Marraskuun Vauva-lehti tuli postissa eilen. Luin sen saman tien kannesta kanteen. Ei olisi pitänyt iskeä kynsiään tähän projektiin puoliltaöin, sillä siinä meni yöunet. Osa lehden sisällöstä koostui itselle aika merkityksettömistä itsestäänselvyyksien toistelemisista (“Parasta olisi, jos lapselle saisi annettua terveen itsetunnon.”) . Osa jutuista tosin sai täyden paniikin päälle, mikä on hyvä asia lehden kannalta: hyvä teksti saa aikaan fyysisiä oireita

Mutta kun omat yöunet menee, ei enää naurata. Siispä päätin vähän terapoida ja jutella näiden tekstien kanssa. Jos Vauva-lehden toimitus joskus lukee tätä palautetta, niin terveisiä vaan sinne, hyvää työtä näiden osalta (se Vaarit vaihtaa vaippoja -juttu oli kans mainio)!

Tässä muutama herkullisin tekstipätkä:

Postia lukijoilta, kolmen lapsen äiti: Kun kerron synnytyksistäni, tunnen olevan suorastaan syntinen ja hölmö, kun en ole ottanut puudutuksia. Olen joutunut jopa keksimään selityksiä oudolle käyttäytymiselleni. Eikö asian pitäisi olla juuri päin vastoin, kivunlievityksen valinneet saisivat selitellä?

Jos äidit eivät lopeta tätä toistensa selkään puukotusta, niin ei ihme että synnytys- ja vauvamasennukset lisääntyvät. Miksi helvetissä kenenkään äidin pitäisi selitellä toisille äideille kipulääkityksen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä? Jos tuntuu siltä, että joutuu keksimään selityksiä ”oudolle käyttäytymiselle”, kehottaisin vaihtamaan seuraa = tuttavasi ovat outoa sakkia.

Juttu lasten nukkumisesta. Vappu, 36, kertoo, kuinka ei ole nukkunut seitsemään vuoteen kertaakaan kunnolla: Hän suhtautuu siihen kuitenkin leppoisasti. ”Olisiko lasten syntymän jälkeen ollut kaikkiaan 5–10 yötä, jolloin joku lapsista ei olisi herännyt kertaakaan”

Oh my gooood. Miten tuohon voi kukaan suhtautua leppoisasti? Vappu taitaa olla superihminen. Minusta tulisi (eli tulee) hermoraunio. Onneksi se anoppi asuu lähellä, vien kyllä muksun yökylään aika aika usein ja tuttelit messiin.

Juttu ”Kahden kulttuurin välissä”. Suomalainen äiti, turkkilainen isä, yksi lapsi. Isä ei kuulemma vaihda  vaippaa, koska on turkkilainen: Servet on aina mukana neuvolassa, mutta vaippoja hän ei vaihda, ellei ole pakko. ”Se johtuu siitä, että minut on kasvatettu turkkilaiseksi mieheksi”, hän sanoo. Eini toivoisi miehensä osallistuvan myös vaipanvaihtoon, mutta ei tee asiasta numeroa.

Jaahas. Turkkilainen tai ei, muslimi tai ei, mies tai ei, niin kädet paskaan ja ihan reippaasti vaan, KIITOS! Jos oma ukkoni ryhtyisi tuollaiseksi, se löytäisi sen paskavaipan illalla tyynynsä alta. Eli kyllä, asiasta pitää tehdä numero! Ja aika helvetin iso sellainen. En usko, että kukaan pitää vaippojen vaihdosta niin paljoa, että tekee sen toisen puolesta mielellään. Jos reilu mun vuoro, sun vuoro –järjestelmä ei toimi, pelatkaa vaikka paskabingoa: arpajaiset pystyyn joka kerta, kun vauvan takapuoli alkaa haista. Kivi, sakset, paperi.

Kiireellä maailmaan, vaimo synnytti autossa. Jutussa kerrotaan, kuinka isä joutui kätilöksi lapsen synnyttyä kesken sairaalamatkan: ”Sanoitko että pää näkyy”, hätäkeskuspäivystäjä kysyi kätilönä toimineelta Timolta, 27. Tämä katsoi alapäähän, sitten sekunnin murto-osan vaimoonsa ja taas alapäähän. ”Nyt pää näkyy”, Timo vastasi.

Aah, tämä oli niin mainio juttu! Vaikka meillä on sairaala 500 metrin päässä, veikkaan että meille voisi käydä just näin. Olen sellainen vitkuttelija, useimmiten ajoissa, mutta en koskaan minuuttiakaan etuajassa.

Saatuani lehden loppuun (kello kaksi yöllä) potkin miehen hereille ja kysyin, että mitä jos meille käy näin niin kuin näille perheille tässä lehdessä. Että jos se lapsi ei nuku ollenkaan, ja mä tulen hulluksi. Tai mitä jos se syntyy vessanpönttöön. Tai mitä jos mun mies kieltäytyykin vaihtamasta vaippoja tai jos mun alapää repeää synnytyksessä, ja kahden tunnelin sijasta siellä onkin enää vain yksi luola. Byäääh!!

Häntä alkoi vaan hillittömästi hihityttää. Hormon talking. Ei kuulemma kannattaisi lukea Vauva-lehteä ennen nukkumaanmenoa, jos se kerran vaikuttaa tuolla tavalla. Lapsi tuskin syntyy vessanpönttöön, eikä sillä välttämättä ole univaikeuksia ja hän kyllä vaihtaa vaipat. (Alapäästä hän ei tosin maininnut mitään, ei kai uskaltanut ajatella. Pitää ottaa puheeksi myöhemmin tänään.) Hän myös vakuutti, että koska hänellä on ensiapukurssit käytynä, hän todennäköisesti pystyisi selviämään hätäkeskuksen neuvojen avulla synnytyksestä. Lisäksi hän muistutti, että hänellä on usein linkkuveitsi matkassa mukana, ja sillä saa helposti napanuoran poikki. ”Jos veitsi jää kotiin, niin voihan sen nauhan vaikka purra poikki.” Yök. Istukkaa hän onneksi ei luvannut haukata.

*Kirjatärppi*

Luin ihan mahtavan kirjan tällä viikolla!

Tartuin Afganistaniin sijoittuvaan teokseen Tuhat loistavaa aurinkoa (Khaled Hosseini) kaverin suosituksesta. Kirja on sisällöltään aivan kammottava, eikä sitä siksi pysty laskemaan käsistään. Kirja kertoo afganistanilaisten naisten arjesta 1970-luvulta 2000-luvulle. Mielestäni kirja antoi hyvän läpileikkauksen maan lähihistoriaan. Paikka paikoin kirja on melko dokumenttimainen tapahtumakuvaus maan historiasta, hallitsijoista ja shariasta, mutta en pidä tätä kirjan heikkoutena, vaan päinvastoin. Kirjan lukemisen jälkeen uutisotsikot eivät tosiaankaan enää näytä samalta – aivan kuten kannen myyntitekstissä lupailtiin…

Sieppaava tarina naisten elämästä Afganistanissa.

Kotiväkivaltakuvausten ohella kirjassa puistattivat eniten kohtaukset, joissa käsitellään tyttö- ja poikalasten erilaista kohtelua. Naisista kasvaa hiljaisia ja pelokkaita, koska he näkevät päivästä toiseen, miten äitiä piestään. Nainen ei saa näyttää naamaansa kuin perheelleen tai kulkea missään kodin ulkopuolella ilman miespuolisen sukulaisensa seuraa. Miehet taas alkavat jo puhumaan oppiessaan komentamaan naisia, myös äitejään. Pitäisi ehkä tutustua myös Hosseinin aikaisempaan teokseen Leijapoika, jota on kehuttu paljon. Onko teistä joku lukenut sitä?

Anteeksi vulgääri otsikko. Lainasin sen siskoltani. Puheenaiheena oli arvatenkin synnytys.

