Ihmisten puhenopeus on erilainen. Jos kaikille puhujille annetaan sama rajattu määrä aikaa puheen pitämiseen, hyödyn saavat ne, jotka pajattavat kuin papupata, vaikka rauhallisesti artikuloivia ihmisiä olisi usein miellyttävämpi kuunnella.

Äänentunnistusteknologia on pitkälle kehittynyttä. Voitaisiinko kehittää laite, joka kuuntelee puhetta ja laskee, montako sanaa siinä on sanottu? Näin puheenpitäjille voitaisiin antaa ohjeellisen esityksen pituuden sijaan ohjeellinen maksimimäärä sanoja. Tällöin parhaiten pärjäisivät taitavimmat sanankäyttäjät: ne, jotka osaavat ilmaista asiansa mahdollisimman ekonomisesti ja vaikuttavia sanoja käyttäen. Tämä olisi myös kuulijan etu: juuri tällaisia esityksiä me haluamme kuulla.

Samalla ohjelma tekisi ihmisistä väkisin parempia puhujia eliminoimalla täytesanojen käytön. Jos joka toinen sana on öö ja joka kolmas niinku, ei rajoitetun sanamäärän puheessa ehdi tuomaan esille varsinaista substanssia, joten nämä täytesanat on pakko karsia. Jälleen kuulijat voittavat.

”Särkyneelle on puhuttava hiljaa”.

Konsertti Leo Louhivaara

+ vieraileva puhuja Heikki Nummijärvi

Alkupuheenvuoro Tuomo Lindgren

Viime pyhän teema nostaa esille anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen: ”Jos te annatte toisillenne anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”

Silloin kun on aihetta anteeksipyytämiseen, on tapahtunut rikkomus. Se merkitsee, että jotakin on särkynyt. Rikkomus ja särkyminen liittyvät siis yhteen.

Tänään aiheena on: Särkyneelle on puhuttava hiljaa. Otsikko herättää väitteen puheen voimakkuudesta. Mutta onko oikeasti näin?

Onko särkyneelle puhuttava hiljaa?  Jos särkyneeltä on pyydettävä anteeksi, niin eikö tämä asia Suomessa yleensä hoideta huutamalla? Ikään kuin osana riitelyä: NO ANTEEKS NY VAA KAUHEESTI. Näinhän se toimii. Tosin täytyy sanoa, että tässä versiossa ei varsinaisesti esitetä pyyntöä – annatko anteeksi. Siinä ei pyydetä vaan huudetaan. Jos siis esitettäisiin kunnon pyyntö, mutta edelleen huutamalla.

”ET VIITIS ANTAA ANTEEKS!” Pyydettäis sitä vähän samalla tavalla kuin meluisassa pajassa pyydetään jotakin työkalua, ruuvimeisseliä. ET VIITTIS ANTAA SITÄ RUUVIMEISSELII. Voisiko anteeksi pyytää samalla tavalla? Tämä ei tunnu kovin uskottavalta vieläkään. Huutaminen on siis oikeasti huono asia. Siinä antaa väärän viestin. Särkyneelle on puhuttava hiljaa.

Mutta kun nyt kun tultiin tähän ruuvimeisseliin, voisi samalla pohtia, mitä silloin pyydämme, kun pyydämme anteeksi – nimittäin ruuvimeisseli on helppo ojentaa. Silloin kun pyydämme anteeksi, pyydämmekö silloin ikään kuin jonkun työkalun? – Annatko mulle ruuvimeisselin. – Tässä. – Annatko anteeksi. – Joo tässä, kelpaako tämä. Vai onko se niin kuin lihatiskillä: Päivää, antaisitteko anteeksi. – Joo paljonko laitetaan? Mitä silloin oikeastaan pyydetään kun anteeksi pyydetään?

Tai kysytäänpä ensin, miksi ylipäätään siltä särkyneeltä on vielä mentävä jotakin pyytämään. Eikö hänelle olisi parempi jotakin antaa? – Kuvitelkaa nyt… ihminen on tuhannen kappaleina ja häneltä mennään vielä pyytämään jotakin – Eikö se olisi vähän sama kuin pyytäisi: Saisinko mää 20 € että pääsisin bussilla Huittisiin.

Miksi sen särkyneen pitää antaa jotakin särkijälle? Särkyneen ei luonnollisestikaan tarvitse mitään antaa. Mutta särkijä rikkomuksen tehdessään menettää jotakin korvaamatonta itsestään, jotakin sellaista, mikä jää särkyneen haltuun – se on kuin sielun pantti, helmi tai jalokivi hänen ihmisyyden kruunustaan. Joskus siitä puhutaan sanalla kunnia. Särkijä on menettänyt kunniansa tai kunniallisuutensa. Särkynyt voi sen hänelle takaisin antaa.

Kruunussa on rajallinen määrä helmiä. Paljonko meillä lienee niitä tallella?

Todella köyhän miehen kruunu on sillä, joka ei koskaan ole saanut anteeksi, koska ei ole pyytänyt anteeksi – tai jos on pyytänyt juuri sillä  huutamistyylillä.

Särkyneelle on puhuttava hiljaa, mutta hänelle on puhuttava myös sydämen sanoja

Mitä se käytännössä on, siitä laulaa Leo Louhivaara seuraavaksi: Leo ole hyvä!

• julistuksen tulee tähdätä pelastukseen
• saarnaa sanaa (älä keskity omiin kokemuksiin)
• lue paljon Raamattua sekä rukoile ahkerasti
• jos haluat sytyttää muita, ole itse palava
• älä vain puhu, vaan myös todista (mitä tämä minulle merkitsee)
• saarnan tulee tähdätä katumukseen ja kääntymykseen
• muista että usko syntyy lopulta kolmiyhteisen Jumalan vaikutuksesta

Tämän tapaisia ajatuksia esitti Miikka Ruokanen Suomen teologisen instituutin avajaisissa syksyllä 2009.

Delftissä taas yli seitsemän tunnin ajon jälkeen. Meni niska vähän juntturaan kun en pitänyt tarpeeksi lakisääteisiä taukoja, mutta yö oli tulossa ja näen pimeässä suurinpiirtein yhtä hyvin kuin glaukoomasta kärsivä lepakko. Onneksi T. oli kotona odottamassa kikhernecurryn kanssa.

Esimmäinen täysi duuniviikko Regensburgissa tuli täyteen. Majoitus hoitui niin, että vuokrasin erään mukavan, 1/4 ruotsalaisen tädin isosta talosta ylimmän kerroksen. Tyhjää tilaa oli vuokrattavana, koska tädin lapset olivat lähteneet maailmalle ja täti itsekin on suuren osan aikaa Hampurissa, jossa hänen miehensä pyörittää jotain bisnestä. Ihan viihtyisä huone pienellä keittiöllä ja kylppärillä. Valitettavasti tädillä ei nyt sitä toivomuslistalla ollutta doggia ole ensinkänään (se on kyllä naapurissa), mutta jostain joutuu tinkimään kun fyrkan pitäisi riittää kahden vuokran maksamiseen. Halvemmat asumisvaihtoehdot olisivat olleet soluja ja dormitorioita. Niistä sain ihan tarpeeksi jo fuksina. Lohdutukseksi täti sanoi, että vierashuone on myös käytettävissä, eli tervetuloa vaan käymään.

