You will see all steps two times in a row, so if you missed a stepp it will come later on a second time

Enjoy a nice sateh-rise dinner from the heart <3

Aatos Beck © 25-1-2010.

Blogi alkaa tämän viestin (ja osittain myös edellistenkin) myötä varsin uhkaavasti suistua kohti päivittäisten avautumisten mustaa aukkoa.

Söin tänään telakalla, lohta. Ja katkarapuja myös – ne olivat hyviä. Ei lohikaan ollut pahaa. Ei lainkaan. Join myös kolaa. Ennen sitä kävin katsomassa sirkusta. Hieno esitys.

Tällä kerralla selvisin vielä sarkastisella sitaatti-tyylillä.

Aiheeseen liittyvää:

http://festival.circusruska.com/

(Yllä oleva kuva on linkitetty suoraan Telakan sivuilta. Sen nimi näyttäisi olevan ravipano.jpg.)

HYVÄÄ JOULUA SIIS KAIKILLE!

Tässäpä pieni joulu postaus siis :3.

Tänään kävin heti aamusta itiksessä ostamassa joulusuklaita ja mattavahaa näille uusille hiuksille. Huomen vois vähän stailailla näitä hiuksia ja kattoo mitä saa aikaseks 8).’

Sitten tietty on syöty jouluateriaa, joka on meillä aika omaperäinen kun perheenjäsenistä kukaan ei oikeen diggaa mistään laatikosta tai tällasistä!

Ja tossa vielä jouluinen kuva musta D.

Ja päivän biisi ei kummemin selittelyjä kaipaa, se on tietenkin:

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla “näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin “puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on “kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä “normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.

Liittyen alla olevaan ruokakeskusteluun, valokuva, jonka napsaisin Boulevard Raspailsin lauantaitorilla Ranskan pääkaupungista viime viikonloppuna.

Puput ovat päässeet hengestään, mutta saaneet pitää karvapeitteensä

Kuva katosta roikkuvasta jäniksestä huvittaa suomalaista, koska on ilmeistä, ettei jäniksen riiputtaminen kävisi laatuun kotoisalla kauppatorilla. Miksi ei? Koska kukaan ei ostaisi lihaa, jolle pitäisi tehdä kotona jotain veristä tai jota lapset voisivat sääliä ennen ateriaa (koitapa sääliä päätöntä broileria tai ulkofilepihviä). Täällä päin on osoitus sivistyneisyydestä, jos eläin näyttää tiskillä siltä, ettei se ole koskaan elänyt. Jänis ei kävisi laatuun myöskään siksi, että terveysradikalismiin kallellaan oleva elintarvikelakimme todennäköisesti kieltää villin jäniksen myynnin ilman laboratorion leimaa tai aromit tuhoavaa tyhjiöpakkausta.

Miten pariisilainen osaa ostaa moisen karvaturrin? 1.) Koska taito käsitellä raaka-aineita ei ole kadonnut. Sielläpäin maailmaa siipikarja myydään päiden ja jalkojen kanssa, kokonaisten eläinten suolestaminen tai nylkeminen kuuluvat kotikokin valmiuksiin, siinä missä mökkiahvenen perkaaminen härmäläisen kesämiehen taitoihin. Suomessa syödään enää ruhon kalleimpia paloja, joiden laatu heittelee luvattoman paljon. Loppu jauhetaan eläinrehuksi, pakastetaan jauhelihaksi tai sisällytetään mauttomaan makkaraan. 2.) Tieto raaka-aineista ei ole kadonnut. Ranskalainen ei osta huonoa tavaraa torilta ja sairastu siitä vatsapöpöön, koska tietää miltä hyvän lihan tulee näyttää ja tuntua. Hän ostaa pupun ja varmistaa myyjältä, että sisältä löytyy hauleja. Myöskään tuoreet osterit eivät kaipaa viranomaisen leimaa, eikä leipä parasta ennen päiväystä.

3.) Luottamus. Asiakas suosii samaa lähimyyjää, jonka maine on pelissä, mikäli tuote paljastuu huonolaatuikseksi. Turha myydä huonoa, jos mielii pysyä leivässä. Suomi sen sijaan on huomaamattaan ponnistellut vuosikymmeniä yhteiskunnan perusluottamuksen rapaannuttamiseksi. Kahdenkeskisiin suhteisiin on tunkenut kolmanneksi pyöräksi kasvoton viranomaistaho, joka on kontrollitoimenpiteillään muovannut kansalaisista ylikasvaneita koululaisia, jotka saavat turvaa isoveljelle ulkoistamastaan kurista.

Hinta on kova: kohtuullisen moni suomalainen on jollain tapaa arka, lannistunut ja epäluottavainen. Instituutioita arvostetaan, mutta suhde niihin on etäinen. Osa kansasta katsoo ylpeydenaiheeksi orjamoraalin, jossa punaisia valoja ei ylitetä, vaikka autoja ei tulisi. Tuntuu olevan jonkin sortin normi, ettei suomalainen luota naapureihinsa, koska kohtelee heitä kuin muukalaisia. Luottamus ei kuki kylmässä pohjolassa. Sitä etsitään instituutioista tajuamatta, että juuri niiden päsmäröinti on sivutuotteena rapauttanut orgaanisesti kasvavan keskinäisen luottamuksen, jota voisi nimitellä sivistykseksi.