Tänään mammajoogassa ohjaaja kehotti meitä s-hetken koettaessa laulamaan ja viheltämään, se auttaa synnytyskivuissa. Kannattaa kuulemma myös hengittää oikein. Hän demonstroi hengitystekniikkaa imitoimalla pallonheittäjää ja heitti vasurilla palloa ja sanoi, että täältä tulee supistusssss…… Ja sitten hän heitti palloa oikealla kädellä vähän nopeammin ja sanoi, että täältä tulee hengitys, mutta se tulee pidemmälleeeeeeee. Hengitys ”syö” supistuksen ja kipua tuntuu vähemmän.

Noh, en kyllä ihan tajunnut tuota juttua, vaikkakin ajatus pallonheitosta tuntui kivalta. Ota koppi, täältä tulee kolme kiloa lihaa! (Synnytys ei varmaan kuitenkaan toimi samalla logiikalla kuin kuulantyöntö. Ei se sieltä niin vaan irtoa, vaikka olisi miten hyvä jalan asento.)

Joogaopen pääpointtina oli kaiketi hengittää pitkään ja syvään ja kontrolloida siten kipua. Olen jo alkanut pitää tuosta mammajoogasta (mukavan rentouttavaa), mutta pakko minun on kyllä silti myöntää, että viheltely, hengitykset ja aallon harjalla ratsastaminen -mielikuvat eivät jostain syystä vakuuta minua. Kipulääkitys tuntuu edelleen tehokkaimmalta vaihtoehdolta kipua vastaan.

Monet kipulääkkeiden avulla synnyttäneet tuntuvat jotenkin pyytelevän anteeksi esim. epiduraalin käyttöä. ”En minä muuten, mutta kun supistuksia oli jatkunut jo viisi päivää, aloin olla aika loppu.” No totta helvetissä sitä alkaa olla loppu tuollaisen mankelin jälkeen. Olisin itse pyytänyt sen epiduraalin jo kirjautuessani sisään sairaalaan. Ihan kuin se olisi jotenkin vähemmän synnyttämistä, jos alaselkään isketään lääkettä. Eikä tätä syyllisyyden tunnetta varmasti yhtään vähennä tohina kipulääkkeettömästä synnytyksestä. Vauva-lehdessä (9/2009) oli artikkeli, jossa lääkäri ja kätilö väänsivät kättä kipulääkkeiden käytöstä. Vaikka juttu oli yritetty kirjoittaa turhankin hyväntahtoiseen muotoon (vaadin verta kentälle, perkele, kirjoittakaa parempia = rohkeampia juttuja!), rivien välistä paistoi selkeästi läpi se, että kätilö ei suosi kipulääkkeitä, lääkärillä taas on asiakaslähtöisempi, ja mielestäni pehmeämpi näkökulma – synnyttäjä päättää.

”Normaaliin synnytykseen liittyy kipu, josta terve nainen halutessaan selviää ilman kipua”, totesi juttuun haastateltu kätilö.

Mistä helvetistä sinä sen tiedät? Mistä kukaan toinen voi tietää, miten kovalta kipu jostakin toisesta tuntuu? Vauva pullahtaa jollain ulos helpommin kuin toisilla. Sitä paitsi mikä on normaali synnytys? Onko se sitä, että paikat eivät rikkoonnu, vai sitä, että et pyörry kesken ponnistamisen?

Vauva-lehden keskustelupalstalla (Vauva-lehden keskustelupalstan sisällöstä suurin osa saa minut yhtä raivon partaalle kuin HS.fi:n keskustelupalstan lukeminen, mutta kunnon masokistina siellä pitää silti käydä ainakin kerran viikossa kiduttamassa itseään) oli taannoin käynnissä keskustelu, jossa jo synnyttäneet keskustelivat siitä, mitä he eivät kerro kivuistaan tai muuhun synnytykseen liittyvästä ensisynnyttäjälle. Menkää itseenne kaikki salailijat – hävytöntä tiedonpanttaamista, sanon minä! Kaikki mahdolliset tuskakertomukset jakoon ja heti. Mitä pahempaan osaa varautua, sitä helpommalta se tuntuu. Pessimisti ei pety. Synnyttäminen on joka tapauksessa ihan paska homma, pakollinen ponnistus, että päästään loppuun asti.

”Paska lentää ja p*llu repeää” -mielikuva vastaa siis omaan mielikuvaani synnyttämisestä paremmin kuin sinisellä aallolla ratsastaminen ja muu diipadaapa. Kyllä, synnyttäminen on luonnollista. Niin on kuoleminenkin ja se että on keuhkosyöpä ja että tukehtuu omaan hengitykseensä. Mieluummin kuolen ilman tuskia kuin tuskien kanssa, mieluummin synnytän ilman tuskia kuin tuskien kanssa. Kukin valitsee oman reittinsä, eikä siinä tarvitse lääkäreiden, kätilöiden tai kenenkään muun tuputtaa omia näkemyksiään. Kertokaa vain mitä lääkkeitä on saatavilla ja milloin se pitää ottaa. Piste. Ja kiitos.

*Kirjatärppi*

Tällä kertaa vinkki hyvästä kirjoihin liittyvästä nettisivustosta. Löysin tämän linkin INAhduksen kirjablogia lukiessani. Sivustolta www.kirjavideo.fi löytyy noin kolmiminuuttisia videoita, joissa suomalaiset kirjailijat kertovat uutuuksistaan. Mielenkiintoisia mainosvideoita – erityisen siistiä on nähdä kirjailijat itse puhumassa kirjoistaan ja lukemassa niitä. Minun teki ainakin heti mieli ostaa Taavi Soininvaaran uusin! Taavi vaikutti aika symppikseltä laiturinpenkillä istuessaan.

9.11.2002..

.. olimme vielä illalla onnittelemassa kummisetääni isänpäivän ja nimipäivien johdosta. Istuin keinussa ja vatsaa supisteli – puhaltelin siinä valmennuksessa opitulla tavalla  Keinuminen tuntui silloin todella hyvältä ja harmittikin, ettei meillä ollut kotona sellaista paikkaa, joka rauhoittaisi myös masun asukkia.

.. soittelin äitipolille kun päästiin kotiin, olo oli melkoisen hutera. Mutta kun polilta neuvottiin vielä odottamaan, katsoimme sen iltaisen Bond -leffan jonka jälkeen menimme nukkumaan.

Isänpäivänä 10.11.2002..

.. oltiin äitipolin oven takana joskus seitsemän aikaan, synnytys oli alkanut!

.. kelluin Amor -altaassa mutta fiilis oli todella kivulias enkä nauttinut vedestä ollenkaan! Onneksi kaikki sujui loppujen lopuksi hyvin ja pienin kivuin. Meillä oli ihana kätilö

.. klo 14:06 meille syntyi ihana tyttövauva!

.. Janista tuli isä.

.. ilmoitin omalle isälleni, tuoreelle paapalle, että emme sitten tule isänpäiväkahville juuri syntyneen ensimmäisen lapsenlapsen syntymän vuoksi :) 

10.11.2009..

.. tuo “pieni suloinen tyttövauva” täytti 7 vuotta!!!

Äidin kulta..

Kävin kätilöllä koplattavana toissapäivänä, eli tilastotietoa on taas saatavilla: painoa 66 kg, raskausviikko 26 (muistin että se oli 29!) ja verenpaine hyvä. Kätilö ihmetteli, olenko laihtunut, kun painoa on tullut lisää vain viisi kiloa raskauden alusta. Kehotti syömään enemmän. Mutta kun en pysty, olen koko ajan ihan täynnä, totaaliähkyssä.

Olen käynyt kättelemässä kätilöä nyt kolme kertaa. Kaksi viimeisintä kertaa ovat olleet ihan ookoo, sillä laitoin ensimmäisen kätilön vaihtoon heti ensitapaamisen jälkeen. Ensimmäisen kätilön muistaminen saa edelleen näppyjä pintaan – ja kun luette miksi, ette tekään ihmettele.

Referaatti viime elokuun puolivälistä:

Istun terveyskeskuksen odotushuoneessa yksin. Mies on työmatkalla. Aikaa varatessani vastaanottoapulainen lupasi minulle englanninkielentaitoisen kätilön. Jännittää. Ihan kuin olisin menossa työhaastatteluun!

Miksi juuri teistä pitäisi tulla äiti? – Voi luoja, ei aavistustakaan.