Duunista en vielä osaa kovastipaljon sanoa, koska en ole oikein yhtään kerinnyt edes keskustelemaan asiasta proffan kanssa. Kaikenlaista säätöä on ollut ja lisäksi proffa pisti mut pitämään esityksiä vanhoista tuloksistani kahteen eri workshoppiin. Ensimmäinen oli munkkiluostarissa, joita Baijeri on täynnä.

Frankenalb.

Joku sai idean, että tutkimusnetworkin välistä interaktiota edistetään parhaiten pistämällä koko poppoo keskelle Baijerin metsiä paikkaan, jossa ei ole nettiä. Jälkimmäinen workshop oli puolestaan Würzburgissa, joka on sopivasti 200 kilsaa lähempänä Delftiä kuin Regis. Valitettavasti vain tässä workshopissa saivat puheenvuoron ainoastaan parikymmentä tutkimusryhmän vetäjää. Taas tuli todistettua, että uriensa tykkivaiheessa olevat PI:t pitävät karseimmat tieteelliset esitykset. Heillä kun on tieteellisen elämänsä tarkoituksena saada enemmän julkaisuja, mainetta ja kunniaa, joilla saa lisää rahaa tutkimusmyllyn pyörittämiseen. Tämän takia he tunkevat kalvonsa täyteen hienojen tuloksiensa yksityiskohtia piittaamatta yhtään siitä, että onko esitys yhtään looginen, ymmärrettävä ja inspiroiva. Siis olisivat edes rehellisiä ja ilmoittaisivat suoraan ensimmäisellä kalvolla, että “Just trying to impress my peers”.

Paavin talo Regensburgissa. Hänen entinen autonsa on kuulemma myynnissä.

Nämä PI:t puhuivat usein nopeammin kuin höyryhäyrinen ja ylittävät pääsääntöisesti aikansa niin monella minuutilla, että joku tavallinen jatko-opiskelijanplanttu olisi jo aikoja sitten tiputettu puhujanpöntön alla olevasta luukusta suoraan kidutuskammioon. Workshopin pelasti kuitenkin muutama seniorimpi tutkija, jotka olivat jo tunnettuja alalla eikä heidän tarvinnut enää näyttää etevyyttään. He keskittyivät itse aiheeseen eli fysiikkaan. Tilanne on vähän pöljä, mutta ymmärrettävä kun järjestelmästä on kehittynyt sellainen kuin se nyt on.

Saa nähdä sitten miten käy itse tutkimuksen. Duunikaverit ovat mukavia, mutta melkein kaikki ovat saksalaisia, joten keskustelu kääntyy helposti saksankieliseksi. Sentään koulussa tuli luettua vähän saksaa, joten ihan korkkarisaksan tasolta ei tarvitse lähteä liikkeelle. Harkitsen (pitemmän) parran kasvattamista, koska kaikki kysyvät olenko uusi jatko-opiskelija. Yliopiston rakennuksia rempataan joka puolella raivokkaasti.

Achtung!

Joku arvioi, että remppausvimma johtuu siitä, että rehtori meinasi saada hallintorakennuksen katolta tippuneesta betonimurikasta päähänsä.

Äiti ilmoitti, että mummola (tai pikemminkin momila ja mofala) on menossa myyntiin. Hyvä näin. Paikka ei ole enää entisensä ilman heitä ja siten menettänyt merkityksensä. Muistot ovat tallella ja se onkin se ainoa asia, millä oikeasti on enää mitään merkitystä.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Kuulit juuri yhden hyvin tunnetun ja rakastetun laulun. Mitä sinulle tulee siitä mieleen? Nouseeko mieleesi nousee kuva taulusta, mikä on lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa. Se on kuin tehty tähän lauluun. Se on kuva yksinäisestä lapsesta, joka on ylittämässä rikkinäistä siltaa ja on todellisessa hengenvaarassa. Hän ei ole vain vaarassa kompastua kiviin, vaan vaarassa pudota rotkoon. Enkeli pitää lasta kädestä ja katsoja aavistaa, että pelkojensa keskellä lapsi sittenkin on turvassa, vaikka isää tai äitiä ei ole siinä paikalla.

Laulussa on kokonaisuudessaan neljä säkeistöä, mutta usein ja ehkä juuri lapsille soitettuna sitä esitetään niin, että kolmas säkeistö jää pois. Ajan säästämiseksi jätin soittamatta viimeisen säkeistön, joka hyvin kyllä tunnetaan. Mutta olen vasta muutama päivä sitten havahtunut huomaamaan, että laulussa on säkeistö, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Siinä on yksi säkeistö totuttua enemmän. Se pakotti kuuntelemaan laulua uusin korvin. Ehkä sinäkin huomasit siinä jotakin erilaista.

Laulu ei ole vain lastenlaulu, vaikka siinä puhutaankin lapsosesta ja hänen enkelistään. Lapset tuskin ymmärtävät hyvin laulun kielikuvia. Laulu on kuvaus ihmislapsen tai yhtä hyvin Jumalan lapsen koko elämän pituisesta matkasta. Matka, kulkee vaarojen ja vaikeuksien keskellä: pimeässä korvessa, synkässä metsässä, kivisellä ja liukkaalla polulla – ehkäpä sillä rikkinäisellä sillallakin. Matka on kotimatkaa, mutta koti on vielä kaukana. Koti on luonnollisesti maallisen elämän matkan päässä oleva taivaan koti. Laulussa on siis kuvattu jokaisen ihmisen elämän puitteet.

Mutta hyväksytkö laulussa esiintyvän ajatuksen tai mallin: että pimeys peittää maailman, kuin fantasiakirjoissa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että eläisimme ympäri vuoden talven pimeyttä – vaan sitä, että maailma on vaarallinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. Synnin mustat verkot ovat saalistamassa ihmistä kuin hämähäkinseitit hyönteisiä. On helppo jäädä pimeyden vangiksi tai pimeyden eksyttämäksi. Ihmisen olisi määrä kulkea kohti valoa Jumalan enkelin johdattamana. Jos ote irtoaa, joudumme ongelmiin. Ihmisen elämä kulkee kuitenkin tämän pimeän ja koettelemusten korven kautta.

Pimeässä maailmassa voi kulkea myös niin, että kulkee pimeyden ehdoilla, että tulee itse osaksi tuota pimeää – että tekee pimeydestä kodin itselleen. Kyllä tätäkin tapahtuu. Ihminen kovettaa sydämensä, ei tunne myötätuntoa kärsiviä kohtaan, tavoittelee oman ahneutensa ohjaamana vain nautintoja itselleen. Viha ja itsekkyys tekee hänet piittaamattomaksi. Silloin hän luopuu enkelin johdatuksesta, joka ohjaa meitä taivaalliseen kotiin, valoon ja hyvyyteen.

Elämän koettelemukset ovat niin suuria, että yksin ei selviä. Me lankeamme ja saamme itsemme verille ja kuraisiksi. Näin väistämättä jokaiselle tapahtuu. Mutta Jumalan enkeli, joka suojelee ja johdattaa, on kuitenkin vahvempi kaikkea pimeää ja sen ansoja. Ylivoimaiselta tuntuvat vaikeudet eivät lannista. Hänen haltuunsa uskomme koko elämämme.

Säkeistö, joka useimmista sanoituksista puuttuu:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan

on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin tarttua vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Etsikää Jumalaa

Näin sanoo Herra:

– Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa,

ottakaa oppia menneistä ajoista!

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä,

niin löydätte rauhan.

