Jossain oli joku juttu, joka innosti minut altistamaan itseni mustetahroille. Wikimediasta löytyivät ne ihan oikeat ja kovin salaiset läiskät:

Kuva 1:

Kuva 2:

Kuva 3:

Kuva 4:

Kuva 5:

Kuva 6:

Kuva 7:

Kuva 8:

Kuva 9:

Kuva 10:

Yritin tulkita kuvat mahdollisimman nopeasti, jotta vastauksista tulisi rehelliset.

Mitä sinä näet? (Tämän voi ottaa vaikka meemihaasteena.)

Koska en halua manipuloida tulkintojanne, ovat omat näkemykseni vasta kommenttiloorassa.

Surrealismia

Kävimme Tennispalatsissa Surrealismi-näyttelyssä. Näyttely oli pettymys minulle sillä pidän mm. Dalin ja Mirón maalauksista, mutten näyttelystä löytänyt kovin montaa sellaista työtä, josta olisin pitänyt.

Ainoat, jotka miellyttivät silmää, olivat mm. Cornwellilta pari kollaasia samoin Kolárilta sekä Braunerin öljymaalaus “Esineen sorto” että Louise Nevelsonin puuveistos – sikäli erikoinen, että hän oli näyttelyn yksi harvoja naistaiteilijoita.

Miesten ylivalta näkyi sekä taiteilijoissa että taiteessa. Ei sinänsä yllättävää, mutta joidenkin töiden kuvaannollinen brutaalisuus kylläkin yllätti. Onneksi siellä oli sentään muutakin katsottavaa.

Silmään osui jopa yksi Picasso, ei tosin parhaimmasta päästä kuten eivät olleet Dalin tai Mirón työtkään. Harmi.

Lonesome City Dweller, Herbert Bayer

Taidemuseo Tennispalatsissa ollut Suuntana surrealismi -näyttely luotasi dadaismin ja surrealismin reittejä lähes sadan vuoden ajalta. Tyylisuuntien vanhojen mestareiden teosten joukossa oli myös uusia 2000-luvun surrealistisia näkemyksiä, kuten kaappi, jonka sisälle sai kiivetä näkemään, kuinka taivaalta leijuvasta silmästä muuttui vene, sekä lääkekaapin sisältä löytyvä hiilianimaatio.

En ole koskaan ollut erityinen dadan ystävä, eikä nytkään suurin osa kollaasiteoksista nytkäyttänyt suupieliä ylöspäin innostuksesta (Jiří Kolářin oivalluksia lukuunottamatta). Kuitenkin Suihkulähteen ja muiden readymade-teosten herättämä aivonystyröiden ärsytys oli ihan tervetullutta. Duchampin teosta ei varmasti ole turhaan valittu eniten jälkipolviin vaikuttaneeksi teokseksi, sillä sillä (symbolina readymadelle) on ollut suuri merkitys nykytaiteen muotoutumisessa ja taiteen merkityksen ja määrittelemisen kysymysten herättämisessä; Missä vaiheessa museon seinäänkiinnitetystä vaahtosammuttimesta tulee taidetta? Osallistavaa taidetta, performanssia ja readymadea yhdistelevä paketti- ja röntgenteos oli toisaalta omaa sarjaansa moniulotteisuudessaan.

Surrealismin unimaailman kiehtovuus vahvistui erityisesti Leonora Carringtonin mystisiä öisiä otuksia, Andre Massonin Goethen värisinfoniaa, sekä Magritten rauhallisia sävyjä katsoessa. Näyttelyssä oli useita kiehtovasti tehtyjä ja toisaalta aiheeltaan kiinnostavia teoksia. Surrealismin biomorfismi ja silmänlumeet ovat aina kiehtoneet minua ja näkyneet työskentelytavoissani (mm. automatismi – kuinka paljon helpompaa ja mielenkiintoista on lähteä työstämään jotain uutta jonkun tutun tai valmiin ympärille, esimerkiksi jonkun koulumonisteen nurkkaan? Tätä tekniikkaa käytin myös tiedostamattani simpukoista alkunsa saaneessa tussityössä). Ei mikään täysin turha museokäynti.