Voisitteko kertoa kokemuksistanne vastaavista tehtävistä? – Olen nähnyt vauvoja telkkarissa.

Onko teillä jotain kysyttävää avoimena olevaan paikkaan liittyen? – Itse asiassa on. Onko tässä irtisanomisaikaa?

Koitan jotenkin koota itseni, kun kätilö tulee kutsumaan minua nimeltä. Käsi ojossa ja vähän etukenossa rynnistän kätilöä kohti (pitää antaa hyvä ensivaikutelma). Mutta kätilöpä ei kättele vaan kääntyy kannoillaan ja käskee minua seuraamaan perässä. Koitan laittaa ojossa olleen käden huolettoman oloisena taskuun, mutta se on täynnä räkäpaperia. No niin, tämähän alkaa hyvin.

Istun mammaa vastapäätä, koitan vähän hymyillä, mutta se taitaa näyttää irvistykseltä. Matami menee suoraan asiaan – omalla kotikielellään. Nimi, sosiaaliturvatunnus, uskontokunta, siviilisääty, onko tehty abortteja, mones raskaus jne.

Koitan saada hänet puhumaan englantia. Ändää, joor —öööh—- neim… Alakoululainekin puhuu parempaa englantia! Perkeleen vastaanottoapulainen.

Mamma hakkaa tietokonetta, kirjoittaa välillä jotain papereihinsa. Mutta ei katsokaan minuun. Sitten hän alkaa kysellä miehestäni.  ”Tehän asutte eri osoitteissa, ettekä ole naimisissa!”

Ei olla naimisissa ei. Eri osoite johtuu siitä, että miehen kirjat ovat muuton takia edelleen vanhassa osoitteessa. Tiedon pitäisi kyllä päivittyä rekistereihin minä päivänä hyvänsä.

Kätilö vilkaisee minua kulmiensa alta ja toteaa ääni naristen, että minähän olen ulkomaalainen. Enkä ole asunut tässä maassa vielä puolta vuotta, minun pitää maksaa tästä kaikesta hoidosta markkinahinta! Ja se on kuulemma todella kallista.

Tiedän, että minun ei tarvitse maksaa yhtään mitään. Minulla on Kelan E-lomakkeita laukku täynnä ja EEA-maasta toiseen muuttava pääsee suoraan kohdemaan sosiaaliturvajärjestelmään, jos lähtömaasta on hankittu oikeat todistukset. Mamman mielestä se ei kuitenkaan riitä. No voi perkele.

Sanon kätilölle suoraan, että olen kyllä selvittänyt asiat ja lukenut tämän lain ja että otan suurlähetystöön yhteyttä tämän tapaamisen jälkeen ja he voivat vielä varmistaa asian sinulle henkilökohtaisesti. Ilmeisesti suurlähetystön mainitseminen saa akan suun tukkoon.

Tunnelma on sata astetta miinuksella, kun hän alkaa kysellä raskaudesta. ”Oliko suunniteltu lapsi”. No ei ollut, vastaan. Ei olisi kannattanut olla rehellinen, sillä lämpötila huoneessa laski 20 astetta lisää.

”Ai etkö sitten halua pitää tätä?”, hän kysyy.

No jos olen tullut tänne äitiyspolille asti enkä mennyt sairaalaan aborttipaperit kourassa, niin mitäs luulet? Tyydyn kuitenkin sanomaan vain, että joo kyllä me halutaan.

(Kätilö ei tosin vieläkään usko, että lapsen isä on mukana projektissa millään tavalla, hän antaa kaikin tavoin olettaa, että se on vain keksimäni hurja peitetarina päästäkseni luikertelemaan sisään paikalliseen sosiaaliturvasysteemiin.)

Kätilö iskee pöytään 50-sivuisen odottajan oppaan, joka on kirjoitettu maan omalla kielellä. Sitä ei kuulemma ole saatavilla englanniksi. Tai esimerkiksi ruotsiksi, tai millään muullakaan kielellä. Hymyillen veikeästi hän kehottaa miestäni kääntämään sen minulle.

Sitten hän kehottaa minua kysymään mieltäni askarruttavia asioita.

– Onko jotain, mitä en saa syödä?

Ei ole.

– Siis eikö esimerkiksi raaka kala ole pahasta?

No totta kai on, ei sitä saa syödä.

(HALOO!!!)

– Voinko harrastaa urheilua normaaliin tapaan?

Valitse itse, se on sinusta kiinni.

– Siis onko potkunyrkkeily ookoo kolmannella kuulla? (En oikeasti harrasta potkunyrkkeilyä, mutta oli pakko kysyä)

– Se sinun täytyy päättää itse.

Jne.

Päätin kysyä vielä yhden kysymyksen, ihan vaan kokeilumielessä.

– Jos pelkää synnytystä ihan kamalasti, voiko tässä maassa saada keisarinleikkauksen?

No ei todellakaan voi. Ei tämä mikään Amerikka ole!!

Jaahas. Lopetan kyselemisen ja päätän lähteä kotiin. Sanoi kiitos näkemiin ja lyön oven takanani kiinni. Yksikään työhaastattelu ei ole saanut minua yhtä uupuneeseen tilaan. Itkin kotona seuraavat kolme päivää ja kidutin kätilöä mielikuvissani (auttoi muuten). Poikaystäväni kävi tapaamassa matamin esimiestä palattuaan työmatkalta ja referoi tapahtumat sanatarkasti. Seuraa tietysti anteeksipyytelyjä ja pahoitteluja. Saan uuden kätilön, joka on ihan mukiinmenevä tapaus.

Onko teillä muilla kauhukokemuksia kätilöistä?

*Kirjatärppi*

Ensimmäinen kätilöni toi mieleeni Stephen Kingin luoman Annie-hahmon. En ole koskaan ollut suuri King-fani, mutta Piina osui ja upposi luettuani sen kymmenisen vuotta sitten. Niille, joille kirja ei ole tuttu, kerrottakoon juonesta seuraavaa:

Piina kertoo auto-onnettomuuteen joutuneesta kuuluisasta kirjailijasta Paulista, joka lojuu loukkaantuneena tien varressa. Tien varrelta hänet korjaa kotiinsa paranemaan entinen sairaanhoitaja Annie, jolla viiraa pahasti päässä. Annie rakastaa kirjailijamiehen luomaa romaanisarjaa yli kaiken. Uusimmasa kirjassaan hän on kuitenkin tappanut teostensa päähenkilön. Paulin on siis kirjoitettava Annielle uusi teos, jossa päähenkilö herää kuolleista. Tai muuten alkaa kirves heilua…

Stephen Kingin Piina. Sopivaa yöluettavaa kaikille sairaanhoitaja- ja kätilökammoisille.

Kuluvan kuun 19. päivänä Yhdysvaltojen oikeusministeriö ilmoitti, että tästedes liittovaltion syyttäjät eivät tule käymään lääkekannabiksen käyttäjien ja levittäjien kimppuun, mikäli nämä noudattavat voimassaolevia osavaltion lakeja, vahvistaen näin Obaman hallinnon aiemmin tänä vuonna vihjaaman käytännön.

Tällä hetkellä 13 osavaltiota sallii lääkärien suosittavan lääkekannabista potilailleen, jotka kärsivät vaivoista AIDSista glaukoomaan, ja lisäksi Marylandin osavaltiossa lääkärin suositus pienentää rangaistusta, mikäli potilas joutuu syytetyksi. Tähän saakka nämä lait eivät kuitenkaan ole tuoneet turvaa liittovaltiolta.

Mikäli pilvipääprofessorit joskus alkaisivat luennoida lempiaiheensa lääkinnällisestä historiasta, kurssimateriaalista muodostuisi yllättävän laaja. Niinkin varhaisessa vaiheessa kuin vuonna 2737 eaa. salaperäinen Kiinan keisari Shen Neng suositti kannabisteetä kihdin, reumatismin, malarian sekä – ihme ja kumma – huonomuistisuuden hoitoon. Kasvin suosio lääkkeenä levisi ympäri Aasian ja Lähi-Idän aina Afrikan itärannikolle asti, myös eräät Intian hindulaisuuden lahkot käyttivät kannabista uskonnollisiin tarkoituksiin ja vähentämään stressiä. Muinaiset tietäjälääkärit määräsivät kannabista moninaisiin syihin, kivunlievityksestä korvasärkyyn ja synnytyksen helpottamiseen. Nämä lääkärit varoittivat lisäksi kannabiksen liikakäytöstä, uskoen että liian suuri kulutus aiheutti impotenssia, sokeutta ja “paholaisten näkemistä”.

