Herodotos, “Historian isä”

Kreikkalainen historiankirjoitus: Herodotos n. 490-425 eaa.

Historiateoksensa Ensimmäisessä kirjassa Herodotos määrittelee työnsä tavoitteet näin:

“Halikarnassoksen Herodotos tarjoaa tässä esityksen tutkimuksistaan, jotteivät ihmisten teot aikojen kuluessa hälvenisi, eivätkä ne suuret ja ihmeelliset teot, joita osaksi helleenit, osaksi barbaarit ovat suorittaneet, jäisi maineettomiksi, ja ennen kaikkea, jotta selviäisi mistä syystä he ovat joutuneet sotiin toistensa kanssa.”

Herodotoksen edeltäjä miletolainen Hekataios koetti muuttaa järkiperäisemmäksi mahdottomilta tuntuvia kreikkalaisia taruja. Hekataios sanoo: “Kirjoitan näistä asioista sen mukaan kuin minusta tuntuu totuudenmukaiselta, ja kreikkalaisilla on lukuisia mielestäni naurettavia tarinoita”. Tässä on esitetty helleenien historiankirjoitusta hallinneet periaatteet eli muistiinkirjoittaminen ja totuusvaatimus. Herodotoksesta sai alkunsa kreikkalaista historiankirjoitusta satoja vuosia hallinneet pääsuuntaukset, jotka olivat vuorotellen etualalla.

Herodotoksen mielestä historiankirjoitukseen kuuluu tiedonkerääminen, tutkiminen ja tarinankerronta. Herodotos ei tuputa omia tulkintojaan, vaan asettaa toisistaan poikkeavat tulkinnat lukijan eteen kunkin itsensä pohdittaviksi. Herodotos kuvaa työtään “tutkimustensa esittämiseksi” tai “kertomuksiksi tutkimuksistaan”. Tällä hän on luultavasti tarkoittanut suullista tarinan kerrontaa ja muistiinkirjoittamista. Historiateoksessa suullinen ja kirjallinen esitystyyli vaihtelevat, koska Herodotos esitti monet tarinansa yleisölle ennen kirjoittamista. Historiateoksessa mainitaan yleisön reaktioista. Rakenteeltaan kirja on jossain määrin toistava ja hajanainen. Historiateoksessa on useita sivujuonia, jotka limittyvät sisäkkäin kuin venäläiset puunuket. Herodotos oli taitava kertoja, joka osasi pitää yleisönsä mielenkiinnon yllä ripottelemalla tekstin joukkoon erilaisia yksityiskohtia, tapahtumia ja henkilöhahmoja.

Herodotos halusi tarinoidensa avulla herättää ihmisten mielenkiinnon ja yllättää heidät. Herodotoksen oma innostus tarttui hänen yleisöönsä. Häntä kiinnosti kaikki epätavallinen: kansojen eri tavat, monumentit kuten Egyptin pyramidit ja Babylonin muurit, keksinnöt ja maailman ihmeet. Herodotos teki pitkiä tutkimusmatkoja. Hän keräsi tietoja kaikkialla ja kyseli neuvoja asiantuntijoilta kuten papeilta ja muilta oppineilta. Herodotoksen motto olikin “kyselemällä saan tietää”.

Herodotos selitti tiedonjanoaan sillä, että historioitsijan tehtävänä on taistella aikaa vastaan ja tallentaa kaikki muistamisen arvoinen. Kreikkalaisissa kaupungeissa ja temppeleissä oli olemassa muistajiksi kutsuttu ammattikunta (mnemones, muistajat) , jonka tehtävänä oli merkitä muistiin jumalien ja ihmisten elämän tapahtumia. Kaikissa ihmisten toimissa, joista Herodotos kertoi, tuli säilyä kleos, kunnian sädekehä. Herodotoksen tutkimusmatkat ja loputon tiedonjano laajensivat historiankirjoituksen aluetta merkittävästi. Aikaisemmin historiallista tietämystä edustivat myytit, ns. genealogiset eepokset ja tiettyä kansaa tai yhteisöä koskeva kansatieteellis-historiallinen aineisto. Herodotos halusi merkitä muistiin mahdollisimman paljon, mutta hän joutui tekemään valintoja, koska kaikki historialliset tapahtumat eivät suinkaan olleet hänen mielestään muistamisen arvoisia sankaritekoja.

Herodotoksen historiateosta ei tietenkään pidä arvostella samalla mittapuulla kuin nykyaikaista historiallista teosta, eikä sitä myöskään voi verrata myöhäisempään kreikkalaiseen historiankirjoitukseen, joka on rakenteeltaan tiiviimpää, koska teokset oli tarkoitettuluettaviksi. Herodotoksen kirja taas oli suunnattu ensisijaisesti kuulijoille, ja vasta sen jälkeen lukijoille. Kirjan muoto ja aiheet määräytyvät puhetilanteen vaatimuksista. Ei riitä, että yksityiskohdat ovat valaisevia tai historiallisesti merkittäviä, vaan niiden täytyy lisäksi olla myös viihdyttäviä.

Lähteet:

-Herodotos, Historiateos 1-2, Kreikan kielestä suomentanut Edvard Rein, WSOY, 1997
-Didaskalia. Antiikin kulttuurihistoria. Turun Yliopisto. 2002.