Surrealismin näyttely Tennispalatsissa syyskuun 22. iltana ei ehkä tarjonnut niin paljon kuin odotin, mutta pidin siitä silti. Olin siellä hyvin väsyneenä, mutta valmis sukeltamaan kummallisten teosten maailmaan. Väsymys synkronoitui mainiosti näyttelyn tunnelmaan, joka oli suurimmilta osin unenkaltainen ja huokui hulluutta. Leijailin mm. Man Rayn, Jackson Pollockin, René Magritten ja Marcel Duchampin mielenkiintoisten teosten keskellä. Oli myös kiinnostavaa nähdä hieman kokeellisempiakin töitä.

Näyttely tarjosi monipuolisuutta – siihen sisältyi erilaisia kokonaisuuksia, joihin kuului kaikkea maalauksista veistoksiin. Mieleen jäi huone, jossa oli nykytaiteilija Mark Dionin lähettämiä postipaketteja, joiden sisällöstä oli otettu röntgenkuvia. Kun tutkin kuvia, paketit alkoivat tuntua jostain syystä salaperäisemmiltä, vaikka sisältö olikin osittain paljastettu. Pakettien kanssa samalla seinällä sijaitseva Pariisin ilma lasipurkissa teki minuun vaikutuksen, sekä itse idea kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Lyhytelokuvat olivat hypnotisoivia ja Bunuelin ja Dalin surrealismiklassikko Un Chien Andalou oli läsnä myös.

René Magritte - Pyreneiden linna

Kuluvalla viikolla päättynyt Suuntana surrealismi -taidenäyttely tennispalatsin galleriassa ei tuntunut tuottavan osalle kävijöistä tuntuvaa mielihyvää.

Esillä oleva kokoelma saattoi olla monelle muullekin kävijälle yllätys. Kokoelma kattoi töitä aina surrealismi –liikkeen sekavan oloisilta, kokeellisilta syntyajoilta, tyylin arvostetuimpiin nimiin, mm. Salvador Dalin ja René Magritten töihin. Näyttelyn järjestelystä pystyi helposti seuraamaan tyyliliikkeen evoluutiota ajan mittaan, ja pyrki myös selventämään mistä surrealismisessa taiteessa on kyse.

Kokoelman ehkä henkilökohtaisesti kiehtovin työ tervehtii kävijää toiseen kerrokseen menevän porraskäytävän päässä. René Magritten maalaus Pyreneiden linna, on se teos millä oma taiteen opettajani sai minut kiinnostumaan surrealismista. Koska henkilökohtainen tulkintani surrealismista pohjustuu täysin tähän teokseen, ja suureen osaan Dalín kuuluisimmista teoksista, ehkä ylpeyttäni petyin näyttelyn raaimpiin ja kokeellisempiin teoksiin.

Silti, vaikka kokemus jätti paljon toivottavaa, ja hiemän tyhjän ja petetyn olon,  näyttely oli hyvin silmiä avaava ja mainio pohja jatkaa ehkä maailman tunntetuimman kuvataitelijan näyttelyyn. Sitä odotellessa…

Viime lauantaina eksyttiin Taidemuseo Tennispalatsin Suuntana surrealismi -näyttelyyn, Pyry muuten vain innokkaana, itse ajantappopuuhissa. Ansiokkaasti siellä pari tuntia kulutettiinkin, hartaasti kaikkiin näyttelyn osioihin (mm. readymade, unen maa, biomorfismi, aikakauslehdet, videot) perehtyen.

Jerusalemin Israel-museosta lainassa olleista teoksista mieleenpainuvimpina mainittakoon erityisesti liikkuvat kuvat: William Kentridgen hiilianimaatio ”Lääkekaappi” sekä Marcel Duchampin hypnotisoiva lyhytvideo ”Anemic Cinema”. Bravo.

Hyvänä kontrastina esillä oli niin esittäviä ja teknisesti taidokkaita (Jiří Kolář, Yves Tanguy) kuin naiivimpiakin (Picasso, blaah) teoksia. Kaiken kaikkiaan näyttely jäi melko kolkoksi muutamia kohokohtia lukuunottamatta. Itseäni kismitti joidenkin sarjojen puutteellisuus (”teokset no. 2 ja no. 5 sarjasta se-ja-se”, missä loput?) sekä itse näyttelytilan turhan innokas ilmastointi, varpaat jäätyivät videoita fiilistellessä.

Taidemuseo Tennispalatsin suuntana surrealismi näyttely

Paljon ihmisiä, paljon tauluja. Hämmentyneenä kiersin alakerran etsien teosta joka olisi kiehtova.

