Tyhmyydestä saa kärsiä – tai ainakin varomattomuudesta. Uutisissa kerrotaan kanadalaisnaisen hakeneen masennuksen takia pitkän sairasloman, mutta naisen Facebook-päivityksessä hän viettää leppoisaa lomaa uimarannalla. Tuli kalliiksi ne kuvat…

Olis jo aika muistaa, että Facebookia seuraa niin työnantaja tuttuineen kuin vaikkapa vakuutusyhtiöiden yms. väki.

Voi vittu! Saatanan sikainfluenssa! Suomi on kussut tämänkin taas ihan totaalisesti, mikä nyt ei ollut kenellekään mikään yllätys. Soittelin eilen terveyskeskukseen ja yritin selittää tädille, että meidät yhden hengen firmaa pyörittävät yrittäjät pitäisi rokottaa riskiryhmänä, koska meillä ei ole minkäänlaista turvaa jos sairastumme. Kuka vittu mua muka sijaistaa? Tai sitä nakkikiskanpitäjää tai kukkakauppiasta tai ketä tahansa muuta yksityisyrittäjää, jonka firman toiminta on täysin oman työn ja terveyden varassa. Helppohan se on räkiä kotona ja maata jossain vitun hengityskoneessa kun sairaslomapalkka juoksee. Vittu mun kävi niin nyppiin se saatanan hoitsu joka siellä luurin toisessa päässä jollotti. Hyvähän se on mokoman ämmän jeesustella, kun töitä piisaa ja edut juoksee. Mä toivon ja rukoilen että en sairastu, koska nyt on käsillä firman tärkein sesonkiaika ja mun tulot romahtaa jos en pysty vetään noita koulutuksia.
Joskus mietiskelen sitä, miten helppoa olisi olla toisen palveluksessa. Varmat lomat, lomarahat, sairaslomat, työterveys jne. Paperikoneduunarit eivät edes tajua miten vitusti rahaa yritykseltä menee palkanmaksuun ja miten saatanan kehno tilanne tälläisillä pienyrittäjillä on. Hah, laitetaan Oiva Lohtander vaalimainokseen mähkimään ja edustamaan pahoja verenimijäyrittähiä. Saatanan sosialistivaltio.

Vituttaa vain kaikki. Ei kiinnosta mennä ees molskille peuhaan Erkan kanssa. En jaksanut mennä tänään Hennesin Jimmy Choo -hässäkkään. Mä olen kuvien perusteella tosi pettynyt Jimmy Choon mallistoon. Ensinnäkin siksi, että etenkin kengät olivat tosi yllätyksettömiä. Eiks noi terävät piikkikorot olleet joskus 2000-luvun alussa kovaa huutoa….ja kaikkein suurin pettymys oli se, että kuvissa kengät näyttivät vain siltä mitä ne ovatkin: HALVOILTA. Yksityiskohdat eivät olleet huoliteltuja, vaan ompeleet repsottivat. Odotan jo kauhulla sitä kun hontelot teinit ja ylipainoiset lihapullat valtaavat Tampereen kadut ja hoippuvat säälittävästi noilla kengillä. Naiset eivät saisi käyttää korkkareita jos eivät osaa kävellä niillä. Pitää tsekkaa Vesa Silverin ja Nelliinan mielipiteet Choosta, käsittääkseni molemmat kävivät siellä.
Oliskohan se vitutuskebabin paikka. Onneks kulli sentään alkaa olla kunnossa.

Flunssapiru pääsi nyt iskemään toista kertaa nyt parin täällä Saksassa asutun vuoden jälkeen, niin että oikein sairaslomalle piti jäädä.

En nyt tosin muista miten Suomessa “saikkua” haettiin, mutta täällä homma toimi hyvin. Sisään lääkärille ja vartin päästä sairaslomatodistuksen kanssa ulos. Ja tuosta vartista odotin lääkäriä kymmenisen minuuttia.

Muutenkin tuntuu hyvin, ainakin omalla kohdallani, tämä Saksan terveydenhuoltojärjestelmä toimivan. Muutama vuosi sitten operoitu nilkka kun alkoi hieman vihoittelemaan, niin marssin suoraan erikoislääkärille (10e olisin vielä säästänyt jos oisin tiennyt hakea ensin lähetteen omalta lääkäriltä). Kun ekan visiitin yhteydessä otettuja röntgen-kuvia sitten myöhemmin katseltiin ja todettiin, että titaaniruuvit, jotka op:ssa sisään jätettiin, olisi ehkä syytä ottaa pois, niin leikkausjonosta (jossa Suomessa op:ta taisin yli vuoden odottaa) ei ollut puhettakaan. Vähän tosin valitteli vastaanoton täti, että kun menee vähintään maaliskuulle, kun ovat lomilla… Eli sattumalta kun oli klinikan lomat kohdalla, niin odotusaika venyi jopa kuukauteen. Heh, melkoinen ero tuohon Suomessa olleeseen odotukseen.

