Gestern vormittag erschoss Franz-Josef N., ein 60jähriger Bayer aus Dingolfing eine Verwandte und sich selbst im Gebäude des Landgerichts Landshut, mit einem Smith & Wesson Revolver (siehe Beispielbild). Zwei weitere Personen sind schwer verletzt.

Der Täter besass in seiner Eigenschaft als Sportschütze drei Schusswaffen (Auch Winnenden-Täter Tim K., sowie Erfurt-Amokläufer Robert Steinhäuser waren Mitglieder in Sportschützenvereinen). Als Grund werden Erbstreitigkeiten angegeben. Ein Abschiedsbrief wird derzeit noch von der Polizei auf Echtheit geprüft.

Dazu Bayerns Ministerpräsident Horst Seehofer (CSU): “”Das ist wiederum eine unbegreifbare Tat”, und: “Mir erscheint nach allen Informationen, die wir in den letzten Wochen gesammelt haben, die Kontrolle des Waffenrechts als ein Schwachpunkt.”

Und Bayerns Justizministerin Beate Merk (CSU): “In Zeiten zunehmender Gewalt in unserer Gesellschaft müssen wir die Konsequenzen ziehen. Hierzu gehört ein verstärkter Einsatz von Sicherheitsschleusen an den Gerichtseingängen.”

Abschliessend Polizeisprecher Leonard Mayer: “Diese Amoklage hat sich aus heiterem Himmel ergeben”, sowie: “Die Polizei hat keinen einzigen Schuss abgegeben.”

Wie gut, dass der Täter schon 60 Jahre alt war, sonst wären Computerspiele, gleich welchen Inhalts, auf der Stelle verboten worden. Zumindest in Bayern. Statt über reale Schusswaffen nachzudenken. Um so interessanter ein Videobeitrag des US-amerikanischen Senders “The Onion Network”, in welchem das Game “Close Range” angekündigt wird. Hier haben Entspannungssuchende vor allem mit der packenden Hintergrundstory und der ausgefeilten grafischen Darstellung zu tun. Und damit, ständig Leute mitten ins Gesicht zu schiessen. Was ja, wie wir jetzt wissen, nichts mit der Realität zu tun hat. (via welt, taz)

Sattuipa kerran 90-luvulla, että eräs vanha ystäväni halusi antaa ennen siirtymistään tuonilmaisiin suvussaan aina vanhimmalle pojalle siirtyneen museoaseensa minun haltuuni. Muita perijöitä kun ei ollut.

Sanoin, etten voi moista kapistusta ottaa vastaan ennen kuin saan sille asianomaisen luvan. Pappa tokaisi siihen, jotta mitäs sillä luvalla, jos kerran ase ei edes toimi. Toimittiin kuitenkin minun tavallani.

Vein asianomaisen hakemuksen vapaamuotoisen liitteen seuraamana paikalliselle nimismiehelle. Hakemukseen liitin seikkaperäisen selostuksen suorittamastani asepalveluksesta, jatkosta reservissä upseeriylennyksineen ja dokumentit asemastani reserviupseerijärjestössä. Taisipa mukana mennä todistus verraten oivallisesta ampumataidostanikin. Nuorempi mies kun mielellään kehuu taidoillaan. Mukana oli myös valokuva lasilla varustetusta jalopuulaatikosta, johon ase olisi sijoitettu. Toisin sanoen täydellinen hakemus, ja piste.

Ja mikä oli vastaus: aselupaa ei myönnetä. Syyksi ilmoitettiin se, etten tarvitse asetta, koska en todennäköisimmin voi sitä edes käyttää.

Ja niinhän se itse asiassa olikin. Hyvästä tahdosta huolimatta pappa ei saanut asettaan talteen. Minulle tieto oli helpotus. Museoaseessakin olisi ollut kestämistä.

Tuli kuitenkin jo tuolloin mieleen, olisiko minulle myönnetty ase helpommin, jos se olisi ollut vaikkapa Smith & Wesson Magnum 500. Käyttösyyksi olisin voinut ilmoittaa vaikka ampumaharrastuksen paikallisella ampumaradalla. Ampumajärjestöön minun ei olisi tuolloinkaan tarvinnut kuulua. En ehkä olisi lupaa saanut tuohonkaan aseeseen, olinhan jo kolmen neljättäkymmentä ikäinen, enkä 20-vuotias nassikka.

Monipolvisia ovat olleet aselupasäännökset aina. Ja näyttävätpä tulevan yhä monipolvisemmiksi.

Muutoin olen tyystin allergisoitunut vanhemmiten kaikenmoisille aseille ja torrakoille. Ne eivät yksinkertaisesti ole hyväksi terveydelle. Ja piste.

]]>