My last.fm profile might be confusing for some folks, because there are very different artist on top of the list. Yes, I actually do like this variety of music. Best proof for that, were the two very different concerts last week.

I had a great time at the Ingrid Michaelson concert in Cologne on Tuesday. There are so many “artists” around, that need a large band and a huge production on the stage (with dancers and lights) to cover up the fact that the sound of their music is very much artificially manufactured in the studio with the help of programming and computers and such. Just like last year Ingrid was only accompanied by a female background singer, who also played the guitar on a few songs. Ingrid herself played keyboards and her ukulele and that was it. And it was awesome. Can you imagine any of the Idol or Superstars casting show winners to enter a stage with just her/his own voice and one simple instrument? Of course that would imply that these guys actually can play an instrument.

Ingrid can not only sing and play instruments, she’s also a very funny person on stage. Kind of crazy sometimes, but very funny. She definitely enjoyed being up on the stage and it’s always a plus during a concert to see that the artist actually enjoys what she/he is doing. One of the highlights was “The Chain” in which she asked for a third female singer from the audience, because the song is a round ["Kanon" in German] and needs three singers. She told that in the US usually there a dozens of volunteers, but it would be important that you really CAN sing, so noone should volunteer if she didn’t feel capable. Of course no girl volunteered after that remark There was a guy though who did and he got up on the stage and he was awesome! I think neither the audience or Ingrid herself expected him to be that good, so it definitely was a highlight of the show
Greg Laswell was the opening artist (just with guitar and keyboards as well). I knew a few of his songs from last.fm and Grey’s Anatomy and I enjoyed his performance very much as well. Just like Ingrid he is a great singer and musician and doesn’t need more than one instrument and his voice to capture an audience. And he was funny too. I’m still grinning, when I remember his tiny story about the spinning toilet seats at the restrooms along the German highways.

Thursday night meant a different venue and different music, but equally enjoyable concert. Hai_di and I saw Sunrise Avenue in Dortmund and had a great time. I have to admit that I’m really bad when it comes to Sunrise Avenue lyrics (except for “Fairytale Gone Bad” and the chorus of most of the other songs). It was fun to sing along and dance along anyway. They let the audience sing quite a lot actually. They had some funny stories to tell and stuff to act out as well, which was very very entertaining. I will definitely go and see them again on a new tour some time in the future.

Maanantaina olikin muuten Sunrise Avenue täällä Frankfurtissa käymässä keikalla. Tai Neu-Isenburgissa se keikka oli. Kai se periaatteessa oma kaupunkinsa on. Frankfurtin lähiö kuitenkin.

Lämmittelijänä toimi Black Sheep, jonka neljä tyttöä veti ihan ok rockia. Ei mitään kummoista, eikä jäänyt biisejä mieleen.

Sunrise Avenue veti puolestaan oikein mainiosti. Uudelta levyltä, jota en ole kuullut, soittivat luonnolisesti aika paljon biisejä, joten välillä ei niin hienoa ollut. Tutut biisit taittuivat hyvin ja yleisö oli kivasti mukana. Laulaja, Samu, koetti välillä vähän saksaakin puhua, mutta vähän tuntui olevan hakusessa. Vaan hyvä että yleisön mieliksi jotain koetti sanoa.

Ei tainnut ihan paria tuntia kestää soitanta, mutta melkein kuitenkin. Hieno veto oli.

Oli muuten moneen vuoteen eka “yhden bändin keikka”. Viime vuonna oli Rock im Park festarit, joilla oli tietysti paljonkin hyviä bändejä kerralla, mutta tälleen yhden bändin takia ei ole tullu käytyä keikalla vuosiin. Liput tais olla jotain 30e.

Ainiin. Taisi olla Lumoava-korumalliston Toivo-kaulakoru Samulla kaulassa. Semmoiset kaikille! Saurum.de:stä!

Auferstehung aus der Asche.