Näin sanoin,

mutta te vastasitte: “Emme kulje!” Jer. 6:16

Viime pyhän aihe on ”etsikkoaikoja”. On kysymys siis ajasta, jolloin jotakin etsitään: etsimisen aika. Ketkä etsivät?

Ihmiset, joilta puuttuu jotakin, he etsivät. Mitä heiltä puuttuu ja mitä he etsivät? Ihmisiltä, joilta puuttuu turva ja rauha. Ihmiset, jotka ovat hukanneet itsensä, etsivät itseään ja paikkaansa. Ihmiset, jotka elämässään ovat joutuneet ahdinkoon, he etsivät ja pelastusta. Ihmiset, jotka ovat eksyneet, he etsivät oikeaa tietä?

Etsimisen kohde on siis ilmaistavissa monin eri sanoin: Me etsimme itseämme, etsimme todellista ja aitoa elämää – me etsimme pelastusta, etsimme apua ja turvaa. Ehkäpä juuri tuo sisäinen rauha on määriteltävissä keskeiseksi tavoitteeksi, yhteiseksi tekijäksi – rauhaa Jumalan kanssa.

Mutta miten tuota rauhaa ja turvaa etsitään? Ei ainakaan kai taskulampun avulla, ei kaukoputkea käyttäen. Ei etsitä niin kuin kadonnutta tavaraa tai outoa osoitetta. Ihmiset etsivät Jumalaa hiljentymällä mietiskelemään omaa elämäänsä, kyselemällä ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, lukemalla hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla.

Jeremian sanoin oikean tien etsiminen merkitsee pysähtymistä ja katsomista. Siinä tarkastetaan omaa elämän tietä kysyen itseltä, mihin se johtaa? Mihin tämä elämäntieni vie ja mitä elämässä tekemäni valinnat merkitsevät? Minkälaiset jäljet ovat taakseni jääneet?

Arvioinnin perusteena kehotetaan ottamaan oppia menneistä ajoista. Minkälainen on ollut edellisten sukupolvien tie – se tuo hyvän näkökulman meille. Mikä on tuonut rauhan niille, jotka ovat eläneet meitä ennen. Mitä he vastaisivat?

Jeremia ohjasi omaa kansaansa pysähtymään ja etsimään oikeaa tietä, rauhaan johtavaa tietä. Vastaus jonka hän sai, kuulostaa hyvin nykyaikaiselta. Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä… mutta te vastasitte: Emme kulje!”

Vastaus, joka tänään kuulemme omalta kansaltamme, tuntuu ihan samanlaiselta. ”Emme halua seurata isien uskoa. Se ei anna meille sitä mitä etsimme.” Kristinusko ei tarjoa tarpeeksi viihdettä ei tarpeeksi jännittäviä kokemuksia, ei huumaa eikä syviä väristyksiä. Menneiden sukupolvien tie halutaan hylätä. Vanha kuulostaa tylsältä. Halutaan jotakin uutta ja eksoottista – kunhan ei tarvitse pysähtyä ja arvioida omaa elämänsä suuntaa.

Herää kysymään, etsivätkö he sittenkään samaa asiaa kuin se, mitä Jeremia sanoo: sielunrauhaa – rauhaa Jumalan kanssa.

Tilanne on vähän sama kuin potilas olisi lääkärin luona kuulemassa lausuntoa omasta terveydestään. Etsitään terveyttä, mutta lääkäri ei saa sanoa oikeaa diagnoosia, ettei asiakkaan sielunrauha järky. Niinpä hoidetaan kipua mutta ei sairautta. Nykyaikana hoidetaan monin eri lääkkein sielun rauhattomuutta, mutta ei saa sanoa mistä se johtuu ja miten se poistuu – koska siitä he vasta levottomaksi tulisivatkin. Ihminen ei kestä totuutta itsestään. Kipukynnys tässä suhteessa on nykyään hyvin matala.

Älkää puhuko synnistä, älkää tuomiosta, älkää puhuko kadotuksesta, älkää puhuko Jeesuksesta. mistä tahansa muusta.

Ukko-Paavo ei aikanaan ollut kovin hienotunteinen tällaisia ihmisiä kohtaan. Kerran hän tuli saunasta ja ilkosillaan löntysteli veteen huutaen mennessään: ”Näin ne ihmiset juoksevat perse edellä kohti helvettiä.” – näytti samalla kuina se tapahtui – molskis vaan.

Vain ihminen, joka pysähtyy katsomaan omaa elämäntietään voi huomata eksyneensä, kulkeneensa harhaan. Silloin hyvät neuvot ovat kalliit. Mutta ihmiselle, joka ei tiedosta (eikä halua tietää) paikkaansa kartalla (missä hän on), on vaikea neuvoa mitään reittiä.

Jumala kyllä johdattaa meitä, mutta kiusaajakin tekee ansojaan ja saa meidät eksymään. Siksi on hyvä pysähtyä usein ja tarkistaa suuntansa.

Vanhat mystikot sanovat, että on lakattava etsimästä ja jäätävä hiljaisuuteen. Jumala itse etsii ihmisen. Onkin niin, että Jumala etsii ihmistä. Kun minä lakkaan hosumasta, tiemme voi kohdata.

Jumala etsii ihmistä ja hän kyllä löytää, jos ihminen on löydettävissä…

Seison keskellä suurta esiintymislavaa, edessäni on suuri yleisö. Kymmenet tuhannet ihmiset seisovat aivan hiljaa. He odottavat saada kuulla mitä juuri minulla on heille sanottavaa. Tilaisuuden järjestäjä antoi ohjeen: “sano heille se mitä sydämesi pohjasta haluat sanoa, mikä on sinun ikioma ja ainutlaatuinen viestisi ihmisille. Älä mieti onko joku jo sanonut sen tai oletko valmis jo sanomaan sen. Sano se nyt, vapaasti – älä anna minkään äläkä kenenkään pidätellä sinua.

Aloitan puheeni.

‘Hyvät naiset ja herrat – kanssakulkijat elämän tiellä. Olen tänään tullut luoksenne, sillä minulla on teille tärkeää kerrottavaa.

Toivon, että jokainen teistä ymmärtää ja hyväksyy sen tosiasian, että jokainen teistä – sinä, sinä ja sinä – on ainutlaatuinen ihminen. Haluan, että jokainen teistä ymmärtää ja tietää, että jokainen teistä – sinä, sinä ja sinä – on varustettu lahjoilla ja kyvykkyydellä toteuttaa elämässä se, mikä omassa sydämessä tuntuu tärkeimmältä. Se suuri asia, joka sielussa intohimoisesti sykkien vaatii ulospääsyä, toteutumista, täyttymistä.

Meille ei ole annettu pelkästään lahjoja. Meille on annettu kyky oppia, kyky jalostaa tekemistämme ja osaamistamme oppimisen ja harjoittamisen avulla. Tuon jumalaisen kyvyn ansiosta kaikki on mahdollista – se mikä sinun sydämessäsi halajaa julistautua maailmalle, on mahdollista. Jos joku sanoo sinulle toisin, vaatii ottamaan järjen käteen ja laittamaan jalat maahan, on hän väärässä. Sinä pystyt siihen.

Marianne Williamsonin sanoin: ‘Pahin pelkomme ei ole se, että olemme kykenemättömiä. Syvin pelkomme on se, että olemme mittaamattoman voimallisia.’ Oman lahjan kehittäminen täyteen loistoon, oman minän aito julkituominen, oman äänen kuuluvaksi tekeminen ovat asioita, jotka vaativat suurenmoista rohkeutta ja itsepintaista sitkeyttä. Mutta palkinto on suuri, se on voitto – oman itsen voitto. Se on paras lahja, jonka voit toisille ihmisille antaa. Kiitos!”

