Uusin romaani on nyt siinä vaiheessa, että taitto on luettavanani. Tämä on se tuskallinen vaihe, jolloin työstä on pakko luopua ja hyväksyä se, että teksti siirtyy jälkipolville juuri siinä muodossa kuin sen laskee käsistään.

Ehkä pitäisi kaivaa suurennuslasi esiin…

Jos tarttuu kirjaan vaikka sillä perusteella, että sen kirjoittaja on muinaisen koulukaverin puoliso, voi hyvinkin yllättyä iloisesti.

Näin kävi minulle Mikko Reitalan romaanin Tähtihetki (Otava, 2009) kohdalla. Teos on mainion sujuva kertomus keski-ikäistyvän kopiokitarakauppiaan yrityksestä herättää henkiin nuoruuden unelmat ja nostaa 80-luvun tähdenlentobändi Babylonia uudelleen pinnalle.

Pahaksi onneksi bändin jäsenistä ainoastaan Pablo on enää edes suunnilleen sama ihminen kuin kaksikymmentä vuotta sitten – hupiveikko ja huumorimies, parhaiden källien keksijä ja uskottava vedättäjä. Kun bändin henkiinherättämiseen liittyvä kepponen sitten menee niin pieleen kuin vain mennä voi, alkavat Pablon sinisilmät hiljalleen avautua näkemään ruman todellisuuden.

Haaveilun aika olisi ohi, mutta Pablo luopuu unelmistaan perin hitaasti ja vaivalloisesti. Kun viimeinenkin salaisuus lopulta paljastuu niin Pablolle kuin lukijallekin, on se aikamoinen yllätys ja silti uskottava, jopa perusteltu. Matkalla kohti totuutta Pablo ennättää saattaa koko lähipiirinsä hengenvaaraan, koska ei aluksi ymmärrä yhtään, miten isojen asioiden ja vaarallisten ihmisten kanssa on tekemisissä.

Reitala kirjoittaa sujuvasti, suhteellisen lyhyin lausein, joilla onnistuu kuitenkin rakentamaan eläväksi tarinan henkilöt, paikat ja tunnelmat tarvitsematta laajoja kuvauksia tai luonnehdintoja. Juoni kulkee vaivatta ja kevyesti, mutta samalla tiukasti otteessaan pitäen, viihdyttäen, kiehtoen, salaisuuksiaan sopivati pantaten ja pikkuhiljaa paljastellen.

Henkilöhahmoja voi pitää melko stereotyyppisinä; joskin osittain se on monen kohdalla vain pintaa tai rooli, jonka alta paljastuu lopulta kokonaisempi, kompleksisempi ihminen. Pablon naiivius on paikoin epäuskottavaa, samoin hänen vaimonsaa kärsivällisyys. Silti Tähtihetki on vähintäänkin kelpo kesälukemiseksi sopiva yhdistelmä kehityskertomusta, rikosromaania ja veijaritarinaa.

Anne B. Radgen Berliinipoppelit (Tammi, 2007 ) on oikeastaan aika hämmentävä kirja. Miten ihmeessä romaani kolmen toisistaan 20 vuotta sitten erkaantuneen norjalaisveljeksen uudelleenkohtaamisesta voi kiinnostaa minua?

Ensinnäkin Radge osaa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisen kiehtovasti ja tarkkanäköisen viihdyttävästi sekä sikatilallisen, hautausurakoitsijan että ikkunasomistajan arkipäivästä. Toisekseen kirjailija osaa kuvata riitapukarien suvun vaiheita samaan aikaan sekä harvinaisen hauskasti että yllättävän koskettavasti.

Tor, vanhin veljistä, on se sikafarmari. Siat ovat Torin elämän sisältö; muuten hän on täydellinen peräkammarinpoika, joka joutuu aivan hukkaan, kun dominoiva äiti halvaantuu ja joutuu sairaalaan. Juuri ja juuri Tor saa ilmoitettua asiasta veljilleen ja aikuiselle tyttärelleen, jonka on tavannut vain kerran aiemmin.

Erlend on veljeksistä nuorin, se somistaja. Hän asuu Kööpenhaminassa toimittajamiehensä Krummen kanssa, eikä edes halua muistaa sukulaisiaan, saati kertoa heistä kellekään. Vaikka Erlend on aikoinaan heitetty kotoa pois, on kutsu äidin kuolinvuoteen äärelle on niin velvoittava, että hän löytää itsensä yrittämästä kommunikoida veljiensä, veljentyttärensä ja kummallisen, lannistetun isänsä kanssa. Veljentyttären kanssa hän onneksi ja yllättäen löytääkin heti yhteisen sävelen.