Interview mit Janne Kärkkäinen – PHOENIX EFFECT

von

Finnish Metal Canada

Als die Sonne für Janne Kärkkäinen Karriere als Gitarrist von Sunrise Avenue unterging, erwachte er von der Asche wie ein Phönix, Janne Kärkkäinen hat eine neue Karriere als Sänger und Gitarrist von seiner neuen Band Phoenix Effect. Mit der Hilfe von guten Freunden von Poets of the Fall, haben sie eine wundervolles Album „Cyanide Skies“ veröffentlicht.

Als allererstes möchte ich mich bei dir bedanken, das du dir die Zeit nimmst um meine Fragen zu beantworten und Herzlichen Glückwunsch zu deiner neuen erfolgreichen Band

-Danke!

Wie fing die Geschichte von Phoenix Effect an?

-Spät `07 als ich vom Wagon von SA gefallen bin, ich war sehr stark an einen Scheideweg ob ich mit der Musik weiter mache oder irgendwas, komplett anderes mache.Nach einer Weile, war da nur noch ein Weg für mich um vorwärts zu gehen. Ich entschloss, das ich nicht gewillt war meine Karriere zu beenden wie bei einem Motorschaden, in der Motorsportsprache. So fragte ich die Jungs von einer befreundeten Band Poets of the Fall , ob sie daran interessiert wären etwas komplett neues zu produzieren. Die Antwort war ja.

Phoenix Effect war eine Soloprojekt und nun ist es ein komplettes Lineup, wie fühlst du dich dabei?

-Ich bin wirklich erfreut darüber. Persönlich bin ich wirklich eine „solo“ Person und in meiner Vergangenheit habe ich immer ein einer Band gespielt. Das war das Ziel von Anfang an. Und das Beste daran ist das ich so coole Jungs gefunden habe, die mir zur Seite stehen. Die Sache könnte in dieser Richtung nicht besser sein.

Bei Sunrise Avenue warst du der Gitarrist und nun bei Phoenix Effect bist du Sänger und Gitarrist, brauchtest einige Zeit um singen und gleichzeitig Gitarre spielen zu können?

-Im Rampenlicht stehen ist noch ein bisschen komisch für mich. Ich war immer „ein Typ im Hintergrund“ und bei dieser Band wollte ich das nicht

Aber es fühlt sich jeden Tag besser an.

Ein dickes Dankeschön an Poets of the Fall, das sie dich zum singen überredet haben. Warum hast du am Anfang gezögert?

-Das war einfach etwas, wo ich nicht gedacht hatte, das ich das kann. Ich hatte das Gefühl, das meine Stimme nicht genug wäre um die Hauptteile zu füllen. Aber wie du schon sagtest, ein dickes Dankeschön an die POTF-Jungs das sie mich auf diesen Weg gebracht haben.

Wie hat sich dein Leben seit dem Erfolg von „Cyanide Skies“ verändert?

-Wir mach das was wir immer schon machen wollten, so würde ich sagen hat sich das Leben dahin stark verändert. Ich denke die größte Veränderung ist der Fakt, das wie nun einen reale Band sind und jeder trägt seinen Teil zum ganzen Prozess dazu. Es macht mehr Spaß in einem Team zu arbeiten.

Wie würdest du die Musik oder die Texte beschreiben?

-Ich denke ich kann es als amerikanischen Stilrock mit dem Einfluss verschiedener Jahrzehnte, von dern 70´er bis Heute beschreiben. Ich denke gerne, das da ein einzigartiger Weg ist, wie wir unseren Rock spielen. Bei den Texten wollen wir die Hörer ein bisschen herausfordern und singen über Sachen, die die Leute zum nachdenken bringen.

Welcher Song von dem Album ist dein Favorit? Und warum?

Ich kann keinen benennen, weil sie mir alle nah stehen. Der Favorit hängt immer von der Stimmung ab in der ich bin. Von der härteren Seite sind King See No Evil und Broken Promesis wirklich toll, und für die mehr launische(erzählt mir mein Duden obwohl ich würd hier ehr gefühlvollen sagen) kann ich Carry Me, Magic oder Bye Bye Arizona nennen.