Minulla ei ole vielä ollut mahdollisuutta esiintyä kymmenille tuhansille ihmisille. Ylläoleva visualisointi on kollegani, kirjailija ja valmentaja Lynn Serafinin neuvo miten löytää oma äänensä. Tein meditaation ja lopputulos sykähdytti ainakin minua itseäni niin paljon, että halusin jakaa sen kaikkien kanssa. Jokainen sana ‘puheessani’ on totta, tarkoitan sitä todella, täydesti ja aidosti.

Toivon, että juuri sinä sait tästä rohkeutta tuoda äänesi kuuluville.

Harva meistä selviää elämänsä läpi ilman julkisia esiintymisiä. Vielä harvempi meistä selviää esiintymisistä täysin ilman jännitystä.

Pienen puheenvuoron pitäminen työpaikan osastokokouksessa voi yllättäen nostaa hien otsalle. Esitelmä isossa seminaarissa voi jopa viedä yöunet. Jännittäminen on jollain tavalla täysin epäloogista – kommunikoimmehan joka päivä eri ihmisten kanssa ja vastaamme usein juuri niihin kysymyksiin, joista sitten pidämme myös luentoja, puheita tai puheenvuoroja.

Jännittäminen on kuitenkin myös hyvin luonnollista ja inhimillistä. Oletettavasti myös maailman parhaimmat esiintyjät ja ammatikseen puhuvat tuntevat pieniä perhosia vatsassaan yleisön huomioin kiinnittyessä yksistään heihin.

Mitä siis tehdä esiintymisjännitykselle?

Harmillisesti puheenvuoroja ja julkisia esiintymisiä ei voi kokonaan pyyhkiä elämästään pois. Jossain muodossa niihin törmää erilaisissa tilanteissa ja yleensä yllättävästi. Siksipä esiintymistaitoihin kannattaa panostaa! Vaikka jännittäminen ei välttämällä harjoittelemallakaan kokonaan poistu, niin sitä voi kuitenkin oppia hallitsemaan. Kouluttautumalla voi oppia, kuinka pitää esiintymisen palaset koossa ja kuinka pitää yleisön mielenkiinto yllä. Näiden niksien turvin jännittäminenkin vähenee!

Halutessasi panostaa julkisiin puheisiin, testaa esimerkiksi »Inspiriumin tarjoamia esiintymiskoulutuksia. Koulutuksen avulla opit, kuinka jäsentelet esityksesi, kuinka toimit esiintymistilanteessa ja kuinka saavutat toivotun vaikutuksen yleisössä.

Löydät myös muita esiintymiskoulutuksia www.koulutus.fi -sivuston »Esiintyminen & Retoriikka -kategoriasta.

Jännityksestä viis – viesti on tärkein!

Enemmän tai vähemmän arvoisat opettajat, melkein kaikki oppilaat, muutamat vanhemmat, ja miksei jopa osa juhlayleisöstä!

Jos maailma ei nyt yhtäkkiä lopu, tuhannet lapset saavat taas vaivojensa palkaksi valkolakin. Hienoa, hienoa. Kaikki ovat juhlatuulella; hetken vielä voi peittää huolen tulevasta.  Rehtorit antavat elämänohjeita elämäänsä aloitteleville. Minullakin on jotain sanottavaa teille, lapset.

Ensiksi, unohtakaa se elämän alkaminen. Se meni jo. Siis the Elämä. Voin taata teille, ettette tule ikinä olemaan niin onnellisia kuin nyt olette (all things being equal), joten nauttikaa tästä hetkestä kaikin mahdollisin keinoin. Olette astumassa kynnyksen yli maailmaan, missä kaikki on kiinni vain teistä itsestänne. Kukaan muu ei tule teistä välittämään. Se on tästä lähtien tulos tai ulos. Tapa tai tule tapetuksi, noin niin kuin kuvainnollisesti. Poikien armeijakeikkaa lukuun laskematta, kukaan ei tule enää ikinä pakottamaan teitä mihinkään. Tämä on ehkä se kaikista surullisin asia. Ihminen kun on keskimäärin patalaiska, mukavuudenhaluinen idiootti. Hän valitsee aina helpoimman tien ja kärsii sitten jatkossa valinnastaan. Nyt vastuu on kokonaan teidän. Jos haluatte elämältä jotain muutakin kuin jatkuvaa ahdistusta selviytymisestä jokapäiväisestä elämästä, teidän on ensiksi tehtävä aivan järkyttävä määrä työtä. Tämä on vaikeaa ja vain harvalla riittää siihen sitkeys. Jos ei viitsi, sitten ei viitsi. Eivät kaikki voi menestyä. Me tarvitsemme luusereita aivan yhtä paljon kuin sankareita – se on vaan paska juttu sille luuserille. Nousevat työttömyysluvut lisäävät paineita menestyä. Menestys vaatii yhä enemmän. Paskaisesti käy yhä useammalle ja meidän kaikkien tulisi huomioida tämä. Mutta tieteenalojen ei saisi antaa vallata tilaa tässä huomioinnissa; tiede ei voi käsitellä yksiköitä, ainoastaan joukkoja. Yksilö on tieteelle aina vain jonkin joukon osa. Luuseri on statistiikkaa, jota käytetään vain tiedonvälitykseen.

Onnistuaksenne elämässä keskimääräistä paremmin, teillä täytyy olla tavallista paremmat onnenlahjat. Onko onnea edes olemassa, kysyy moni. En tiedä, ehkä on vain todennäköisyyksiä. Mutta niidenkin on osuttava aina jonkun kohdalle. Joskus elämässä ei tarvita kuin yksi onnenpotku. Sama pätee käänteisesti.

Kova työ ja onni eivät vielä riitä. On opittava myös nauttimaan jokaisesta karvaisesta pussattavaksi tarjottavasta takalistosta ilman, että se vaikuttaa suuremmin mielenlujuuteen. Myötäilyn jalo taito… On tiedettävä kenen joukoissa seisoo ja koska. Siihen ei kaikkien moraali taivu. Jos olet joskus miettinyt vakavasti politiikkaan osallistumista, niin ole huoleti, sinulla on tämä puoli jo hallussa.

Muutama teistä, ehkä pari kolme, voi olla luontaisesti niin lahjakas, että mikä tahansa on mahdollista. Te ette tarvitse edes onnea, koska onnen teette te itse. Teille en voi sanoa paljoa. Olette friikkejä. Kukaan ei pidä teistä, mutta ei sillä teille mitään merkitystä ole, tietenkään. Muilla ei ikinä ollut teille mitään funktiota, eikä tule olemaankaan. Saavutatte elämässänne mitä luultavimmin taivaan ja tähdet, mutta tuskin osaatte niitä arvostaa, saati niistä nauttia. No, kaikkea ette tekään voi saada, vaikka paljon kuitenkin. Tulevaisuutenne voi olla suuri, mutta kirkkaudessaan se jää aina niille pienille, ja teistä niin vähäpätöisille, muistoille, joita nuo ympäröivät massat mielissään jo ”vanhoista hyvistä ajoista” hoivaavat. Niistä ajoista, kun ei vielä ollut muuta mielessä kuin se koulu ja ne kaverit… ja pussikaljaa jossain helvetin lepikössä. Tästä kauniista yksinkertaisuudesta teillä ei ole hajuakaan.