Jos pieni rönsyily sallitaan, kulttuurin sisäisen koheesion rapautuminen nähtiin Itänaapurissa viime vuosisadalla. Kommunismi ei kuitenkaan onnistunut syövyttämään valtioiden, kuten Unkarin ja Tsekin, kulttuurin perustuksia, vaikka yritys oli huomattava. Ne ovat kimmonneet takaisin kurjuudesta nopeammin kuin moni olisi uskonut. Mailla on vankka kulttuuripohja, jota Suomella ei ole.

Ajatelkaapa: samaan aikaan kun valtiovallan väkivalta niitti itäblokissa perinteitä kuin viikatemies, Suomessa vallitsi täysi valinnanvapaus, jota käytettiin ruokatraditioiden tuhoamiseen samaisen sosialismin modernissa hengessä (mikä läpileikkasi koko hyvinvointiyhteiskuntaideologian ja näkyy edelleen esimerkiksi kauniissa kaupunkiarkkitehtuurissa, mutta myös yllättävän monen poliitikon puheissa, presidenttiä unohtamatta). Sekä mämmi, että joululaatikot ovat tätä nykyä teollisesti valmistettuja suurimmassa osassa joulupöytiä. Siis eineksiä vuoden merkittävimpänä juhlapäivänä. Hieman kuin joisi kiljua hääpäivänään.

Tämä kärjistetty matontamppaus on huuto muutokselle: jotain tarttis tehdä. Ankeus iskee ennen kaikkea siksi, ettemme varsinaisesti tunnu hahmottavan ruokakulttuurimme surullista tolaa. Kalorien laskenta, hivenaineista puhuminen ja bakteerien mittaus eivät ole parhaita tapoja lähestyä ruoan herkullisuutta, sanokoot einestehtaiden etupiireihin kuuluvat elintarvikeviranomaiset mitä tahansa. Miten olisi 180-asteen käännös suhtautumisessa ruokaan? Ruoan maku takaisin keskustelun ytimeen. Onko kukaan mukana?

Ajatella, että Selmita ei ollut koskaan leiponut piparkakkuja! Voi espanjalaislapsia, heillä ei ole myöskään joulukalenteria eikä joulukuusta, ja lahjat tulevat vasta loppiaisena kolmen kuninkaan eli suomalaisittain itämaan tietäjien tuomina. Näin ainakin Valenciassa. Siskoni oli lukenut Hesarista espanjalaisesta jouluperinteestä syöttää 8.joulukuuta alkaen jouluhalkoa ja “kakattaa” se sitten ennen joulua. Selmita ei kuitenkaan ollut tällaisesta ikinä kuullut, ja kuunteli selitystäni epäuskoisena. Jouluhalko selvisikin katalonialaiseksi perinteeksi, mikä selitti asiaa. Tosin tuo kakattamisosuus kuulosti minusta aivan perusespanjalaiselta, onhan niillä niitä kakkivia joulukoristeitakin ja arkipäiväinen kirous kuuluu “me cago en la mar/leche” eli kakkaan mereen/maitoon – kuunnelkaa vaikka Francon ajan Antonio Alcántaraa!

Muottikuvaelma

Krapulahirvi ynnä muut ystävät

Joulupipareita Selmita oli sentään syönyt aiemmin, mutta joulutortut olivat hänelle tuntemattomia. Niin kuin ilmeisesti ruotsalaisillekin… onnistuin kuitenkin lopulta metsästämään valmiita voitaikinalevyjä yhdestä kaupasta ja luumumarmeladia toisesta – se oli Suomi-hyllyssä yhdessä Koskenlaskijan, karjalanpiirakoiden ja noin kolmenkymmenen erilaisen makkaran kanssa! Aloin sitten innolla leipomaan eli esittelemään erilaisia leikkauksia ja taitteluja, joilla torttuja voi tehdä. Selmita oli kuitenkin kiinnostuneempi maistamaan luumumarmeladista. Ja maistamiseen jälkeen kiinnostuneempi vadelmahillosta! Hän halusi mielummin laittaa sitä torttujen täytteeksi… Nieleksin kansallisylpeyteni ja totesin, että miksipä ei, ja osa täytettiin sitten vadelmahillolla.

Uunin laiton jälkeen valkeni tosin että siksipä ei, koska hillo ei pysy kasassa samalla lailla vaan muuttuu aika lailla juoksevaksi. Selmita oli kuitenkin tyytyväinen vadelmatorttuihinsa, mutta maistettuaan perinteistä luumuversiota piti sitäkin ihan kelvollisena.