Wie sieht die Zukunft von Phoenix Effect aus? Und werden Poets of the Fall einen Part auf eurem nächsten Album übernehmen?

-Wir haben wirklich viele Songs für das zweite Album fertig und so planen wir ziemlich bald ins Studio zu gehen. Und obwohl wir Vier nun in der Band sind, sind die POTF-Jungs immer noch sehr stark bei der Erstellung dieses Albums beteiligt .

Wir sind alle extrem aufgeregt über die neuen Sachen. Hoffentlich können wir das Neue innerhalb des nächsten Jahrs herausbringen.

Plant ihr Kanada in der näheren Zukunft zu rocken?

-Das wäre cool. Natürlich kommen wir überall hin, wo wir eingeladen werden. Hoffentlich können wir es bald besuchen.

Möchtest du noch irgendwas hinzufügen?

-Ja….ich möchte dem Vancouver Hockey Mannschaft viel Glück wünschen, ihr solltet vielleicht das blau/weiße Team im Auge halten

…danke, werde ich und viel Glück dem blau/weißen Team

es gibt keine märchen. und manchmal ist es besser zu gehen.
seit heute hab ich nen neuen. gib mir die schuld, ich nehm sie auf mich

Mainoskatko alkaa.

Lumoava-korumallisto (www.lumoava.fi / www.lumoava.de) toimittaa Sunrise Avenuen pojille koristusta olemukseen. Toivo-riipus vilahtelee jo Sunrise Avenuen uudella videolla: http://www.youtube.com/watch?v=ATGF1wGq0-0

Kun bändi noinkin mainioita koruja suosii, niin piti tilata oikein liput orkesterin keikalle tänne Frankfurtiin. Olikohan se ensi kuun 16. päivä kun tulevat tuohon Neu-Isenburgiin soittamaan. Pitää käydä tarkistamassa, että on asianmukaiset korut kavereilla päällä

Saurum.de:stä tai amazon.de:stä noita koruja saapi mm. tilattua. Tietysti Suomesta käsin helpompi ehkä marssia jonkun kauppiaan pakeille ja ostaa suoraan. Kauppiaat taitavatkin olla listattuna sopivasti www.lumoava.fi:ssä.

Mainoskatko päättyy. Kiitos osallistumisesta

• Travis – Love will come through – If it’s real what I’m feeling/There’s no make believing/The sound of the wings of the flight of a dove …
• Nerina Pallot – Everybody’s gone to war – If love is a drug, I guess we’re all sober,/If hope is a song I guess it’s all over…
• The rescues – Break me out - I wanna see the sun rising anywhere but here…
• Dima Bilan – Never let you go – We are dancing on broken glass…
• Nirvana – The man who sold the world – We spoke of was and when…
• Sunrise Avenue – Diamonds - Woke up to fake your smile again…
• Imogen Heap – Speeding cars - …it’s in the ABC of growing up…
• Sugarcult – Pretty girl – Its the way that he makes you fall in love…
• Lincoln Hawk – Everytime - Smile and you’ll make my life complete…
• Eagles – Hotel California - You can checkout any time you like,/But you can never leave!

So und weils so schön ist, gleich noch ne Review hinterher! Da wir ja nicht untätig diese Woche waren und voller neuem Elan nach dem 48er, gings für uns am Freitag aufs Big Day Out Festival! Unter anderem unser letztes großes Festival dieses Jahr, mit Bands wie Deichkind, Silbermond und Thomas D. Also hieß es nochmal ordentlich Gas geben! Wir wurden auch richtig ordentlich belohnt mit einem grandios gutem Publikum das mit uns mega abgefeiert und diesen Tag unvergesslich gemacht hat! Vielen Dank an alle die da waren!