Varmasti on Suomen terveydenhuollossa omat loistavat piirteensä ja toiminee ehkä paremmin tietyille asiakasryhmille, mutta itselleni (työssäkäyvä, terve) soveltuu tämä Saksan systeemi paremmin.

Näin. Nyt teetä ja kipulääkettä.

Hei, pisarainen! mahdoitko lukea eilen uutisista, kun kerrottiin, että vanhemmilla on stressi lastensa kesästä vanhempien ollessa duunissa? Kertoivat, että n. puolet vanhemmista kokee lapsen hoidon järjestämisen vaikeaksi koulujen ja päiväkotien lomien aikana. Mulle on moni kertonut, että ainakin yhtä suuri ongelma on, kun lapsi sairastuu, eikä saa viedä päiväkotiin tai kouluun. Kaikki ei saa (no kyllä saa, onhan se vanhempien oikeus) tai muuten vaan voi jäädä kotiin lapsen sairastuessa. Mitäs sitten tehdään?

Sä olet puhunut täällä vanhusten hoidosta ja asemasta, mutta myös lasten tilanteesta. Ja olet sanonut olevasi hoitoalan ihminen.  Mikä on sun näkemys tästä jutusta: pärjääkö ala-asteikäinen yksin kotona lomien aikana ja / tai sairaana?  Pitääkö olla koko aika hoitaja paikalla vai vaan esim. tunnin-pari välillä? Vai auttaisiko jotain se, että joku edes soittas pari kertaa päivässä? Ja kuka ihme semmonen olisi?  Siinä sulle pohdittavaa ja vastattavaa!

Tänään tuli ikäviä uutisia Ilveksen suuntaan, sillä joukkueen sielu, kultakypärä Toni Koivisto satutti kätensä joukkueen vierasottelussa tiistaina. Näillä näkymin mies on poissa 4-6 viikkoa. Tämä on joukkueelle todella suuri menetys, sillä Koivisto on varsinkin viime aikoina ollut hurjassa vedossa ja erityisesti edellisviikolla pelatun maaotteluturnauksen jälkeen mies on ollut kova nimi siirtomarkkinoilla. Miestä on milloin viety Kärppiin, milloin Jokereihin, milloin keski-eurooppaan tai jopa NHL-liigaan.

Ylitorniolta maailmankartalle ponnistanut mies on tällä kaudella siis tehnyt todellisen läpimurron suomalaiselle kiekkokartalle, ja maailmanvalloitus on vielä tulossa. Hyvin vaikea on uskoa, että mies pelaisi vielä seuraavalla kaudella Ilves-nutussa, sillä onhan miehen arvo jo euroissa mitattuna noussut huimasti ylöspäin. Ja ehkäpä joku toinen seura voi menestyä vielä paremmin kuin nykyinen seura Ilves. Suurseurat ovat kovasti miehen perässä.

Ilveksen kannalta ikävää, että joukkueen tärkein pistemies on nyt poissa, kun otteluita runkosarjassa on jäljellä enää yhdeksän ja joukkue tavoittelee kuumeisesti kuudetta paikkaa sarjassa, joka toisi kissapaidoille suoran pudotuspelipaikan. JYPille tuo tietää tietysti hyvää, mutta en olisi toivonut että tilanne helpottuu toisen joukkueen pelaajan loukkaantumisen kautta. Parane pian Toni! Ehkäpä pääset vielä pudotuspeleihin mukaan!

“Olette hakenut sairauspäivärahaa 30.1.2008 alkaneen työkyvyttömyyden perusteella. Teille on myönnetty päiväraha 11.2.2008-31.3.2008.”

Olen kiitollinen nopeasta käsittelystä, mutta oliko se nyt sen arvoista sittenkään? Minulle maksetaan 15.2. peräti 62,16 euroa, joka onkin kokonaisuudessaan helmikuun saldoni. Seuraava talletus tililleni tulee 17.3. ja on määrältään 259 euroa. Maaliskuun viimeinen päivä, kun sairasloma loppuu, maksetaan vielä hulppeat 132,64 euroa. Tietysti näiden summien lisäksi saan kuukausittain asumistukea 200 euroa, joka ei tietenkään riitä mihinkään, btw.