Olkaa hyvät ja poistukaa.

Jokaisella täällä jäljellä olevasta taviksesta on nyt edessä päätös. Yksi vain. Sen enempää ei tarvita. Kysymys kuluu: teetkö vai etkö tee? Teenkö mitä? Olettaen, että haluat joksikin muuksi kuin kotiorjaksi yhteiskunnalle, jonka päätehtävänä on pitää sinua hengissä niin kauan (noin 60v), että se saa revittyä sinusta irti mahdollisimman suuren hyödyn, sinun on nyt päätettävä nyt, että TEET.

Ongelma on kuitenkin se, ettei kukaan teistä ikinä, ei sitten kauheimmissa painajaisissakaan, ajatellut alkaa orjaksi heti koulun jälkeen. Totuus kuitenkin on – eikä se edes ole kylmä – että sellaiset 80 prosenttia teistä saa kärsiä ja tylsistyä suurimman osan elinpäivistänne jossain aivan yhdentekevässä yhdeksästäviiteen -jobissa. Loput 19 ja risat voivat oikein yrittäessään saavuttaa mahdollisesti jopa ihan oikean ja elämisenarvoisen elämän, jossain teidän omia kiinnostuksianne ja taitojanne vastaavassa työssä..

Tunnistatte kyllä kumpaan joukkoon kuulutte. Kunhan opitte ensin näkemään läpi harhojenne. Ne teistä, joilla on jo olemassa suunnitelma, realistinen sellainen, siellä jossain mielen sopukoissa… Teillä on mahdollisuuksia. Onneksi olkoon. Suunnitelman avulla teillä on mahdollisuus pärjätä tässä ihmiskunnan iltahämärässä – olettaen siis, että olette taitojenne ja päättäväisyyksienne lisäksi hyvin onnekkaita ja omaatte ne jo yllä mainitut hyvät myötäilijän lahjat.

Suurin osa teistä luonnollisesti taas luulee seisovansa näiden harvojen riveissä. Niitä, joilta ei päästä tuota suunnitelmaa nyt löydy, odottaa 99 prosentin varmuudella pitkä, tylsyyttä ja kärsimystä täynnä oleva polku, jota sävyttää muutamat valonpilkahdukset ja lepohetket. Olette jo osoittaneet, ettei teillä ole tarvittavaa tahtoa muuhun kuin perusselviämiseen. Sinänsä tämä ei ole mikään ongelma; kaikkia tarvitaan. Kyse on nyt vain siitä, kuka saa ja mitä elämältä. Näistä asioista on turha alkaa marista siinä vaiheessa kun itse kituuttaa sosiaalitukien varassa ja johtajat nauttivat miljoonaoptioista. Valinta on nyt.

Unohtakaa suvi ja armas aika, tästä lähtien kaikki on henkiinjäämistä.

Kuuntelin tuossa juuri ruokiksella mielenkiintoisen BBC:n Radio 4 -jutun tekstarikielestä, joka kosketteli monia omia ajatuksiani. Ohjelma oli seuraamaani Radio 4Choice -feediin nostettu What Texting Owes to the Literary Enlightenment (27min., 13MB MP3). Jutun pääkohtia olivat se, että tekstarikieli on hyvin leikittelevää (ludic) ja tekstarikielen myötä teksti on jälleen lähentynyt puhetta pitkän pesäeron jälkeen. Puheenomaisuus oli tekstille hyvin tyypillistä ennen valistuksen aikaa 1700 -luvun loppupuolella, jolloin eurooppalaisten kielten kirjamuodot luotiin ja standardoitiin.

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory killing ur authorz"

Tekstarikielessä, jota tietenkin käytetään myös sähköpostissa, mikrobloggauksessa, paperilapuissa jne. tiiviissä, tekstissä kirjoittaja luo itse paljon merkityksiä ja konventioita ja Roland Barthesin kirjoitukset tietenkin mainittiin ohjelmassa. Eri henkilöille kirjoitetaan eri tavoin ja leikilliset piirteet vaihtelevat. Puhelinten ennustava tekstinsyöttö on eräs tapa yrittää estää tekstarikielen muodostumista kirjakielen kustannuksella. Ohjelmassa esitettiin väite, että ennustavaa tekstinsyöttöä kehittävät, edistävät ja käyttävät eivät kertakaikkiaan yhtään ymmärrä mistä tekstarikielessä on kyse, eli juuri leikillisyydestä, hulluttelusta, kekseliäisyydestä, demokratiasta, pragmaattisuudesta, tehokkuudesta ja jossain määrin myös kivistävistä peukaloista.

Itse olen tottunut ennustavaa tekstinsyöttöä käyttämään ja kirjoitan puhelimella aika paljon tekstiä nettiin (tosin mobiili-Jaiku on paraikaa remontissa) ja sähköposteja myös. En tosin tapaa kirjoitella varsinaista tekstarikieltä, paitsi toisinaan oikeita tekstareita laatiessani käytän lyhenteitä, jätän välit pois pisteen jälkeen jne.

Olen kyllä huomannut, että ennustava tekstinsyöttö ehdottomasti vaikuttaa omaan kielenkäyttööni, sillä on vähemmän vaivalloista kirjoittaa ennustinta tyydyttävässä muodossa kuin opettaa sille sanoja. Etenkin kun nokialainen sanasto tapaa muistamaan vain noin 100 tai 200 uusinta sille opetettua sanaa ja unohtaa vanhemmat. Yksi syy kirjoittaa ns. oikeaa kieltä on se, että toivon sen löytyvän helpommin netin hakukoneilla.

Tekstarikielen eräänlainen ilmentymä ovat lolcatit ja niiden lolspeak, jotka ovat aivan suunnattoman kiehtova tekstillä, kielellä, kuvalla ja kompositiolla leikittelevä, kiivaan yhteisöllinen ja tyypillisesti internetmäinen huumorimuoto.

Suosittelen kuuntelemaan ohjelman, jos kieli ja teksti ja niiden käyttö kiinnostavat. En osaa sanoa kauanko se vielä on saatavilla BBC Radio 4:n sivuilta.

Kirjoittelin tammikuussa, että UNICEFin mukaan tekstarit Tekstarit lisäävät kirjoitus- ja lukutaitoa.

On ollut heitä, jotka lapseni menettämisestä aiheutuneen surun kohdatessaan ovat tienneet sanojen mitättömyyden, surun syvyyden, äänen turhuuden. He eivät ole puhuneet mitään vaan ovat ottaneet syliinsä ja halannet. Olen lohdutusta saadessani ohittanut monet kömpelöt sanat ja laittanut ne saman tien mappi Ö:hön ja kuunnellut sen sijaan sitä lämmintä kieltä, jota heidän kehonsa ovat sähköttäneet.

Niin usein sanat osoittautuvat pieniksi ja vaillinaisiksi, eikä niillä saa ilmaistua sitä mitä haluaa. Välillä sanat ovat aivan hukassa: puhe on loppujen lopuksi vain hyvin pieni osa siitä, mitä toisillemme viestitämme.

Sen, mitä haluamme viestittää muille, voimme tehdä niin monin muinkin keinoin kun puhumalla. Puhe on usein valheellista, järjen tuote, ja toistaa sitä, millä tavalla luulemme saavamme hyväksyntää – ei sitä, mitä syvällä sisimmässämme haluamme tehdä. Siksi moni meistä on oppinut luottamaan enemmän tekoihin kuin sanoihin: jos pudistat päätäsi ja sanot kyllä, uskoo keskustelukumppanisi enemmän elekieltäsi.