Nach unserer Show gings erstmal was Essen im Backstage, bevor wir uns noch Bands wie K.I.Z und Sunrise Avenue reingezogen haben, sowie am Ende Deichkind. Dann hieß aber auch schon wieder die Heimfahrt antreten, weil wir unsern Bus am nächsten morgen schon wieder abgegeben mussten. Wir konnten uns nur sehr schwer von dem Festival trennen, aber am Ende gings dann doch noch mit nem DiscoJuice to Go ab in Richtung Heimat.

Für die die nicht dabeiwaren: So sahs aus…

So jetzt heißts erst mal für ein paar Tage in den wohlverdienten Urlaub gehn, bevors dann beim Heimspiel im Merlin am 21. August wieder richtig nach vorne geht! Da besteht Anwesehnheitspflicht für Alle!!!

Bis Bald

Chris, Simon, Chrisse

Eure Jerks

I’m confessing that i’m getting more and more bored and lazy to write. Basically nothing is happening and that’s freakin’ frustrating…to just sit and do nothing. I want to go somewhere where is quite and i can do what i want and no one disturbs me and no one is arguing with me, no one is attacking me and stuff like that which i had enough of. After all holiday started last week for me too and all i felt was holiday were those few hours spent at Campus and that was all. Since then i couldn’t even sleep properly so yeah i’m still tired since Thursday.

Tomorrow comes 2 friends of mine from another city to see me, i haven’t seen them for almost a year if not more… so i can’t wait to spend a few hours with them… and the day after tomorrow… hmmm i’m seriously thinking again to leave to my grandparents’ place… ok there is nothing to do there but neither here
I’ve found today this nice performance of Welcome to my life by Sunrise Avenue from Greece, listen to it

So, endlich bin ich wieder fähig mich vor den Laptop zu setzen und wieder was zu schreiben. Verzeiht mir, aber ich habe die letzten beiden Tage zur Erholung vom Nova Rock-Weekend gebraucht, um meine völlig erschöpften Batterien wieder aufzuladen…Und wie versprochen, hier der ausführliche Bericht der drei Tage in Nickelsdorf —->

Foto: Thomas Bindreiter

:
Tag 1 – Freitag, 19.06.:
Voller Vorfreude standen wir (mein Freund und ich) schon um 10h auf, frühstückten ausführlich, besorgten noch ein paar Kleinigkeiten aus dem Supermarkt, packten unsere Sachen ins Auto und fuhren los, Richtung Burgenland. Zur Einstimmung habe ich sogar einen eigenen „Wir-fahren-zum-Nova-Rock“-Sampler am Donnerstag zusammengestellt, den wir uns dann auf dem Weg dahin angehört haben. Nach circa 55 Minuten sind wir angekommen, die enge Straße bis zum Parkplatz war der Horror – lauter Löcher und ja, wirklich einfach nur eng. Am Parkplatz selbst war schon einiges los und so tuckerten wir eine halbe Stunde herum, bis wir unsere kleine Blechkiste endlich abstellen konnten. Einige Leute beschlossen schon mal am Parkplatz ein wenig vorzuglühen, sich einzustimmen, während die anderen in der Hitze ihr Gepäck und Bier, auch mit Scheibtruhen, zum Campingplatz bringen wollten. Der Weg vom Parkplatz bis zum Eingang war schon ein Stückel und der Wind der den Staub herumwirbelte sorgte dafür, dass mein weißen Shirt auf einmal eine braunen Farbstich hatte, aber in dem Moment war mir alles egal, die Vorfreude auf das Nova Rock überwiegte. Nachdem wir das Festivalbandl endlich hatten, irgendwo zwischen tausenden Zelten einen kleinen Platz neben einer ungarischen Gruppe für unseres gefunden haben, alles aufbauten und uns dann zwei Ottarocker (um 1 Euro!!!) gegönnt haben, gings ab zur Blue Stage. Beim Security-Check wurden mir mein Deospray und meine Wasserflasche weggenommen, was ich nur widerwillig akzeptierte, aber Diskussionen waren da sinnlos. Schon nach kurzer Zeit machte mir dann auch noch die Sonne zu schaffen, meine Haut wurde immer röter, Schattenplätze gab es keine und meine Sonnencreme habe ich im Auto vergessen…hm…ein mega Sonnenbrand war also vorprogrammiert. Trotzdem ließ ich mir die Festival-Freude nicht vermiesen… Nach Sonic Syndicate (mit einer weiblichen Bassistin, yeah!) und Caliban (haben ordentlich gerockt!), beschlossen wir uns auch mal die 500 Meter entfernte Red Stage anzusehen.