Moni teos pisti vihaksi, toiset ilahduttivat maanläheisellä kauneudellaan, toiset mielikuvituksellisuudellaan. Hahmot leikittelivät muodoilla, tekivät outoja käännöksiä ja saivat uusia ulottuvuuksia aikaan. Naivismia, surrealismia parhaimmillaan ja pahimmillaan

Erään huoneen vasemmalla seinällä oli paljon erikokoisia ja näköisiä, vanhoja paketteja. Mielenkiintoisena yksityiskohtana metallinen silitysrauta. Ihmettelin myös hassua tasolta narunpätkässä roikkunutta ampullia, jonka sisällä oli 50 cm3 pariisilaista ilmaa. Samassa huoneessa vastakkaisella seinällä oli jokaisen paketin läpivalaisukuvat.

Näyttelyssä minua kiehtoivat myös seiniin kiinnitetyt infotekstit, niiden pinta ja se että olivatko ne seinään liimattuja.

Eräässä teoksessa oli riisipaperille vedetty pari hassua mustaa viivaa mutta se kiehtoi, samoin lyijykynäpiirros lepakosta, jonka verkot tuntuivat nousevan ylös piirroksesta.

Picasson ainoana teoksena maalaus naisesta. En mainostaisi yhden taulun perusteella. Sen sijaan sallisin sen olevan iloinen yllätys muiden tähtien joukossa.

Itse vaikutuin Max Ernstin teoksesta: “Kuningas pelaa kuningattarella“

22.9 kävin Tennispalatsin taidemuseossa tutusmassa Israelista tuotuun Surrealismi näyttelyyn.

Näyttelyssä esiteltiin eri surrealismin tyylejä eri taiteilijoilta. Taideteoksia oli tuotettu monella eri materiaaleilla, joista mieleen painuvin oli Mark Dion tekemä rönteken kuvista koottu tuotos. Valokuvat sytyttivät ja niistä mainittakoon Dalin alaston pääkallo. 
Näyttelyssä esillä olleet veistokset eivät herättäneet niinkään tunteita, mutta maalaukset olivat sitten toista luokkaa.
Surrealistisissa maalauksissa on jännittävästi käytetty tilan ja värien yhdistelmiä johon jokainen mielestäni pystyy yhtymään uniensa kautta. Hämmentävää oli löytää piilotettuja elementtejä jotka huomasi vasta tarkemman tarkastelun kautta esim. Ghada Amerin taulussa Punaisia valumia.

Näyttelyn ilmapiiri oli melko uninen, joka sopii hyvin surrealistiseen tyyliin ja Tennispalatsin näyttely tilat toimivat hyvin kahdessa kerroksessa.
Leijumpa tästä tarkastelemaan Picasson töitä ateneumiin..

Syyskuun 22. päivä suuntasimme kohti Tennispalatsia, jossa oli kaksi kerrosta taidetta aiheenaan surrealismi.

En ole koskaan pitänyt tämänkaltaisista töistä joita esillä oli, koska mielestäni esittämätön taide voi olla myös hienosti toteutettua. Pyrin mennessäni kuitenkin pitämään mieleni avoimena, mutta edes se ei auttanut minua pitämään näyttelystä. Toki muutama jyväkin nousi akanoiden seasta, mutta ne olivat harvassa. Pidin erityisesti Mercel Jeanin “Gardenian haamusta”, huovalla päällystetystä naisen päästä jonka silmät olivat vetoketjut.

Olenkin aina ihmetellyt, että mitä tuo turkisväki kansa monokkeleineen saa katsoessaan luonnosvihkoon pieleen piirretyistä luonnoksista. Minä en saa siitä mitään, täysin ymmärrystä vailla.

Vierailin Tennispalatsin Suuntana surrealismi-näyttelyssä. Siellä oli nimensä mukaan sekä surrealistisia teoksia että aihetta sivuavia töitä.  Näyttely oli koottu Jerusalemin Israel-museon kokoelmista.

Alakerta – dadaismiasta surrealismiin:

• dadaistisia kollaaseja, esinekoosteita ja lehtien kansitaidetta
• videoteoksia jotka auttoivat hyvin pääsemään oikeaan tunnelmaan
• kaapista ja videoinstallaatiosta koostuva teos, johon vuoroaan jonottaminen oli surrealistinen kokemus itsessään
• Mark Dion Paketti tilaustyö Israel-museoon. Työssä on viittauksia tunnettujen surrealistien teoksiin.