Joulutorttujen hillokirjoa

Halusin juoda torttujen kanssa joulumarkkinoilta ostamaamme glögiä. Se on fiinissä pullossa kuten kaikki ruotsalaisglögit, ja makuja on vaikka millä mitalla. Melkein kaikki ovat myöskin alkoholipitoisia, toisin kuin tämä meidän 60 kruunun lappilaismarjoista mehustettu glögisemme… Eh. Olen nimittäin kovin skeptinen näitä ruotsalaisglögejä kohtaan, joten kun tätä sai maistaa, ja totesin sen kelvolliseksi, niin sitä sitten piti ostaa! Selmita tosin järkytti minut toistamiseen sanomalla ettei erityisemmin välitä glögistä, johon on siis myös tutustunut vasta täällä. Minun pieneen mieleeni kun ei olisi voinut pälkähtääkään, että joku ei rakastaisi joulutorttuja ja glögiä… Näin se suomalainen näkökulma avartuu.

Buenos días!

Otsikko kertoo lauantaipäiväni tähänastisista tapahtumista. Lisäksi tollaiset fraasit, joissa rinnastetaan kolme substantiivia, kuulostaa tosi hyvältä. Kysykää vaikka Väinö Linnalta (suo, kuokka ja jussi), New Orderilta (power, corruption and lies) tai kotkablogin ANTSALTA (kääpiöitä, jouluolutpihvejä ja ISOJA MYLLYJÄ).

New Orderin vuonna 1983 ilmestyneellä Power, corruption and Lies -albumilla on hyvää syntsa meininkiä!

Heräsin tänään kymmeneltä. Olin eilen kotkahenkisissä pikkujoulubileissä. Oli oikein kivaa. Jäädyin kuitenkin hieman jatkoillesiirtymisvaiheessa, sillä muun seurueen siirtyessä Motelletiin (baari Uudenmaankadulla) kreisibailaamaan, jäin Karhu Ministeriin (baari Manskulla) tissuttelemaan ja menin lopulta DÖSÄLLÄ kotiin. Tähän oli kaksi syytä: olin vähän väsynyt (olin ollut edellisenä iltana Joensuu 1685:n huipulla keikalla) ja mulla tänään paljon tekemistä. Dösässä oli joku elämää nähneen oloinen jannu, joka soitti huuliharppua ja kertoi menneensä juuri kihloihin. Hieman ennen Elielinaukiolle saapumista jannu kiersi keräämässä kolehdin hattuunsa, jotta pääsisi sisään baariin juhlimaan kihlautumistaan. Annoin 20 senttiä. Periaatteessa oon sitä mieltä, että köyhyyttä ja kodittomuutta vastaan pitäisi taistella pikemminkin rakenteellisin muutoksin, mutta jannu oli symppiksen oloinen.

Nojoo, tänään herättyäni opiskelin pari tuntia. Sen jälkeen kävin Alepassa ostamassa BROILERIN FILESUIKALEITA ja HAMMASTAHNAA. EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ! Laitoin the Curea soimaan ja aloin tehdä ruokaa. Cure on vähän aliarvostettu bändi, ehkä siksi että sitä verrataan aina johonkin Joy Divisioniin tai The Smitshiin. Mun mielestä tällaiset vertailut on tarpeettomia, koska musa ei oo mikään nollasummapeli jossa jonkun bändin hyvyys olisi jotenkin joltain muulta jotain pois. No, joka tapauksessa ohjelmassa oli siis ISOA KOKKAILUA. Tänään tein kanaa intialaisittain.

Hassujen jääkaappimagneettien (keskellä Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah) ohella solukeittiöni kummallisuuksiin kuuluu hylly, jossa on kolme erikokoista espressopannua, joita ei käytetä juuri koskaan.

Tässä resepti kotkahenkisille kotikokeille:

Kanaa intialaisittain

Tarvitset
- 2 sipulia
- 2 valkosipulinkynttä
- n. 300g KANASUIKALEITA, tänään käytin hunajamarinoituja, mutta muutkin käy
- puolikas paprika
- 2dl ruokakermaa
- mustapippuria
- juustokuminaa
- currya
- Garam masala -mausteseosta

Kuullota sipuli ja valkosipuli öljyssä pannulla. Lisää kanat. Paista kypsäksi. Lisää pilkottu paprika ja ruokakerma, mausta makusi mukaan. Itse käytin yllämainittuja mausteita, mutta ainakin korianteri toimii myös hyvin. Anna hautua jonkin aikaa. Tarjoile riisin kanssa.

AI OLIKO HYVÄÄ!!?!

No oli hyvää! Söin myös salaattia ja join vettä. Nyt on hyvä fiilis. Keitän kohta vielä espressoa kahden kupillisen kokoisella pannulla. Tarkoitukseni olisi lukea vielä vähän Georg Simmeliä ennen kuin menen vääntämään sählyä. Illalla on tiedossa jälleen BAILUMEININKIÄ, joka mahdollisesti huipentuu JESSEN levynjulkkarikeikalle Korjaamolle. TUM TUM TUM!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. GET YOUR EAGLE ON!

Hauskaa ja KOTKAHENKISTÄ viikonloppua kaikille lukijoille!