Happy happy joy joy! Ei tässä nyt pahemmin käydä ulkona tai kaupassa tai ajeta julkisilla kulkuneuvoilla. Surullinen tosiasia on, että joudun mitä luultavimmin hakemaan töitä maaliskuun loppuun mennessä. Taidan tehdä jo valmiiksi itsarin.

Silti: ensimmäinen Efexor-päivä puoliksi pulkassa. Hivenen on paha olo, mutta muita haittavaikutuksia en ole vielä havainnut.

Olen tottunut nousemaan sängystä peittokasastani päivittäin puolenpäivän ns. paremmalla puolella. Tänä aamuna koin shokin tai pari joutuessani heräämään, kun oli vielä pimeää ja lähtemään ulos hämärässä (ks. kuva). Tästä syystä varmaan kaaduinkin heti pyllylleni portaiden alla, sillä en muistanut, että talvisin on yleensä liukasta ja jäätä esiintyy usein jalkakäytävillä. Fuck fuckety fuck.

Psykiatrisella poliklinikalla – jossa olin yksi vastaan kaksi hoitsun ja lääkärin kanssa – sain jälleen kuulla, että terapiasta voidaan puhua sitten myöhemmin ja nyt pitäisi vain saada hieman selvyyttä siihen, mikä minusta tulisi isona ja haluanko olla Batman vai Wonder Woman. HV. Ostin hoitsun kehoituksesta Tikkasen kirjan, muttemme sitten käsitelleet sieltä löytämääni sopivaa terapiamuotoa (joka on AWESOME!).

Kälä kälä, jäkäti jäkäti ja lääkkeet! Cipralexistä päätettiin luopua kokonaan ja ensin lääkäri ehdotti, että alan syömään Fluoxetinia, joka on tarkotettu dysmorfiseen ruuminkuvan häiriöön, pakko-oireisen häiriön ja, kummallista kyllä, bulimian hoitoon. Älähdin hieman, kun päästiin kohtaan bulimia. Miksi minua pitäisi doupata luopumaan bulimiaoireilusta, kun sellaista ei ole koko sairashistoriani aikana esiintynyt kuin kerran? Kasvatin munat ja suoraan kieltäydyin tästä lääkityksestä, koska olen rajoittunut bulimisesti, heh. Sen sijaan lääkäri määräsi aluksi 75 mg/päivä Efexor Depot -nappeja. Olen tyytyväinen tästä, koska Efexor on puolituttu muiden kokemuksia lueskeltuani. Annosta aiotaan nostaa melko nopeasti aluksi 150 mg:aan, josta noustaan vielä, jos tarve vaatii.

Ja sehän vaatii! Ehkä.

Tänään oli vuorossa psyykkisten vaivojeni tsekkauksen sijaan käynti kuntoutuspoliklinikalla jäkättämässä epilepsiasta. Vaikka kaikki menee hyvin ja olen lähestulkoon unohtanut koko sairauden – tai voisin, ellen söisi lääkkeitä ja kahlitsisi itseeni epilepsiaranneketta – pitää silti käydä mestoilla kertomassa, että menee siltä osin hyvin ja paskaaks tässä, ENKÄ OLE RASKAANA.

Hauska juttu on, että joka kerta polilla ollaan absurdin kiinnostuneita lisääntymistarpeistani. Viime vuonna ensimmäistä kertaa kyseisessä osoitteessa vieraillessani lääkäri käytti n. 80% vastaanottoajasta painottaen, että mikäli haluan lapsia tai olen jo raskaana, kannattaa ottaa yhteyttä, että lääkkeitä voidaan pohtia tarkemmin. Nyt sama rumba, vain saksalaiselta mieslääkäriltä, joka sinänsä oli jo kumma kokemus. “EI ole lapsia, EN halua niitä itsestäni tursottaa ulos, AINAKAAN viiteen vuoteen, oknp?”

Alitajuntainen mindfuck-suggestio supervakiintumisesta ilmeisesti toimi, sillä päätin palkita itseni bussimatkalla keskustaan ja käynnillä Kauniissa Morsiamessa Kalevankadulla. Olin lievästi hukassa morsiusputiikissa, joka oli luonnollisesti täynnä valkeaa satiinia ja pitsiä, mutta urheasti silti hipelöin muutamaa mustaa mekkoa ja lopulta suorastaan syöksyin takaisin oikeaan maailmaan. Tsiisus. En sitten ehtinyt ottaa kuvia puvuista, mutta ehkä vierailen kyseisessä liikkeessä vielä uudestaan, itsevarma kesämorsian -valepuvussa.