Man Ray Indestructible object

Yläkerta – unikuvia ja todellisuutta:

• Joan Mirón maalauksia
• Marcel Duchampin kuuluisia readymade-teoksia
• kattava kokoelma Man Rayn innovatiivisia valokuvia sekä esineitä (kuvassa)
• William Kentridgen kiehtova Lääkekaappi jossa oli sisällä animoitu hiilipiirros.
• eri taiteilijoiden surrealistisia naiskuvia
• Salvador  Dalin ja Luis Bunuelin Andalusialainen koira lyhytelokuva.  Vielä lisää surrealistista lisämaustetta sille antoi uusi hepreankielinen ääniraita

Näyttely oli todella monipuolinen joten tuntuu että en pystynyt yhdellä käyntikerralla perehtymään kaikkeen niin hyvin kuin olisin halunnut.  Videoteokset olivat itselleni tärkeä osa näyttelyä ja ne auttoivat myös näyttelyn tunnelmaan astumisessa.  Alakerrassa pääsi myös itse kokeilemaan joitain surrealistien käyttämistä tekniikoista ja tekemään hieman dadaistista runotaidetta.  Minua näyttely, ja surrealistien metodeihin tarkempi tutustuminen inspiroi suunnattomasti.

HEO:n mediaopiskelijat  saivat tehtäväkseen vierailla Suuntana Surrealismi- näyttelyssä Tennispalatsissa. Näyttelyn tarkoituksena oli antaa laaja katsaus surrealismin perusideoihin ja aatteisiin. Esillä oli tunnetuimpien surrealistien kuten Salvador Dalin, Marcel Duchambin ja Max Ernstin töitä.

Olen tyytyväinen, että raskaan koulupäivän jälkeen saavuin paikalle, sillä näyttelyssä oli mielestäni paljon mielenkiitoista katsottavaa ja pohdittavaa. Surrealistit ja dadaistit olivat niitä radikaaleja, jotka ensimmäisinä rikkoivat klassisen taiteen rajoja. Niinpä minäkin voin kuvankäsittelytunnilla photoshoppailla vapaammin. Kaikki ei ole sitä miltä tosimaailmassa näyttää. Kuvat, muodot ja ideat voivat kummuta alitajunnasta ja unista ja erilaisia asioita voi yhdistellä vapaasti ja epäjohdonmukaisesti niin että se herättää katsojassa vahvoja tuntemuksia. Samoilla elementeillä rakennetaan mielenkiintoinen mainos tai Web-alusta. Mitä siis Dali edellä, sitä HEO:n Ikkunasali perässä.

Jotkut näyttelyn töistä olivat mielestäni pelottavia. Yhden patsaan silmät oli korvattu vetoketjuilla ja alistetun näköiset naiset riippuivat toisella seinällä valovakehyksissä. Elokuvahuoneista kaikuva hämärä musiikki kruunasi tunnelman. Nyt voin kuitenkin sanoa, että Pollock, Miro’ ja Dali on nähty, ainakin muutaman työn osalta.

Rene Magritte - Le seize septembre

Käynti Tennispalatsin Suuntana surrealismi-näyttely jäi hieman vaisuksi osaltani. Jo valmiiksi nuutunut olotilani ei ollut otollinen syvällistä tutkiskelua vaativien teosten tapittamiseen. Läpi näyttelyn vastaan tuli kuitenkin hyvin mielenkiintoisia tekeleitä, vaikka osa näyttelyn annista synnytti minussa vain mitäänsanomatonta hämmennystä.

Alkupuolen kollaaseista osa oli varsin veikeitä, mutta patsaat ja veistokset olivat pikemminkin vain tylsiä. Ne toivat mieleeni jonkin toisen ulottuvuuden puusepän tekemät tekeleet. Näyttelyn edetessä mielenkiintoni kuitenkin heräsi todenteolla, kun hoksasin, että näyttelyssä oli suosikkitaiteilijani Rene Magritten tuotantoa. Pyredeinen linna-teos oli huikea. Pelkästään sen näkeminen teki näyttelystä käymisen arvoisen. Salvador Dalin muutamat taidonnäytteet olivat nekin upeita, samoin kuten Picasson maalaus, joka kuvasi naista rannalla. Muut hänen teoksistaan eivät jääneet niinkään mieleeni.

Värien yltäkylläisyys, aiheiden ja tekotapojen vaihtelevaisuus sekä ylipäätään taideteosten lennokkuus oli piristävää. Esinetaideteokset (onko pisuaari patsas, veistos, vai mikä ihme?) sen sijaan eivät jaksaneet kiinnostaa tuskin vilkaisua enempää. Samaten surrealistiset lyhytelokuvat menivät täysin ohi. Vain ahdistava tunnelma jäi mieleeni niistä.