:
Damit das hier ein wenig übersichtlicher wird, hier meine Top 5 – Bands des ersten Nova Rock-Tages:

1. Nine Inch Nails: Wow, wow, wow, wow, wow…Trent Reznor hat mit so viel Gefühl gesungen, dass es fast schon wirklich abartig schön war. Bei „The Fragile“ fing es dann an zu regnen, aber es hat so dazu gepasst und die Lichtershow war der Hammer. Ich hatte das Glück in der ersten Reihe zu stehen! Irgendwann schrie ein Mädel „Thank u for coming to Austria!“, und der Aussage kann ich mich nur anschließen – es war so geil!!!
2. Metallica: Atemberaubende Feuer(-werk)-Show…endlich hab ich sie mal live gesehen! Leider standen wir aber sehr weit weg von der Bühne, da wir ja etwas verspätet bei der Blue Stage ankamen (NIN spielte vorher auf der Red Stage) und der Regen hat mich genervt, denn so konnte ich kein einziges Foto von Metallica machen. Trotzdem war die Stimmung toll und „Dyers Eve“ mein Lieblingslied an dem Abend!
3. Faith No More: Reunion-Show nach 12 langen Jahren!!! Mike Paton ist noch immer Mike Paton und ich steh auf den verrückten Typen (er kam mit einem weißen Gehstock auf die Bühne und das Megaphon ist noch immer sein bester Freund)!! Achja, witzig fand ich dass sie alle Anzüge inkl. Ansteckblümchen trugen und damit ein wenig wie ein Hochzeitsband aussahen, aber sie rockten ordentlich und ich war ziemlich schnell heiser. Mike Paton meinte irgendwann mal „Anybody else wanna come up here and make a fool of himself like?“…aber geh, Mike, du warst bombastisch und keiner hätts besser machen können!!!
4. Gogol Bordello: Für mich die Überraschung schlecht hin – tolle Musik, abgefreakte Band, super Stimmung & eine crazy Show! Ich kannte die Band aus New York vorher nicht, stand zufällig in der ersten Reihe, war aber dann so begeistert dass ich gar nicht mehr aufhören konnte zu tanzen. Gipsy Music deluxe!!!
5. Sunrise Avenue: Mit dem neuen Keyboarder überzeugte mich Sami Osala mit einer genialen Beatbox-Freestyle-Einlage! Top! Und bei ihrem Hit „Fairytale Gone Bad“ sang jeder mit – tolle Stimmung!

.

Natürlich hatte ich meine Digicam dabei und habe von allen Fotos vom Freitag eine kleine Slideshow für euch gebastelt:.

!!!

Um circa halb 2, nach Metallica, machten wir uns auf den Weg zum Auto, weil wir dort ein paar trockene Klamotten holen wollten…hat länger gedauert als wir gedacht haben, denn der Parkplatz war extrem schlecht beleuchtet und wir auch nicht mehr wussten, wo genau unser Auto stand. Später am Campingplatz wars dann in der Dunkelheit verdammt schwer unser Zelt wieder zu finden, schließlich sehen in der Nacht und bei Regen alle irgendwie gleich aus…Zum Glück trafen wir unsere Nachbarn die anscheinend ein besseres Gedächtnis hatten und uns „heim“ brachten. Nach einer Portion Dosenravioli legten wir uns endlich hin, es war saukalt und alles im Zelt feucht, aber in dem Moment wars mir sowas von wurscht, ich wollte einfach nur noch schlafen – um 5h wurde unsere Kerze endlich ausgemacht!