Tällä postauksella olisi tarkoitus aloittaa sarja aasialaiselle ruoalle omistettuja juttuja. Itse tunnen olevani avoin kokeilemaan kaikenlaisia uusia juttuja, ja yritän tällä tuoda esille erillaisia ruokailuvaihtoehtoja joihin täällä tulee mahdollisuus kokeilla. Kirjoittelen sekä länsimaiseen makunystyrään sopivista mässäilyistä, sekä kokeilunhaluisen extreme-ruokailijan vaihtohedoista. Kertoilen myös budjettimatkaajalle sopivista vaihtoehdoista, ja rajoitetusti (oman varallisuuteni mukaan =) vähän hintavammastakin aterioinnista jos sellaisia tulee vastaan.

Ruoan tilaaminen Aasiassa onnistuu kyllä, mutta mitä pienempään paikkaan pois turistivyöhykkeeltä eksyy, sitä epätodennäköisemmin myöskään löytää englanninkielisiä käännettyjä ruokalistoja. Useimmiten Japanilaiset ravintolat ovat varustettuja kuvallisilla ruokallistoilla, mutta Taiwanissa ei sellaisia ole oikein tullut vastaan. Tällöin pieni perus kirjoituskielen tuntemus on hyväksi, tai sitten on toivottava että tarjoilija osaa kuvailla ja suositella jotain. Mutta pienellä seikkailunhalulla varustettu matkaaja voi tietysti tilata jotain umpimähkään. Ruokaahan se on, suuhun vaan ja pureksii entistä matkatoveriani lainaten. Jos kitiini raksuu kovasti, ennen seuraavaa haukkua on hyvä tarkastaa voisiko lautasella olevaa äyriäistä mahdollisesti kuoria (allekirjoittanut pisteli muinoin eräässä Japanilaisessa sushi ravintellissä suihinsa tukun isoja katkarapuja kuorineen ja tuntosarvineen, joka oli vähän hankalaa nieltävää). Tarjoilijan ilmettä kannattaa myös tarkkailla, joka on hyvä idikaatio oudosta tilauksesta, tai sitten oudoista ruokailutavoista.

Sitten pidemmittä pörinöittä:

Osa I: Päivä merenantimia nautiskellen

Tänään tuli siis absorboitua pieni osa paikallista merielämää. Päivä alkoi lykkäämällä aamiaista yli puoleen päivään, jonka jälkeen tuli suunnattua jo tutuksi tulleeseen sushi ravintolaan Susi-Sushiin. Sushi on ehkä yksi helpoimmista ruoista löytää Taiwanissa ja Japanissa, ja toisin kuin esm. suomalaisissa paikoissa joissa sen yleensä jokseenkin väljähtänyttä, koneellista, vaihtoehdotonta, ja tietysti kallista, täällä se on yleensä tuoretta ja ammattitaidolla tehtyä. Tasoja tietty löytyy täälläkin, ja kioskilta ostettu kelmusushi ei luonnollisesti ole sitä parasta. Hintaerot ovat myös melko isoja, mutta paikan hintatasoa voi arvioida aika paljon ravintolan olemuksesta. Jos jonkilainen ruokalista on esillä kyseessä on yleensä melko edullinen paikka. Jos menu tuodaan pöytään vasta teen kera, paikka voi olla kalliskin, mutta yleensä mässyt ovat myös laadukkaita.

Taiwanissa ei englannin kielisiä menuja oikein ole kuten aikaisemmin mainittua, mutta tähän hätään on oiva ratkaisu käydä tarkoitukseen paremmin soveltuvassa “kaiten-sushi” ravintolassa. Tuollaisessa paikassa annokset kiertävät ruokailupöydän edessä liukuhihnalla, josta voi itse valikoida mukavimman näköiset. Hinta lasketaan sitten kertyneistä tiskeistä, ja eriväriset lautaset yleensä tarkoittavat erihintaista annosta.

Yleisin sushi on tietysti nigiri-sushia, joka on suuhun mahtuvan riisipötkön päälle sijoitettu raaka kalanpalanen, joiden väliin on yleensä piilotettu vähän wasabia. Oikeaoppinen sushin syönti tapahtuu soijakastikkeen avulla, joka kaadetaan pieneen matalareunaiseen kuppiin joka yleensä on tarjolla. Yksi tai kaksi teelusikallista riittää, nestettä voi lisätä tarpeen mukaan ruokailun jatkuessa. Tämän jälkeen kastikkeeseen sekotetaan vähän wasabitahnaa, ja ne sekoitetaan ruskeahkoksi liemeksi. Wasabin määrää voi vaihdella oman tulisuustottumuksen mukaan. Tämän jälkeen otetaan nigiri-sushista kiinni syömäpuikoilla, kastetaan sitä soija-wasabi kippoon, ja viedään suuhun. Isommasta nigiristä voi yrittää haukkailla pienen palasen ensin, mutta yleensä homma menee silloin sotkuiseksi. Parempi laittaa kokonaan suuhun, nauttia kielellesulavasta mausta ja nenäkarvoja käperryttävästä tunteesta jos wasabia olikin piilossa isompi määrä. Kuvassa oikealla on tukku omia suosikkejani, kevyesti liekitettyä lohta, sekä oletettavasti jotain kampelan tyyppistä kalaa (hirame). Kumpainenkin suorastaan sulaa itsestään suuhun, ja yksi nigiri ehtikin jo kadota lautaselta sushihirviön suihin =)

Illalla tuli käväistyä Pein vanhempien kotona, josta lähdimme yhdessä käymään rannikolla sijaitsevalla kalatorilla. Täällä tunnutaan olevan yhtä persoja merenelävien perään kuin Japanissakin, jos ei jopa enemmän. Toreilta kuitenkin löytyy kaikenlaista takuulla freshiä fisua ja äyriäistä kohtuu edullisesti. Alkupaloiksi tuli kävellessä nautiskeltua jonkin ison kalan mätipusseja grillattuna. Ei aivan minun makuuni, mutta syötävää. Makua voinee verrata johonkin erittäin vahvaan juustoon, joka on uitettu vahvassa kalaliemessä.