Emme useinkaan tiedä olevamme niin hyviä lukemaan kehon kieltä, kuin todellisuudessa olemme. Joistakin ihmisistä tiedämme, että puhuivatpa he miten vakuuttelevasti tahansa, emme luota heihin. Toisaalta, jos toisen ihmisen läheisyyden aiheuttama lämpö saa sinut vapautuneeksi ja tuntemaan olosi kotoisaksi hänen seurassaan, saa sellainen ihminen ladella päivät pitkät joutavuuksia ja esittää asiansa välillä todella typerästikin. Silti tulet hänen kanssaan hyvin toimeen.

Suomalaisia miehiä syytetään usein puhumattomuudesta. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Monien tuntemieni suomalaisten miesten kanssa ei tahdo saada puheenvuoroa! Entinen, ulkomaalainen mieheni oli sanojen asettelun maailmanmestari. Hiljaisemman miehen kanssa avioitunut ystäväni toivoi omastaan: ”Kunpa sen kanssa voisi edes keskustella asiasta!” Hän on yhä naimisissa ja minä en. Eivät sanat onnea tuo, joskaan eivät ole sille estekään.

Puheella ja sanoilla on loppujen lopuksi monessa tilanteessa hyvin vähän merkitystä. Emme tarvitse ymmärtää toistemme puhetta kunnioittaaksemme heitä tai osata vieraita kieliä luodaksemme rauhan maailmaan, joskaan ei niistä taidoista haittaakaan ole.

Paljon elämästämme on puheen ja järjen ulottumattomissa.

Tässä (jo kuuluisaksi noussut?) James Randin puhe homeopatiasta ja sen järjettömyyksistä. Hän osaa tuoda mainiosti esille sen suurimmat epäkohdat. Ja jos joku ei vielä homeopatiasta tiedä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Homeopatia

Nauttikaa ihmeessä. Mainio pätkä. (Lisää tulossa jatkossa!)

Viisauden lajit

13 Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se, joka on tavoittanut tiedon, 14 sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi on tieto kuin kulta. 15 Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. San 3:13

Suomen pankin pankinjohtaja Sinikka Salo sanoi syntymäpäivähaastattelussaan: Viisaus asuu vanhoissa naisissa.

Viisaus on kaikkien tuntema sana. Mutta mitä se tarkoittaa. Sen jokainen tietää, että viisas ei ole sama asia kuin älykäs. Älykkyys on kylmää järkeä ja ankaraa logiikkaa, mutta viisaudessa on mukana sydän, inhimillisyys ja arvot.

Vanhuus ja viisaus liittyvät yhteen siten, että elämänkokemus on opettanut ihmistä. Hän ei tee hätiköityjä päätöksiä. Hänellä on kokemusta erilaisista asioista, jotka tuovat perspektiiviä elämään. Hän tietää mitä asioista seuraa jos tekee niin tai näin. Hän on kuin shakkipelaaja, joka osaa katsoa peliä useamman siirron eteenpäin. Nuori ihminen tietää ehkä vain sen seuraavan siirron, jos sitäkään.

Vanhempi ihminen tietää mitkä palat ovat yhdessä ja liittyvät toisiinsa – siksi hän tietää, mitkä palat liikkuvat, jota jotakin toista liikuttaa.

Tämä on kuitenkin vasta iän mukana tuomaa teknistä tuntemusta – tietoa siitä miten yhteiskunta toimii. – kun nuori soittaa lääkäriin, hän alkaa selittää vaivaansa puhelinkeskukselle.

Mutta vielä suurempaa viisautta on tuntea miten ihminen toimii eri tilanteissa. Ikä tuo mukanaan myös ihmistuntemusta. Viisas sydän tietää mihin viisautta käytetään ja milloin. Se on sydämen viisautta. Sellaisessa sydämessä asuu myös lempeys.

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen jaotteli viisauden lajit

Kaukoviisaus – olla kaukaa viisas,

Teoreettinen viisaus – analyyttistä erittelevää, tutkivaa, tieteellistä, viisautta – sukua edelliselle

Käytännön viisaus – tietää miten hommat toimii – arkielämän viisautta

Jälkiviisaus – imelin viisauden laji (kaukoviisauden vastakohta, mutta esittäytyy sellaisena kuin olisi kaukoviisautta)

Näiden lisäksi mielestäni  on hyvä mainita vielä kaksi viisauden lajia

Sydämen viisaus

Jumalan viisaus on sellaista viisautta, jota ihminen ei voi tavoittaa. Se ylittää ymmärryksemme.

Jumalan viisautta on se, että hän johdattaa meitä outoja teitä. Avaa meille ovia, joita me emme avaisi. Hän opettaa meille kärsimysten, sairauksien ja vastoinkäymisten kautta. Hän opettaa meitä kasvamaan pieneksi, kun me haluaisimme tulla suureksi ja mahtavaksi. Jumalan viisaus kuljettaa toiseen suuntaan. – Sellaista on Jumalan ihmistuntemus. Hän tuntee meidät täydesti. 

1 Kor  1:18-31

Antakaa toisillenne anteeksi.

Aina siellä missä ihmisiä on tekemisissä toisten kanssa sattuu ja tapahtuu sellaista, missä tulee joko loukanneeksi toista tai loukatuksi. Riitoja ja pettymyksiä. Yleensä kysymys on tahtojen törmäyksestä. Jumala on ihmiselle luonut vapaan tahdon. Kun jokainen tahtoo eri asioita eikä päästä sopuun, niin tahdot taistelevat ja mustelmia syntyy.

Hetkiä tulee. jolloin tietää että asiat eivät etene, jos riitoja ei selvitellä. Yleensä on esitettävissä kolme vaihtoehtoa. Niille on annettavissa kolme erilaista nimeä.

koston kierre,

katkeruuden kuilu vai

anteeksiantamuksen silta

…

…

J. S. Bach  S.D.G.

Meillä alkoi kurssi – ‘Kasvun aika’ kaksi viikkoa sitten. Ryhmässä käymme läpi rukousta Jeesuksen opettaman Isämeidän rukouksen kautta.

Rukous alkaa tutulla puhuttelulla: Isä meidän, joka olet taivaassa. Sitä seuraa ensimmäinen osa, joka on ylistys: Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Tämä tuntuu monesta oudolta kohdalta. Mitä on Jumalan nimen pyhittäminen? Miksi jonkun nimi ylipäätään tarvitsee pyhittämistä? Otan siitä yhden esimerkin säveltäjäneron Bachin elämästä.

Johan Sebastian Bach on kuuluisa säveltäjä. Joidenkin mielestä häntä lahjakkaampaa ei ole ollutkaan. Hän saavuttaa musiikissaan jotakin aivan taivaallista ja ylittämätöntä. Mutta hän ei ilmeisestikään ollut mikään itseriittoinen ylpeilijä. Sillä hän laittoi jokaisen sävellyksenä päätteeksi kirjainyhdistelmän SDG soli deo gloria.

Mies oli laittanut itsestään kaiken peliin. Koko osaamisensa, taiteellisuutensa, taitonsa, voimansa, viisautensa ja intohimonsa. Mutta hän kirjoitti sävellystensä päätteeksi: yksin Jumalalle kunnia, soli Deo gloria.