En kirjoittele matkan aikana blogia, mutta minulla olisi toivomus. Olisi mukavaa ( tai ainakin mielenkiintoista), jos muistelisitte omaa kouluaikaanne ja lapsuuttanne täällä Utössä. Mitkä asiat ovat jääneet mieleen ? Mitkä olivat pienen koulun edut ? Mitkä jutut koitte hankalina ? On aivan varmaa, että joka koululla on sekä hyviä ja että huonoja puolia. Lisäksi eri yksilöt kokevat asiat eri tavoin.  Näistä teidän muistoistanne saattaa olla jollekin harkitsijalle hyötyä. Niistä on myös hyötyä minulle, kun yritän kehittää työskentelytapojani. Te olette täällä oppilaanaolemisen asiantuntijoita. Kun tulen takaisin retkeltä käyn läpi kertomuksianne ja voin laittaa niitä tänne esille ( mikäli annatte luvan). Laitan tähän muutaman kuvan tämän päivän pilvistä. Ehkä ne tuovat vanhat muistot mieleenne.

Brita

Pilviä sisälahden yllä

Gobbanin kalliot

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.

• Helsingin Sanomien arvio (6.9.09).
• Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa Anni Henrikssonin näyttelystä varsin oivaltavasti (28.8.09).
• Unelma huolettomuudesta Galleria G:ssä 13.9. asti.

Ei ole vastuullista määrätä potilaalle pelkkää saikkua ja antibiootteja. Ei riitä, että komennetaan kotiin lepäämään! Milläs lepäät, kun koko ajan ei pysty nukkumaan eikä mihinkään tekemiseen oikein jaksa keskittyä? Lukeminen sattuu silmiin, näyttöpäätteestä nyt puhumattakaan. Siinä vain turhautuu, tuskastuu ja tulee kiukusta kipeämmäksi – vankina omassa kodissaan, raukkaparka.

Virka-ajan ulkopuolella voi melkein aina houkutella jonkun tuomaan henkistä kanakeittoa, mutta päivisin se on hankalampaa. Terveydenhoitajien pitäisikin kirjoittaa esimerkiksi taikuri- ja tarinankertojareseptejä. Niillä voisi tilata kotiin tervehdyttävää eloisuutta flunssakuumeen alkupäivinä. Olisi helpompi  pysyä kiltisti peiton alla lepäämässä, jos sieltä käsin voisi kuunnella suuria kertomuksia tai katsella taiturimaista taikuutta.

Ehkäpä aika peruskauraa tiedonlouhinnan ja informaation kontekstin kanssa työskenteleville, mutta mitä kaikkea tuon kaltaista työtä kirjaston asiasanotetun aineiston kanssa tehdään tai voitaisi tehdä?

Pelejä käsittelevässä paneelissa mietittiin yhdessä vaiheessa, että mitä se pelaaminen oikeastaan on. Negaatio ja vastakohtaparien muodostaminen ovat aina hyviä tulokulma käsitteiden määrittelyyn. Paneelin mutistessa ääneen että mikähän mahtaisi olla yhdessä tekemisen, kilvoittelun, leikittelyn, hauskanpidon ja interaktiivisuuden (siis pelien, sekä paidea että ludus) vastakohta, huikkasi joku irvileuka että “narraatio”! Salillinen ihmisiä naurahti.

Paikalla tuskin oli tuolloin kirjastolaisia koska en huomannut kenenkään pyörtyvän. Oma maailmankuvani nytkähti ainakin hieman. Erittäin herkullinen näpäytys tarinankerronnan, esittämisen, monologien, tekstin, kirjojen, kaunokirjallisuuden ja muunlaisen kuuntelemattomuuden maailmassa eläville. Kuten meille kirjastolaisille.

Tarinan kerronta on kuitenkin taitolaji, jota ei opeteta koulussa. Itse kuulun niihin onnettomiin, jotka kykenevät murhaamaan hyvänkin tarinan yrittämällä kertoa sen. Ei ole väliä kerronko tarinan ääneen vai kirjoitanko sen muiden luettavaksi. Pieleen menee joka kerta.

Jokaisessa kirjastossa on varmasti ainakin yksi ihminen, jolla on taito kertoa tarinoita. Taitoa voi myös kehittää vaikkapa tukemalla tarinankerrontakulttuuria omassa työyhteisössä:

• Tee tarinan arvoisia asioita. Kirjastoissa ei ongelmana ole se, etteikö kerrottavaa löytyisi – päin vastoin. Kirjastoissahan tehdään jatkuvasti hienoja asioita ( esim. tapahtumia, kirjailijavierailuita, kampanjoita). Ongelmana on se, ettei niiden merkitystä ymmärretä ja usein tarina jää kertomatta.
• Tee kertomusta tukevia kysymyksiä. Ota selvää faktoista: kuka teki, mitä teki, milloin teki. Mutta kysy myös: Mitä sitten tapahtui? Millaista silloin oli, kun..? Koska viimeksi..?
• Vietä taukoja yhdessä. Älä enää ota sitä kahvikuppia tietokoneen viereen, vaan sovi yhteisistä kahvi- ja lounashetkistä. Parhaat tarinat kerrotaan nokakkain.
• Näytä esimerkkiä. Kerro tarinoita, mutta älä tee siitä isoa juttua (Antakaas kun kerron teille hienon tarinan). Kerro omia kokemuksiasi.