Keskimmäinen veljes Margido on se hautaustoimiston omistaja; hän jää tarinassa hieman pienempää osaan kuin muut veljekset, mutta ehkä asia korjaantuu trilogian jatko-osissa. Nyt ei saada tietää paljon muuta kuin se, ettei Margido ole uskovainen, vaikka kaikki niin luulevatkin.

Neljäs päähenkilö on Torunn, Torin aikuinen tytär, jonka äiti ei aikoinaan ole kelvannut veljesten äidin mielestä Torin vaimoksi; eikä ilmeisesti olisi kelvannut koskaan kukaan mukaan. Anna halusi pitää langat käsissään ja komennon itsellään; ja onnistui siinä.

Kaiken ja kaikkien taustalla haahuaa legendaarinen Tallak-vaari, joka vaikuttaa olevan lähes myyttinen hahmo.

Radgen luomat henkilöt ovat arkisia mutta silti kiehtovia, hänen huumorinsa on jossain määrin ironista mutta kuitenkin ymmärtävää, ja hänen perusasenteensa on avoin ja suvaitsevainen. Enpä usko, että voin jättää jatko-osia lukematta.

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja “sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten “kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.

Kääntelin kädessäni pinkkiä pokkaria nimeltä Rakkauden puukottamat ja ihmettelin, kuka on Kassandra Block, kirjan kirjoittaja, ja miksei suomentajan nimeä ole missään, eikä oikein kustantajankaan (MyBook) ennen kuin tajusin, että huolimatta (sala)nimestään ja kirjansa tapahtumapaikasta (Frankfurt) Block kirjoittaa suomeksi.

Rakkauden puukottamat on kaikin keinoin ja voimin lesbodekkari. Dekkariksi ei juoneltaan kovin kummoinen – ainakin itse tiesin murhaajan jo kauan ennen kuin yksityisetsivä Renate Kress hoksasi, mistä on kyse.

Dekkareiden lukijana olen konkari, mutta Frankfurtin “lesboskenen” kuvausta onkin ulkopuolisena vähän hankalampi arvottaa. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää, kun Block itsetarkoituksellisen oloisesti marssitti näyttämölle kokonaisen kavalkaadin mitä erilaisimpien seksuaalisten mieltymysten mannekiineja – ilman, että kaikki henkilöt varsinaisesti olisivat liittyneet itse tarinaan ja tapahtumiin. Pippaloita tuntui piisaavan, mutta arjen kuvaus jäi vähemmälle.

Nyt on se päivä eli yö.

Johanna Sinisalon romaani Linnunaivot (Teos, 2008) on yhtä häiritsevän hyvä ja mieltä vaivaamaan jäävä kuin hänen aikaisempikin tuotantonsa; ainakin se osa siitä, johon olen tutustunut.

Linnunaivoissa kaksi suomalaista nuorehkoa ihmistä – Heidi ja Jyrki, nainen ja mies, joita en kuitenkaan osaa nimittää pariskunnaksi – patikoi Tasmaniassa South Coast Trackilla. Patikoi, patikoi ja patikoi.

Takautumissa käväistään lähimenneisyydssä Uudessa-Seelanissa. Patikoimassa. Sekä vähän aikaisemmassa ajassa Suomen Lapissa.

Kuulostaako tylsältä? Ei kuitenkaan ole.

Tarina imaisee mukaansa aivan merkillisellä tavalla. Sinisalo kirjoittaa pirullisen hyvin. Juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Mistä matkassa oikeastaan on kyse? Jyrki paasaa ympäristöasioista, mutta on silti valmis lentämään maapallon toiselle puolelle hankkimaan äärimmäisiä kokemuksia. Mitä – paitsi rakkoja, mustelmia ja naarmuja sekä pitkän nenän isälleen – Heidi on hankkimassa?

Conradinsa lukeneella on omat aavistuksensa, kun lukujen väleihin sijoitetut lainaukset ovat Pimeyden sydämestä. Oma roolinsa on myös kea-linnuilla, mutta onko Heidin luuseriveljelläkin? Lue itse.