1700-luvun lopulle tultaessa varhainen yhdysvaltalainen lääketieteen kirjallisuus suositteli hampunsiemeniä ja -juuria tulehtuneen ihon hoitoon, pidätyskyvyttömyyteen ja sukupuolitauteihin. Irlantilainen lääkäri William O’Shaughnessy oli ensimmäinen, joka popularisoi kannabiksen lääkekäytön Englannissa ja Amerikassa. Toimiessaan Englannin Itä-Intian kauppakomppanian lääkärinä, hän huomasi että kannabis helpotti reumatismin aiheuttamia kipuja ja oli käytännöllinen vesikauhun, koleran ja jäykkäkouristuksen aiheuttaman pahoinvoinnin ja oksentelun hoitamisessa.

Suuri muutos amerikkalaisten asenteissa pilveä kohtaan tuli 1800-luvun lopulla, jolloin 2-5 % Yhdysvaltain kansalaisista oli tietämättään riippuvainen morfiinista, suositusta ja salaisesta patentoitujen lääkevalmisteiden ainesosasta, jotka tunnettiin värikkäillä nimillä kuten “Koko kansan hoitolinimentti ihmiselle tahi eläimelle” ja “Tohtori Fennerin kultainen helpotus”. Estääkseen suuremman osan valtiosta ajautumisen morfiinin aikaansaamaan kultaiseen helpotukseen, hallitus esitteli Puhtaan ruoan ja lääkkeiden asetuksen vuonna 1906, luoden näin FDA:n, ruoka-aineista ja lääkkeistä vastaavaan hallintoelimen. Vaikka se ei koskenutkaan kannabista, tuoden ainoastaan oopiumin ja morfiinin levityksen lääkärien kontrolliin, kemikaalien säännöstely oli joka tapauksessa suuri muutos amerikkalaisessa lääke- ja huumepolitiikassa.

Kesti vuoteen 1914 asti, kunnes huumeiden käyttö luokiteltiin rikolliseksi toiminnaksi Harrisonin asetuksen nojalla. Kiertääkseen osavaltioiden oikeuksia sääteleviä lakeja, tämä asetus sääti veron unikosta ja kokapensaasta saataville huumeille: aineiden ei-lääkinnälliselle käytölle asetettiin vero, joka oli huomattavasti korkeampi kuin itse nämä aineet, ja jokaista veroa maksamatonta aineita käyttänyttä rangaistiin. Vuoteen 1937 mennessä 23 osavaltiota oli tehnyt myös kannabiksesta laitonta; osa estääkseen entisiä morfiiniaddikteja siirtymästä tämän aineen käyttäjiksi, osa vastaiskuna meksikolaisia maahanmuuttajia vastaan, joista osa toi kannabiksen käytön mukanaan. Samana vuonna 1937 liittovaltion hallinto ajoi läpi Marihuanan verolain, joka teki kannabiksen ei-lääkinnällisestä käytöstä rikollista. Ainostaan linnunsiementeollisuus, joka esitti hampunsiementen antavan lintujen höyhenpeitteelle erityisen kiillon, sai erivapauden, ja yhä tänäkin päivänä linnunsiementen tuottajien sallitaan tuovan maahan steriloituja hampunsiemeniä.

Kannabiksen rikolliseksi tekemisen jälkeen yhä ankarampia lakeja säädettiin, ainoana poikkeuksena toisen maailmansodan aika, jolloin USA:n hallinto istutti valtavia hamppusatoja turvatakseen laivaston köysistön saannin, korvaten Aasian hampputarjonnan, jota hallitsi Japani. 1950-luvulla kongressi hyväksyi Boggsin asetuksen ja Narkoottisten aineiden kontrolliasetuksen, jotka esittelivät vähimmäisrangaistukset huumerikollisille, mukaan lukien kannabiksen hallussapitäjät ja levittäjät.

1970-luvulla tapahtuneesta pilvilakien höllentämisestä välittämättä seuraavan vuosikymmenen Reaganin hallinnon ankarat huumelait koskivat myös kannabista. Kaikesta huolimatta pitkän aikavälin suuntaus on ollut kohti lievempää. Kaliforniasta tuli ensimmäinen lääkekannabiksen sallinut osavaltio vuonna 1996, ja tusinan verran osavaltioita on seurannut perässä. Arvostelijoiden mukaan lääkekannabiksen laillistaminen on saanut aikaan pilvialakulttuurin kasvun lääkekäytön hyväksyneissä osavaltioissa. Los Angelesin piirisyyttäjä Steve Cooley on arvioinut, että pelkästään kaupungin alueella on noin tuhat laitonta kannabiskauppaa. Ja vaikka oikeusministeriön äskettäin esittelemä käytäntö estää iskemästä laillisen kannabisreseptin omaavien kimppuun, kaikki muut polttelijat riskeeraavat yhä syytetyksi joutumisen.

Lähde:

http://www.time.com/time/health/article/0,8599,1931247,00.html

The blogger has seen the movie Away We Go (2009) and rather liked its combination of intensity and tranquility.

(NB. Spoilereita voi olla edessäpäin, tosin elokuva kestänee hyvin katsomista vaikka juonesta jotain tietäisikin.)

Elokuvan Kohti uutta (Away We Go, 2009) juonen kuvaus ei ehkä välitä sen viehätystä.  Kolmeaviittä lähenevä pariskunta odottaa ensimmäistä lastaan ja asuu jossakin jumalten hylkäämässä maankolkassa, jonne he ovat muuttaneet ollakseen lähellä tulevan lapsensa isovanhempia. Kun lapsen isovanhemmat julistavat muuttavansa kauas pois Antwerpeniin (“valon kaupunkiin!”), Verona (Maya Rudolph) ja Burt (John Krasinski) toteavat, että heidänkin olisi ehkä syytä nostaa kytkintä.

Seuraavan puolentoista tunnin ajan “nuorehkopari” matkustaa pitkin poikin Pohjois-Amerikkaa Montrealista Miamiin etsimässä mukavaa asuinkaupunkia ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämänsä. Veronan ja Burtin tyyni, vaikkakaan ei ongelmaton yhteiselo rinnastuu rääväsuisen ex-pomon, eteerisen vaihtoehtoäidin, lapsettomuuteen tuomitun adoptioäidin ja eron kanssa kärvistelevän isän parisuhde- ja perhe-elämään.

Tarina kantaa eteenpäin ilman synkeitä paljastuksia tai äkillisiä dramaattisia käänteitä. Se pysyy intensiivisenä ilman suuria ulkoisia tapahtumia.  Hahmot ovat karrikoituja mutta samalla aitoja. Heidän kauttaan pohditaan paitsi sitä, millaista on olla vanhempi, myös sitä, millaiseen maailmaan lapset kasvatetaan ja mille kaikelle he altistuvat. “Eivät he kuule mitä me sanomme”, julistaa muuan äiti päivitellessään kovaäänisesti lastensa rumuutta. Vaihtoehtovanhemmat kehottavat lastaan kuuntelemaan sydämensä ääntä vapaasti (ja toivovat hänen valitsevan “oikein”). Entä miten paljon isä voi valehdella yrittäessään salata tyttäreltään, että äiti on lähtenyt ikuisiksi ajoiksi? Johtaako äidin lähtö todella siihen, että kukaan ei enää huomaa pyyhkiä porkkanamehua lapsen huulista ja että tästä tulee ikuisesti ulkopuolinen?

