Kyse ei ole vain tajunnanvirtakirjoittamisesta sanoo Alain. Moniääninen kirjoittaminen on paljon muutakin. Mikä on se äänten kuoro, joka puhuu meissä? Tukahdutettu, jatkuvan minä-minä -jauhannan alle peittyvä alitajuinen puhe. Olemme Orivedellä, ja ranskalainen kirjailija sekä kirjoittajakoulun perustaja, Alain Andre, pitää meille polyfonisen kirjoittamisen työpajaa.

Polyfoninen kirjoittaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että luovutaan ulkopuolisesta näkökulmasta ja annetaan monen erilaisen äänen tulla esiin. Alain muistuttaa, että perinteisessä kerronnassakin on moniäänisyyttä, jos se on kielellisesti rikasta.

Kaikki kirjoitustehtävät ovat ”vaatimattomia ehdotuksia”. Alain esittää kirjoitustehtävän aina varovaisesti, aivan kuin antaen sen tunnusteltavaksi ja sovellettavaksi. Jokainen ottaa tehtävän omien odotustensa ja mielikuviensa mukaisesti, väärin ymmärrykset ovat joskus hyvä vinkki siitä, mitä kirjoittaja haluaa vältellä.

Moniäänisyys voi olla voimanlähde. Vilkaise proosaasi, jos sieltä löytyy hakkaava hän, toistuva ja useisiin virkkeisiin työntyvä yksi ja sama, rajoittunut ja köyhä hän, niin polyfoniset kirjoitusharjoitukset tekisivät sinullekin hyvää.

Vilkaise päiväkirjaasi, jos kaikkialla toistuva minä näännyttää sen, niin eikö ole aika vaihtaa persoonapronominia. Jos minä läpäisee jokaisen virkkeen, niin eiköhän olisi aika antaa egon hieman hajota.

Anna mielessäsi kiistelevien äänten tulla esiin, anna noiden härnäävien ystävysten – jotka kahvipöydässä provosoivat sinua, ja jotka jatkavat vielä mielessäsi – anna niiden tulla esiin.

Kirjoita sinä –muodossa kymmenen minuuttia, sanoo Alain, ja esimerkkien lomaan hän sujuttaa pienen, ehkä alitajunnalle tarkoitetun viestin, jonka tuskin kuulee: paljasta itsesi.

Jatkotehtävä on minä –muodon käyttäminen. Se vaikuttaa helpolta, mutta Alain ottaa esimerkin Beckettiltä. Se osoittaa miksi minän käytössä kannattaa olla pidättyväinen, niin että tuon väärän ja kaikki paikat täyttävän minä -puheen sijaan tuleekin hieman hiljaisempi ja varovainen, mutta intiimi ääni tai äännähdys.

Kolmas kirjoitustehtävä on vaativin – älä käytä mitään persoonapronominia. Kun tämän persoonattoman ja usein passiivissa vaikuttavan äänen löytää, kirjoittaminen on jo muuttunut toiseksi ja voit palata persoonapronomineihin uudella tavalla.

Lopuksi Alan tekee pienen katsauksen siihen kuinka voisimme kehitellä näin syntyneitä tekstejämme. Tällaisissa harjoituksissa syntyneiden tekstien hiominen on vain yksi mahdollisuus, kiinnostavampia ovat oikeastaan vastakkaiset menetelmät. Sen hakeminen mistä tuossa tajunnanvirrassa vaietaan. Mikä siinä on koko ajan mukana, mutta vaiettuna. Vastateeman hakeminen on parempi ajatus, kuin myötäkarvaan tapahtuva viilaaminen.

Hypertekstifiktio on toistaiseksi jäänyt vain spesialistien kiinnostuksen kohteeksi. Haarautuvien tarinoiden ystävät ovat siirtyneet peleihin ja monimielisten tekstien ystävät puolestaan digorunouteen. Tällainen ergodinen kirjallisuus, lukijan työskentelylle ja valinnoille perustuva, saattaa olla liian lähellä palkkatyötä. Mutta on olemassa teoksesta nousevia tilanteita, jolloin lukija haluaakin olla ergodinen ja haluaa intohimoisesti sitä, että saa työskennellä tekstin maailmassa.

Bronwen Thomas löytää hyperteksifiktion klassikosta – Michael Joycen afternoon, a story (1987) – strategioita, jotka saavat lukijan tietynlaisen ergodisen intohimon valtaan. Thomas’in artikkeli Stuck in a Loop? Dialogue in Hypertext Fiction ilmestyi NARRATIVE lehdessä pari (Vol. 15, No. 3 (October 2007).

Hypertekstit ovat teoksia, joita ei voi koskaan lukea loppuun. “Milloin pääsen loppuun” huudataa kyllästynyt lukija, “en koskaan.” Hypertekstirakenteesta löytyy aina uusia polkuja ja aina uusia rinnastuksia. Joissain tapauksissa juuri se on lumoavaa. Ja kuten Thomas esittää, joskus lukijalle hyperteksti saattaa kolahtaa niin että hän haluaa palata siihen jatkuvasti.

Miksi lukija haluaa paneutua Yksinkertaisesti sanottuna Joycen afternoon, a story käsittelee tunnetta, katastrofia joka kohtaa minäkertojaa, ja joka palaa jatkuvasti poikansa kuolemaan liittyviin asioihin. Päähenkilöä johdattaa lukijan traumaattisen tapahtuman looppiin, jossa asiat toistuvat ja saavat uusia merkityksiä. Ja kuten Thomas sanoo, juuri tällainen toistuminen, uusien tulkintojen löytyminen samoista asioista on jotain, mitä hyperteksti pystyy tekemään vaikuttavammin kuin perinteinen romaani.