.
Puh, ich glaub ich werd euch morgen mal vom Gatsch, den ekelhaft überfüllten Dixie-Klos und meinen Top 5 – Bands des zweiten Nova Rock-Tages berichten, aber für heute ist mal Schluss, ist ziemlich spät geworden…Also, stay tuned and see u tomorrow!!!

Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!

PERJANTAIN LUMEET

Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.

Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.

En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!

Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?

Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.

OTHER BANDS PLAY…

Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.

Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.

Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.

Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.

Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?

Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!

Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.

Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.

Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.

Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.

Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.

SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN

Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.

Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…

Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!

Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!

Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).

Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!

Sitting here near the window…cause this is where i  have my desk for the c omputer… i don’t even need  lamps or any kind of light to see my paper or the keyboard sometimes. Why? Because of a thunderstorm. Because of the constant flashes and stuff like that i don’t quite fancy at the moment. I usually   don’t make a  big deal about them…i don’t like them but either love them…it’s just ok during the summer in the afternoon but not when you soon should go to bed and want to sleep (just like in my case when you haven’t slept too much the  night before -pubs and stuff), cause i personally can’t sleep when i see some light around me.

Had a bad headache all day long.  Don’t know if it was because of the 90 minutes spent on the summer during the student – teacher football match (which we’ve lost by the way badly) or because of the orange juice-vodka drank last night.  Don’t think it’s because of the drink because i’ve drank other times too and didn’t felt anything so there must be something else behind it i guess.

So… 2 more days of school left… and 51 days until The Rasmus.

Listening to:  Sunrise Avenue – Bad

94 more days to wait until my second The Rasmus gig this year. Talked with my dad and all i have to do to go to that gig is to pass my school leaving exams so yeah i should learn like crazy but i don’t care. If the prize is to see the guys live again and to be there i will learn as much as needed…just bring me there where they are! “These are the moments that you keep inside your heart to guide you then…” (Sunrise Avenue – Fail Again) and yeah those moments spent at the gigs are worth everything for me and sometimes the only moments that i can think about to “give me strenght to carry on ’til my life is done” (The Rasmus – The Fight)

Listening to : Sunrise Avenue – Fail Again

Випадково натрапила я на фінський гурт Sunrise Avenue. Як виявилося, ми ніби трошки знайомі. І знаєте, от є кілька пісень, що мені дійсно подобаються. Заділюся однією. Кліп напевно найпрофесійніше знятий з усіх, що в них є. Нижче текст як завжди)) Переклад додам пізніше, бо, вибачайте, в мене типу побачення:)))) Пісня має назву Heal Me. Enjoy!

Samu, kiitos. Oli ilo puhua uudelleen. Sorry for my terrible suomi=)

This is something I cant hide
Cant throw it away
This is something I cant fake
They know youre away
They know how to break me
They know youre far away 

If this sadness takes its place
Ill free the space it needs
Im hiding in the place
Where we share the days
Where we share the nights
Go through dark and light 

Could you believe Im waiting for someone
Could you believe Im holding the night with my hands
Alone in the night on my own
I feel the pain inside me
Only you can heal me 

This is something I cant take
I feel so lame
There is nothing in my mind
But you all the way
You rule every moment
Youre the air around me 

Loves a lonely road sometimes
I keep moving on
Towards the moment youll be mine
A long way to go
To where we belong
Well be there before long 

Could you believe Im waiting for someone
Could you believe Im holding the night with my hands
Alone in the night on my own
I feel the pain inside me
Only you can heal me 

By sharing this moonlight
And the tears in my midnight cry
I need to hear you breathe by
Me in the night, deep in the night

If the title makes you wonder what i’m going to talk about well then you might just be thinking about that i will write here and now a whole novel about something that have happened to me. And here, my dear reader i must disappoint you. If you know the finnish band called Sunrise Avenue (and maybe you might just have recognized them from the picture) and know the latest updates about them you then know that the title i have put to my entry it’s the title of their new song they have sung Sunday evening at Kuorosota for the first time. And i must say that i fell in love with the song. I’ve found it on YouTube and been listening to it yesterday all day long and pretty few time today too. All of the finnish bands who released recently some new material have a new and fresh sound which i really do like and i’m happy about them. <3 i hope now that their new album will come out soon (well in May) and then woww i want PopGasm (it’s the title of the album they are going to release). So now you have seen that i’m not only a freak of The Rasmus. It was another proof that i like other bands than just them .