Matkaa tehdään vanhalla Volvolla, joka ainakin Euroopan puolella oli kuvatunikäisten nuorten aikuisten lapsuuden perheauto, ja vaatetuskin tuntuu olevan osittain menneiltä vuosikymmeniltä. Tässä yhteydessä voisi siis historiantutkimuksen hengessä puhua samanaikaisesta eriaikaisuudesta. Elokuvassa on aineksia pohtia aikuiseksi kasvua, vanhemmuutta ja lapsille siirtyvää henkistä perintöä, mutta se ei alleviivaa tai anna patenttiratkaisuja. Elämä on vähän rujoa mutta parhaimmillaan kaunista, ja vaikka naimisiin ei välittäisikään mennä, omat “uskollisuudenvalansa” saattaa antaa arkisemmissa merkeissä.

Ja vaikka päähenkilöt pohtivat, ovatko he epäonnistuneita, elokuvasta voi vetää sen johtopäätöksen, että jokaisen elämässä on omat epäonnistumisensa – parisuhteen, lasten saamisen, uran, oman itsen kanssa. Suurimmat moitteet tuntuu saavan luonnollisuutta suvaitsemattomuuteen asti vaativa vaihtoehtoperhe, joskin tavatut “normaalimmatkin” perheet näyttävät tarjoavan yllin kyllin aineksia lapsuuden traumoihin.

Elokuva toi hämmentävällä tavalla mieleen Fargon (1996) – ehkä siksi, että molemmissa elokuvissa on hiukan pihalla olevia ihmisiä ja raskaana oleva sankaritar, joka vaeltaa oudoissa (mielen)maisemissa. Toinen yhdistävä piirre voisi olla se, että tyyni tarkkailu voi tuottaa parempia oivalluksia kuin ratkuva riuhtominen. Tällaisia elokuvia katsoisi mielellään useamminkin.

Antwerpen, valon kaupunki: Kun itse kävin Antwerpenissä kevättalvella 2003, valtavan kokoinen rautatieasemarakennus oli remontissa ja suunnatonta salia valaisi yksi ainoa valtava spotti. Aseman ulkopuolella odotti valtava kaivostyömaa. Partiolaiset juoksentelivat ympäriinsä sitoen toisiaan nippusiteillä penkkeihin. Alankomaista tultua kaikki oli jotenkin villin rujoa ja epäjärjestyksessä – oli pakko viipyä kyseisessä hassussa kaupungissa yksi ylimääräinen päivä.

Ekskurssi työasioihin: Empiren arvostelu luonnehti elokuvaa otsikolla “The Road To Parturition”, tie synnytykseen. Matkustamisen ja synnyttämisen vertauskuvat on varhaisempinakin aikoina liitetty toisiinsa – 1500-luvulla naiset toivoivat kirjeissään, että Jumala antaisi kaiken armonsa ja tukensa, “jotta tuleva matkamme (ruots. resa) sujuisi onnellisesti”.  Eräs ylhäinen nainen, joka oli itse lähdössä maantieteelliselle matkalle ja jonka sisko puolestaan oli juuri auttamassa lapsensa matkaa maailmaan, näyttää jopa leikkivän tällä kielikuvalla toivoessaan, että heidän kumpaisenkin reissut sujuisivat hyvin.

Mahtavaa huomenta! P-Man heräsi just. Eikä ihme, ku menin nukkuun 08. Ensin mää vatvoin olkapäätä, sit aloin opiskella bloggaamisen saloja ja lopulta päädyin soittamaan Seijalle. Se herää joka arkiaamu tasan klo 6, että ehtii meikata ja valita vaatteet. Tunnen sen rutiinit ku omat pallini ja suoraan sanoen oisin ihmetellyt, jos se ois poikennut rutiinistaan minuuttiakaan.

Ei mulla oikeestaan mitään asiaa sille ollut, kunhan aattelin soitella ja kysellä miten menee. No, eipä sillekään hyvää kuulunut. Itseasias se oli aika paskana ja näytti sen pelottavan avoimesti. Kertoi, et duunista ollaan saneeraamassa puolet markkinointiväestä ulos ja Seija nuorimpa ensimmäisten joukossa. Näin se lama etenee. Isänsäkin on sairastunut. Vielä ei tiedetä, onko vatsakivut katarria vai syöpää. Kaikki on kuulemma mahdollista. Sen Taka-Huhdin kämpäst on löytyny hometta ja taloon pitäis tehdä ISO remontti. Eniten yllättänyt olin, ku se kertoi teiniprinssinakin olevan yhtä nykypäivää ku kivikausi. Namunakki oli kuulemma vaan “kadonnut” yks aamu, eikä Seija ollut enää ikinä saanut siihen yhteyttä, vaiks oli soitellut perään muutaman viikon. Ainoo mitä miehestä jäi oli smilespa-lahjakortti, parit isämalliset kalsarit ja maitohappobakteeripurkki jäkikseen. Sanoinki Seijalle, et sehän kuulosti varsinaiselta tosimieheltä.

Juteltiin varmaan puoltoista tuntii suht henkevii, kunnes Seija murtui kokonaan. Se alkoi vaan itkee iha hysteerisesti ja hoki, että sen elämä on pilalla ja et se on sössinyt kaiken. No, niinhän se onkin. Mut ihan itte se sen teki. Tietty oli aika kamalaa ja lohdutonta kuultavaa tommonen naisen soperrus, vaikka oonkin saanut tottua meitin yhteisten vuosien aikana kaikennäköseen vollotukseen. Nyt se vaan kuulosti jotenki ni erilaiselta kuin ennen. Ihan ku jääkuningattaressa ois ollut aistittavissa aste sulamista. Saatan tietty kuvitellakin vaa, koska olin valvonut tohon aikaan putkeen about 24 tuntia…

Seija oli aina ni helvetin kova ja kylmä nainen. Tai siis ei se oikeesti ollut, mut semmosen kuvan se halus kaiklle antaa. Ihan läheiset oli sit asia erikseen. Sisällä sykki lämmin sydän, mutta jotenkin se oli onnistunut kasvattamaa ihmeellisen graniittimuurin rintamuksensa ympärille. Itte se syytti siitä hullua exäänsä, joka oli pahemmanlaatuinen narsisti. Väitti, et se -aiempi suhde oli saanut sen takajaloilleen ja ettei se uskaltanut enää tän narsistikundin jälkeen luottaa keneenkään. Arvatkaa vaa, kuin monta keskusteluu me tosta aiheesta väännettiin…

Mä oon nimittäin sitä mieltä, että tommonen menneisyyden syyttely on iha turhanpäiväistä vikinää. Jjokaisella on halutessaa mahdollisuus käydä omaa hissaansa läpi ja käsitellä asiat kuntoon. Jossei itte osaa, sit pitää hankkia apua. Ei kenenkää tartte olla menneisyytensä vanki, mut niin moni saa siitä vaan täydellisen tekosyyn sille, ettei nykyisyyskään kulje!

Mä tiiän paljon ihmisiä, joilla on ollut kamala lapsuus tai nuoruus ja silti ne on päässy niist asioista yli. Munki lapsuuden kodin naapurissa asui jamppa, jonka isä hakkas sitä iha pienestä pitäen. Äijä veti kuppii ku hullu ja pieksi poikiinsa, neljä vai viisko niitä oli, ja vaimoonsa joka kerta känässä. Meitinki mutsi kutsu poliisit naapuriin monet kerrat ja faija kävi kans siel joskus hakemassa rouvan lapsineen evakkoon. Lopulta se meni siihen, että sekopää uhkas tappaa meidänki perheen, niin päätettiin olla sotekutumatta niiden elämään enää. Kaikkia ei voi pelastaa.

Pojista suurin osa sekos huumeisiin teini-iässä, mut tää yks kaveri, edelleen mun hyvä kaveri siis, päätti alkaa pelaa lätkää ja tehdä siitä ammatin ittellee. BTW, nyt se pelaa ulkomailla, on muutaman pienen lapsen isä ja sillä on ihan mukiinmenevä täysjärkinen vaimo. Ei mikään noita-akka, eikä kahlekuningatar. Tää kaveri on hyvä esimerkki siitä, että jokaisen ei tartte olla menneisyytensä vanki. Tyypin faija on kuollut, sai ensin aivoverenvuoden ja halvaantu ja myöhemmin sit tappoi ittensä. Veljistä osa on ny vierotuksessa ja yks on jossain “maanpaossa”, koska velkojat hengittää niskaan. Niiden mutsista en tiiä, onko elossa vai ei. Kaveri ei koskaan puhu äidistää. Ehkä isä tappoi senkin. En tiedä. En oo viittiny vääntää veistä haavassa. Hirveitä kohtaloita.