Kuvassa näkyy sitten kasa taskurapuja, joita löytyi kaikenlaisia. Hyvä sääntö tämmöisiä nivelikkäitä äyriäisiä ostaessa on että otuksien kuuluisi ostaessa olla vielä vetreästi liikkeessä. Kuvan ravut menettivätkin toimituksessa pari toveriaan, joista yksi päätyi illallislautaselleni. Ravut ja vastaavat äyriäiset ovat todella helppoja valmistaa: muuta ei juuri tarvita kuin kattilan, jossa saa kiehutettua vettä. Merimörkö kattilaan kiehumaan, ja jonkin ajan päästä se on valmis tarjoiltavaksi. Saksellisten otusten kanssa on ilmeisesti hyvä tainnuttaa otus ennen kiehuttamista jottei se pudottaisi saksiaan, jolloin ulos saattaa valua paljon hyvänmakuista lientä. Tainnuttaminen tapahtuu ilmeisesti päähän napauttamalla, tai hiljalleen kiehuttamalla sen sijaan että laittaisi sen suoraan ~100 asteiseen veteen. Tällöin välttyy myös ylimääräiseltä äyriäisakrobatialta. Taskurapu maistuu kyllä hyvältä, mutta on todella vaivalloista kaivaa auki jotta lihaan pääsisi käsiksi. Lisäksi kuoriessa on helppo saada ikäviä haavoja jos taito ei ole oikein hallussa kuten minulla, jota todistaakin tällä hetkellä laastaroitu etusormi.

Torilta tarttui mukaan myös kasa merikotiloita, jotka tuli myös kiehautettua. Niiden syöminen vaatii jonkin sortin ohuen haarukan jotta nuljaskan saisi ulos kuorestaan. Tulin siihen tulokseen etten itse ole juurikaan suuri kotiloiden ystävä, ainakaan paljaaltaan tai edes soijakastikkeessa kostutettuina. Aikaisemmin olen kuitenkin maistellut jonkinlaisia minikotiloita, jotka olivat noin senttimetrin pituisia ja tarkoitettu pikkunaposteltavaksi. Ne maistuivat ihan hyviltä, syöminen tapahtui ensin imaisemalla kotiloa ohuesta päästä jotta otus irtoiaisi, jonka jälkeen niljake imaistaan ulos kuorestaan paksusta päästä. Kotilot oli maustettu jonkin sortin viinillä, josta hyvä maku kaiketi johtuikin. Kannattaa kokeilla jos vastaan sattuu, kunhan varmistaa ensin että kyseessä on tosiaan suoraan suuhun pistettävä kotilo eikä tukkuna myytävä raakaversio.

Pari-kolmekymmentä vuotta sitten peruna julistettiin pannaan laihdutusrintamalla. Sen uskotiin lihottavan ja turvottavan.  Kuitenkin 100 g perunaa sisältää vain 87 kcal. Jos syöt kilon perunoita päivässä, saat 870 kcal, joka ei ole edes lähellä päivittäistä minimienergiamäärää. Peruna ei tosiaankaan lihota. Perunassa on suurin osa vettä, noin 15% hiilihydraatteja, 2 % proteiinia, 1 % kivennäisaineita kuten  kalsiumia, magnesiumia, rautaa ja fosforia ja 0,1 % rasvaa. C-vitamiinia on 11 milligrammaa/100 g.  Perunassa on myös A-, B1, B2- ja B6-vitamiineja, niasiinia ja K-vitamiinia.

Katoaako vitamiinit ja kivennäisaineet, jos perunan kuorii? Tämä on ikuisuuskysymys. Perunassa on kuitenkin niin paljon hyviä aineita, että jos perunat kuorii eivät ne kaikki millään katoa.  Jos peruna ei ole luomuperuna, kuoriminen voi olla jopa hyväksi terveydelle, sillä kuorissa voi olla lannoite- ja torjunta-ainejäämiä. Itse kyllä epäilen että jos niitä on, niitä on silloin koko potussa, ei vain kuoressa. Suosi siis luomua. Luomuperunan voi huoletta kypsentää kuorineen ja kesällä jopa syödä kuorineen. Kunhan on pessyt turpeet,  mullat ja hiekat ensin pois.