Voisiko tämä olla meidän asenteemme, että kaikki mitä teemme toisi Jumalalle kunniaa. Sellainen elämänasenne juuri on hänen nimensä pyhittämistä – niin kuin Isä meidän rukouksen alussa lausutaan.

Kun olemme laittaneet kaiken, koko sydämemme peliin, silloinkin voimme antaa kunnian Jumalalle. Emme vaadi sitä itsellemme. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Jumalan nimen pyhittäminen ei luonnollisestikaan ole vain sitä, että nimi kirjoitetaan isolla alkukirjaimella tai että Jumalan nimeen vedoten ei ihminen tee mitään itsekästä (niin kuin toinen käsky meiltä kieltää: Älä käytä väärin Herran Jumalasi nimeä) Jumala on pyhä ja ihmisellä ei ole lupa loukata Jumalan kunniaa.

meidän koko elämämme voi olla tunnustus hänen kunniakseen.

Mitä tahansa teemme, voimmeko lisätä siihen tuon saman kirjainyhdistelmän. Jos voimme, silloin elämämme toteuttaa tarkoitustaan.

AIHEALUEITA:

LUENNOT, KOULUTUKSET, KOULUTUSSUUNNITTELU JA KEHITYSKESKUSTELUT:        

• Jännittäminen – syitä ja selviytymiskeinoja
• Esiintymisjännitys opiskelussa, työssä ja muissa puhetilanteissa
• Kasvatetaanko jännittäjiä?
• Eihän koulussa tarvitse pelätä?
• Mies ei osaa eikä saa näyttää pelkoaan
• Kehityskeskustelut
• Koulutussuunnittelu
• Työssäoppimisen ohjaus
• Ohjaava koulutus
• Yhteiskunnallisten aineiden opetus

Yhteystiedot:

Kari Aavasto
valtiotiet. maist.
kouluttaja
kari.aavasto(at)hotmail.com

                                      AAVASTO
                        koulutuspalvelut ja kirjoittaminen
                                  HÄMEENLINNA

Aaronin vaiettu tuska – Radiohartaus 30.7.2008, Yle Radio 1

Kolmannessa Mooseksen kirjassa on kuvattu eräs järkyttävä tapahtuma, mikä ei ole jättänyt minua rauhaan. Mooseksen veli Aaron oli kansan ylipappi ja hänen poikansa olivat pappeja, jotka toimittivat uhreja pyhäkössä. Kerran kuitenkin tapahtui jotakin odottamatonta. Jumala surmasi Aaronin nähden kaksi hänen poikaansa, jotka olivat tuoneet epäpyhää tulta Herran eteen alttarille.

Aaronin pojat Nadab ja Abihu ottivat kumpikin tuliastiansa, sytyttivät niihin tulen, panivat niihin suitsuketta ja toivat näin Herran eteen tulta, jota ei ollut tehty hänen käskynsä mukaisesti. Silloin Herran luota lähti tuli, joka poltti heidät kuoliaaksi Herran edessä.
Mooses sanoi Aaronille: “Tästä Herra puhui, kun hän sanoi:
- Niissä, jotka ovat minua lähellä,
minun pyhyyteni tulee näkyviin,
ja koko kansa saa oppia tuntemaan
minun valtani ja voimani.”
Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. (3 Moos 10:1-3)

Edellä kuvattu tapahtuma on sellaisenaan jo häkellyttävä, mutta asian tekee vielä vaikeammaksi se, että Mooses kielsi Aaronia suremasta poikiaan julkisesti niin kauan kun hän oli pyhäkössä palvelusvuorossa: ”Älkää avatko hiuksianne levälleen älkääkä repikö vaatteitanne.”

Aaronin ajatuksista Raamattu ei kerro mitään. Vain yksi lause kuvaa isän tilanteen: Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. Puhelias mies meni täysin hiljaiseksi. Hän ei järkytykseltään kyennyt sanomaan yhtään mitään.

Sinä päivänä Aaron ei iloinnut Jumalasta. Luultavasti hänen toimittamansa palvelus pyhäkössä toteutui konemaisesti – muodollisesti oikein mutta sydän ja ajatukset muualla.

Kun nyt ajattelet Aaronia menetyksensä kokeneena, sanattomaksi jääneenä, pääsetkö sisälle hänen hiljaisuuteensa?

Siinä varmasti on surua ja järkytystä poikien äkillisen kuoleman johdosta. Mutta kuvittelen hiljaisuuden kätkevän sisäänsä myös paljon patoutunutta vihaa Jumalaa kohtaan.

Tilanne oli ristiriitainen: Jumala, jolta hän oli saanut niin paljon hyvää, osoitti hänelle äkillisesti pimeän ja armottoman puolensa, voisi sanoa jopa että toiset kasvonsa, jotka eivät hymyilleet. Sama Jumala, joka oli nostanut hänet merkittävään asemaan kansan johdossa, surmasi vailla minkäänlaista sääliä hänen kaksi poikaansa. Ja isää kielletään vielä suremasta poikiaan.

Vastaako Aaronin kokemus hirviömäisestä Jumalasta samaa Jumalaa, jonka olemme Jeesuksen kautta oppineet tuntemaan? Sellaisenaan kuvattu tapahtuma ei voi toistua. Aaronin aikana Jumala asui ilmestysmajassa eikä mikään epäpyhä saanut loukata pyhäkön puhtautta. Siitä määrättiin kuoleman rangaistus. Jeesuksen sovitustyön ja helluntain jälkeen Jumala ei asu enää käsin tehdyissä temppeleissä, vaan kristittyjen sydämissä. Jumala on hyväksynyt syntisen ihmisen omaksi asuinsijakseen. Tässä mielessä aika on vaihtunut – salamat eivät enää etsi syntisiä saaliikseen.

Silti toisinaan elämän katkerat koettelemukset vetävät meidätkin hiljaisiksi. Varottamatta, keskellä päivää meidät syöstään onnettomuuksien sarjaan ja turvallinen elämä muuttuu kauhujen yöksi eikä rukouskaan tunnu tuovan valoa. Jumalalta olemme ottaneet kiitoksella vastaan hyviä lahjoja, nyt vaikeuksien keskellä ymmärrämme, että Jumalalta tulee kaikki – myös nämä toisenlaiset lahjat. Samalla jotakin tuosta Aaronin ristiriidasta tulee todelliseksi meille. On kuin Jumala toimisi vastoin rakkauden olemustaan.

Mitä tuossa tilanteessa on tehtävissä? Mitä Aaron olisi voinut tehdä? Hän olisi voinut riisua papilliset vaatteensa ja helynsä ja sanoa: ”Pitäkää liturgianne, minulle riitti. Minä eroan Jahve-uskonnosta, eroan synagogasta ja Israelin kansasta ja eroan kirkosta.” Tällainen tunteenpurkaus olisi ollut ymmärrettävää. Kärsivä ihminen haluaa esittää vastalauseen ja kapinoida vääryyttä vastaan. Ja lopulta kääntää jopa selkänsä Jumalalle, jonka kokee mielettömäksi.

Aivan varmasti Aaronin kohtalo olisi voinut muuttua tuossa hetkessä niin, että hän katkerana olisi kieltäytynyt enää palvelemasta Jumalaa. Mutta miten voi osoittaa mieltä ja mihin kanavoida vihansa silloin kun kirkosta eroaminen ei auta? Kun Jumala puhuttelee, ei ole pakopaikkaa – ei edes kirkon ulkopuolella.