Loppujen lopuksi näyttely oli mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Sen anti jakautui kuitenkin kahteen osaan: hauskat, jännittävät ja ajatukset pysäyttävät teokset, sekä mitäänsanomattomat ja epämiellyttävät teokset. Taiteenhan kuuluu herättää ajatuksia, joten siinä mielessä näyttely oli hyvin onnistunut. Vai mitä muuta voi todeta, kun pelkää näkevänsä seuraavana yönä painajaisia katselemastaan taidekipaleesta?

Saimme tehtäväksi käydä Surrealismi-näyttelyssä Tennispalatsissa. En ole aiemmin käynyt kuin yhdessä Tennispalatsin taidenäyttelyssä, joka oli alkuvuoden 2009 Walt Disney -näyttely.

Harmikseni tämä näyttely ei juuri saanut minua innostumaan. Pidän ainoastaan kahden surrealistin, Réné Magritten ja Salvador Dalin töistä. Edes Picasso ei ole taiteilijana minulle kovin tärkeä, vaikka pidän häntä mielenkiintoisena hahmona. Lähes kaikki näyttelyn alakerran töistä olivat minulle pelkkää kubistista sotkua, ja koska en jaksa pohtia mitä puukyhäelmä voisi merkitä taiteellisessa mielessä lähinnä vilkaisin niitä ennen kuin liikuin eespäin.

Yläkerrassa katseeni tavoitti ensimmäiseksi Magritten maalauksen “Pyreneiden linnan”. Pidin teoksesta, mutta siihen innostukseni sammuikin, sillä loput maalaukset ylittivät jälleen käsityskykyni ja mielenkiintoni keskittyi enää lähinnä maalausten värimaailmaan.

Huomasin kuitenkin ensimmäistä kertaa naisten roolin toistumisen surrealistisissa töissä, ja mietin miksi heitä käytettiin sillä tavalla taideteoksissa. Monet työt tuntuivat perversseiltä melko väkivaltaisine kuvineen, kun toiset yhä pysyivät hyvän maun puolella. Joidenkin taiteilijoiden käsitys naisista näkyi hyvinkin selkeästi heidän töissään, ja siksi jotkut teokset saivat minut tästä syystä jopa hieman ahdistumaan.

En oikein pidä lyhytelokuvista tai poptaide-tyyppisistä esille asetetuista esineistä. Vessanpönttö ei herätä minussa minkäänlaisia taiteellisia tuntemuksia oli sillä kuinka hieno surrealistinen nimi tai idea tahansa. Suosikkiteokseni koko näyttelyssä olikin Magritten “Pyreneiden linna” (1959), joka toi mieleen esim. unet sekä satukirjojen kuvitukset. On hyvä kun maalaus on selkeä ja herättää mielikuvia ja ajatuksia ilman että tarvitsee tuntea työn tai taiteilijan taustoja.

Vaikka olen impressionismin ystävä, erilaisissa taidenäyttelyissä on minusta hauska käydä senkin uhalla, ettei pidä näkemästään. Minulle esimerkiksi jäi pysyvästi mieleen Magritten maalaus.

Saimme tehtäväksi käydä Surrealismi-näyttelyssä Tennispalatsissa. En ole aiemmin käynyt kuin yhdessä Tennispalatsin taidenäyttelyssä, joka oli alkuvuoden 2009 Walt Disney -näyttely.

Harmikseni tämä näyttely ei juuri saanut minua innostumaan. Pidän ainoastaan kahden surrealistin, Réné Magritten ja Salvador Dalin töistä. Edes Picasso ei ole taiteilijana minulle kovin tärkeä, vaikka pidän häntä mielenkiintoisena hahmona. Lähes kaikki näyttelyn alakerran töistä olivat minulle pelkkää kubistista sotkua, ja koska en jaksa pohtia mitä puukyhäelmä voisi merkitä taiteellisessa mielessä lähinnä vilkaisin niitä ennen kuin liikuin eespäin.

Yläkerrassa katseeni tavoitti ensimmäiseksi Magritten maalauksen “Pyreneiden linnan”. Pidin teoksesta, mutta siihen innostukseni sammuikin, sillä loput maalaukset ylittivät jälleen käsityskykyni ja mielenkiintoni keskittyi enää lähinnä maalausten värimaailmaan.