Vaikuttaa siltä, että useammankin henkilön Delicardin voimassaoloaika alkaa olla päättynyt, sen verran esim. Facebookissa on ollut ilmoituksia entrecoten ja karitsan kareiden valmistamisesta. Oma härän entrecoteni pitäisi tulla postissa perjantaina ja se on tarkoitus valmistaa lauantaina. Lihaa lienee hieman liikaa kahdelle hengelle, joten katsotaan, tulisiko syöjiä enemmänkin vai pitääkö kahden lihansyöjänaisen todellakin ahmaista lähes puoli kiloa per suu.

Itse en osaa lihalle oikein mitään tehdä. Paistaminen epäonnistuu aina, joku kohta palaa ja joka tapauksessa lihasta tulee sitkeää, kun en usko, että se on valmista. Ennen kuin on liian myöhäistä mediumille. Siksi olen kutsunut ruokaa laittamaan asiaan paremmin perehtyneen ystäväni. Itse voisin keskittyä lisukkeisiin. Lauantaita sopii siis odottaa vesi kielellä.

Tänään teki mieleni quiche lorrainea. Niinpä sellaisen valmistinkin, mutta kuvaa en viitsinyt ottaa, kun raukasta tuli vähän turhan tumma. Maistui kuitenkin oikeinkin hyvältä ja sitä meni runsaasti.

Huomenna olen työn puolesta koulutuksessa. Seminaareissa ja koulutuksissa on se hyvä puoli, että yleensä niissä ei ole tarjoiluista valittamista. Jotain hyvää on taas huomenna tarjolla, johan sen voi etukäteen arvata.

Terve kotkat ja kotkahenkiset janarit!

Puheet kuolemastani ovat ennenaikaisia ja vakavasti liioiteltuja.

Eilen oli sunnuntai. Eilen oli oikeastaan erittäin hyvä sunnuntai. Eilen oli oikeastaan erittäin hyvä sunnuntai kahdesta syystä. Ensinnäkin, olin kaverini Sannan kanssa ”kahvilla”. Toiseksi, olin kaverini Jussin luona tekemässä JOULUOLUTPIHVEJÄ ja katsomassa, kun Jussi pelasi ROOLIPELIÄ TIETOKONEELLA. Jos et jaksa odottaa roolipelihehkutusta ja olet lukenut jo tarpeeksi kaveristani Sannasta, ole hyvä ja siirry kappaleeseen 3 tai 4. En tiedä vielä, aionko kertoa ”kahvittelusta” yhden vai kahden kappaleen verran.

Tässä vaiheessa moni miettii varmasti, miksi käytän lainausmerkkejä kahvittelu-sanan ympärillä. Eihän kahvissa pitäisi olla mitään erikoista! Eipä siinä useimmille olekaan, mutta jos se tapahtuu WANHASSA KETUSSA (just hyvä baari) ja tarkoittaa kahden tuopin juomista, voidaan puhua jo vakavasta alkoholismista. Muutenkin meno oli hurjaa. Se sisälsi muun muassa juttelua ja oluen maistelua.

Kuvassa ei ole kaverini Sanna, mutta toivoisin, että minulla olisi tällaisia kavereita.

Dokaamisen jälkeen siirryin kaupan kautta kaverini Jussin asunnolle. Tarkoituksemme oli tehdä porterpihvejä, mutta koska en löytänyt Koffin porteria keskustan S-marketista, ostin tilalle jouluolutta!!! Jos on innovatiivinen ja kekseliäs mieli, kaikki on mahdollista! Pihvit onnistuivat oikein mainiosti. Samaa ei voi sanoa perunamuussista. Se ei onnistut oikein mainiosti. En kuitenkaan jaksa kertoa tarkemmin miksi.

Jouluolutpihvien resepti:

• jauhelihaa
• oliiveja (niitä ruskeita välimallioliiveita, en muista nimeä)
• kananmuna
• 3 ruokalusikallista jauhoja
• sipulia
• valkosipulia
• suolaa
• pippuria
• timjamia
• jouluolutta

Mössää kaikki ja paista.

Syötyämme oli kuitenkin vuorossa illan kohokohta: pääsin katsomaan, kun Jussi pelasi roolipeliä! Pelin juoni on tämä: olet säälittävä nörtti, joka ei koskaan ole harrastanut eikä tule harrastamaan seksiä. Jos sinulla on kaveri, joka tulee kylään vain katsomaan kuin sinä pelaat, hän on vielä säälittävämpi nörtti eikä todennäköisesti osaa edes masturboida. Oikeastaan edellä mainittu ei ollut pelin juoni vaan lyhyt kuvaus kaverusten elämästä.

Jussi taitaa olla vähän nörtti. Kuvassa on myös tuntematon merirosvo.

Pelissä oman elämän kurjuuden voi kuitenkin unohtaa, sillä SIINÄ PÄÄSEE MYLLYTTÄMÄÄN KÄÄPIÖHAHMOLLA NOITIA JA LOHIKÄÄRMEITÄ! Vedettiin myös susia turpaan.

Seuraavaksi top 3 myllyt:

3) Kapinalliskääpiöt.

Tämä ei ollut oikeastaan kovinkaan vaikea taistelu. Jussin seurue (2 kääpiötä, haltia ja noita) pysyi hyvin kasassa ja hakkasi niin sanotusti paskat ulos näistä urpoista. Jousiampujat olivat suht vaarallisia, mutta lähitaistelijat täysin kädettömiä.