Saman asian jatkuva paluu, looppi, on romaanissa mahdoton, ja toiminnallisessa pelissä se on pelkästään negatiivinen asia. Mutta, tämä on omaa spekulaatiotani, joskus romaani on niin antoisa että lukija toivoo ettei se loppuisi, eikä hän toisaalta halua lukea uudestaan kuin vasta myöhemmin. Joillekin jokin tietty elokuva on niin voimakas kokemus, että se on katsottu yli kymmenen kertaa. Elokuvasta on tullut katsojalle looppi, jonka toistumista hän haluaa. Hyperfiktiossa on muuntelua ja sen ergodisuus, jos se satuu vaikkapa lukijan surutyön aktiiviseen vaiheeseen, saattaa olla erityisen antoisaa.

Mikä olisi parempaa kuin lukijaa koskettava teksti, joka ei lopu.

Miksi verkosta ei löydä luettavaa samalla tavalla kuin kirjahyllystä? Kirjastoon menijä hakee useimmin sieltä romaanin, mutta verkkoon menijän ei ajatella hakevan romaania vaan tietoa. Verkko on kuin kirjasto, jossa romaanitkin työnnetään tietokirjojen hyllyihin.

Sitten kun fakta- ja fiktiohyllyt on sekoitettu, sanotaan että verkossa ei ole luotettavaa tietoa.

Blogeissa on mahdollista jäsentää kirjoituksia ja tehdä avainsanoja hakutärpeiksi. Tämä malli on kehittynyt täysin informaation hakemisen periaatteiden mukaan eikä oikein palvele luovia kirjoittajia, jotka “eivät halua rajoittua mihinkään kategoriaan.” Huomasin, että niissä päiväkirjablogeissa joita seuraan ei ole edes sanottu että ne ovat päiväkirjablogeja. Se olisi hyvä ilmoittaa.

Aihekategorioitten merkitseminen on turhaa, jos blogia ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Niistä ei haeta tietoa, vaan niitä luetaan kuten romaania. Vakituisesti seurattavat blogit löytyvät vähitellen, ei tiedonhaun perusteella. Kertojan asenne,tyyli, asiat alkavat kiinnostaa lukijaa, ja hän seuraa blogia pitkän aikaa kuin romaania luku kerrallaan. Tällaisia asioita ei oikein voi ilmoittaa yhdessä otsikossa.

Tutkiskelin millaisia kategorioita kertovissa blogeissa on, huomasin että nuoret eivät käytä niitä kuten vanhemmat. Päiväkirjablogeissa korostuivat erottelut harrastuksiin ja elämää jäsentäviin asioihin: mökillä, pyöräilyä, matkalla ym. Omaelämökerralliset blogit, jotka poikkeavat päiväkirjoista siinä että niissä on paljon muistelua. “Muistoja matkani varrelta” ym. Voisivat ne olla parempiakin.

Romaaneissa lukujen nimeäminen on hieno ja täysin villi, kategorisoimaton alue. Jokaisessa romaanissa on oma lukujen järjestelmänsä, kaipaisin proosablogeihin jotain samanlaista. Usein blogien rakenne on huonolla hoidolla. kategoriat ovat siltä istumalta huiskaistuja. Lukija joka myöhemmin yrittää tutustua blogiin ei silloin saa sivupalkim tiedoista paljoakaan apuja.

Olen kolmisen vuotta työstänyt isäni pienoisromaania “Jenni”. Se on 130-sivuinen kertomus suomalaisesta vanhuudesta, auttajista, autettavista, yhteiskunnan “turvaverkoista”, sankaritarinoista ja niiden sivuhenkilöinä turhaan kuolemaan joutavista ihmisistä ja eläimistä. Tarina voisi kertoa kenestä tahansa meistä, meidän vanhemmistamme, isovanhemmista tai jopa lapsistamme.

Jenni julkaistiin omakustanteena. Siitä huolimatta se on kovakantinen, sidottu ja lievepaperikansilla suojattu laitos, jolle toivon runsaasti lukijoita.

.
Yleisen ajatustottumuksen mukaan blogipäiväkirjoissa esitetään yksityistä, ja elämän henkilökohtaisia puolia. Pahimmillaan blogeja pidetään narsistisina. Tämä on niin yleistävä näkemys, että se hajoaa heti jos sitä käsittelee tarkemmin. Kirjoittaminen vailla distanssia omiin päiviin ja tapahtumiin, mitä se on. Kertoo mitä tapahtuu, kronologisesti edeten: siten-minulle-tapahtui-niin.

Japanilaisista päiväkirjablogeista voi löytää toisen painotuksen, ainakin mediafilosofi Nakadan mukaan. Japsiblogit ovat usein suojattuja ja vain ystäväverkosto voi lukea niitä. Silti blogeissa käsitellään vähemmän yksityisiä asioita kuin lännessä. Nakadan mukaan blogeissa näkyy japanlaiseen proosaan liitetty pyrkimys puhdistaa asioita kirjoittamalla.
Nakada:

“… what stimulates the readers’ interests (at least partly) rests upon some kind of Musi (= denial of self, denial of egocentric self). I used to think that some kinds of narcissism influences the contents and ways of description of Mixi’s blog-like diaries but I found (or interpreted) that the majority of the authors in (…) blogs in our country is trying to make the contents of their blogs ‘transparent’ or ‘pure,’ i.e., free from one’s arbitrary interpretation or free from egocentric views on things they encounter in everyday’s life in spite of the fact that these diaries or blogs are filled with the authors’ personal experiences.”

herra K., B-luokan runoilija, on väsynyt. punaviinin voimin meuhkattu yö tummuu päärynänmuotoisessa muistissa. toinen on jo pyörtymässä kuorimaveitsen alle.