Toinen vaihtoehto kapinan sijasta on alistua. Siinä pieni ihminen suostuu musertavan ylivoiman edessä Jumalan tahtoon. Hän nielee kiukkunsa ja ylpeytensä, nielee surunsa ja vihansakin, tukahduttaa sisimpänsä äänet. Tällainen alistuminen ei kuitenkaan edistä ihmisen hengellistä kasvua. Se tuntuu enemmän orjan kuin Jumalan lapsen asenteelta. Vaikka Aaronin vaikeneminen vaikutti tällaiselta hiljaiselta alistumiselta, uskon, että jokin luova ratkaisu hänen suruunsa ja vihaansa löytyi.

Mutta onko siis olemassa kolmatta tietä? Jos joku toinen ihminen olisi tehnyt jotakin minua vastaan, voisin lopulta antaa hänelle anteeksi. Niin en jäisi kiinni menneisyyteen, sen katkeruuteen ja vihaan. Mutta kun tuo toinen osapuoli on Jumala, miten toimin hänen kanssaan? Kenelle voin valittaa hänen käytöksestään? Tilanne ei korjaannu sillä, että annan Jumalalle anteeksi. Raamatun Job taisteli saman kysymyksen kanssa. Hän tiesi, että Jumalaa ei voi osoittaa vääräksi, vaikka kuinka olisi oikeassa. Mutta Job kuitenkin kävi tuon kamppailun ja valitti tuskaansa, koska luotti siihen, että viimekädessä Jumalan kasvot eivät ole pimeät eivätkä arvaamattomat, että jokin hänen tuskastaan koskettaa Jumalan sydäntä. Hän säilytti uskonsa ilman katkeroitumista ja ilman pakotettua alistumista – mutta myös ilman todellista vastausta.

Käsittämättömän kivun ja surun keskellä mekin jäämme ilman vastausta – paljaaseen uskoon vailla perusteita. Huudamme Jumalalle syytöksemme ja vihamme, mutta emme poistu hänen kasvojensa edestä, sillä juuri silloin uskon pimeydessä tarvitsemme häntä kaikkein eniten.

Hyvä Jumala.
Silloinkin kun sinä tunnut minusta oudolta
minulla ei ole ketään muuta kenelle hätäni kertoisin.
Auta ja armahda minua!
Aamen.

Puhe vapaasti käännettynä:

Herra Presidentti,

Johdatte Euroopan presidenttinä kuusi kuukautta tässä lyhytaikaisessa ja kiertävässä asemassa. Vastoin ranskalaisten äänestäjien enemmistöä olette paljastaneet itsenne kiihkeäksi europistiksi, kehtasitte jopa yrittää esitellä uudelleen Euroopan perustuslakia käytännössä muuttumattomana Lissabonin sopimuksen muodossa, jonka jo vuonna 2005 ranskalaiset ja hollantilaiset hylkäsivät.

Ikävä kyllä, Irlannin kansan tahto on mitätöinyt juonenne. Tästä johtuen Lissabonin sopimus on kuollut ja kuopattu, kaikista yrityksistä pakottaa Euroopan kansat euro-internationalistisen kabaalin tahtoon huolimatta. Kansanedustajana vuonna 1957 äänestin Rooman sopimusta vastaan, joka oli ensiaskel prosessissa, joka johtaa, promoottereidensa mukaan, Monnet ja Coudenhove-Kalergi muiden joukossa, Euroopan Yhdysvaltoihin. Koska tämä Baabelin Torni on ainoastaan mahdollinen perustaa Euroopan kansojen raunioille, ennen kaikkea Ranskan, isänmaani, raunioille, olen vastustanut sitä päättäväisesti siitä lähtien. Meille kerrotaan, että globalisaatio johtaa perusteellisiin muutoksiin kaikkialla, ja että meidän täytyy antautua näille muutoksille.

Tosiasiassa kautta maailman kansakunnat kasvavat vahvemmiksi innokkaan isänmaallisuuden tukemina, kaikkialla paitsi yhdellä ainutlaatuisella aluuella, Euroopassa, jossa isänmaat myydään pois, puretaan ja demoralisoidaan tämän projektin hyväksi, jolla ei ole voimaa eikä identiteettiä, kun samaan aikaan siirtolaisaallot vähitellen valloittavat Euroopan ja samalla taloudellisten rajojemme avaaminen alistaa meidät rajoittamattomaan kilpailuun muun maailman kanssa.

Kaikki ne lupaukset, joita eurooppalaisille on tehty, jotta he hyväksyisivät itsenäisyytensä menettämisen, itsemääräämisoikeus, identiteetti ja kulttuuri, on jätetty täyttämättä. Ei taloudellista kasvua, täystyöllisyyttä, vaurautta eikä turvallisuutta. Ainoastaan ahdinko vallitsee tulevan järjestelmällisen kriisin kynnyksellä: ruoka-, energia- ja talouskriisi. Tietenkin samaan aikaan, median pyörät jatkavat pyörimistään. Eilen Euroopan jalkapalloturnaus, Roland Garros Tennisturnaus, huomenna Pekingin olympialaiset, ja tänään ihmeellinen satu ikonista: Ingrid, joka nauraa, itkee ja rukoilee ja vaeltelee veljellisen olkanne tukemana. Tahtonne olla libertador johti teidät harhaan, samaan neuvottelupöytään FARC:in terroristien kanssa. Mutta kumpikaan teistä, te tai presidentti Chavez, ei vapauttanut kolumbialaista senaattoria rouva Betancourtia. Se oli presidentti Uribe, joka maailman edistyksellisten voimien mahti vastassaan, saavutti ratkaisevan voiton rikollisesta terrorismista. Käytitte useita hedelmättömia lähestymistapoja, menitte niinkin pitkälle, että kutsuitte katuvia FARC:in kommunistiterroristeja hyötymään turvapaikasta Ranskassa, mutta keneltä te suojelette heitä? Demokraattiselta Uribelta? Kun kerran aloititte, niin miksi ei Talibaani, Hezbollah tai Tamilin tiikerit? Olette kuin hirviö Amphisbaena, niin rakas runoilija Césairelle. Epäilemättä, herra presidentti, mediaohjaajan taitonne eivät tule riittämään niiden kytevien uhkien torjumiseen, jotka tulette kohtaamaan ennen vuoden loppua.

Teidän Eurooppanne on ajelehtiva laiva, tuulen ja aaltojen armoilla. Se on ainoa maailmankolkka, joka on tarkoituksellisesti purkanut omat poliittiset ja moraaliset rakenteensa. Ilman rajoja, vähittäisen siirtolaisinvaasion kohteena joka on vasta alkamassa, taloudellisesti raunioitunut vapaa-markkinafanatismin johdosta, sosiaalisessa vararikossa, demograafisesti heikentynyt, hengellisesti rampautunut ja puolustustahdoton, siitä tulee parhaassa tapauksessa Amerikkalainen sateliittivaltio. Pahimmassa tapauksessa se vajoaa dhimmiyden orjuuteen. On jo aika luopua liittovaltion kuolettavasta harhakuvitelmasta ja rakentaa kansakuntien Eurooppa, joka on todellisten liittolaissuhteiden, kenties vaatimattomampien mutta tehokkaampien, yhdistämä. Perustuslain ja Lissabonin sopimuksen epäonnistumiset on nähtävä varoituksena. Euroopan kansat eivät tahdo tätä projektia. He eivät tule sallimaan sen pakottamista heidän harteilleen, he eivät tahdo kuolla.