2) Susilauma

Tämä oli vielä helpompi mylly, mutta on aina hauskaa katsella kun eläimiä hakataan. Toisaalta susipaidat on tosi jees!

Susipaidassa on mahdotonta näyttää urpolta.

1) NOITALOHIKÄÄRME!

Ei terve! Tässä oli jo ihan kunnon myllytyksen makua. Muutenkin oikein mulkun oloinen noita muuttui yhtäkkiä lohikäärmeeksi ja aiheutti raskaita tappiota Jussin gangissa. Onneksi Star Trekia ja Babylon Fivea fanittava kaverini Jussi osasi hommansa ja tappoi lohikäärmeen lopulta näppärästi.

Kyllä maistuikin kahvi oikein maukkaalta tänä aamuna. Viikon kahvilakko sujui aika mukavasti, eikä maanantai-iltapäivän pientä päänsärkyä lukuunottamatta vieroitusoireita kofeiinista tullut.

Pahimmat paikat viikon aikana oli ehkä juuri maanantaina ja sitten viikonloppu. Herkullisia juustosämpylöitä oli lauantaina aamiaiseksi ja niiden kanssa olen aina juonut kahvia. Ei tee ollut ihan yhtä hyvin yhteensopiva, mutta tilanteesta kuitenkin päästiin ilman kahvinkeittoa.

Sunnuntaina käytiin Couchsurfing/hospitalityclub brunssilla Frankfurtissa. Siellä olisi kans kahvi sopinut hyvin tilanteeseen, mutta Apfelschorlella kuitenkin pärjäsin.

Kivuttomasti kyllä meni. Aamulla rajoitin kans vielä kahvinjuontia ja joinkin vain yhden kupin työpäivän alkeeksi. Nyt lounaalla menee toinen kuppi. Iltapäivällä joskus neljän aikoihin ehkä vielä kolmas.

Saimme vihdoin asennettua autoon opetuspolkimen. Rouvan ajokortittomuus on yksi pääsyitä, miksi asiat tuntuvat kohtuuttoman vaikeilta. Ei, ei meidän ole tarkoitus ehdoin tahdoin haastaa avio-onneamme, mutta ajo-opetus taitaa olla ainoa realistinen mahdollisuus saada kortti haltuun ennen kesää. Lähin autokoulu on Loviisassa, 40 kilometrin päässä, jonne minun pitäisi siis ajaa rouva tunneille. Ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta sekään. Ensin minun pitäisi tietysti käydä suorittamassa kirjallinen koe, vähän jännittävää sekin.

Syksy on nyt pimeyksineen täysillä päällä. Tämän kamalammaksi tämä ei muutu, maa on mustaa ja pimeä tulee ennen neljää. Toistaiseksi ollaan hengissä. Vaikka Uuden-Seelannin matka jää tekemättä, jonnekin aurinkoon on tarkoitus pariksi viikoksi lähteä. Se on ihan välttämätöntä. Aina pitää olla jotain, josta unelmoida.

Lapinjärven K-kauppias antoi oikeutetusti pyyhkeitä taannoisesta kirjoituksestani, jossa haikailin paikallisten elintarvikkeiden perään. Sumeilematta otin Lapinjärven K-Extran esimerkiksi tekemättä pohjatöitä. Kysymyshän oli yleistyksestä ja liioittelusta. Lapinjärven K-Extrasta ei saa edes ruotsalaista maitoa, ja se on muutenkin ihan kelpo kauppa. Mieluummin käyn kuitenkin aina kauppiaan pitämässä kaupassa kuin kilpailevassa, jossa valikoimasta päättää joku jossain. Ongelman ydin on jossain muualla kuin yksittäisessä kaupassa, se on koko suomalaista ruoanhankinta- ja jälleenmyyntiketjua koskeva.

Työskentely on helpottunut työhuoneen myötä. Aikaa on edelleen liian vähän ja sitä tuntuu menevän aivan liikaa autoiluun. Ajatus vielä yhdestä muutosta pyörii harva se päivä päässä. Joko johonkin kylään, Lapinjärvelle tai Loviisaan, tai sitten, jos löytyy tarpeeksi komea paikka, se voi olla kauempanakin. Kuten olen aina sanonut: jos kerran muuttaa maalle, pitäisi siinä ainakin olla jotain spektaakkelimaista.

Ensimmäisellä Etiopian matkalla en saanut perinteistä etiopialaista ruokaa ollenkaan, joten toisen matka tavoitteena oli syödä myös sitä, eikä vain hotelleissa länsimaisille turisteille tarjottavaa, melko mautonta ruokaa. Etiopialaisen ruoan saaminen osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Useampaan kertaan ehdotin etioipialaisille seuralaisillemme, että haluasin syödä etiopialaista ruokaa, mutta he antoivat kohteliaasti mutta päättäväisesti ymmärtää, että parasta on pitäytyä hotellien turvallisessa tarjonnassa.