Huomasin kuitenkin ensimmäistä kertaa naisten roolin toistumisen surrealistisissa töissä, ja mietin miksi heitä käytettiin sillä tavalla taideteoksissa. Monet työt tuntuivat perversseiltä melko väkivaltaisine kuvineen, kun toiset yhä pysyivät hyvän maun puolella. Joidenkin taiteilijoiden käsitys naisista näkyi hyvinkin selkeästi heidän töissään, ja siksi jotkut teokset saivat minut tästä syystä jopa hieman ahdistumaan.

En oikein pidä lyhytelokuvista tai poptaide-tyyppisistä esille asetetuista esineistä. Vessanpönttö ei herätä minussa minkäänlaisia taiteellisia tuntemuksia oli sillä kuinka hieno surrealistinen nimi tai idea tahansa. Suosikkiteokseni koko näyttelyssä olikin Magritten “Pyreneiden linna” (1959), joka toi mieleen esim. unet sekä satukirjojen kuvitukset. On hyvä kun maalaus on selkeä ja herättää mielikuvia ja ajatuksia ilman että tarvitsee tuntea työn tai taiteilijan taustoja.

Tässä Macissa tuli ohjelma nimeltä Photo Booth, jolla voi yrittää ottaa itsestään passikuvan, tai sitten kuvaan voi lennossa vääntää erilaisia affiinisia muunnoksia. Tyttö on leikkinyt ohjelmalla paljon, ja kerran hänellä oli leikkikaveri mukanaan, jolloin työhuoneestä kuului sellainen kikatus ja hekotus, että.

Olin vaikuttunut. Niin yksinkertaisilla efekteillä niin surrealistista kuvaa!

Ja niinhän siinä kävi, että minäkin innostuin:

“Itseni tällaiset taiteilija tai “taiteilija” Johannes Heinosen tekemät työt/maalaukset tekevät lähinnä surulliseksi. En itsekään oikein tiedä miksi tekevät, mutta kuitenkin.”

Näin netissä tämän Juha Mietoa ‘esittävän’ maalauksen, mutta minua se ei tehnyt surulliseksi vaan oksetti. Heinosella on kykyä kuvata henkilöitä näköisiksi, kuin myös ihmiskehoa rumimmillaan ts. inhorealistisesti. Mutta häntä vaivaa arvostelukyvyn puute pelkän julkisuushakuisuuden tultua ylimmäksi pyrkimykseksi.

- nimimerkki Ida Karoliina. “Ottaako taide kantaa liian roisisti?”. Iltasanomat keskustelut 11.7.2009

Tennispalatsin taidemuseossa on nyt meneillään Suuntana surrealismi -näyttely, jossa riittää ihmeteltävää muutamaksikin käyntikerraksi. Jerusalemin Israel-museosta on tuotu runsain mitoin klassikkomateriaalia. Hyvin edustettuina ovat esimerkiksi  Joan Miró, René Magritte, Kurt Schwitters, Paul Klee, Man Ray, Max Ernst jne. jne. Inspiroivien teosten lisäksi näyttelyyn on järjestetty omatoimitila, jossa suurikokoiset jääkaappirunomagneetit, frottaasityöpaja, siirreltävät lonkerokarvat ja säkkituolit antavat virikkeitä puuhasteluun. Syntyy kaikenlaista, kuten ihmissyöjäsäkkituoli:

Pian kuvan napattuani huoneeseen käveli yksi vahtimestareista ja häiriintyi installaatiostamme: “Hmh. Taas niillä on pelattu. Onpas kummallinen asetelma.” Näin valittaen hän purki hirviömme, levitteli lonkerot ja säkkituolit vähemmän häiritseviin positioihin pitkin lattiaa.

Niinpä niin.

Paineilma ei ole ihmishenkeä arvokkaampaa. Asfalttiviidakon intiaanit ovat ilmastotoimintaryhmä, jotka ovat tyhjentäneet citymaastureiden renkaita. Asfalttiviidakon intiaanien mielestä citymaasturit ovat järjettömin tapa aiheuttaa hiilipäästöjä ja maasturit edustavat huomionkipeää kulutusta.

Intiaanin silmissä leiskuu virma, kun hän yöllä kyyristyy citymaasturin renkaan eteen, ruuvaa venttiilin korkin irti, asettaa mungpavun sisään ja ruuvaa korkin kiinni. Papu painaa alas venttiilin keskellä olevan tapin ja ilma purkautuu hitaasti sihisten vieressä olevan asuintalon TV-ruudun välinpitämättömässä heijastuksessa. Raivostunut citymaasturin kuljettaja löytää lakikirjastaan rikoslain 35 luvun 3 §: ssa säädetyn lievän vahingonteon tunnusmerkistön, jotka maasturin renkaiden tyhjentäminen täyttää.