After something relaxing and nice to talk about back to my everyday life. Last year of high school and that’s what i wanted to talk about here in this blog only but somehow it took a turn and turned out to be not only school stuff but my life. Don’t mind it, at least i like doing something like this and i’m proud of myself that i managed to keep up a blog cause most of mine failed after 2-3 weeks because i’m lazy, but i’m here since October now.
Been hanging around the town yesterday to find Twilight book and in a store i was told that they get it on Friday so i think just before leaving to Timisoara (yap yap seems like i’m going to see again after only 3 weeks Oana *hugs*) i can get the book so i will have what to read on the road the whole night long.

Listening to: Sunrise Avenue – The Whole Story

Γιατί να σε τρώει η λύπη και ο καημός…

να αναρωτιέσαι… έφταιξε πιο πολύ εσύ ή αυτός!

Το φλας μπακ της ζωής σου το έδειξε…

ο κοινός σας ήλιος, που σας φώτιζε, πια έδυσε!

Μπορεί να υπάρχει η ενοχή, ότι δεν πάλαιψες, ότι δεν αγωνίστηκες αρκετά να αποτρέψεις το μοιραίο…

…αλλά…

Με αξιοπρέπεια πρέπει να αποδεχτείς, πως για όλα πέφτουν οι τίτλοι του τέλους!

In curand …

Σάββατο σήμερα και ξύπνησα με διάθεση extra funky!

Sunrise Avenue – Fairytale Gone Bad

Έχω μια όρεξη για νέες περιπέτειες, νέους έρωτες. Εσείς;

Wow. Der vierte Beitrag an einem Tag. Ich bekomme langsam Angst vor mir selbst. Jedenfalls, ich bin leicht musiksüchtig. Aber nur unwesentlich. Und da mir mal wieder langweilig war, habe ich einfach meine Favoriten bei YouTube ausgemistet. Also die Sachen rausgeschmissen, deren Videos aufgrund irgendwelcher Beschwerden entfernt wurden. Hier jedenfalls die Lieder, die ich immer noch wahnsinnig mag.

Does Anybody Hear Her ~ Casting Crowns

Teardrop ~ Massive Attack

Rockstar ~ Nickelback

Cross Your Heart ~ Major’s Destiny

Toss The Feathers ~ The Corrs

No More Cry ~ The Corrs

Summer Sunshine ~ The Corrs [einer geht noch ]

Old Town ~ The Corrs

New York City ~ Wilson Gonzalez [schuldig in Sinne der Anklage... das Video ist scheiße. Aber das Lied hat irgendwie was.]

I Want You ~ Savage Garden

Run ~ Amy Macdonald

Sympathy ~ Goo Goo Dolls

Here Is Gone ~ Goo Goo Dolls [ja, schonnewidda]

Fallen ~ Sarah MacLachlan [Musiktipp, die Frau ist wirklich toll, auch World On Fire von ihr ist klasse]

Locomotion ~ Kylie Minogue [Eigentlich hasse ich dieses Lied. Aber jedes Mal, wenn ich es höre, muss ich grinsen. Es ist zum Schreien. Das Video übrigens auch ]

Red Blooded Woman ~ Kylie Minogue

All Because Of You ~ Sunrise Avenue

Counting Blue Cars ~ Dishwalla

Charlie Brown’s Parents ~ Dishwalla

Imagine ~ John Lennon

und noch einen für den Weg:

White Rabbit ~ Jefferson Airplane