Mäki voisin olla katkera, että menetin Seijan tost vaan. Vaikka jollain tasol tiesin, ettei me olla mikää lifetime couple, niin kyl se ny silti sattu iha saatanasti. Etenki ku kuvioon oli sotkettu se teiniprinssi. Voisin surra sitä vielki ja olla edelleen vitun katkera. No, kyl mä välillä oonkin. Mut en mää silti anna yhden suhteen kaatumisen elämää pilata,. Se ei oo vaan sen arvoista, että surisin alle kolmekybäsenä jotain naista ni paljon, et anataisin koko elämän valua hukkaan. Toki mä aikani asiaa kelasin, mut sit ku muuton myötä vähä muuta ajateltavaa, se vaan alkoi unohtua.

Seijalla on nähtävästi nyt se morkkis sit. Kenties jääkuningatar ei sit ookaan ikijäätä, vaan murtuu ja sulaa kyllä mutta hitaasti. Saas nähdä, meneekö tää viel siihen, et se alkaa kaivata “the old good times” ja yrittää sytyttää hiilloksen uudestaan. No, siinähän yrittää. Yksin on. Mä oon mennyt jo elämässä eteenpäin, eikä mul oo aikaa enää surra Seijaa. Sitä paitsi senhä piti elää elämänsä onnellisena loppuun asti Taka-Huhdin linnassaan teininakin ja arvokangaspuidensa kanssa.

Nii, elämässä eteenpäin tilitykselle on siis syykin! Se Terkkatalon mimmi soitti. Sanoin sille ihan suoraa, et en oo nukkunu koko yönä, ku exä valvotti ja se oli tosi ymmärtäväinen. Oli kuulemma itteki valvonut aamuun, ku sen porukoilla on pikkuinen kenneli ja yks sen lempihauvoista synnytti viime yönä 6 pentua. Mimmi kertoi seuranneensa perhetapahtumaa webbikameralla himastaan aamuyön pimeillä tunneilla! Jotenki tosi ihanaa, et tuntematon ihminen avautu mulle jostain tommosest.

Lopputulos oli positiivinen. Synnytyskertomuksen jälkee mimmi ehdotti treffejä Amurin Helmeen. WTF? Oletettavasti Amurissa. Täytyy vähän kattella nettistä, millast porukkaa tommoses raflas liikkuu ja miten sinne pitäis pukeutua. Mut ny pojat ja tytöt, mä alan taas heiluttaa flexii, josko saisin kädestäni viel kalun. Ja kerrottakoon, et tän entryn aikana on tullut Seijalta KAHDEKSAN tekstarii! Hmm… Pitäiskö dellata vaa suoraan?

Moro ny!

Mä sain äsken puhelun:

Voitko käydä ilmoittamassa sinne palstalle että mä olen salissa ja höngin ilokaasua. Ei oo vedet vielä menny mutta kahelle sormelle auki ja kaula hävinny. Hyvä olo ja nyt pitää alkaa taas hengittelemään…

Ja minähän menin sitten sinne palstalle ilmottamaan. Mielelläni jopa. Kävin tän kaverin kanssa jo aikasemmin tänään kävelyllä josko sen supparit sais siitä vähän voimaa. Ilmeisesti toimi.

Mua on aikasemmin raivostuttanu tää kaveri kaikella hösäämisellä ja volinalla ja pätemisellä. Nyt sitte ootan jännityksellä vauvauutisia. Kummallista.

Tein tänään ovulaatiotestin. Oon jo varmaan viikon kironnu että NYT kun se vauva sitten sais luvan kanssa päästä alulle ni EI, nyt sitte ei voi tulla niit helvetillisiä oviskipuja mitä on kaks viimestä kiertoa ollu. Tänää nippaili ja kipuili mahalla ni aattelin jo et jes, ovis. Tikuttelinpas sitte ja paskat, nega. Minkä takia nyt kun sais tulla ni ei sitte voi ovuloida. Mitenniin muka hätänen ja malttamaton.

Tyypitär nukkuu vielä sitterissä, johon hänet nostin vessareissun ajaksi. En uskalla häntä jättää silmän alta, kissoilla on ollut vähän liian jännää tämän asian kanssa vielä. Utelias ja pelokas kissa voi olla vaarallinen. Pikkuhiljaa tutustumme.

No niin…

Tiistai-iltaiset päivitykseni varmaan valottavat tilannetta 12.5. ennen synnärille lähtöä. Kahdeksan jälkeen supistukset alkoivat olla lähes säännöllisiä 5min välein ja niin kipeitä, etten halunnut enää olla kotona poikaa pelottelemassa (vaikka aika rauhallisesti hän suhtautui). Yhdeksältä olimme sairaalassa, jossa tehtiin normijutut ensin ja todettiin tilanne hyväksi – olin jo neljä senttiä auki. Kysyin akupunktiohoitajaa, joka luvattiin, mutta kävikin sitten ilmi, ettei ole vuorossa yhtään heistä. Minkäs sille sitten mahtoi. Toiveena esitin kuitenkin, että ilman puudutuksia mentäisiin niin pitkään kuin mahdollista. Pääsin kylpyyn, ihanaan hämärään, tunnelmalliseen huoneeseen, kuumaan veteen. Se tuntui todella hyvältä, kotonakin suihku auttoi paljon, mutta kylpy vielä enemmän. Supistukset kuitenkin kovenivat nopeasti, sitä paitsi kuumuus teki huonon olon, joten puoli tuntia viihdyin, sitten katsoin viisaimmaksi tulla pois ennen kuin pyörryn.

Kylvyn jälkeen synnytyssaliin, jossa käyrälle pidemmäksi aikaa. Ilokaasua yritin, mutta muistin esikoisen kohdalla siitä seuranneen huonon olon enkä uskaltanut hengitellä tarpeeksi ronskisti. Kaasu ei siis juuri auttanut, mutta ehti silti tehdä vähän yök-olon. >:[ Se meni kuitenkin ohi. Olin kuvitellut laulavani supistukset läpi, jotta hengitys pysyisi hanskassa. Juu enpä laulanut. Tai no, tavallaan. Huutona tuli ääni, en kyennyt kontrolloimaan kipuja juuri ollenkaan. Lopulta pelkäsin joka supistusta niin, että kipu tuntui varmaan vielä kovempana sen tähden. Aika nopeasti tilanne eteni, joskus 11 jälkeen olin jo 7cm auki ja kätilö kysyi, haluaisinko kuitenkin PCP-puudutuksen, joka laitetaan kohdunkaulaan. Se ei vie tuntoa, mutta kivun kyllä tai ainakin suurimman osan, ja vaikuttaa monilla ihan synnytyksen loppuun asti, kun tuossa vaiheessa annetaan. Vähän koin antavani periksi, mutta myönnyin.

Täydellinen helpotus!!

PCP todellakin vei kivun, ei muuta. Tunsin supistukset ja niiden tehon, mutta mikään ei enää tuonut sellaista tuskaa kuin aiemmin. Lisäksi PCP:n edeltä puhkaistaan kalvot, mikä sai synnytyksen todella vauhtiin. Suppareiden koveneminenkin lähinnä nauratti siinä kohtaa; miehellekin sanoin, että no nyt voit katsoa sieltä käyrältä ja kertoa mullekin, koska supistaa kunnolla… ärsytti aiemmin, kun mies auttamisen halussaan tukeutui teknisiin härpättimiin ja kertoili käyrältä, että nyt tulikin kova supistus – ai että ihanko totta, voi kun en yhtään HUOMANNUT.