Tutkin kuitenkin innokkaasti aina ruokalistoja ja eräänä iltana listalta hotellin ravintolan ruokalistalta löytyi kuuluisaa Doro wot -kastiketta, ja opas antoi minulle “luvan” tilata sitä. Doro wot -kastikkeen erityispiirre on, että se sisältää sekä kanan lihaa että kovaksi keitetyn kanamunan. Kastikkeessa on voimakkaat mausteet ja kastike syödään, kuten kaikki muukin etiopialainen ruoka, injeran kanssa. Injera on lättymäinen leipä, jota tehdään paikallisesti teff-viljasta. Doro wot ei ihan parhaalta mahdolliselta maistunut, mutta söin sitä kuitenkin urheasti jonkin verran  – olinhan niin pitkään haikaillut etiopialaisen ruoan perään.

Reilu tunti ruokailun jälkeen vatsani alkoi kuitenkin turvota hurjasti ja seuraavien parin tunnin aikana oksensin ulos kaiken mahdollisen! En tiedä, oliko ruoassa jotain pahentunutta vai oliko se vain niin oudosti maustettua, että se oli shokki elimistölleni. Tuon illallisen jälkeen en enää haikaillut paikaillisten herkkujen perään, ja söin tyytyväisenä niitä länsimaalaisille tehtyjä pöperöitä.

Addis Abebassa on hienoja ravintoloita, joista saa ihan oikeasti hyvää länsimaalaista ruokaa. Addis Abeban ulkopuolella valikoima on hyvin rajallinen ja ruokalista on samanlainen joka paikassa. Alkukeitoksi on tarjolla reilulla kermalla höystettyä kasvis-, tomaatti- tai sipulikeitto. Pääruoaksi on useimmiten tarjolla jotain leivitettyä lihaa. Eli ruokailun suhteen Etiopia ei ole niitä parhaita mahdollisia matkakohteita. Ja iso ongelma on hygienian heikko taso, joten riski mahasairauksille on suuri. Yhtenä aamuna tilanne olikin se, että sekä meillä että etiopialaisella oppaallamme oli sen verran tuntemuksia vatsassa, että kaikki söimme kiltisti aamiaiseksi veteen keitettyä kaurapuuroa. Siinä kulttuurierot kummasti tasottuivat

Japanissa ja Kiinassa on tutkittu hyvin paljon sieniä ja niiden lääkinnällisiä ominaisuuksia.  Siitakesienen on todettu olevan hyväksi allergioissa, sienitulehduksissa,  virusinfluenssassa ja nuhakuumeissa.  Sienen on todettu ehkäisevän ikääntymistä, suojaavan  stressiltä ja uupumukselta.  Useissa tutkimuksissa on todettu siitakkeen alentavan kolesterolia ja hankaloittava syöpäsolujen lisääntymistä.  Japanissa siitakkeesta eristetään lentiaani-nimistä ainetta, jolla hoidetaan mahasyöpää.

Siitaketta pitää syödä  tuoreena 60-160 g/vrk tai kuivattuna 6-16 g/vrk useiden viikkojen ajan että terveyshyötyjä näkyy.  Siitaketta viljellään myös Suomessa ja sitä löytyy ruokakauppojen vihannesosastoilta. Siitake sisältää kaikkia välttämättömiä aminohappoja, kaliumia ja runsaasti sinkkiä.

Jos sairastat kihtiä, diabetestä tai sinulla on korkea verenpaine kannattaa valita lautaselle tuoreita herkkusieniä ja runsaasti.  Tutkimusten mukaan tuoreessa  herkkusienessä on  runsaasti kaliumia, vitamiineja ja ruuansulatusta edistäviä aineita ja hyvin niukasti puriineja, natriumia ja glukoosia.  Herkkusieni ei paranna näitä tauteja, mutta auttaa pitämään asiat hallinnassa. Purkkiherkkusienistä ei ole vastaavaa hyötyä.

Suomen laissa on tällä hetkellä ihmeellinen pykälä, jonka perusteella Take-away -ruoka on halvempaa kuin ravintolassa syöty ruoka. Tilanne jatkuu ensi heinäkuuhun, ja pahimmillaan hankaloittaa Helsinkiläisen ravintolakulttuurin kehittymistä.

Onni onnettomuudessa: Paha Kollektiivilla on ratkaisu. Jos olet aina halunnut perustaa ravintolan, mutta et osaa kokata, ole hyvä ja ota tämä ratkaisu käyttöön.

Pitää perustaa ruokasalonki johonkin keskikokoiseen liiketilaan keskusta-alueella. Lisäksi pitää palkata muutama pyörälähetti tarjoilijoiksi.

Ruokasalonkiin on mukava tulla yksin tai porukalla. Sisään tullessa voi valita kaikkien Helsingin hyvämaineisten ravintoloiden ruokalistoilta ne listat, jotka sattuvat kulloinkin kiinnostamaan, ja tilata ruokia mistä ravintolasta haluaa: alkuruuat vegepaikasta, pääruoka hampurilaisravintolasta, jälkkäriä italialaisesta. Pyörälähetit noutavat ruuat ravintoloista. Ruoka maksaa saman verran kuin menemällä paikan päälle, ja ruokasalonki ja ravintolat jakavat ALV-lain ylijäämäosan.

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut “päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.