kiinteitä hiukkasia, joiden läpimitta on keskimäärin 0,01-0,001 millimetriä. (Tosi pientä siis.) Pöly leijuu ilmassa, kulkeutuu ilmavirtausten mukana ja laskeutuu hitaasti maahan.  Se voi olla lähtöisin esim. avaruudesta (sic!), luonnosta, teollisuudesta, liikenteestä tai ydinräjähdyksistä.  Pöly voi aiheuttaa keuhko- ja allergisia sairauksia, myrkyllisiä aineita sisältävä pöly, kuten kivipöly ja asbestipöly, myrkytyksiä.  Kun taas viruksia ja bakteereja sisältävä pöly levittää erilaisia tartuntatauteja.

Kuten edellä olevasta voi päätellä, pöly on täysin hyödytön, vahingollinen ja tarpeeton aine,  jollei nyt oteta lukuun siitepölyä.  Ilman sitä ei kai olisi kukkia eikä hedelmiäkään.  Kaikenlaisia keksintöjä on tehty, täysin hyödyttömiäkin, mutta kukaan ei ole vielä oivaltanut, miten pölyn saisi pysyvästi eliminoitua.  Sehän se vasta hyödyllinen keksintö olisikin.

Tilapäisesti on tietysti apua pölynimurista, mutta todellakin vain tilapäisesti.  Tosin tilapäistähän täällä muutenkin kaikki on vaan.  Miksei sitten pölyn poistuminenkin!  Huomennahan sitä on taas, tai viimeistään ylihuomenna. (Muuten, sivumennen sanoen: pölyisten pintojen pyyhkimiseen käyvät mainiosti myös naisten rikkinäiset sukkahousut.  Niitä kun riittää.  Monestihan niistä pakenee silmukat jo ensi kertaa päälle puettaessa.)

No, onhan kehitelty robottejakin, ja televisiossa satuin näkemään autonomisen, langattoman pölynimurin.  Imurin liikkuessa omia aikojaan lattialla nainen istui sohvalla lukien kirjaa, jossa tuskin kerrottiin, miten pölyn saisi lopullisesti hävitettyä.  Eikä sitä varmaan kukaan ole vaivautunut edes pohtimaan.

Silloinhan pölynimurin myynti loppuisi,  ja se joutui hyödyttömien keksintöjen listalle.  Ja ovelta ovelle liikkuvat pölynimurikauppiaat joutuisivat vaihtamaan alaa.  Siivoaminenkin olisi liian helppoa, jos sitä ollenkaan enää tarvittaisiin.  Siivoojien ammattikuntakin häviäisi melkein kokonaan.  Taas tulisi lisää työttömiä.

Onko siis pöly keksitty sen vuoksi, että pölynimurilla olisi käyttöä ja siivoojilla töitä,  eikä kotirouvienkaan tarvitsisi pitkästyä toiminnan puutteessa (sic!) ?

Toisaalta pölyn poistaminen kokonaan olisi todella vaikeaa,  jos kerta sitä tulee avaruudestakin. Tulisi kalliiksi lähettää avaruuteen avaruuspölynimureilla varustettuja avaruuslaivoja, jotka estäisivät pölyn tulon maapallolle. Sitä paitsi avaruuteen koskeminen jollakin tavalla voisi olla jopa vaarallista ja taivaankappaleiden tasapainoa järkyttävää. Pölyn lisäksi pölynimuriin voisi joutua avaruudesta muutakin kamaa.  Taivaankappaleita. Tähtiä.  Ja ties mitä.  Ihan niin kuin kotona siivotessa pölynimuriin joutuu kaikenlaista: hiusolkia, paperinpaloja, nappeja, neppareita, nuppineuloja, kyniä, nauloja jne.  Mitä nyt lattialta kulloinkin sattuu löytymään.

Summa summarum: Kai meidän on sitten pidettävä pölymme.  Kurissa.  Ja pääasia kai kuitenkin lienee, ettei ole pölyä aivoissa.

PS. Kas kummaa, kun taas tuli tarinaa siivoamisesta. Ihan epähuomiossa meinaan.  Kun en ole todellakaan mikään siivoushullu, kuten eräs edesmennyt tätini, joka tuskin sairaalasta kotiin päästyään aloitti kovan siivousurakan ja sairastui pian uudelleen.  (RVC)