Intiaanin mielestä laki ei ole moraali. Maapallon lämpötila on muuttunut aina, mutta myös ihminen voi toiminnallaan aiheuttaa ilmastonmuutoksen. Poikkeuksellista on maapallon ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousun nopeus. Tämä on seurausta pääasiassa fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja metsien hävittämisestä, mikä lisää lämpöä sitovien kaasujen määrää ilmakehässä. Ilmastonmuutos saa aikaan ensin köyhimmissä maissa nälän hätää, malariaa ja vesipulan, mutta intiaanit toimivat jo ennen kuin meriveden pinta nousee citymaasturin autotallin peruskiven yläpuolelle. Mutta kuljettaja on hiljaa kuin halvaantunut osteri.

Citymaasturin kuljettajan mielestä ja kielestä riippumatta jäätiköt sulavat. Intiaanin mukaan meillä on mahdollisuus saavuttaa tietoa todellisuudesta sellaisena kuin se on. Tieteessä 100 %: n varmuus on mahdotonta ja tieteen luonteen vastaista ja vain kriittisyys vie tiedettä eteenpäin. Tieteellinen konsensus pitää kuitenkin ihmisen toimintaa pääsyynä kasvihuonekaasujen kohonneisiin pitoisuuksiin ilmakehässä. Tiede yrittää saavuttaa yhä parempaa tietoa todellisuudesta. Intiaanit ovat realisteja.

Citymaasturin luistonesto auttaa maastossa jarruttamalla sutivaa pyörää ja siirtämällä voimaa paremmin pitäville renkaille. Vaikka citymaasturi ei mahdu pysäköintitaloon tai pesuautomaattiin, sen alamäkihidastin pitää nopeuden kurissa maaston jyrkimmissä kohdissa. Surrealisti esittää todellisuuden realismin ylittämällä tavalla. Kuljettaja löytää itsensä esineestä, citymaasturista, joka nähdään omien mielleyhtymien ja pakkomielteiden mukaisesti. Merkitykset eivät synny objektiivisesti vaan kuljettajan ja citymaasturin kohdatessa, kun moottorin suuri vääntö helpottaa hidasta mönkimistä asfalttiviidakon maastoissa moottorin sammumatta.

Citymaasturin kuljettaja asettaa kyseenalaiseksi länsimaisen kulttuurin, jossa ilmaston lämpenemisestä on käynnissä julkinen keskustelu. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseen on sitoutunut melkein kaikki maailman valtiot. Citymaasturin kuljettaja ja valtion kansalainen kaipaa esiloogiseen mielentilaan, jossa auton ohitus on todellisuus ja liikennemerkit viitoittavat unenomaista autobaanaa. Citymaasturin kuljettajat ovat surrealisteja.

Olemassa oleva poliittinen järjestelmä, valtio ja sen sanelemat lait ovat ihmisten luomia rakennelmia, joita voidaan muuttaa. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa maailmaan. Suora toiminta on elämän ja vallan palauttamista omiin käsiin. Valtio ja sen väkivaltakoneisto uskoo edustavansa ikuisia arvoja. Intiaanit vievät pöllöä Ateenaan ja citymaastureiden lepo on kangistumista ja liike surrealistista raivohulluutta.

Vahingonteon tunnusmerkit täyttyvät, jos omaisuutta vioitetaan. Renkaiden tyhjentäminen on paremminkin tilapäinen haitta. Taksi- ja hinausautokuluja ei synny, jos renkaisiin pantaisiin lisää ilmaa eikä ilmaa päästettäisi pois. Renkaisiin muodostuisi lievää pintakovuutta, kuljettaja voisi itse päästää vaivattomasti liian ilman pois.

Monikansallisten yritysten johtajat ja talousennusteiden mukaan päätöksensä muovaavat valtioiden päämiehet ovat kenties aikamme hämmentävimpiä surrealisteja. Kuten entinen GM: n varapuheenjohtaja asian ilmaisi tammikuussa 2008:

-      Puheet ilmastonmuutoksesta ovat täyttä hevonpaskaa.

Väärät mielipiteet ahdistavat enemmistöhallituksia. Käy kiinni ja kanna, kuten isäjänis sanoi.