Herttainen psykiatrinen sairaanhoitajani (pyynnöstäni) avasi hieman sanaista arkkuaan tilanteestani. Viisi käyntikertaa on selkeästi enemmän kuin tarpeeksi kartoittamaan psyykkisen tilani totaalisesti ja tarkasti. Epätärkeää on mittava historia masennusta, ahdistusta, syömishäiriöitä ja yleistä kykenemättömyyttä, sillä nyt, ollessani edes hieman iloisempi ihmissuhteeni takia, ei sitten terapiaa välttämättä tarvitsekaan. Lisää lääkkeitä verenkiertoon vain!

Ehkä edellinen kappale ei nyt ollut aivan puolueeton kuvaus hoitsun sanomisista. Kehoittipa kuitenkin hankkimaan kirjastosta tai kirjakaupasta Tiina Tikkasen Psykoterapiaoppaan. Marssin tietenkin Akateemiseen ja suoraan ostin kyseisen teoksen. No, paska.

Terapiamuotoja on lukuisia: pitkä psykoanalyyttinen psykoterapia, dynaaminen lyhytpsykoterapia, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, ryhmäperheverkostowhateverdraama. Apua. Innostuin eniten ehkä dynaamisesta lyhytpsykoterapiasta, sillä hoitsu on oikeassa: en ole valmis sitoutumaan piiiitkään ja intensiiviseen psykoterapiaan, hyi. Kuvittelen itseäni istumassa pelottavan sedän/tädin sohvalla kolmesti viikossa seuraavan neljän vuoden ajan ja tahtomattani nieleskelen oksennusta. Kaikenmaailman kategorisointia samalle tavoitteelle. Toisaalta tavoitteeni ei ehkä ole aivan sama kuin “normaaleilla” masennuspotilailla. Haluan ennemminkin jotain selvyyttä tulevaisuuteen.

Fuck future. Voitan lotossa, menen naimisiin ja vietän päivät kuunnellen wanhaa musaa mansikkamargarita kourassa.

Tänään juomaan mainitsemaani juomaa, jotta unohdan sen, ettei ole rahaa eikä kiinnostusta. Irtisanoin myös vuokrasopimukseni HOASille, joten kohta olenkin virallisesti avovaimo.

Tammikuisen ahdistusepisodin jälkeen pääsin vihdoin omalääkärin vastaanotolle. 14.1. oli määrä reippaana tyttönä palata opiskelemaan kammottavia kursseja väkisin läpi, mutta eihän siitä mitään tullut. Vääntelehdin sunnuntain ja puolet maanantaista ennen päätöstäni jäädä kotiin ja hakea pseudojatkoa syksyiselle sairaslomalleni.

Tänään vasta sain jotain aikaiseksi, hurraa! Vallilan terveysasema oli oma tympeä itsensä, mutta A-todistus kourassani sieltä silti ulostauduin. Omalääkärini on sympaattinen eukko; aina niin huolissaan ja puhuttelee minua etunimellä. Entiset kokemukset lääkäreistä eivät ole yhtä positiivisia, vieraille ihmisille kun on muutenkin jo pirullisen vaikea alkaa tyhjästä nyhjäisten avautumaan vaivoistaan ja elostaan isossa, pahassa maailmassa. Kohtalon ivaa, että kyseinen lääkäri on jo osa-aikaeläkkeellä.

Terveysasemalta jatkoin pankkiin noutamaan tiliotteita, sillä ajattelin, että sairauspäivärahaa haettaessa joutuu roudaamaan jos jonkinlaista liitettä. Kelassa asian todellinen laita ilmeni. Varauduin kiitettävän paksuisella pinkalla ja tasan NOLLA lippustalappusta niistä vaadittiin. Jassoo. Kelasta en itsessään kovin perusta, kiitos muutaman tapauksen, joissa täysin perusteltu korvaushakemus on tylysti hylätty, mutta asiakaspalvelu oli ystävällistä ja ripeää. Sosiaalivammaiselle henkilölle se on helpotus. Vihaan äkäisiä tätejä luukuillaan, pitämässä huolta kynistään ja klemmareistaan.

Tietysti vaikeudet alkavat vasta nyt! Saan nimittäin odotella kolmesta neljään viikkoa päätöstäni. Herää oikeutettu kysymys: millä elän siihen saakka?