Hyvin nopeasti puudutuksen jälkeen avauduin 9 senttiin ja paine alkoi tuntua jo lähes kivuliaana. Kätilö sanoi, että voin ponnistaa jo, jos haluan, hän painelee viimeiset reunat pois. Halusin kuitenkin odottaa vielä muutaman supistuksen, eikä viimeisen sentin katoaminen kauaa kestänytkään. Olisin ehkä voinut odottaa vielä vähän kauemminkin: työntämisen tarve oli kova, muttei super-pakottava – ehkä siitä johtuen en mielestäni saanut ponnistuksiin aivan haluamaani voimaa. Kuitenkaan ponnistusvaihe ei kestänyt kuin vartin ja joitain sekunteja, eli noin 17 yli puolenyön aloitin ja vauva syntyi siis 13.5.2009 klo 00:32. Ellen olisi hakenut voimaa huutamalla ja hukannut sillä lailla happea ja ponnistusvoimaa, olisi käynyt nopeamminkin. Tyypitär solahti siltikin maailmaan suhteellisen helposti: ei leikattu välilihaa, ei tikattu mitään, ei repeämiä missään. Joitakin pikkunirhaumia virtsaputken suulla ja emättimessä. Eivät olleet kipeitä silloin, eivät ole nyt. Käskettiin suihkutella pissalla käydessä, ettei kirvele. Ei ole kirvellyt ilman suihkujakaan.

Kauheudet alkoivat vasta tämän jälkeen. Istukka ei halunnut irrota, ja kohdun painelu tuossa vaiheessa oli jotain, mitä en mieluusti muistele, samoin alapään kaivelu. Tyypitär vatsani päällä oli lämmin, pieni ja kaunis, mutta pelkäsin koko ajan säikyttäväni hänet uikutuksellani ja vääntelehtimisellä. Koko keho vastusti lisäkipuja – ei sitten ihme, etteivät jälkeiset tule ulos, jos kroppa on kerta kaikkiaan kiinni. Ilokaasusta oli yllättäen apua tässä vaiheessa: ajattelin, että oksennetaan sitten, jos on pakko, mutta ilman huumausta en tätä kestä. Osasinkin ottaa kaasua oikein, ja keho rentoutui, vaikka kipu ei kadonnutkaan. Istukka saatiin syntymään, mutta kalvot jouduttiin kiskomaan käsipelillä lopulta, mikä tietysti tuotti vielä lisätuskaa. Kun pääsivät loppuun, itkin kivusta ja pelosta aivan suoraa nyyhkettä. Kyyneltäkään en ollut siis esim. supistusten aikana vuodattanut… Loppukaneetiksi napanuorasta purskahti vielä verta kuin härän kurkusta niin, että puolet huoneesta näytti teurastuskentältä. Vaaratonta, mutta kevyesti karmivaa. Varsinaisesti en menettänyt kovinkaan paljon verta, kun ei niitä repeämiäkään tullut.

Tässä vaiheessa Tyypitär oli viettänyt vatsan päällä yli puoli tuntia, pääsemättä edes vielä rinnalle. Loppuvaiheessa hänet vietiin punnitukseen (3515g) ja mittaukseen (51cm, päänymp. 33,5cm), minkä jälkeen pääsi isin syliin. Hän oli kuitenkin ehtinyt jo viiletä ja väsyä, eikä sitten jaksanut kovasti yrittää imeäkään. Vähän sentään, reilun vartin verran kummastakin rinnasta. Ihanat ihmiset toivat teetä, voileipiä ja jogurtin. Saimme syödä ja rauhoittua, sitten pääsin suihkuun. Itse kävelin, väsynein mutta muuten hyvinvoivin jaloin. Suihkun jälkeen tuntui siltä, että voisin samalla vaivalla kävellä kotiin asti. Onneksi en sentään, sillä osastolle vaellus osoittautui jo aivan riittävän pitkäksi… Sieltä sitten mies lähetettiin kotiin. Harmitti, sillä olin yksin 2 hengen huoneessa, ei olisi hänen läsnäolonsa muita haitannut, mutta toki sääntö on sääntö. Ja piti miehenkin päästä nukkumaan, oli parka aivan lopussa. <3

Tyypitär oli siis viileä ja väsynyt. Syömään piti herätellä muutaman tunnin välein ja vaatekertoja oli kaksi, sen jälkeen kaurapussi ja kolme peittoa. Aamupuolella annettiin sitten lisämaitoa, jotta lämpö alkaisi nousta ravinnon ansiosta. Otin pikkuruisen viereeni nukkumaan vaate- ja peittomöykkyineen, ja puoleen päivään mennessä lämpö olikin noussut. Samoin sokerit, jotka aamulla olivat matalahkot, olivat oikein hyvät. Pissa vain ei meinannut tulla ja kovin oli vieläkin väsynyt tyttö. Iltapäivällä tulivat levänneempi isi ja aivan hurmaantunut isoveli, jota ei tietenkään kouluun häädetty. Veikka olisi halunnut siskoaan pidellä vaikka koko ajan, ja on ollutkin todella ilo nähdä, miten hänkin pikkuista nyt jo rakastaa. Tutustuttiin siinä, ja Tyypitär osoitti tilannetajua: isot pissat teki hoitoalustalle, kuin sanoakseen että kattokaa ny kaikki, osaan mää – odotin vain, että KAIKKI ovat täällä!

Lääkäri sitten katsoi Tyypittären kolmen jälkeen. Koska tyttö on kovin tukkoinen – nenä on vähän toiselle puolen lysyssä, kun ollut ahdasta kohdussa – epäiltiin, ettei hapetu kunnolla. Saturaatio oli kuitenkin oikein hyvä, vaikka ajoittain nenänalus vähän sinertää. Keittosuolatippoja laitamme hoitojen yhteydessä, kyllä se siitä. Kuulo toimi, näkö toimi, refleksit kunnossa… Sitten äidin vuoro. Mikä kunto? Uuteen vuoroon tulleet kätilöt kun kävivät yön, aamun ja päivän aikana esittäytymässä, katsoivat kukin pitkään ja totesivat sitten: “Ja sinä voit… todella hienosti?” Kyllä. Todella hienosti. Mihinkään ei satu; no vähän jälkisupistuksia ja niihin sekä tunkkaisesta huoneilmasta johtuneeseen päänsärkyyn Buranaa ja Panadolia. Vuoto normaalia, ei edes valtavan runsasta. Ei mitenkään lopen uupunut olo; väsynyt tietenkin, mutta kohtuuden rajoissa. Nälkä, muttei sairaalaruoka maistu; uni, muttei sairaalasängyn kokoinen.

“Saatte lähteä kotiin omaan tahtiinne sitten, kun siltä tuntuu. Huikatkaa nyt tuolta toimiston ovelta sitten, kun olette menossa.”

Näin toimittiin viiden jälkeen iltapäivällä. Isoveli lähti edeltä, mies auttoi minut ja Tyypittären taksiin ja hyppäsi itsekin pyörän selkään. Huristeltiin kotiin ja Tyypitär nukkui kuin tukki koko matkan. Ilta oli rauhallinen, paitsi kissaparoille, joista nuorempi on ollut vähän poissa tolaltaan ja vanhempikin vihjailee, että vieras voisi jo lähteä omaan kotiinsa. Itse olin tosin jalkeilla vähän liian pitkään, ja nukkumaan päästessä oli vähän heikko olo. Yöstä tuli rauhaton – Tyypitär otti aiempaa väsymystään takaisin haluamalla syödä, imeä, lussuttaaaaaa koko ajan. Omaan koppaansa hän ei jäänyt hetkeksikään, sen minkä nukkui, nukkui sylissäni tyynyihin ja peittoihin tuettuna – sain siinä itsekin vähän torkahdella, kun tuin riittävän tönköksi. Lisämaitoa annettiin useammin kuin kerran, kun en enää pystynyt työntämään nänniä suuhun; mies lämmitti Nania 5ml kerrallaan samalla, kun rauhoittelin Tyypitärtä särkevillä tisseilläni. Yhden kerran kolmesta meinattiin pelata varman päälle ja annettiin 10ml. Neito vetäisi sen muutamassa sekunnissa ja oksensi tietysti.

Selvittiin kuitenkin aamuun. Mies sai nukutuksikin sentään useamman tunnin, mikä on työläiselle ihan hyvä juttu. Heräsi vain niitä maitoja lämmittämään ison itkun sattuessa, niin mun ei tarvinnut juosta portaissa loppuun väsyneenä vauva kainalossa. (Muistutus: Miten olis mikroaaltouuni yläkerrassa?!) Miehen noustua otin Tyypittären viereen ja tuin kädellä tuttia imemisen tarpeeseen. Pääsin siis itse ensimmäistä kertaa viime yön aikana pitkäkseni puoli kuudelta. Nukuttuani puoli tuntia tunsin oloni lähes ihmismäiseksi, ja mies toi vielä aamupalaakin ennen töihin lähtöään! Isoveli oli saanut nukuttua, oli kuulemma herännyt vain pariin oikein isoon itkuun. Lähti kouluun, vaikkei olisi malttanutkaan, mieluummin olisi jäänyt ihailemaan, kuinka “maailmassa ei voi olla mitään niin ihanaa kuin vauvan haukotus, kun se on niiiiiiin pieni ja kuitenkin niin… niin…!!!!” Sanoo esiteinipoika 11 ja ½ vuotta. =D

Täällä nyt sitten odottelemme synnäriltä kätilöä kylään iltapäivällä, kuten lysy-kotiutumiseen kuuluu. Huomenna menemme sairaalatarkastukseen, ja viikonloppuna kätilö vielä soittaa kotiin. Itse olemme vielä synnärin kirjoilla ja saamme soittaa/palata rikospaikalle mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä, jos tarpeen on. On ihan turvallinen ja hyvä olo, kun vauva pissasikin vähän aamulla ekaa kertaa kotona – sitä jo vähän odottelin, että eikö saa tarpeeksi ravintoa, kun ei pissa tule. Nyt kun Tyypitär vihdoin myös nukkuu (nyt on mennyt jo kaksi tuntia, vaikka välillä vähän iniseekin), olen rentoutunut itsekin ja jaksan taas vähän ajan päästä aloittaa tissirumban.

Tisseistä vielä sen verran, että voihyväluojamitensattuuUUUUUUU. Kätilötkin katselivat synnärillä, että on se kumma: nännieni muoto on kuulemma täydellinen imemistä ajatellen ja sitten ne näyttävät imemisen jälkeen ihan hirveiltä, ovat rakoilla ja vereslihalla jo nyt. Sain kyllä neuvoja, miten vauvan kuuluu rintaan tarttua, mutta kun tämä nyt on vaan vähän vaikeaa. Sattuu aivan hirveästi ja vähän pelottaakin taas, mutta katsotaan nyt. Tyypitär tekee kovasti töitä, että saisi maidontuotannon kunnolla käyntiin, ja niin sen pitää ollakin. En kuitenkaan epäröi tarttua Nan-purkkiin tarvittaessa, onhan tärkeintä, että ravintoa on tarpeeksi ja sekä vauva että minä voimme mahdollisimman hyvin.

Kissaparka yritti hiipiä yläkertaan “onhan se jo poissa”-ilmein, ja Tyypitär inahti juuri silloin. Nyt se istuu tuossa rappusten yläpäässä, tuijottaa minua syyttävästi ja lähtee hiipimään maha lattiassa takaisin alakertaan. Voi ressukkaa, mutta se on nyt totuttava vaan. Tyypitär on tullut jäädäkseen, hän on tullut kotiin.

*** *** ***

Ja tähän väliin kuuluu KIITOS SATAKUNNAN KESKUSSAIRAALAN KÄTILÖILLE JA LÄÄKÄREILLE – MEITÄ KOHDELTIIN KOKO AJAN KUIN KUNINKAALLISIA!!

Se tärkein, eli LOPPUKIITOS kuuluu taas kerran miehelle, joka luotsasi meidät tämän(kin) läpi yhtä vakaana, rauhallisena, rakastavana ja rakastettavana kuin aina. Parempaa isää Isoveli ja Tyypitär eivät voisi toivoa. Eikä Tyypitär parempaa Isoveljeä. Olen onnekas, kun minulla on tällainen perhe.

ON TÄÄLLÄ.

Tyttö syntyi viime yönä, 13.5.2009 klo 00:32. Kotiuduimme ‘lysy’inä (lyhytjälkihoitoinen synnytys) viiden jälkeen iltapäivällä. Kaikki voivat loistavasti ja isoveli on kertakaikkisen hurmaantunut vauvan haukotuksista.

Synnytyskertomus ällöine yksityiskohtineen seuraa myöhemmin. Nyt olen juuri jättänyt Tyypittären isänsä hoiviin nukkumaan pitkällisen tissittelysession jälkeen. Itse aion hiipiä suihkuun ja sitten nukkumaan.

Haa, mies toi työauton tullessaan, ei tarvitse hermoilla, ottaako taksi kyytiin!!

Kun supistukset heti miehen kotiuduttua tihenivät 5-7 minuutin väleille, soitin synnärille. Voi kuulemma odotella, että tasaantuvat oikein säännöllisiksi, mutta toisaalta saa tulla kuulemma sinnekin, jos siltä tuntuu. Ei käännytetä kotiin, jos synnytys on käynnistynyt. Ja kyllä se on. Eilisiltaisia sarjoja tuossa boksilta katsellessa tosin rauhoittui taas vähän, tulee taas 10-minuuttisiakin välejä.

Mutta joo. Käynnissä on. Supistukset ovat oikeasti kipeitä, yritän kävellä niiden aikana, mutta alkaa tuntua siltä, ettei sitäkään pysty tekemään. Laulaminen auttaisi, mutta kivun kourissa edes minä, jukeboxi, en löydä sanoja, ja sekös raivostuttaa. Pitänee pakata sairaalakassiin (jonka laitoin tuossa pari tuntia sitten valmiiksi) muutaman levyn/kasetin (kyllä, kuuntelen sellaisiakin vielä) sisälehtiset, joissa on lyriikoita. Lapsenvahdille on soitettu, ja hän tulee lähitunteina. Lapsen kotiutumista kaverilta ehditään vielä odotella ja kukaties ruokkiakin hänet vielä, mutta mutta. Piakkoin lähdetään Tyypi/ttäre/n hakuun.

No nii…

Neuvolan vessassa alkoi punertava vuoto, ja reilun vartin visiitin aikana ehdin saada neljä supistusta. Sf 38, Tyyppi kiinnittynyt (jes, eilen illalla sitten vissiin porasi viimeiset millit!), paino laskenut puolisen kiloa, verenpaineet kohtalaiset ja oma syke 80 (heti yhden supistussteppailun jälkeen). Kotimatkalla uskaltauduin vielä kauppaankin, mutta enää ei oikein tee mieli tehdä mitään istumista ihmeellisempää. Paitsi supparin aikana kävellä ja stepata ja laulaa. Pientä pintasiivousta pitäisi harjoittaa, ettei jää epäjärjestys tänne, kun lähdetään. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että vuorokauden sisällä mennään. Lapsenvahtiakin jo tekstarilla esivaroitin. Mies on valmiuksissa; kerroin neuvolan jälkeen tilanteen ja kirjoitin myös, että nou hätä, yritän kyllä kestää siihen asti, että pääsee töistä. Hän siihen totesi vain, että kyllä sitten mennään kun mentävä on, oli työpäivä kesken tai ei. Ja niin tietysti tehdäänkin, mutta en usko, että ihan niin kiirettä on.

No nyt ei sitten tietenkään ole supistanut hetkeen yhtään.

Paitsi nyt juuri. Auuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu……. *kävelee, kävelee, kävelee…* Onneksi nämä eivät ole hirveän pitkiä, noin puoliminuuttisia. Täytyy kai alkaa tarkkailla kelloa vähän tiiviimmin. Oho, ja laittaa känny lataukseen; se tyhjeni hetki sitten. Milläs soitat miestä, synnäriä ja taksia jos kapula on pimeänä…

Voisin myös yrittää hetken nukkua, kohta siihen ei ole mahdollisuutta, ja viime yön jäljiltä olen aika lopussa. Ellen palaa kohta raportoimaan vuodon tilasta ja suppareiden tiheydestä, lienen järjestämässä uutta perheenjäsentä maailmaan. Jännittää, mutta yllättävän vähän.