J. Pekka Mäkelä haastoi minut kuvameemiin. Piti laittaa neljännen kuvakansion neljäs valokuva kuvatekstien kera näytille. Mietin tovin, miten neljäs lasketaan, kun on näitä kansioita ja alakansioita sun muita. Päädyin kuvakirjaston neljännen riittävän suuren “rullan” neljänteen kuvaan.
Se näyttää tältä:

Kuva on otettu 25.2.2005. Kävimme perheen kanssa erään synkkäsävyisen ja erittäin populäärin sveitsiläissurrealistin nimikkomuseossa. “Hirviömuseossa”, kuten paikka tyttärellemme nimettiin. Museota vastapäätä, kadun toisella puolen oli päivän ehdottomasti hienoin kohde: kapakka, jonka kalustuksen ja sisustuksen kyseinen taiteilija oli suunnitellut kattoa ja lattialaattoja myöten. Se oli semmoinen wohohou!-juttu mitä suurimmassa määrin. En nimeä sisustussuunnittelijaa. Nimetkää te, kuka ensimmäiseksi ehtii.

Ja haaste leviää. Haluaisivatkohan HannaH, Reijo Valta, Johannes Knektman, ja Miina Supinen lähteä mukaan?

Pieni tovi sitten TC linkitti muutaman hienon kuvan, jotka kytkeytyvät siihen, mitä eräät kutsuvat Myst-estetiikaksi. Sanoisin, että Myst-estetiikka oli vahvimmillaan sarjan kahdessa ensimmäisessä pelissä, Mystissä ja Rivenissä: arvoituksellisia hylättyjä rakennelmia oudoissa maisemissa. Hiljaisuutta, yksinäisyyttä, surrealismia. Koneiden ja pelimoottoreiden kehittyessä kuviin alkoi tulla liikettä ja eloa, ja alkuperäinen tunnelma ainakin osin menetettiin.

Ohessa muutama valokuva, joissa on hieman jotakin sellaista. Kuvasarjan voi vaikka kuvitella eteneväksi kertomukseksi. Se ei ihan vielä ole sitä, mistä unelmoin: että kuvia olisi niin sairaan paljon ja monenlaisia, että niistä pystyisi koostamaan Mystin tapaan klikkailtavan ympäristön.

primitiivistä, surrealistista a capella -peilimusiikkia.
emootio, neurogenetiikka, rituaali.
hyöky.
elämysmaailman uudelleenkytkentä.

CD on ulkona, mp3t tarjolla torrentina. http://oletustila.net
musavideo http://www.youtube.com/watch?v=PCyiAGaSNNg
biisejä myös http://mikseri.net/ihminelain

reset

Eräänä päivänä muistin, että lapsena olin useinkin kuullut kiinalaisesta pääskynpesäkeitosta. Ruokalajista ei ole ollut puhetta pariinkymmeneen vuoteen, ja äkkiä aloin epäillä. Näin lintuinfluenssan aikakaudella tuntuu vähintäänkin epäuskottavalta, että joku uuttaisi hyvät liemet sellaisesta tikkurakennelmasta, joka on liimattu kasaan linnun syljestä, ja johon linnunpoikaset ovat sitten ruikkineet ulosteitaan. Oli aivan pakko tarkistaa, ettei kyseessä sittenkin ollut jokin lapsille kerrottava höynäytysjuttu. Mutta ei. Kyllä se on ihan oikea ruokalaji.

.

Samaan outouden kategoriaan kuuluu kaktusviikuna, jollaisia ostin kokeen vuoksi. Varsin pian sekä tyttäreni että minä huomasimme seikan, josta ei hedelmäosastolla varoiteltu: kaktusviikunaan ei pidä koskea paljain käsin. Sen pintaa peittävät hennot näkymättömät piikit, jotka ihoon asettuessaan aiheuttavat tuskaa ja ärtymystä. Sisällä on puolikarkeaa soraa, jonka seassa vähän vesimelonia. Kuka tämmöisen on mennyt keksimään ja miksi näitä myydään?

.

Yritän tässä miettiä, mitkä muut ruokalajit olisivat yhtä kummallisia. Ihan heti en keksi; moneen olemme tottuneet. Muistan tosin elävästi eräänkin puolitoistavuotiaan naurahduksen ja epäuskoisen ilmeen, kun hän sai ensimmäisen kerran spagettia syödäkseen.

Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.

Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.

Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.

Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: “Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”

Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.

Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen