Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät voi itse ajaa asiaansa yhteiskunnassa eivätkä kirkossa. He eivät välttämättä edes voi kertoa yhteisölleen, mitä he ovat. Näiden ihmisten tasavertaisten oikeuksien ajaminen on heteroseksuaalien velvollisuus, toteaa espoolainen rovasti Liisa  Tuovinen. Ja luonnollisesti tämän pitäisi olla erityisesti kristittyjen velvollisuus, lisää lukija mielessään.

Oopperalaulaja Jorma Hynninen julkaisi Kotimaa-lehden mielipideosastolla kirjoituksen 30.4.2009. Herätteenä  olivat Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan Timo Junkkaalan ja Suomen ev.lut. opiskelija- ja koululaislähetyksen pääsihteerin Jussi Miettisen kirjoitukset Kotimaassa. He olivat esittäneet vaatimuksen,  että rekisteröidyissä parisuhteissa eläviltä on kiellettävä toimiminen kirkon työsuhteessa.

Kysymys on ajankohtainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ruotsin kirkon kirkolliskokous päätti hyväksyä 22.10.2009 samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen avioliittoon vihkimisen. Suomessa piispainkokous ja kirkolliskokous käsittelee  tänä vuonna  kysymystä osana aiheen kokonaisvaltaista tarkastelua. 

Piispainkokous valmistelee parhaillaan  kirkolliskokoukselle lausuntoa parisuhdelain rekisteröinnin seurauksiin liittyvistä teologisista ja juridisista näkökohdista. Lausunto hyväksytään piispainkokouksen istunnossa 9.-10.2. 2010. Kirkolliskokous käsittelee lausuntoa “mahdollisesti” toukokuussa 2010.

Aiheesta on vuosikausia puhuttu, kirjoitettu ja laadittu mietintöjä ja selvityksiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä, jonka puheenjohtaja oli Espoon piispa Mikko Heikka, jätti Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet –mietinnön piispainkokoukselle viime keväänä.Piispainkokouksen valmistusvaliokunta laatii nyt “selvitystä” ko. mietinnön ja piispainkokouksen lähetekeskustelun perusteella. Se päivittää mietinnön kirjoittamisen jälkeen tapahtuneen kehityksen.

Kirkolliskokouksen enemmistö on ollut tunnetusti ollut kielteinen homoseksuaalien oikeuksien suhteen. Kotimaa-lehden tannoisessa kyselyssä nykyisistä kirkolliskokousedustajista 61 % ilmoitti vastustavansa esimerkiksi siunauskaavaa, jolla rekisteröidyssä parisuhteessa elävät parit voisivat saada Jumalan siunaksen liitolleen.  Hyväksyminen vaatisi kolmen neljäsosan enemmistön.

Vanhoillislestadiolaisuuden johtajat ovat toistuvasti korostaneet, että homoseksuaalisuus on heidän käsityksensä mukaan ”luonnotonta”. Homoseksuaali ihminen voi olla vl-uskovainen, mutta hänellä ei ole lupaa solmia parisuhdetta. Hänen tulee sitoutua elämään yksin ilmen elämänkumppania, ilman siihen liittyviä intiimin läheisyyden ja seksuaalisuuden iloja ja ilman perhettä. Tästä puhui esimerkiksi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen Suomen Kuvalehden haastattelussa.

Jorma Hynninen kritisoi homoseksuaalit tuomitsevia kristittyjä ja kertoo omakohtaisesti, miltä tuntuu kohdata homoseksuaali omassa perheessä.

Tuomitseminen on rakkaudettomuutta

“Hyvä Timo Junkkaala, hyvä Jussi Miettinen ynnä muut. Saimme lukea Kotimaa-lehden (2.4.) mielipidepalstalta teidän ja muutamien muiden hengellisten järjestöjen johtajien ajatuksia homoseksuaalisesta käyttäytymisestä ja samaa sukupuolta olevien rekisteröityjen parien hengellisestä tukemisesta. Vaaditte, että tällaisessa suhteessa eläviltä tulee kieltää toimiminen kirkon työsuhteessa. Perustelette kantaanne Raamatun lauseilla.

Ihmetyttää, kuinka pappeina ja sivistyneinä ihmisinä tietonne ja asennoitumisenne on kovin rajallista. Teidän asenteenne on julma ja haluatte lyödä jo raskaasti lyötyjä.

Homoseksuaalisuus ei ole kenenkään oma valinta, vaan on geenien monimutkaisesta toiminnasta syntynyt ominaisuus. Totta kai se on “luonnon vastaista”, mutta homoja on aina ollut ja tulee aina olemaan, vaikka miten asiaa tuomitsisimme. Jumala on homotkin jostain syystä luonut.

Kovin kummallinen on myös käsityksenne, että jos kirkko antaa tukensa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, sillä on vaikutuksensa nuorten vasta vakiintumassa olevalle seksuaaliselle suuntautumiselle. Ei se nyt näin yksinkertaista ole.

Te olette ottaneet tuomarin osan. Kuitenkin me kaikki olemme syntisiä. Kuka meistä kykenee sanomaan, mikä syntisyys on suurempi toista?

Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos minkään lain mukaan. Se ei vahingoita heitä itseään eikä ulkopuolisia, vaan on heidän oma asiansa. Meillä ei ole moraalista eikä hengellistä oikeutta pitää heitä alempiarvoisina ihmisinä eikä sulkea heitä pois erinomaisuutemme ulkopuolelle.

Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä todellakaan ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta.

Olemme oppineet, että Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkaudenkäsky. Hän seurusteli syntisten kanssa, ei syrjinyt heitä – ei edes syntistä naista. Kiven heittämisestä hän sen sijaan sanoi tietyille ihmisille sen, mitä sanoi. Sen ajan oikeaoppisia Jeesus ei lievästi sanottunana arvostanut.

Maallikon mielestä kirkkomme on jo hajaantunut. On liian monia sen “ainoan oikean” pelastususkon omivia yhteisöjä. Yhteistä niille näyttää olevan homokammo ja naispappeuden vastustaminen. Saattaa olla, että joku sai kimmokkeen erota kirkosta tämänkin julkilausumanne vuoksi.

Eiköhän olisi juuri nyt tärkeämpää julistaa armoa ja lähimmäisenrakkautta ja kertoa ihmisille siitä paljosta hyvästä, mitä kirkko meille edelleen antaa. Silloin ykkösargumentit ovat aivan muuta, kuin että onko sallittua viettää rukoushetki samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnin jälkeen. Tai että voinko palvella Jumalaa ja seurakuntaa kirkon alttarilla samanaikaisesti naispapin kanssa.

Henkilökohtaisesti olen kovin pettynyt siksi, että näen lausunnon alekirjoittajina kaksi yhteisöä, joiden toimintaa olen tukenut jo muutaman vuosikymmenen ajan. Vaikka haluaisin tukea kaikkea sitä hyvää, mitä teette, en voi hyväksyä teidän toimintanne argumentteja kokonaisuudessaan ja lopetan sinänsä vaatimattoman tukitoimintani yhteisöllenne. Minulla on siihen myös henkilökohtainen moraalinen syy.

Parin vuosikymmenen ajan perheemme joutui jakamaan sen kärsimyksen, mitä oma lapsi kantoi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Hän ei kärsi enää, hän kuoli neljä vuotta sitten.

Poikamme oli lapsuudestaan lähtien valoisa ja positiivinen persoona – tosin välillä äkkipikainen, kuten isänsä. Lapsen kuolemasta on raskasta toipua. Hän on edelleen kanssamme kaipaavissa muistoissamme joka päivä.

Lapsuudestaan lähtien kirkko tuli hänelle tutuksi, mutta varsinaisen, voimakkaan hengellisen herätyksen hän koki rippikouluiässä. Hän osallistui sisarensa kanssa aktiiviseen seurakuntanuorten toimintaan kotipaikkakunnallamme. Hänen Raamattunsa loisti alleviivausten väreistä, ja hän kertoi aikomuksestaan ryhtyä lukemaan papiksi ylioppilaaksi tulon jälkeen. Jumalan tahto hänen kohdallaan oli kuitenkin toinen. Noin 15-16 vuoden ikäisenä hän kertoi meille hätääntyneenä olevansa homo.

Koska vielä silloin uskoimme, että kysymys omasta valinnasta ja että taipumuksensa voi haluttaessaan muuttaa jollakin keinolla, hankimme pappisystävämme välityksellä hoitavan terapeutin. Ei terapia, ei poikamme oma tahto eikä järkyttyneiden vanhempien tuki auttanut.

Poikamme tuli “ulos kaapista” myös seurakuntanuorten yhteisössä sillä seurauksella, että joutui ulos ajetuksi ja helvettiin tuomituksi.

Voi arvata, että tämä armottomuus ja rakkaudettomuus aiheutti nuorukaisen mieleen kaaoksen, joka ilmeni monenlaisena holtittomuutena. Kun myös kirkko osoitti armoa siihen aikaan vähemmän kuin nykyisin, poikamme erosi viimein kirkosta. Keskustelimme usein siitä, että Jumala ei ole paha eikä kirkko ole paha, mutta kirkko koostuu meistä rajoittuneista ihmisistä ja meidän tulee ymmärtää se. Ainut lohtu meille jäi siitä, että poikamme kuitenkin antoi ymmärtää, että ei ole luopunut jumaluskostaan.

Poikamme eli sitoutuneessa parisuhteessa kumppaninsa kanssa viimeiset 20 elinvuottaan. He myös rekisteröityivät heti, kun se oli mahdollista.

Vain ne, jotka joutuvat henkilökohtaisesti kokemaan seksuaalisen poikkeavuuden aiheuttamat kärsimykset, voivat ymmärtää ja viimein asian hyväksyä. Tuomitseminen ja hylkääminen on rakkaudettomuutta.”

Jorma Hynninen
oopperalaulaja

Rovasti Matti J. Kuronen siunannut rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä

Lappeenrantalainen rovasti Matti J. Kuronen on kertonut jo parisen vuotta sitten, että hän on siunannut homoja heidän laillistetussa parisuhteessaan ”Herran siunauksella, joka ei ole kirkon siunaus”.

Hänen linjansa on, ettei hän kysy piispaltaan lupaa, koska papin tulee hänen mukaansa kantaa vastuu valinnoistaan eikä siirtää sitä esipaimenille. Kuronen on itse ilmoittanut omalle piispalleen etukäteen, mitä häneltä on pyydetty.

– Tämä on pienin yhteinen jaettava, jonka voin homoparille tarjota. Se on surullista. Tässä näkyy, että kirkko joutuu elämän sellaisen todellisuuden keskellä, joka ei noudata sen pykäliä.

Kurosen mukaan kirkolla pitäisi olla oma kaava homoparien siunaamiseen, sillä muuten siunauksissa päädytään monenkirjavuuteen.
– Kirkossa pitäisi käydä loppuun keskustelu siunaamisen ja homoseksuaalisuuden hyväksymisen välisestä suhteesta. Ja sielunhoito-nimikkeen alle ei pitäisi työntää vaikeita hallinnollisia asioita, koska se saattaa johtaa sielunhoidon alennustilaan, Kuronen sanoo.

Kirkon pitäisi pyytää homoilta anteeksi

Rovasti Liisa Tuovinen: homoseksuaalien parisuhteille oma kaava  

Myös espoolaisrovasti Liisa Tuovinen on todennut julkisuudessa etät hän on siunannut samaa sukupuolta olevien liiton (HS 27.7.2008). Hän on lisäksi raportoinut menettelystään piispalle.

- Rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseksi pitäisi saada kaava, ja sen tulisi kuulua kirkon pyhiin toimituksiin, Tuovinen sanoo.

Kirkossa ei nykyisellään ole kirkollista toimitusta, jonka mukaan parisuhteensa virallistaneiden, samaa sukupuolta olevien liitto voitaisiin siunata.

Mistä eläytymisesi samaa sukupuolta olevien parien oikeuksiin sai alkunsa?

- Aloitin vuonna 1960 työt nuorisotyöntekijänä Helsingissä Johanneksen seurakunnassa. Lisäksi minulla oli vastaanotto opiskelijoille Helsingin perheasiain neuvottelukeskuksessa. Siellä ja perhetyössä asia tuli vastaan. Eniten asia tuli vastaan vanhempien huolena. He olivat hädissään lastensa puolesta.

- Kun sitten parisuhdelaki tuli eduskunnan käsittelyyn, ajattelin, että nyt täytyy tehdä jotain. Kuulin Yhdysvaltain luterilaisen kirkon solidaarisuusliikkeestä, jossa toimi seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava heterojen järjestö. Se oli virike kirkkojen rajat ylittävän Yhteysliikkeen perustamiselle, joka tukee seksuaalivähemmistöjä Suomessa.

- Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät itse voi ajaa asiaansa yhteiskunnassa ja kirkossa. Se on kohtuuton vaatimus, koska he eivät välttämättä edes voi kertoa yhteisölleen, mitä he ovat. Näiden ihmisten oikeuksien ajaminen on heteroseksuaalien velvollisuus, kertoo Tuovinen.

Vedit miehesi kanssa viime keväänä Helsingin Kallion seurakunnassa ensimmäisen parisuhdekurssin samaa sukupuolta oleville pareille. Ovatko sateenkaariperheiden ja heteroperheiden ongelmat samanlaisia?

- Ei siinä oleellisia eroja ole. Suhde ympäristöön voi sateenkaariparilla tietysti olla hyvin erilainen kuin heteroparilla. Jos suhde pidetään salassa, on paineita, joita heteropareilla ei ole.

Sinut palkittiin syksyn Seksuaalimessuilla rohkeasta työstä seksuaalisuuskysymyksissä. Mihin viittaat, kun sanot, että seksuaalisuuteen liittyvä tieto on kovin nuorta?

- Seksuaalisuus on ihmisessä hallitseva ja laaja-alainen juttu kehdosta hautaan. Sehän ei liity vain jälkikasvun tuottamiseen, vaan paljon syvemmin yhteisyyteen ja omaan hyvinvointiin. Suorastaan kohtalokasta seksuaalisuuteen liittyvä tieto on siksi, että ihmisellä on kaksi seksuaalisuuden keskusta: vaistomaisten seksuaalisten reaktioiden keskus ja isot aivot, jotka koko ajan sekaantuvat peliin.

- Vasta 1960-luvulla ryhdyttiin keräämään tietoa siitä, mitä kemiallisia ja fyysisiä muutoksia elimistössä yhdynnän aikana tapahtuu. Samalla saatiin tietoa häiriöistä. Seksuaalisuhteen hoitamiseen liittyvä tieto on 1900-luvun loppupuolen asiaa, mutta ihan perusasiatkin, kuten mistä kuukautisissa on kysymys, selvisivät ihmiskunnalle vasta 1830-luvulla, toteaa rovasti Liisa Tuovinen.

Olet tehnyt töitä perheiden ja pariskuntien kanssa 1970-luvulta lähtien. Miksi perhetyö kirkossa alkoi?

- Me, jotka aloitimme parisuhdetyön, olimme huolissamme omista parisuhteistamme. Koimme, ettei niistä tule mitään. Olimme kuulleet Yhdysvalloissa alkaneesta ryhmätyöstä, jossa tavoiteltiin paremmin toimivaa parisuhdetta. Voisiko ystävystyä syvemmin puolisonsa kanssa, ennen kuin ongelmat ovat niin isoja, että tarvitaan terapiaa tai harkitaan eroa? Se oli se kysymys.

- Ensimmäinen parisuhderyhmä koottiin 1972. Silloin oli uutta, että parisuhdetta voi hoitaa. Siihen aikaan oli kliseisiä mielikuvia siitä, että on ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen oikean, eikä heillä ole ongelmia ja että sitten on meitä, jotka olemme valinneet väärän, eikä meistä tule mitään.

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Yhteys-liike

SETAn kristillinen ryhmä Malkus

Tulkaa kaikki -liike

Miika Sahamies: Homoseksuaalit kristityt – sosiaalisen maailman synnyttämä erityisryhmä

Homoparin siunannut pappi teki oikein (Kirkko ja Kaupunki 12.2.2007)

Rovastin parhaat (Vihreä Lanka 7.7.2009, Lena Björklund)

Sateenkaaripastori: Kirkon pyydettävä homoilta anteeksi (Kirkko ja kaupunki 18.2.2009)

Astrid Thorsin johtama maanmuuttoelin ja sen käsikassaraksi ajautunut Matkailun edistämiskeskus (MEK) ovat ylittäneet itsensä – ihan millä tahansa mittapuulla tahansa mitattuna.

The Magazine of Egypt – Egypt Today-lehti on julkaissut Astrid-tädin virkamiesten avustuksella artikkelin Suomesta. Eikä ihan minkä tahansa artikkelin. Tuossa Dina Basionyn otsikolla Welcome to Finland kirjoittamassa jutussa kerrotaan, että monessa muussa Euroopan maassa egyptiläiset saattavat kohdata rasismia tai islamkammoa, mutta Suomessa muslimit otetaan avosylin vastaan.

Tuossa kirjoituksessa ylistetään myös  Suomen veronmaksajien maahanmuuttajille tarjoamia sosiaalietuja. Suomi tarjoaa kaikille maahanmuuttajille ilmaiseksi kielikurssit, asumisen, terveydenhuollon perheille ja koulutuksen lapsille. Tämän lisäksi aikuiset saavat 367 euroa käyttörahaa kuukaudessa. Rahan saaminen jatkuu hamaan tulevaisuuteen saakka, aina sinne  kunnes he saavat mahdollisesti  töitä ja alkavat itse tienata. Työnteko ei kuitenkaan ole kyseisen kirjoituksen mukaan mikään kynnyskysymys rahan saamiselle.

Ulkoministeriön ja muun suomalaisen halinnon  kerrotaan  katsovan nämä sosiaalisen statuksen ylöspäin nostoon pyrkivät maahanmuuttajat Suomelle  tarpeellisiksi, ei taakaksi yhteiskunnalle.

Lehdessä kerrotaan myös, että muslimi on Suomessa oikeudellisesti paikallisväestöä paremmassa asemassa ja kristityyssä Suomessa ei saa pilkata islamia eikä muslimeja.

Viitaten Jussi Halla-ahon näytösoikeudenkäyntiin, egyptiläinen “liikemies” Fathy Khadr kertoo, että suomalainen yleinen syyttäjä haastoi suomalaisen  Halla-ahon oikeuteen, koska hänen kirjoituksensa loukkaavat (syyttäjän tulkinnan mukaan) islamia.

Khadrin mielestä on hämmästyttävää, että Halla-ahoa  ei haastanut haastanut oikeuteen  arabi, muslimi tai lähi-idästä kotoisin oleva henkilö, vaan hänet haastoi oikeuteen suomalainen viranomainen.

25-vuotias kurdinainen Tara Ahmed kertoo, ettei hän ole kohdannut Suomessa asumansa seitsemän vuoden aikana  yhtään ahdistelua tai syrjintää missään tapauksessa tai missään muodossa.

Egypt Today toivottaa tervetulleiksi  kaikki muslimit ja egyptiläiset Suomeen sanoilla “Tervetuloa Sumomeen!”

Juuri tätähän tässä laman kynsissä kärvistelevä pohjoinen ja etiikaltaan luterilainen kansallisvaltiomme tarvitsee – huoltosuhdetta lisää rasittavia vapaamatkustajia, oman elintasonsa nostamiseen pyrkiviä tulijoita ja suoranaisia sosiaalituristeja.

Ja etenkin juuri liikaväestön kanssa painivista Lähi-Idän islamilaisista maista. Ihmisiä, joita houkutellaan ilmaisen elintason nostolla aivan toisenlaisen kulttuurin, uskonnon ja ilmaston piiriin.  Näin saadaan muuten aiikaan todellista rasismia täällä Suomessakin – uskokaa pois.

Kun vastaanottokeskuksiimme alkaa vyöryä kymmeniätuhansia humanitaarisia maahanmuuttajia, niin pääsemme testaamaan myös suomalisen hyinvointiyhteiskunnan maksu- ja kantokyvyn.

Me emme muuten tarvitse mihinkään vihollisia -  meillä on nämä nykyiset päättäjämme  tuhoamassa yhteiskuntaamme ihan omin voimin.

Onnea Suomi – Sinä tarvitset sitä!

Lähde: Egypt Today

Jk. Tuossa artikkelissa kirjoitettiin suomalaisista naisista termillä blonde, Barbie-like women?

Pitäisiköhän tässä vastavuoroisesti esitellä arabeille muutama blonde, Barbie-like women?

Kuva: Helsingin vihreät

Helsingin asuntolautakunnan puheenjohtaja Vesa Peipinen (vihr) ehdottaa, että kaupunki ostaa isoja asuntoja vapailta markkinoilta majoittaakseen suuria maahanmuuttajaperheitä.

Etenkin somalialaistaustaiset maahanmuuttajat asuvat pääkaupungissa liian pienissä asunnoissa, kun kaupungilla ei ole tarjota heidän vaatimustensa mukaisia  suuria vuokra-asuntoja.

Peipinen ehdottaa Helsingin vihreiden verkkosivuilla, että kaupungin asuntohankintayhtiö (Oy Helsingin Asuntohankinta Ab) voisi ostaa isoja asuntoja asunto-osakeyhtiötaloista ja vuokrata ne tarpeessa oleville perheille. Peipisen mukaan suunnitelmaa tukee, että isoja asuntoja on pitkään ollut myymättä.

Mitä tämä sitten tarkoittaa todellisuudessa? Tähän kohtuuttomaan vaatimukseen liittyvällä juttusarjalla on testattu yleisön reaktiota – vaikka kabinetissa on jo tehty  päätös somalien asuttamisesta arvoasuntoihin ja arvokaupunginosiin. Heittäydyn tässä jälleen kerran ennustajaksi ja kerron näkemykseni siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Tällainen päätös tulee lisäämään suoraa rasismia somaleita kohtaan. Naapuriston vastustus tulee myös  kasvamaan – tästä nähtiin esimerkkejä jo Punavuoren ja Kallion vastaanottokeskusten tapauksissa. Tästä arvoasuntojen luovuttamisesta yhteiskunnallisilla tukimuodoilla eläville maahanmuuttajille tulee nousemaanvielä suurempi haloo kuin vastaanottokeskuksen sijoittamisesta Helsingin keskustaan.

Tällaisen eriarvoisuuden kautta tapahtuva katkeruuden ja vihan lisääntyminen normivirtasissa somaleita (ja vihreitä) kohtaan on ilmeisesti vihreiden mielestä OK – tai sitten sieltä puuttuu aidosti ymmärtämiskykyä.

Tätä ei voi ymmärtää mitenkään edes sellaisen sanahirviön kuin positiivinen syrjintä kautta. Tässä tapauksessa ei löydy mitenkään todellisen tasa-arvon luomista, ei vaikka tarkastelisi asiaa miltä kannalta tahansa.  Päin vastoin tämä on syrjintää sen kuvottamimmassa muodossaan.

Tässä nostetaan maahanmuuttajataustaiset (pääsääntöisesti sosiaalisilla tuilla elävät) ihmiset tavallisia alkuperäisasukkaita ylemmälle sosiaaliselle tasolle – verovaroin subventoituna.

Tällainen tietyn maahanmuuttajaryhmän sijoittaminen yhteiskunnan hankkimiin ja kustantamiin  luksusasuntoihin ehkäisee tehokkaasti integraatiota suomalaiseen yhteiskuntaan.Ei kai kukaan todellisuudessa kuvittele, että tällaiset maahanmuuttajataustaiset heimoperheet pystyisivät (suomalaiseen tapaan) itse kustantamaan asumisensa tämänkokoisissa asunnoissa Helsingin keskustassa?

Juuri tämän vuoksi äänekkäät vaatimukset ovat lisääntyneet ja kukkahattusakki juoksee perässä nöyryyttämässä itseään ja omaa kansaansa. samaan aikaan tavalliset helsinkiläiset joutuvat mietimään kuinka moneen lapseen ja kuinka isoon asuntoon (kaukana keskustasta) heillä on varaa.

Kun yhteiskunta hyväksyy paimentolaiskulttuurin kuuluvan heimokäsitteen perhemalliksi, asuttaa heimoperheet kaupungin parhaimmille alueille  ja syytää avokätisesti rahaa lisääntymiseen (lapsilisät ovat progressiivisia lapsimäärän kasvaessa) , on aika vaikea kuvitella, että minkäänlaista muutosta suomalaisen yhteiskunnan arvoihin tai edes vapaaehtoiseen työntekoon, ilmenee edunsaajien joukossa missään muodossa.

Eräs heimoperhemallin tukemista  vastaan puhuva tosiasia on se, että Suomessa ei tarvita vanhuuden vuoksi lukuisaa lapsiparvea. Sen on korvannut eläkejärjestelmä. Samaa järjestelmää Kelan osuudelta kuormittavat ja hyväksikäyttävät lapsilisien ja yhteiskunnallisten etujen kautta myös tällaiset heimopohjaiset maahanmuuttajaperheet.

Tukemalla tällaisia heimoperheitä, yhteiskunta hyväksyy myös moniavioisuuden eli polygamian, mutta vain ja ainoastaan maahanmuuttajaperheiden osalta.

Peipistä ja hänen viiteryhmäänsä ei tunnu kiinnostavan todellinen asuntopoliittinen häpeäpilkkumme – nimittäin alkuperäisväestöä edustavat asunnottomat.

Asunnottomuuden ongelma keskittyy meillä suuriin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Asunnottomien määrä on laman mukana ollut kasvussa. Suomessa on ainakin 10000 alkuperäisväestöä edustavaa vasunnotonta, joista joka toinen elää pääkaupunkiseudulla.

Täältä katsellen tarkastellen Peipisen ja vihreiden ajama asuntopolitiikka on rasistista ja ihmisen asunnon saaminen perustuu etnisyyteen ja ihonväriin – eli se on de facto suomalaisia syrjivää.

Toisaalta epäluuloinen ja nykyistä korruptiokehitystä huolissaan seurannut mieli herää miettimään myös sitä, miksi Peipistä kiinnostaa se, että isoja asuntoja on pitkään ollut myymättä.

Onko Peipisellä tai Peipisen lähipiirillä oma lehmä ojassa?

Niin tai näin. Yksi asia näyttää olevan tosi. On näköjään lottovoitto olla maahanmuuttaja Suomessa.

Lähteet:HS, Tilastokeskus

Päivitys 20112009 1612: Myös (ainakin) Octavius kirjoittaa samasta asiasta.

Päivitys 20112009 2056: Myös Jaska Brown kirjoittaa aiheesta.

Olen itse vl, ja halusin kirjoittaa tänne siitä että kyllä uskovaisen mielestä kaikki ihmiset on ihan yhtä arvokkaita, uskoivat ne mihin vain. Minulle on ihan sama esimerkiksi värjääkö joku toinen hiuksiaan vai ei, tai onko hän homo tai ei.  Ainakin minulla on ystäviä ihan laidasta laitaan. Mutta toki joidenkin kanssa “menomestat” on erit, eli ei kaikkia asioita tule jaettua “ei uskovaisen” kanssa.

Sama kun minä en kiroile, ja jos joku kiroilee minun seurassa ja pyytää sitä minulta anteeksi, niin se on raivostuttavaa. Mulle on ihan sama, kuinka paljon joku kiroilee, ei minun edessä tarvitse esittää siveyden sipulia jos ei sitä ole. Minulle kelpaa kaikki ihmiset sellaisenaan kuin ovat.

Niin kuin Raamatussakin sanotaan, että vain Jumala tuomitsee elävät ja kuolleet, se ei ole minun tehtävä. Uskon vain omasta puolestani, enkä ajattele mihin muut ehkä joutuvat, se olisi väärin.

Meistä vl-uskovaisista ajatellaan monesti ties mitä… Ja meitäkin on varmasti moneen lähtöön, niin kuin kaikkia muitankin ihmisiä. Minä hyväksyn muutkin ihmiset, ja olen heidän kanssaan ystäväkin, ja toivon että minua ei leimattaisi uskonnon perusteella, vaikka sitäkin kyllä sattuu. Luulen että moni on samaa mieltä että leimaaminen on aina väärin, tekee sen sitten uskovainen tai ei-uskovainen.

(Ella)

Simon kirkkoherran Seppo Lohen mukaan lestadiolaiset olisivat peruneet joukolla Lapin Kansan tilauksiaan, mikäli Johanna Korhonen olisi tullut nimitetyksi lehden päätoimittajaksi syksyllä 2008.

Johanna Korhosen valinta Lapin Kansan päätoimittajaksi olisi voinut johtaa vanhoillislestadiolaisten parissa lehden tilausperuutuksiin, totesi Simon kirkkoherra, itsekin vanhoillislestadiolainen Seppo Lohi Keskisuomalainen-lehden haastattelussa 3.10.2008.

- On ihan selvä, että lestadiolaiset eivät hyväksy homo- eikä lesbosuhteita, Lohi sanoo.

– Olisi ollut suuri vahinko, jos Lapin Kansan päätoimittajaksi olisi tullut henkilö, joka asuu rekisteröidyssä parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa ja heillä on vielä lapsia, Lohi kauhistelee.

- Lehti olisi lakannut tulemasta, jos asianomainen olisi tullut päätoimittajaksi. Tuskin kuitenkaan uhkauksia on ennätetty vielä lähettää Alma Mediaan.

Kirkkoherra Seppo Lohi on väitellyt filosofian tohtoriksi lestadiolaisuudesta, tutkinut liikkeen perustajaa Lars Levi Laestadiusta ja lestadiolaista liikettä laajemminkin.

Hän laskee, että vanhoillislestadiolaisia on Lapissa yli 5 000 ja muissa lestadiolaisryhmissä uskovaisia on vielä päälle samankokoinen joukko. Lohi painottaa kuitenkin, että herätysliikkeellä on sellaista yhteiskunnallista ja hengellistä arvovaltaa, joka ulottuu Lapissa laajemmalle kuin on lestadiolaisuuden varsinainen kannattajien määrä suhteessa koko väestöön.

– Liikkeen vaikutus on Lapissa huomattavasti suurempi kuin kannattajakunnan määrä.

Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy homoutta tai lesboutta. Mutta tästä huolimatta näitä ihmisiä ei silti syrjitä, Lohen käsityksen mukaan.

Lohi kimmastui YLE:n uutisille

Yleisradion uutiset eivät saa lestadiolaisilta kiitosta. YLEn uutisissa oli nimittäin lausuttu julki totemus, että Lapissa ollaan “pimeyden ytimessä”, kun homo- ja lesbosuhdetta ei hyväksytä.

- Se oli törkeä hyökkäys valtaenemmistöä kohtaan. Homoja ja lesboja on vähän, ja nyt he hallitsevat koko mediaa. Yle on valjastettu lesbojen asialle, Lohi kimmastuu haastattelussa.                           (Keijo Lehto,  Keskisuomalainen 3.10.2008.)

Salla Remes-Ylönen kiistää Seppo Lohen väitteet

Pohjois-Karjalassa vaikuttava keskustalainen poliitikko ja toimittaja Salla Remes-Ylönen kirjoitti nettipäiväkirjassaan:

- Väittäisin, että tunnen jonkin verran lestadiolaista herätysliikettä, vaikka en siihen kuulukaan. Tiedän, että valtaosa lestadiolaisista ei ole Kemin kirkkoherran Seppo Lohen kanssa samaa mieltä siitä, että irtisanoisi lehden heti tai uhkailisi sillä. Pakko on sanoa, että vaikka ei hyväksyisikään homoja ja lesboja, kristillinen etiikka opettaa kyllä rakastamaan lähimmäistään, ei tuomitsemaan. Missä on armo, rakkaus ja rauha, kun lehtien palstoilla toista lyödään ja ihmisiä leimataan?

Tiedän, että valtaosa lestadiolaisista ymmärtää, että kun suvaitsevaisuutta tarvitsemme kaikki, sitä on suotava myös toisille. Kukaan ei ole virheetön ja joka on, voi sen kuuluisan kiven sitten heittää.  – - Tai ehkä ilma todellakin on Lapissa erittäin ummehtunutta. Se vain on ikävää, että fiksuja ja asiallisia lestadiolaistuttujanikin tämä tämmöinen leimaa, vaikka he eivät sitä leimaa ansaitse.

Lue myös:

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Uskovaiset homot ja lesbot (keskustelupalsta)

Yhteys-liike

SETAn kristillinen ryhmä Malkus

Nyt on ollut vähän päivitystaukoa. Hajoan töihini, antsukuuri on edelleen päällä ja sekoilut läskimaakarin ja muhun tippurin tartuttaneen muijan kanssa on edelleen päällä. Mennäänpäs läpi viimeisimmät käänteet.

Olen puhunut molemmista tapauksista yhden lakimieskaverini kanssa. Hänen mielestään mun pitäisi välttää käräjöintiä viimeiseen asti. Taloustilanne on nyt niin nihkeä, että bisnekset voivat entisestään kärsiä, jos jutut menevät julkiseen oikeuskäsittelyyn ja niistä tulee iso haloo. Kaverini edustaa mua, ja pitkin hampain lähden sovittelemaan juttuja molempien eukkojen kanssa. Yritän pitää mielessäni sen, että vaikka tästä nyt koituisi taloudellisia kustannuksia, ehkä tämä pitkällä tähtäimellä kannattaa. Ja mulla ei oikeasti ole nyt aikaa mihinkään pitkään vääntöön, yksi superproggis kolkuttelee oven takana ja sitoo mut loppu vuodeksi, eikä mulla ole varaa munata sitä keissiä.

Soitin tänään läskin asianajajalle. On muuten ihan yhtä ärsyttävä eukko kuin läskikin.  Alkoi pitämään mulle jotain moraalisaarnaa ja kuulin ihan selvästi miten se nassutti jotain pullaa samalla, taitaa olla yhtä itseään täynnä oleva pullamuumi kuin asiakkaansakin. Joka tapauksessa, tarjosin sovittelusummaa, mutta musta tuntuu, että lyllerö yrittää lypsää multa lisää. Kaverini kahlaa nyt läpi vastaavia tapauksia ja selvittelee, miten korkeaksi summa voi kasvaa.

Tippuritytön kohdalla tilanne on mun osaltani herkullinen. Tytön mutsi oli mennyt ihan paskaksi luettuaan tän uutisen. Mä olen siis henkisesti niskan päällä, koska naikkosen armas tytär on tehnyt mulle jotain sellaista, mistä voi napsahtaa jopa vankilaa. Keksin tässä yhden idean, en vielä kerro siitä, koska ensin puhun asianajajani kanssa, mutta jos saan ehdotukseni läpi niin saan kyllä makean voiton.

Vituttaa kun BB:n kahtiajako loppui. Taasko siitä tulee vain sitä viinan kanssa rälläämistä. Saisivat ne vitun Sami, Toni ja Aso jo tippua. Kolmikko helvetin tyhmiä, tyylittömiä ja äärimmäisen juntteja jätkiä. Niistä tulee mieleen jotkut sammakonpoikaset, henkisesti ja ulkoisesti limaisia ja hinteliä.

Rakas vanhoillislestadiolainen ystävä, on iloinen asia, että olet eksynyt tänne etnisten vanhoillislestadiolaisten blogiin. Haluan sanoa sinulle
samalla tavalla kuin sanotaan apostolien teoissa: “Sinä teit hyvin, ettäs tulit.” (Ap.t. 10:33.)

Vielä uudelleen minä haluan sanoa, että teit hyvin, kun tulit. Pyydän sinulta, että viivähtäisit hetken sen kirjoitetun sanan ääressä, joka tähän kirjoitettu.

Minä tiedän, että siellä seuroissa näistä tällaisista palstoista varoitetaan. Voidaan jopa sanoa, että on synti lukea tällaista palstaa. Siellä halutaan, että ainoa paikka, josta saisit tietoa Raamatusta ja kristinopista, elämästä ja uskomisesta, olisi seurapenkki ja SRK:n julkaisut.

Mutta minä haluan sinulle olla sanomassa ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen sanoin: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.  (1. Tess. 4:21)

Oletko sinä, rakas ystävä, koetellut kaikkea ja pitänyt sen, mikä on hyvää?  Oletko sinä koetellut, onko se hyvää, mitä sinulla nyt on?

Kyllä me, jotka olemme ennen olleet tuossa lestadiolaisten joukossa, olemme sen kokeneet hyväksi ja siunaukselliseksi, että olemme koetelleet myös niitä isien perinnäissääntöjä, joita siinä joukossa opetetaan. Ja olemme saaneet niitä olla toteamassa ihmiselle pahoiksi ja Raamattuun perustumattomiksi.

Tuo mainitsemani Tessalonikaiskirjeen kohta jatkuu: Pysykää erossa kaikesta pahasta (1. Tess. 4:22).

Sinulle on ehkä opetettu, että kaikki, mitä siinä lestadiolaisten joukossa tapahtuu, on hyvää, ja se, mitä sen ulkopuolella, on pahaa. Rakas ystävä, sinä varmaan ymmärrät sen, ettei asia näin mustavalkoinen ole, vaikka siinä lestadiolaisten joukossa niin opetetaankin.

Minä uskallan niin olla ajattelemassa, että nyt, kun sinä tänne olet eksynyt, sinä olet jo ottanut tärkeän askeleen. Sanotaanhan sananlaskussakin, että tuhannenkin kilometrin matka alkaa ensimmäisellä askeleella. Ja kun ensimmäinen askel on otettu, yleensä jo tiedetään suunta, johon ollaan matkalla. Hyvä ystävä, tervetuloa tälle tielle, sinä olet ottanut hyvän suunnan.

Kun olet tälle tielle lähtenyt, sinulla on ehkä ollut epäilyksiä siitä, onko se sen joukon opetus oikeaa. Sinulla on voinut olla ongelmia jonkin
henkilökohtaisesti kipeän asian vuoksi, jota tuossa joukossa ei lainkaan tunnisteta. Ehkä tunnet, ettet voi tuossa joukossa olla vapaa. Joudut
vaikenemaan monista asioista, sillä jos ajatuksiasi toisit esiin, sinua vaadittaisiin tekemään niistä parannusta. Näin toimii tuo “Jumalan valtakunnaksi” itseään kutsuva joukko.

Jos jonkun asian olet tuonut esille, joka ei vastaa yleistä käsitystä, olet voinut kokea rankkaakin syyllistämistä ja sinua on voitu alkaa jopa karttaa. Pahimmassa tapauksessa tälläinen lestadiolaisten mukaan “väärää henkeä” edustava ihminen voidaan täysin sulkea ulos tuon joukon sosiaalisesta ja henkisestä yhteydestä.

Ja entä jos olet uskaltanut puhua siitä, että jättäisit kokonaan tuon lauman, jossa olet ehkä lapsuudesta saakka tottunut kulkemaan? Seurauksena on voinut olla helvetillä pelottelua. Viimeisen tuomion kuvaileminenhan on tuossa joukossa hyvin yleistä, eikä silloin yleensä jätetä mainitsematta sitä, että kaikki, jotka eivät tuossa lestadiolaisten joukossa kulje, joutuvat iänkaikkiseen kadotukseen, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys.

Nujertamista rakkauden kaavussa

Kansankirkkomme jakaman tiedon mukaan hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Mitä muuta tuo lestadiolaisten julkeasti rakkaudeksi veljeä tai sisarta kohtaan kutsuma toiminta on kuin hengellistä väkivaltaa? Ei siinä sellaiselle näkemykselle, joka poikkeaa siitä perinteisestä opetuksesta, anneta minkäänlaista arvoa. Eikä sitä arvoa anneta myöskään sille ihmisille, joka sen ajatuksen uskaltaa ääneen sanoa. Se mielipide nujerretaan hengellisen väkivallan keinoin.

Ilo elää omana itsenään 

Minä haluan olla sinulle sitä ilosanomaa kertomassa, että siitä lestadiolaisten orjuudesta on mahdollisuus vapautua. Sen ilon olen minä ja monet muut entiset lestadiolaiset saaneet kokea. Sinullakin on mahdollisuus kieltää uskosi ja jättää tuo lauma, jossa joudut kieltämään itsesi. Vai tunnetko, että pystyt tuossa joukossa, sen sosiaalisen kontrollin alla olemaan oma itsesi? Voitko toimia niin kuin hyväksi näet, pystytkö vapaasti näyttämään tunteesi - ilman, että niitä pitää olla syntinä uskomassa anteeksi. Pystytkö sanomaan, että olisit onnellinen ja ylpeä siitä, että kuulut tuohon joukkoon? Yleensä lestadiolaiset tuntuvat uskoaan häpeävän. Niitä Paavalin sanoja, että “minä en häpeä evankeliumia” (Room. 1:16) ei tässä merkityksessä juurikaan niissä rauhanyhdistyksen saarnoissa julisteta.

Lähihistorian taakka

Sinullekin luultavasti varsin tutussa Psalmin kohdassa (Ps. 1:1) neuvotaan, että ei ole hyvä istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Lestadiolaisten
joukon ulkopuolelta varmasti jonkin verran kohdistuu pilkkaa siinä joukossa matkaa tekeviin, eikä se ole ihme, sillä niin kummallista on tuon joukon opetus ja elämä.

Mutta haluan sinulle pilkkaamisesta kertoa yhden esimerkin. Kuuntelin Oripään suviseurojen lauantai-illan puheenvuoroa, jota joku lestadiolainen pappi piti. Tämä pappi syyllistyi mielestäni vakavaan pilkkaan puheenvuorossaan. Hän tuntui avoimesti pilkkaavan ihmisiä, jotka
ovat tuossa lestadiolaisten joukossa kokeneet kovia, ja näitä asioita yrittävät jopa mielenterveytensä säilyttämisen vuoksi käsitellä toisten
samanlaisia kokemuksia kokeneiden kanssa. Tuo pappi ylimielisen oloisesti – ei puuttunut kuin pilkallinen nauru! – totesi, että viimeisellä tuomiolla niistä vertaisryhmistä ei ole hyötyä.

Miltä tämä mahtoi tuntua sellaisesta kuulijasta, joka noissa surullisissa 70-luvun hoitokokouksissa on ilman mitään asiallista syytä sidottu
synteihinsäja jätetty tuon niinsanotun jumalan valtakunnan ulkopuolelle ja nyt yrittää käsitellä kokemaansa vääryyttä yhdessä muiden kanssa?

Sinä et näistä hoitokokouksista mahdollisesti nuoruutesi vuoksi juuri mitään tiedä, koska tuossa lestadiolaisten joukossa niistä ei ole lupa puhua. Se järjetön hengellinen väkivalta pitäisi vain unohtaa. Tai uskon kautta jopa ymmärtää, että ne hoitokokoukset olivat siunauksellisia, niin kuin siitä opetetaan.

Huoli läheisistämme

Meillä täällä tuon valtakunnan ulkopuolella on suuri huoli läheisistämme, jotka ovat tuon valtakunnan sisällä. Tämä huoli on jo aivan pienistä
lapsista: saavatko he mahdollisuuden kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi, kun vanhemmilla ei välttämättä ole voimia heitä riittävästi hoitaa ja kasvattaa, koska vastuu lapsiasiassa täytyy ulkoistaa Jumalalle. Tämä huoli on myös niistä perheenisistä ja äideistä: niin moni väsyy sen taakan alle, joka heille tuon lapsilauman myötä on annettu, että se seuroissa usein saarnattava neuvo, että “niinkuin on päiväs, niin on voimas” tuntuu lähinnä vitsiltä. Ja huoli on myös niistä lukuisista nuorista, jotka etsivät kipeästi itseään murrosiässä ja kipuilevat oman kehonsa ja psyykkeensä
kanssa: lestadiolainen opetus opettaa noita nuoria vain kieltämään itsensä ja heräävän seksuaalisuutensa.

Yleisesti on suuri huoli siitä, että nuo meille läheiset ihmiset elävät elämänsä aivan kuin jonkun toisen ohjaamana ilman, että voisivat itse tehdä elämällään sitä, mitä haluavat. Vanhaa sanontaa lainatakseni “aivot on jätetty rauhanyhdistyksen naulakkoon”.

Ei itse osata eikä uskalleta miettiä, minkälainen elämä olisi juuri minulle hyvää ja arvokasta.

Minulla ei koskaan sinä aikana, kun vielä lestadiolaisten joukossa itse kuljin, ollut sellaista tunnetta, että olisin toivonut kaikkien tuntemieni
“epäuskoisten” tulevan tuohon joukkoon mukaan.

Mutta nykyisin minulla, rakas ystävä, on sellainen tunne, ja se on voimakas tunne, että kunpa läheiseni ymmärtäisivät tuosta joukosta lähteä. Että he saisivat jostain voimaa luopua tuon joukon opetuksista ja lähteä omaa järkeään ja sydäntään kuuntelemaan  ja seuraamaan. Jotta ihmiset koettelisivat kaiken ja pitäisivät sen, mikä juuri heille on hyvä.

Löydä oma polkusi kaikessa rauhassa

Näillä sanoilla minä haluan sinua herätellä huomaamaan sen, että se paljon puhuttu taivaspaikka ei tuossa joukossa ole yhtään sen varmempi kuin missään muussakaan joukossa, jos sitä koko taivasta ja jumalaa edes on olemassa. Älä hyvä ystävä sen takia pilaa tätä ainoaa elämääsi sillä, että noudatat neuvoja, joita sinulle antavat ihmiset, jotka eivät sinun elämäntilannettasi tiedä. Sinulla on mahdollisuus tuntea todellista rauhaa, vapautta ja iloa nimenomaan tuon lestadiolaisjoukon ulkopuolella, ei sen sisällä.

Lestadiolaiset opettavat ja pelottelevat usein, että joka parannuksentekonsa huomiseen siirtää, se huoneensa helvettiin rakentaa. Minä en vastaavalla tavalla halua olla sinua hoputtamassa yhdessä elämäsi suurimmassa päätöksessä.

Tutustu asioihin, perehdy lestadiolaisuuden historiaan, perehdy myös ajatuksiin kristinuskon ulkopuolelta. Mieti, mitä sinä elämältäsi haluat.

Varaudu painostamiseen

Sen neuvon minä haluan antaa, että mieti tarkasti, kenelle lestadiolaiselle pohdinnoistasi puhut. Väärälle ihmisille puhuessasi voit joutua aikamoisen painostuksen kohteeksi. Niin moni on sen hengellisen painostuksen alla luopunut lähtöaikeista, kun ei ole löytynytkään rohkeutta seistä omien ajatusten takana, vaan on taipunut takaisin sen holhouksen alle, jonka alta lestadiolaiset luulevat muita korkeammalle nousevansa.

Rakas ystävä, minä toivon, että sinä pohdinnoissasi päädyt tulokseen, jonka kanssa sinä voit elää. Ja että voit rehellisesti sanoa, että pohdinnat omat sinun omiasi, sillä tuo jo lapsesta asti saatu aivopesu helposti kasvattaa näennäiseen ajatteluun ja lievään itsepetokseen.

Minä toivon, että heräisit siitä unesta jossa olet. Jotkut siinä unessa matkaavat läpi elämänsä kuolemaan saakka koskaan heräämättä: syntyvät,
menevät naimisiin, kasvattavat lapsensa ilman että heille koskaan valkenee ihmiselämän kauneus.

Lähde matkalle, jossa tutkit oman elämäsi ja uskonnollisuutesi perusteita. Uskallan olla niin sanomassa, että vaikka se matka ei ole helppo, sillä matkalla on siunaus. Herää unestasi ja lähde matkalle.

(Juhani)

Lue myös:

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Raja tuli vastaan

Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Kadotettu hengellisyys

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Tervetuloa keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena on seksuaalivähemmistöt suljetuissa uskonyhteisöissä.

Miten ei-heteroihin suhtaudutaan seurakunnassa? Millaista on elää ”kaapissa”? Mitä tapahtuu, kun asia paljastuu? Minkälaista maailmankuvaa voi luoda seurakunnasta lähdön jälkeen?

Toipumisapu Kartetut ry, Seksuaalinen tasavertaisuus ry sekä elämänkatsomuksellinen hlbt-ryhmä Malkus järjestävät keskustelutilaisuuden  Helsingissä 21.11.2009 klo: 15.00 – 17.00 (Setan tiloissa, Mannerheimintie 170 A ,5. kerros).

Olet tervetullut, jos olet itse hlbt*, jos läheisesi on, tai jos olet muuten kiinnostunut aiheesta ja valmis avartamaan maailmankuvaasi. Kyseessä eivät ole ns. leimautumisbileet, eli sinä et leimaudu homoksi saapumalla paikalle.

Tilaisuudessa kuulemme eri yhdistysten toiminnasta, esimerkkinä Jehovan todistajien oppikysymyksistä asiaan liittyen, sekä henkilökohtaisia toipumistarinoita.

Tapaaminen on Setan tiloissa Helsingissä (Mannerheimintie 170 A viides kerros) lauantaina 21.11. kello 15.00 – 17.00 Tapaamisen jälkeen voimme jatkaa keskustelua vaikkapa ravintolassa.

Ilmoittaudu sähköpostitse osoitteeseen toipumisapu[at]gmail.com.

Tervetuloa!

Kartta paikalle.

Keskustelua aiheesta Veljesseura.org foorumilla.

Toipumisapu Kartetut ry

Muut järjestäjät:

http://www.seta.fi/

http://www.seta.fi/malkus/

(*hlbt= homo, lesbo, bi, trans)

Lue myös:

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen (Suomen Kuvalehden haastattelu)

Kirkon vaiennetut (Vantaan Laurin juttu homoseksuaaleista papaeista 19.9.2000)

Tukholman piispa Eva Brunne (saksaksi; suomeksi)

Lukijalta saadun tiedon mukaan Espoon Työhönvalmennuskeskus noudattaa etnisyyteen perustuvaa syrjintää (rasismia) palveluidensa jakamisessa eri kansallisuuksien kesken.

Kysymys kuluukin, onko Espoon työhönvalmennuskeskuksella (kaupungin veronmaksajien kustantamalla palvelulla)  pikkubussi ja kuljettaja varattuna kuljettamaan etnisesti ei-suomalaisia (maahanmuuttajataustaisia) työvoimatoimistoon, muihin virastoihin ja kauppakeskuksiin – ilmaiseksi.

Noudetaanko rasistisin perustein ei-suomalaisia ihmisiä näin kaupungin toimesta kotoaan ja viedää kaupungin toimesta takaisin kotiinsa?

Jos näin on, mihin Espoon työhönvalmennuskeskus perustaa tämän rasistisen ja yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisen (laittoman) käytäntönsä?

Jk. Jotenkin jännä juttu, että olen nähnyt tällaisen kuljetuksen itsekin jokin aika sitten kauppakeskus  Ison Omenan alasisäänkäynnin edessä. Sitä sisäänkäynnin tukkinutta autoa ja sen sisältä valuvia pöyhkeitä mammoja hieman ihmettelimmekin perheen kesken.

Epäilen vahvasti sitä, että taitaa sitten selvitä tuokin ihme tässä ja nyt -  jos Espoon kaupunki ei pysty muuta selitystä tälle antamaan.

Nettikeskustelut vl-uskosta ovat olleet minulle hyödyllisiä ja tärkeitä. Siksi ajattelin kirjoittaa tänne kokemuksiani, kun tämä vaikuttaa asiallisemmalta foorumilta kuin Suomi24, tosin vähän hiljaiselta.

Olen nyt seurannut Suomi24:n vl-keskustelua kolmisen vuotta. Olen rekisteröitynyt myös Mopin palstalle. Eksyin sinne vähän kuin sattumalta joskus noin vuosi sitten. Tämän blogin löysin kesällä.

Hassua kyllä, olin alkuun vilpittömästi yllättynyt, että tällaista keskustelua yleensä käydään. Kuvittelin aina seurapenkissä istuessani, että kaikki muut siellä ovat “ihan täysillä” mukana.

Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta en oikeastaan tuntenut koskaan todella kuuluvani ”uskovaisten” joukkoon. Häivyinkin vl-piireistä, mutta vasta parikymppisenä. Mutta jo vuosikausia olin tiennyt, että lähden, kunhan vain pääsen pois.

Ei se usko koskaan tuntunut minusta oikealta, vaikka lapsena tietysti yrittää sopeutua ympäröiviin oloihin, kun ei muutakaan voi. Kaipa sitä yritti kunnollisena kilttinä tyttönä käyttäytyä niin kuin odotettiin, että tuntisi itsensä hyväksytyksi. En ole varma, olenko koskaan vakavissani uskonut vl-opin mukaan.

Suomi24:n palstalta olen saanut paljon semmoista tietoa vl-liikkeestä, mistä en ollut kuullutkaan. Ja mikä suoraan sanottuna entisestään on lisännyt vastenmielisyyttä lestadiolaisuutta kohtaan.

Minulla oli esimerkiksi hoitokokouksista hyvin hatara käsitys, enkä ole varma olenko lapsena oikeastaan edes tiennyt koko asiasta. Jostain lähimenneisyydessä tapahtuneesta ”eriseurasta” olin kuullut puhuttavan joskus paheksuvaan ja lapsilta kielletty -tyyliin. Tulkitsin lapsena sen tapahtuman joksikin sellaisten pahojen ja väärässä olleiden ihmisten/suuntauksen vapaaehtoiseksi eroamiseksi vl-liikkeestä. En ollut perehtynyt liikkeen historiaan lainkaan, ja luultavasti sekoitin sen esikoislestadiolaisiin.  

Minulla ei ole siis ollut aavistustakaan, että hoitokokouksissa hyökättiin niin raa’asti ja julkisesti yksilöitä ja perheitä vastaan ja vielä ihan typerän kuuloisin perustein. Kuvauksia luettuani olen nyt monta kertaa ihmetellyt, ettei niistä asioista ole tullut poliisitutkintaa. Kyllähän ne ovat olleet varmasti lainvastaisia tekoja mitä silloin on ihmisille tehty.

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani sikäläisen ry:n meno näytti kyllä niin flegmaattiselta ja apaattiselta, että on vaikea kuvitella mitään tuommoista edes tapahtuneen.

Toinen kiinnostava aihe Suomi24:ssä on ollut ehkäisykeskustelu ja yleensä naisen asema. En tietenkään tiennyt, että ehkäisyn kielto/synti on niin onnettoman huteralla pohjalla raamatullisesti. Ei perustu oikein mihinkään.  

Naisille tarjolla olleet vaihtoehdot eivät silloin aikanaan näyttäneet innostavilta: näivettyä vanhojenpiikojen penkissä tai yrittää parhaansa mukaan sinnitellä vaimona ja äitinä, kykenemättä itse vaikuttamaan tulevaisuuteensa. En usko, että olisin kestänyt kumpaakaan, kun ei olisi ollut itselleni mielekästä perustelua, miksi näin pitäisi elää. Se, että saattaisi ehkä kuoleman jälkeen jonnekin taivaaseen päästä, ei millään riittänyt motivaatioksi elää muiden määrittelemää elämää..

Muistan myös, miten puhujien alentuva ja lässyttävä tyyli ärsytti. Suostutteleva ja manipuloiva puhetyyli.  Puhujat väheksyivät meitä kuulijoita ja luulivat että olemme tyhmiä., tunteellisia ja manipuloitavia hölmöjä.  Ärsyttävää! Ja tuntui suorastaan, että olen itsekin viisaampi kuin he. Niinhän ei olisi tietenkään saanut ajatella eikä epäillä mitään. Mielestäni systeemi on lajissaan jopa nerokas, kun kaikki ajattelu ja kyseenalaistaminen on syntiä ja vika on aina kysyjässä. Kysyminen osoittaa että asianomainen on jo harhassa!

En keksi lapsuudestani ja nuoruudestani vl-yhteisöön liittyen mitään erityisen myönteistä. Paljon kehuttua yhteisöllisyyttä ja ”jumalanlasten keskinäistä rakkautta” en ole koskaan kokenut, päinvastoin tunsin ry:llä aina olevani alempaa kastia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tuntui edes olevan yhteistä puhuttavaa lestadiolaisten oman ikäisten kanssa.Olen melko varma, että se ylistetty ”lämmin yhteisöllisyys” on pelkkä illuusio useammassa tapauksessa kuin uskotaankaan.

Mielestäni syntien anteeksipyytämis- ja antamisrituaali oli aina jotenkin nöyryyttävä ja häpeällinen. En koskaan tuntenut iloa ja helpotusta, päinvastoin siitä jäi pitkäksi aikaa jotenkin nolo olo.

Perheessäni ei kovin paljon puhuttu varsinaisesti uskonasioista eikä varsinkaan syvällisemmin mistään hengellisistä kysymyksistä. Se on oikeastaan aika hämmästyttävää, kun ajatellaan miten paljon aikaa ja voimavaroja uhrasimme uskolle viikoittain. Mutta tietysti kotona oli tehty selväksi, mitä asioita ei ollut ”sopivaa” tehdä ja millainen elämä oli tavoitteena. Se Suomi 24:ssä kuuluisuutta sanut syntilista oli opetettu. Vaikka eivät vanhemmatkaan tosiin ihan kaikkia sääntöjä noudattaneet.

Sitäkin ahdistavampaa oli joutua anteeksipyytämistilanteeseen. Vierastin siihen liittyvää liioiteltua tunteellisuutta, joka oli jotenkin vastenmielistä ja pelottavaa ja älytöntä. Siihen liittyi teennäisyyden vivahde, tuli olo että ”pelleillään”. En kokenut tehneeni mitään niin kauheaa ja pahaa, että sitä olisi itkien pitänyt anteeksi pyydellä.

Itselleni iso perhe ei varmasti ollut paras mahdollinen kasvuympäristö. Uskonnon lisäksi asiaan vaikuttivat tosin myös vanhempieni persoonallisuudet, sillä heillä ei ollut niitä ominaisuuksia joita ison perheen vanhemmuus olisi vaatinut. He eivät ymmärtäneet lapsen tarpeita oikeastaan lainkaan.

Vieläkin minua vaivaa usein tunne etten ole erityinen, “mikään”. Luulen sen johtuvan siitä, että en lapsena saanut sitä huomiota, mitä kaipasin enkä sitä edelleenkään oikein osaa vaatia. Tietynlainen perusturvattomuuden tunne on säilynyt, samoin kuin tunne, ettei oikein kuulu minnekään. Irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne.

Olen alkanut ajatella näitä asioita enemmän vasta äskettäin, varsinkin sen jälkeen kun sain päivitystä lestadiolaisten tilanteeseen näiltä keskustelupalstoilta. Vielä muutama vuosi sitten jopa pelkkä sana ”lestadiolainen” aiheutti voimakasta ällötystä, enkä edes halunnut sanoa sitä ääneen. Olen huomannut, että olen vuosia pyrkinyt vähättelemään vl-taustani merkitystä ja sen vaikutuksia. Yrittänyt sivuuttaa sen osan elämästäni kokonaan. Vaikka en todellakaan halua ajatella, että taustani välttämättä vaikuttaisi negatiivisesti loppuelämääni. Nyt uskon että minun on vain hyväksyttävä tämä taustani osana minuuttani. Vaikka en enää kärsi vl-liikkeen sisällä, se on jättänyt minuun jälkensä. Taidan siis olla yksi omanlaiseni tapaus ”etnisten lestadiolaisten” joukossa.

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta - Hakomajan selviytymisopas

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Raja tuli vastaan

Minä lähdin pois

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

SRK saattaa ottaa sinulta taivaspaikan pois ihan tuosta vaan. Puhuja, paikallisen ry:n johtokunta, keskusyhdistyksen mies.

Salanimi Leo Hartvaara julkaisi vuonna 1984 hoitokokouksia ja vääristyneeksi kääntynyttä opetusta käsittelevän romaanin Suden uhrit. Teos ilmestyi Joensuussa ja sen kustansi Kirjavaaka. Suden uhrit on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa aihetta koskeva kaunokirjallinen teos. Se on yhä tänään vaikuttava ja elämänmakuinen aikalaisdokumentti.

Taivaspaikka ja oikeus kuulua jumalanvaltakuntaan, uskovaisten joukkoon vietiin monelta.  Näin kävi tuhansille uskovaisille 1970- 1990, hoitokokousaaltojen seuratessa toistaan kaikkialla Suomen rauhanyhdistyksissä.  Seuraamukset yksityisille ihmmisille ja heidän läheisilleen olivat usein henkilökohtaisesti raskaat. Ne ovat monessa tapauksessa ulottuneet myös lähimpiin perhe- ja ystävyyssuhteisiin ja seuraaviin sukupolviin.

Kukaan ei kai tiedä tarkasti, milloin hoitokokouksia lakattiin pitämästä. Ne vaimenivat ennen kuin 1980-luku päättyi. Tapahtumia ei ole vielä tähän päivään mennessä selvitetty.

Yksityiset henkilöt yrittivät puuttua tilanteeseen yrittäen keskustella SRK:n johdon kanssa – turhaan. Monet ottivat yhteyttä myös arkkipiispaan. Arkkipiispa Mikko Juva puuttuikin ihmisten ahdistamiseen määrätietoisesti julkisuudessakin. Tiettävästi hän kävi myös keskusteluja SRK:n johdon kanssa. Mutta hän joutui pian tämän jälkeen jäämään pois virasta. Uusi arkkipiispa John Vikström sivuutti hänelle esitetyt vetoomukset kylmästi. Kirkon muutkin piispat “tuntuivat olevan neuvottomia ja voimattomia” (Leena Huovisen haastattelusta ohjelmassa).

Romaania Suden uhrit luetaan yhä, vaikka sitä on vaikeaa saada muualta kuin kirjastoista. Hartvaaran kuvaus kiinnostaa varsinkin nuoremman polven uskovaisia, sillä heillä ei ole mitään tietoa hoitokokousaikojen todellisuudesta. Rauhanyhdistyksissä ja perheissä on vaiettu niistä systemaattisesti vuosikymmeniä.

Vaikuttava dramatisointi Suden Uhrit -romaanista sisältyy YLEn TV1:n A-Studion ohjelmaan Matkalippu helvettiin vuodelta 1985.

Ohjelmassa ovat haastateltavina myös Leena Huovinen Joensuusta, Eeva Uljas, Aulis Junes Rovaniemeltä ja Viljo Saukkonen Liperistä.

Ohjelma on nähtävänä kokonaisuudessaan YLEn Elävässä Arkistossa.  Nimierkki Päivämies on tallettanut ohjelman katkelmina YouTubeen.

YLEn toimittaja Hannu Karpo teki hoitokokouksia ja hengellistä sekä poliittista painostusta tarkastelleen dokumenttiohjelman Syntisin silmin muutamia vuosia aikaisemmin, 1981

”Armosta ja anteeksiantamuksesta on tullut vallan väline.”

Silminnäkijänä

Nimim. High Court kirjoitti Suomi 24 -palstalla pohdintaa SRK:n tilasta ja hoitokokouksista kiinnostavalla tavalla, otsikolla Silminnäkijöinä.

*    *    *

Hoitokokouksista keskustelun voi tietysti sysätä ”katkerien ja vl-uskosta syntiensä vuoksi eronneiden” höpinäksi. Tosiasia kuitenkin on, että 60-70-luvuilla SRK-lestadiolaisuudessa opetettiin tavalla, josta liike myöhemmin itsekin on sanoutunut irti. Esimerkki: puhujina on yhäkin sellaisia, jotka tuolloin opettivat jumalan huoneenhallitusoppia ja myöhemmin sanoutuivat siitä opista irti. Yksi ratkaisematon kysymys on ns. henkivaltaoppi. SRK:n puhenjohtaja opetti itsekin henkien taisteluoppia ja on myöhemmin sanoutunut siitä opista irti.

Ongelma kuitenkin on, mitä tehdä itse hoitokokouksille. Pääkysymys ei niinkään ole se, mitä pysyvästi erotetuille tapahtui, vaan niille, joita piinattiin ja nöyryytettiin ja jotka lopulta murtuivat parannukseen helvetin pelossa.
Mitä heidän omalletunnolleen tapahtui?

Heikki Saari oli lähes jumalan asemassa 70-luvulla. Kuitenkin hänen koko oppinsa oli pohjimmiltaan ennen sotia vallinneen uuden heräyksen sävyttämää. Asianomainen teki itse parannuksen, mutta hänen oppinsa oli ehtinyt vaikuttaa vuosikymmeniä ja osin se tuntuu varsinkin iäkkäiden vanhoillislestadiolaisten opetuksessa yhä.

Monet vl-puhujat opettivat ns. juurioppia. Valvottiin ja kytättiin hengen hedelmiä ja kun niitä ei näyttänyt olevan, vaan päin vastoin huonoja, vaadittiin parannusta väärästä hengestä. Ja kun hyviä hedelmiä ei löytynyt lopulta itsestäkään, orjuutettiin lopulta oma sielukin.

Saarnaaja Arvi Hintsala tiivisti hänestä tehdyssä elämäkerrassa 70-lukua osuvasti katsoessaan sen raskaammaksi kuin sota-ajat. Henkien taistelu oli armotonta. Mutta se taistelu oli SRK:n johdon sisäistä taistelua. Hintsala tokaisi kerran erään hoitokokouksen lopussa tuskastuneena “Sinä Heikki olet nokkinut minua kuin tikka jauhosäkkiä.” Tuossa hoitokokouksessa muuten kaikkien osallistujien todettiin ollen väärässä hengessä. Että sellaista sielunhoitoa.

SRK-lestadiolaisuus ei ole tehnyt tiliä itsensä kanssa 70-luvun tapahtumista. Hoitokokousruljanssissa mopo karkasi käsistä. Sen huomaa pelkästään jo silmailemällä 70-luvun Päivämiestä. Ihmisiä kutsuttiiin hoitokokouksiiin kaikkialla paikallisissa rauhanyhdistyksissä, ympäri maata. Menettelyjä arvostelleet tuomittiin väärähenkisiksi. Samanaikaisesti opetettiin pian tulevaa maailmanloppua. Puhuttiin yleisesti lopun ajoista.

Taustaa:

Hakomaja: Hoitokokoukset

Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutkimuslaitos. Sarja A, n:o 36. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980.

Niin? Onko positiivinenkin syrjintä syrjintää ja kenen etu se on loppupeleissä?

Lähde: Homma (kiitos Kissapeto)

Sukupuolten tasa-arvo, kristityn omantunnon vapaus, hengellisen väkivallan ehdoton torjunta ja avioparien oikeus päättää itse perhekoosta olivat arkkipiispa Jukka Paarman tervehdyspuheen keskeiset painotukset Oripään suviseurojen avajaisissa. Arkkipiispa korosti, että kristityn uskon tulee perustua vain Jumalan sanaan: “Ohjenuorana voi olla vain Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto ja siihen perustuvat luterilaiset eettiset periaatteet.”

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen oma lehti Päivämies kuitenkin vaikeni puheen kriittisistä osuuksista ja kertoi lukijoilleen vain SRK:n kannalta myönteiset lausumat. 

Arkkipiispa Jukka Paarma puuttui tervehdyspuheessaan suviseurojen avajaisissa Oripäässä 26.6.2009 vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kipupisteisiin. Puheessaaan arkkipiispa viestitti, että luterilaisen kirkkomme näkökulmasta on ilmennyt kaikkiaan neljä erityistä teemaa, joiden osalta vl-liikkellä on syytä korjata asioitaan. Nämä kysymykset ovat ongelmallisia evankelis-luterilaisen opetuksen ja kirkon kannalta, jonka sisällä myös vanhoillislestadiolaiset toimivat ja opettavat.

Arkkipiispan puheen pääteema oli vapaus: “Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki.”

Ensinnäkin arkkipiispa viittasi hienovaraisesti herätysliikkeen ihmisoppeihin, eli ihmisten rakentamiin perinteisiin ja normeihin, jotka saattavat kasvaa  aralle kristitylle uskomisen esteeksi:

“Kristuksesta, meidän Herrastamme käytetään monia eri nimiä. Monille meistä rakkain onkin mainitsemani sana Vapahtaja, siis Vapauttaja. Sellaisena olemme Kristuksen työn ihmisessä kokeneet. Edeltäjäni virassani kuvasi kirkkoa usein vapautusliikkeeksi. Sillä on sanoma, jossa on voima vapauttaa niin synnin, kuoleman kuin pahan vihollisen vallasta. Se vapauttaa myös kaikista sellaisista ihmisten asettamista tai rakentamista siteistä, jotka sitovat omiatuntoja. Ihmisten sitoman omantunnon taakka painaa usein niin ahtaalle, ettei katse enää jaksa yltää syntisten Vapahtajaan.”

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, muistutti Paavali galatalaisia (Gal.5:1) Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki. – -

- – Vaikka Jumala näin vaikuttaa ihmisissä, taipumuksemme pahaan ei katoa. Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan.”

Toiseksi, arkkipiispa Paarma viittasi rauhanyhdistyksissä harjoitetutun hengelliseen painostukseen, jonka seuraamukset ovat yhä edelleen käsittelemättä tapahtummista kärsineiden osalta. Kyse on hoitokokousmenettelyssä harjoitetusta väkivallasta ja painostamisesta. Jukka Paarma totesi:

“Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan.  — Tämän asian tuomaa uhkaa keskinäiselle yhteydelle on käsitelty viime vuosina useammassakin hengellisessä liikkeessä sekä omassa kirkossamme että sen ulkopuolella. On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa.

Me tiedämme sekä tämän liikkeen historiasta että nykypäivästä, että tämä kamppailu on osa myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen elämää. Jokainen loukattu sydän, katkeroitunut mieli tai uskonsa menettänyt on tappio Jumalalle. Jospa me yksityisinä kristittyinä ja liikkeinä jaksaisimme meihin pettyneet ja jättäneet rakastaa takaisin lähellemme. Tämä on kilvoittelun kohde monissa kodeissa, mutta myös niin ystävien kesken kuin hengellisissä liikkeissämmekin.”

Kolmanneksi arkkipiispa nosti esiin sen, että lasten saamiseen ja perheen kokoon liittyvät kysymykset ovat kristitylle omantunnon vapauden eli ns. ehdonvallan asioita. Arkkipiispa muistutti, että rajoittamaton lisääntyminen ei ole autuuden ehto. Hän korosti myös vastuullisuutta ja velvoitetta pitää lapsista hyvää huolta.

“Viime aikoina on käyty julkista keskustelua myös niistä valinnoista, joita vanhoillislestadiolaisissa perheissä tehdään lasten saamisen osalta. Myös minä olen päässyt tai joutunut ottamaan osaa tähän keskusteluun. Toivon sydämestäni, että olen siinä pystynyt osoittamaan arvostukseni ja kunnioitukseni niitä perheitä kohtaan, joissa lapset otetaan vastaan Jumalan lahjoina ja joissa heistä huolehditaan Jumalan sanaan turvautuen. Siunatkoon Jumala teidän kotejanne.  – Samalla on tärkeää kuitenkin, tässäkin asiassa, korostaa omantunnon vapautta. Tällaisista asioista ei saa tehdä autuuden ehtoja. Usko on lahja ja pelastus on Jumalan teko. Me emme voi niitä teoillamme ansaita.”

“Tahdon puolustaa vanhoillislestadiolaisten oikeutta elää niin kuin oikeaksi näette sekä asettaa ja opettaa sellaisia elämisen ihanteita, jotka pohjautuvat Jumalan sanaan ja lähimmäisen rakastamisen ja hänestä huolehtimisen periaatteeseen, kunhan tiedämme, ettei painostusta tässäkään asiassa tapahdu.  – - Ohjenuorana voi olla vain Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto ja siihen perustuvat luterilaiset eettiset periaatteet.”

Neljäntenä teemanaan arkkipiispa puuttui vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitettavaan naisten alistamiseen.

“On myös tärkeää, että molempia sukupuolia ja kaikkia sukupolvia kuunnellaan. Täälläkin näkyvä nuorten valtava määrä on liikkeen erityinen rikkaus. Kirkko tarvitsee heidän, niin tyttöjen kuin poikien, naisten ja miesten panoksen kirkon ja seurakuntien luottamushenkilöinä, kirkkomuusikkoina, teologeina, diakoniatyöntekijöinä ja muissa tehtävissä.  Iloitsemme heistä ja kiitämme liikkeen piiristä heidän työlleen osoitetusta tuesta.”

Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan.

Mopin palstan keskustelua Päivämies-lehden piispan puheen sensuroidusta uutisoinnista:

”- – liian vähälle huomiolle on nyt keskusteluissa jäänyt suorastaan törkeän valheellinen pm-uutisointi arkkipiispan puheesta

siis kaikkihan me kuulimme mitä a-piispa meille lestadiolaisille sanoi, eli mm:
-rakastakaa erotetut takaisin
-sallikaa aviopareille ehkäisyasiassa omantunnon vapaus

ja siis nämä, erittäin ajankohtaiset sekä a-piispan puheen hyvin olennaiset asiat , niin , pm jätti ne kylmästi POIS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

julkeasti, härskisti, vaikka kaikki me ne kuultiin omin korvin a-piispan kehotuksina, ja kuka viisas on, painoi nämä sanat kylä sydämeensäkin

röyhkeydessään tämänkaltainen disinformatiivinen uutisointi pravdassamme hakee vertaistansa julmimmista dikatuureista, joissa kansalle valehdellaan tyyliin : esitetään niille niin posketon ilmeinen ja suuri valhe kuin ikinä keksitään, niin kappas: sehän se vasta menee läpi

no se siitä ja pm:n uutisten arvosta. silkkaa soopaa siis, ja tästä on meillä tuore todiste – -.” (Nimimerkki Manchesterman)

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Ehkäisykysymys vl-liikkeessä 2000-luvulla

Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn vanhoillislestadiolaisuudessa 

Keskustelu Epäkuluttajan blogissa

TV 2:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Syntisin silmin, dokumentti hoitokokouksista (1981)

Muutamat seurakunnat ovat tarjonneet suojaa vaikeuksiin joutuneille turvapaikanhakijoille. Mutta kirkossa ei ole tunnistettu, että oman kirkkomme sisälläkin on “turvapaikanhakijoita”.

Vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irrottautuva ihminen joutuu usein kokemaan kovia. Häntä voidaan painostaa ja uhkailla, ja sukulaiset ja ystävät saattavat eristää hänet kaikesta kanssakäymisestä. Hänen lapsiinsa voidaan kohdistaa ikävää painostusta ja mielivaltaista leimaamista. Lapsia voidaan manipuloida vanhempiaan vastaan.

Kirkkomme on sanoutunut selkeästi irti hengellisestä väkivallasta. Moni lestadiolaisuudesta irti pyristelevä kaipaisi hengellistä ja psyykkistä tukea vaikeassa elämäntilanteessaan.

Lapsesta saakka vanhoillislestadiolaisuuteen kasvanut putoaa aluksi helposti “tyhjän päälle”. Elämän ja arjen perusrakenteet tuntuvat murenevan, ja rauhanyhdistyksen piirissä koettu uhkailu ja pelottelu on rankkaa.

Seurakuntiin olisi nyt syytä hankkia asiantuntemusta herätysliikkeisiin ja miksei vapaisiinkin suuntiin kuuluneiden tukemiseksi ja auttamiseksi. Tällaista palvelua käyttäisi varmasti moni painostavasta yhteisöstä erilleen pyrkivä.

Odotamme kirkoltamme vastuun kantamista näistä “hengellisistä pakolaisista”, niistä kirkkomme jäsenistä, jotka eivät hyväksy vanhoillislestadiolaisuuden sisäistä väkivaltaa.

Moni vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuva jättää lopulta pettyneenä kirkonkin, koska ei saa mistään tukea. Ei ole kenenkään etu, että nämä kristityt eroavat äiti-kirkosta. Luterilaisessa seurakunnassa he voisivat löytää jälleen armahtavan Jumalan ja saada mielekästä, sielua virkistävää hengellistä toimintaa rauhanyhdistyksen tilalle.

Kirkkomme on sanoutunut selkeästi irti hengellisestä väkivallasta. Sitä ei ole lupa harjoittaa missään kirkkomme piirissä. Siksikin on loogista, että kirkkomme tarjoaisi apua ja hengellistä sekä psyykkistä tukea vanhoillislestadiolaisuuden väkivallasta irti pyrkiville kirkon jäsenille.

Lopuksi myönteisenä merkkinä kirkkomme piirissä lisääntyneestä tietoisuudesta on syytä todeta, että arkkipiispa Jukka Paarma puuttui Oripään suviseurojen puheessaan nimenomaan kolmeen vanhoillislestadiolaisen liikkeen vaikeaan kipupisteeseen, jotka ovat edelleenkin ongelmallisia kristillisen opetuksen kannalta.

Arkkipiispa muistutti vl-liikkeen hengellisestä väkivallasta, hän painotti sitä, ettei ehkäisystä pidättymistä voida kristinopin mukaan pitää autuuden ehtona, ja hän edellytti sukupuolten tasa-arvon noudattamista myös SRK:n johtamassa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.

Kirkon edustajien vaikenemista ja puuttumattomuutta asioihin  ei voida enää perustella sillä, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vääristymät eivät olisi ev.-lut. kirkossamme korkeallakin tasolla tunnettuja.

Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan täällä.

Lisätietoa:

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomajan tukimateriaali)

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

“Minä lähdin pois”

Miten kirkko voi puuttua hengeliseen vallankäyttöön?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Vanhoillislestadiolaisuusko miesvaltaa?

Vanhoillislestadiolaisuuden miesvalta eli patriarkaatti ei ehkä ole yksiselitteinen, koska toki kodin piirissä naisella, eli naimisissa olevalla suuren perheen äidillä, on tosiasiallista valtaa.

Mutta toisaalta. Vanhoillislestadiolaisen naisen on jätettävä pois ulkoisesta olemuksestaan paljon sellaista mikä on meidän kulttuurissamme yleistä ja tavanmukaista, kuten luovuttava meikkaamisesta, muusta koristautumisesta (esim. korujen laittaminen korviin on synti, muualle sallittua).

Mutta kaikkein vakavin patriarkaatin eli miesvallan osoitus on tietysti se, ettei nainen saa itse päättää eikä vaikuttaa perheensä lapsilukuun. Eli omaan ruumiiseensa.

Naisen todelliset mahdollisuudet kieltäytyä seksistä silloin kun hän ei sitä halua ovat hyvin rajalliset. Käytännössä nainen joutuu alistumaan seksiin usein vastoin tahtoaan.

Nimittäin, jos hän raskauden pelon takia kieltäytyy seksistä, hän voi ajaa miehensä itsetyydytykseen joka on synti, tai pornoon (samoin synti) tai jopa sivusuhteeseen eli huoruuteen. Päivämies-lehden kirjoituksissa on selibaattikin julistettu synniksi, satunnaista aivan lyhyttä aikaa lukuunottamatta.

Tässä partiarkaatti näkyy kiistattomasti: miehen luovuttamattomassa oikeudessa siittää jatkuvasti eli levittää geenejään. Naisen ihmisoikeuksista ei ole puhettakaan.

Toiseksi patriarkaatti on varmistanut naisten saannin sillä, että lestadiolaisnainen ei saa valita itse aviopuolisokseen ketä haluaa, vaan hänen on avioiduttava lestadiolaismiehen kanssa.

Toki tämä kielto koskee myös miehiä, mutta miehiä on liikkeessä huomattavasti naisia vähemmän. Lestadiolaismiehet yleensä saavat kumppanin. He avioituvat usein hyvinkin nuorena.

Sen sijaan joka ikäluokasta joutuu sadoittain jos ei tuhansittain nuoria naisia jättäytymään sinkuksi vastoin tahtoaan. Näille naisille ei vain yksinkertaisesti riitä avioitumisikäisiä lestadiolaismiehiä puolisoksi.

Nimimerkki ”Tilastotietoa” 12.4.2008:
“Tein tilastoa pari vuotta sitten erään suuren ry:n osalta yksinäisistä naisista. Laskin Päivämiehen joulutervehdyksistä yksin tervehdyksen jättäneet naispuoliset henkilöt, joita oli 480 henkilöä. Oletin, että tervehdyksen jättää yksin erillään perheestään ehkä 18 vuotta täyttänyt henkilö, poikkeuksia voi tietysti olla. Toinen oletus oli, että naispuolisia leskiä olisi 100 henkilöä. Näin ollen jäljelle jää 380 naimaikäistä naista. Valitettava tosiasia on, että samaisella ry:llä miehiä on kourallinen!”

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/5608545/29903486

Mutta nämä naiset eivät rohkene ottaa sitä askelta, että vastaisivat ei-lestadiolaismiehen osoittamaan kiinnostukseen myönteisesti.  Jos nimittäin nainen avioituu ulkopuolisen kanssa, hän tekee niin suuren synnin, että hän joutuu tekemään parannusta koko seurakunnan edessä julkisesti. Julkirippiä. Tai joutuu ulos.

Liikkeessä on tuhansittain naisia, jotka ovat tästä syystä joutuneet tai suostuneet vastoin tahtoaan luopumaan omasta rakastetusta, elämänkumppanista, sukupuolielämästä, omista lapsista ja perheestä, omista lapsenlapsista… loppuelämäkseen.

Tottakai patriarkaatin yksi osoitus on myös se tosiasia, että SRK, liikkeen keskusjärjestö joka on toiminut sata vuotta, ei ole huolinut johtokuntaansa vielä kertaakaan yhtään naista.

Vanhoillislestadiolaisuudessa enemmistö jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole liikkeen ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujainkokoukseen osallistuu vain miehiä: 600-900 miestä, sillä puhujissakaan ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun. Vielä liikkeen alkuvuosikymmeninä myös naiset toimivat sananjulistajina.

Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen vastasi toimittajan kysymykseen naisten asemasta:

Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

”Minä en siihen ota kantaa, mutta lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.”
”Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.” 

Kalevan haastattelussa vuonna 2004 Voittosen vastaus oli sama. “Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies.” (Kaleva 2.7.2004.)

 *     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys Ry:n vuosikokous pidettiin lauantaina 30.6.2007 Valkealatalolla, Valkealassa. Paikalla oli 310 edustajaa 150:stä rauhanyhdistyksestä. Vuosikokous päätti useista henkilövalinnoista.

Kiistaton osoitus miesten suosimisesta johtokunnan jäsenten valinnoissa

 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja vaihtui

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) vuosikokous pidettiin suviseurojen yhteydessä lauantaina 30.kesäkuuta Valkealassa. Vuosikokous ja uuden johtokunnan järjestäytymiskokous päättivät useista henkilövaihdoksista.

Johtokunnan jäsenistä on erovuorossa vuosittain neljännes. Erovuoroisten tilalle valittiin lääninsosiaalitarkastaja Toivo Haataja Hauholta, rehtori Mikko Kinnunen Reisjärveltä, rehtori Pentti Rentola Alajärveltä, työnjohtaja Pekka Nurmela Helsingistä, lehtori Aimo Helén Kärkölästä ja rehtori Pekka Vuonokari Nakkilasta. Johtokunnassa on yhteensä 24 jäsentä.

Vuosikokouksessa päätettiin myös SRK:n julkaisujen toimitusneuvoston jäsenistön valinnasta. Erovuorossa oli kaksi toimitusneuvoston jäsentä. Heidän tilalleen valittiin kappalainen Timo Riihimäki Limingasta ja rehtori Matti Taskila Kannuksesta. Toimitusneuvostossa on kaikkiaan 8 jäsentä.

Uuden johtokunnan järjestäytymiskokouksessa 30. kesäkuuta SRK:n johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin rovasti Olavi Voittonen Oulusta. Puheenjohtajan tehtävästä väistyi oulunsalolainen maanviljelijä Matti Lääkkö, joka toimi tehtävässä vuodesta 1992 lähtien. Järjestäytymiskokous valitsi uudeksi 1. varapuheenjohtajaksi rehtori Matti Taskilan Kannuksesta ja 2. varapuheenjohtajaksi luokanopettaja Pentti Saulion Jyväskylästä.

Suviseuratiedotus
30.6.2007

http://www.suviseurat.fi/2007/ajankohtaista21-fi.html

Osuva kommentti vilkkaassa nettikeskusteluissa, kun nimimerkki “Maalaispoika” totesi Suomi 24 -palstalla pian Voittosen haastatttelun jälkeen:

“Voittosen haastattelu Kalevassa reilu viikko sitten nosti esille erään teeman, jota olen viikon mielessäni pyöritellyt. Kun kysyttiin, miksi SRK:n johtokunnassa ei ole naisia, Voittonen totesi asian liittyvä UT:n aikaiseen vanhemmiston toimintaan. En muista sanoja tarkasti.

Tämä linjaus on mielenkiintoinen ja tärkeä. Voisi kysyä näin: Miten ajatus eroaa faktisesti esikoisuuden opetuksesta seurakunnan vanhimmista tai vanhinten seurakunnasta? Ei mitenkään.

Tämä kannanotto selittäisi osaltaan sen vaikeuden, joka on liittynyt ja liittyy edelleen keskusteluun huoneenhallitusopista. Siinä postuloidaan kristillisyyteen “laiteiden keskellä elävä ydin ja taso, taso, jolle kuuluu lupa, oikeus ja asema esittää opillisia linjauksia, vartioida oppia ja elämää ja vaatia tälle kaikelle kuuliaisuutta. Ja kun kyseessä on Jumalan ääni, olisi jotenkin kummallista, jos jonkun seurakuntalaisen omatunto olisi tätä ääntä vastaan. Saatika turmeltunut järki.

Mutta perinteinen luterilainen malli menee samalla menojaan. Kyllä siinä jokaisella uskovaisella on Jumalan sanan lujassa rakenteessa sellainen perusta, jolla sekä opetukset että opettaja arvioidaan ja arvostellaan. Ja ytimessä on puhtaan evankeliumin käsite. Siinä uskovainen, Raamatun teksti ja Jumala muodostavat sellaisen kolmiyhteisyyden, joka kieltäytyy kuuliaisuudesta lain saarnan edessä. Olipa sen esittäjä tai vaatija kuka tahansa.”

Suomen Kuvalehti julkaisi 2007 toimittaja Elina Järvisen laajan reportaasin vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon torjuvasta suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen, ”Irtiottoja”.  Artikkelissa on haastateltu ”Kimmoa”, joka on homoseksuaali lestadiolainen, sekä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosta  ja eksegetiikan professori Martti Nissistä Helsingin yliopistosta. Seuraavasta otteesta käy ilmi, miten Voittonen perustelee vanhoillislestadiolaisten kannan, ja miten Raamatun alkukielellä tutkivaa Nissinen näkee asian Raamatun valossa.

 * * *

Jokaisissa seuroissa Kimmo rukoili syntejään anteeksi, niin kuin lestadiolaisen kuuluu. Homous sinänsä ei tehnyt hänestä syntistä mutta ajatuskin ”homoseksuaalisesta käyttäytymisestä” teki. Saati sitten teko. Niin sanoo vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtokunta.

Homoseksuaalinen käyttäytyminen on siveettömyyttä ja sellaisenaan synti. Jokainen on velvollinen pidättäytymään sen toteuttamisesta.

Ja kun johtokunta nimittää heteroseksuaalisuutta ”terveeksi sukupuolivietiksi”, homoseksuaalisuuden täytyy sitten olla se sairas. Kimmo ei ollut mielestään sairas, eikä edes epänormaali. Hän oli homo – ja lestadiolainen. Mutta se vaan ei käy.

Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vaihtoehdot olivat nämä: Elää uskossa ja ikuisessa selibaatissa.

Solmia kulissiavioliitto ja harrastaa sivusuhteita.

Tunnustaa homous ja kieltää usko. – -

* * *

Mutta Voittonen tietää. ”Kyllä täälläkin puhutaan.”

Hän nielee lievän ärtymyksensä ja selittää kohteliaasti, miksi lestadiolainen liike ei hyväksy homoseksuaalisuutta.

”Niin Vanhan kuin Uuden testamentin näkemys ilmiöön on se, että sitä ei hyväksytä. Mutta painottaisin sitä, että meidän

asenteemme ihmiseen on hyväksyvä. Voi olla taipumus, mutta sitä täytyy hillitä. Raamattu käyttää esimerkiksi Hengen hedelmissä sellaista käsitettä kuin itsehillintä.”

Homo ei siis saa solmia parisuhdetta, koskaan. Onko se sitten inhimillistä?

”Joo, ihmissuhteissa on eri tasoja. Ystävyyssuhde voi olla.”

Homot voivat kuitenkin rekisteröidä parisuhteensa, mennä ikään kuin naimisiin. Laki on sallinut sen jo kuusi vuotta.

”Kyllä, valitettavasti… Mutta ei se avioliittoa salli!”

Parisuhdelaki on hankala koko evankelisluterilaiselle kirkolle. Virallisesti kirkko on samaa mieltä kuin Olavi Voittonen: ihmistä ei tuomita, mutta teko tuomitaan. Piispat määrittelivät kannan vuonna 1984. Mutta silloin ei jouduttu miettimään käytännön tilanteita. Mitä sanotaan pariskunnalle, joka haluaa lailliselle liitolleen myös kirkon siunauksen? Käännytetäänkö ovelta? Sitä pohtii nyt kirkon parisuhdetyöryhmä. Se tekee työtään vielä vuoden, siitä jatkavat piispainkokous ja kirkolliskokous.

Ainakin pari vuotta keikutaan siis kuten nyt. Periaatteessa liittoja ei siunata, kirkkokäsikirjassa ei edes ole sellaista kaavaa. Mutta käytännössä monet papit siunaavat, omantuntonsa vuoksi, tavalla tai toisella.

Se ei miellytä Olavi Voittosta. ”Luterilainen kirkko on luopumassa perinteestään”, hän sanoo. ”Ja me joudumme tässä silmätikuksi, niin kuin monessa muussakin asiassa.”

Hän on järkähtämätön. Keskusyhdistys on vuosikokouksessaan puhunut asiasta ja ”hyväksynyt tiettyjä kannanilmaisuja”.

Niissä pysytään. ”Me rukoilemme, että tällainen henkilö voisi Jumalan armon voimin vapautua taipumuksestaan.

Näitäkin esimerkkejä on”, hän sanoo.

Julkisen keskustelun tarpeesta Voittonen ei ole niin varma. Hänen mukaansa homoudessa on ”erilaisia asteita”. Siksi on varottava, ettei ”piilevän homosek suaalisuuden kantajaa yllytettäisi”.

”Väärä keskustelu voi olla valtava sysäys murrosikäiselle pojalle, joka etsii seksuaalista identiteettiään”, hän sanoo.

”Mutta keskustelulla voidaan tukea myös toiseen suuntaan. Meidän pitää muistaa, kuinka lyhyt aika on siitä, kun yllytys tähän oli rikos. Kyllä sillekin on omat perusteensa olleet.” – -

Yhtä järkähtämätön mies on Martti Nissinen. Hän on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston professori. Hänen erikoisalansa on eksegetiikka, tieteellinen raamatuntutkimus.

Nissinen on sitä mieltä, ettei Raamattu sano homoseksuaalisuudesta mitään. Miten niin ”ei sano mitään”? Onhan Raamatussa viisi kuusi kohtaa, joissa puhutaan miesten kanssa makaavista miehistä.

”No, katsotaan”, Nissinen sanoo ja ottaa kirjan työpöydältään. Hänen painoksensa ovat alkukielisiä, Vanha testamentti hepreaa, Uusi testamentti kreikkaa.

Ensimmäinen Mooseksen kirja, 19. luku, kertomus Sodoman pahuudesta.

Sodoman kaupunkiin saapuu kolme miestä, enkeliä. Loot tarjoaa heille yösijan. Illalla Lootin talon eteen kerääntyvät kaikki kaupungin miehet. He huutavat Lootille.

”Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät!”

”Hyvät miehet, älkää sentään tehkö niin pahaa tekoa”, vastaa Loot ja tarjoaa miehille kahta tytärtään.

Eikö tässä puhuta homoseksuaalisuudesta, ihan suoraan? Ei, sanoo Nissinen ja esittää muutaman kysymyksen. ”Kaikki Sodoman kaupungin miehet olisivat siis homoja, koko miespuolinen väestö?

Olisiko sellainen skenaario millään tavalla mahdollinen? Ja miksi he kaikki haluaisivat näitä Lootin taloon tulleita miehiä? Ovatko vieraat kerta kaikkiaan niin komeita, että heitä on saatava? Eikä Loot poloinen sen vertaa tiedä kaupungin miesten suuntautumisesta, että tyrkyttää heille tyttäriään!”

Kyse on vallasta, hierarkiasta, Nissinen sanoo. Siitä, kuka määrää. Loot, itsekin muualta tullut, kutsuu luokseen vieraita.

Nämä muukalaiset ovat uhka, heitä on nöyryytettävä. Eikä mitään häpeällisempää ole kuin miehen raiskaama mies. Loot yrittää tarjota korvikkeeksi tyttäriään, sillä ”vieraan kunnia on isännän kunnia”.

Entäs muut kohdat sitten?  Kolmas Mooseksen kirja, luvut 18 ja 20. Kirje roomalaisille, 1. luku. Ensimmäinen kirje korinttilaisille, 6. luku. Nissinen selittää jokaisen jakeen.

Patriarkaaliset perhesuhteet, yhteiskunnalliset valtasuhteet, väärän jumalan palveleminen, huoraaminen…

”Homoseksuaalisuus on vasta meidän aikamme kysymys. Aina on ollut samaan sukupuoleen suuntautuneita ihmisiä, ja heitä on siedetty sen mukaan kuin yhteisöjen roolimallit ovat sallineet. Homoseksuaalisuuden käsite keksittiin 1800-luvun lopulla. Vasta silloin syntyi ajatus, että seksuaalinen suuntautuminen on yksilöllinen ominaisuus.”  

Juuri siinä on ongelma, Nissinen sanoo. Raamatusta yritetään löytää vastauksia, joita siellä ei ole. ”Kirurgisesti poimitaan jakeita ja irrotetaan ne asiayhteydestään.”

Hän panee nahkakantiset kirjat kiinni. Ja ihmettelee. Miten homot, ”pienen pieni vähemmistö”, nousee niin tärkeäksi kysymykseksi, että kokonaiset kirkkokunnat repeävät. ”Kauhu on syvemmällä”, hän sanoo.

Ajatellaan, että tässä katoavat viimeisetkin perinteisen, patriarkaalisen yhteiskunnan tuntomerkit. Se pelottaa ja ahdistaa.”

Muttei Nissistä. Hän muistuttaa, mikä lopulta on Raamatun suurin huoli. Miltä se haluaa kiivaimmin ihmistä varjella? Yksinäisyydeltä.

(Ote reportaasista ”Irtiottoja”) Elina Järvinen/Suomen Kuvalehti 50, 2007.

http://suomenkuvalehti.fi/files/library/attachments/2210878.pdf

 Vantaalainen seurakuntapastori Laura Mäntylä  on ensimmäinen Suomen kirkon virassa oleva pappi, joka on puhunut julkisuudessa homoseksuaalisuudestaan. “Haluan näyttää, ettei homoseksuaalisuus tee minusta mitään hirviötä, demonia. Lesbouteni ei myöskään määritä pappeuttani.” Vaikka Mäntylä ei tiettävästi ole lestadiolainen, hänen vakuuttava esiintymisensä edistää homoseksuaalien oikeuksien toteutumista myös vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. 

Mäntylä  oli haastateltavana YLEn TV2:n Inhimillisessä tekijässä 8.4.2009.

Arkkipiispa Paarma:

Homoseksuaalisuus on annettu ominaisuus. Keskisuomalainen 28.8.2008

Valtonen, J. :

Homovanhemmat kasvattavat heterolapsia. Helsingin Sanomat 19.3.2007.

 Uskovaiset homot ja lesbot (keskustelupalsta)

Kuinkas ollakaan, perussuomalaiset komeilevat taas medioiden ensimmäisillä sivuilla ja pääuutislähetyksissä. Tälläkin kertaa aiheena on tällä Rkp:n veroisella ”yhdenasianpuolueella” maahanmuutto ja rasismi. Käsi pystyyn, kuinka moni yllättyi?

Uusteini Soini päätti hankkia halpaa ja halpamaista julkisuutta kieltäytymällä allekirjoittamasta kaikkien muiden eduskuntapuolueiden hyväksymän rasismin vastaisen vetoomuksen. Perusteluna tälle toimelle on Soinin mukaan ”.. että katson Rkp:n yrittäneen puuttua vetoomuksella perussuomalaisten ehdokasasetteluun. Tällaista käytöstä en siedä, en Rkp:ltä, enkä keneltäkään muultakaan” (1)

Lainauksessa Soini käytännössä myöntää, että puolueella on listoillaan rasistisia ehdokkaita. Millä muulla tavoin vetoomus muka vaikuttaisi perussuomalaisten ehdokasasetteluun? Vetoomus kun ei kiellä maahanmuuttovastaisuutta tai –kriittisyyttä, vaan maahanmuuttajia vastaan kohdistuvan vihan ja syrjinnän, minkä rasistisuutta tuskin edes perussuomalaiset voivat kiistää. Joten mikä puristaa Soinin kenkää?

Onhan se katu-uskottavaa huudella, että valtaapitävät, ja Rkp etenkin, ovat sieltä minne aurinko ei paista, mutta olisiko Soinin ja perussuomalaisten jo aika kasvaa uhmaiästään ulos? Tämän tapaisella populismilla voi toki kalastella paljonkin protestiääniä aluksi, mutta jossain vaiheessa tulee se kriittinen raja vastaan, kun ihmiset eivät enää jaksa kuunnella samaa kitinämantraa samoista puhkinussituista asioista. Viimeistään kriittinen raja ylittyy, mikäli perussuomalaiset pääsevät hallitukseen: siellä kun ei ole mahdollista vain huutaa, kuinka kaikki on väärin, vaan siellä pitää tehdä töitä ja ennen kaikkea sitä, mihin perussuomalaiset eivät näytä kykenevän: yhteistyötä ja sitä kautta kompromisseja.

Toinen syy Soinin kannanottoon lienee Halla-aho-farssin paikkaaminen. Soinin egoistisuudesta tyrmistyneiltä halla-aholaisilta ei ole löytynyt kohun jälkeen paljoakaan intoa perussuomalaisia ja etenkään Soinia kohtaan, joten Soini päätti liennytykseksi esittää maahanmuuttokriittistä. Kummallista kyllä, Soini päätti kuitenkin jättää Halla-ahon ehdokaslistalta ulkopuolisen painostuksen takia.

Epätoivo paistaa Soinin valintojen takaa. Mars lapiot käteen ja poliittisten liikkeiden hautausmaalle leventämään SMP:n hautaa – perussuomalaiset alkavat tehdä kuolemaa.

Eilinen uutinen mietitytti, että mitähän siellä Sisäasiainministeriössä oikein ajatellaan, kun oikein julistaudutaan “syrjintävapaaksi vyöhykkeeksi”.

Syrjinnästä vapaa alue tarkoittaa sisäministeriön mukaan sitä, että “organisaatio toivottaa kaikki ihmiset tervetulleiksi riippumatta sukupuolesta, iästä, etnisestä taustasta, uskonnosta tai vakaumuksesta, mielipiteestä, terveydentilasta, vammaisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta”.

Uljaita periaatteita toki ja varmaan on paikallaan niitä korostaa Sisäasiainministeriön maskuliinisessa ja monokulttuurillisessa toimialassa. Ministeriön alaisuudessahan ovat mm. poliisi, palo- ja pelastustoimi, rajavartiosto ja muut ns voima-alat. Jäi askarruttamaan, miten tätä “syrjintävapaata vyöhykettä” käytännössä luodaan; milloin on odotettavissa, että passintarkastajana nähdään mustaihoinen jalka-amputoitu lesbo?

Kieltämättä tuli myös mieleen pienoinen epäilys, että syrjintävapaaksi julistautumisen taustalla voisi olla joku konkreettinen tapaus. Ja näinhän asia näyttääkin olevan. Tämänpäiväinen uutinen kertoo, että lappeenrantalainen ylikomisario on saanut sakot syrjinnästä.

En liene kovin väärässä olettaessani, että “syrjintävapaa vyöhyke” oli tarkoitettu pehmentämään Lappeenrannan tapauksen väistämättä aiheuttamaa imagovahinkoa. Enkä taida valitettavasti olla aivan väärässä olettaessani, että vyöhykkeeksi julistautumisella on sangen vähän käytännön seurauksia, jos ollenkaan. Tasa-arvoa kun ei rakenneta julistuksilla vaan käytännön toimenpiteillä.

“Palopuheet ei suojele pakkaselta, eikä rumpujen paukutuskaan”

Bertolt Brecht

Imatran papin tapaus saa todella aikaan kaikenlaista. Kirkollisten asioiden suhteen DOsome-blogisti-maallikolta kysytään nyt kymmenissä viesteissä, miksi hän “antaa ymmärtää suvaitsevansa” kirkkoherraa joka on ilmoittanut vaihtavansa sukupuoltaan.

Ja maallikko vastaa: suvaitsevaisuus on tyystin mätä sana, joka tavoittaa ymmärtämättömyyden miltei jo sanaa suvaitsevaisuus lausuttaessa.

Sillä mitä meidän pitää “suvaita”? Itseämmekö, kun katsomme toista, kaltaistamme, lähimmäistämme…

Suvaitsevaisuus sanana sisältää valta-aspektin, joka saa minut voimaan todella pahoin. “Suvaitseminenhan” tarkoittaa “sallimista”.  Sana “sietää” voisi olla edes rahtusen rehellisempi versio samasta tarkoituksesta. Sana “ymmärtää” saattaisi olla vielä astetta kehittyneempi ilmaus. Sana “kunnioittaa” voisi olla lähellä tavoitetta.

Minun ei ainakaan tarvitse “suvaita” yhtään mitään tai ketään. Yhtä vähän kuin minua tarvitsee suvaita. Minun tarvitsee nähdäkseni vain yrittää tehdä parhaani toisten kunnioittamisessa. Samasta toiminnasta itseäni kohtaan olisin tilanteen edessä valmis olemaan iloinen.

Kaikille sattuu lipsahduksia. Yksityisen ihmisen lipsahdukset eivät ole kuitenkaan verrannollisia instituutioiden edustajien lipsahduksille. Seurakunnan jäsenen lipsahdus on erilainen kuin piispan. Kansalaisen lipsahdus erilainen kuin pääministerin. Ja niin edelleen.

Parasta sanaa asian ilmaisemiseen tuskin löytyy siinä tilanteessa, jossa kuka tahansa, olkoon sitten maallikko, tai piispa, tai pappi tai lukkari alkaa mestaroida toisten ihmisten sisimmillä ikään kuin hänellä olisi siihen joku erityinen, kenties “ylhäältä annettu oikeus”.

Konkreettisena esimerkkinä Mikkelin piispa Huotarilla ei nähdäkseni ole minkäänlaista oikeutta ennalta määrittää kirkkoherra Aallon tulevaisuutta kirkon virassa ainakaan yli sen, mitä laki asiasta sanoo. Eikä edes jälkikäteen. Molemmat herrat ovat tietääkseni lihaa ja verta, tasaveroisia siis ainakin sen ominaisuuden suhteen. Edellinen on tosin jälkimmäisen esimies, mutta hänkään ei ole tietääkseni neitseestä syntynyt, kuten taas hänen oma esimiehensä kuuluu olleen. Enkä tarkoita tällä esimiehellä arkkipiispaa.

Toisin sanoen, mitä me olemme sanomaan toisistamme ylipäätään yhtään mitään sellaista, joka on omiaan murtamaan jotakin, eikä vahvistamaan?

Teemaan löytyy kaksi sopivaa tekstiä. Ensimmäinen teksti, kohta 60 vuotta täyttävä, on yleishumaani, jota voivat lukea varmasti kaikki, sukupuoleen tai vakaumukseen katsomatta. Toinen teksti, hieman iäkkäämpi, on kirkkoeettinen; ehkäpä suorinta puhetta, mitä raamatusta löytyy.

Rakkaat lukijani, joita on tälle päivälle kertynyt jostakin syystä jo tuhatmäärin: Ihmisoikeuksien julistuksen ja Korinttolaiskirjeen avulla voi jokainen päätellä loput siitä, mikä edellisissä kirjoituksissani jäi ehkä puolitiehen. Se minkä sanon saatteeksi on: yritetään elää itsemme ihmisiksi, ja annetaan muiden tehdä myös samoin.

http://www.unhchr.ch/udhr/lang/fin.htm

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä,  mutta minulla ei olisi rakkautta,olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko,niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.

Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi,ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi,
mutta minulla ei olisi rakkautta,ei se minua mitään hyödyttäisi.

Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa. Ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.

Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

Rakkaus ei koskaan häviä, mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.
Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se mikä on vajavaista.

Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun tulin mieheksi hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, kuin arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin, nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Niin pysyvät nyt , usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus

Blogiini tulleiden lukuisten laadukkaiden kommenttien perusteella vaatimaton logiikkani on pistänyt nöyrän tajunnanvirrantarjoajan aavistelemaan, että DOsome-blogini kirjoittajaksi arvaillaan erästä viime aikoina erikoisen esillä ollutta kirkonmiestä.

Selvyyden vuoksi joudun riistämään nyt toivon idun niiltä, jotka luulevat DOsomen olevan esimerkiksi Paavi Benedictus Vatikaanista tai Mikkelin piispa Mikkelistä. Tai mummo, Taivaasta. Tai joku muu merkkihenkilö, kuten Jeesus. Näin ei ole, valitettavasti, tai paremminkin onneksi?!

Kuitenkin tiedoksi Teille aktiivisille, ja näköjään myös poikkeuksellisen välittäville kanssaihmisille: kaikki kommentit on välitetty luottamuksella eteenpäin asianosaiselle. Siksi niitä ei näy nyt, eikä tule näkymään blogini kommenttiosiossa. Ainoastaan ne painokelpoiset kommentit, jotka ovat tarkoitetut blogistille itselleen tulevat näkyviin.

Parasta jatkoa kaikille osallisille, jotka uskotte vielä tasa-arvoyhteiskunnan mahdollisuuteen. Jatkan muita juttujani koht´sillään. Tiedä häntä vaikka minua luultaisi kohta Putiniksi tai peräti Obamaksi;) Toivottavasti ei kuitenkaan Paliniksi, koska se luulo jos mikä ei piristäisi kannustuksesta puhumattakaan. Toivottavasti joku nyt luuli toisinpäin:D

Tarkoituksena oli kirjoittaa Imatran seurakuntauutisten kunniaksi Raamatun naisista, Jeesuksesta ja Mikkelin Piispasta.

Yritin etsiä jutun kuvitukseksi albumistani kuvaa mummostani, joka oli ihan varmaan jonkun Raamatun naisen näköinen. En löytänyt. Mutta sen sijaan löysin jutun huvitukseksi lähes kaksoisolennon Vatikaanista.

Mummo oli muuten samanoloinen, mutta taatusti rehellisempi ja suorempi kuin nämä korkkiruuvi-kirkkoisät. Ja mummolla oli sitäpaitsi paljon tyylikkäämpi hattu.

Etsimisestä olen nyt kovin, kovin väsynyt, enkä jaksa kirjoittaa, vaan vetäydyn mietiskelemään kammiooni ja keljaani. Siksi rakkaat uskonsisaret ja -veljet kaikista uskon ilmansuunnista: nauttikaa varamummoni pyhästä säteilystä täysin siemauksin ja kehittäkää kuvaan sopiva tarinanpätkä. Vaikka semmoinen, jossa uskossaan aitoa ja lujaa ei tällä kertaa syrjittäisi, kuten taas valitettavasti näyttää tapahtuvan ihan piispallisen ennakkoilmoituksen perusteella.

Ladies and Gentlemen, Mr. Pope, The Holy See, The Holy Father Benedict XVI, alias Mummo Only I.

Tanskassa on kasvamassa miesten osuus sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä tehdyistä valituksista, kirjoittaa Berlingske. Miehiltä Tasa-arvolautakuntaan tulleiden valitusten osuus oli vuonna 2006 54 % ja viime vuonna 56 %. Trendi on nouseva.

Miesten lähettämissä valituksissa erottuu selkeästi kaksi teemaa: senssipuhelimet ja diskot. Treffipuhelimiin soittaminen on miehille tuntuvasti kalliimpaa kuin naisille. Diskoissa taas joutuvat miehet maksamaan korkeampaa sisäänpääsymaksua ja drinkeistäkin heiltä rahastetaan enemmän kuin naisilta.

No jopas onkin juuttimiehillä ongelmat! Naisten lähettämät valitukset koskevat syrjintää monissa eri muodoissa, mutta nuoria miehiä siis ärsyttää pääasiassa diskoteekkien hinnoittelupolitiikka ja puhelintreffit. Varsinaisia elintaso-ongelmia!

Jos ovat ongelmat erikoisia, niin niiden ratkaisemisessakin tunnutaan tarjottavan norsupyssyä hyttysten ampumiseksi. Kristeligt Dagblad kirjoittaa, että tasa-arvolautakunnan määräämät 100-500 Tanskan kruunun (13-67 €) korvaukset eivät ole motivoineet diskoja muuttamaan hinnoittelupolitiikkaansa. Lautakunnan puheejohtaja Susanne Tuk Bagge kertoo, että lautakunta teki puoli vuotta sitten oikeusministerille ehdotuksen, että diskoilta otettaisiin anniskeluoikeudet pois.

Tämä on toki sangen tyypillinen pohjoismainen tapa ratkaista ongelmalliseksi koettuja tilanteita. Jos alkoholia myydään naisille halvemmalla kuin miehille, niin kielletään sen myyminen kaikille. Siinä samassa kyllä tulisi tuhotuksi koko diskon liikeidea, mutta sehän ei tietenkään viranomaista kiinnosta.

Lieneekö kukaan tullut ajatelleeksi, miksi oikeastaan naiset pääsevät halvemmalla senssilinjoille ja diskoon? Voisiko se johtua siitä, että senssipalveluille ja diskoille on miesten keskuudessa enemmän kysyntää kuin naisten? Ja markkinoillahan hinnoittelu riippuu kysynnän ja tarjonnan suhteesta.

Koulukiusaaminen on tyttöjen kohdalla usein sanallista kiusaamista tai hiljaista syrjintää, kerrotaan päivän uutisissa. Koulukiusaamisen arvioidaan koskettavan noin 50 000:tä perhettä, joten kyse on merkittävästä asiasta. Lue uutisista lisää.